Jonna tutustuu uuteen työpaikkaansa. Alkuun kaikki vaikuttaa vähän liiankin hyvältä, mutta sitten Jonnaa alkaa mietityttää, miksi tunnelma on niin salamyhkäinen.

Krista Laajasalo istui pöytänsä takana ja seurasi henkilötietokaavakkeen rivejä mustekynän kärjellä. Jonna pelkäsi koko ajan, että tiedoista löytyisi jokin virhe ja vartijat tulisivat saattamaan hänet ulos.

– Tämä näyttää oikein hyvältä. Kuten jo kerroin, Lux Luna on yhdysvaltalainen yritys, joka kehittää vallankumouksellisia kauneustuotteita. Tutkimustyöhön on satsattu paljon, ja meillä on useita patentteja vielä hakemusvaiheessa. Siksi meidän pitää olla firmaan liittyvissä asioissa erittäin tarkkoja. Tämä saattaa kuulostaa aika tylyltä, mutta vaitiolovelvollisuus on ehdoton. Et saa kertoa mitään työstäsi tai tuotteista edes miehellesi.

– Siitä tuskin tulee suurta ongelmaa. Erkki ei ole minun töistäni kovinkaan kiinnostunut, pääasia, että minulla on töitä, Jonna naurahti.

Krista hymyili ja painoi pitkät sormensa vastakkain. Hänen takanaan seinällä oli öljyvärimaalaus, jossa mies katsoi itseään peilistä kukkivien narsissien keskellä.

– No sehän on hyvä. Lue nämä paperit rauhassa, ja kun olet allekirjoittanut, voimme katsella vähän paikkoja.

Jonna otti Kristan ojentaman nipun käteensä. Viisi sivua pientä tekstiä, kiellettiin sitä ja kiellettiin tätä. Hän lehteili arkkeja otsa kurtussa ja yritti näyttää siltä, että pohti tosissaan eettisiä ristiriitoja ja yksilön vapautta markkinatalouden puristuksessa. Oikeasti sanat vilistivät hänen silmissään kuin muurahaiset. Jos hän halusi työn, paperi piti allekirjoittaa, mitään todellisia vaihtoehtoja ei ollut.

– Niin, siitä palkasta. Me emme tainneet vielä puhua siitä?

Kristan kysymys sai Jonnan hätkähtämään. Tässä hän oli allekirjoittamaisillaan vaitiolovelvollisuuksia kuin mikäkin idiootti, vaikka palkkana saattoi olla laatikollinen päärynätikkareita. Hän mutristi suutaan ja yritti näyttää kriittiseltä.

– Aivan. Tässä näyttää olevan aika paljon vastuuta.

– Minä ajattelin 3 500 euroa kuussa. Ylitöistä maksetaan tietysti erikseen. Jos kuviasi käytetään mainoksissa, niistä maksetaan korvaus jokaisesta julkaisukerrasta erikseen. Yleensä olemme maksaneet 800–3 000 euroa, riippuen vähän siitä, missä kuvaa käytetään.

Jonna nielaisi. Hän oli luullut, ettei kyseessä ollut mikään työsuhde vaan sarja keikkoja, joista maksettiin tapauskohtaisesti. Iho alkoi kihelmöidä ja poskiin hiipi kuumotus.

– Se kuulostaa kohtuulliselta, hän sai pihistyä.

Kultasuoni, hän oli iskenyt kultasuoneen! Vuosikausia hän oli meikannut itseään, ja nyt hänelle maksettiin siitä, että joku muu teki sen hänen puolestaan. Jonna yritti keskittyä papereihin, mutta siitä ei tullut mitään. Hän hamusi pöydältä kynän ja suttasi nimensä viimeiselle sivulle.

– Mahtavaa! Tehdään pieni kierros meidän tiloissa ja allekirjoitetaan sitten varsinainen työsopimus, Krista riemuitsi, kun Jonna ojensi paperit hänelle.

Seitsemäs kerros oli remontoitu suurella rahalla. Krista kopisutteli pitkin käytäviä, ja Jonna seurasi kuuliaisesti perässä. Jokaisella työntekijällä oli oma huone, jossa oli viherkasveja, muutama nojatuoli, työpöytä ja tyylikäs mappikaappi. Kahvihuone oli avointa tilaa, katonrajassa televisio suolsi BBC:n uutisia. Kangassohvilla istui kahvia hörppimässä iloisesti rupattelevia ihmisiä, jotka Krista esitteli Jonnalle. Nimet ja tittelit menivät sekaisin, ehkä hän vielä oppisi tuntemaan kaikki.

Ylhäällä oli muutama kokoushuone, joissa videotykit hurisivat. Siellä missä kokous oli meneillään, pöydän keskellä kohosi kivennäisvesipullojen muodostama pienoiskaupunki. Käytävien seinillä roikkui Hannu Väisäsen grafiikkaa, kohdelamput valaisivat jalustoilla olevia kreikkalaisten patsaiden pienoismalleja.

– Tosi hienoa, että liityit meidän tiimiin. Minusta tuntuu, että me tulemme hyvin toimeen. Sinä ymmärrät, kuinka tärkeää naiselle on näyttää hyvältä. Miesten kanssa on joskus vaikeaa: niille kun punainen on vain yksi väri, eivätkä he erota roosaa lohenpunaisesta.

– Minusta tuntuu, etteivät he erota joskus edes sinistä punaisesta, Jonna sanoi.

Kristasta se oli hyvä vitsi, hänen naurunsa helähti kuin lasinen tiuku.

– Se on totta. Ja vaikka olet malli, haluan, että kerrot mielipiteitäsi strategiapalavereissa. Toimenkuvaasi voidaan myöhemmin laajentaa, ja se näkyy tietysti myös palkassa.

Jonna nyökkäsi. Hänen teki mieli nipistää itseään. Piti olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin äiti oli aina hokenut. Kerrankin hän oli onnistunut siinä täydellisesti.

– Tässä oli siis toimistomme ja edustustilamme. Varsinainen laboratorio on alhaalla, Krista sanoi.

Käytävän päässä oli kapea hissi. Se oli rakennettu varmaankin vanhan pyykkikuilun paikalle, niin omituisessa paikassa se oli. Kun hissin ovet aukesivat, Jonna näki, että kori oli yllättävän pitkä syvyyssuunnassa. Paneelissa oli ainoastaan kolme nappia, joista kahdessa alimmassa luki P1 ja P2. Krista painoi P1:stä.

– Olemme halunneet pitää kaiken tässä samassa rakennuksessa. Tietysti laboratorion olisi saanut halvemmalla jostakin muualta, mutta yhtiö halusi investoida turvallisuuteen. Meidän tuotteilla on mahdollisuus kaapata miljardien eurojen markkinat, Krista selitti.

Jonnasta oli epämiellyttävää seistä hississä, joka lipui umpinaisessa kuilussa talon läpi. Kun digitaalisen näytön numerot eivät vaihtuneet, tasaisesta hurinasta huolimatta alkoi tuntua siltä, että kori oli juuttunut paikoilleen. Kristaa ei suljetun paikan kammo näyttänyt vaivaan, sillä hänen ruskeissa silmissään oli innostunut kiilto. Lopulta seiska vaihtui P1:seen, hissi pysähtyi ja ovet avautuivat.

– Tervetuloa tulevaisuuteen, Krista sanoi.

Kirkkailla led-valoilla valaistu aula muistutti sairaalan tarkkailuosastoa. Vahtimestarin koppi hallitsi hallia, joka levisi lasiseinäisten huoneiden sokkeloksi. Oli hämmästyttävää, kuinka paljon tilaa löytyi aivan ydinkeskustan alta. Jonna näki farmasianlaitokselta tutut työskentelykaapit, joissa imurit kiskoivat myrkylliset höyryt pois tutkijan operoidessa suojaseinän läpi niihin kiinnitetyillä hanskoilla.

– Meillä on tuotteita eri kehitysvaiheissa. Osaa vasta tutkitaan teoriassa, osaa testataan kemiallisesti ja osa on koekäytössä. Tässä on muuten meidän vahtimestari, Max Wiik, Krista sanoi.

Vahtimestarinkopista oli vyörynyt ulos mies, joka varmasti piti uteliaat loitolla. Miehen hiukset olivat valkoiset, samoin silmäripset. Pyöreillä kasvoilla oli lempeä ilme, mutta olematon niska ja tynnyrimäinen rintakehä herättivät vaistomaisesti kunnioituksensekaista kauhua. Jonna ojensi kätensä, vaikka pelkäsi miehen murskaavan sen.

– Jonna Ylinen, uusin koekaniininne.

– Max Wiik. Hauska tutustua. Jos sinulla on jotain ongelmia, voit soittaa minulle milloin vain, mies sanoi ja ojensi käyntikorttinsa.

– Ai missä ja milloin vain? Jonna kysyi hölmistyneenä.

– Missä ja milloin vain. Lux Luna pitää huolta omistaan.

Jonna työnsi kortin taskuunsa. Mies tuntui turhan virkaintoiselta ollakseen kosmetiikkafirman aulavahti.

Krista aukaisi lasioven kulkukortillaan. Vasta nyt Jonna huomasi, että näennäisestä avoimuudesta huolimatta tila oli jaettu lasiovilla useisiin osastoihin.

– Tällä osastolla meillä on käynnissä ihan perus kollageenitutkimus. Tarkoitus on löytää halpa yhdiste, jolla estetään luontaisesti ihon vanheneminen ja pystytään korjaamaan jo syntyneitä ryppyjä, ainakin väliaikaisesti, Krista selitti.

Jonna nyökytteli. Kaikki näytti todella hienolta. Työntekijät ahersivat tiukasti lukittujen ovien takana suojalasit silmillä. Assistentit kiikuttivat valkoiset takit liehuen koeputkia pöydältä toiselle. Kaikki vilinä tähtäsi vain ja ainoastaan siihen, että hänet saataisiin nuortumaan ja muuttumaan yhtä kauniiksi kuin hän oli joskus ollut. Ei hullumpaa.

– Teillä on kyllä täällä upeat tilat. Mitä siellä P2:ssa on? Jonna kysyi.

– Vielä salaisempia projekteja, Krista naurahti ja väläytti aurinkoisen hymyn.

He kiertelivät hallissa jonkin aikaa, mutta Jonnan silmiin kaikki näytti samalta. Koppeja, joissa kemistit häärivät mikroskooppien ja näytteiden parissa. Kristan kulkukortti oli ahkerassa käytössä, sillä jokainen osasto oli lukitun oven takana.

– Muistathan, ettet saa kertoa tästä mitään kenelläkään? Krista varmisti, kun he palasivat hisseille.

– Tietysti. En puhu tästä edes unissani, Jonna vakuutti.

Tällä kerralla he joutuivat odottamaan hissiä jonkin aikaa. Kun ovet avautuivat, kyydissä oli mustatukkainen mies, jonka työtakki oli täynnä tummia tahroja.

– Voi helvetti… mies aloitti mutta vaikeni, kun huomasi Jonnan Kristan olkapään takana.

– No, mitä nyt? Taasko se alakerran rasvakaivo on mennyt tukkoon? Krista kysyi, kun he astuivat hissiin miehen seuraksi.

– Ai mikä, rasvakaivoko? Joo, sepä se. Kaikki korttelin pizzeriat ja ravintolat lorottelevat paistorasvat surutta viemäriin ja sitten ne tulvivat meillä, mies puhisi ja mulkoili Jonnaa.

– Älä nyt pelottele tätä meidän uutta mallia. Jonna antaa kasvot Lux Lunan uuden sukupolven tuotteille, Krista sanoi.

Mies nyökkäsi, vilkaisi käsiään, joiden rystysten iho oli rikki, ja tunki ne syvälle takkinsa taskuun.

– Ei kätellä, mutta tervetuloa taloon, mies sanoi.

– Kiitos.

Hissi nitkutteli ylöspäin. Kun he viimein pääsivät seiskaan, mies ei tullutkaan hissistä ulos.

– Puhelin jäi alas, hän mutisi ja painoi ovet kiinni.

Krista laski kätensä Jonna hartioille ja talutti tämän toimistoaan kohti.

– Vanhassa talossa on aina jotain murhetta, hän sanoi.

Jokin miehen käytöksessä vaivasi Jonnaa. Yläkerran häikäisevä valkeus ja ihmisten helisevä nauru saivat kuitenkin pahat ajatukset haihtumaan. Kun hän istui Kristaa vastapäätä ja sai työsopimuksen eteensä, sydän jätti muutaman lyönnin väliin.

– Meillä on työterveys, jonka asiakas olet heti, kun sopimus on allekirjoitettu. Jotkut aineet voivat aiheuttaa lievää allergiaa, mutta senhän sinä vanhana mallina tiedät. Kaikki ei käy kaikille ja siksi näitä tuotteita testataan. Palkka on se, minkä mainitsin. Meillä ei ole koeaikaa, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että jos me puramme sopimuksen, saat vielä kuukauden verran palkkaa mutta työvelvoitetta ei ole. Jos sinä purat sopimuksen, teet meille töitä ihan normaalisti kuukauden verran ennen kuin olet vapaa.

Jonna luki sopimuksen läpi. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Muhkea palkka näytti paperille kirjoitettuna entistäkin paremmalta. Hän sutaisi sopimukseen paikan, ajan ja nimensä. Olisi tehnyt mieli pompata tuolista ylös ja tuulettaa villisti.

– Tervetuloa Lux Lunan voittoisaan tiimiin! Krista sanoi ja halasi Jonnaa.

– Kiitos, Jonna sopersi.

Kun Jonna pyyhälsi Stockalle, hänen oli yhä vaikea uskoa onneaan. Krista oli lyönyt hänen käteensä viidensadan euron lahjakortin allekirjoituspalkkioksi. Työt alkoivat heti, mutta loppupäivän Jonna oli saanut vapaaksi. Palkallinen vapaa, ylellisyys, jonka hän oli jo unohtanut.

Meikkiosaston saattoi nyt ohittaa silmiään räpäyttämättä. Vieraita tököttejä oli turha enää ostaa. Uudet farkut hän tarvitsi, sillä edelliset olivat kulahtaneet ja menettäneet muotonsa. Vähän niin kuin niiden omistajakin, Jonna ajatteli. Mutta nyt kaikki muuttui. Kun oli säännöllinen työ, tiukat rutiinit ottivat vallan. Turha makoilu ja holtiton napostelu putosivat päiväohjelmasta automaattisesti.

Juuri kun Jonna tuli ulos sovituskopista, puhelin soi. Äiti soitti, pitkästä aikaa.

– Heipä hei, Jonna sanoi.

– Hei vaan. Ajattelin soittaa, kun sinusta ei ole kuulunut mitään. Oletko ollut sairaana? Kai muistat syödä monivitamiineja, D-vitamiineja ja omega kolmosta? Niitä kaikkia tarvitaan, varsinkin näin talvella.

– Joo olen ollut sekä terveenä että muistanut syödä vitamiinit, Jonna valehteli.

– No onko teillä jo… tärpännyt?

– Ei, ei ole. Ajateltiin Erkin kanssa ottaa aikalisä. Mä hain töitä. Hommat alkaa huomenna.

– Ai töitä. Mutta kun se biologinen kello käy koko ajan, äidin ääni sanoi vaisusti.

– Aika huonosti se on viime aikoina käynyt. Kuule, eikö se yleensä ole niin, että kun lakkaa yrittämästä, heti tärppää.

– Niinhän sitä sanotaan, äiti sanoi toiveikkaasti.

– Mulle ei löhöily sovi muutenkaan. Töissä mä piristyn heti. Varsinkin kun tää vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta.

– Mikä se työ sitten on?

Jonna meinasi jo möläyttää kaiken. Vasta viime hetkellä hän sai nieltyä kurkunpäässä kutkuttavat lauseet.

– Öö, se on sellainen tutkimushanke, josta ei saa puhua.

– Tutkimushanke? Mitä siinä tutkitaan? Mitä sinä teet?

– En mä voi kertoa tämän enempää. Palkka on kuitenkin hyvä, tosi hyvä.

– Et voi kertoa? Onko se laillista? Ei kai se vaan ole mitään hämärää?

– Miksi se olisi jotakin hämärää? Senkö vuoksi, että sitä tarjotaan mulle? Jonna kimpaantui.

– Ei, mutta jos siitä maksetaan hyvin ja sinullahan ei ole…

– Koulutusta mihinkään? No eipä olekaan, hitto kun pääsi unohtumaan. Mun täytyy varmaan mennä purkamaan se sopimus, moikka moi.

Jonna katkaisi puhelun. Kohta äidiltä tulisi tekstiviesti, jossa hän pyytäisi anteeksi ja ihmettelisi Jonnan lyhyttä pinnaa. Hän maksoi housut, myyjä merkitsi lahjakorttiin jäljelle jäävän summan. Portaissa puhelin jo piippasi. Jonna ei viitsinyt lukea viestiä. Hän ei antanut minkään pilata hyvää mieltään.

Kotona Jonna tarttui heti imuriin. Hän kolisteli olohuoneen läpi. Talven pimeinä päivinä hänen untaan vahtineet pölykoirat saivat mennä. Sohvatyynyjen välistä imuriin syöksyi iloisesti kilisten kuivien murujen armeija. Eteisestäkin löytyi hiekoitushiekkaa ainakin kilo. Kolmessa vartissa koko kämppä oli imuroitu.

Huhkimisen jälkeen maistui tuore kahvi. Jonna istui keittiönpöydän ääreen ja otti työsopimuksen laukustaan. Hän taitteli sen auki ja ihaili palkkansa. 3 500 euroa kuukaudessa. Niin paljon ei äitikään saanut, siitä hän oli varma. Ei ainakaan niin helposti kuin hän. Hänelle maksettiin, että joku levitti voiteita ja seerumeja hänen naamansa. Uskomatonta.

Vaitiolosopimus tuntui rauhallisesti luettuna aika uhkaavalta. Jenkkiläiseen tapaan kaikesta vastuusta sanouduttiin irti ja riitatilanteissa uhkailtiin Helsingin käräjäoikeudella. Sakkoja lupailtiin jokaisesta tietovuodosta, työhön liittyvien kuvien päivittämisestä Facebookiin, Twitteriin tai Instagramiin mainittiin erikseen. Edes työpaikan ulkopuoliselle lääkärille ei saisi kertoa mitään. No, jos kyseessä oli mullistavat nuoruusvoiteet, salailun kyllä ymmärsi. Kosmetiikkamarkkinoilla liikkui todella isot rahat.

Kun Erkki tuli kotiin, Jonna oli keittänyt perunat ja paistanut jauhelihapihvejä. Pöydässä oli tavallista kaupan peruna- ja italiansalaattia, mutta niistä Erkki piti. Erkin mielestä kotiruoka oli kodikasta.

– Haiseeko täällä ruoka? Onkohan tämä oikea asunto? Erkki vitsaili laittaessaan eteisessä takkia henkariin.

– Jos haisee, niin ei varmasti ole. Jos tuoksuu, niin sitten olet oikeassa paikassa, Jonna sanoi.

Erkki suki lyhyitä hiuksiaan pois otsalta ja kurkisti keittiöön. Jonna nosti perunat pöytään.

– Ei varmasti tarvitse kysyä, allekirjoititko työsopimuksen tänään, hän sanoi.

– Voisit silti kysyä.

– Allekirjoititko työsopimuksen tänään?

– Allekirjoitin. Vakituinen paikka hyvällä kuukausipalkalla.

– No sehän kävi sutjakasti. Mikä on se onnekas firma, joka saa tällaisen tehotytön palkkalistoilleen? Erkki kysyi.

Hän istahti pöytään ja hieroi käsiään yhteen kuin pikkupoika lelukaupassa.

– Se on sellainen yhdysvaltalainen kosmetiikkayritys. Ei puhuta siitä sen enempää, niillä oli aika tuhti nippu vaitiolosäädöksiä, Jonna sanoi ja istui omalle paikalleen.

Perunoita kattilasta saalistava haarukka pysähtyi, kun Erkki vilkaisi Jonnaa höyrypilven läpi.

– Salaisia projekteja? Sehän kuulostaa jännittävältä.

– Ei siinä mitään ihmeellistä ole, alan tavallisia käytäntöjä. Tuotekehitystä ja sellaista, kyllähän sinä ne tiedät.

Jonna lappoi perunasalaattia lautaselleen, kaapaisi sitten osan uudestaan lusikkaan ja laittoi sen takaisin rasiaan. Painoa oli saatava jonkin verran pois, ihraa ei mikään voide polttanut.

– Mitä ne maksavat, jos saan kysyä? Erkki uteli.

– 3 500 euroa kuussa. Mutta älä kysele enempää, minä lupasin Kristalle, etten kerro mitään kenellekään.

– Ai oikein Krista. Onko Krista pomosi?

– On. Mutta hei, iloitaan nyt tästä eikä kaivella asiaa enempää.

Erkki iski silmää ja hymyili.

– Sopii. Mähän sanoin, että kun vaan saat itsesi vanhaan vauhtiin, kaikki alkaa sujua.

Erkin sanat lämmittivät mieltä. Tuntui, että mököttäjätoukan sisältä oli kuoriutunut se säteilevä perhonen, johon Jonna oli aikoinaan rakastunut. Ja odottakoon vain, kun hänen muodonmuutoksensa alkaisi. Erkki tuskin pysyisi housuissaan, kirjaimellisesti.

Jonna oli nukkunut pommiin. Jostakin syystä herätyskello ei ollut toiminut, tai sitten hän ei ollut muistanut laittaa sitä päälle. Hänellä oli hämärä mielikuva, että Erkki oli ennen lähtöään puhunut hänelle ja antanut suukon otsaan. Oikeastaan kaikki oli Erkin vika, sillä edellisenä yönä tämä oli polkaissut lapsiprojektin uudestaan käyntiin, tosin vain harjoittelun merkeissä. Nukkuminen oli jäänyt turhan vähiin.

Oli tehtävä nopeita ratkaisuja. Meikkaus sai jäädä, siinä säästyi runsaasti aikaa. Aamupalankin yli saattoi hypätä, vararavintoa oli kyllä vyötäröllä tarpeeksi. Hampaiden harjaus, vaatteet niskaan ja menoksi.

Jonna säntäsi portaikkoon ja oli törmätä Lasseen, joka tukki tiukimman ajolinjan. Poika näytti hämilliseltä, hänellä olin jokin kirjanen kädessään.

– Terve.

– Terve. Kuule, minulla on nyt kiire, Jonna henkäisi.

– Et sitten ole ainakaan kirkkoon menossa?

– Kirkkoon? No en ole.

– Äiti aina sanoo, ettei ole kiirettä kirkkoon.

– Niinpä. Nähdään taas.

Jonna ei jäänyt kuuntelemaan pojan vastausta. Tämä jäi puhumaan jotakin itsekseen. Ulkona Jonna vilkaisi kännykän kelloa. Hän olisi ajoissa töissä, luojan kiitos.

Vasta Lux Lunan toimistoa kohti kohoavassa hississä Jonna vilkaisi peiliin. Mutkien oikominen näkyi naamassa. Meikitön Jonna ei ollut erityisen ruma mutta niin erinäköinen, että sitä kauhistui vaistomaisesti. Ehkä hänet heitettäisiin ulos, sillä tuskin edes tullimies olisi osannut yhdistää peilistä näkyvää naamaa hänen passikuvaansa.

Vielä toimiston oven takana mielen läpi singahteli mahanpohjaa kouristavia ajatuksia. Että kaikki oli väärinkäsitystä, unta tai houretta, jonka liiallinen pölyn hengittäminen oli aiheuttanut. Sähkölukko surahti auki ja Jonna astui sisään. Kirkkaat valot, hälinää, kaikkea pelottavaa. Sydän alkoi takoa villisti mutta Jonna pakotti itsensä kävelemään Kristan ovelle.

– Huomenta.

– Huomenta! Sinähän olet etuajassa. Tai meillähän on käytössä liukuva työaika, mutta täällä on tullut tavaksi, että ollaan kaikki paikalla viimeistään kahdeksalta, Krista sanoi.

– En meikannut tänään, kun ajattelin, että ihon pitää olla puhdas.

Välähtikö Kristan tummissa silmissä jokin tukahdutetun nauruntapainen? Hitto, oli tyhmää selittää mitään.

– Hyvä ajatus. Mutta minusta meidän on parasta aloittaa sillä, että tutustut meidän strategiaan ja arvoihin ensin. Varsinainen työsi voi alkaa perehdytyksen jälkeen.

– En mä voi tämän näköisenä istua palavereissa, Jonna kauhistui.

– Istu alas. Minä sipaisen sinulle kevyen virastomeikin, Krista naurahti.

Nojatuoli tuntui pehmeältä kuin pilvi. Krista haki suuren peilin ja meikkilaatikon mappikaapista. Jonna sulki silmänsä, kun puuterihuisku alkoi tanssahdella hänen kasvoillaan.

– Meistä on tärkeää, että jokainen työntekijä tuntee kuuluvansa samaan perheeseen. Tutkijat, koekäyttäjät, markkinoijat, laborantit, kemistit, vahtimestari, kaikki. Tällä alalla on kova kilpailu, eikä loanheitolta ja urkinnalta voi välttyä. Kun kaikki tuntevat olonsa kotoisaksi ja ymmärtävät, minkä puolesta taistelemme, kukaan ei voi nujertaa meitä, Krista selitti.

– Tuohan kuulostaa jo sodankäynniltä, Jonna naurahti.

– Sitä tämä onkin. Kosmetiikkateollisuutta on kautta aikojen leimattu turhuudeksi. Olemme joutuneet puolustamaan olemassaoloamme monia tahoja vastaan. Mitä hyötyä on uhrata rahaa kauneuteen? Miksi naisten pitäisi taistella ryppyjä vastaan? Koko ala on hyödytöntä narsismin edistämistä. Moni ei tunnu ymmärtävän, että ihmisen ulkonäkö on tärkeä. Kauniit kasvot jokainen tunnistaa sekunnissa, sisäisen kauneuden selville saamiseen voi mennä vuosia. Mikään ei kohota naisen, tai miksei miehenkin, itsetuntoa niin nopeasti kuin ihailevat katseet.

Jonna ynähti myöntymisen merkiksi. Kristan ruskeat silmät tuijottivat häntä peilin kautta samalla kun tämä rajasi hänen huulensa vakaalla kädellä.

– Keneltä se on pois, jos ihminen saa nostettua itsetuntoaan, vieläpä näin helposti? Lääkärit määräävät tonneittain masennuslääkkeitä saman vaivan hoitoon. Jos me voimme kasvorasvalla tai seerumilla saada yhdenkin naisen ilahtumaan, kun hän vilkaisee peiliin, olemme onnistuneet, Krista julisti.

Se oli kyllä totta. Jos peilistä kurkki noitasapatista karanneen eukon naama, masentui väistämättä. Aika monena aamuna hänkin oli päättänyt ryömiä takaisin petiin, kun peli näytti valmiiksi hävityltä.

– No niin. Nyt olet valmis päivän taistoihin. Meillä alkaa kymmeneltä suunnittelupalaveri, jossa mietimme viestinnän tehostamista. Tulet mukaan, mutta ei sinun ole pakko sanoa mitään, jos et halua.

– Sopiihan se, Jonna sanoi.

Hän käänteli päätään ja nosti leukaansa. Krista oli varsinainen taikuri. Peiliin oli eksynyt nuoruuden Jonna, jonka ihosta elämä ei ollut saanut otetta terävillä kynsillään. Kun hän nousi tuolista, aamuinen epävarmuus oli poissa.

Neuvotteluhuoneen hämärässä Jonna joutui pyyhkimään silmänurkkaansa eksyneen kyyneleen. Videotykki hurisi, innostuneet ihmiset hosuivat mustia varjokuvia seinille, nauroivat, löysivät kollegoiden puheesta aina jotakin hyvää. Mainoslauseita mietittäessä hänen ehdotuksensa: ”Vapauta sisäinen kauneutesi” sai laajan kannatuksen. Oli ihanaa olla taas osa ympäröivää maailmaa, ihminen, jolla oli merkitystä.

Lounaalla työporukka kävi yhdessä. Kukaan ei vilkuillut kelloa, mutta mistään ajanpeluusta ei ollut merkkiäkään. Krista oli eniten äänessä, muut tyytyivät enimmäkseen nyökyttelemään. Lounaan jälkeen Krista osoitti Jonnalle oman huoneen, joka oli yhtä valoisa ja hyvin kalustettu kuin muutkin, ainoastaan pienempi. Edellisen asukin katoaminen näkyi vain tyhjinä mappeina ja laatikon pohjalle unohtuneina klemmareina ja mustekyninä. Firman perehdytysmateriaalia oli monta mappia, mutta Jonna sukelsi urheasti sivujen uumeniin.

Iltapäivän kahvitauon aikana Jonna huomasi olevansa aivan poikki. Sosiaalinen elämä oli pitkästä aikaa yllättävän voimia kuluttavaa. Ei saanut vahingossa röyhtäillä, lysähtää sohvalle tai pieraista. Typeriä ajatuksia, mutta itsensä vahtimiseen paloi energiaa. Huoneiden ovia pidettiin auki, joten koteloituminen tuskin oli suotavaa.

Juuri kun Jonna yritti muistivihkoon kirjoittamiensa kuvausten perusteella saada kasvot ja nimet linkittymään, Krista pyyhälsi Wiik vanavedessään hänen huoneeseensa. Vahtimestarilla oli sylissään vihreä laatikko, jonka kyljessä komeili Lux Lunan logo.

– Tämä on ollut hieno päivä, olen tosi ylpeä sinusta, Krista sanoi.

– Hauska kuulla. Tosi kiva saada tutustua toimintaan oman tontin ulkopuoleltakin.

– On aina hyvä nähdä koko kuva töistään, niin ei tunne omaa panostaan täysin irralliseksi. Mutta hei, Maxilla on tässä meidän meikkilaatikko. Tämä on vähän erilainen kuin mihin olet tottunut. Näiden koeseerumien kanssa pitää olla varovainen.

Wiik laski laatikon pöydälle ja asetti sen päälle pienen avaimen.

– Kiitos, Krista sanoi ja nyökkäsi Wiikille.

Mies kosketti etusormella otsaansa ja vaappui ulos huoneesta.

– Meillä on joitakin tuotteita, jotka sinun pitää ottaa kotiin. Turvallisuuden vuoksi niitä pitää säilyttää erittäin huolellisesti. Tässä laatikossa on kaksoislukitus. Jos me avaamme täältä käsin tekstiviestillä sähkölukon, sinä saat tämän laatikon auki avaimellasi. Jos me olemme lukinneet laatikon, sinä et saa sitä auki. Eli jos kadotat avaimen tai laatikko varastetaan sinulta, ilmoitat siitä heti meille, niin mitään vahinkoa ei tapahdu.

Jonna tuijotti laatikkoa, jonka kansi oli vihreä ja alaosa harmaa. Se näytti turhan jykevältä meikkilaukuksi, mutta tilanteen huomioon ottaen se oli varmasti tarpeellinen.

– Eikö tämän saa murrettua auki aika helposti? Poraamalla tai jotenkin?

– Heti kun saamme sinulta tiedon, että laukku on väärissä käsissä, me voimme vapauttaa laukkuun kaasua, joka pilaa kaikki sen sisällä olevat tuotteet. Panos laukeaa myös, jos laukku rikotaan.

– Okei. Toivottavasti mun ei tarvitse raahata tätä edestakaisin joka päivä.

– Ei tietenkään. Aika harva tuote on sellainen, että se vaatii kotikäyttöä. Ja niistäkin saat mukaasi vähintään viikon annoksen, Krista naurahti.

– Erkkiä, siis mun miestä, saattaa hiukan ihmetyttää näin mittava meikkipussi.

– Selität vain, että se liittyy työhösi. Tuskin miehesi jaksaa kiinnostua kosmetiikkatuotteista.

– Eli mä saan paljastaa Erkille, että testaan kosmetiikkaa?

– Kyllä sinä sen voit sanoa. Mutta laukku ei saa jäädä koskaan auki niin, ettet seiso sen vieressä. Moni rahakas patentti on rauennut jo hakuvaiheessa, kun tuotetieto on levinnyt liian aikaisin.

Muovinen pakki ei saanut Jonnaa hihkumaan innosta. Ei varsinkaan, jos tuotteita jahtasi joku teollisuusvakooja.

– Tuota noin, mitä mä teen, jos joku alkaa seurata mua kadulla kun mä vien tätä kotiin? Tässä on teidän, siis meidän, logot ja kaikki.

– Siihen saa kankaisen kantokassin, joka ei herätä huomiota. Ja jos jotakin ongelmia ilmenee, soitat heti Maxille. Tuo laatikko on sim-kortin avulla koko ajan verkossa, joten me nähdään, missä se on menossa.

– No hyvä, Jonna sanoi.

Hän otti avaimen ja kieputti sen avaimenperään muiden avaintensa joukkoon. Mahan pohjalla oli pieni, epämiellyttävä sykkyrä, mutta hän ei halunnut ajatella sitä.

– Laitetaan tämä nyt syrjään. Tässä perehdytyksen parissa menee vielä monta päivää, Krista sanoi ja nosti pakin lattialle.

Päivän viimeiset tunnit Krista luennoi kosmetiikkateollisuuden historiasta. Vanhoista elohopeamyrkyistä oli tultu ihmiskehon omien ihmeaineiden, kuten kollageenin ja ubikinonin, maailmaan. Joitakin asioita Jonna muisti kesken jääneiden opiskelujen ajoilta mutta Kristan tiedot tuntuivat tulvivan yli äyräiden. Kaavojen latelemisesta päätellen käytännön kemia ei ollut Kristalle kovinkaan vieras ala.

Kun ensimmäinen työpäivä oli pulkassa ja Jonna käveli kotiin, hän oli aivan poikki. Pää humisi ja jalat tuntuivat lyijynraskailta. Kunhan hän nyt vain selviäisi kunnialla mappien pänttäämisestä ja pääsisi laboratorioon, kaikki sujuisi helpommin.

Juuri kun Jonna oli vaipumassa kävelykoomaan, hän huomasi Forumin ovien edessä seisoskelevan pahan aknen riivaaman naisen, joka tuijotteli silmät palaen Mannerheimintien suuntaan. Naisella oli pitkät rastat, ja hänen vihreät silmänsä olivat häiritsevän suuret. Sivuuttaessaan naisen Jonna vilkaisi tätä vaivihkaa. Silmien suuruus johtui jostakin ala- ja yläluomia syöneestä vammasta. Naisen ilmeestä päätellen onnettomuus oli saattanut vahingoittaa tämän aivojakin, siksi maanisesti hän tuijotteli ihmisten päiden yli kohti korkeuksia.

Helsinki oli täynnä hulluja, sen Jonna tiesi kokemuksesta. Hän toivoi, ettei aavistuksen vajaalla pakalla pelaava Lasse olisi porraskäytävässä harhailemassa. Poika oli varmasti harmiton, mutta Jonnan sosiaalinen energia oli lopussa.

Kotirapussa Jonna mietti pitkään, kavutako portaita vai mennäkö hissillä. Kun hän lopulta alkoi raahustaa portaita pitkin kohti ylintä kerrosta, hän naurahti omalle hulluudelleen.

– Tie huipulle vie kärsimyksen kautta, Jonnaseni, hän mutisi.

Seuraava osa ilmestyy ensi lauantaina.

Helppoa rahaa, osa 1

Mira on kohdannut autiolla rannalla Donin. Miehessä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, josta Mira ei saa otetta.

Kuullessani hänen nimensä purskahdan nauruun kaikista mahdollisista reaktioista. Uhkaavan tilanteen aiheuttama jännitys laukeaa, kun hirnun siinä ventovieraan edessä, vaikka tämä ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen tyylistä purkausta.

Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.

Saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen inhoa miettiessäni humalaista kolmikkoa, joka hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmaloma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi ilmestynyt kuin tyhjästä oikealla hetkellä.

”Don niin kuin Don Draper?” varmistan. En tajua mitä sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.

Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.

”Se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”

Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan lisää.

”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. Ääni kuulostaa ihmeellisen syvältä; mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että sen syntyminen vaatisi tynnyrimäistä rintakehää. Silti Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla, aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.

Ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä.

Don ei kuulosta kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Tuota kihartuvaa tummaa partaa jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa. Osaisin helposti kuvitella lainehtivat hiukset nutturalle, mutta minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.

Don asettaa kätensä löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei oikeastaan ole paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko tuo mieleeni romantisoidut keskiaikaleffat, joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa.

Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutamia uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.

Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän olla vilkuilematta Donin vartaloa, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Ymmärrän mainiosti miksi urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.

Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.

Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.

Panen ohimennen merkille, että aurinko on laskenut.

”Sinä tulit”, Don sanoo.

Hätkähdän pitkää hiljaisuuttamme. Don astuu lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin maalausta.

Tavallisesti hermostuisin näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Donin olemuksessa ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.

Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.

Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin paitsi vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.

”Tulen Suomesta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”

Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.

Hieron käsivarsiani, joita on alkanut paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin olet kotoisin? Oletko paikallisia?”

”Tämä on kansani.”

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä.

Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.

Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten en voi varmistaa onko hänellä sormusta.

Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”

Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.

Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”

”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”

”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”

Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”

”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”

”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”

Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.

”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”

”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”

”Aiotko viipyä kauankin?”

”Sen ajan jonka tarvitsen.”

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä.

Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään haluaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt Perissassa monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.

Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.

Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.

”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”

Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.

”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.

En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.

Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.

Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi pilvisenä päivänä.

Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.

Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.

Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.

Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.

”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.

”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.

Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.

”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”

”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”

”Meressä.”

Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”

”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”

”Olet siis merimies?”

”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”

”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”

”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.

”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”

Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”

Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta.

Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”

”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä, en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”

Hän hymyilee vaisusti eikä vastaa mitään.

En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.

Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.

Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.

Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.

”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.

”Aivan, sinähän palelit.”

Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä loistaa turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.

Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.

Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”

”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.

Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.

Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.