Juhlat Jonnan työpaikalla johtavat outoihin seurauksiin. Huoneestaan hän löytää käyntikortin, jonka nimen takaa paljastuvat tutut, pelottavat kasvot.

Krista oli tuonut hänen huoneeseensa mustan mekon, joka näytti upealta. Koko Lux Lunan väki valmistautui kuumeisesti pieneen juhlaan, joka pidettäisiin toimistossa pääkonttorilta saapuvan vieraan kunniaksi.

– David Alexander haluaa nähdä sinut henkilökohtaisesti. Minä sanoin hänelle, etteivät mitkään kuvat tai videoklipit, joita olen hänelle lähettänyt, tee oikeutta sinulle, Krista oli vaahdonnut pari päivää aikaisemmin.

Jonnasta oli tietysti mukavaa olla juhlittu, mutta hän tunsi olonsa huonoksi. Kirottu kevätflunssa oli iskenyt häneen, päätä särki ja olo tuntui voipuneelta. Vitamiinit oli jäänyt ottamatta, vaikka äiti oli jaksanut muistuttaa niistä tasaisin väliajoin tekstiviesteillä.

Suljetun oven takaa kuului toimistoväen iloinen hälinä. Tietysti jokainen halusi esiintyä edukseen pääkonttorin pomon edessä. Suurissa firmoissa oli mahdollisuus edetä taivaaseen saakka, jos kyynärpäät olivat tarpeeksi terävät ja kieli pehmeä. Ja jos HKG5 olisi tosiaan uusi huipputuote, erään Jonna Ylisen kasvot voisivat pian olla vaikka Voguen kannessa. Pelkkä ajatuskin hiveli mieltä mukavasti.

Mustan mekon kangas kimalteli ikkunasta kurkistavassa kevätauringon valossa. Se oli Kristan oma mekko, mutta tämä oli antanut sen Jonnalle. Heistä oli tullut hyvät ystävät. Hehän olivat kuin siskokset, samankokoiset, melkein samanikäiset ja molemmilla hyvä tyylitaju. Tiiviisti töissä samassa firmassa ja toistensa tukena päivästä toiseen.

Jonna kaivoi käsilaukustaan puuterirasian ja aukaisi sen. Pienestä peilistä näkyivät raikkaat kasvot. Alkavan flunssan tuoma tukkoisuus ja väsymys eivät yltäneet pintaan saakka. Edes silmien alle helposti nousevat tummat puolikuut eivät voineet seerumille mitään. No, parempi niin. Tuskin herra Alexanderia kiinnosti hänen kuumeensa, kunhan vain kasvot olivat kauniit. Ja yhden päivän ihminen roikkui vaikka seipään nenässä, jos oli tarvis.

Kun Krista koputti oveen ja pyyhälsi sisään, Jonna oli jo ujuttautunut mekkoon. Vilunväreet luistelivat pitkin selkärankaa, teki mieli vääntää pattereiden termostaatit täysille.

–Olet aivan upea! Kunhan Alexander näkee sinut, koko Suomen yksikön rahoitus on turvattu vuosiksi eteenpäin, Krista henkäisi.

– Toivottavasti nenäni ei ala vuotaa kesken vierailun, Jonna sanoi ja hieroi käsivarsiaan.

– Oletko saanut nuhan?

Kristan ruskeat silmät välähtivät. Hän painoi kämmenselkänsä Jonnan otsalle.

– Nyt on kyllä huono hetki sairastua, Krista sanoi.

– Jos käyn äkkiä työterveydessä hakemassa jotakin troppia? Vähän buranaa niin kyllä sen voimalla yksi työpäivä menee.

– Et mene mihinkään. Saavat työterveydestä tulla tänne, Krista sanoi ja kaivoi kännykän taskustaan.

Jonna työnsi toisen nojatuoleista patterin viereen ja istahti siihen. Tuolin nukkainen kangas tuntui inhottavan karhealta paljaita käsivarsia vasten. Hän sulki silmänsä ja kuunteli, kuinka Krista hoiti kaiken kuntoon. Hän ei ollut koskaan nähnyt lääkärin tekevän kotikäyntejä, paitsi elokuvissa. Näin elävät rikkaat ja kuuluisat, Jonna ajatteli. Ei jonotusta odotushuoneissa, juoksua loskaisilla kaduilla ja äreän lääkärin nöyryyttävää viisiminuuttista.

– Poropaltio tulee käymään täällä. Hän on yksi parhaista lääkäreistämme. Tuonko sinulle viltin ja kuumaa teetä? Krista kysyi.

Jonna nyökkäsi aukaisematta silmiään. Siniset ja punaiset pallot leijuivat pimeydessä. Oli ihan hänen tuuriaan saada jokin typerä flunssa juuri kun koko firman tärkein tapaaminen oli käsillä.

Oikeastaan kaikki oli sen rastapää Mollosilmän syytä. Jonna oli ottanut tavakseen kiertää työmatkalla Kalevankadun kautta, sillä hän halusi välttää Foorumin kulmaa. Ei matka siitä kauheasti pidentynyt, mutta piteni kuitenkin. Kun jalat kastuivat sohjossa, jokainen metri oli liikaa. Moinen typeryys oli lopetettava. Jos alkoi muuttaa kulkureittejään hullujen ja humalaisten vuoksi, saisi kohta kiertää puoli kaupunkia.

Ovi kolahti, Jonna aukaisi silmänsä. Hän ehti nähdä partasuisen lääkärin katseen kipuavan hätäisesti vesirajasta kohti hänen kasvojaan.

– Lauri Poropaltio, mies esitteli itsensä.

Jonna mutisi nimensä. Miehen käsi tuntui märältä ja kylmältä.

– Flunssako vaivaa? mies uteli ja aukaisi laukkunsa.

– Joo, niin taitaa. Viluttaa, Jonna sanoi.

Poropaltion laukku näytti samanlaiselta, kuin Jonnan meikkipakki, ainoastaan rasvapurkkien valmiit paikat puuttuivat.

– Se on tämä kevät. Ihminen lähtee liian nopeasti kevyissä pukimissa liikkeelle. Kun keho tuhlaa energiaa lämmöntuottoon, vastustuskyky laskee ja taudit iskevät, Poropaltio luennoi.

Mies kaivoi esiin printtiliuskan ja katseli siinä olevia lukuja. Jonnasta otettiin joka toinen päivä verikoe ja ilmeisesti lääkärillä oli käsissään viimeisimmät arvot.

– Kyllähän tästä näkyy, että tulehdusarvot ovat olleet selvästi koholla jo eilen, joten sieltä se tauti on hitaasti ryöminyt. Lepo oikeassa paikassa olisi antanut keholle aikaa taltuttaa tauti alkuunsa, mutta mistäpä näitä tietäisi, Poropaltio sanoi.

– Mulla on aikaa sairastaa heti huomisesta lähtien, mutta ei tänään, Jonna sanoi.

Lääkäri hieroi leukaansa. Parta rahisi inhottavasti, siitä irtosi jotakin hilsettä tai muuta pölyä, joka jäi leijumaan kirkkaaseen auringonsäteeseen. Jonnaa puistatti.

– Kyllä me sinut kuntoon saadaan, älä huoli, Poropaltio sanoi.

Mies kaiveli pakista muutaman pahvirasian, joissa ei lukenut mitään. Ehkä ne olivat päivystyspakkauksia, joita lääketehtaat jakelivat lääkäreille. Jonna oli juuri aikeissa kysyä, mitä lääkkeet olivat, kun Krista pyyhälsi sisään viltti kainalossa ja höyryävä teekuppi kädessä.

– Saatko sinä meidän tähtemme edustuskuntoon? Krista kysyi ja levitti viltin Jonnan hartioille.

– Tietysti. Mutta huomenna hänen on levättävä.

Poropaltio paineli foliopakkauksista Jonnan kämmenelle kolme kaksiväristä kapselia, yhden sinivalkoisen ja kaksi mustakeltaista.

– Anna teen jäähtyä ja niele nämä. Juot sitten koko kupillisen, nämä otetaan runsaan nesteen kera, Poropaltio sanoi ja sulki pakkinsa.

– Kiitos. Kyllä me tästä nyt selviämme, Krista sanoi ja alkoi sekoittaa teetä niin tarmokkaasti, että lusikan kilinä vihloi korvia.

Poropaltio hymähti jotakin ja livahti ovesta ulos. Jonna asetteli kapselit syliinsä, sillä niiden kuori alkoi sulaa hänen kuumassa kourassaan.

– Hirveä parta, Jonna ja Krista sanoivat yhtä aikaa.

David Alexanderin vierailu oli suuri menestys. Poropaltion antamat kapselit saivat Jonnan olon paranemaan radikaalisti. Hänestä tuntui, että järkikin pelasi tavallista paremmin. Englanninkielellä käyty keskustelu sujui kuin vettä vain. Aivojen syövereistä löytyivät nekin sanat, joita Jonna ei edes muistanut osaavansa. Hänestä otettiin promokuvia, joissa oli suorastaan maaginen hehku.

Kun he katselivat neuvotteluhuoneessa Jonnan ulkonäköä esittelevää kuvasarjaa, hän kauhistui. Oliko hän oikeasti näyttänyt noin rähjäiseltä kahdeksan viikkoa aikaisemmin? Kristus! Oli ihme, ettei Erkki ollut pannut avioeroa vireille, Jonna ajatteli. Silmissäkin oli sellainen hällä väliä -katse, jota näki tuskastuneilla kotirouvilla ja tohvelieläimen rooliin joutuneilla miehillä.

– Kuten nämä kuvat osoittavat, HKG5 ei saa ihoa pelkästään elpymään vaan uudistumaan. Tietysti meidän on otettava huomioon, että Jonna on keskivertoihmistä kauniimpi, mutta emmehän toki halua, että kaikista tulee yhtä jumalaisen kauniita. Emme ainakaan me naiset, Krista julisti ja sai kaikki nauramaan.

Alexander, joka istui Jonnan vieressä, hymyili valkeat hampaat välkkyen. Miehen tukka oli harmaa, leuka tarkasti ajeltu ja kulmakarvat trimmattu. Hän sipaisi Jonnan poskea pitkillä sormillaan.

– Hämmästyttävää. Todella hämmästyttävää.

Jonnan poskea alkoi kuumottaa. Tietysti oli mukava saada kehuja. Testiviikot olivat syöneet hänen hermojaan, vaikka seerumin ensilevityksen aikana iskenyt kipu ei ollut toistunut. Siitä huolimatta joka kerta, kun Leena alkoi levittää seerumia hänen kasvoilleen, hänestä tuntui kuin hän olisi työntämässä sukkapuikkoa pistorasiaan, jonka virta saattoi olla kytketty tai sitten ei.

– Olemme keränneet testidataa tuotteen sivuvaikutuksista, Krista jatkoi ja alkoi heijastaa Jonnan verikoetuloksia valkokankaalle.

Diagrammit näyttivät vakuuttavilta. Kaikki Jonnan tulokset pysyivät nätisti suositusten rajoissa. Maksa-arvot, kolesteroli, veren sokeri, rasvapitoisuus veressä, tulehdusarvot, päivästä päivään samaa tasaisen hyvää viivaa. Jonnasta tuntui hiukan oudolta nähdä omien tietojensa pyörivän koko toimiston tuijotettavana. Hän ei tiennyt muista juuri mitään, mutta nämä tiesivät hänestä kaiken. Mutta siitähän hänelle maksettiin, koekaniinina olosta.

Puuduttavan luennoin jälkeen koko porukka siirtyi kahvioon. Pöydille oli tuotu kuohuviinilaseja, joissa kuplat poreilivat pirteästi. Juotiin menestyksen malja, maailmanvalloitus oli alkamassa.

– Hienoa, Jonna. Kaikki meni aivan loistavasti, Krista kuiskasi Jonnan korvaan samalla kun he halasivat.

– Kiitos itsellesi, että mä sain tämän tilaisuuden, Jonna sanoi.

Kuohuviini kihahti nopeasti päähän, kuten aina. Jonna istahti kahvion sohvalle. Painovoima tuntui kaksinkertaistuneen, jalat olivat aivan hyytelöä. Hän otti rennon asennon ja keskittyi tarkkailemaan muita. Olo paranisi pian, kun saisi hetken olla rauhassa.

Pukumiehet parveilivat Alexanderin ympärillä. Jonna kyllä tiesi, kuka oli markkinointipäällikkö, kuka tiedottaja, kuka Suomen yksikön osastopäällikkö mutta hän ei saanut kenenkään nimiä päähänsä. Kukaan ei käyttänyt nimikylttejä ja kaikista puhuttiin aina titteleillä. Krista oli ainoa, jonka nimen Jonna muisti. No, töitähän tänne oli tultu tekemään eikä hankkimaan ystäviä, Jonna lohdutti itseään.

Olo tuntui raukealta ja helpottuneelta. Kaikki oli mennyt niin hienosti, että teki mieli itkeä. Olisi ollut hirveää, jos hänelle olisi tullut jokin allergia ja koe olisi pitänyt keskeyttää. Kukahan siinä tapauksessa olisi istunut hänen tilallaan sohvalla siemailemassa kuohuviiniä? Varmaankin joku kultalusikka suussa syntynyt suttura, joka ei olisi osannut arvostaa hetken suuruutta.

Yhtäkkiä Jonnan mielessä välähtivät Kristan esittelemät veriarvot. Hän säpsähti tahtomattaan. Kaikki käyrät siististi raja-arvojen puitteissa. Kaikki, jopa tulehdusarvot. Eikös Poropaltio ollut sanonut, että tulehdusarvot olivat olleet jo toissapäivänä selvästi koholla? Päässä sirissyt suloinen pehmeys katosi hetkessä. Jonna etsi katseellaan Kristaa. Kun tämä käänsi päänsä ja hymyili hänelle, hän viittoili naisen luokseen.

– No, mitä illan tähdellä on hätänä? Krista kysyi ja istui Jonnan viereen.

– Mulle tuli mieleen vain yksi juttu. Se on varmasti ihan turha, mutta kuitenkin. Ettei tule mitään jälkipuheita tai sekaannusta.

Kristan hymy katosi ja hän painoi otsansa vasten Jonna ohimoa.

– Kerro nyt, mikä sinua vaivaa?

– Ne veriarvot, nehän oli kaikki siinä esityksessä kunnossa. Mutta se lääkäri sanoi mulle, että tulehdusarvot ovat olleet selvästi koholla. Se ei näkynyt siinä sun esityksessä.

– Ei, sinä olet varmasti kuullut väärin.

– En kuullut. Sehän piti mulle pienen luennon, kuinka tauti olisi voinut talttua, jos olisin jäänyt ajoissa lepäämään.

Krista siveli Jonna niskaa. Naisen käsi tuntui viileältä.

– Poropaltio on katsonut printtiä väärin ja sekoittanut kaksi riviä. Kaikki arvot olivat hyviä.

– Mutta olisiko kuitenkin parempi tarkistaa, että kaikki on varmasti kunnossa? Jonna intti.

Mahassa tuntui ikävä kouristus. Kristan silmissä välähti jokin kova, sitten hänen kasvoilleen levisi lämmin hymy ja hän puristi Jonnaa korvanipukasta.

– Totta kai minä tarkistan. Älä huoli. Nauti nyt tästä ja usko minua. Kaikki on kunnossa.

Krista painoi viileän suukon hänen otsalleen ja lipui juhlaväen joukkoon. Jonna huokaisi helpotuksesta.

Loppuilta koostui vain hämäristä pätkistä. Paljon naurua. Hän oli tanssinut Alexanderin kanssa. Lisää kuohuviiniä. Joku ehdotti käyntiä labrassa. Koko joukko ahtautui hissiin. P1. Wiik piti hänelle seuraa aulassa. Muut olivat poissa.

Sitten mentiin ylös. Kaikilla oli mielettömän hauskaa. Taksi. Kotiovi. Sänky. Pimeys.

Jonna heräsi siihen, että käsivartta pisteli mielettömästi. Hän kierähti toiselle kyljelle. Päätä vihlaisi, kurkku oli täynnä räkää. Verhojen takana paistoi jo aurinko, pöly kimalteli leikkisänä pilvenä peiton jalkopään yläpuolella. Hän haparoi kännykän käteensä ja herätti näytön eloon. 8:58, liukuvan työajan ovi kolahtaisi kiinni muutaman minuutin kuluttua.

Koko kroppa tuntui piiskatulta mutta Jonna onnistui kampeamaan itsensä istualleen. Toinen puoli sängystä oli viileä. Erkki oli mennyt töihin eikä hän ollut kuullut mitään. Hitto, otsa tuntui niin kuumalta, että oli parasta pysyä vaakatasossa koko päivä.

Hän rullaili puhelimen valikosta esiin Kristan numeron ja soitti tälle. Puhelin hälytti vain kerran. Kristan pirteä ääni vihloi korvaa.

– Moi! Hienot bileet oli eilen, eikös?

– Joo, oli. Mutta nyt se flunssa sitten palasi entistä pahempana, Jonna niiskutti.

Linjalla oli hiljaista. Jonna kuuli oman sydämensä jyskytyksen. Hän vilkaisi luuria varmistaakseen, ettei puhelu ollut katkennut.

– Siis, mä jään potemaan tätä tautia kotiin, Jonna tarkensi.

– Mitä tautia?

– Tätä flunssaa.

– Onko sinulla krapula?

Kristan äänessä oli sävy, josta Jonna ei pitänyt lainkaan. Hän nielaisi pari kertaa. Kurkkua vihloi ja päätä särki.

– Siis voihan mulla olla sekin, mutta mä olen kuumeessa.

– Kuule Jonna. Eilen oli hyvät juhlat, ei siinä mitään. Moni on tänään ollut aika vaisu ja kahvia kuluu. Mutta meidän firmassa ei ole tapana jäädä kotiin potemaan krapulaa.

– Mä olen kuumeessa. Johan se lääkärikin eilen sanoi, että mulle on tulossa flunssa, Jonna intti sitkeästi.

– Ai taas niistä tulehdusarvoista? Minä varmistin ne jo aamulla Poropaltion kanssa. Kuten arvasin, hän katsoi ne väärin. Kaikki on ihan kunnossa. Meillä on vielä se koe kesken, joten tule toimistolle. Nähdään pian!

Krista katkaisi puhelun. Jonna tuijotti mykkää luuria epäuskoinen ilme kasvoillaan. Mitä helvettiä? Eikö Lux Lunassa tunnettu sairaslomaa? Ihan niin kuin hän ei muka eilen olisi ollut sairas. Olihan Kristakin nähnyt hänen surkean tilansa.

Jonna nousi jalkeille. Lattia tuntui kylmältä, mitä se ei varmasti ollut. Lihakset huusivat armoa jokaisella askeleella. Keittiön termoskannussa oli valmista kahvia. Erkki oli jättänyt pöydälle lapun, jossa toivotettiin hyvää huomenta hymiön kera.

Kai se oli pakko yrittää saada kaurapuuro syötyä ja tallustaa töihin. Jos ei muuta tekemään niin Poropaltion vastaanotolle kuittaamaan virallinen sairasloma. Nähtävästi jokaisella ihmisellä oli pimeä puolensa. Kristassa se ilmeisesti oli työhulluus.

Jollakin ihmeen tavalla Jonna sai raavittua itsensä kasaan. Hississä hän nojaili seinään, sillä polvet tuntuivat keitetyiltä makaroneilta. Peilissä näkyi hänen hehkeä naamansa, aivan kuin kasvot olisivat irtisanoutuneet koko muun kehon surkeudesta. Käsittämätöntä.

Alhaalla hän ei meinannut saada hissin verkko-ovea auki. Tumma varjo aukaisi sen hänelle.

– Terve.

– Terve, Lasse. Kuule, pysy kaukana, minä olen vilustunut, Jonna sanoi.

Poika astui kuuliaisesti askeleen taaksepäin. Hänellä oli kädessään avonainen kirja, jossa oli kuvia ja suurta tekstiä.

– Minua ihmetyttää, Lasse sanoi.

– Mikä? Jonna kysyi ja astui ulos hissistä.

– Tämä kirja. Tässä lukee hassu juttu.

Jonna huokaisi. Poika roikotti kirjaa niin, että hän saattoi nähdä sen kuvat. Jeesus ja opetuslapset. Varmaankin pyhäkoulun kirjoja.

– No mikä siinä on niin hassua? Jonna kysyi.

– Tässä lukee: ”Jumala rakastaa kakkia.” Mutta kakki on samaa kuin kakka ja kakka on pahaa ja likaista.

Jonna otti kirjan käteensä. Kirjan edellinen omistaja oli sutannut sanoja niin, että i ja k olivat sulaneet yhteen.

– Siinä pitäisi lukea ”kaikkia”, Jonna sanoi ja antoi kirjan takaisin pojalle.

– Jumala rakastaa kaikkia. Niin Sirpakin sanoi. Niin sen on. Kiitos.

Poika jäi hymyillen lukemaan kirjaansa. Jonna laahusti ulos. Tänään hän ei kiertäisi Kalevankadun kautta. Olkoon Foorumin kulmalla vaikka sata Mollosilmää. Ulkona päätä alkoi särkeä entistä enemmän ja kylmät väreet vilistivät rintaa pitkin. Poropaltio saisi kirjoittaa loppuviikon vapaata, se oli varma.

Mollosilmä ei ollut Foorumin kulmalla. Valot vaihtuivat juuri vihreäksi, kun Jonna ehti Mannerheimintien reunaan. Ehkä Jumala tosiaan rakasti kaikkia, jopa häntä. Hän selvisi kunnialla portaikkoon, pääsi hissiin ja sai vapisevilla käsillään toimiston oven auki. Krista oli jo eteisessä häntä vastassa.

– Missä sinä oikein viivyit? Meillä on toisen vaiheen testi vielä kesken. Jos nyt aletaan lipsua, koko homma pitää aloittaa alusta.

– Mähän sanoin, että mä olen sairas. Mun on pakko mennä työterveyteen.

Krista tarttui häntä hartioista. Kosketus tuntui epämiellyttävältä, niin arat hänen lihaksensa olivat.

– Sinulla oli eilen vauhti päällä. Se kuului asiaan, ei siinä mitään. Mutta rokulipäiviin meillä ei ole varaa. Ryhdistäydy. Leena odottaa meitä alhaalla.

Jonna kiemurteli irti Kristan otteesta. Hän tarttui Kristan käteen ja painoi tämän kämmenen otsaansa vasten.

– Mä olen kuumeessa. Ja jos sä et olisi noin hiton epäluuloinen, mä olisin voinut jäädä kotiin lepäämään. Mun oloni ei ainakaan yhtään parantunut, kun mä jouduin tulemaan tänne.

Krista kiskaisi kätensä vapaaksi.

– Mennään sinun huoneeseesi. Ei ole kovin ammattimaista huutaa käytävillä.

Jonna pyöritteli päätään. Mikä hitto Kristaan oli mennyt? Hän pyyhkäisi nenäänsä ja talsi tylsänä omaan pikku kopperoonsa. Krista tuli hänen perässään ja sulki oven.

– Mä olen sairas, Jonna vaikersi.

– Nyt suu kiinni! Meillä on työt kesken, ei tässä kukaan voi alkaa krapulaansa potea. Kyllä täällä on yhdellä jos toisellakin pää kipeä ja maha sekaisin, mutta hommat hoidetaan siitä huolimatta. Mieti vähän, mitä sinun pitää tehdä palkkasi eteen. Istua aloillasi tuolissa ja antaa jonkun muun levittää ryppyseerumia kasvoillesi! Kuinka helvetin raskasta se voi olla? Krista pauhasi.

Jonna lysähti nojatuoliin. Päässä humisi, eikä Kristan leimuavat silmät tehneet oloa yhtään paremmaksi. Kaikki oli totta, tietysti. Hänen työnsä ei ollut mitään muuta kuin tuolissa istumista.

– Mä tiedän, anna anteeksi. Mutta mulla on oikeasti kuumetta, mun pitäisi saada levätä, Jonna sanoi vaisusti.

Krista hieroi ohimoitaan ja katsoi häntä. Suupielessä näkyi tyly uurre, sitä Jonna ei ollut aikaisemmin huomannut.

– Meillä on tässä satojatuhansia kiinni, ei sellaisia rahoja heitetä hukkaan yhden krapulapäivän vuoksi.

Jonna sulki silmänsä. Oliko hänellä krapula? Ehkä, mutta ei pelkkä krapula nostanut kuumetta ja saanut lihaksia jäykäksi.

– Kuule, mä olen pahoillani. Me voidaan kyllä hoitaa testit tänäänkin, mutta etkö sä voisi pyytää sitä lääkäriä katsomaan mua? Jos mä olen kipeä, mun on parasta olla kotona, etten mä tartuta teitä kaikkia. Mä voin kyllä ottaa sen seerumin mukaan, ei sen levittäminen ole mikään ongelma, Jonna aneli.

Krista katseli ikkunasta ulos silmät viiruina. Sitten hän nyökkäsi ja kääntyi Jonnan puoleen. Nyt kasvojen kireys oli poissa.

– Tehdään niin. Mutta kai sinä ymmärrät, etten voi sietää mitään oikuttelua? Jos me epäonnistumme tässä kokeessa, ketään ei kiinnosta, miksi se tapahtui. Selityksiä ei kaipaa kukaan, ainoastaan tuloksia.

Jonna nyökkäsi. Ihan mitä vaan, kunhan kuulustelu olisi ohi ja Poropaltio toisi hänelle lääkkeitä.

Leena oli säätänyt meikkaustuolin vaaka-asentoon. Jonna olisi halunnut nukahtaa siihen paikkaan. Poropaltio oli tutkinut hänet muutamaa hetkeä aikaisemmin. Partaansa harova lääkäri oli pahoitellut eilistä virhettään. Tulehdusarvot eivät olleet koholla. Huono olo oli eilen johtunut varmaankin stressistä ja tänään krapulasta. Silti herra lääkäri oli antanut hänelle samat kapselit kuin eilen. Jonna oli niellyt ne kiltisti kivennäisveden kanssa ja asettunut odottamaan olon paranemista.

Leena kiskoi lateksihanskoja käteensä. Jonna näki lasiseinän läpi, kuinka Krista saarnasi Poropaltiolle. Lääkärin kasvot olivat punaiset ja hän käveli hitaasti poispäin välittämättä Kristan paasauksesta. Mitään kehuja siellä ei jaettu, sen tyhmempikin tajusi.

Seerumipullon säilytyskapselin korkki nauskahti. Jonna sulki silmänsä. Kaikki äänet olivat tuttuja. Pipettipullon korkki sirahteli heikosti, hiljaisuuden aikana Leena pudotteli pisarat kämmenelleen. Iho tunsi lähestyvän käden lämmön, lateksihanskan lemu voimistui. Sormen kosketus oli hellä, kuten aina. Ei kipua, ei mitään.

Miksi hän oli vaahdonnut Kristalle sairaslomasta? Hän sai maata aloillaan tekemättä mitään ja siitä vielä maksettiin hänelle. Jonnaa alkoi hävettää. Entä jos Krista oli saanut hänestä tarpeekseen? Varmasti joku muu suostui ilomielin lojumaan tuolissa pienessä kuumeessakin, kun siitä maksettiin 3500 euroa kuussa. Kun jossakin hyvässä oli sisällä, järki sumeni ja suhteellisuudentaju katosi.

– No niin, valmista tuli. Sinä saatkin sitten kolmen päivän annoksen mukaan kotiin, Leena sanoi.

– Miksi? Enhän mä saanut sairaslomaa, Jonna mumisi.

– Kristan määräys, Leena naurahti.

Jonna nousi istumaan. Pitikö nyt iloita vai huolestua? Hän etsi katseellaan lasiseinien sokkelosta Kristaa ja Poropaltiota, mutta nämä olivat kadonneet jonnekin. Sen sijaan Wiikin jykevä hahmo vyöryi ovelle ja astui huoneeseen.

– Joko on valmista?

– On, Leena sanoi ja heitti käytetyt hansikkaat roskiin.

Jonna huomasi, kuinka nainen roikotti hansikkaita varovasti kuin olisi pitänyt sormissaan mädäntynyttä rottaa. Oliko Leena ollut aina noin varovainen?

– Eiköhän mennä sitten, Wiik sanoi.

– Mihin? Jonna kysyi ja nousi jaloilleen.

– Ylös.

Wiik pujotti kätensä Jonnan kainaloon. Miehen ote oli niin tiukka, että Jonnan jalat nousivat melkein ilmaan.

– No mikä nyt on? Kyllä mä sentään jaksan kävellä.

– Krista sanoi, että sinua pyörryttää. Minä saatan sinut ylös, ettet kaadu ja kolhi itseäsi mihinkään.

Wiikin ääni oli yhtä tasainen kuin aina. Miehen ilmeistä oli turha yrittää päätellä mitään. Kun vartija lähti liikkeelle, Jonnan oli seurattava perässä, vaikka taluttaminen tuntui nöyryyttävältä. Toisaalta, jalat tuntuivat epäilyttävän pehmeiltä. Väsymys, flunssa tai lääkkeet olivat vieneet hänen voimansa.

– Kiitos, onneksi suhun voi luottaa. Olinko mä eilen huonossa kunnossa?

– Kuinka niin?

– Mähän olin täällä alhaalla aulassa odottamassa kun muut meni labraan.

– Se oli normaali turvatoimenpide. Ulkopuoliset eivät saa mennä laboratorioon.

– Enhän mä ole ulkopuolinen, Jonna naurahti.

Wiik vilkaisi Jonnaa. Vilahtiko jättiläisen kasvoilla ylimielinen hymy? Jonna tunsi, kuinka utuinen olo katosi. Korvia alkoi kuumottaa.

– Määräys mikä määräys, Wiik sanoi.

Kiduttavan pitkän hissimatkan aikana Wiik ei sanonut sanaakaan. Ei kai, sillä Jonnahan oli ulkopuolinen. Muut olivat töissä Lux Lunassa, hän oli koekaniini. Meidän kosmetiikkaa ei ole testattu eläimillä, vaan typerillä ihmisillä. Niinhän se oli, maireista puheista huolimatta. Hän oli ulkopuolinen, koe-eläin. Uusia sai vaikka Pekan akvaariosta, tai katuojasta.

Ylhäällä Jonna paineli omaan huoneeseensa ja sulki oven perässään. Hän harppoi pöydän luo ja alkoi kiskoa laatikoston laatikkoja auki. Samat klemmarit, kuminauhat ja lyijykynät, ei muuta. Alimmassa laatikossa lojui tyhjä avolehtiö, sen Jonna nakkasi olkansa ylitse nojatuoliin. Kuka huoneessa olikin ollut ennen häntä, oli kadonnut jälkiä jättämättä, juuri niin kuin koekaniinit katoavat.

Päässä jyskytti. Lääkkeet olivat leikanneet terän flunssalta, mutta vastaisku olisi varmasti taas entistä pahempi. Jonna hoippui nojatuolille ja lysähti istumaan. Hän kiskoi avolehtiön takapuolensa alta. Päällimmäiset sivut risahtivat irti ja vihkon välistä putosi käyntikortti. Hän poimi sen käteensä samalla hetkellä, kun oveen koputettiin. Jonna tunki kortin housujensa takataskuun.

– Sisään vain.

Krista kurkisti ovenraosta teekuppi kädessään.

– Vieläkö olet pahalla tuulella vai saako tulla?

– Tule vain, Jonna sanoi.

Nyt hänellä ei siis ollut edes krapulaa vaan hän oli huonolla tuulella. Krista tuli hänen luokseen ja istui nojatuolin käsinojalle. Jonnasta tuntui, että käyntikortti poltteli hänen takataskussaan

– Voit pitää pari päivää vapaata, jos olo tuntuu kurjalta. Nämä testit ovat henkisesti väsyttäviä, se on ihan totta. Ulkonäkösi on aivan mahtava. Joillekin muutos on joskus aiheuttanut ongelmia.

Jonnan teki mieli sanoa, ettei hän ollut koskaan ollut mikään ruma muutenkaan, mutta oli parempi pitää suu kiinni ja nyökätä.

– Otat meikkipakin taas mukaan. Minä kirjoitan sinulle annosteluohjeet. Jos tulee jotakin ihmeellistä, soitellaan.

Jonna nyökkäsi uudestaan. Soitellaanpa hyvinkin. Olisikohan hänen pitänyt mainita, että Wiik saattoi soittaa vaikka keskellä yötä? Mutta tietysti Krista tiesi sen. Krista tiesi varmasti kaikesta kaiken.

Hän joi teensä loppuun ja puhui samalla joutavia Kristan kanssa. Wiik toi meikkipakin. Sen päällä oli logoton kangaskassi. Jonna puki toppatakin päälleen ja Krista halasi häntä. Kun Jonna luikahti toimiston ovesta ulos rappukäytävään, hän toivoi, että flunssa oli tarttunut Kristaan. Tai krapula, kuten sitä Lux Lunassa nimitettiin.

Kotona oli vielä hiljaista. Jonna vei meikkipakin vessaan. Hän nappasi kannettavansa olohuoneen pöydältä ja rojahti sohvalle. Kuinka yksinkertaista kaikki olikaan ollut, kun hän oli saanut maata rauhassa sohvalla. Ajatus tuli nopeasti, mutta hän karkotti sen mielestään. Hän ei enää halunnut ajelehtia virran mukana kuin kuollut kala.

Jonna aukaisi kannettavan. Hän kaivoi käyntikortin taskustaan. Se oli halpa kortti, jossa oli vain nimi, titteli ja puhelinnumero. Jutta Lång. Malli. Rinnassa tuntui pieni vihlaus. Mitä hän oli kuvitellut? Ettei Lux Luna ollut koskaan tehnyt mitään kenenkään muun kanssa? Koehenkilöt tulivat ja menivät, se oli luonnon laki. Jonna kyllä tiesi, mistä ne tulivat, mutta minne ne menivät, sen hän halusi selvittää.

Selain aukesi. Googlen etusivulla oli taas joku hassu animaatio, jonka viesti ei avautunut Jonnalle lainkaan. Hän takoi Jutan nimen hakukenttään ja vangitsi sen lainausmerkkeihin. Linkkejä löytyi runsaasti. Nopeasti selattuna silmiin osui tieto, että Juttakin oli ollut Miss Kesäheinä, tosin vuosikymmenen tuoreempi kuin Jonna. Niin nuoren naisen kasvoille oli turha levittää ryppyvoidetta, Jonna ajatteli. Hän vaihtoi kuvahakuun.

Jutta Långista oli otettu paljon valokuvia. Hän oli raskaasti meikattu goottimalli, jonka vaaleat hiukset näyttivät hehkuvilta tummapuhuvia meikkejä vasten. Oli vaikea päätellä, miltä naisen oikeat kasvot näyttivät.

Jonna selasi kuvapalettia ja löysi jonkin gallerian, jossa oli albumillinen Jutan kuvia. Vampyyri. Zombie. Black Metal -tyttö. Ihmissusi. Toinen toistaan näyttävämpiä meikkauksia. Sitten joukossa oli yhtäkkiä oikea eloveenakuva. Kevyt meikki, tukka palmikoilla, kansallispuku. Jonnan piti tarkistaa uudestaan, että nainen oli tosiaan Jutta. Olihan se. Ja kun goottikuvia suurensi ja vertasi niitä eloveenakuvaan, kasvonpiirteet täsmäsivät. Ne täsmäsivät toiseenkin kuvaan, muistikuvaan.

Kylmät väreet iskivät selkärankaan. Jonna sulki kannettavan ja työnsi sen pöydälle. Kurkkua kuristi. Tuntui kuin joku olisi puristanut keuhkoja kasaan. Jonna otti käyntikortin käteensä. Sormet vapisivat. Hän tuijotti kortin numerosarjaa. Hänen oli pakko soittaa Jutalle, vaikka hän ei olisi halunnut tehdä sitä. Koska Jutta oli Mollosilmä.

Jonna tunsi mahaansa kouristavan. Hän syöksyi vessaan ja oksensi. Olo helpotti hiukan. Korvissa humisi. Kaikki saattoi olla sattumaa, ehkä kaikkeen oli luonnollinen selitys. Tai sitten pyhäkoulukirjoja suttaava kakara oli ollut oikeassa. Jumala rakasti kakkia.

Jatkiksen uusi osa julkaistaan aina lauantaisin.

Lue aiemmat osat alta:

Helppoa rahaa, osa 1

Helppoa rahaa, osa 2

Helppoa rahaa, osa 3

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.