Kaikki muuttuu vain oudommaksi ja oudommaksi. Jonna haluaa kertoa Kristalle kaiken ikävistä oireistaan, mutta tämä väittääkin Jonnan aiheuttaneen ongelmansa itse.

Jonna istui keittiönpöydän ääressä viltti hartioillaan ja katsoi ikkunasta ulos. Valkeat räntäläimäreet kutoivat harmaita pilviä kiinni kaupungin kattoihin. Sunnuntaina Jumalakin lepäsi, mutta Jonnalle ei suotu sitä iloa. Jumala rakasti kakkia.

– Otatko maitoa teehen? Heli kysyi.

Jonna puisteli päätään. Juho oli soittanut aamulla ja kysynyt, voisivatko he tulla Helin kanssa käymään. Tietysti Jonna oli suostunut. Olisi ainakin joku, jolta voisi kysyä, juokseeko sohvan uumenissa rottia ja onko ilmassa oikeasti tuhat pörisevää kärpästä. Yksinäisyys ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta.

Juho istui Jonnaa vastapäätä ja silmäili laiskasti Hesaria. Kun Heli istui hänen viereensä, mies työnsi lehden syrjään.

– Jutta on kuollut, Juho sanoi kiertelemättä.

– Joo, mä tiedän. Siitähän oli nätti lyhytelokuva netissä. Ja nimikin tuli aika pian esiin. Lupaava malli Jutta Lång sekosi goottiympyröissä. Ihan niin kuin musta meikki olisi joku ebola, Jonna sanoi.

– Niinpä tietysti. Helppo selitys on aina paras, Heli tuhahti.

– Olihan se kyllä aika sekopää, se on pakko myöntää, Jonna kierteli.

– Sen vähän perusteella, mitä Juttaa näin, hän oli enemmänkin hermostunut. Minä seurasin Wiikkiä eilen koko iltapäivän. Se karju tapasi Jutan Villa Kiven edessä vähän ennen kuin hän hyppäsi sillalta, Heli sanoi.

– Seurasit? Mutta Wiik oli eilen maan alla labrassa, ainakin aamupäivällä.

– Se tuli ulos Lux Lunan ovesta vartti sinun jälkeesi. Wiik alkoi heti tuijottaa kännykkäänsä ja pyöri hetken ympyrää apteekin kulmilla. Se seurasi selvästi jotakin signaalia. Ensin Wiik meinasi hakea autonsa, mutta muuttikin mielensä ja lähti jalkaisin Rautatieaseman suuntaan.

– Wiik on erikoistunut seuramaan kaikkea. Se seurasi mun meikkipakin liikkeitäkin keskellä yötä. Mutta miten se Juttaa muka olisi voinut seurata? Ei kai ne sentään ollut sitä siruttanut kuin koiraa? Jonna kauhistui.

– Ehkä ne olivat antaneet Jutalle jokin lahjan, jossa on lähetin? Juho ehdotti.

Jonna puristi teekuppia kaksin käsin. Niinpä tietysti.

– Jutta sanoi mulle, että sillä jäi käteen Lux Lunasta vain työsuhdekännykkä.

– Sehän se sitten oli, Juho sanoi.

– Wiik paineli vauhdilla radanvartta Linnunlaulun huviloiden ohi Villa Kiveen. Sain selville, että Jutalla oli kirjailijakaveri, Soropainen nimeltään, jolla oli Kivessä työhuone. Kirjailija Soropainen ei kuitenkaan ollut työhuoneella tai oli lähtenyt käymään jossain, sillä kun minä ehdin paikalle, Jutta ja Wiik puhuivat talon edustalla, Heli selvitti.

– Puhuivat? Wiik ei ole varsinaisesti mikään suupaltti, Jonna tuhahti.

– No eivät he ehkä paljoa puhuneet, mutta vähät sanat olivat sitäkin painavampia. Hyvästiksi Wiik ravisteli Juttaa, tämä riuhtaisi itsensä irti ja kompuroi matkoihinsa. Viisi minuuttia myöhemmin radan suunnasta kuului ajolangan paukahdus.

Jonna tuijotti Heliä. Naisen kasvoissa oli muutama vanha arpi, kuin iskujen jäljiltä. Ne olisi voinut helposti meikata piiloon.

– Miksi sä et lähtenyt Jutan perään?

– Minä seurasin Wiikiä, kuten oli sovittu.

– Voi helvetti. Mitä se Wiik sitten teki?

– Lähti kaupunkia kohti omia jälkiään pitkin. Kompastui Töölönlahden kävelysillalla ja löi nenänsä maahan. Kirosi ja jatkoi matkaansa.

– Wiik tietysti tiesi, että Jutta on puhunut mun kanssa. Se varmasti käski Jutan jättämään mut rauhaan. Jutta sai tarpeekseen ja päätti jättää kaikki muutkin rauhaan, Jonna voihkaisi.

Viltti tuntui painavan tonnin hänen hartioillaan. Ehkä seerumit olivat sekoittaneet Jutan pään. Jos ikkuna olisi ollut edellisenä päivänä auki, Jonnakin olisi saattanut hypätä kadulle rottia pakoon. Ajatus tuntui niin mahdolliselta, että häntä puistatti.

– No mitä mun pitäisi tehdä? Mä haluan rahani pois. Mä en luovuta kalkkiviivoilla, en varmasti, Jonna sanoi.

Juho vilkaisi Heliä, jonka kasvoilla viivähti nyreä ilme.

– Vaikea sanoa. Me voidaan kyllä roikkua tässä lähistöllä niin kauan kuin Kuulholma maksaa meille. Mutta eihän meistä mitään apua ole, jos siellä Lunan toimistolla sinulle tapahtuu jotakin, Juho sanoi.

– Tietysti solidaarisuuden nimissä voisit tehdä jutusta julkisen. Vaikka vihaan ripsiväreillä tehtäviä eläinkokeita, ei ryppyvoiteilla tehtävät ihmiskokeetkaan ole lähellä sydäntäni, Heli sanoi.

– Ja kosmetiikkatestit vasta ovatkin turhamaisuutta, niinkö? Jonna tuhahti.

– Kuka niin on sanonut? Mutta jos taskussa on kymppi, normaali ihminen syö mieluummin leipää kuin puuteria.

– Aha. No, ihan sama mulle. Jos Rauni maksaa teille, tehkää mitä haluatte. Kyllä mä tästä selviän yksinkin, vaikka väkisin. Jos mä nyt alan riehua, sehän olisi sama kuin olisin kaivanut aarrearkun esiin mutta en sitten viitsisi ottaa sieltä mitään. Se vasta tyhmää olisi.

– Me tietysti tehdään niin kuin haluat. Asiakas on aina oikeassa, Juho sanoi.

Jonna hörppi jäähtynyttä teetä. Uhma alkoi haihtua, ja pelko kierteli vaanien jossakin takaraivossa. Jutta oli kuollut. Erkki oli matkoilla. Ilman ampiaispillereitä hän sekoaisi. Ja jos hän pääsisi pestistään ulos kuivin jaloin, seuraava uhri ei ehkä pääsisikään.

– Hei, anteeksi, että mä kiivastuin. Mä en todellakaan ole parhaassa iskussa. Jos te voisitte väijyä mua ja Wiikiä. Varmuuden vuoksi. Siis jos Rauni maksaa siitä.

– Kyllä Rauni maksaa. Tehdään sitten niin. Voit tietysti soittaa meille milloin haluat. Yleensä on parempi soittaa ennemmin kuin myöhemmin. Epäröinti voi tulla joskus kalliiksi.

– Sopii. Ja kun mä olen saanut tilini, katsotaan, jos saadaan jotain pitävää Lux Lunaa vastaan. En mä sentään ihan tunteeton ole.

Eteisessä Jonna vielä muisti kysyä, miten Wiik oli onnistunut kaatumaan ja satuttamaan nenänsä.

– Kompastui jalkoihinsa, ja takana tuleva lenkkeilijä potkaisi sitä vahingossa päähän, Heli sanoi.

Naisen kasvoilla viivähti nopea hymy. Juho puisteli päätään, ja kaksikko häipyi porraskäytävän pimeyteen. Jonna sulki oven ja huokaisi syvään. Ihme tyyppejä. Oli kuitenkin lohduttavaa, että joku oli huolissaan hänestä, edes rahan takia.

Jonna tallusteli olohuoneeseen. Sohva ei näyttänyt lainkaan houkuttelevalta. Vaikka hän oli kiskonut kaikki verhot auki, pimeys näytti tahranneen koko huoneen. Yksinolo sai mahan kipristelemään. Olikohan pakastimessa pullaa?

Alakerran mummo avasi oven ja tuijotti häntä varmuusketjun yli. Harmaat hiukset olivat painuneet kasaan, ja vetisissä silmissä vilkkui epäluuloinen katse. Jonna nosti jäistä pullapitkoa ja heilutteli avaamatonta kahvipakettia.

– Anteeksi, mutta sopisiko tulla kylään? On niin yksinäistä, kun mies on matkoilla, Jonna sanoi.

Mummon ryppyisille kasvoille syttyi aurinkoinen hymy.

– Tietysti. Lassekin on täällä, kun Raunilla on jokin seminaari, mummo sanoi ja rapisteli turvaketjun auki.

Jonna livahti sisään. Eteisessä oli siistiä, kengät olivat ojennuksessa, ja naulakossa oli muutama henkari vieraitakin varten. Hän kokeili vaivihkaa, että pillerirasia olin housujen taskussa.

– Tää pitko on jäässä, otin pakkasesta, Jonna sanoi.

– Äkkiä se uunissa sulaa, mummo sanoi.

Asunto tuntui kotoisalta, sillä siinä oli sama pohjakaava kuin Jonnalla ja Erkillä. Keittiön ikkunan takana avautuivat tutut maisemat, talot olivat vain hiukan korkeampia. Lasse pelasi jotakin peliä olohuoneessa. Kun hän huomasi Jonnan, ohjain lensi sohvalle ja poika tuli keittiöön.

– Terve!

– Terve vaan.

– Minulla on tuolla peli. Siinä ajetaan autoa. Onneksi se ei ole oikea. Minulla on mennyt monta autoa rikki. Tulisi kalliiksi oikeasti, Lasse selitti.

– Kuule, en minäkään osaa niitä pelejä pelata. Joskus kokeilin, mutta ei siitä tullut mitään. Ei riittänyt kärsivällisyys.

– Menikö auto rikki?

– Meni, ensimmäisessä mutkassa.

– Ei minulla siinä. Vasta kun mennään oikein kovaa, Lasse sanoi ja taapersi takaisin pelin ääreen.

Mummo toi kupit pöytään ja kaatoi Jonnalle kahvia termoskannusta.

– Se on mukava poika. Jos Rauni ei olisi raskauden aikana käyttänyt niitä lääkkeitä, poika olisi varmasti yhtä terävä kuin äitinsä.

Jonna nuolaisi huuliaan. Miksi puhe lähti heti huolestuttaville raiteille? Oliko hänessä nyt jotakin, joka veti ikävyyksiä puoleensa.

– Ai mitä lääkkeitä?

– Jotain uusia pahoinvointipillereitä ne oli. Niissä oli jotain myrkkyä. Kyllähän se Rauni kävi niistä oikeutta, mutta ei siitä mitään tullut. Eihän tavallinen ihminen mitään suuryrityksille voi.

Raunin äiti huokaisi ja alkoi tuijottaa Jonnan kasvoja. Ryppyjen keskellä oli yllättävän kirkkaat silmät.

– Sinä olet todella kaunis. Ei ihme, että Lasse sanoo sinua enkeliksi.

Jonna hymyili. Enkeli, tosiaankin. Siksi varmaan rotat ja kärpäset yrittivät käydä hänen kimppuunsa.

– Hyvät geenit, Jonna naurahti.

– Niin Raunikin aina sanoo. Hän on kyllä viisas tyttö. Odotas, minä käyn hakemassa valokuvia.

Mummo katosi hetkeksi olohuoneeseen. Yksinäisyyden välttämisen hinta alkoi uhkaavasti kohota, Jonna ajatteli. No, parempi oli katsella kellastuneita kuvia kuin istua iho kananlihalla odottamassa, että jokin näkymätön alkaa ryömiä sohvan pehmusteissa tai villapaidan alla.

Raunin äidin tuoma kansio oli täynnä kuvia ja lehtileikkeitä Raunista. Rauni siellä ja Rauni täällä. Rauni yliopistolla, Rauni vastaanottamassa palkintoa, pitämässä puhetta. Äidillä tuskin oli vastaavaa kansiota Jonnasta. ”Jonna keskeyttää opinnot farmasian laitoksella ja kemian laitoksella. Jonna jättää kaiken kesken. Katso kuvat.”

Juuri kun Jonna oli varma, että hän nukahtaa istualleen, jossakin gaalassa otettu valokuva sai hänet säpsähtämään. Hän kumartui lähemmäs ja katsoi Raunin vieressä seisovaa nuorta naista. Vaikka kasvot olivat aavistuksen nuoremmat, kuin mihin hän oli tottunut, hymyilijä oli pelottavan tuttu. Menneisyyden juhlahumussa Raunin vieressä seisoi Krista Laajasalo.

– Mistä tämä kuva on? Jonna kysyi.

– Se taitaa olla juuri sieltä lääkefirman stipendienjaosta. Katsos Rauni oli itsekin heillä töissä, mutta erosi sitten, kun niiden lääke aiheutti sen myrkytyksen.

– Keitä nämä kaikki ihmiset ovat. Firman työntekijöitäkö?

– Kyllä. Eihän sinne ulkopuolisia päästetty. Hienot juhlat, turvamiehet ja kaikki.

Jonna puri huultaan. Rauni tunsi Kristan. Ei ihme, että hän halusi maksaa Juhon ja Helin palkat. Auttamisenhalu olikin kostonhimoa. Olikohan Rauni oikeasti löytänyt näytteestä yhtään mitään? Ehkä hän halusi vaan toisen ottelupallon Kristaa vastaan.

Valokuvat vaihtuivat, mutta Jonna ei enää jaksanut keskittyä. Hän söi tarjotun pullanpalan. Vaikka se oli lämmin, nisussa maistui pakkasen tympeä kosketus. Toisen kahvikupillisen jälkeen hän alkoi tehdä lähtöä.

– Nyt on pakko mennä, kiitos seurasta!

Jonna syöksyi rappukäytävään ja kompuroi portaat yläkertaan. Veri jyskytti korvissa. Mikä helvetin sotku! Kaikki oli alkanut niin mukavasti, ja yhtäkkiä hän olikin takertunut valehtelun ja kieroilun tahmeaan verkkoon. Kädet vapisivat niin, että Jonna ei meinannut saada oveaan auki. Kolmannella yrityksellä lukko viimein totteli.

Hän harppoi keittiöön, otti jääkaapista mehupurkin ja kaivoi pillerirasian taskustaan. Aamuun oli aikaa 18 tuntia. Kahta viimeistä pilleriä oli pakko säästää vielä kuusi tuntia. Kuusi pitkää tuntia. Jonna puristi mehupurkkia kädessään ja marssi sohvalle. Hän hengitti syvään ja kiersi mielipaikalleen. Mehupurkin hän kiilasi käsinojan ja istuintyynyn väliin. Kaukosäädin löytyi tyynyjen välistä. Jonna napsautti television päälle. Se sai luvan viihdyttää häntä iltaan saakka.

Jutta oli kuollut. Ajatus pulpahti pintaan kuin kaasukupla järven pohjasta. Jutta oli varoittanut häntä, mutta tässä hän vain istui ja odotti seuraavaa palkkakuittia piittaamatta mistään muusta mitään. Ei sentään, hän oli oikeasti tehnyt ihmiskunnalle palveluksen. Nyt Krista tiesi, että HKG5 aiheutti harhoja. Hän voisi tehdä seerumista paremman. Ehkä jopa sellaisen, ettei käyttäjä huomaisi mitään vahinkoa, ainakaan heti. Vasta synnytyssalissa, tai neuvolan palikkatesteissä. Miksi sellainen nousi heti mieleen, kun hän yritti piristää itseään?

Jonna hörppäsi mehua. Se oli lämmennyt. Rahat vai kolmipyörä? Kannattiko enää perääntyä? Kuurihan oli päättynyt, promokuvista maksettaisiin varmasti ennen kuin ne julkaistaisiin, tuskin hänen piti kovin pitkään odottaa. Entä jos seerumi oli jo aiheuttanut jotakin pysyviä vaurioita? Entä jos kärpäset olivat tulleet jäädäkseen? Sitä suuremmalla syyllä rahat kannatti ottaa pois.

Päätä alkoi jomottaa ja takapuoli puutui. Jonna ravisti pillerirasiaa. Kapselien kolina rauhoitti häntä. Eihän Krista mitään pahaa tahtonut. Hänhän oli ilahtunut siitä, että Jonna oli kertonut harhoista. He voisivat huomenna istua alas kuin ammattilaiset ja kirjata ylös kaiken. Jonnan antaman palautteen avulla paranneltu HKG5-seerumi olisi varmasti myyntimenestys.

Puhelin piippasi. Äiti kysyi tekstiviestillä, oliko kaikki kunnossa. Jonna näpytteli vastauksen. Olo paljon parempi, nyt pitää nukkua. Sitten hän vain istui ja odotti kädet hioten, ehtisikö kello tulla kahdeksan ennen kuin kärpäset ja rotat palaisivat. Hän ei romahtaisi, se oli varma. Aamuun hän jaksaisi sisulla.

Krista täytteli jotakin kaavaketta, kun Jonna koputti avonaiseen oveen ja astui hänen huoneeseensa.

– Ehditkö puhua?

– Tietysti, Krista sanoi ja hymyili leveästi.

Jonna veti oven kiinni perässään. Hän istui Kristaa vastapäätä ja nosti vapisevat kätensä näkyviin.

– Mä tiedän, että testejä tehdään just tän vuoksi. Siksi mä ajattelin, että kirjataan nyt ylös kaikki nää huonot jutut. Eilisilta oli helvettiä, samoin yö ja tää aamu. Sä löydät näihin varmaan jonkun ratkaisun, ei tää varmasti mitään vakavaa ole, onhan kaikilla aineilla jotain sivuvaikutuksia, hoidetaan nää vain alta pois, Jonna höpötti.

Silmissä näkyi taas pisteitä ja palloja. Jossakin niiden keskellä leijui Kristan kasvot, ne eivät näyttäneet enää niin kovin ystävällisiltä. Hän tunsi, kuinka Krista tarttui hänen käsiinsä. Iho aristi, olisi tehnyt mieli vetää kädet pois ja juosta karkuun, juosta ihan mihin tahansa, vaikka ympyrää.

– Mä voisin ottaa pari ampparia, tai mikä vaan auttaa, Jonna nyyhkäisi.

– Ei tämä kyllä voi johtua seerumista, Krista sanoi.

– Kyllä se johtuu tasan siitä! Mä olin ihan kunnossa ennen kuin tulin tänne töihin, Jonna kiivastui.

Krista huokaisi ja puisteli päätään. Hän aukaisi pöydällä olevan pahvikansion ja nosteli esiin printtiliuskoja. Jonna puristi käsiään yhteen hillitäkseen niiden vapinaa. Krista käänsi yhden liuskan kohti Jonnaa ja osoitteli lukuja mustekynän kärjellä.

– Tässä on verikokeesi tulokset hoidon päätyttyä. Kaikki arvot ovat kohdallaan, ei mitään merkkiä tulehduksesta tai allergisista reaktioista. Maksa ok, verensokeri ok, kreatiini ok…

– Mutta mä en ole ok! Tajuatko? Jonna kivahti.

Krista kumartui taaksepäin. Hän kaivoi pöytälaatikosta etiketittömän pahvirasian ja veti folioliuskan esiin.

– Tässä voi olla jotakin muuta takana. Jotakin, mitä et ole kertonut meille, hän sanoi ja painoi foliosta kaksi mustakeltaista kapselia pöydälle.

Jonna tuijotti kapseleita ja nuolaisi huuliaan.

– Mä olen kertonut sulle kaiken.

– Oletko? Senkin, että tapasit meidän kaikkien aikojen typerimmän rekrytoinnin, Jutta Långin? En tiedä, mitä Jutta sinulle valehteli, mutta sen voin ihan biokemistinä sanoa, ettei muuntohuumeet oikein istu testituotteiden koekäyttäjän elimistöön. Jos me emme olisi älynneet ajoissa tehdä huumetestejä Jutalle, olisi voinut käydä todella huonosti.

– Jutta on kuollut, Jonna henkäisi.

– Niin on. Ja pian olet sinäkin, jos sekoilet huumeiden kanssa, Krista sanoi.

Jonna haukkoi henkeään. Hän ei saanut katsettaan irti ampiaiskapseleista.

– Mä olen ollut puhdas jo vuosia. Tää on jotakin muuta. Silloinkin, kun Poropaltio sanoi, että mun tulehdusarvot oli koholla, sä väitit vastaan.

Krista naurahti kylmästi.

– Sinä olet ihan vainoharhainen. Kenelle kaikille sinä olet jo kertonut, että Lux Luna myrkyttää ihmisiä ja väärentää testituloksia?

– En mä ole kertonut mitään kenellekään, Jonna sopersi.

Krista työnsi kapselit pöydän yli ja ojensi Jonnalle kivennäisvesipullon. Kun Jonna nielaisi kapselit, Krista soitti jollekin ja pyysi tätä tuleman huoneeseen. Tuskin Jonna ehti kiertää pullon korkin kiinni, kun Wiik jo saapasteli ovesta sisään valkea kirjekuori kädessään. Mies oli muuten oma ilmeetön itsensä, mutta nenä oli turvoksissa ja ylähuulessa näkyi verisiä ruhjeita.

– Jonna tässä kertoi, ettei hän ole kertonut meidän asioistamme mitään kenellekään, Krista sanoi.

Wiik aukaisi kirjekuoren ja veti esiin printattuja valokuvia. Hän levitti ne pöydälle Jonnan eteen. Hämärä kuva hänestä ja Jutasta istumassa Johdossa. Hiukan parempi kuva Raunista halaamassa häntä Porthanian pihalla. Rauni, Juho ja Heli Annankadulla hänen kotiportaansa edessä.

– No, mitäs sanot näistä? Krista kysyi.

– Te olette vakoilleet mua. Tosi hienoa, Jonna puuskahti.

– Ja syystä. Tämä nainen tässä, Rauni Kuulholma, on jo kerran käynyt oikeutta lääkefirmaa vastaan yrittäen saada kiristettyä aiheettomia korvauksia itselleen. Kuule, minä kyllä tunnen Raunin oikein hyvin. Ihanko sattumalta halailette?

– Rauni on mun äidin vanha työkaveri. Sen äiti asuu samassa talossa kuin minä.

– Entä nämä tyypit tässä? Eikös tämä kirppu ole se sama, joka potkaisi eilen sinua päähän? Krista kysyi Wiikiltä.

Mies punastui mutta nyökkäsi vaisusti.

– Kyllä. Ensin kamppasi takaapäin, sitten ohimennen teloi nenäni ja juoksi karkuun, Wiik myönsi vastahakoisesti.

Krista keräsi kuvat kasaan ja laittoi ne Jonnan muiden papereiden joukkoon pahvikansioon.

– Minusta tämä alkaa olla aika selvä juttu. Sinä olet rikkonut sopimustamme. Ikävä kyllä minun on pakko päättää työsuhteemme tähän, Krista sanoi.

Jonnan henki salpautui. Hän naurahti typertyneenä.

– Sä et voi olla tosissasi? Mä olen hoitanut kaiken kuten sovittiin, riskeerannut terveyteni ja…

– Sinun terveytesi ei ole ollut uhattuna hetkeäkään! Kaikki on vain omaa mielikuvitustasi. Olisi pitänyt älytä jo silloin juhlissa, ettei sinulla ole kaikki kohdallaan. Joit kuin sieni, ja sitten aloit kinuta vapaapäiviä! Minä teen vielä verikokeistasi huumetestit, joten en suosittele mitään ristiretkeä meitä vastaan. Siitä tulisi rumaa jälkeä, sinun kannaltasi.

Krista tuijotti häntä silmät leimuten. Jonna yritti nousta jalkeille, mutta polvet pettivät. Wiik tarttui häntä käsivarresta ja kiskoi hänet pystyyn.

– Mutta mä tarvitsen hoitoa. Et sä voi heittää mua pihalle ihan noin vain. Mä haluan tavata Poropaltion, Jonna aneli.

– Olisit miettinyt sitä, ennen kuin aloit kuvitella itsestäsi liikoja. Meillä riittää innokkaita hakijoita, jotka sitoutuvat firman sääntöihin. Sinä et ikävä kyllä ollut yksi heistä. Seuraavan kuun palkan saat vielä, jos et ala kiukutella. Työvelvoitetta ei ole.

Wiik alkoi raahata Jonnaa kohti ovea. Jonna kompuroi miehen otteessa uskomatta tapahtunutta todeksi.

– Hei, odottakaas vähän.

Kristan sanat saivat Jonnan sydämen hypähtämään. Kaikki oli ollut vain rajua pilaa. Nyt Krista nauraisi, tulisi halaamaan häntä ja silittäisi hänen hiuksiaan. Jonna lupaisi olla puuttumatta mihinkään, katkaista välinsä Rauniin, tulisi vaikka asumaan laboratorioon ja saisi kunnon korvauksen uhrauksistaan.

– Ota nämä. En toki halua, että sekoat lopullisesti.

Krista pyyhki hihallaan pahvipakkauksen jokaisen sivun ja heitti laatikon Jonnalle. Sitten Wiik raahasi hänet toimiston ovelle, tuuppasi rappukäytävään ja veti oven kiinni niin, että portaikko kumisi.

Jonna tuijotti suljettua ovea yrittäen tajuta, mitä oli tapahtunut. Hän oli saanut potkut ja laatikollisen amppareita. Mielessä vilisti kaikki mukavat työpäivät, palaverit, joissa häntä kuunneltiin, kahvitauot, jolloin hänen vitseilleen naurettiin, valokuvat, joita ihailtiin. Tilille kerran kuussa ilmestyvä mukava rahasumma oli historiaa. Kaikki oli historiaa. Silmät alkoivat kostua. Yksinäinen kyynel vieri kuumottavan posken yli leuankärkeen saakka.

Hetken Jonna harkitsi, että hän olisi hakannut ovea ja rukoillut pääsevänsä takaisin. Sitten kiukku nousi jostakin mahanpohjalta. Ei helvetti. Krista oli alusta asti juoksuttanut häntä kuin punasilmäistä laboratoriohiirtä. Manipuloinut häntä kehuilla ja bonuksilla. Korostanut hänen tärkeyttään firman täysivaltaisena työntekijänä. Kun testit olivat alkaneet, hänestä oli muka pidetty hyvää huolta. Verikokeita joka päivä, kasvojen valokuvausta ja kuvien kehumista. Sitten, kun hän oli sairastunut, ääni muuttui kellossa. Poropaltion diagnoosi kumottiin ja kaikki laitettiin hänen juomisensa piikkiin. Nyt Krista varmaankin lisäili jo hänen verinäytteisiinsä jotain huumetta. Korvattavissa oleva koe-eläin, se hän oli ollut, eikä mitään muuta.

Jonna tunki pahvirasian taskuunsa. Hän ei ottaisi yhtään pilleriä, ellei ollut ihan pakko. Rauni saisi ottaa hänestä verikokeen ja testata, mitä myrkkyä hänen suonissaan virtasi. Kai sieltä jotakin löytyisi, oli pakko löytyä.

Ulkona aurinko sai Jonnan silmät vuotamaan vettä. Valo muuttui hänen päänsä sisällä sanattomaksi huudoksi. Uusi, mukava oire. Hän kääntyi kohti Stockmannia ja lähti yliopistolle päin. Samalla hän kaivoi puhelimen taskustaan soittaakseen Raunille. Oli parempi otattaa verikoe heti.

Juuri kun Jonna sai selattua Raunin numeron esiin, puhelin alkoi soida. Erkin hymyilevä naama ponnahti näyttöön.

– Hei, mukava kuulla sustakin jotain, Jonna henkäisi.

– Onko? Tää keikka loppui ihan yllättäen kesken. Et kai sä olet tehnyt jotain outoa? Erkin kireä ääni tivasi.

– Mä olen tehnyt töitä ja yrittänyt parantua, Jonna tiuskaisi.

– Jotenkin mulle tuli sellainen kuva, että sä olet sekoillut pahemman kerran. No, puhutaan siitä illalla. Mä ole nyt kuitenkin tulossa himaan, Erkki murahti ja katkaisi puhelun.

– Mäkin rakastan sua, Jonna sanoi mykälle luurille.

Mikä helvetti Erkkiin oli iskenyt? Oliko suuri keikka tosiaan liittynyt Lux Lunan mainoskampanjaan ja nyt Krista oli polttanut senkin? Helvetin kostonhimoinen ämmä! Mutta Erkki kyllä ymmärtäisi, mistä oli oikeasti kyse, kun hän selittäisi koko jutun. Tärkeintä oli nähdä Rauni ja saada verikoe otettua.

Hän oli odottanut Raunin huoneen oven takana yli tunnin ennen kuin tämä pyyhälsi paikalle. Sileästä ihosta oli se ilo, että Jonnaa luultiin opiskelijaksi ja hän sai istua käytävässä rauhassa.

– Mikset sä vastaa mun puheluihin? Ja eikö sulla ole vastaanottoaika, sehän on jo mennyt ohi? Jonna tivasi.

– Ei minulla ole enää luentoja tällä lukukaudella, tuo on vanha lappu, Rauni sanoi ja repäisi oveen teipatun paperin irti.

Hän ei aukaissut ovea vaan seisoi avaimet kädessään ja katseli jonnekin käytävän päätyyn Jonnan ohitse.

– Mä sain potkut. Krista alkoi syyttää mua siitä, että mä olen itse aiheuttanut kaikki sivuvaikutukset. Se vihjaili, että mä olen käyttänyt huumeita ja kaikki johtuu siitä, Jonna selitti.

– No käytätkö sinä?

– En tietenkään! Wiik oli vakoillut meitä, se tietää, että me ollaan tavattu ja että sä olet palkannut yksityisetsivät auttamaan mua. Sen takia niillä meni kuppi nurin. Mä olen nyt pulassa. Ehkä olisi parasta ottaa verikoe, jos siinä seerumissa tosiaan on jotain, mikä näkyy veressä. Sillä me saadaan ne kiinni itse teosta.

Rauni puisteli päätään.

– No, mikä nyt on? Jonna hätääntyi.

Samassa joku tarttui Jonna hartioista ja kiepautti hänet ympäri.

– Eiköhän mennä ihan rauhallisesti ulos, sänkitukkainen vartija sanoi.

– Hei, mitä helvettiä, meillä oli juttu kesken, Jonna kiivastui.

Hän kurkki olkansa ylitse Raunia ja yritti kiemurrella irti miehen otteesta.

– Rauni, sano tälle tyypille, että me ollaan tuttuja. Sano sille, että mä en ole mikään häirikkö!

Mutta Rauni ei sanonut mitään. Hän kääntyi selin ja aukaisi huoneensa oven. Jonna lopetti rimpuilun. Mitä oli tapahtunut, oliko hän seonnut lopullisesti? Vartija puhui hänelle rauhoittavasti kuin hullulle ja saatteli hänet ulko-ovelle. Hiekoitushiekka vain rahisi kenkien alla, kun mies työnsi Jonnan kadulle. Ovi rasahti lukkoon, ja vartija jäi seisomaan tuulikaappiin kädet selän takana.

Mitä oli tapahtunut? Oliko Raunikin ollut samassa juonessa koko ajan? Jonnan päässä kohisi, hän nojasi kämmenellään vasten keltaiseksi rapattua seinää. Kättä pisteli, maailma tuntui huojuvan. Oli pakko päästä kotiin, pakko. Kaikki paska sai mennä, pitäkööt rahansa. Hän selviäisi tästäkin yksin, elämä alkaisi uudestaan.

Jonna hoiperteli muutaman askeleen, sitten järkytyksen aiheuttama tutina hellitti. Hän alkoi harppoa kohti Annankatua. Menkööt helvettiin kaikki! Hän selviäisi tästä. Hän oli vieroittanut itsensä kerran, hän tekisi sen uudestaan, olipa Kristan häneen pumppaama myrkky mikä tahansa. Sitten he voisivat palata Erkin kanssa alkuperäiseen suunnitelmaan ja hankkia lapsen.

Sydän hakkasi vasten kylkiluita, kun Jonna aukaisi kotiportaikkoon johtavan oven. Hän harppoi portaat ylös, vaikka silmissä meinasi sumeta. Niin juuri, pitäkää tunkkinne. Hän halusi olla rauhassa Erkin kanssa. Lapsi ja rauhallinen elämä, rauha, rauha, rauha. Viimeinkin rauha. Ei mitään säätöä mihinkään suuntaan.

Eteisessä oli Erkin laukku ja kengät. Jonna pyyhkäisi silmänurkkiaan ja syöksyi olohuoneeseen. Erkki istui nojatuolissa hämmentyneen näköisenä.

– Mä lopetin, lopetin. Se seerumi sai mut melkein sekoamaan, Krista nakkasi mut pihalle. Ne on vastuuttomia paskiaisia, Jonna solkotti ja hyökkäsi halaamaan miestään.

– Mitä ihmettä sä nyt höpötät. Oletko sä ihan pöllyssä? Erkki murahti ja työnsi Jonnaa kauemmas.

– En tietenkään! Se on se seerumi. Ja ehkä nää pillerit. Tai kaikki yhdessä. Mutta kun mä lepään, kaikki on pian kunnossa, Jonna vakuutteli.

Erkin katse harhautui hänen olkapäänsä yli keittiön ovelle. Jonna tarttui miehen kasvoihin ja käänsi ne itseään kohti.

– Se ämmä piti mua koekaniinina. Niille ei ihmiset merkitse mitään. Niillä on maan alla labra, jossa on varmaan koe-eläimiä tai ihmisiä, mistä sen tietää, Jonna selitti.

– Sä olet pilvessä! Erkki kivahti ja kavahti taaksepäin irti Jonnan otteesta.

– En tietenkään ole, Jonna kiisti.

– Voi jumalauta! Mä sain tiedon, että sä olet taas sortunut huumeisiin. Ja mä kuvittelin, ettei se voi olla totta! Sä olet ihan sekaisin! Erkki raivosi.

Hän nousi tuolista ja karkasi Jonna käsien ulottuvilta sohvan selkäpuolelle. Jonna kompuroi Erkin perässä. Hän kääntyi kohti keittiön ovea, mutta mieletön näky jähmetti hänet aloilleen. Sanat juuttuivat kurkkuun, ja huulien välistä purkautui vain pihinää.

Krista nojasi ovenpieleen ja puisteli päätään.

– Kuten näet, oli parasta, että saavuit heti takaisin. Tilanne on riistäytynyt käsistä. Meidän oli pakko purkaa sopimus vaimosi kanssa ennen kuin tapahtuu mitään pahempaa. Minusta sinun pitää nyt hoitaa Jonna kuntoon ja katsotaan sitten, voidaanko me jatkaa yhteistyötä mainostoimisto Loistavan kanssa. Ymmärrät kai, ettei meillä ole varaa mihinkään imagokatastrofiin.

– Tietysti ymmärrän. Voi helvetti! Mä olen hetken pois ja tässä käy heti näin. Ne mallin hommat ei sovi sulle, teidän piireissä on jotain pahasti vialla, Erkki ähkäisi.

– Sä et voi uskoa… sun on pakko uskoa mua, Jonna sopersi.

– Ai että nämä myrkyttivät sut, kutsuivat mut kotiin hoitamaan sua ja tulivat vielä oikein henkilökohtaisesti varmistamaan, että kaikki on kunnossa? Etkö sä edes itse tajua, miten sekavia sä puhut? Et tietenkään, Erkki tuhahti.

Jonna aukoi suutaan ja tuijotti Kristaa. Tämä mutristi huuliaan ja näytti surulliselta.Kaiken oli pakko olla painajaista, samaa kastia rottien ja kärpästen kanssa.

– Pidä nyt huolta vaimostasi. Jos teidän on pakko turvautua laitoshoitoon, me voimme ehkä auttaa kustannuksissa, Krista sanoi.

Kun ulko-ovi kolahti Kristan perässä kiinni, Jonna pyörtyi.

Uusi osa ilmestyy aina lauantaisin.

Lue lisää:

Edelliset osat

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.