Ollin päässä pyörii taas vain Elina, Elina. Mutta sitten hän saa muuta ajateltavaa, kun äiti raivostuu ja kertoo salaisuuden, jota on varjellut 29 vuotta.

Synnytysosaston käytävän varrella olevassa kolmannessa huoneessa oli ruuhkaa, sillä siellä olivat vastasyntyneen ja tuoreiden vanhempien lisäksi Annukan äiti Helmi ja Aura-sisko sekä Anna ja hänen perheensä.

Kun Anna oli alkuyöstä soittanut vanhemmilleen ja kertonut, että Annukalla oli tyttö, Annan isä oli ilmoittanut perheelleen, että he lähtisivät aamulla katsomaan suvun uusinta tulokasta. Aamulla klo 8.00 he olivat sulloutuneet Volkkariin, lähteneet matkaan ja pitäneet yhden tauon Viitasaaren ABC:llä, mistä he olivat ostaneet rusettikorvaisen vanhan ajan nallen, ison vaaleanpunaisen ruusukimpun, suklaarasian ja kortin, jossa haikara lennätti nokassaan liinassa roikkuvaa tyttövauvaa, ja nyt he nyt ihastelivat tuoreen äidin sylissä tuhisevaa, vaaleankeltaisiin potkuhousuihin kiedottua kääröä.

”Voi hellanlettas mikä kullanmuru!”

”Samanlainen pikisilmä kuin äitinsä ja tätinsä.”

”Ja kattokaa sen pienenpientä suuta, kuin ruusunnuppu!”

”Hei ruusuista puheen ollen”, Anna sanoi kuoriessaan ruusuja sellofaanista, ”mistähän näille löytyisi maljakko?”

”Anna, aulassa on!” Annukka, tuore äiti, sanoi. ”Siinä, missä on telkkari, on maljakkohylly. Ja jos se on tyhjä, kysy hoitajilta.”

”Aulis, tarjoapa sille sormea, niin se tarttuu kiinni”, Helmi, Annukan äiti ja vastasyntyneen mummo, ehdotti.

Aulis ojensi vauvalle varovasti etusormeaan, ja vauva puristi pienet sormensa sen ympärille.

”Auts! Niin kuin lihansyöjäkasvi. Alina, Aura, näittekö?” Aulis kysyi ihastuneena.

”Joo näin.”

”Niin on paljon voimaa jo noin pienessä ihmisessä, on se ihmeellistä!”

”Kattokaa miten se aukoo sen suuta. Kuin kultakala! Onkohan sillä nälkä?”

”Eihän se paljon muuta tee kuin syö, nukkuu ja kakkii.”

Sitten vauvan naama meni huolestuneeseen kurttuun.

”Aulis saakin vaihtaa seuraavan vaipan.”

”En! Alina voi vaihtaa. Tai Anna. Tai äiti.”

Annukka nuuhkaisi lapsensa peppua. ”Ei kakkinut, pienen rupsun vain päästi. No jos Aulis ei uskalla, niin piteleekö Helena seuraavaksi?”

”Aulis oli kalju kuin lumiukko, mitä nyt muutama vaalea haiven päälaella.”

Annan äiti veti ja rannerankaansa ylös kyynärtaipeeseen ja kurottautui ottamaan Annukalta vauvan. Kun Annukka istahti kivuliaan näköisesti takaisin sängylle, hänen äitinsä, siskonsa ja miehensä säntäsivät salamana avuksi.

”Auttaisiko, jos laitettaisiin vaikka tyyny tänne selän taakse?”

”Tai jos laskisi vähän tuota sänkyä.”

”Jos kävisit ihan makuulle ja lepäisit vähän.”

”Älkää nyt höösätkö, tikit haarustassa kirraa, ei siihen tyynyt eikä sängynlaskut auta.”

Helena painoi nenänsä kiinni vauvan nenään ja kukersi, ja Aulis arveli, että hänen äitinsä näytti vauvasta jättiläiseltä.

”Mun mielestä nuppusessa on vähän Auran näköä”, Helmi sanoi ja katsoi vauvaa pää kallellaan.

”Tämmöisiä pikipäitähän nämä olivat kaikki pienenä. Paitsi Aulis, Aulis oli kalju kuin lumiukko, mitä nyt muutama vaalea haiven päälaella.” Helena vilkaisi kuopustaan, joka istui Annukan vieressä sängyllä ja kuori paperista Bis-bis-lakua ja kyseli, mihin voisi laittaa roskan.

”Sinusta tuleekin mummin ja isotädin kulta, eikö niin?” Helena leperteli pienokaiselle. ”Eikö niin? Joo, kyllä tulee. No mikä nyt? Voi pikkukultaa, nytkö huomasit, ettet olekaan äidin sylissä? Ei ole äidin haju tässä, voi voi kun suu menee ihan myttyrään.”

”Kohta se parkaisee”, Alina ennusti.

”Ja kovaa”, Aura lisäsi. ”Tästä pikkuneidistä lähtee ääntä. Saavat Jukka ja Annukka hommata kuulosuojaimet, ettei tule jotain kuulovaurioita.”

”Eikö siinä nyt olekaan hyvä, eikö? Eikö tunnu nyt äidin haju, eikö?” Helena nosti vauvan olkapäälleen, jolloin se alkoi hamuilla pitelijänsä olkaa ja sitten omaa nyrkkiään.

”Se hakee tissiä”, Alina raportoi. ”Sillä on nälkä.”

Annukka kurottui ottamaan lapsensa ja pyysi miestään antamaan hoitopöydältä harson.

Anna huomasi, että myös Annukan ilme näytti melko kärsivältä.

Samalla kun Jukka nousi hakemaan harson, Anna tuli huoneeseen ja kajautti tuoretta isää ovella selkään. Jukka ähkäisi kivusta ja Anna hätääntyi: ”Oi kamala! Anteeksi ihan hirveästi, pamautinko mä nyt sun välilevyt sijoiltaan tai jotain?”

”Ei ei, ei tässä mikään”, Jukka vähätteli vaikka näyttikin vähän tuskaiselta ja antoi vaimolleen harson.

”Voi apua, ensin ihminen joutuu valvomaan yön ja sitten suku vielä änkeää paikalle ja runnoo ovella ilmat pihalle”, Anna kauhisteli, laski ruusumaljakon yöpöydälle ja tarjoutui sitten hieromaan Jukan selkää, mutta tämä kieltäytyi kunniasta.

Anna huomasi, että myös Annukan ilme näytti melko kärsivältä – ja vaikka se johtui lähinnä tikeistä ja väsymyksestä, Anna, jolla oli ovenläväytyksestä huono omatunto, arveli sen johtuvan heidän läsnäolostaan.

Ja kieltämättä juuri sillä hetkellä huoneessa oli hieman härdelliä: Jukka yritti venyttää selkäänsä, Alina torui kovaan ääneen Aulista, joka oli yrittänyt piilottaa lakupaperin Annukan patjan alle, hänen äitinsä, tätinsä ja serkkunsa hössöttivät Annukan ja vauvan ympärillä oikean imetysasennon kanssa, ja kiusaantunut isä hyräili Lentäjän poikaa (tosin hän oli vaihtanut pojan tilalle tytön), kun ei keksinyt muutakaan.

”Hei meidän porukka”, Anna ehdotti, ”lähdetäänkö lounaalle? Kellokin tulee kohta kaksitoista. Jos käydään nyt syömässä ja jos Annukka ja Jukka vielä jaksavat ottaa teidät vastaan, niin ehditään vielä pyörähtää täällä, ennen kuin lähdette kotimatkalle.”

”Mikä ettei, johan tuo hiukookin, kun kahvit vain Viitasaarella hörpättiin”, hänen isänsä oli heti valmis.

”Kyllä minäkin teidät mielelläni ruokkisin…” Helmi aloitti, mutta he kieltäytyivät olemasta vaivaksi; Helmin piti nyt vain keskittyä uuteen mummon rooliin.

”Okei, okei, älä nyt hiilly”, Jyri oli rauhoitellut Ollia baarissa.

Kun Anna, äiti, isä, Aulis ja Alina kävivät kiivasta keskustelua kaikille mieleisestä lounaspaikasta ja seisoivat synnytysosaston aulassa odottamassa hissiä, kahden ja puolen kilometrin päässä Saunatontunkujalla Olli heräili yöunilta ja skannasi mielessään edellistä iltaa. Se muuttui sitä sumeammaksi, mitä pidemmälle ilta eteni. Alkuillasta he olivat istuneet Vanhassa Karhussa jutellen niitä näitä, mutta sitten Jyri oli pudottanut pommin – että Elina oli tullut heidän eronsa suhteen katumapäälle.

Olli ei ollut aluksi uskonut sitä, eikä oikein uskonut vieläkään. Kokonaiseen vuoteen Elina ei ollut reagoinut hänen yhteydenottoyrityksiinsä, joten sitä taustaa vasten uutinen kuulosti suoraan sanottuna lähinnä vittuilulta.

”Okei, okei, älä nyt hiilly”, Jyri oli rauhoitellut Ollia baarissa. ”En sano, että minäkään olisin tilanteesta aivan tarkkaan perillä, mutta satuin kuulemaan, kun Kati ja Ellu puhuivat puhelimessa. Kati sanoi, että jos Elinasta tuntui siltä, niin ehkä hänen pitäisi ottaa sinuun yhteyttä.”

Minuun, sanoiko Kati nimenomaan, että minuun, Olliin? Siis oletko varma, että he puhuivat minusta?” Olli oli tivannut ja noussut hakeakseen saman tien pari Heinekenia ja jallupaukkua, mutta Jyri oli istuttanut hänet takaisin käsinojista kuluneeseen nahkatuoliin. ”Sanoi, Kati mainitsi ihan selvästi sinun nimesi. Mutta ei se minulle mitään puhelun jälkeen sanonut, Elina oli kai kieltänyt. Mutta siis voi olla, että Ellusta kuuluu lähipäivinä jotain.”

”No voihan saatanan saatana”, Olli oli kironnut ja rojahtanut syvemmälle nahkatuolin uumeniin ja istunut siellä mykkänä ja jurona kuin pahantuulinen buddha.

Ei voinut olla totta. Juuri nytkö hänen piti kuulla tämä – nyt kun hänen elämänsä oli vähitellen taas löytämässä uomansa: väitöskirja oli ottanut tulta, ja Anna oli antanut hänelle uutta ajateltavaa, Elina oli tullutkin katumapäälle?

”Mitä se akka oikein kuvittelee?!” hän oli vaahdonnut Jyrille. ”Että se voi ensin viskata mut kuin roskapussin ja leikkiä vuoden lumikuningatarta, johon ei saa minkäänlaista kontaktia, ja sitten se keksiikin ykskaks, että ei yksinelo olekaan kivaa ja että ehkä Ollille sittenkin olisi vielä käyttöä? Ja mihin se mua yhtäkkiä taas tarvii? Sulakkeita vaihtamaanko? Minä helkkarin kynnysmattona se mua oikein pitää?”

”Mimmi olisi lähtenyt sun mukaan, muttet huolinut.”

Sitten hän oli noussut ja myös hakenut aikomansa oluet ja tuplajallut ja mesonnut Jyrille, millaisia lieroja naiset, tai siis ainakin jotkut naiset, olivat. Ja siihen filmi pimeni. Hän oli juonut liikaa ja polttanut liikaa, vaikkei yleensä tehnyt kumpaakaan. Hän muisti myös suudelleensa jotain pimua, jonka nimestä ja ulkonäöstä hänellä ei ollut mitään käsitystä. Nyt hänestä tuntui, että se kaikki oli ollut näytösluontoista, Elinalle suunnattua kostoa, ja hän toivoi, ettei se ollut johtunut enempään.

Hän nousi sängystä, nuuhki paitaansa ja katsoi peiliin etsien iholtaan huulipunajälkiä tai muita paheellisia merkkejä, muttei löytänyt mitään. Ja paidassaan hän tunnisti vain tupakanlemun. Hän tarkisti takkinsa taskut, löysi puolikkaan pikkusikariaskin, tulitikkulaatikon ja taksikuitin ja näki, että kuitti oli tulostettu 1.38. Hän avasi kännykän ja naputteli Jyrille, mihin aikaan he olivat lähteneet baarista.

”Puoli kahden maissa”, Jyri vastasi ja Olli tuuletti mielessään; hän oli siis lähtenyt baarista yhtä aikaa Jyrin kanssa.

”Tykyttääkö päässä?” Jyri kysyi viestillä.

”Moukaroi paremminkin”, Olli vastasi ja kysyi kautta rantain, että hänellä oli ilmeisesti ollut jotain sutinaa jonkun kanssa.

”Mimmi olisi lähtenyt sun mukaan, muttet huolinut. Sanoit vain, että naiset on yksiä piruja. Eukko ei tykännyt.”

Olli oli tyytyväinen – ei siihen, että hän oli ilkeillyt vieraalle naiselle, vaan ettei ollut tehnyt mitään, mitä joutuisi nyt katumaan.

Kello oli puoli kaksitoista, Olli päätti käydä suihkussa ja mennä vanhempiensa luo makaronilaatikolle. Nämä olisivat sopivasti lounaalla, ja hänelle siitä tulisi brunssi.

”Mennään nyt vain sinne syömään!” Anna kivahti. Häntä ärsytti juuri nyt aika monia asia.

Sillä välin kun Olli hankasi suihkussa Axea ihoonsa, sairaalan parkkipaikalla jatkui kiivas keskustelu siitä, mihin mentäisiin syömään. Annan äiti esitti, että he kävisivät kaupassa ja menisivät kokkaamaan Annan luokse, kun taas Aulis ja Alina halusivat Mäkkäriin.

”Ei vai onko täällä se Burger King? Sehän on hyvä, vielä parempi kun Mäkkäri, mennään sinne”, Alina keksi.

”On kai”, Anna arveli. ”Muistaakseni siinä matkakeskuksen vieressä, huoltoaseman yhteydessä.”

”Oota mä tsekkaan, tästähän sen näkee”, Alina sanoi ja alkoi näprätä älypuhelintaan. ”On siinä. Joo, haetaan sieltä kaikille ateriat, eikö niin, pliis pliis iskä ja äiskä?”

”Vai mitä jos haettaisiin kaupasta perunamuusi- ja lihapullatarpeet ja mentäisiin Annan luo kokkailemaan? Ja tehtäisiin hyvä salaatti?”

”Äitiii! Ei aina jotain tylsää pottupuuroa. Kun kerrankin ollaan täällä, missä olis hyviä pikaruokarafloja.”

”Mutta kun minä en tykkää niistä roskaruokapaikoista.”

”Ei ne oo mitään roskaruokapaikkoja! Siellä yhdessäkin tehdään pihvit avotulella, niin että oikeastaan on ihan sama, mennäänkö sinne vai syödäänkö jotain sun tekemää pöperöä”, Alina protestoi.

”Ei se nyt ole ihan sama. Ja tarkoitin sitäkin, että sieltä tulee paljon roskaa, kun ne kaikki pakattu erikseen, hampurilaiset ja ranskalaiset ja juomat ja pillit…”

”Hei mä haluan kokiksen. Ison!” Aulis ilmoitti. ”Ja paljon ranskiksia. Ja jäätelön! Semmoisen jäätelön, johon tulee suklaakastiketta!”

”Mä haluan kerrosaterian ja pirtelön, mansikkapirtelön”, Alina ilmoitti.

”Eikös me nyt voida mennä hampparille, kun kerrankin täällä ollaan?” isä ehdotti sopuisasti.

”Jee! Kiitti iskä!”

”Hyvä iskä!”

”Mennään sitten, enemmistö päättäköön”, äiti huokaili samalla kun penkoi käsilaukkuaan. ”Voi että, mä taisin kuulkaa unohtaa puhelimen Annukan huoneeseen!”

”Taas!”

”Miten se ei pysy sulla yhtään mukana?”

”Mä otin pienestä kuvan ja laskin luurin varmaan siihen yöpöydälle…”

”Mennään nyt vain sinne syömään!” Anna kivahti. Häntä ärsytti juuri nyt aika monia asia – se, että hänen perheensä oli yksi metelöivä Kiljusten herrasväki myös julkisilla paikoilla eikä hänen äitinsä osannut vieläkään pitää huolta puhelimestaan, jonka hän oli tälle vasta pari päivää sitten postittanut. ”Ihan sama mihin mennään, kunhan nyt vain johonkin. Etkä sinä siellä luuria tarvitse”, hän äsähti äidilleen.

”Mutta olisi se nyt hyvä tietää, missä se on. ”

”Okei, mä soitan Auralle ja tarkistan, että se puhelin on Annukan huoneessa eikä jossain ABC:n vessassa”, Anna huokaisi.

Vielä kuukausi sitten hän olisi juossut Elinaa vastaan kädet ojossa.

Annan perheen työntyessä Volkkariin ja Auran raportoidessa Annalle, että tämän äidin puhelin lepäsi Annukan sairaalahuoneen yöpöydällä, ruusuvaasin alla, Olli tuli pyörineen pyöräkellarista ja pani merkille, että ilmassa oli pakkasta. Hänen hengityksensä huurusi, ja yöllä oli satanut vähän luntakin, maa oli valkoinen taivas kuulas ja hieno, samppanjan värinen.

Hän ajoi Mäki-Mattiin hieman pidempää kautta ja antoi ulkoilman selvittää päätään. Erakkovuosi oli ollut myös eräänlainen paastovuosi, alkoholinkin suhteen, eikä hän näköjään tarvinnut kovin monta doping-annosta humaltuakseen – eikä myöskään saadakseen kohtuullisen pahan kohmelon.

Hän hyppäsi pyöränselkään ja alkoi taas miettiä, mitä Jyri oli sanonut Elinasta. Mä olen ollut Katin puheista ymmärtänyt, että Elina on alkanut tulla vähän katumapäälle sen teidän eron suhteen.

Jos se oli totta, siis jos Jyri ei ollut valehdellut hänelle päin naamaa, mitä Olli ei tietenkään uskonut, vaihtoehtoja oli kaksi: Jyri oli sekoittanut asioita, kuullut jotain, mitä oli halunnut kuulla, sillä heidän eronsa oli ollut Jyrille ja Katillekin kova paikka. Ja toinen vaihtoehto oli, että Jyri oli kuullut oikein ja ymmärtänyt oikein, eli Elina todella oli tullut katumapäälle.

Olli mietti, että oliko maailmassa oikeasti semmoinen outo laki, josta joku julkkispsykologi, Tommy Hellsten vai-kuka-se-nyt-oli, oli puhunut, että ihminen sai sen, mistä luopui. Ainakin tähän se tuntui pätevän – kun hän oli päättänyt päästää Elinasta irti, ei ollut mennyt viikkoakaan, kun tämä oli jo valmis hyppäämään takaisin hänen syliinsä.

Mutta halusiko Olli eksänsä takaisin? Vielä kuukausi sitten hän olisi juossut Elinaa vastaan kädet ojossa ja ripotellut ruusuja tämän jalkojen juureen, mutta nyt tilanne oli toinen. Oikeastaan koko kuvio tuntui hänestä oikeastaan kierolta, epäreilulta ja jopa julmalta. Kun hän oli vihdoin saanut elämänsä taas rullaamaan, oli kuin Elina olisi ilmestynyt nurkan takaa huutaen ”aprillia, aprillia!”

Olli kaarsi vanhempiensa pihaan ja löysi Inkun seisomasta toinen etutassu koholla ulkoportailta.

”Eikö ne päästä sua sisälle, täh, mitä?” hän jutteli kissalle ja kyykistyi silittämään tämän ulkoilmassa kostunutta turkkia. Hän antoi Inkun puskea itseään hänen sääriään vasten ja sotkea housut kissankarvoihin. ”Eikö Inkkuakaan huvita ulkoilla, kun tassut kastuu? Mitäämitää? Entäs miten hiirien kanssa menee? Onko tullut lihavia saaliita?” hän kyseli, ja Inkku naukui vastaukseksi niin kuin olisi ymmärtänyt.

Olli avasi ulko-oven, jätti kengät ulkoeteiseen, tyhjän ämpärikasan viereen ja huhuili, täysin retorisesti: ”Ollaanko täällä kotona?” Inkku, joka oli luikahtanut samalla sisälle, suuntasi ruokakupilleen.

”Täällähän on hiljaista.”

Tietenkin vanhemmat olivat kotona, missä muuallakaan, elleivät Prismassa tai Citymarketissa, mutta mistään ei kuulunut mitään, paitsi olohuoneessa pauhasi tuttuun tapaan televisio. Olli vilkaisi eteisestä olohuoneeseen, ja näki isän tuijottamassa USA:n presidentinvaaleihin liittyvää keskusteluohjelmaa kaukosäädin kädessään. Ollista kaukosäädin oli isälle kuin jokin pyhä amuletti tai toorapötkö ja telkkarin katsominen taas isän päivittäinen jumalanpalvelus – pyhä toimitus, jonka hän teki media-nimiselle, ruudun kautta objektiiviseksi uskottua totuutta julistavalle jumalalle.

Hän riisui takkinsa ja puisteli pipoaan ja rykäisi. Vieläkään isä ei reagoinut hänen läsnäoloonsa mitenkään, ja Olli mietti, oliko tästä tullut lopullisesti kuuro – seniili ja täysautisti, joka oli kadonnut omaan mikä-mikä-maahansa?

Hän laittoi takin naulaan, isän ruskean ikivanhan verryttelytakin ja likaiseksi pinttyneen harmaan fleecen viereen, joka tällä oli ollut niin kauan kuin hän muisti. Hän heitti pipon ja lapaset lakkihyllylle ja nosti maasta, kenkien päältä, äidin viininpunaisen kaulaliinan ja sanoi: ”Täällähän on hiljaista.”

Vasta nyt isä viimein käänsi päänsä ja huomasi hänet. ”Jaa sinä?”

”Minäpä minä. Onko Clinton jo reilussa johdossa? Mitä ne luvut oli viimeksi, eihän siinä ollut kuin muutaman prosenttiyksikön ero.”

”Vielä on Hilleri keulilla, mutta minä sanon, että Trumppi se tämän kisan vie.”

”Ei hitossa vie, se se olisikin paukku. Missä äiti?”

”Tuolla kai se on makuuhuoneessa, lukee jotain lehteä”, isä mutisi ja lisäsi televisioon ääntä.

”Äiti sanoi, että täällä olisi makaronilaatikkoa.”

”Me jo tuossa syötiin. Se loota on siinä liedellä, kai se on vielä lämmintä.”

Äiti ilmestyi keittiöön niin hiljaa, että Olli ei kuullut.

Olli meni keittiöön, missä seinäkello piti tuttua tikitystään ja Inkku ahmi lihapaloja pienestä sinisestä muovikupista. Hän otti astiakaapista vähän naarmuuntuneen kukkakuvioisen lautasen, kauhoi sille ison läjän vielä lämmintä makaronilaatikkoa ja löysi jääkaapista melkein tyhjän Felix-purkin.

Äiti ilmestyi keittiöön niin hiljaa, että Olli ei kuullut. ”Otin ruuan päälle pikkutirsat”, äiti sanoi ja venytteli haukotellen. ”Onko siellä ketsuppipurkissa enää mitään? En muistanut ostaa uutta eilen, kun kävin kaupassa.”

”Kyllä-täällä-vielä-vähän-on”, Olli sanoi samaan tahtiin kuin ravisteli puolityhjää pulloa, joka roiski ketsuppiroiskeita ympäri lautasta.

”Entä oliko se laatikko vielä lämmintä?”

”Riittävän lämmintä”, Olli sanoi ja nuolaisi ketsuppiroiskeet sormestaan.

Sitten hän katsoi äitiään tarkemmin. Tämä näytti paitsi uniselta, jotenkin pöhöttyneeltä. Siltä kuin olisi juonut illalla pullon viskiä ja itkenyt.

”Entä haluatko punajuurta?” äiti kyseli jääkaappiin katsellen. ”Tai suolakurkkua ruisleivän päälle?”

”PUHU MEILLE NIIN KUIN IHMISILLE PUHUTAAN!”

Olli pudisti päätään ja istui syömään. Äiti istui vastapäätä ja katseli hänen syömistään, mikä teki Ollin kiusallisen tietoiseksi liikkeistään ja syömisensä synnyttämistä äänistä: siitä, miten haarukka kalahti lautasta vasten, miten hän maiskutti purressaan ja miten kurkku muljahti nielaistessa. Hän yritti syödä hiljaisemmin, vähemmän kuuluvasti, mutta se teki siitä vielä entistäkin hankalampaa.

Äiti pyyhkäisi kämmenselällään liinalta näkymättömiä muruja, katsoi ikkunaan ja huokaisi.

Inkku, joka oli saanut kuppinsa tyhjäksi, naukaisi ja istahti keskelle keittiön lattiaa kuin olisi aistinut tilanteen seisahtuneisuuden ja päättänyt järjestää jotain ohjelmaa – se alkoi pestä itseään. Se nuolaisi vuoroin tassuaan ja vuoroin pyyhkäisi korvaansa, nuolaisi ja pyyhkäisi, nuolaisi ja pyyhkäisi. Kun näytöstä oli jatkunut monta minuuttia, Inkku naukaisi ja lähti tassuttelemaan häntä pystyssä olohuoneeseen.

”Esko!” äiti huusi olohuoneeseen, mistä ei kuulunut mitään.

”Esko!” äiti huusi uudestaan ja tuhahti sitten Ollille: ”Nytkö siitä on tullut lopullisesti kuuro.”

”Esko!” hän huusi kolmannen kerran. ”Jätä hetkeksi se telkkariruutu ja tule keittämään pojallesi ja vaimollesi kahvit.”

”Mulleko siellä puhutaan?”

Yhtäkkiä äiti ponkaisi ylös niin, että tuoli kaatui ja huusi miehelleen: ”SULLE SULLE TÄÄLLÄ PUHUTAAN! SANOIN, ETTÄ PANE EDES HETKEKSI KIINNI SE PIRUN LOOTA JA TULE TÄNNE JA KEITÄ KAHVIT JA SITTEN PUHU MEILLE NIIN KUIN IHMISILLE PUHUTAAN!”

Kun tunnekuohu ei tullut ulos sanoina, se pyrki esiin kyynelinä.

Olli lopetti syömisen ja katseli äitiä, joka näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta suu ei olisi suostunut yhteistyöhön – huulet väpättivät kuin kieltäytyen päästämästä sanoja ulos, ja kun tunnekuohu ei tullut ulos sanoina, se pyrki esiin kyynelinä. Mutta niidenkin tulon äiti torppasi puristamalla silmät tiukkaan kiinni. Sitten hän vain seisoi paikoillaan ja tärisi.

Lopulta hän kokosi itsensä ja marssi eteiseen, ja peilin kautta Olli näki, miten äiti otti takin ja kaulaliinan, ja vaikka lakkihyllyltä lensi maahan pari hanskaa ja isän pipo, hän ei kumartunut nostamaan niitä. Hän avasi ulkoeteisen oven, vetäisi jalkaansa kumisaappaat ja meni ulos eikä sulkenut ovea perässään.

Isä ilmestyi keittiöön kaukosäädin kädessään ja näytti Ollista puusta pudonneelta pöllöltä. Tupsukorvaiselta huuhkajalta, jonka päälaki kiilteli paljaana, mutta jolla oli ohimoilla muutama harvaa haiven sekä pitkät ja ihmeen tuuheat kulmakarvat, jotka näyttivät siltä kuin olisivat kuuluneet jollekulle toiselle. Niiden alta Ollia katsoivat haalistuneet ja vähän verestävät silmät, joiden iiriksen väristä ei voinut olla varma. Oliko niissä häivä ruskeaa? Vai ehkä sittenkin keltaiseen sekoittuvaa harmaata?

”Olisiko sitä alkanut ottaa jokin päähän?” Olli ehdotti ja yritti olla purskahtamatta nauruun.

”Mikä sille tuli?” isä kysyi.

”Olisiko sitä alkanut ottaa jokin päähän?” Olli ehdotti ja yritti olla purskahtamatta nauruun. Hän nousi laittamaan lasin sekä rasvaisen ja ketsuppisen lautasen koneeseen ja puri huultaan.

”No jos minä sitten… Keitän ne kahvit”, isä sanoi ja avasi keittiönkaapin. Olli näki sokerilaatikon, Dietorelle-purkin sekä jauho-, riisi- ja ryynipussit, keksi-, voileipä- ja näkkileipäpakkaukset, kaikki sotilaallisessa järjestyksessä. ”Kahvit on siinä toisessa, jääkaapin puoleisessa kaapissa, alimmalla hyllyllä, ja suodatinpussit siinä vieressä pahvipakkauksessa”, hän neuvoi, jätti isänsä keittämään kahvia ja meni äitinsä perässä pihalle.

Äiti lakaisi pihasta lunta lenun oloisella varpuluudalla. Hän viskoi harjalla lunta sinne, eikä touhulla näyttänyt olevan mitään muuta varsinaista päämäärää kuin klassinen päästellä höyryjä pihalle.

Kun äiti oli saanut etupihan puhtaaksi, hän siirtyi lakaisemaan lunta autotallin edestä, ja kun se oli paljas, hän alkoi sukia tallia lumesta, ja kun hän oli huiskinut lumet aidalta sekä kompostin ja grillin päältä ja puhdistanut vielä ikkunalaudatkin, hän jäi seisomaan harja vinossa niin kuin mikrofonin varresta kiinni pitävä ja loppuaplodeihin valmistautuva laulaja. Sitten hän käveli autotallin nurkalle ja asetteli harjan räystään viereen ja läiski yhteen kuluneita, nahkarukkasiaan. ”Lähdetäänkö pienelle kävelylle? Kierretään vaikka Harju?”

”Isä kyllä rupesi just keittämään sitä kahvia”, Olli sanoi, siksikin, että eilinen baari-ilta jylläsi vielä hänen sisuskaluissaan, eikä kävelylenkki kuulostanut siksi järin houkuttelevalta.

Mutta jokin äidin katseessa kertoi, että isän kahvinkeitto tai hänen krapulansa eivät olleet juuri nyt kovin olennaisia.

Ollin ja äidin kävellessä kohti Harjua Anna, Alina, Aulis ja vanhemmat olivat saaneet tilauksensa ja etsivät hampurilaisravintolasta vapaata pöytää, ja Annan ärsyyntyminen uhkasi muuttua raivoksi. Oli kuin hänen ihonsa alla, jossain sisäelinten tienoilla, olisi käynyt kumma taistelu tai outo kihinä, joka olisi vaatinut raapimista suurella kuvitteellisella sukkapuikolla. Hän päätti vain kestää ja pitää pintansa. Hän ei huutaisi eikä lähtisi mukaan heille tyypilliseen älämölöön, ei nyt, ei tällä julkisella paikalla, mesotkoon muut miten paljon hyvänsä.

Silloin Anna päätti, ettei kuuntelisi perheenjäseniään nyt yhtään, ei kerta kaikkiaan.

Hän keskittyi puristamaan kaksin käsin paperipäällysteistä tarjotinta, jolla lepäsi kasvishampurilainen, ranskalaiset ja puolen litran muki keltaista Jaffaa, samalla kun seurasi, miten muu perhe yritti löytää täydehköstä ravintolasta istumapaikkaa ja kailotti niin, että jotkut asiakkaista käänsivät huvittuneina päänsä:

”ONKO TUOLLA NURKASSA HEI YKSI VAPAA PÖYTÄ?” isä huusi äidille, joka sääti vielä tiskillä jotain.

”EI KUN SIELLÄKIN ISTUU JOKU, ETKÖ SÄÄ NÄÄ?”

”ISO PÖYTÄ JA YKSI IHMINEN, MENNÄÄN VAIN SIIHEN”, isä päätti ja lähti määrätietoisesti kävelemään nurkkapöytään.

”Ei kun odota”, Alina juoksi isänsä perään ja sähisi tälle: ”Siinä on pari takkia, sille tulee siihen jotain kavereita, ei siihen mahdu.”

”No mihin täällä, tämähän on täynnä koko paikka…”

”Hei! Vai otetaanko nämä ruuat mukaan ja mennään Annalle, eihän tänne kopperoon mahdu?”

Sitten nuori, oman lounaansa juuri päättänyt pariskunta nousi pöydästä, ja Aulis syöksyi varaamaan heille paikat. ”Mä oon ikkunan vieressä, kun tästä on parhaat näköalat!”

”No onpa tosi mahtavat näköalat, siitä näkyy parkkipaikka, huoltoasema ja linja-autoja”, Alina naljaili.

”On tämä ainakin parempi kuin se, mistä näkyy vain toi hampurilaistiski”, Aulis sanoi loukkaantuneena ja yritti avata majoneesipötköä, joka repesi ja putosi hänen housuilleen. ”VOI EI, ONKO KELLÄÄN PAPERIA, NÄÄ SOOSIT LEVIS MUN FARKUILLE?”

”Mämmikoura!”

”Voi hyvänen aika, odota Aulis, odota tuosta saat… Anna! Haetko tiskiltä lisää paperia?”

Anna haki ja länttäsi läjän valkoisia serviettejä Auliksen eteen. ”Tuossa! Äläkä sotke enempää.”

”VOI EI, EIHÄN TÄÄ MUN PIRTELÖ OLE MANSIKKAA VAAN VANILJAA VAIKKA MÄ NIMENOMAAN HALUSIN MANSIKKAA!” Alina parkui, ja silloin Anna päätti, ettei kuuntelisi perheenjäseniään nyt yhtään, ei kerta kaikkiaan. Ei äitiä, isää, Aulista eikä Alinaa, ei vaikka nämä kaataisivat syliin kaiken ruokansa ja juomansa ja tukehtuisivat pilleihinsä; hän keskittäisi nyt kaiken huomionsa ranskalaisiinsa ja majoneesia ja muuta mönjää pursuilevaan purilaiseensa.

”Se mitä se sinun naapurisi, se Anna, näki siitä sinun tähtikartastasi eilen…”

Tismalleen samalla hetkellä kun Anna vei kourallisen ranskalaisia suuhunsa ja toivoi, että myös hänen perheenjäsenensä tukkisivat suunsa, ranskalaisilla tai millä tahansa, Olli ja hänen äitinsä tulivat Harjun pohjoispuolella olevien puisten portaiden juurelle. Ollille nämä portaat olivat tuttuakin tutummat: jypiläiset juoksivat niitä kesäisin ylös pelikaveri selässä, ja hänkin oli monena suvena ravannut niitä ylös alas, juosten ja tasaloikkaa, yksin ja joskus Jyrin, ja pari kertaa Elinankin kanssa.

Hän luuli, että he kiipeäisivät nytkin portaat ylös tornille, mutta äiti pysähtyikin niiden alla olevalle tasanteelle, ja Olli näki, miten tämän olkapäät alkoivat täristä. Ollin päässä vilisi saman tien liuta vaihtoehtoja – äiti oli sairas, isä oli sairas, jompikumpi sairasta sisäelinsyöpää, johon ei ollut parannuskeinoa – ja hänen vatsaansa kylmäsi.

Sitten äiti etsi takintaskusta nenäliinan ja pyyhki silmiään. ”On yksi juttu, joka mun on pitänyt kertoa sulle kaksikymmentäyhdeksän vuotta”, hän sanoi ja otti toisella kädellä tukea porraskaiteesta. ”Se mitä se sinun naapurisi, se Anna, näki siitä sinun tähtikartastasi eilen…” Äiti irrotti otteensa kaiteesta, pyyhkäisi kaiteelta tarttuneen lumen housuihinsa, katsoi Ollia silmiin ja jatkoi: ”Tarkkaan ottaen se, mitä se sanoi siitä kartan sisarusten huoneesta, ei mennyt ihan pieleen. Sulla on sisko, tai siis sulla oli sisko, Olli. Sä et ole meidän perheen ainoa lapsi, niin kuin sä olet aina luullut.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Tiina Piilola

Tiina Piilola on jyväskyläläinen kirjoittamisen sekatyöläinen, joka viimeistelee parhaillaan kirjallisuustieteen väitöskirjaa Kalevalan naisista. Hän on julkaissut kolme romaania, joista viimeisin, Taivaanmerkit, ilmestyi viime keväänä Kustantamo S&S:ltä.

Mira on kohdannut autiolla rannalla Donin. Miehessä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, josta Mira ei saa otetta.

Kuullessani hänen nimensä purskahdan nauruun kaikista mahdollisista reaktioista. Uhkaavan tilanteen aiheuttama jännitys laukeaa, kun hirnun siinä ventovieraan edessä, vaikka tämä ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen tyylistä purkausta.

Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.

Saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen inhoa miettiessäni humalaista kolmikkoa, joka hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmaloma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi ilmestynyt kuin tyhjästä oikealla hetkellä.

”Don niin kuin Don Draper?” varmistan. En tajua mitä sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.

Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.

”Se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”

Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan lisää.

”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. Ääni kuulostaa ihmeellisen syvältä; mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että sen syntyminen vaatisi tynnyrimäistä rintakehää. Silti Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla, aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.

Ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä.

Don ei kuulosta kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Tuota kihartuvaa tummaa partaa jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa. Osaisin helposti kuvitella lainehtivat hiukset nutturalle, mutta minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.

Don asettaa kätensä löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei oikeastaan ole paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko tuo mieleeni romantisoidut keskiaikaleffat, joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa.

Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutamia uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.

Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän olla vilkuilematta Donin vartaloa, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Ymmärrän mainiosti miksi urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.

Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.

Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.

Panen ohimennen merkille, että aurinko on laskenut.

”Sinä tulit”, Don sanoo.

Hätkähdän pitkää hiljaisuuttamme. Don astuu lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin maalausta.

Tavallisesti hermostuisin näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Donin olemuksessa ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.

Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.

Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin paitsi vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.

”Tulen Suomesta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”

Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.

Hieron käsivarsiani, joita on alkanut paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin olet kotoisin? Oletko paikallisia?”

”Tämä on kansani.”

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä.

Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.

Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten en voi varmistaa onko hänellä sormusta.

Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”

Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.

Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”

”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”

”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”

Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”

”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”

”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”

Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.

”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”

”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”

”Aiotko viipyä kauankin?”

”Sen ajan jonka tarvitsen.”

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä.

Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään haluaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt Perissassa monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.

Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.

Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.

”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”

Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.

”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.

En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.

Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.

Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi pilvisenä päivänä.

Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.

Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.

Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.

Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.

”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.

”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.

Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.

”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”

”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”

”Meressä.”

Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”

”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”

”Olet siis merimies?”

”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”

”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”

”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.

”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”

Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”

Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta.

Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”

”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä, en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”

Hän hymyilee vaisusti eikä vastaa mitään.

En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.

Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.

Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.

Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.

”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.

”Aivan, sinähän palelit.”

Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä loistaa turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.

Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.

Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”

”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.

Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.

Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.