Olli tekee Annan luona testin, jonka tulos yllättää heidät molemmat. Samana iltana Olli ensin tutustuu kuolleen siskonsa jäämistöön ja lopuksi hänen on kohdattava jälleen Elina.

Ollin ensimmäinen reaktio Elinan viestiin suuttumus.

Ei, suuttumus oli liian lievä sana – raivo oli oikeampi.

Miten Elina kehtasi?

Kaiken tämän jälkeen?

Kaikkien niiden vastaamattomien viestien ja puheluiden jälkeen, kun Elinalla oli ollut liian kiire toimituspalaveriin, pressikonferenssiin tai vastaanottamaan jotain ulkomaalaista taiteilijaa, jonka uusi näyttely oli juuri avautumassa? Kun Elinan oli pitänyt viimeistellä esittely-flyer tai käydä hotellisviitissä tsekkaamassa, että coolerissa odotti Moët & Chandon?

Ja kaikkien niidenkin nöyryyttävien kertojen jälkeen, kun Olli matkustanut Helsinkiin tapaamaan Elinaa ja joutunut punkkailemaan puolituttujen nurkissa, kun rouva Jääkuningatar oli kieltäytynyt näkemästä häntä?

Millä oikeudella Elina kohteli häntä kuin tunnotonta leijaa, jonka tuli lentää Elina-lennättäjän mielialojen mukaan? Minä Elina häntä oikein piti – idioottina, jonka olisi kuulunut juosta linkuttaa paikalle häntä kiitollisuudesta vispaten kuin lemmikkipuudeli heti, kun tämä nyt yhtäkkiä suvaitsikin tarjota Ollille ylhäistä seuraansa?

Olli painoi roskakorin kuvaa, ja puhelin tarkisti, halusiko hän varmasti poistaa viestin. Hän halusi. Ehdottomasti.

”Sen ehdotus lähinnä loukkaa mua. Mä tunnen itseni pelleksi.”

”Onko jotain sattunut? Oliko se sun vanhemmilta?” Anna kysyi.

Olli pujotti puhelimen povitaskuun, otti Sisu-askista yhden ja tarjosi Annallekin. ”Se oli siltä mun tyttöystävältä. Joka jätti mut vuosi sitten. Nyt se haluaisikin tavata.”

”Ai”, Anna tuumasi ja kaivoi askista Sisun. ”Aiotko mennä?”

”No.” Olli huokaisi ja kaivoi Sisua hampaiden välistä. ”Sen ehdotus lähinnä loukkaa mua. Mä tunnen itseni pelleksi”, hän sanoi ja seurasi Annaa olohuoneeseen, ja he istuivat sohvalle, jolla oli läjä tyynyjä, avattu sininen sipsipussi sekä selkänojalla Munron kirja, se, josta Olli oli kehottanut Annaa aloittamaan tutustumisen romaanitaiteen ihmeelliseen maailmaan.

”Mä jo vähän viikolla kuulin, että se olisi tullut meidän eron suhteen vähän katumapäälle. Ja se oli musta lähinnä huono vitsi”, Olli jatkoi, tarttui Munron kirjan ja pyöritteli sitä.

”Mikä sua siinä erityisesti loukkaa?” Anna kysyi ja nosti syliinsä ristipistokuvioisen kukkatyynyn, ja Olli mietti, oliko Anna tehnyt sen itse vai saanut ehkä rakkaalta mummovainajaltaan.

”Tarviiko sitä edes kysyä? Se nainen jätti mut vuosi sitten selityksiä antamatta eikä vastannut mun yhteenkään yhteydenottoon. Ja nyt se sitten suvaitsee vuoden mykkäkoulun jälkeen lähestyä mua ja odottaa, että mä lennän nuolena paikalle.”

Anna nojasi leukaansa orvokkityynyyn ja nyppi siitä karvoja. ”Ehkä sun pitää silti mennä.”

”Mennä? Oletko sä tosissasi?”

”Mä en väitä tietäväni rakkaudesta paljonkaan. Enhän mä ole koskaan ollut kuukautta pidemmässä suhteessa, joten mun neuvot menee todennäköisesti päin seiniä, mutta mitä mä olen sua tämän vajaan viikon verran kuunnellut, niin musta vaikuttaa, ettei se Elina-case ole vielä loppuun käsitelty.”

”Viime vuonna mä en käytännössä mitään muuta käsitellytkään kuin sitä.”

”No joo, mutta vuosi nyt ei ole ihmiselossa mikään aika,” Anna sanoi ja kurotti lattialta puoleksi syödyn Raffel-pussin. ”Ja Elina näyttää herättävän sussa vieläkin aika voimakkaita tunteita.”

”Lausetesti?” Olli ihmetteli ja mietti, mitä astro-hörhö-diipadaapaa tämä nyt oli.

Heidän rouskuttaessaan Raffeleita Annan kasvot kirkastuivat kuin hän olisi keksinyt yhtäkkiä ratkaisun sekä globaaliin köyhyyteen että kasvihuoneongelmaan. ”Tehdään lausetesti”, hän sanoi, nuolaisi sormenpäitään ja otti Ollilta Munron kirjan.

”Lausetesti?” Olli ihmetteli ja mietti, mitä astro-hörhö-diipadaapaa tämä nyt oli.

”Niin. Sä avaat tän kirjan summamutikassa, mielellään vasemmalla kädellä kun se on sydämen puoleinen käsi, ja luet ensimmäisen lauseen, jonka näet”, Anna neuvoi. ”Sähän vielä sanoit tykkäävästi tästä Munrosta, joten aina parempi, se varmasti puhuttelee sua.”

”Ja sen lauseenko pitäisi antaa mulle vinkki tulevasta?”

”Tismalleen.”

Olli mietti, että taas samaa kukkua kuin se astrokarttapölinä – mutta toisaalta, kun muisteli, mitä Annan sisarusten huone -tulkinnastakin oli seurannut, niin ehkä hän antaisi mennä ja suostuisi tähänkin.

”Eikä haittaa, jos vähän vaikka keskittyy”, Anna opasti ja nousi polvi-istuntaan. ”Jos jopa vaikka mielessään pyytää jotain sellaista kuin että ’universumi – tai mikä hyvänsä – anna minulle nyt vähän vinkkiä tässä asiassa’, ja sitten miettii sitä asiaa.”

”Vai niin”, Olli sanoi ja sulki Annan mieliksi silmänsä. Siinä oli hänen keskittymisensä.

”Oletko sä valmis?”

”Olen”, Olli sanoi, ja Anna ojensi hänelle kirjan kuin olisi antanut vihitylle elämän suuria totuuksia sisällään pitävän kabbala-käärön. Olli avasi Vihan, ystävyyden, rakkauden summamutikassa ja luki: ”Käveltyäni reilun tunnin näin drugstoren joka oli auki.”

”Äh. No joo, tee vielä toisen kerran”, Anna sanoi. ”Ja nyt KESKITY.”

”Mähän keskityin!”

”Keskity paremmin!”

”Ai, mä olen ymmärtänyt, että näissä universumin viesti -tyyppisissä tempuissa olennaista on juuri ensimmäinen kerta.”

”Niin kuin kaikkea, niitäkin juttuja voi harjoitella.”

Olli avasi kirjan uudestaan ja luki: ”Sanoin niin siksi, että sinulla oli niin ruusuiset kasvot. Anteeksi nyt, mutta universumilla ei taida olla mulle juuri nyt mitään sanottavaa.”

”Sä et usko tähän”, Anna moitti ja otti kirjan Ollilta. ”Mä näytän”, hän päätti, avasi opuksen ja luki: ”En minä ole niin tyhmä kuin sinä näyt uskovan. HAA!” Anna kiljaisi voitonriemuisesti. ”Niin kuin näet, lausetesti toimii, jos sen ottaa tosissaan!”

Se oli maaginen hetki, Ollille.

Olli työntyi kiinni Annaan nähdäkseen kohdan, josta tämä oli juuri lukenut.

”Tuossa noin”, Anna sanoi ja osoitti sormellaan sivun 31 alalaitaa:

Täytyihän vävyn ymmärtää, että noiden maksamattomien ja korottomien lainojen takia herra McCauleyn tulot olivat laskeneet, sillä hänhän olisi sijoittanut nekin rahat.

Hän ajatteli lisätä: ”En minä ole niin tyhmä kuin sinä näyt uskovan, mutta ei tehnyt niin kumminkaan, koska se olisi vain paljastanut hänen ärtymyksensä ja kenties myös heikkoutensakin.”

Lause oli osunut melko nappiin, Ollin oli pakko myöntää. ”Vai onko täällä joku salainen merkki, niin että aina kun sä teetät ystävilläsi lausetestin ja ne epäilee sua, sä käännät esiin just tämän kohdan”, hän arveli tutkien kirjaa.

”Epäilevä Tuomas”, Anna paheksui ja alkoi nauraa. ”Ikikriittinen itkuinen Väinämöinen ja surussa piehtaroija, joka on alati murheellinen, koska epäilee kaikkea eikä usko mitään!” Sitten hän kurottui ottamaan opuksen, jolloin Olli nosti kätensä, niin että Anna käytännössä kaatui hänen syliinsä.

Se oli maaginen hetki, Ollille. Annan kasvot olivat kiinni hänen omissaan, ja sekä heidän nenänsä että huulensa olivat käytännössä vastatusten. Olli pudotti kirjan lattialle ja katsoi Annan nauravia, vihertävänharmaita silmiä, tämän lähietäisyydeltä lystikkäitä, brezhneviläisen tuuheita kulmakarvoja ja tunsi tämän hiusten kesämökkisaunamaisen, järvenrantaisen tuoksun, veden ja rantakaislojen sekoituksen.

Hänessä hulvahti yhtäkkiä hillitön halu, ja vaikka se ehkä johtuikin biologiasta: hienoisesti krapulasta, selibaatissa eletystä vuodesta ja siitä, että hänen sylissään oli lämmin ja nauravainen nainen, hän ei kyennyt nyt analyyseihin vaan kuunteli tulessa olevaa kroppaansa, joka viestitti haluaan kaikin tavoin. Olli tiesi vain, että hän halusi suudella ja hyväillä Annaa, haudata kasvonsa tämän pakkasen sähköistämiin, järviruo’on tuoksuisiin hiuksiin ja vetää tältä pois hullunkurisen nukkavierun villatakin, jossa oli omituiset, muodottomiksi venyneet napinlävet sekä sen alla olevan ruohonvihreän trikoopaidan, jossa oli pieniä merihevosia (sen Olli huomasi vasta nyt). Hän halusi tuntea Annan paljaan ihon omaansa vasten ja kuljettaa huuliaan tämän kaulalla kohti hellyttävän suojatonta solisluun kuoppaa…

”Sä sait tänään käytännössä pikkusiskon ja menetit sen.”

Juuri kun Olli oli vetämässä Annan tiukemmin syliinsä, tämä ponkaisi pois ja pakeni jalat sylissä sohvan toiseen nurkkaan, otti ranteestaan pompulan ja alkoi vedellä hiuksiaan kiivain vedoin ponnarille. Ja kun Olli yritti lähestyä häntä, hän loikkasi lattialle sulavasti kuin kissa Ollin jäädessä makaamaan aloilleen kuin lattialle selälleen pudonnut, avuton kilpikonna, joka sätkytteli kuoresta kömpelöitä raajojaan pääsemättä omin avuin ylös.

”Sulla on ollut aika rankka päivä”, Anna sanoi ja alkoi touhuta: otti sohvan alta sipsipussin, asetteli kaukosäätimen ilmeisesti sille kuuluvalle paikalle siirtolavoista tehdyn tv-pöydän alatasolle ja nosteli kirjoja hyllyyn pienen manian vallassa. ”Sä sait tänään käytännössä pikkusiskon ja menetit sen. Ja sitten sun eksä olisi ilmeisesti palaamassa takaisin kotiin, joten ei ihme, jos sä olet vähän sekaisin.”

Olli mietti, että oliko se, että hän halusi Annaa, tämän mielestä sekaisin olemista?

”Öö, mä…” Olli aloitti mutta oli yhtä sanaton kuin aiemmin päivällä äidin kanssa Harjulla. Hän veti häveliäästi puseroaan housun etumustan päälle ja kun se ei riittänyt peittämään hänen halunsa konkreettista ilmentymää, hän otti Munron kirjan lattialta, asetteli sen kriittisen kohdan eteen ja alkoi muina miehinä selata sitä, kunnes hänen silmiinsä osui virke, joka salpasi häneltä hengen.

Anna, joka oli sillä välin saanut järjestykseen olohuoneen ja ilmeisesti myös itsensä, ilmoitti kädet lanteilla: ”Mun pitää olla aamulla puoli kahdeksalta Hillariinassa ottamassa vastaan yhtä tärkeää kaupparatsua, joten mä joudun valitettavasti toivottamaan nyt Väinämöiselleni hyvää yötä.”

Hän palasi takaisin olohuoneeseen, otti Annan kasvot käsiensä väliin.

Olli nousi ylös, ojensi Annalle kirjan, käveli ovelle ja rupesi jo laittamaan kenkiä jalkaan, kun hän päätti, että ei näin. Hän ei aikonut poistua kuin näpeille sohaistu koulupoika.

Hän palasi takaisin olohuoneeseen, otti Annan kasvot käsiensä väliin ja vei omat kasvonsa niin lähelle, että hän tunsi Annan hengityksen. Ja kun hän oli saanut kalastettua Annan pälyilevän katseen itseensä, hän sanoi: ”Munro. Sivun 150 loppu. Se mun virkkeeni kuuluu näin: Tätä minä halusin, tähän minun mielestäni piti keskittyä, tällaista minä halusin elämäni olevan.”

Hän oli usein huomannut olevansa surumagneetti, jolle ihmiset avautuivat kivuistaan ja menetyksistään.

Seuraavana aamuna, samaan aikaan kun Olli yritti aloittaa yliopiston kirjaston kolmannessa kerroksessa väinämöisartikkelinsa viimeistelyn ja totesi, ettei siitä tullut taaskaan mitään – hänen päänsä kihisi kuin liian täysi kattila, jonne oli kaadettu eilisen aikana niin paljon aineksia, Johannaa, Elinaa ja Annaa, että soppa paisui ja kiehui yli – Anna hääräsi Hillariinassa.

Hän oli tavannut kaupparatsun, tehnyt tämän kanssa parit kaupat Swarovskin kristallikruunusta ja muutamasta vanhasta opetustaulusta, joita kysyttiin melkein päivittäin. Hän oli myös myynyt pari kierrätyslaukkua, yhden käsittämättömän ruman maisemataulun ja krokotiilin mallisen kirjeveitsen ja seisoi paraikaa tutkimassa sympaattisen, harvahapsisen vanhan papan kahta antiikkista tinasta tehtyä lusikkaa. Niiden varressa oli jonkinlainen vaakuna ja kuppiosassa oli kuvattuna keskiaikainen perhe, äiti tuohikori kädessään, pieni hattupäinen poika ja isä, joka istui parturin penkillä ajattamassa partaansa. Tosin pappa arveli, että mieheltä katkaistiin kaulaa.

”Se oli kuule veristä tämä maailmanmeno ennen muinoin, jos on toki vieläkin”, pappa sanoi vapisevalla äänellä ja katsoi Annaa pienillä, hailakan sinisillä silmillään. ”Se Trumppikin siellä Amerikassa ratsastaa köyhien hädällä, ja Syyriassa soditaan, voi voi, voi voi…”

Annalla ei ollut siihen mitään lisättävää. Maailma oli täynnä vääryyksiä, tietenkin, mutta hän ei erityisemmin välittänyt piehtaroida niissä ja toivoi, ettei pappa jatkaisi tämän enempää – eikä varsinkaan alkaisi kertoa hänelle jotain julmaa huutolaislapsi- tai sotamuistoa, jonka epäoikeudenmukaisuus lamaannuttaisi hänet koko päiväksi. Hän oli usein huomannut olevansa surumagneetti, jolle ihmiset avautuivat kivuistaan ja menetyksistään: Hän osti Ärrältä isänpäiväkorttiin postimerkin, ja myyjä alkoi muistella, miten hänen oma isänsä oli kuollut kuusi vuotta sitten ja äiti hukkunut siitä puolen vuodan päästä mökkirantaan. Tai hän lainasi kirjaston tiskiltä kissoista kertovan kirjan, ja kirjastovirkailija alkoi muistella kissaansa Misua, joka oli ollut kiivennyt mattotelineeseen pakoon naapurin koiraa, pudonnut ja päässyt hengestään.

Siksi se, mitä Olli oli aiemmin kertonut hänelle äidistään ja kätkytkuoleman kokeneesta pikkusiskostaan, ei ollut tavallaan yllättänyt häntä, joskin sitä hän oli illalla sängyssä miettinyt, miksi Ollin äiti oli kertonut asian pojalleen juuri nyt. Oliko hänen astrokarttapuheensa ja Ollin sisarusten huoneesta tekemänsä tulkinta ollut viimeinen kimmoke, vai oliko Ollin äiti päättänyt jo aikaisemmin, että tulevana sunnuntaina hän kertoisi?

Anna oli pitänyt Ollia jotenkin toisenlaisena, ehkä vähän syvällisempänä tapauksena.

Pappa tiirasi lusikoita suurennuslasin läpi ja ehdotti: ”Vai kuule onko sittenkin hammaslääkäri tuo pyöveli. Kun sitä minä vain, että katsopas, onko se sitten kuitenkin tonget, mitkä tuolla miehellä on…”

”Sovitaan, että tonget”, Anna sanoi samalla, kun korjasi hauskan posliinisen frettipariskunnan esillepanoa.

”No oli tonget tai länget, niin minä otan nämä”, pappa päätti. ”Ovat sen verran kiinnostavat.”

”Pannaanko pakettiin?”

”Pannaan somaan ja tiukkaan pakettiin, kun nämä eivät oikeastaan tule vaan minulle…” pappa aloitti ja kertoi sitten, kuinkas muutenkaan, tarinan vanhasta ystävästään, joka rakasti kaikkea antiikkista ja oli kaatunut pahasti vuosi sitten ja ollut siitä lähtien vuodepotilaana. Anna kuunteli papan muistelua samalla kun paketoi lusikat paksuun ruskeaan voimapaperiin, teki päälle rusetin paperinarusta ja avasi päät niin, että ne muistuttivat kasvin lehtiä, ja liimasi päälle tarran, jossa oli mustalla pohjalla hopeinen kannu ja vanhalla fontilla tyylitelty Hillariina. Sitten hän ojensi papalle vaihtorahat ja paketin ja toivotti tälle mukavaa päivänjatkoa.

”Kiitos, sinähän teit siitä nätin, ihan turhankin nätin, kun ei se mun ystäväparka paljon taida edes nähdä… Mutta ajattelin, että noita lusikoita se voi ihan kosketella, kun niissä on se kohokuvio niin, että niitä voi tunnustella.”

Kun pappa oli mennyt eikä uusia asiakkaita juuri sillä hetkellä näkynyt, Anna istahti kuninkaallisen, kanervanpunaiseen samettinojatuoliin kännykkä kädessään ja mietti sitä toista Olliin liittyvää eilisiltaista juttua.

Oikeastaan sekään ei ollut yllättänyt häntä – hän oli ennenkin pannut merkille, että miehet olivat taipuvaisia sekoittamaan hellyyden seksiin, siis ymmärtämään henkisen läheisyyden fyysisesti, mutta silti häntä harmitti vähän, että Olli oli haksahtanut samaan, koska hän oli pitänyt tätä jotenkin toisenlaisena, ehkä vähän syvällisempänä tapauksena.

”Ei ei, kaikki hyvin, mutta mä vain… Hm, olisin halunnut jutella yhdestä jutusta.”

Kun Auran puhelin hälytti tyhjää, hän päätti kokeilla Annukkaa ja oli jo sulkemassa luuriin, kun kuuli Jukan äänen: ”Mitä Anna? Annukka meni just vauvan kanssa tapamaan kätilöä, mutta onko sulla jotain tärkeää?”

”Ei, ei mitään tärkeää. Mutta miten siellä menee?”

”Hyvin täällä menee, vauva on tosi kiltti, syö ja nukkuu.”

”Ja voi kamala, miten sun selkä?” Anna muisti. ”Onko se vielä kipeä? Mä olen tosin pahoillani, kun melkein teilasin sut sillä ovella.”

”Äh, unohda nyt jo se, ja hei, tuossa se Annukka nyt tuleekin, mä annan sille.”

”Anna mun armaani!” Annukka huudahti luuriin. ”Onko putiikissa jotain hämminkiä?”

”Ei ei, kaikki hyvin, mutta mä vain… Hm, olisin halunnut jutella yhdestä jutusta.”

”Noo?”

”Se on sitten vähän hassu juttu.”

”Kuinkas muutenkaan, kun sinä olet kyseessä?”

”Mä en halua haaskata sun arvokasta äitiysaikaa, mutta mun pitää saada nyt – ihan ihan nopeasti – puhua jonkun tervejärkisen kanssa yhdestä jutusta, joka sattui eilen illalla.”

”Kerro.”

”Se Olli, se mun naapuri, mähän mainitsin sulle siitä? Kun se taitaa kuvitella, että mä olen nyt hurmaantunut siihen, ja sitähän mä en ole laisinkaan. Siis en romanttisessa mielessä…”

”Aa-ha!” Annukka huudahti. ”Siinähän se taisikin tulla – ai et muka ole romanttisessa mielessä. Etkö tiedä, että juuri siitä puhe, mikä pyörii mielessä…”

Olli toivoi, ettei ollut tullut tehneeksi mitään typerää.

Annan kertoessa Annukalle Ollin aloitteesta, omasta torjunnastaan ja siitä, miten hän oli nyt huolissaan heidän naapurisovustaan, ja Annukan heitellessä väliin omia tietäväisiä tulkintojaan, Olli lopetteli tutkijankammiossaan zeniläistä meditaatiohetkeä, johon oli kuulunut seinällä olevan kalenterin talvisen marraskuukuvan tuijottamista ja syvää palleahengitystä. Hän avasi väinämöisartikkelinsa mutta huomasi miettivänsä yhä vain Annaa ja eilistä.

Hän toivoi, ettei ollut tullut tehneeksi mitään typerää ja säikäyttäneeksi, sillä hän halusi pitää tämän elämässään. Todella. Hän halusi olla Annan lähellä, ystävänä tai vaikka vain hyvänä naapurina, jos muu ei ollut mahdollista.

Se oli hullua, ja tietenkin puhdasta sattumaa, että Annan tapaamisen jälkeen hänen elämänsä oli nitkahtanut uusille, ei ehkä suoranaisesti paremmille mutta jotenkin oikeammille ja aidommille urille: hän oli päässyt vihdoin yli Elinasta ja saanut elämän syrjästä kiinni, ja omituisinta oli, että hänestä tuntui kuin sama olisi pätenyt myös hänen vanhempiinsa, tai ainakin äitiin.

Ja siis ainakaan se ei tietenkään johtunut Annasta.

(Vai johtuiko sittenkin, Olli mietti. Olisiko äiti vieläkään kertonut hänelle Johannasta ilman Annan karttatulkintoja, sitä hän ei voinut tietää.)

Hän yritti taas keskittyä artikkeliinsa ja kertasi kaiken tähän mennessä kirjoittamansa: Väinämöinen menettää Ainon ja kohtaa oudon Vellamon, jonka todellista identiteettiä vanha tietäjä ei tunnista. Ja siinä vaiheessa, kun Väinämöinen oivaltaa, kuka Vellamo todella on, on jo liian myöhäistä, sillä Vellamo on kadonnut veteen ja Väinämöinen jää yksikseen vetelemään verkkojaan. Mutkien kautta Väinämöinen päätyy Louhen hoiviin Pohjolaan, missä häntä hoivataan ja missä häneltä myös kiristetään sampo.

Mutta mikä on se perimmäinen syy, miksi Väinämöinen joutuu Pohjolaan, sitä Olli ei vieläkään hahmottanut. Hän selasi tutkimuskirjallisuutta, kävi sadannen kerran läpi pari alleviivauksia ja merkintöjä täynnä olevaa väinämöisartikkelia, luki sitten uudestaan Kalevalan seitsemännen runon ja mietti, että hän taisi tosiaan olla – niin kuin Elina oli aikoinaan sanonut – uuninhinkkausmies, joka ei tyytynyt pelkkään pintaan vaan halusi päästä ytimeen asti.

Nyt arvio jo nauratti häntä, ainakin vähän. Ainakin melkein.

Päätin vihdoin käydä läpi Johannan tavarat.”

Hän yritti aloittaa artikkelin loppuanalyysia useasta eri kulmasta, mutta teksti ei lähtenyt vetämään, joten hän luovutti ja meni naapurinsa, perinnebiotooppitutkija-Samun ovelle kysymään, olisiko tästä taas lounasseuraksi. Tästä oli, ja kun he parin tunnin päästä istuivat syömässä alakerran ravintolassa bataattipataa, sitä mukaa kuin Olli avautui Samulle ongelmastaan, hän alkoi hahmottaa koko kuviota uudesta kulmasta.

Vastaushan oli suorastaan päivänselvä.

Pohjolaa ei pitänyt ymmärtää konkreettisesti vaan symbolisesti. Pohjola ei ollut niinkään pelottava tuonpuoleinen paikka kuin hämmennystä ja pelkoa kuvaava MIELENTILA, jonka Kalevala vain esitti kansanlauluille ominaisella kirjaimellisella tavallaan. Toisin sanoen Vellamon tapaamisen myötä Väinämöinen joutuu omaan henkilökohtaiseen Pohjolaansa eli oman mielensä äärirajoille.

Olli paahtoi artikkelinsa valmiiksi ja havahtui viiden jälkeen puhelimen kilahdukseen. Viesti oli äidiltä:

Mä rupesin siivoamaan autotallin vinttiä. Päätin vihdoin käydä läpi Johannan tavarat ja ajattelin, että ehkä sä haluat tulla vilkaisemaan ennen kuin mä pistän ne pois. Että jos kiinnostaa, niin tule, mielellään tänä iltana. Äiti.

Olli sammutti koneen ja vastasi tulevansa. Ei niinkään siskovainajansa kuin äitinsä takia.

Hänen äitinsä avasi liki kolmekymmentä vuotta autotallin vintillä säilötyn säkin.

Samaan aikaan, kun Anna oli tehnyt päivän tilityksen, sulki Hillariinan oven ja mietti, poikkeaisiko matkalla yhdessä kivassa kahvilassa, Olli istui vanhempiensa olohuoneessa katselemassa, miten hänen äitinsä avasi liki kolmekymmentä vuotta autotallin vintillä säilötyn säkin ja tyhjensi sen sisällön olohuoneen matolle. Olli näki edessään ajan hapertamia, pölylle, vettyneelle puulle, monille kesille ja talville, jäätymisille ja sulamisille tuoksuvia tavaroita, jotka olivat kuuluneet hänen aivan liian aikaisin kuolleelle pikkusiskolleen. Hän näki potkuhousuja, kietaisupaitoja, villatakkeja, helistimiä, pikkuruisia sukkia, lapasia, myssyjä, pallo- ja raitakuvioisia, yksivärisiä… Kaikkia niitä äiti hellin käsin oikoi ja asetteli olohuoneen matolle ja sohvalle.

(Isä istui kiikkustuolissa niin kuin aina, mutta televisio ei ollut tällä kertaa päällä.)

Kun säkin sisältö oli levitetty näkyville, äiti tarttui ensimmäiseen vaatteeseen, verigreipin väriseen samettimekkoon, jonka rinnustassa oli valkoinen pupujussi ja puristi mekkoa sylissään. ”Sinä kesänä kun minä odotin Johannaa, me kävimme päiväristeilylle Tukholmassa, ja vaikka se matka oli melko painajaismainen, kun minua oksetti sekä meno- että paluumatkalla, Olli oli merestä ihan sekaisin. Tietenkään sinä et voi muistaa, Olli, mutta sinä halusit vain olla kannella koko ajan ja katsoa merta, ja kun laiva tuli satamaan, et olisi halunnut lähteä sieltä pois. Mutta kävimme me sentään vanhassakaupungissa, ihastelimme pieniä putiikkeja ja kuninkaanlinnaa ja minä ostin tämän sieltä…”

Sitten hän tarttui albumiin, jonka päällys oli marimekkotyyppistä vaaleanpunaista pallografiikkaa ja avasi sen. ”Voi tämäkin kuva”, hän huudahti. ”Muistatko Esko? Johanna on tässä vajaan kuukauden ikäinen, ja nuokin punaiset pallopotkuhousut, voi varmaan ovat täällä jossain”, äiti sanoi ja tarttui pieniin potkuhousuihin ja roikotti niitä edessään silmät kyynelistä sameina.

”Muistanhan minä”, Ollin isä sanoi ja nousi kiikkustuolista katsomaan. ”Minähän tämän oon ottanutkin. Ollikin on tuossa, tuollahan se pinnasängyssä taustalla hyppii”, hän sanoi ja näytti kuvaa Ollille, joka kuuli isän äänessä liikutusta. Kuva oli muuttunut melkein punaiseksi, mutta Olli erotti itsensä nurkasta pienenä epätarkkana hahmona, joka piti kiinni häkkisängyn pinnoista ilmeisesti tutti suussa ja vihreä froteepuku päällä.

”Voi tai tämä pupujussi”, äiti sanoi ja nyyhkäisi. ”Keltäs, oliko se mun äiti vai sisko, joka osti tämän Johannalle…”

”Ja entäs tuo? Mikä se on tuo…?”

”Mikä?”

”Tuo tuolla tuon valokuvakirjan alla”, isä kysyi, ja Ollista tuntui kuin hän olisi katsellut elokuvaa, joka oli unohtunut pause-tilaan liian pitkäksi aikaa ja kelautunut vauhdilla nykyhetkeen. Oli tavallaan paradoksi, hän mietti, että samalla kun äiti ja isä kykenivät vihdoin kohtaamaan menneisyyden, tuntui kuin he olisivat samalla myös kyenneet kohtaamaan nykyisyyden.

Hän vilkaisi kelloa, joka näytti vähän yli kuutta, nousi sohvalta ja sanoi, että oli yksi asia, joka hänen oli vielä tänä iltana hoidettava.

Hänenkin oli tuotava viimeisetkin oman elämänsä säikeet pause-tilasta tähän hetkeen.

Hän käveli tutun kahvilan eteen ja näki ikkunan läpi Elinan.

Hän pyöräili keskustaan, jätti pyöränsä parkkiin, käveli tutun kahvilan eteen ja näki ikkunan läpi Elinan.

Elinalla oli valkoinen neulepaita, paksu hopeinen rannekoru ranteessa sekä edessään kahvikuppi ja lehti, jota hän ei lukenut. Olli odotti suurta ja dramaattista tunnehyökyä, mutta sitä ei tullut. Hänestä tuntui, että tuo nainen ei ollut se, johon hän oli fuksiaisiltana liki kymmenkunta vuotta sitten Kirkkopuistossa lehmusten alla rakastunut.

Tai oli.

Hän tunnisti Elinan liikkeistä ja tutuista pienistä eleistä: Miten tämä heilautti päätään taaksepäin ennen kuin tarttui kahvikuppiinsa ja vei sen huulilleen. Miten tämä laski kupin ja pyöritteli sitä hajamielisen näköisenä, kuin miettien edessä olevaa näyttelyä tai jotain keskeneräistä projektia, jonka esittelylehtisen tekeminen oli hänen vastuullaan. Mitä pidempään Olli Elinaa katseli, sitä paremmin hän alkoi muistaa, miten oli tuota naista rakastanut, todella, sydämensä pohjasta, ja sitten hän kävi pikakelauksella läpi heidän yhteisen historiansa:

Hän muisti, miten oli osallistunut Elinan sukupuolitestiin ja nostanut tämän ämpäristä uuninhinkkaussienen ja kuullut olevansa uuninhinkkausihminen ja arjen sankari. Hän muisti senkin, miten ihanalta Elina oli näyttänyt farkkuhameessa ja ruskeassa topissa, kun he olivat törmänneet tuona samaisena iltana yökerhossa ja hän oli häikäistynyt. Hän muisti, miten he olivat sanailleet, juoneet äiteliä drinkkejä ja Karhua ja tanssineet kuin lattariveriset sambaajat.

Hän muisti norkoilut luentojen jälkeen Elinan laitoksen kulmilla, ruusujen ja Fazerin sinisen ostamiset, romanttisten Tommy Tabermann -henkisten vuodatusten kirjoittamiset ja yhteen muuttamisen, rattoisat illat ystävien kanssa, Aliaksen ja Rappakaljan peluut, karaoken laulamiset ja syvälliset keskustelut milloin lentomatkailun eettisyydestä, milloin sukupuoliroolien ahtaudesta sekä mitättömät kinat kaupan pastahyllyillä tai elokuvavuokraamossa, kun he olivat eri mieltä vuokrattavasta leffasta tai siitä, ostaisivatko poppareita vai irtokarkkeja. Hän muisti Elinan muuton Helsinkiin ja miten kaikki oli sen jälkeen muuttunut.

Olli mietti, oliko katseessa epäuskoa ja jopa surua, vai kuvitteliko hän vain?

Elina otti takkinsa taskusta puhelimen ja vilkaisi sitä. Sitten hän katsoi ikkunaan ja huomasi Ollin. Elina nousi seisomaan ja heilutti kättään hymyillen leveästi. Odottavasti.

Olli heilautti takaisin, sitten hän otti taskustaan puhelimen, osoitti sen ruutua Elinalle ja kirjoitti: ”Kiitos viestistä Elina, ja kiitos kaikesta muustakin, mä en unohda sua koskaan ja toivon sulle kaikkea hyvää. Olli.”

Hän näki, miten Elina avasi viestin, luki sen, laski puhelimen pöydälle, istuutui ja katsoi Ollia. Olli mietti, oliko katseessa epäuskoa ja jopa surua, vai kuvitteliko hän vain?

Sitten hän lähti kävelemään kompassille ajatellen, että nyt hän oli vihdoin tehnyt sen. Nyt hän oli vihdoin vähän vapaampi, ja vaikka hän ei tiennyt, miten tästä eteenpäin – läpäisisikö hänen väinämöisartikkelinsa referee-kierroksen, miten vanhempansa selviäisivät Johanna-surusta ja onnistuisivatko löytämään uuden yhteyden toisiinsa, tai mitä hän sanoisi Annalle, kun he seuraavan kerran törmäisivät porraskäytävässä, ja suostuisiko Anna enää edes puhumaan hänelle – yhdestä asiasta hän oli varma, varmempi kuin ikinä mistään, ja sen suhteen Anna oli ollut väärässä: Elina-case oli loppuun käsitelty.

Jatkis päättyy. Ensi lauantaina alkaa uusi Jatkis.

Tiina Piilola

Tiina Piilola on jyväskyläläinen kirjoittamisen sekatyöläinen, joka viimeistelee parhaillaan kirjallisuustieteen väitöskirjaa Kalevalan naisista. Hän on julkaissut kolme romaania, joista viimeisin, Taivaanmerkit, ilmestyi viime keväänä Kustantamo S&S:ltä.

sairaan uteliaat poloiset otukset

Olli kohtaa jälleen eksänsä Elinan – lue Jatkiksen loppuhuipennus

Kiva, kun näitä satuja kirjoitetaan. Tätä stalkkaamista tapahtuu kyllä ihan arkielämässäkin. Pirullisinta se on usein toteutettuna niin, ettei uhri havaitse vuosiin sitä mitä hänelle tehdään. Arkielämän esimerkki: sosiaalinen media ja sen häiriintyneet rikolliset. Haittaohjelmat, ip-osoitteet. Murtautuminen uhrin koneelle ja yksityisyyden vieminen vuosiksi rikosten avulla. Puhelinten salakuuntelu ja sen avulla kotirauhan rikkominen. Uhrin tontille tunkeutuminen öisin ja silloin, kun uhri...
Lue kommentti

Mira on kohdannut autiolla rannalla Donin. Miehessä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, josta Mira ei saa otetta.

Kuullessani hänen nimensä purskahdan nauruun kaikista mahdollisista reaktioista. Uhkaavan tilanteen aiheuttama jännitys laukeaa, kun hirnun siinä ventovieraan edessä, vaikka tämä ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen tyylistä purkausta.

Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.

Saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen inhoa miettiessäni humalaista kolmikkoa, joka hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmaloma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi ilmestynyt kuin tyhjästä oikealla hetkellä.

”Don niin kuin Don Draper?” varmistan. En tajua mitä sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.

Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.

”Se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”

Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan lisää.

”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. Ääni kuulostaa ihmeellisen syvältä; mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että sen syntyminen vaatisi tynnyrimäistä rintakehää. Silti Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla, aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.

Ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä.

Don ei kuulosta kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Tuota kihartuvaa tummaa partaa jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa. Osaisin helposti kuvitella lainehtivat hiukset nutturalle, mutta minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.

Don asettaa kätensä löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei oikeastaan ole paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko tuo mieleeni romantisoidut keskiaikaleffat, joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa.

Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutamia uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.

Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän olla vilkuilematta Donin vartaloa, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Ymmärrän mainiosti miksi urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.

Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.

Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.

Panen ohimennen merkille, että aurinko on laskenut.

”Sinä tulit”, Don sanoo.

Hätkähdän pitkää hiljaisuuttamme. Don astuu lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin maalausta.

Tavallisesti hermostuisin näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Donin olemuksessa ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.

Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.

Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin paitsi vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.

”Tulen Suomesta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”

Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.

Hieron käsivarsiani, joita on alkanut paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin olet kotoisin? Oletko paikallisia?”

”Tämä on kansani.”

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä.

Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.

Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten en voi varmistaa onko hänellä sormusta.

Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”

Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.

Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”

”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”

”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”

Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”

”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”

”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”

Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.

”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”

”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”

”Aiotko viipyä kauankin?”

”Sen ajan jonka tarvitsen.”

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä.

Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään haluaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt Perissassa monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.

Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.

Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.

”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”

Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.

”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.

En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.

Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.

Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi pilvisenä päivänä.

Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.

Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.

Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.

Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.

”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.

”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.

Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.

”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”

”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”

”Meressä.”

Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”

”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”

”Olet siis merimies?”

”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”

”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”

”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.

”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”

Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”

Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta.

Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”

”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä, en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”

Hän hymyilee vaisusti eikä vastaa mitään.

En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.

Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.

Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.

Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.

”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.

”Aivan, sinähän palelit.”

Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä loistaa turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.

Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.

Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”

”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.

Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.

Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.