Ollin surumielisyys saa äkkistopin, kun naapuriin muuttaa Anna. Anna on energinen, Annassa on elämää. Ja äkkiä Olli huomaa olevansa Annan keittiössä järjestelemässä kattiloita.

Anna oli lähtenyt äitinsä, isänsä, veljensä ja siskonsa kanssa matkaan aamuviideltä, he olivat ajaneet melkein kolme tuntia ja alkoivat olla perillä. Kymmenen vuotta vanha, helmoista hieman ruostunut Volkkari veti täyteen ahdettua kuomuperäkärryä, radiossa rämisi jumputtava nuorisokanava, ja Annan sisko ja veli olivat vihellyskisaa, jossa toisen piti arvata, mitä laulua toinen vihelsi. Vihellysvuorossa oli Alina, lukion kakkosluokkalainen, joka oli hulluna hevosiin ja Lady Gagaan.

”Se on se Anna Puun…”, pikkuveli, Aulis yksitoista vuotta, arveli.

”Ei ole Anna Puun”, Alina korjasi jälkimmäistä nimeä painottaen.

”Ei kun sen toisen Annan, sen Abreun, se… Mikä sen nimi nyt on…? Se lämmitysjuttu!”

”Niin niin mutta mikä sen biisin nimi on? Ei tipu pisteitä, jos ei muista just oikein.”

”Hei Aulis, mistä se laulaja tulee ja mihin se menee?” Anna vihjaisi.

”Ai mitä mistä mihin tulee?” pikkuveli ei tajunnut.

”Siis sitä laulajaa on ensin palellut ja nyt ei palele enää.”

”Ei noin paljon saa auttaa!”

”Ai niin, Kylmästä lämpimään!”

”Joo paitsi että tuosta ei saa pisteitä, kun Anna käytännössä paljasti. Ja hei äiti laita radiota kovemmalle tää on ihana tää Robinin Boom Kah!”

”Aina näitä robineita ja piipereitä! Minä ajattelin, että tämän jumputuskanavan voisi jo vaihtaa. Ollaan kolme tuntia kuunneltu tätä jytkettä, niin eikö olisi jo Radio Suomen vuoro?” äiti ehdotti.

”Ei!” jälkikasvu parkaisi yhdestä suusta.

”Oikealla näkyy hyppyrimäki. Tuo Nykäsen mäki, mikä sen nimi nyt onkaan… Laajavuori!”

”Kappas, niin on!” isä innostui, sillä hän piti kaikesta lentävästä, lentokoneista, lentokoneiden pienoismalleista sekä mäkihyppääjistä ja aloitti tutun tarinan: ”Silloin kun Matti oli kahdeksankymmentäneljä Sarajevon olympialaisissa isossa mäessä, me lyötiin työkavereiden kanssa vetoa, että voittaako Matti. Minä sanoin että voittaa ja Suonperän Anssi väitti, että Waisslooki vie sen, mutta…”Muu perhe osasi jutun ulkoa ja vei sen loppuun hänen puolestaan: ”Mutta Matti vei ja sinä voitit vedonlyönnissä kottikärryt, joiden eturengas oli puhki ja Juice Leskinen Slamin Ajan henki -älppärin.”

”Sitten Slam muuttuikin Grand Slamiksi, josta tuli Suomen paras yhtye, ei nämä Dingot ja Yöt olleet mitään sen rinnalla.”

”Kukahan se sinultakin vei jalat alta”, hänen miehensä sanoi.

”Kyllä Yökin oli ihana ja Olli Lindholm, kun ne oli kesällä kahdeksankymmentäviisi Kalajoella”, äiti huokaisi. ”Olli hikinauhoineen ja Joutsenlauluineen vei jalat alta.”

”Kukahan se sinultakin vei jalat alta”, hänen miehensä sanoi ja puristi vaimoaan hellästi polvesta.

”Hyiii Joutsenlaulu! Pahin ranteet-auki-jollotus, jonka kuvitella voi”, Alina irvisti.

He lähestyivät mäen päälle rakennettua kivikirkkoa, ja isä mietti ääneen, mille kaistalle kannattaisi ryhmittyä.

”Ota vasen!”

”Se vie etelään, ei me sinne haluta.”

”Laajavuoreen päin tietenkin!” Anna luki älypuhelimestaan, että Rajakatua pari kilometriä suoraan eteenpäin ja harjun kohdalta vasempaan. ”Siinä sen pitäisi olla, pari pikku risteystä ja ollaan perillä.”

”Tämä selvä”, isä sanoi ja kysyi, voisiko radiota ainakin hiljentää.

”Ei voi! Me ei haluta mitään mummojen musaa!”

Muiden väitellessä siitä, millainen musiikki ylipäätään oli musiikkia ja mitä kanavaa kuunneltaisiin viimeiset kolme kilometriä, Anna keskittyi katselemaan ohi vilahtavia rakennuksia ja ihmisiä ja yritti olla hyrisemättä onnesta ääneen.

Hän oli onnekas, hän tiesi sen. Hänen elämänsä kiperimpiä hetkiä olivat olleet isoäidin kuolema ja se, kun hän alakoulun viimeisellä luokalla tajusi, ettei hänestä tulisi koskaan ammattiratsastajaa eikä ammattimaista kaunoluistelijaa. Peruskoulun jälkeen hän oli miettinyt, mitä haluaisi isona tehdä, käynyt vuoden lukiota, puoli vuotta kauppaoppilaitosta ja tuskastuttuaan kirjojen pänttäämiseen hän oli ollut vuoden au pairina Etelä-Ranskassa, pienessä kylässä Välimeren rannalla ja keksinyt siellä vastauksen kysymykseen.

Kotiin palattuaan hän oli aloittanut opinnot käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa, ollut kesäisin ja jouluisin töissä serkkunsa sisustus- ja vanhantavaranpuodissa ja valmistunut artesaaniksi. Ja koska oman alan töitä ei ollut varsinaisesti satanut, hän oli tehnyt niitä hommia, joita oli sattunut saamaan, sijaisuuksia kotikaupungin vanhus-vammaispalvelussa ja iltatöitä siivoojana.

hänestä tuntui aikuisemmalta ja juhlavammalta, kuin hänen elämällään olisi ollut lopultakin suunta ja päämäärä.

Ja sitten yhtenä iltana hänen serkkunsa soitti, kertoi odottavansa vauvaa ja kysyi, halusiko Anna vajaan vuoden pestin hänen puljustaan. Että halusiko? Anna kiljui luuriin ja kysyi, milloin saisi aloittaa.

Nyt kun hän oli vihdoin aloittamassa koulutustaan vastaavan oikean työn, hänestä tuntui aikuisemmalta ja juhlavammalta, kuin hänen elämällään olisi ollut lopultakin suunta ja päämäärä niin kuin vanhoilla vihreillä risteyksen läpi kaahaavalla isällä, joka puhisi: ”Pirustako näitä muistaa, kun kerran viiteen vuoteen käy.”

”Onhan me nyt täällä käyty, kesällä viimeksi, ihan tutulta näyttää”, äiti oli muistavinaan.

”Aja sinä, jos kerran niin tutulta näyttää.”

”Ei, aja aja vain, tässä on niin hankalat vaihteetkin.”

”Hankalat vaihteet! Äiti ei ikinä uskaltaisi ajaa tämän kokoisessa kaupungissa.”

”Hei isä enää yksi risteys ja sitten, heti mäen jälkeen pitäisi olla, toisella puolella on ammattikoulu, siitä vasempaan.”

”Oi kattokaa miten suloinen villapuku tuolla pikkukoiralla!” Alina osoitti ikkunasta vanha miestä, joka talutti pientä valkoista, käsin neulottuun villapukuun ahdettua koiraa. ”Niin kuin kävelevä makkarapötkö.”

”Hei tuossa lukee Saunatontunkuja! Isä jarruta!”

”Ai perkule, joko se siinä on?” isä teki äkkijarrutuksen, peräkärry keinahti vaarallisesti, ja takana tulevasta autosta töötättiin vihaisesti ja pitkään.

”Joo joo, joo joo, selväksi tuli, selväksi tuli”, isä jupisi, heilautti kättään tööttääjälle ja kaarsi punaisen tiilikerrostalon pihaan. ”Alle kolmeen tuntiin tultiin.”

”Kyllä kai, kun joku kaahasi kuin heikkopäinen!”

Olli oli päätynyt sitten surffaamaan netin deittisivuja ja etsiytynyt lopulta Elinan Facebook-sivulle.

Olli heräsi puhelimen hälytykseen kello 7.15 ja oli tyytyväinen, että ilta oli mennyt niin kuin oli mennyt; nyt päätä ei kivistänyt, ei väsyttänyt, oksettanut, pyörryttänyt eikä suussa maistunut kissanpieru. Kotiin tultuaan hän oli soittanut Jyrille ja ehdottanut pitkästä aikaa paheellista baarikierrosta, mutta Jyri oli ollut menossa vaimonsa kanssa myöhäisillan leffanäytökseen ja tarjoutunut paheelliseksi baariseuraksi viikonloppuna. Ensin Olli oli aikonut lähteä radalle yksin mutta päätynyt sitten surffaamaan netin deittisivuja ja etsiytynyt lopulta Elinan Facebook-sivulle.

Hän näki enää vain Elinan julkisena jakamia päivityksiä, kulttuuriuutisia ja muita, sekä tämän kansiprofiilikuvan, jossa tämä seisoi loskaisella kadulla sateenvarjon alla tummat hiukset poskiin liimaantuneina – hänellä oli tapana vaihtaa profiilikuva vuodenajan mukaan ja tämän kuului selvästi sarjaan ”alkutalvi”, joskin Olli oli tunnistavinaan siinä myös jotain symbolista, jotain pahaa maailmaa vastaan suojautuvaa. Varsinaisia päivityksiä hän ei nähnyt, sillä Elina oli poistanut hänet kaverilistastaan sen jälkeen, kun hän oli lähettänyt tälle Facebookin kautta ehkä sadannen ikävää riutuvan tankarunon, jossa oli kylmiä kuita ja varjossa vaeltavia muukalaisia ja vaatinut Elinaa selittämään miksi, miksi, miksi?

Illalla Olli oli aikonut ensin lähettää Elinalle viestin ja alkanut jo muotoilla sitä: ”Moi pitkästä aikaa Elina, mitä kuuluu? Ei olla oltu melkein vuoteen yhteyksissä, joten…”

”Moi Elina! Lähestyvän erovuosipäivän kunniaksi ajattelin kysyä mitä kuuluu ja olisiko voitu pitkästä aikaa tavata…” mutta tuhonnut viestin.

Ei. Ei enää Elinaa.

Niin hän oli päättänyt, nyt alkaisi uusi elämä. Elinan jälkeinen elämä. Post-Elina-elämä.

Ja koska hän ei ollut keksinyt illalla muutakaan, Elinan Facebook-kuvan tuijottamisen ohella, hän oli klikannut auki ensimmäisen eteen osuneen YoutTube-videon, Leonardo Di Caprion tekemän ilmastonmuutoksesta kertovan dokumentin ja tuijottanut sitä.

Nyt hän tunsi itsensä voittajaksi, hän oli kuin AA-kerholainen, joka oli onnistunut selättämään pahan viinapirun.

Ja sitten viereisessä asunnossa alkoi meteli.

Hän otti nopean suihkun, veti jalkaan farkut ja suosikkipaitansa, havunvihreän, hihoista melkein ratki kuluneen neuleen, jonka oli saanut sata vuotta sitten äidiltään. Sitten hän laittoi kahvin tippumaan, tummaa väkevää paikallisen paahtimon paahtamaa kahvia, nappasi luukusta lehden ja syventyi USA:n presidentinvaalien viime käänteisiin ja Trumpin viimeisimpiin seksistisiin möläytyksiin.

Ja sitten viereisessä asunnossa alkoi meteli.

Kämppä oli ollut pitkään tyhjillään, Olli oli tavannut vain pari kertaa edellisen asukkaan, vanhan liki kahdeksankymppisen miehen, joka oli saanut sairaskohtauksen ja joutunut muuttamaan palvelutaloon. Toisella puolella taas asui yksinhuoltajaäiti, jonka tytär oli hänelle joka toinen viikko, joten käytännössä hän ei ollut kuullut naapureistaan pihaustakaan koko sinä aikana, jonka hän oli talossa asunut.

Mutta nyt tilanne taisi olla muuttumassa.

Hän yritti sulkea korvansa mekkalalta. Milloin viereisessä asunnossa huudettiin, kiljuttiin, naurettiin, paukutettiin ovea, auottiin ikkunaa tai mätkäytettiin jotain lattialle. Sitten joku huusi jotakuta antamaan jotain, ehkä jakoavainta tai kantoapua, ja huutoa seurasi raju helähdys, jota taas seurasi pahaenteinen hiljaisuus. Olli lopetti vaistomaisesti paahtoleivän jauhamisen ja odotti, mitä tuleman piti. Hiljaisuus katkesi nuoren naisen kimeään huutoon: ”Isä! Ei voi olla totta! Sä hajotit ne!”

Huudon jälkeen älämölö pyörähti päälle kuin jumissa ollut levynneula. Seinän takana jaettiin syytöksiä ja puolustauduttiin, Olli erotti sanat ”Essence” ja ”kallis”, sitten riitaan yhtyi kolmas ääni, ja neljäs, ja lopulta huuto muuttui kakofoniaksi. Syytösoikeudenkäyntiä kesti hetken, sitten seinän takana naurettiin ja joku ilmeisesti avasi radion, sillä asunnossa alkoi raikua jotakuinkin täysillä Simonin ja Garfunkelin Cecilia. Olli yritti uppoutua kulttuurisivujen arvioon uudesta kiinnostavasta dekkarista, mutta lukeminen siinä pauhussa oli mahdotonta.

Vartin yli kahdeksan hän kaatoi lopun kahvin viemäriin, huuhteli pannun, pakkasi reppuun läppärin, heitti takin niskaan ja suuhun Xylitol-jenkin, tarkisti että avaimet olivat taskussa ja sulki oven – ja törmäsi käytävällä kävelevään jätesäkkiin. Tai tarkemmin naiseen, joka kantoi jotakuinkin itsensä kokoista jätesäkkiä ja josta näkyi jätesäkin takaa farkkujen jalat, säkkiä puristavat sormet ja kynnet, joissa oli siellä täällä kirkkaan oranssia kynsilakkaa.

”Tuota niin, voinko jotenkin auttaa?” Olli kysyi.

”Voit!” säkkinainen parahti ja pyysi: ”Ohjaatko mut ovelle?”

Olli työnsi naista varovasti olkapäästä kohti asuntoa, jonka ovi oli auki ja josta kuului nyt El Condor Pasa. Nainen rojautti säkin eteisen lattialle, kääntyi Olliin päin ja hankasi kätensä farkunreisiin ennen kuin ojensi käden. ”Mä olen Anna ja ilmeisesti sun uusi naapuri. Kiitos tuhannesti avusta.”

”Äläkä huoli, ei me kaikki olla tänne muuttamassa, mä vain.”

Nainen näytti ehkä viitisen vuotta Ollia nuoremmalta ja sai hänet ajattelemaan sitruunaa, mikä ei johtunut vain naisen keltaisesta villatakista eikä tuoksusta, jossa oli jotain kirpeää ja raikasta, vaan koko pakkauksesta – äänestä, asennosta ja olemuksesta, jossa oli jotain pirskahtelevaa, eteen ja ulospäin singahtavaa, kuin tämä ei olisi aivan mahtunut itseensä.

”Olli. Eipä kestä. Sä taidat tykätä Simonista ja Garfunkelista?” Olli kysyi ja vilkaisi asuntoon päin.

”Se on mun ehdottomia lemppareita. Ja nimenomaan vinyyliltä kuunneltuna”, Anna sanoi ja korjasi ponnariaan.

”Vinyyleissä on aivan oma soundinsa. Mutta siis joo, mä vähän päättelinkin, että jotain muuttotyyppistä täällä tapahtuu. Mä asun tuossa seinän takana.”

”Ai, kiva! Äläkä huoli, ei me kaikki olla tänne muuttamassa, mä vain. Mä muutan tähän toistaiseksi, kun se Kalle, joka asui tässä ennen ja on siis mun äitini kummisetä, joutui palvelukotiin saatuaan sydänkohtauksen eikä suostu missään nimessä laittamaan asuntoa myyntiin. Itse asiassa Kalle on varma, että hän vielä palaa kotiinsa. No joo, mutta siis kun mä olen aloittamassa työt mun serkkuni sisustus- ja vanhantavaranpuodissa, satutko tietämään sen, Hillariinan ihanassa vanhassa taidekorttelissa entisessä synnytyssairaalassa…?”

Olli tiesi paikan muttei ehtinyt sanoa mitään, kun Anna jo tarttui hupparista ehkä kymmenenvuotiasta, pahvilaatikkoa kantavaa poikaa. ”Tässä on mun pikkuveli Aulis, meidän iltatähti ja tuleva astronautti tai mahdollisesti dinosaurustutkija. Tai joku megalomaanisen merkittävä tulevaisuustutkija. Sano Aulis päivää mun seinänaapurille.”

”Toivottavasti sä olet meidän Annalle hyvä naapuri.”

Poika nosti toisen jalan niin, että kannatteli laatikkoa polvellaan, leuallaan ja vasemmalla kädellään ja ojensi toisen kätensä Ollille: ”Päivää.”

Olli tarttui käteen ja tarjoutui auttamaan poikaa.

”Ei kun mä saan tämän.” Aulis korjasi otettaan. ”Toivottavasti sä olet meidän Annalle hyvä naapuri.”

Anna purskahti nauruun. ”Aulis, yleensä kyllä sanotaan, että ’toivottavasti meidän Anna on sulle hyvä naapuri’”.

”Niin mutta kun mä tiedän, että sä oot mutta mä en voi tietää, onko tuo.”

”Se on kyllä totta, siis hänen näkökulmastaan”, Olli sanoi ja tykästyi pojan suoruuteen.

”Joo, no meidän perheessä on aina sanottu asiat niin kuin ne on. Hei Aulis laske se sitten varovasti, sielläkin on astioita. Ja tuossa menee mun pikkusisko Alina.” Nuori tyttö näpräsi puhelintaan samalla kun nousi portaita hajamielisesti.

”Ai hei, ootsä ton naapuri?” tyttö kysyi ja vilkaisi Ollia kasvoillaan ilme, jossa oli jotain samaan aikaan huvittunutta ja tylsistynyttä.

Olli nyökkäsi.

”Voi reppana. Osanottoni.”

”Meidän Alina on just viehättävimmässä teini-iässä, yhtä aurinkoa ja hymyä.” Anna sai siskoltaan irvistyksen. Sitten sisko keskittyi taas puhelimeensa ja sanoi voitonriemuisesti: ”Muut on siellä matikantunnilla ja mä vaan täällä.”

”Näistä pikku kullanmuruista siskon muutto on niin karmea juttu, että lintsasivat koulusta saadakseen olla vielä siskonsa kanssa yhden päivän”, Anna selitti.

”Niin siis kaikki saumat pinnata koulusta pitää tietenkin käyttää”, Alina tarkensi. ”Ja ihana päästä tuosta määräilijästä eroon, nyt mä saan vihdoin sen isomman huoneen.”

”Alina leikkii kovista, vaikka oikeasti sen sydän repeää, kun isosisko muuttaa pois”, Anna sanoi.

Olli oli jo jatkamassa matkaa, mutta Anna ei päästänyt häntä näin vähällä.

”No tervetuloa vain tänne.” Olli oli jo jatkamassa matkaa, mutta Anna ei päästänyt häntä näin vähällä. ”Kiitos. Mitä mä tätä paikkaa yhtään tunnen, niin tämä on hirveän kivaa aluetta, rauhallista ja silti lähellä keskustaa.”

”Joo niin on”, Olli myönteli, ja he väistivät vatsakasta, muuttolaatikkoa kantavaa miestä, Annan isää, Olli päätteli.

”Mitä, punttejako täällä on?” mies puhisi.

”Ja sitä et nyt sitten tiputa, isä, siellä on astioita”, Anna sanoi miehelle, jonka lippalakissa luki Varaosat Hiltunen. ”Niin siis tää herra Kiljunen tässä on mun isäni.”

”Aha, uusi naapuri, vai?” isä kysyi, ja Olli nyökkäsi. ”Jari Alakulju, en nyt uskalla irrottaa kättä tästä, kun yhden tämmöisen jo hajotin…”

”Siellä meni mun Plussa-pisteillä keräämäni stailit viinilasit”, Anna huokaisi.

”Noo, kirjoitat pukille”, hänen isänsä lohdutti.

”Mutta hei, nyt mä tässä vain pulputan ja pidätän sua, sullakin Olli on varmaan kiire töihin ja mun pitää mennä auttamaan noita muita, toiset rehkii ja äiti tuolla luuttua mun kämppää. Mulla on ihan kauheesti ryönää, kirjoja, levyjä, kaikenmaailman kirpputorikamaa, jota ei vaan voinut jättää. Siis kyllä mä olen kuullut Konmarista ja tiedän että se tekisi mulle hyvää ja mä aioinkin tässä muuton yhteydessä heittää pois roinaa, mutta ei siitä tullut yhtään mitään.”

”Jos teillä on vielä hommat pahasti, kun mä tulen töistä, voin tulla avuksi.”

He väistivät nyt takaisin portaisiin suuntaavaa Aulista.

”Siksi aloitettiin jo näin aikaisin aamusta, että selvittäisiin yhden vuorokauden aikana. Nämäkin ovat ajamassa vielä tänään kotiin pohjoiseen”, Anna selitti, ja vihdoin Olli sai suunvuoron: ”Jos teillä on vielä hommat pahasti, kun mä tulen töistä, voin tulla avuksi.”

”Voitko?” Anna ilahtui aidosti. ”No kiitos, tosi ystävällistä, mä vähän luulen, että ne on. No mutta, hyvää työpäivää sulle ja ehkä näkemisiin illalla!” Anna harppoi portaat alas ja huusi ovelta pikkuveljelleen: ”Odota, odota, Aulis, mä autan, sä et saa sitä yksin!”

Olli suuntasi pyöräkellariin ja mietti, mihin pyörremyrskyyn hän oli juuri törmännyt. Jos Anna oli ehtinyt kertoa vajaassa kymmenissä minuutissa noin paljon itsestään, työstään ja perheestään, mitä hän tietäisikään tästä viikon päästä?

Hän otti pyörän ja työntyi ulos kirpeään marraskuiseen aamuhämärään ja huomasi vasta puolimatkassa yliopistolle miettivänsä, että hän tiesi naisen mainitseman sisustuspuodin siitä, että oli käynyt siellä kerran Elinan kanssa. He olivat ostaneet sieltä pienen antiikkisen arkun, joka oli ollut hänestä turhan kallis, mutta Elina oli ihastunut siihen ja halunnut sen.

Nyt se oli Elinan uudessa kodissa Helsingissä.

”Ai sinä, moi!” Anna nosti sinistä kahvimukiaan.

Hän pyöräili yliopistolle kymmenessä minuutissa niin kuin joka aamu ja törmäsi tutkijakammion käytävällä muutamiin tuttuihin, jotka pakersivat saman käytävän varrella omien väitöskirjojensa parissa. Yksi tutki perinnebiotooppien säilyttämistä, toinen maahanmuuttajakirjallisuutta, kolmas vanhempien sosioekonomisen aseman vaikutusta lapsen koulumenestykseen. Muut tutkijat kävivät usein yhdessä lounaalla ja iltapäiväkahvilla alakerran kahviossa, purkivat toisilleen vuoroin pahimpia kirjoitusjumeista syntyneitä ahdistuksia ja vuoroin riemua siitä, että artikkeli oli hyväksytty johonkin arvostettuun julkaisuun, mutta Olli puursi enimmäkseen omissa oloissaan.

Kun hän palasi neljän jälkeen kotiin, pahin muuttorumba näytti olevan ohi, mutta naapuriasunnon ovi oli raollaan ja siellä kuului olevan sama meno kuin aamulla. Olli mietti, luikahtaisiko kotiinsa vaivihkaa, mutta hän oli luvannut Annalle auttaa tätä ja toisaalta yksinäinen ilta kotona ei kuulostanut hyvältä – hänellä ei ollut mitään varsinaista ohjelmaa, joten vaarana oli, että hän löytäisi taas itsensä tuijottamasta sateessa seisovaa Elinaa ja muotoilemasta viestin alkua.

Hän kopautti oveen ja astui sisään.

”Ai sinä, moi!” Anna nosti sinistä kahvimukiaan, jossa luki Ylestä perkele!

”Tule peremmälle, täällä on tietenkin asiaankuuluva kaaos, mutta muuttolaatikot on kannettu, nyt on enää purku ja muu raivaus. Ja just nyt ollaan kahvitauolla, että sikälikin satuit hyvään saumaan. Tässä on mun äitini Helena.” Anna osoitti kiharatukkaista reilua viisikymppistä naista, jolla oli paidassa leijonan kuva ja paljon, paljon eri materiaalista tehtyjä rannekoruja.

”Alkavatko kaikki naiset tässä suvussa A:lla?” Olli kysyi ja sai porukan nauramaan.

”Ja tässä on mun serkkuni Aura ja Annukka. Toi kännykkäänsä hautautunut odottaja on Annukka, jonka unelmapuotiin mä olen menossa töihin ja toi palkkamurhaajan näköinen klanipää on sen pikkusisko Aura.”

”Alkavatko kaikki naiset tässä suvussa A:lla?” Olli kysyi ja sai porukan nauramaan.

”Anna ja Alina ja Aulis poikana siinä joukossa trimmaa hyvin, mutta on meillä myös Eeva, Heikki ja Jussi. Ovat jo muuttaneet kotoa, ja heillä on jo omia lapsia”, Helena sanoi ja korjasi rannekoruja helskyttäen kampaustaan.

”Teillä on sitten joulupöydässä hulinaa”, Olli arveli.

”Kun kaikki lapset tulee perheineen, niin seitsemäntoista. Ja siinä on siis vasta meidän oma perhe, ei mun sisaruksia eikä näiden serkkuja. Onko sulla Olli paljon sisaruksia?”

”Mä olen ainokainen.”

”Ai.” Helena oli sanoi ja näytti siltä, että oli Ollin puolesta syvästi pahoillaan.

”Meillä on joulupöydässä aina aika rauhallista. Mitä nyt kello tikittää, uutiset pauhaa, kynttilät savuaa ja kissa naukuu”, Olli sanoi.

”Voi mikä siunaus, mä tulenkin ensi jouluna teille.” Anna nosti pannua. ”Otatko sä kahvia? On mulla teetäkin, jos haluat.”

”Kahvi käy.”

”Ja täällä on hei pullaa”, Helena tarjosi. ”Vai karppaatko sä niin kuin kaikki nuoret nykyään?”

Olli pudisti päätään ja otti palan.

”Niin se tuo meidän Anna alkaa nyt sitten vanhantavarankauppiaaksi.”

”Et kai sä Annukka enää raskausaikana ole karpannut?” Helena kysyi viimeisillään olevalta tummatukkaiselta naiselta, joka istui keittiöjakkaralla näpytellen puhelintaan.

”Kyllä mä alussa karppasin”, nainen sanoi nostamatta katsettaan ruudusta, sai sitten ilmeisesti viestin tai päivityksen päätökseen ja laski puhelimen pöydälle. ”Kuukausi sitten repsahdin Jukan siskon tytön ristiäisissä, mutta neuvolassa ovat koko ajan hokeneet, että kova eläinrasva on sikiölle pahaksi, mutta en mä nyt sitä millään grillikyljellä elätä vaan mätän marjoja ja kasviksia niin, että korvista tulee.”

”Eikös vauvan ole tärkeä saada viljoja?”

”Vitamiinit ja proteiinit ne tärkeimpiä on.”

”Mä en suostuisi missään tapauksessa elämään ilman pullaa.” Anna työnsi näyttävästi viimeisen ison pullapalan kerralla suuhunsa ja hörppäsi loput kahvit Ylestä perkele! -mukistaan.

”Niin se tuo meidän Anna alkaa nyt sitten vanhantavarankauppiaaksi”, Annan isä kehuskeli. ”Annalle ihan oikea homma, jo pikkulikkana se rakenteli kaikenlaista vanhoista leluista ja puukalikoista.”

”En rakennellut, isä”, Anna korjasi. ”Tarkemmin sanottuna se on isä, joka on aina tykännyt rakennella kaikenlaista. Varsinkin lennokkeja.”

”Ainakin siinä vaiheessa, kun pääsit opiskelemaan alaa, ei ollut vaikeuksia keksiä tuttaville lahjoja, kun sinä teit kaikki itse”, hänen äitinsä jatkoi. ”Anna on käsistään niin taitava. Ja taitava tyttö se on tietysti muutenkin.”

Olli mietti, että Annan vanhemmat vaikuttivat aidosti ylpeältä tyttärensä uravalinnasta, jota kunnianhimoisemmat vanhemmat eivät välttämättä olisi yhtä estoitta suitsuttaneet.

”Ja Annukka on vielä ensimmäisen viikon opastamassa niin että enköhän mä selviä.” Anna silitti serkkunsa vatsaa. ”Mä en usko, että kovin montaa vauvaa on ollut odottamassa semmoinen läjä nuttuja ja muita kuin tätä onnekasta.”

”Kiitos sen ihanien sukulaisten”, odottaja sanoi ja punnersi itsensä ylös. ”Saa nähdä, haluaako asiakkaat mua enää ollenkaan takas, kun sä tulet puikkoihin. Ei mutta nyt mun on lähdettävä, meillä on Jukan kanssa vielä tänään viimeinen synnytysvalmennus. Lähdetkö sä Aura kyytiin?”

”Mä hyppään bussiin, jään vielä hetkeksi auttamaan Annaa.”

”Okei, soitellaan. Ja ilmoita sitten heti, jos ja kun…”

”Totta kai.”

”Rakas tytär, etkö tiedä, että miehen apua ei pidä koskaan kieltää?”

Anna saatteli serkkunsa ovelle, Annan vanhemmat toivottivat Annukalle onnea synnytykseen ja alkavaan äitiyteen ja keskittyivät sitten Olliin. Kun Olli oli kertonut heille elämänsä kohokohdat: hän asui tätä nykyä yksin (ei tyttöystävää mutta äiti ja isä asuivat samassa kaupungissa), työstään yliopistolla ja väitöskirjastaan (käsittelee Kalevalan tärkeimpiä henkilöhahmoja) sekä harrastuksistaan (lenkkeily, lukeminen, silloin tällöin kuntosalilla käynti), hän kysyi Annalta, voisiko ihan oikeasti olla jollain avuksi.

”Ei sun oikeasti tarvitse mua auttaa, sitä paitsi ei tässä oikein oo semmoista, laatikoiden purkua vain”, Anna kielteli.

”Eikä kun mä autan ihan mielelläni. Ei mulla muutenkaan ollut mitään iltasuunnitelmia, niin että mielelläni minä.”

”Rakas tytär, etkö tiedä, että miehen apua ei pidä koskaan kieltää?” Helena torui. ”Sitä paitsi meidänkin pitää lähteä ajelemaan, että ollaan yöksi kotona. Pöytä ja sänky on nyt koottu ja huusholli siivottu niin, että kyllä sä tuosta lopusta selviät. Ja jääkaapissa on italianpataa niin, ettei tarvitse heti olla pitsaa tilaamassa.”

”Äi-tiii”, Anna sanoi niin kuin äiti olisi muistuttanut, miten hampaat pestään. ”Siis sä ihan todella, todella, sydämesi pohjasta haluat auttaa mua?” Anna kysyi Ollilta.

”Mä lupasin auttaa, joten tässä ollaan.”

”Anna on just tämmöinen, pistää läheisten ja myös lähelle sattumalta osuvien elämän uusiin puihin.”

Anna alkoi vakavissaan miettiä: ”No en mä sua tokikaan estele. Enimmät me on täällä jo siivottu, pyyhitty kaapit ja hyllyt, niin että, hmm…” Hän kääntyili laatikoiden täyttämässä keittiössään, kumartui tarkistamaan laatikoita ja osoitti yhtä, josta näkyi kattilankansia. ”Voit vaikka nostella tuosta laatikosta kattiloita tuonne alakaappiin ja astioita yläkaappiin.”

”Että sulla on tämmöinenkin kapistus, salaattilinko!” Aura päivitteli valkoinen salaattilinko kädessään. ”Mihin, mätänkö mä näitä kannuja ja kippoja vaikka tänne jääkaapin viereiseen kaappiin?”

”Ei kun odota, Aura, laita ne muoviset sinne toiseen, siihen pidempään”, Anna neuvoi. ”Mitäs mä nyt sitten itte teen? Seison tässä kädet kahden puolin kroppaa ja katson, kun te huhkitte?”

”Lähde saattamaan vaikka perhettäsi autolle”, hänen äitinsä ehdotti.

”Aura ja Olli, mä tulen kohta”, Anna sanoi ja hävisi hälisevän perheensä kanssa ovesta.

”Joo älä viivy liian kauan tai sulle ei ehkä jää täällä mitään hommaa”, Aura huusi perään ja jatkoi Ollille: ”Anna on just tämmöinen, pistää läheisten ja myös lähelle sattumalta osuvien elämän uusiin puihin. Mä veikkaan, ettet sä vielä aamulla olisi arvannut, että illalla sä istut täällä täyttelemässä uuden naapurisi kattilakaappia.”

”Miten tän nyt sanois”, Olli aloitti samalla, kun asetteli oranssia kattilapannua kaappiin. ”Sä et ehkä usko tätä, mutta mä olen ennenkin tutustunut naisiin keittiöön ja juuri uuniin liittyvien juttujen merkeissä.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Tiina Piilola

Tiina Piilola on jyväskyläläinen kirjoittamisen sekatyöläinen, joka viimeistelee parhaillaan kirjallisuustieteen väitöskirjaa Kalevalan naisista. Hän on julkaissut kolme romaania, joista viimeisin, Taivaanmerkit, ilmestyi tänä keväänä Kustantamo S&S:ltä.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.