Solja koittaa houkutella Marjaa vapautumaan ja ottamaan rennommin. Reissun edetessä vanhoja, vaiettuja asioita alkaa pulpahdella esiin. Sellaisia, kuten eräs kreikkalainen Nikolaos.

Olemme matkalla kohti Amsterdamia, uusi ystäväni Solja Suorasuka ja minä, onneton turskanpurija. Vaunuosastoomme nousee kaksi nunnaa ja myynnin ammattilainen nimeltä Emmanuel Assi. Hän ojentaa heti käyntikortin, siinä lukee vanhahtavin painokirjaimin: Frost Magazine, asiasta ei jää mitään epäselvyyttä.

Samassa Solja unohtaa, mitä oli juuri ollut tivaamassa minulta. Hän syventyy keskusteluun Emmanuelin kanssa, joten ajattelen lukea ajankuluksi mustakantista päiväkirjaa, matkaopastamme edelliseltä interraililta, josta aikaa on kulunut jo neljännesvuosisata. Silloin olin matkassa ystäväni Kiiran kanssa. Tai en minä sitä pelkästään ajankuluksi lue vaan tietääksemme, mitä teemme Amsterdamissa. Solja on luvannut, että toteutamme prikulleen edellisen reilin tapahtumat, mikäli mahdollista. Tosin olen jo saanut oppia, että Solja on hyvä keksimään seikkailuja ilman opastustakin.

Avaan päiväkirjan samalta etapilta, Kööpenhaminan ja Amsterdamin väliltä, mutta en pysty keskittymään lukemiseen. Mietin Soljan esiin nostamaan aihetta ennen Emmanuelin tuloa: miksi Kiira ja minä olemme ajautuneet eroon toisistamme? Se on hyvä kysymys. Ehkä minun olisi valotettava Kiiran olemusta hieman kauempaa, ehkä aloitettava siitä, kun tutustuimme ollessamme viisivuotiaita. Tai kenties kerron ensin Kiiran poikaystävästä Lassista, joka jäi kotomaan kamaralle puhaltamaan henkeä ilmapalloksi paisuneeseen mieheen, kun me hyppäsimme laivaan.

Mutta sitten silmäni osuvat tarinaan Chamberrysta, kaupunkipahasesta, joka sijaitsee Pariisin ja Torinon välimaastossa. Juuri silloin Emmanuel livahtaa jonnekin, ja Kiira kääntyy puoleeni:

– No alahan kertoa, hän sanoo. – Vai luulitko kenties, että unohdin.

Huokaisen.

– Parasta että luen sinulle, mitä tapahtui Chamberryssa.

– Teepä se!

Sivelen aukeaman kiemuraista päiväystä kesäkuulta vuonna 1990. Aloitan. Kerron, kuinka jäin kirjoittamaan aseman vielä lämpimälle puupenkille. Kiira sanoi kävelevänsä pienen pyrähdyksen lähimaastossa. Hän palaisi kyllä pian, aivan varmasti.

Pian hän tulikin, jokseenkin hätäisen innokkaasti, sen näin jo kaukaa. Mutta lähestyessään minua hän alkoi lampsia, teeskenteli pitkästynyttä ja kieritti poninhännästä irronnutta hiusta sormensa ympärille.

– Tiedätkö, on jokseenkin rasittavaa, että sinä kirjoitat ylös kaiken.

– Mutta itsehän pyysit.

– Emmehän me ehdi elää, kun sinun on jatkuvasti kirjoitettava. Valtakunnat ehtivät syntyä ja romahtaa sillä aikaa, kun sinä raapustat.

– Totta, sanoin ja napsautin kirjankannet kiinni. – Eletään siis!

– Tule, tuolla on sievä hautausmaa, nyt kun kerran olemme täällä, voimme hyvin tutkia hautakiviä.

– Sepä vasta on elämää!

Kiira hymyili minulle pää kallellaan ja johdatti minut juoksujalkaa hautausmaalle. Emme pysähtyneet tutkimaan hautakiviä, vaan pyyhälsimme kelpo vauhtia pyhän muistolehdon poikki. Sitten laskeuduimme jyrkkää pengertä, ja mitä näinkään, asemapihan, joka oli täynnä mustuneisiin työvaatteisiin pukeutuneita rasvaisia mekaanikkoja.

– Kas kun sattuikin, supisin yrittäessäni pysyä pystyssä irtokivien vieriessä jalkojen alta.

Mutta ei Kiira kuullut, hän oli jo laskeutunut ja otti vastaan ensimmäisen lihavartaan.

– Mikä tuuri löytää tällainen määrä miehiä tähän aikaan yöstä, Kiira kohotti punaviinilasia. – Asemamiehille, hän huudahti, ja miehet yhtyivät huudahdukseen suhauttamalla ässää niin kun vain konerasvaiset mekaanikot Chamberryn asemalla osaavat.

Myöhemmin, kun istuskelin varikolla jäystäen lihapalaa, jonka Kiira oli minulle työntänyt irvistellen sen höllyviä läskireunoja, seuranani mekaanikot, jotka taputtelivat merkitsevästi olkaani ja iskivät silmää kaverin tuurille, ajattelin, että tätä oli siis elämä. Vältin kääntämästä katsettani junalähettäjän koppiin, jossa Kiira tutustui lähemmin raiteiston vipuihin ja vaihdetankoihin. Olihan minulla toki lasillinen viiniä, lihapala sekä kokonainen seurue, joka ei puhunut sanaakaan englantia.

– Montakohan onnettomuutta ajettiin sillä aikaa, kun me suutelimme, Kiira huudahti posket punoittaen, kun juoksimme takaisin lähtölaiturille.

Juna tuli heti. Vilkutimme sen ohittaessa hautausmaan viereistä pengertä. Miehet seisoivat ratapihalla rivissä juhlallisina ja mustina.

Lasken päiväkirjan syliini ja katson Soljaa.

– No olkoon tämä tarina esimerkkinä siitä, millainen Kiira on: estoton, impulsiivinen, täynnä mahdollisuuksia ja iloa.

Solja nyökkää, ymmärtää olla sanomatta mitään. Juuri silloin Emmanuel palaa takaisin. He alkavat jutella vilkkaasti. Katselen ohi vilistäviä maisemia, mustavalkeakylkisiä lehmiä ja sähkölinjoja, aina vain sähkölinjoja. Hipelöin päiväkirjaa, en malta olla avaamatta sitä taas.

Tuolloin, Kööpenhaminan ja Amsterdamin välillä, vaunuosastossamme majaili Kiiran ja minun lisäksi kaksi huomaamatonta ja kunnioittavaa vietnamilaistyttöä sekä kaksi vallatonta nuorta miestä South Carolinasta. Nostan katseeni vastapäisiin nunniin tarkastaakseni, ovatko he vietnamilaisperäisiä. Emmanuel ei ainakaan vastaa kahta amerikkalaisnuorukaista vaikka miten katsoisi, pälvi paistaa, mutta juttu luistaa, mikä on tietenkin myyntityössä tärkeintä.

Stand in the place where you live. Istuimme uppoutuneina R.E.M:n musiikkiin, me: suomalaistytöt ja amerikkalaispojat. Musiikki yhdistää tai ainakin langat korviemme välillä, mikä häkellyttävän upea keksintö; piuhan kautta minut oli äkkiä luontevasti kytketty tähän alati iloiselta näyttävään poikaan. Olin ajatellut että he hymyilevät vain television tähden. Mutta ehkä hymy olikin aidoin asia hänessä. Iäkseen he sanoivat saman kuin me: kahdeksantoista, vaikka paljastuivatkin myöhemmin vanhemmiksi. Piuhapojan nimikin oli ensin Alan, vasta sitten Charles, Charlie.

Toinen pojista valehteli vähemmän. Hänestä tulisi aivokirurgi siinä kun Charliesta rocktähti. Hänen ranskalainen nimensä oli Raoul, muuten Chris. Hän muistutti hulvattomuudessaan etäisesti jotakuta tuttua. Ehkä Lassia? Charlien paidassa luki jotain pienellä kohokirjoituksella, kumarruin katsomaan: Hilton Head Polo Club. Tuleva rokkikukko ja käyttää Hilton Head Polo Club -paitaa!

Me lauloimme, rääyimme, jammailimme. Tai vain roikotimme kieltä, epävireisesti, tuleva rocktähtikin. Sitten Sonyn Walkmaniin työnnettiin kavereiden vielä julkaisematonta materiaalia: Shiny Happy People. Tai niin he ainakin sanoivat. Olimme astuneet jekkuun, jonka ensimmäisessä näytöksessä kohtasimme nämä irrationaaliset, hulvattomat, patologiset ilottelijat. Shiny Happy People. Vallatonta, renttua, viehättävää.

– Ehkä näissä pojissa on samaa valmiutta lähteä mihin tahansa, milloin tahansa, Kiira ehdotti.

– Kuin kenessä?

– Kuin sinussa.

– Minussa!

– Sinähän lähdit tänne, vaikka opiskelupaikalle käy huonosti.

– Ei välttämättä.

– Pääsykoehan jää väliin.

– Pääsen sisään arvosanakiintiöstä.

– Niinkö? Kiira vaikutti miltei pettyneeltä. – Mikä se olikaan, se mistä olet kiinnostunut?

– Materiaalitekniikka.

Kiira nyökkäsi muka happamana, irvisti sitten ja lauloi: Think about the place where you live, wonder why you havent´t before.

Nostan katseen matkapäiväkirjasta. Kaksi tuulimyllyä seisoo kukkulalla vierekkäin kuin vanha pari. Miten maailmassa kaikkea tuntuukin aina olevan parillinen määrä, niin kuin nyt myllyjä tai nunnia.

Olen teipannut matkapäivän kohdalle aikakauslehdestä leikatun tekstin: ”Unet ovat merkittävä osa ihmisen ajattelua ja oivallinen tie kohti parempaa itsetuntemusta. Uniajattelu on yhtä todellista kuin valveilla ajatteleminenkin. Unien avulla voi löytää aivan uusia oivalluksia ja ongelman ratkaisuja.”

Ei hassumpaa ysäri! Sivelen hellästi lappua, teippi on kulahtanut kellertäväksi, en ollut tuolloin vielä tarraliimauksen ekspertti. Ekspertti, sekin sana on ysäriä. Nykyään olemme mieluummin asiantuntijoita.

Sukellan taas tuohon menneen ajan kuumaan vaunuosastoon. Rokki raikui ja aasialaistytöt kyyhöttivät ujoina nurkissa. Pojat hymyilivät lakkaamatta tasaisilla hammasrivistöillä, miten heille taataan tuo tasaisuus, eikö Amerikka pure poikki muovikiskojaan? Huolimatta muovisuudestaan heissä oli sankarillisuutta, jota tarvitsimme Tanskan ja Saksan välisellä lautalla suljettujen porttien edessä, ja asiallista rentoutta, jolla selitimme edellisen. Ja sittenkin olimme jotenkin petettyjä. Vietnamilaiset sen sijaan kieltäytyivät reilusti seurasta, vaikka parhaamme yritimme. Emme saaneet heistä irti kuin pari lausahdusta huonolla englannilla.

Mutta kun yö saapui, hien ja humuavan tuulen vuorottelun yö, junan konnan ja salaperäisten pitkien seisahdusten yö, unen ja valveen, uneksitun todellisuuden ja todeksi toivotun unen yö tuli, nyökkivät vietnamilaisten pienet päät ulos ikkunoista, ahmivat huomaamattoman ahnaat silmät todellisuutta ympärillään verhonaan alamainen ja kaiken tietävä ilme, salaista yhteisymmärrystä lupaava ilme.

Ja hitaiden, hellien hiljaisten kosketusten, sormien painallusten, hiusten sipaisun myötä uni muuttui todeksi ja vaunun osasto vanhaksi huokaavaksi mustavalkoelokuvaksi.

Kunnes aamu pudotti meidät kuhisevalle asemalaiturille. Junan ikkunasta heitimme jäähyväiset ja työnnyimme virtaan hullu amerikkalainen laulu kannoillamme: wonder why you havent´t before.

Myös Solja ja minä saavumme Amsterdamin keskusasemalle, asema kuhisee jälleen, hyvästejä heitetään taas. Emmanuel nunnineen katoaa ihmisvilinään. Me etsimme oikeaa raitiovaunupysäkkiä. Se löytyy, ja vaikka tungos on valtava, sulloudumme mukaan kolmannella yrittämällä. Kun roikumme tangosta liimaantuneena toisiimme, Solja huomaa kysyä:

– Mihin olemme menossa, mitä musta kirja neuvoo?

Sanon osoitteen. Olen katsonut pysäkin valmiiksi.

– Mitäs siellä? Solja räväyttää hyvin levänneet aamusilmänsä sinitähdiksi.

– Siellä asui kerran ystäväni Raisa, näyttelijäopiskelija.

– Onko hän yhä siellä?

– Ei hän ollut silloinkaan, oli lähtenyt lomamatkalle Belgiaan, näin kertoi naapurinrouva rappukäytävässä.

– Aika ennen kännyköitä! Solja huudahtaa. – No, mitä te teitte?

– Ihmettelimme ääneen, ihmettelimme kohdalle pysähtyvälle naiselle – jo toinen ystävällinen hollantilainen. Sitten laahauduimme takaisin pysäkille, jatkoimme ihmettelyä vieressä istuvalle nuorelle miehelle – jo kolmas ystävällinen hollantilainen!

– Hollantilaiset ovat kivoja tuhkatiheään. Anna kun arvaan, tämä kolmas alkaa sääliä teitä, nuoria tyttösiä.

– Aivan oikein! Hän kutsuu meidät luokseen ja pyytää meitä niin halutessamme jäämään yöksi. Suostumme!

– Kuinka kätevää.

– Joskus myöhemmin, käytyämme suihkussa esittäydymme. Tämä Michiel on paitsi luvattoman pitkä, ruskettunut ja vilustunut lomallaan Espanjassa, myös ällistyttävän kiinnostunut politiikasta.

– Opiskelija?

– Tekniikan ja ekonomian, tarjoilee myös iltaisin pubissa. Osoittautuu halauksia pelkääväksi järkeviköksi, ylettömän ystävälliseksi; mies on itse kohteliaisuus sekoitettuna museohulluuteen ja arkipäivän realismiin, bonuksena kiinnostus mitä erilaisimpiin talousteorioihin.

– Ihan tässä väsyy.

– Niin Kiirakin. Mutta Michiel teki meille upeaa ruokaa: kanaa ja riisiä. Sitä ennen vaelsimme Rijksmuseumissa, tosin Kiira lähinnä kahvitteli ja Michiel rajoitti kaukoviisaasti 1800-luvun taiteeseen. Mutta minä kahlasin kaiken läpi!

– No mutta Marja, taiteentuntija!

– Ikä kahdeksantoista! Vasta kun pääsin Isaac Israëlsin taulujen ääreen, kiinnostuin, ja samassa loppui aika.

– Van Gogh?

– Näin.

– Rembrantit?

– Kyllä ja yksi Claude Monet.

– Homobaarit?

– Totta kai. Katosta laskeutuvine esityslavoineen.

– Punaisten lyhtyjen alue?

– Kyllä. Äläkä unohda Michielin pornolehtiä!

– Hyvä, kaikki pakollinen nähty. Googlataanko siis tämä Michiel?

– Googlataan.

Sitä ennen jäämme pois raitiovaunusta. Etsimämme katu työntyy pysäkille. Ovensuun nimitaulusta näemme, ettei mies enää asuu samassa osoitteessa. Menemme lähiravintolaan ja tilaamme kanaa ja riisiä. Ruokaa odottaessamme Solja googlaa.

– Katso, voisiko se olla tämä?

Solja näyttää minulle kuvaa: mies hymyilee sankakuuloke korvallaan.

– Noin sympaattinen, meidän Michiel!

– Onko se sama?

En voi olla nyökkäämättä:

– Hiukset ovat lähteneet, mutta rusketus on jäljellä. Mitä se tekee?

– Kuule tämä meidän Michiel, kiinnostunut mitä erilaisimmista talousteorioista, luvattoman pitkä, tekniikkaa ja ekonomiaa opiskellut, iltaisin tarjoillut, pornolehtiäkin selaillut politiikan harrastaja myy nykyään Opeleita.

– No niin siinä sen näet, elämässä voi päästä eteenpäin.

– On kai se uskottava, että niin sisäänpäin kääntyneestä nuorukaisesta voi tulla tällainen komistus.

Katson Michielin estottoman myyvää hymyä.

– Sisäänpäin kääntyneestä, tyyppihän poimi teidät mukaansa raitsikkapysäkiltä.

– Niin mutta vetosi päänsärkyyn kun tuli aika lähteä homobaariin.

– Ai päänsärky – homobaariin! No ehkä hän oli hetero, semmoisiakin on.

– Niin no, oli se sentään sytyttänyt meille kynttilän tulla pimeässä. Mutta miksei se iskenyt kiinni Kiiraan?

– Tarkoitatko, että kaikki maailman, anteeksi kaikki maailman ulospäin suuntautuneet miehet, iskivät?

Solja kaivaa rinkkansa taskusta lakupötkön. Mikä yhteensattuma, Kiirakin rahtasi mukaansa lakupötköjä.

Ruoka tulee juuri, kun olemme saaneet lakut nielaistuksi.

– Sellaisia me olemme, Solja pyörittelee silmiään ja kohauttelee olkapäitään.

Mitä hän tarkoittaa, Kiiraako?

– Pyydä minua avaamaan kirja miltä tahansa sivulta, sanon kokeeksi.

– Oletko sinä numeroinut sivut?

– Miltä tahansa sivulta!

– Hyvä on: kahdeksan.

– Koripalloilija laivalla, sen sinä olet jo kuullutkin.

– Kuusitoista.

– Charlie ja Chris, Amsterdamin junassa.

– Molemmat? Kolmekymmentä?

– Portugalilainen Orlendo ranskalaisella kesantopellolla.

– Viisikymmentäviisi.

– Felipe Madridissa.

– No niin.

– Mitä no niin?

– Tuon Felipen sinä keksit.

– Ehkä hän ei saapunut paikalle, silkkaa prinsseyttään.

– Sinä huijaat!

– Itsekin huijaat: Sanoit, että sinulla on kana kynittävänä Bilbaossa. Ja toisen kerran väitit, ettet ole käynyt Espanjassa. Millaisilla kanansiivillä lentää maasta toiseen?

Solja puree huultaan ja tuijottaa ulos ikkunasta. Nojaan leukaa käteen. Harmittaa, mitä minä menin sanomaan. Asia on selvästikin arka Soljalle. Minun on asetettava itseni paistinvadille:

– Olen minäkin elänyt, mutta se on kaikki kovin noloa.

– Kerro!

– Juurihan sanoin…

– Puhuminen on paras lääke noloutta vastaan.

– Olen muka kirjoittanut kaiken matkapäiväkirjaan…

– No niin, tämähän käy mielenkiintoiseksi.

Kurkotan eteenpäin, ja aivan kuin joku sivullinen ymmärtäisi, kuiskaan. Vain pari lausetta junasta ja lautasta.

– Marja, kaikille käy noin, ei siinä ole mitään hävettävää.

Puren huultani. Solja käy mukavaksi.

– Marja, eikö olekin hyvä tällainen matka, voi kertoa surkuhupaisatkin hetket satunnaiselle matkakumppanille.

– Tarkoitat ettemme enää tapaa?

– Ei vaan tarkoitan, että on hyvä että saat tuon pois sydämeltäsi. No, onko maha nyt varmasti täynnä.

– On.

– Hyvä. Nyt mennään nakurannalle!

– Mekö?

– Tulppaanejako sinä tänne tulit katselemaan?

Nakurannan pukukopissa Solja tuijottaa minua. Kääntää sitten ympäri.

– Mitä nämä ovat? Solja kysyy sivellen hartioitani ja käsivarsiani.

– Ne ovat kinesioteippejä.

– Mitä?

– Kinesioteippejä, ne pitävät yllä ryhtiäni.

– Et kai sinä väitä, että sinut on kursittu kokoon, Solja kysyy.

– Minun täytyy istua paljon koneella, yritän puolustautua.

– Kuule, nyt me kaivetaan susta esiin sun sisäinen ryhti, ja nää teipit saa mennä.

Samassa Solja tarttuu teippeihin ja repii ne käsivarsista, hartioista ja selästä.

– Auts, sattuu!

– Muutos sattuu! Tule!

Astumme ulos. Ranta on mustanaan väkeä, kaikki alasti.

Yritän sovittaa itseni Soljan taakse, mutta hän liikkuu niin ripeästi, että äkkiä huomaan seisovani keskellä väkijoukkoa ilman rihman kiertämään. Nieleksin. Tunnen, kuinka kaikki tuijottavat juuri minua. Suljen silmäni. Tässä minä olen, suomalainen keski-ikäinen nainen keskellä amsterdamilaista nakurantaa, vapaaehtoisesti.

Avaan hitaasti silmäni, ja Solja viittoo jo kauempana. Lähden liikkeelle, kipitän melkoista vauhtia. Olen kompastua hiekkatöyssyyn, silloin joku ojentaa käden. Se on ystävällinen pieni mummo, jonka toisessa kädessä on kori. Mummo sanoo jotain miellyttävällä hyrisevällä äänellä. En ymmärrä sanaakaan, mutta ei minun tarvitsekaan. Katson naisen alastonta vartaloa. Yllätyn. En ollenkaan häiriinny siitä, että naisen kukkeat ajat ovat jo takana. Siinä hän seisoo, omanarvontuntoisesti, ja pitää minua kädestä. Nyökkään. Menneisyydestä mieleeni tulee lause, joka kertoo vanhoista viisaista naisista. Siinä se nyt on, kohtaaminen. Katson mummon vihertäviin silmiin, ne saattelevat minua vielä, kun irrotan käteni ja lähden kulkemaan kohti Soljaa. Askeleeni on vapaa, huoleton, olen tavannut ihmisen, joka ymmärsi minua ilman sanoja.

Katson ympärilleni, tässä me olemme. Kaunistahan tämä on, vesitipat vierähtämässä vedestä nousevan rinnan päästä, miehet rentoina ja roikkuvina, lämpö ihmisten keholla. Solja odottaa minua sen näköisenä kuin haluaisi sanoa: tiesinhän että pidät tästä. Menemme lämpimään rantaveteen, kahlaamme yhä syvemmälle ja laskeudumme viileyteen. Kellumme ja ajaudumme, vesi alkaa tuntua kylmältä, se käy läpi luiden ja suonien. Solja kääntyy rantaan, kävelee pyyhkeelle. Jään sukeltamaan ja katson veden läpi hänen pitkää niskaansa, lihaksikkaita käsivarsiaan, sopusuhtaista vartaloaan. Vaikka eihän täällä kai kukaan ole itseään näyttämässä, luulisin.

Myöhemmin, kun olen jo kuivannut itseni, sanon Soljalle:

– Kiitos kun toit minut tänne.

Solja hymyilee, vetäytyy juttelemaan joogatuntinsa lopettaneen pariskunnan kanssa, vaihtaa sitten kieltä kesken lauseen:

– Miksi maailmassa sinä kuvittelet olevasi arka?

– No ehkä minä en sitten ole.

– Et olekaan.

– Sinun seurassa muuttuu toiseksi, hetkellisesti.

– Sitä vartenhan ystävät ovat.

Kävelen varjoon. Mietin, että Kiiran kanssa oli samoin. Hänen kanssaan oli helppo olla yhteydessä muihin ihmisiin, hänen seurassaan minustakin tuli sosiaalinen. Jään tuijottamaan pilviä taivaalla, valon ja varjon leikkiä meren rasvatyynellä pinnalla. Suuria, värikkäitä leijoja meren yllä, purjelautailijoita horisontissa. Ohi kävelee iloinen seurue, tuolla pelataan palloa, luetaan lehtiä, syödään eväitä, valmistetaan onkivapoja. Yhtäkkiä minua naurattaa, tulla nyt Amsterdamiin asti olemaan alasti. Mitä minulle tapahtuu?

Illan suussa tilaamme rantakahvilasta pientä syötävää. Äyriäisten mukana tulevat pakolliset ranskalaiset. Työnnän ne vaivihkaa syrjemmälle. Solja jatkaa ruotimistaan:

– Ehkä et olekaan arka vaan nirso.

En sano mitään vaan liu´utan ranskalaisia yhä etäämmälle.

– Sekä ruuan että miesten suhteen, Solja hymyilee. – Annas tänne ne!

– Mitkä? kysyn muka viattomana.

– Ne ranskikset! Minä syön ne.

Työnnän lautasen Soljan eteen. Hän alkaa pistellä niitä liioitellulla antaumuksella.

Ilahdun, tästähän saattaa vielä tulla jotain.

Yöllä vuoteessa kierryn ajatuksiini unen sijaan. Keskustelut Soljan kanssa ovat jääneet vaivaamaan mieltäni. Ehkä olen vuosien saatossa tehnyt pidättyvyydestä muurin ympärilleni. Arkuudesta sallitun syyn nirsoilla. Vai onko siinä taustalla muutakin? Olenko niin keskeneräinen, etten pysty rakastamaan? Solja on oikeassa krematorioineen, minun olisi jo aika aloittaa elämä. Mieluummin leijua nyt kuin tuhkana.

Katson Soljaa varovasti. Hän laskee kirjan kädestä ja tuijottaa minua. Näen, että hän yrittää olla nauramatta.

– No mikä nyt on?

– Se Felipe oli kyllä ihana.

Aamulla kuuntelen Soljan äänekästä hengitystä samalla, kun yritän ratkoa sanaristikoita. Sitten kulutan aikaa syömällä päärynöitä ja oliiveja. Mietin, voisinko kertoa Soljalle Kreikasta? Voisinko kertoa Arkoudin pehmeästä hiekasta ja värikkäästä hiekkakivirannasta?

Mutta voiko noin suureen suuhun luottaa? Se hurja Bilbaon kanakin on vielä kynimättä. Voiko ketään oikeastaan todella tuntea? Miten tuntea satunnainen matkakumppani, jos ei tunne itseäänkään? Intuitio olkoon paras ystäväni. Ehkä opin luottamaan siihen, tarttumaan hetkeen.

Katson tahraisen ikkunalasin läpi ulos. Kadunlakaisukone jynssää katua. Vihdoin Solja herää, venyttelee tovin ennen kuin aukaisee silmänsä. Sitten hänen onkin jo saatava kahvia. Ja ruokaa. Luulisi että hänen iässään kyltymättömyys olisi jo taitettu.

Lähdemme metsästämään ravintolaa. Soljan kanssa se on mukavaa, itsekseni matkustellessani ajattelen usein harmistuneena, miten paljon ulkona syöminen viekään aikaa. Eikä yksin ole kiva odottaa tarjoilijaa. Satumme englantilaiseen aamiaisravintolaan ja tilaamme pekonia, marmeladia ja paahtoleipää.

Marmeladihuuli-Soljalla on jo ajatukset tulevassa:

– Mitä me teemme? Mitä kirja sanoo?

– Nähtävyyksiä, nähtävyyksiä.

– Mainiota, innostuu Solja vastoin luuloani. – Ensin voisimme mennä kidutusmuseoon. Sitten on pakollinen pysähtyminen Multatulin patsaalla. Kai sullakin on sellaisia räävittömiä Multatuli-kuvia?

– Tietysti, naurattaa Soljan innostus, tässähän tuntee itsensä teiniksi.

– Entä iltapäivän ohjelma? Mennäänkö illaksi klubille tai teatteriin vai lähdetäänkö Pariisiin? Katso mustakantisesta!

Selaan kirjaa.

– Olemme tainneet nukkua puoleen päivään. Mutta Michiel on antanut meille vinkkejä hyvistä Pariisin-hotelleista.

– No?

– Grand Hôtel de Besancon.

– Siis Pariisiin? Entä Michiel? Eikö meidän pidä mennä ostamaan tyypiltä auto?

Naurahdan. Soitamme oitis Michielin numeroon, mutta autoliikkeen tytöt vastaavat ja väittävät, että Michiel on mennyt juustomessuille Kölniin.

– Onko hänellä perhettä? Ottiko hän kynttilän mukaan? Entä pornolehdet?

– Lopeta! roikun Soljan kädessä vaikka huomaan ettei yhteyttä enää ole.

Solja laskee kännykkänsä ja irvistää pettyneenä:

– Opelin tytöt ovat kiireisiä, ehkä on parasta että lähdemme Pariisiin.

Kävelemme rinkat selässä usvaisen Prinsengrachtin länsirantaa ja laskeudumme kanavan portaille istumaan, aurinko tulee esiin sumuverhon takaa. Kivivallit kiiltelevät märkinä. Asuntolaivan oviaukossa seisoo vanha nainen kauha kädessä. Vilkutamme naiselle, hän vastaa hitaasti.

Vettä pitkin kantautuu musiikkia.

– Ellie Gouldingia, Solja sanoo.

Syömme torikauppiaalta ostamiamme aprikooseja. Solja sylkee veteen kuin pahainen kakara. Pudottaa sandaalinsa, saamme ongittua sen asuntolaivanaisen kauhalla. Nainen kertoo miehestään, joka makaa sairaalassa. Nyökyttelemme, juomme naisen tarjoamaa teetä. Nainen kertoo laveasti yhteisistä hippivuosista, yksinäisyydestä vuoristossa, paluusta miehen kanssa yhteen, asuntolaivan hankkimisesta, yhteisestä unelmasta, matkasta. Ja viimein: miehen sairastumisesta.

– Aber es ist nie zu spät für die Liebe. Ei ole koskaan liian myöhäistä rakkaudelle.

Nainen suutele poskiamme, toivotamme hänelle ja hänen miehelleen hyvää terveyttä.

Lähdemme jatkamaan, meillä on jo kuuma. Poikkeamme varjoon gallerioihin ja sisustusliikkeisiin, Solja ostaa henkareita. Henkareita!

– Mihin sinä niillä? erehdyn kysymään.

Solja ripustaa minut henkarista katulamppuun.

– Et kai aio myydä minua?

– Es ist nie zu spät für die Liebe, Solja rallattaa, ja minun on liityttävä mukaan.

Sitten hän laskee minut alas.

– On parasta, että pääset liikkeelle, nukkeseni. Rakkauteenhan sinä olet menossa?

– Minulla on nälkä, sanon muka tyytymättömästi.

– Sinulla! Mennään syömään.

Menemme oikein sievään pikku ravintolaan.

– Miten minusta tuntuu, että jos ei pidä varaansa, matkailu on pelkkää ravintolaa.

– Italialaista ravintolaa.

Katson ikkunasta. Aivan paikan ulkopuolella pieni poika tutkii muurahaisen kulkua. Taaempana isoäiti opettaa tyttöä laskemaan rahoja. Lapsi aloittaa yhä uudestaan, huulet liikkuvat, tyttö sulkee rahat nyrkkiinsä ja kävelee hitaasti jäätelökioskille.

– Aloita vain, Solja määrää.

– Mikä?

– Alkupalaksi saat kertoa, oletko koskaan seurustellut, Solja määrää ja keihästää haarukalla leivän.

– Olen.

– Kerro.

Solja rakastaa tuota sanaa.

– Oli minulla eräs biologi, lintutieteilijä.

– Sinäkö laitoit poikki?

– Muuten minusta olisi tullut…

– Kotka!

– Meidän koko asunto haisi suolta, kun siellä kuivatettiin kumppareita ja sinne raahattiin aarillinen luontoa lamppujen alle lemuamaan. En minä siihen pystynyt.

Ja minä kerron Soljalle. Kerron, kuinka me tapasimme osakunnan bileissä ja kuinka hän saattoi minua ja liversi perässä kaikki matkalla kuulemamme linnunlaulut.

– Mutta kirjeitä hän ei kestänyt.

– Mitä kirjeitä?

Katson hölmistyneenä Soljaa. Alitajunta kuljettaa minua.

– Kuka kirjoitti kirjeet, Marja?

– Se kreikkalainen.

– Se kreikkalainen? Nyt aletaan päästä asiaan, sen näkee sinun poskista.

– Se johtuu viinistä.

– Äläs kuule! Alahan kertoa. Tämä on se mies, joka liittyy sinuun ja Kiiraan. Ja hänenkö luokseen me tässä olemme matkalla? Sano minulle, kuinka kauan sinä kuvittelit pystyväsi pitämään tämän salassa?

– No mutta et sinäkään ole kertonut halaistua sanaa siitä, mikä sinua odottaa Bilbaossa.

– Bilbao on Bilbao ja rakkaus on rakkaus. Minä odotan Marja.

– Anna minun keskittyä.

Ja niin minä keskityn. Keskityn ravintolassa ja seinävierillä ja asemalla ja junassa ja missä kuvitella saattaa. Aamuyöllä olen valmis. En tiedä, millainen tarinasta tulee. Koskaan ennen en ole laittanut sanoja peräkkäin kertoakseni Nikolaosista.

– Onko hänen nimensä Nikolaos?

– On.

– Hyvä, Solja taputtaa käsiä.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Lue lisää:

Edellinen osa

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.