Risto tulee käymään Elisan luona ja tekee erittäin houkuttelevan ehdotuksen. Pankin ehdotus ei sen sijaan mieltä lämmitä, mutta soramontulla ammutut harjoituslaukaukset antavat uutta puhtia villeille suunnitelmille. Jatkokertomuksen on kirjoittanut kirjailija Päivi Alasalmi.

Elisa puki kiireesti verkkarit ja puseron. Peiliin vilkaisematta hän meni avaamaan oven. Risto näytti oikein komealta US Eagle Shopin käytetyssä merijalkaväensotilaan univormussa. Hän oli ruskettunut sitten viime näkemän, ja hänen hampaansa loistivat entistä valkoisempina ja tasaisempina.

Elisalle tuli vastustamaton halu painautua kiinni mieheen. Hetkeä aikaisemmin hän oli pelännyt, että Risto olisi poliisi, joka oli tullut pidättämään hänet, mutta nyt hän näytti kodinturvajoukkojen jäseneltä, joka suojelisi häntä kaikelta . Elisa olisi halunnut vetää miehen sisään ja tuntea hänen vahvat käsivartensa ympärillään, painautua lihaksikasta vartaloa vasten ja suudella miestä. Hän olisi pitkästä aikaa halunnut tuntea olevansa nainen.

Risto rykäisi ja keri Jurin hihnaa tiukemmalle käteensä.

– Minä ajattelin soittaa, mutta kännykkä jäi kotiin.

– Niin, Elisa nyökkäsi ja ihmetteli, mitä oli tapahtunut.

– Mä olen vähän sellainen, että kun saan jonkun kuningasajatuksen, mä haluan toteuttaa sen heti, ettei se vain jää toteuttamatta. Tiedätkö, ennen kuin se unohtuu tai alan pitää sitä huonona suunnitelmana.

– Joo? Elisa ihmetteli edelleen kysyvästi.

– Katos kun isältä jäi vene ja venepaikka tuohon pursiseuran satamaan, ja juhannus on tulossa, niin ajattelin, että onko teillä mitään juhannussuunnitelmia? Että lähtisittekö te kaikki veneilemään tuohon järvenselälle juhannusaattona, katsomaan juhannuskokkoja?

Elisa raapi ohimoaan.

– Ei kai me mitään kummempaa olla suunniteltu. Vähän grillausta ja jotain sellaista. Kyllä se varmaan sopii. Mä kysyn lapsilta illalla, he ovat nyt isällään. Hienoa, kiitos! Elisa sanoi.

Risto hymyili leveästi, ja taas Elisa olisi halunnut suudella Ristoa. Vetää hänet kädestä loikoilemaan sänkyyn, joka oli vielä unenlämpöinen. Elisa käänsi katseensa pois pitääkseen tunteensa kurissa.

– Mutta mä keitän kahvia sulle, nyt ei auta mikään. Tule sisään.

– Voiko Jurikin tulla sisään? Risto kysyi.

– Voi tulla, kissat ovat pihalla.

Elisa tassutteli keittiöön ja pyysi Ristoa istumaan. Juri juoksi suoraan kissojen ruokakupeille, ja Elisa korjasi kiireesti maidon pois. Koiran vatsa ei varmaan kestäisi sitä.

Elisa kääntyi selin ja alkoi ladata kahvinkeitintä.

– Kiva koti teillä, Risto sanoi.

– Kiitos, Elisa sanoi ja häneltä melkein lipsahti se tavallinen: anteeksi, kun täällä on vähän sotkuista.

Sentään hän muisti ajoissa siivonneensa edellisenä päivänä. Eivätkä miehet sellaisia asioita katselleet. Kun Elisa kääntyi, hän yllätti Riston katselemasta hänen takapuoltaan.

– Sokeria, maitoa? Elisa sanoi aurinkoisesti.

Risto pudisti päätään.

– Mustana, kiitos.

Elisa keitti itselleen teetä. Hän ei ollut vielä oppinut juomaan kahvia, eikä taitaisi koskaan oppiakaan.

– Miten remontti edistyy?

Risto huokaisi.

– Pikkuhiljaa. Lattioita piti vähän piikata auki vessasta ja keittiöstä, kun sieltä löytyi kosteutta. Talossahan on aina ollutkin vain ulkosauna ja sisällä suihku. Lapsena sitä ei muuta osannut kuvitellakaan, ja aikuisenakin sitä oli aina mukava lämmittää, ja nyt on suorastaan myyntivaltti, että talossa on vain ulkosauna.

Elisa tarttui sanaan myyntivaltti.

– Aiotko sä myydä sen talon?

– En tiedä vielä. Riippuu vähän asioista, Risto sanoi ja katsoi kiinteästi Elisaa silmiin.

Nauru kareili hänen suupielissään ja silmäkulmiin nousi pieniä naurunryppyjä. Elisaa alkoi ujostuttaa miehen suorasukaisuus. Aivan kuin mies olisi sanonut: riippuu sinusta.

– Mutta mikäs tässä on remonttia tehdessä, kun ei ole mikään kiire.

– Sulla ei ole niitä työkeikkoja tulossa? Elisa kysyi vaihtaakseen puheenaihetta. Hänestä tuntui tyhmältä puhua Riston työkeikoista, kun hän ei tiennyt ollenkaan, mitä keikkoja mies heitti. Eläkkeellähän tämä oli sanonut olevansa.

– Eipä nyt vähään aikaan. Sanotaanko, että olen sellaisella pidemmällä omalla lomalla.

Elisasta tuntui, että hänen oli saatava tietää nyt ja heti, mikä mies oli ammatiltaan. Minkä ihmeen takia tämän piti olla niin salamyhkäinen? Mikä voisi olla sellainen ammatti, ettei sitä voinut kahvipöytäkeskustelussa paljastaa?

Kahvinkeitin porisi. Kun Elisa kaatoi kahvia Riston mukiin, hän päätti tarttua härkää sarvista.

– Oletko sä poliisi? Tai olitko sä poliisi?

Risto meinasi saada kahvit väärään kurkkuun. Niin kovasti häntä alkoi naurattaa.

– Mistä sulle sellainen kuva on tullut?

Elisa kohautti olkapäitään.

– En minä oikein tiedä. Ehkä Jurista, ehkä sun olemuksesta.

– Jurista?

– No kun se on susikoira.

– Sehän on vain mulla koulutettavana. Eikä varmaan enää kovin kauan, kun se on oppinut niin hyvin tavoille.

Juri katseli pää käpälien välissä matonrajasta laumanjohtajaansa, joka oli antanut sille uuden elämän, oikean koiran elämän. Ja pelastanut piikiltä, vaikka Juri sitä tuskin tiesi.

– No en tiedä, ehkä siitä, kun sä sanoit, että sua kohti on ammuttu, muttei oo otsaan osuttu.

Tumma pilvi häilähti Riston kasvoilla aivan kuin hän olisi muistellut stressaavaa aikaa menneisyydessään. Silloin Elisa tiesi. Mieshän oli tietysti ammattirikollinen!

Ei voi olla. Ei voi. Ristossa oli kuitenkin jotain niin perin juurin kunnollista ja suoraselkäistä, että vaikea Elisan oli uskoa häntä umpikonnaksikaan.

– Ei puhuta siitä. Tulee ikäviä muistoja.

Tatuointeja – niitä Ristolla ei ollut ainakaan näkyvillä. Arpia – kyllä, niitä oli ollut ja paljon. Mutta niitä nyt voi tulla mistä vain, leikkauksista, onnettomuuksista ja kolareista. Koira voi purra ja hevonen potkaista. Mitä vain voi sattua, kun on huono tuuri.

Jospa Risto olikin suuren luokan ammattirikollinen, eikä mikään säheltävä pikkurosvo? Sellainen, joka hoiti vain isoja tilaustöitä? Sellainen, joita näkee elokuvissa? Joka oli tunnettu siitä, että hänen jälkiään ei tarvinnut paikata eikä hän jäisi koskaan kiinni? Ja jos jäisi, hän ei puhuisi mitään? Puraisisi vain syanidikapselin rikki suussaan?

Rauhoitu, nainen, Elisa komensi itseään. Hän mietti heidän naurettavaa Adoniksen sieppausyritystä. Hän ei ikinä kehtaisi tunnustaa Ristolle, minkälaisia puuhia hän ystävättärensä kanssa harrasti. Tai oli harrastanut, ei harrastaisi enää. Kunnes tulisi pankkiryöstön aika...

Elisa nosti päätään, kun kuuli auton äänen. Auto ajoi pihaan. Se oli Maken auto.

– Lapset tulivat, Elisa sanoi. – Ja heidän isänsä.

Risto hörppäsi kahvin loppuun. Vaikka se varmasti poltti suuta, mies ei irvistänyt.

– Toivottavasti tästä ei koidu sinulle hankaluuksia, että mä olen täällä nyt.

Elisa huitaisi kädellään ilmaa.

– Ei koidu. Me ollaan ihan sopuisasti erottu tai ainakin melkein, eikä Make ole mitenkään mustasukkainen. Itse se minut jätti, ja sen uusi vaimo odottaa sille jo lasta.

– No, minä tästä kuitenkin lähden. Sovitaan sitten myöhemmin niistä juhannusaikatauluista.

– Mä soitan, Elisa lupasi.

– Kiitos kahvista.

Siinä samassa Mikki ja Saara pelmahtivat sisälle. Mikki hyökkäsi Juria rapsuttamaan, Saara antoi Elisalle halin.

– Moi, äiti! Moi, Juri! Moi, Risto! Mikki huusi.

– Moro, moro, tavataan taas!

Risto ja Juri lähtivät, ja Elisa tuli heidän perässään portaille. Make seisoi auton vieressä ja katseli Ristoa kulmat kurtussa.

Noloa, Elisa ajatteli. Oliko Make tehnyt tahallaan hänelle ansan? Heillä ei ollut ollut mitään puhetta siitä, että Make toisi lapset, eikä ainakaan näin aikaisin. Nyt Maken silmissä varmaan näytti siltä, että Risto oli viettänyt koko viikonlopun Elisan sängyssä ja lähti pakoon, kun talon oikea isäntä tuli paikalle. Mutta Risto ei luikkinutkaan karkuun, vaan meni suoraan kättelemään Makea.

– Huomenta! Olen Risto Rounala, naapuri Takkutieltä.

Elisa näki, kuinka empien Make tarttui Riston käteen.

– Markku Erälampi.

– Tulin kysymään Elisalta, saisinko viedä hänet ja teidän lapsenne veneilemään järvelle juhannusaattona. Elisa miettii vielä vastaustaan. Eihän sinullakaan ole mitään sitä vastaan?

Make vilkaisi Elisaa ja sitten järveä, kuin se olisi saanut ratkaista asian hänen puolestaan. Oliko siellä nyt tyyntä vai myrskyisää, viittä päivää ennen juhannusta.

– Millainen vene sulla on? Make kysyi.

– Sellainen pieni vanha kalastusalus. Siinä on kasiheppainen peräprutku, Tohatsu. Lähdetäänkö katsomaan sitä rantaan?

– Eisevväliä, Make sanoi. – Hyppää autoon.

Niin miehet lähtivät, kahdestaan, miesten juttuja tekemään. Make vilkaisi Elisaa vielä ”tästä puhutaan vielä” -ilmeellään ja Risto nyökkäsi ja heilautti kättään Elisalle hyvästiksi.

Outoa, Elisa mietti. Hän ei koskaan oppisi ymmärtämään miehiä. Ensin ilmassa oli ollut mustasukkaisuutta, ja ties miksi sitäkään, kun Makella oli uusi pulla uunissa ja Risto oli juonut vain kupin kahvia. Mutta kun Risto oli mennyt Maken eteen niin pelottomana ja suorana, Makella ei voinut olla mitään syytä hautoa kaunoja. Risto taisi osata kouluttaa paitsi uppiniskaisia koiria, myös keskenkasvuisia miehiä.

Elisa palasi sisälle kuulemaan lasten Tampereen-uutiset ja halimaan.

– On ollut ikävä, Elisa tunnusti.

– Niin meilläkin, lapset sanoivat.

Kun lapset olivat kertoneet kaiken Särkänniemestä, Juulista, tulevasta vauvasta ja Hesburgerissa syödyistä aterioista, Elisa purki heidän reppunsa, alkoi pestä pyykkiä ja miettiä kohtaamista Riston kanssa. Pieniä perhosia lepatti hänen vatsassaan.

Juhannus. Ja ilmassa oli näin paljon romantiikkaa. Mitä hän tekisi ruuaksi? Jaksaisiko Risto hänen lastensa sähellystä veneessä? Kaikki voisi mennä surkeasti ihan pieleen, tai juhannuksesta voisi alkaa oikea, romanttinen ja vakava suhde.

Elisa odotti, että Make tulisi venesatamasta kuulustelemaan häntä suhteesta Ristoon, mutta miestä ei näkynyt eikä kuulunut. Ehkäpä Risto oli onnistunut vakuuttamaan Maken siitä, että lapset olisivat turvassa hänen veneessään. Voi Risto-raukkaa, tällainen liuta ihmisiä hänen oli ollut jo käytävä läpi, ennen kuin mitään heidän välillään oli varsinaisesti edes tapahtunut. Mutta kytöä, sitä kyllä oli ollut. Katseita, hymyjä, flirttiäkin. Ja sitten yhtäkkiä täysin vakavamielinen, huolellinen pohjustus eli kutsu juhannusaaton viettoon. Juhannusaattoilta oli vuoden kaunein hetki romanssin aloittamiseen.

Kun päiväruuan jälkeen Elisa meni lepäämään, hän sulki silmänsä ja kuvitteli Riston viereensä. Riston alaston, kiinteä vartalo lepäisi kuumana lakanan alla, Riston osaavat kädet puristaisivat hänen kupeitaan joka puolelta. Elisa näki mielessään Riston kasvot, ensin hymyileväisinä, sitten vakavoituneena. Risto suutelemassa häntä joka puolelle.

Viime kerrasta oli jo niin pitkä aika, ettei hän edes osannut laskea sitä. Kuinka paljon hän kaipasikaan miestä! Ristossa oli jotain... Vaikka kuinka Elisa mietti, mitä Ristossa oikein oli, joka häntä niin kiinnosti, muuta hän ei keksinyt kuin sen, että Ristossa oli paljon miestä. Ei sellainen mies voinut olla mikään ammattirikollinen. Mutta ei siis poliisikaan. Vaikka eihän Risto ollut sitä suoranaisesti kieltänyt, purskahtanut vain nauruun koko ajatuksellekin.

Riston ammatti Elisan täytyi saada selville, ennen kuin hän heittäytyisi mihinkään lyhyeenkään suhteeseen saati hallitsemattoman tunnekuohun valtaan. Kyse oli paitsi hänestä itsestään, myös lapsista. Risto oli heille nyt naapuri, koiran ulkoiluttaja, melkein kuka tahansa ohikulkija. Hän ei ollut lapsille uhka. Mutta jos suhteesta tulisi pikkuhiljaa vakava, sitten lapset voisivat kokea hänet uhaksi: mieheksi, joka yrittää viedä heiltä heidän ainoan äitinsä.

Illalla Make vihdoin soitti. Elisa kuuli taustamölystä, että Make oli mennyt baariin.

– No, kuka se äijä on? Onko teillä suhde?

– Ei ole, Elisa puuskahti.

Sitten hän ajatteli, että Makelle täytyi olla rehellinen. Mies epäili kaikkia valehtelijoiksi, ehkä siksi, että oli itse ollut sellainen.

– Ei ole ainakaan vielä.

– Mutta sä haluaisit panna sen kanssa?

– Ei tämä siitä ala, jos sitä tarkoitat. Ja mitä pirua tämä sinulle kuuluu, tehän saatte kuulemma vauvan.

Make meni hiljaiseksi. Puhelimasta kuului vain kapakan älämölö, jota Elisa ei jaksanut kuunnella.

– Onneksi olkoon, Elisa sanoi ja sulki puhelimen.

Siinä oli heidän koko keskustelunsa tästä asiasta.

Maanantaina oli mahtava hellepäivä, ja lapset lähtivät uimaan kavereidensa kanssa lähirantaan. Elisa käytti rauhallista hetkeä hyväkseen ja soitti Maritalle.

– Mitä kuuluu?

– Mitäpä tässä. Köyhän huvi on pitkä pieru ja nauru päälle.

– Hah.

– Pitäisi lähteä mattopyykille. Lähdetkö kaveriksi?

– Voisin lähteä, eteisen matto pitäisi ainakin pestä. Tai varmaan kaikki, mutta se nyt ainakin.

– Minä tulen hakemaan sinua kohta.

Elisa kirjoitti lapsilleen lapun pöydälle siltä varalta, että nämä tulisivat kotiin ennen häntä. Hän kääri eteisen maton rullalle, etsi ämpärin, juuriharjan ja mäntysuovan. Mäntysuopa oli melkein loppu, mutta kyllä sillä vielä yhden maton pesisi. Hän istui jo pihalla odottamassa, kun Marita kurvasi pihalle ja nousi autosta.

– Yllätys, yllätys, Marita huikkasi iloisesti. – Ei mennäkään mattopyykille.

– Eikö? Mitä sulla sitten on mielessä?

Marita vinkkasi Elisan takaluukulle. Hänelläkin oli mattokääröjä takakontissa, mutta kun Marita nosti matonkulmaa, sieltä pilkisti aseen piippu. Marita avasi mattorullan ja näytti yli puolimetristä rynnäkkökivääriä.

– AK-47, Marita esitteli asetta ylpeänä.

– Mitä hittoa? Onko tuo oikea?

– No on tietysti. No ei tietenkään ole! Oskari osti käytettynä kuulapyssyn kesätyöpalkallaan. Täydellinen replika. Aidon näköinen, mutta ampuu biohajoavia muovikuulia.

– Jaha?

– Eli treenit jatkuvat. Tänään me pidetään autoilu- ja ampumisharjoitukset. Hyppää kyytiin. Ja heitä ne matot tänne, täytyy meidän käydä mattopyykilläkin, hämäykseksi. Oskari lähti kaverinsa luokse, ja pihistin tämän sen kaapista.

Marita ajoi kunnanrajan yli Vesilahdelle päin. Metsää riitti molemmin puolin tietä. Hän kääntyi kapealle soratielle.

– Tämä tie vie soramontulle. Onhan sinulla turvavyö päällä?

Yhtäkkiä Marita kiihdytti autonsa hirveään vauhtiin. Elisa tarrasi vaistomaisesti kauhukahvasta, mutta se puuttui Maritan auton katosta. Paremman puutteessa Elisa upotti kyntensä autonistuimeen. Vanha Ford ulvoi ja ärjyi, kun Marita rääkkäsi autovanhusta liian pieni vaihde silmässä.

– Entä jos sieltä tulee joku kuorma-auto täydessä soralastissa vastaan? Elisa kiljui.

– Tässä on hyvät jarrut.

Sanojensa vakuudeksi Marita survaisi jarrut pohjaan ja Ford töppäsi kuin seinään. Elisa retkahti vasten turvavöitä.

– Sääli mun niskaa!

– Enkä sääli! Nyt on sun vuoros.

Marita nousi autosta, ja Elisa siirtyi ratin taakse. Hän kiihdytti pikkuhiljaa vauhtia ja ajoi lopulta kovempaa kuin olisi oikeastaan uskaltanutkaan. Soratie lipsui renkaiden alla, kivet pyörivät kuin kuulalaakerit ja välillä autonrenkaat haukkasivat sorareunaa. Nimismiehen kiharat paukuttivat Fordin renkaiden pultteja ja auton jokaista ruuvia. Kiviä ropisi auton kylkiin kuin luoteja, mutta Marita ei ollut tyytyväinen Elisan vauhtiin.

– Nyt tulee suora. Nasta lautaan, nainen!

Elisaa hirvitti, mutta niin vain hän kiihdytti kapealla ja huonokuntoisella tiellä auton vauhdin kahdeksaankymppiin ja ylikin. Sitten tuli mäki, jonka huipulla auto lensi kaikki pyörät ilmassa pienen ilmalennon. Mäen alla tuli loiva mutka vasemmalle, jossa Ford pysyi vain vaivoin tiellä.

– Nyt riittää! Pelottaa niin, että joudun taas kolariin, Elisa kiljaisi.

– Okei. Tuo saa välttää. Olihan tuossakin yritystä.

– Vai yritystä? Kyllä mä parastani pistin.

– No sitten joudutaan miettimään uudelleen, kumpi meistä onkaan parempi pakoauton kuljettaja.

Soramonttu oli kaivettu tyhjiin ja hylätty jo useita vuosia aiemmin. Vattupuskat, horsmat ja pienet koivuntaimet kansoittivat montun rinteitä. Elisa ajoi soratietä pitkin pohjalle ja pysäytti auton.

– Hakkaako sydän, Marita kysyi Elisalta.

– Enemmän kuin kotitarpeiksi. Kädetkin ovat ihan hikiset.

– No antaa niiden kuivua, että pysyy kivääri käsissä.

Marita nousi autosta ja kaivoi peräkontista pussillisen tyhjiä säilykepurkkeja ja kaljatölkkejä. Virolaisia tietysti, kuka sitä nyt ehdoin tahdoin tuhoaisi pantillisia tölkkejä. Hän käveli kymmenen metrin päähän ja alkoi pistää tölkkejä riviin.

– Nämä isot tässä edessä olisivat panttivankeja ja ihmiskilpiä, ja niihin ei saa osua. Mutta nämä pienet ovat terroristeja, ja niitä saa rei’ittää niin paljon kuin sielu sietää.

Oskari oli opettanut Maritalle, kuinka pyssy ladataan, otetaan pois varmistuksesta ja kuinka sillä ammutaan sarjatulta. Marita sääti aseen ampumaan yksittäisiä kuulia.

– Mä otan nuo vasemmanpuoleiset, ota sä oikeat. Nyt otetaan kisa, Marita sanoi.

Hän kohotti rynnäkkökiväärin jäljitelmän leukansa alle ja tuki sen oikeaan olkapäähän.

– Pitäisikö meillä olla suojanaamarit? Elisa kysyi.

– Eihän me nyt toisiamme kohti ammuta. Ja jos kuulat kimpoavat takaisin, ei niissä ole enää voimaa. Ne tuntuvat vain hyttysen hipaisuilta.

Maritan kohderyhmässä seisoi kymmenen terroristia ja kaksi ihmiskilpeä, saman verran kuin Elisallakin. Marita aloitti vasemmasta reunasta ja ampui kymmenen laukausta siirtyen aina ohiammutun laukauksen jälkeen seuraavaan terroristiin. Lopputulos oli kuusi osumaa terroristiin ja yksi kaatunut ihmiskilpi.

– Paskanpaska. Huonosti meni.

Elisa otti käsiinsä Maritan tarjoaman kuulapyssyn, ja Marita alkoi neuvoa hänelle perusasioita ampumisesta.

– Pistät tuon hahlon reunat ja jyvän kärjen samalle tasolle, niin sitten pitäisi osua. Ja paina sitä kiväärinperää olkapäähän, ettei se tönäise vähääkään. Molemmat silmät auki.

– Miksi?

– Koska sen toisen silmän puristaminen kiinni rasittaa sitä toistakin silmää eli sitä, jolla sinä tähtäät.

Kuulapyssy tuntui yllättävän painavalta Elisan käsissä. Metallistahan se olikin tehty, eikä mistään kovamuovista. Aseessa oli käsituki piipun alla. Siitä sai hyvän ja tukevan otteen. Elisa kuuli, kuinka kuulat ratisivat lippaassa. Hän pisti sormen liipaisimelle, otti ensimmäisen terroristin tähtäimeensä ja laukaisi. Mitään ei tapahtunut.

– Varmistin pois, Marita neuvoi. – Se aina unohtuu. Keskellä on sarjatuli, alhaalla yksittäiset laukaukset.

Elisa painoi vivun alas ja tähtäsi uudelleen. Ensimmäinen tomaattimurskaterroristi jäi henkiin, mutta seuraava Saku Kuld -olut sai kuolettavan osuman. Ja sitä seuraava. Ja sitä seuraava.

– Sinähän olet hyvä! Marita riemuitsi.

Elisa tähtäsi tarkemmin välttääkseen osumasta ihmiskilpeen. Sen takaa hernekeittoterroristitölkistä näkyi vain oikea olkapää, mutta siihen kapeaan kohtaan Elisa upotti kuulan. Terroristi lennähti selälleen soralle, mutta ihmiskilpi jäi pystyyn.

– Vautsi! Akkahan on salaa harjoitellut!

Elisa hymyili mielissään. Hän kaatoi loputkin tölkeistä aika nopeassa tahdissa. Tosin toinen ihmiskilpikin kaatui, mutta ei harhaluodista, vaan se sai kimmokkeen terroristiin osuneesta kuulasta.

He kävivät nostamassa kaatuneet purkit ja tölkit pystyyn ja jatkoivat mukavan kiihdyttävää hommaansa. Oli Maritan vuoro, ja suivaantuneena Elisan johtoon hän tähtäsi tarkemmin. Tulos olikin nyt kymmenen kaatunutta terroristia ja yksi menehtynyt ihmiskilpi. Elisakin otti haasteen vastaan ja sai kuin saikin täystuloksen: ihmiskilvet pystyssä, terroristit kumossa. Niin kauan he jatkoivat, että Maritakin sai huippupisteet.

Sitten he siirtyivät viisi metriä kauemmaksi ja alkoivat räiskiä sarjatulta tölkkejä kohti. Se se vasta hauskaa olikin, mutta osumatarkkuus kärsi huomattavasti. Ja sitten loppuivat kuulat.

– Onko sulla lisää kuulia mukana? Elisa kysyi. Hän oli jo ihan koukussa ampumiseen.

Marita pudisti päätään.

– Ei ole kuin kotona. Täytyykin ladata lipas ennen kuin Oskari tulee kotiin, ettei se huomaa, että me vähän lainattiin tätä.

– Sitten kai eivät nämä rouvat voi muuta kuin lähteä mattopyykille.

– Plääh. Tylsää.

Elisa keräsi urhoolliset ihmiskilvet ja moneen kertaan kuolleet terroristit muovipussiin.

– Säästetään ne seuraavaan kertaan, vai mitä?

– Jep.

Marita otti takakontista jätesäkin ja kääri kuulapyssyn siihen. Märät matot saivat kastella auton, mutta pyssyä eivät.

– Harjoitellaan vielä vähän äkkilähtöjä täällä montun pohjalla, Marita sanoi.

– Joudutaan sitten treenaamaan äkkipysähdyksiäkin, kun tämä monttu on niin pieni.

Paluumatkan Marita kaahasi soratiellä niin, että Elisan kynnet olivat katketa.

Keskiviikkona Elisalle oli varattu Kyläpankkiin asiantuntija-aika. Hän halusi tiedustella hyvissä ajoin mahdollisuutta elokuun lainanlyhennyksen lykkäämiseen, kun lapsille olisi ostettava kaikenlaisia koulutarvikkeita, kenkiä ja vaatteita. Molemmat olivat kasvaneet taas huiman pyrähdyksen. Saara olisi kohta hänen pituisensa ja lainailisi hänen vaatteitaan. Jos tyttö nyt huolisi kalkkisten kuteita.

Elisa oli tullut tarkoituksella ajoissa pankkiin, vaikka tiesikin, että hänet kutsuttaisiin vasta sovitulla kellonajalla pankin takaosassa sijaitsevalle työpisteelle. Hän halusi tarkkailla pankkisalia kaikessa rauhassa. Pankin ovessa oli tiedote, joka kertoi, että elokuun alusta asti pankki olisi auki enää keskiviikkoisin ja perjantaisin ja vain kello kymmenen ja kolmentoista välillä. Lähin täyden palvelun pankki sijaitsi naapurikunnassa yli kymmenen kilometrin päässä. Kiva matka vanhukselle köpötellä rollaattorilla. No, Lapissa matkaa saattoi olla monta sataa kilometriä lähimpään pankkiin.

Vain yksi virkailija otti vastaan henkilöasiakkaita ja teki heidän tileiltään käteisnostoja ja panoja, vaikka lasiseinäisissä konttorihuoneissa hyöri useitakin pankin työntekijöitä. Pankkijonossa istuskeli seitsemän asiakasta, jotka kaikki olivat iältään suurin piirtein kuudenkymmenen ja kahdeksankymmenen väliltä. Elisa tervehti muutamaa vanhaa rouvaa, jotka hän tunsi entuudestaan. Yksi oli hänen entinen naapurinsa, joka oli muuttanut vanhainkotiin, ja toinen oli ollut töissä päiväkodissa silloin, kun hänen lapsensa sitä kävivät.

Asiakkailla oli seesteinen ilme: he mieluummin jonottivat pankissa kuin opettelivat tietokoneen ja verkkopankin käyttöä. Nuoremmat ihmiset loistivat poissaolollaan. He kaikki tekivät kassaneitien työt kotonaan omilla tietokoneillaan, maksoivat laskunsa ja tarkistivat saldonsa. Ja maksoivat siitä hyvästä vielä kuukausittain verkkopankkitunnuksista palvelumaksut, vaikkei heitä palvellut kukaan muu kuin he itse.

Elisa sulki hetkeksi silmänsä. Hän palautti mieleensä, miltä kuulapyssyn paino oli tuntunut hänen käsissään. Voisiko hän oikeasti astua pankkisaliin sisään kommandopipo kasvoillaan, painava ase tanassa, osoitella sillä tuttuja mummuja, pappoja ja kassaneitejä ja huutaa: rahat tänne! Entä jos joku vanhemmasta väestä järkyttyisi niin, että saisi sydänkohtauksen ja kuolisi? Vanhusten lauma oli arvaamaton porukka, jota voisi olla yllättävän vaikea pitää kurissa. Joku mielestään teräskuntoinen sotaveteraani voisi saada päähänsä leikkiä sankaria.

Elisa muisti paremmin kuin eilisen päivän sen hetken, kun he Maken kanssa nostivat asuntolainan tässä samassa Kyläpankin konttorissa. He olivat tekemässä kauppasopimusta omakotitalostaan ja olivat vasta muuttamassa kylään. Paikkakunta ei ollut kummallekaan entuudestaan tuttu millään tavalla.

Pankkitoimihenkilö oli kertonut heille, että muutamaa vuotta aiemmin pankki oli ryöstetty. Rahat kerättyään ryöstäjä oli aseella uhaten pakottanut hänet ja muut työntekijät menemään pankin holviin ja sulkenut oven. He olivat nyyhkyttäneet pimeydessä ja pelänneet pahinta, että happi loppuisi ennen kuin heidät löydettäisiin. Pankinjohtaja oli vajonnut sokkiin, menettänyt rajusti ruumiinlämpöään ja joutunut sairaalahoitoon sen jälkeen, kun heidät oli vapautettu.

Elisa oli kauhistellut, kuinka kamala tilanne oli ollut työntekijöiden kannalta.

Vaikka kuulapyssyllä ei ketään pystyisi tappamaankaan, mitä tahansa saattaisi tapahtua. Odotettavissa saattaisi olla pattitilanne, josta seuraisi väijytys ja jopa poliisirynnäkkö. Olisiko Elisa valmis oikeasti elämään sellaisen jälkeen, tietäen, että jonkun henki oli hänen kontollaan?

Pankkineiti oli uusi, häntä ei Elisa ollut koskaan tavannut. Hän oli itse ystävällisyys, kun Elisa kertoi asiansa. Lyhennysvapaa kuukausi onnistuisi, mutta neiti muistutti, tai rouvahan hän näytti olevan kiiltelevistä kulta- ja timanttisormuksista päätellen, että laina-aika ei lyhentyisi, ellei Elisa maksaisi siitä erikseen. Että Elisan olisi maksettava sitten tulevina kuukausina enemmän, että pysyisi maksuohjelmassa ajan tasalla. Ja että muutoksesta perittäisiin normaalitaksojen mukainen palvelumaksu.

Senhän Elisa kyllä tiesi. Sitten pankkirouva kertoi, että lyhennysvapaata kuukautta olisi voinut anoa verkkopankin kauttakin.

Niin että mitä tänne änkeät haisemaan, köyhä, ajatteli Elisa naisen tarkoittavan. Ja pitikö naisen korostaa puolen kultaharkon painoisella ja Koh-i-Noorin kokoisella timanttimäärällä, että naimisissa ollaan ja aiotaan pysyäkin. Odotahan vain, mitä yllätyksiä elämä sinunkin polullesi vielä kasaa, Elisa ajatteli kitkerästi.

Paluumatkalla pankista Elisa ajoi Huhtalantietä kotiin. Naturistinaapuri siellä taas hoiteli kukkasiaan ilman rihman kiertämää. Hän näytti täydellisen tasapainoiselta ja onnelliselta. Elisalle välähti lapsuudesta tutun Hullujussin kappaleen Bingo Bango Bongon kertosäe. En tarvii paitaa sukkaa, kenkää tukkaa, varma se on. Omista tarpeistaan aikuisen oli helppo tinkiä ja pistää ne vaikka nollaan.

Elisa oli lukenut sanomalehdestä saksalaistoimittajasta, joka oli kirjoittanut kirjan vuodesta, jonka hän eli ilman rahaa. Hän dyykkasi roskiksesta, keitti itse saippuansa, hankki vaatteensa kierrätyksestä ja kasvatti itse ruokansa. Hän alkoi omien sanojensa mukaan näyttää neandertalinihmiseltä. Senkin Elisa kestäisi omalla kohdallaan, mutta entä lapset? He tarvitsivat kenkiä, paitoja ja sukkia. Housuja. D-vitamiinia ja kalkkitabletteja. Sisäpelikenkiä kouluun, hiihtosuksia, luistimia, pyöräilykypäriä, jääkiekkomailoja, retkirahaa, teatterirahaa, pikkujoululahjaa ja yhtä ja toista. Ja yhtätoista. Ja ruokaa. Koko ajan ruokaa.

Sietämätön tilanne.

Postilaatikossa Elisaa odotti kutsu hänen vanhan ystävättärensä Iinan häihin. Samalla kun hän iloitsi uutisesta, hänen aivonsa alkoivat jo raksuttaa, paljonko häät tulisivat hänelle maksamaan. Bensakulut, mahdollinen yöpyminen, häälahja. Oliko hänellä yhtään kelvollista juhlavaatetta, entä lapsilla? Lapsilla ei ainakaan ollut sopivia juhlakenkiä kummallakaan. Hääkutsu tiesi kestämätöntä lovea hänen talouteensa, joten luultavasti he eivät voisi mennä juhliin. Sietämätöntä tämäkin.

Vaikka hetkeä aiemmin pankissa Elisa oli ollut varma, ettei hänestä olisi ikinä tekemään minkäänlaista pankkiryöstöä, ajatus kahisevasta setelitukusta tai tietysti mieluummin useista setelitukuista alkoi tuntua taas houkuttelevalta. Se oli Elisan oma salainen päiväuni, johon hän vajosi samalla hetkellä kuin heittäytyi rättiväsyneenä makaamaan sohvalle. Pankkireissu oli vienyt hänen voimansa täysin.

Ikäville ajatuksille ei saanut antaa periksi. Toivo täytyi pitää yllä, ja niin kauan oli toivoa kuin oli elämää. Vaikeudet vahvistavat. Ihmiselle annettiin kannettavaksi vain sen verran, kun hän jaksoi kantaa. Ja elämä kantaa, ja mitä niitä muita raivostuttavia lätinöitä olikaan. Elisa alkoi mieluummin miettiä tulevaa perjantaita, kun he lähtisivät veneilemään Riston kanssa. Lapsilisät tulisivat ennen juhannusta ja hän voisi ostaa grillattavaa. Riston vahvat käsivarren lihakset. Aurinkoinen järvi. Romantiikan mahdollisuus.

Vähän ennen kuin Elisa vajosi uneen, hänen ajatuksensa vaihtoivat suuntaa. Kuulapyssyn paino hänen käsissään. Räiskähdys, kun kuula läpäisi kaljatölkin. Kaatunut tölkkiterroristi, jonka sisälmyksistä purskahti hernekeittoa. Maritan iloinen nauru.

Uusi osa ilmestyy aina lauantaisin.

Lue lisää:

Jatkisen osa 4

Jatkisen osa 3

Jatkiksen osa 2

Jakiksen osa 1

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.