Me Naisten rakkausnovellikilpailun 2. sijoittui romanttista jännitettä tihkuva tarina Toinen kierros, jossa Anni palaa äitiyslomalta töihin lehden toimitukseen. Takana on ero ja edessä yksinhuoltajan arki. Miten työt lähtevät sujumaan, kun vastassa on hieman liian pitkiä katseita Anniin luova työkaveri Jussi? Pasmoja sekoittaa myös uusi, komea pomo.

Vedän huuliin lisää korallia. Kolmen kotivuoden ja velourpuvussa hiihtelyn jälkeen tuntuu kuin olisin valeasussa. Tummanruskea tukkani valuu olkapäille. Olen kerrankin onnistunut tupeeraamaan sen niin, että se näyttää lähes paksulta. Suljen huulipunan meikkipussiin, käteni melkein tärisevät. Katson itseäni peilistä ja hymyilen. Mahanpohjassa on ihana kutkutus, aivan kuin jotain jännittävää olisi tapahtumaisillaan. Odotan työpaikkani aulan naistenhuoneessa, että uusi, kuulemma rento eikä ollenkaan hassumman näköinen, pomoni tulee noutamaan minut aulasta. Vilkaisen rannekelloa, viittä vaille. Suoristan oranssia neulettani ja päätän mennä norkoilemaan vastaanottotiskin läheisyyteen. Respan tyttö hymyilee kannustavasti. Auringonvalo siilautuu isoista kattoikkunoista, ja ihmiset kulkevat aulan läpi kerroksiin iloisesti lörpötellen kahvikupit käsissään. Jään seisomaan auringonkiloon ja suljen hetkeksi silmäni.
– Kröhöm, joku yskäisee edessäni. Avaan silmät salamannopeasti.
– Se uusi pomo, edessäni seisova pitkä tumma mies toteaa virnistäen ja ojentaa kätensä.
– Ei, ei, siis minä palaan siis tänään äitiyslomalta, sanon nauraen, mutta salaa mielissäni.
– Ei kun siis minä olen, uusi pomosi. Anni, oletan, mies sanoo hymyillen ja rutistaa kättäni lujasti.
Naurahdan nolona ja tunnen, kuinka kaulalleni lehahtaa punaisia läikkiä.
– Heikki Tamminen. Miltä tuntuu palata takaisin töihin? Nyt kun pomokin vaihtuu.
Miehellä on täysin samanväriset vihreät silmät kuin Ilonalla, huomaan yllättäen. Ja hyvin leikattu ruskea tukka. Päättäväinen suu. Ja hyvin, hyvin kysyvät silmät. Yritän palauttaa mieleen, mitä hän kysyikään. Jotain edellisestä pomosta?
– Vanha pomo oli tosiaan aika vaativa, virnistän.
– Jos et istu lounaalla sylissäni tai tuppaudu mukaan vessaan, niin me tulemme juttuun vallan hyvin, hymyilen, mutta karahdan saman tien punaiseksi.
Hänhän saattoi käsittää kotona peilin edessä opettelemani ja omasta mielestäni nerokkaan nokkeluuden ihan väärin.
– Siis mun tytär, se edellinen pomo, toimi niin, ei Kuosmanen. Ei todellakaan Kuosmanen.
Heikki naurahtaa. Vaikea saada selvää, sisältyykö siihen sääliä vai ei.
– Entäpä vaipanvaihto?
– Huh, no ei sentään, vaikka eläkkeelle jäikin, niin kyllä se ihan... Aa, siis heh, joo, got it, minä virnistän.
– No hyvä sitten, Heikki sanoo ja kaivaa puhelimestaan esille kalenterinsa.
– Meille on tullut pari uutta ohjelmaa, joista olen pyytänyt sinulle koulutukset iltapäiväksi. Jos aamupäivällä asetut aloillesi ja tyhjennät sähköpostia, ja käydään huomenna työnkuvaasi tarkemmin läpi. Varmaan tiedätkin, että täällä on tapahtunut useita organisaatiomuutoksia ja sinunkaan kaikkia työtehtäviäsi ei enää ole.
– Joo, tiedän. Mainio suunnitelma, sanon innokkaasti.
Onnistun taas kuulostamaan ihan ääliöltä, mutta Heikki onneksi hymyilee hyväntuulisena takaisin.

Ilona juoksee luokseni prinsessamekkonsa helma toiseen käteensä kahmaistuna. Kaappaan tyttäreni syliini, ja hän painaa hikisen kiharaisen päänsä kasvojani vasten.
– Moi kulta! Miten sinun päiväsi on mennyt?
– Minä tein helmikorun! Minä annan sen sinulle, Ilona sanoo silmät loistaen.
– Ilonan päivä meni tosi hyvin, Lissu sanoo tullessaan eteiseen pyyhkien käsiään.
– Nukkui kaksi tuntia, söi kaksi lautasellista jauhelihakeittoa ja teki palapelejä. Lopetti itkun heti, kun lähdit.
Ilona hieroo nenäänsä kaulaani ja pyörittää hiuksiani etusormensa ympäri.
– Kiva kuulla. Nyt Ilona puetaanpa ja lähdetään kauppaan. Minä haluan paistaa tänään lettuja ensimmäisen työpäivän ja hienosti menneen hoitopäivän kunniaksi.
– Jee, Ilona hihkaisee ja rimpuilee alas sylistäni.
– Tuomas hakee Ilonan huomenna. Ilona on loppuviikon hänen luonaan. Normaalisti vaihtopäivä on perjantai, mutta hän on lähdössä jonnekin viikonloppureissulle.
Yritän pitää ääneni neutraalina ja huolettomana, mutta silti Ilona pysäyttää kenkiensä pukemisen ja katsoo minua tutkivasti.
– Tiedätkö, minne hän on menossa, Lissu kysyy ja ojentaa Ilonan hanskat kuivauskaapista.
– Ehkä Pariisiin, en ole ihan varma. Ei ole kertonut minulle, mutta kyseli pari viikkoa sitten Facebookissa Pariisin-vinkkejä.
– Okei, onko kuvioissa siis joku nainen? Lissu utelee kädet puuskassa.
Ilona on nauliintunut paikoilleen.
– Joo, sitä samaa tyyppiä se on tapaillut jo pidempään, sanon.
Yritän silmilläni viestittää Lissulle, että hän ei puhuisi asiasta enempää.
Ilona kysyy vieläkin joka ilta, voisiko isi muuttaa meille asumaan.

Kun Ilona on nukahtanut, lösähdän sohvalle ja avaan Netflixin. Puhelin piippaa saman tien viestiä. Huokaisen ja kurotan puhelimen pöydältä. "Moro Anni! Mukavaa, että olet takaisin remmissä, nähdään torstaina soppakattilan äärellä. T. Jussi." Hymyilyttää, Jussi ei ole unohtanut. Naputan työkaverille nopeasti viestin takaisin. "Kiitti! Mukava palata, meno vaikutti energiseltä. Nähdään!" Mietin viimeistä yhteistä projektiamme, ruokalehden visuaalista uudistusta ja loppumattomilta tuntuvia, vaikkakin nauruntäyteisiä kuvauksia ja venyviä studiopäiviä. Muistan Jussin hieman liian pitkät katseet ja hämilliset silmät, kun sain hänet kiinni katselemisestani.

Mutta muistan myös kotiinpaluun hetket, jotka jo silloin alkoivat muuttua ahdistaviksi. Olin naiivisti ajatellut, että odotusaika olisi elämäni onnellisinta aikaa, mutta Tuomasta vaivasi jokin jo silloin.Kun Ilona sitten syntyi, Tuomas oli käsittämättömän mustasukkainen vauvalle. Kun muut äitikaverit hehkuivat rakkautta katsellessaan miestään touhuamassa lastensa kanssa, minä tunsin hitsautuvani kaksikoksi Ilonan kanssa. Tuomas syytti, etten jaksanut olla kiinnostunut hänestä, enkä väsymyksen takia oikein jaksanutkaan. Hän ei kuitenkaan tehnyt mitään auttaakseen, ja vähitellen minusta alkoi tuntua, että meidän olisi helpompaa olla Ilonan kanssa kaksin. Eipähän tarvitsisi koko ajan kuunnella syyllistämistä ja haukkumista. Vielä viimeiseen asti Tuomas muistutti, että olimme tehneet lupauksen pysyä rankimman pikkulapsiajan yhdessä. Kun vihdoin saimme tehtyä päätöksen erosta, hän lähti baariin ja viipyi reissullaan kolme päivää. Palatessaan hän tunnusti tapailleensa jo parin vuoden ajan entistä työkaveriaan. Nyt hän oli muuttamassa tämän luokse. Kumma kyllä, minusta ei oikein tuntunut miltään. Olin hetken jopa onnellinen siitä, että vihdoin kaikki oli selvää. Rakkaus oli pikkuhiljaa kuollut yksinhuoltajan arkeen ja kodin ahdistavaan tunnelmaan.

Koekeittiössä on järkyttävän kuuma. Olemme Jussin kanssa kokanneet ja kuvanneet aamulla jo isänpäivämenun, käyneet pikaisesti hakemassa lähinepalilaisesta curryt lounaaksi ja palanneet jatkamaan. Jussi viikkaa villatakkinsa tuolin selkämykselle ja potkaisee kenkänsä pois.
– Ilmastoinnissa on jotain pahasti vialla, hän puuskahtaa ja pyyhkii hikeä otsaltaan.
– Mihin tämä seuraava kuva tulee? Onko sinulla kuvaussuunnitelma mukana? Jussi kysyy ja pyyhkii käsiään farkkuihin.
– Tässä. Munakas kuvataan ylhäältä, otsikon ja leipätekstin paikka tässä. Lehden teemaväri on violetti ja rekvisiitta sen mukaan.
– Selvä, Jussi sanoo ja alkaa laittaa kameraa ja kuvauspaikkaa kuntoon. Nostelen ruokatarvikkeet pöydälle.
– Te sitten erositte Tuomaksen kanssa? Jussi kysyy pienen hiljaisuuden jälkeen.
– Joo, se muutti pois toukokuussa.
– Miltä on tuntunut olla sinkku?
– No joo, eipä hirveästi miltään. Mitäs sinä, seurusteletko? Kysyn ja rikon kananmunan kulhoon.
– Tapailin kesän yhtä tamperelaista, mutta se kuivui kokoon, Jussi sanoo ja katsoo silmiin.
Miten en ollut koskaan huomannut, että hänen vasen silmänsä on puoliksi kiinni aivan kuin hänellä olisi koko ajan kasvoillaan vino hymy? Kulhoon tipahtaa pala kananmunan kuorta.
– No ymmärtäähän sen, jos tamperelaisia tapailee, hymyilen ja ronkin kuorta pois.
– Onkohan se sitten sama juttu turkulaisten kanssa? Jussi kysyy virnistäen.
Naurahdan.
– Täysin eri, hymyilen ja yritän pitää ajatuksen kasassa.
– Jäiköhän kuivakamat auton takapenkille? Basilika puuttuu.
– Heitä auton avaimet. Minä käyn katsomassa.
Jussi nappaa avaimet ilmasta, ja panen merkille hihattoman paidan alta vilahtavan tribaalitatuoinnin. Tarkistan, että kuvausastiat ovat puhtaat ja laitan pannun lämpenemään.
– Siellähän ne olivat jalkatilassa, Jussi sanoo ja laskee kassin saarekkeelle.
– Ota nämä, etteivät unohdu mun taskuun, Jussi painaa avaimet käteeni.
Hän vetää kätensä pois hyvin hitaasti ja katsoo koko ajan silmiini. Hetken jo luulen, että hän kumartuu puoleeni suudellakseen, mutta sen sijaan hän kuiskaakin korvaani.
– Sun pannu savuaa.
Nauraen hän kääntyy pois tieltäni. Samassa palohälytin pärähtää soimaan. Suljen lieden nopeasti ja lennätän pannun tiskialtaaseen. Yritän huiskuttaa savua keittiöpyyhkeellä, mutta hetken päästä koko talon palohälytin aktivoituu.
– Ei hemmetti, Jussi kiroaa.
– Nyt kaikki joutuu pihalle. Kenelle tästä pitää ilmoittaa, hän huutaa metelin yli.
– Kyllä ne varmaan saavat paikallistettua tämän, mennään ulos. Otetaan poistumisharjoituksena, huudan. Pihalla huomaan, että olemme molemmat hihattomissa paidoissa. Huomaan miettiväni miltä tuntuisi, jos hän kietoisi lihaksikkaat kätensä ympärilleni.

 

"Huomaan miettiväni miltä tuntuisi, jos hän kietoisi lihaksikkaat kätensä ympärilleni."

Lauantaisin meillä on Ilonan kanssa aina sama ohjelma: eläinkauppa, jäätelöbaari, ruokakauppa. Loin rutiinin silloin, kun viikonloppuisin oli vaikeaa nousta sängystä ja pysyä edes kutakuinkin kasassa.
Olemme liimaantuneet eläinkaupan ikkunaan, kun kuulen selkäni takaa tutun äänen.
– Moi, Anni!
Käännyn ympäri, edessäni seisoo Heikki.
– No huomenta! Sinäkin olet aikaisin liikkeellä.
– Hän on varmaan tyttäresi.
– Joo, tässä on Ilona.
Ilona tarkastelee Heikkiä arvioivasti otsatukkansa alta.
– Me tullaan joka lauantai moikkaamaan tuota kania, Kainoa, selitän ja osoitan lasin takana laiskasti hypähtelevää luppakorvaa.
– Kukaan ei halua ostaa sitä, Ilona ihmettelee Heikille.
– Ehkä eläinkauppa ei halua myydä sitä, Heikki ehdottaa.
Ilona miettii ja väkertää tukkaansa etusormensa ympärille.
– Niin, jos se onkin kaupan tädin oma lemmikki. Jos Kaino tulee töihin mukaan siksi, ettei sen tarvitsisi jäädä yksin kotiin. Minäkin voisin tulla joskus sinun mukaasi töihin, äiti!
– No et sinä koskaan jää kotiin yksin, muistutan.
Heikki hymyilee.
– Ehkä sinun on pakko joskus tulla, jos äidille tulee jokin hätätapaus töissä, Heikki sanoo diplomaattisesti.
– Joo, niin kuin tulipalo tai jytky, Ilona innostuu.
Hymyilemme Heikin kanssa Ilonan pään yli.
Ilona painaa hätäisen pusun ikkunaan ja kääntyy.
– Äiti, nyt mun jäätelöhammasta kolottaa, hän sanoo ja kiskoo kädestäni.
– Me ollaan menossa jätskille tuohon kahvilaan, viittilöin kahvilaan päin.
Heikki nyökkää.
– Mä jatkankin tästä ruokaostoksille. Hyvät viikonloput, Heikki toivottaa.
Jään katsomaan hänen loittonevaa selkäänsä. Yhtäkkiä muistan lauantait Tuomaksen kanssa, aamupäivän verkkaiset tutkimusretket ruokakauppaan ja illat, jolloin kokkasimme pitkän kaavan mukaan, kumosimme pari pulloa viiniä ja nukuimme sylikkäin olohuoneen lattialla viltin alla. Heikki on pysähtynyt tutkimaan kiinteistövälitysfirman myynti-ilmoituksia. Hänessä on jotakin hyvin tuttua. Aivan kuin tietäisin, miltä hän tuntuu: lämmin ja pehmeä iho, leveät hartiat, seksikkäät kuopat pakaroiden yläpuolella, karvaiset, vahvat reidet ja sisäänpäin kääntyneet ujot sääret. Lujat reidet, jotka ovat vähän harallaan. Nielaisen.

– Nyt Ilona mennään! Jokos päätit, mitä makuja otat? Samat kuin aina?
– Ehkä. Ainakin strösseliä! Ilona hihkaisee.

Yöllä näen unta Heikistä ja lähestyvästä virkistyspäivästä. Se tuntuu niin todelliselta, että olen varma, että punastun nähdessäni hänet töissä. Herätessäni olen eniten pahoillani siitä, että kaikkien universaalien lakien mukaan eroottisen unen näkeminen takaa, että mitään unen kaltaista ei takuuvarmasti tapahdu.

Jään peiton lämpöön ja suljen silmät. Ajattelen unen Heikin käsiä rinnoilleni, nännejäni hänen pitkien sormiensa väliin ja sitten hänen huuliaan, jotka näykkivät nännejäni ensin pehmeästi, sitten ahnaasti. Tunnen hänen vahvat kätensä vyötärölläni ja hänen kasvonsa jalkojeni välissä. Tunnen hänen varovaisen kielensä, joka kiusoittelee niin, että hengitykseni käy raskaaksi. Lopuksi vedän hänet päälleni malttamattomana, ja hän työntyy sisääni hitaasti. Puristan silmät tiukemmin kiinni ja tunnen hänet päälläni vahvana ja jäntevänä, rytmikkäänä jalkojeni välissä. Puristan hänen pakaroitaan ja autan häntä yhä syvemmälle ja syvemmälle. Selkäni kaartuu nautinnosta joka kerran, kun hän työntyy minuun. Suljen käteni hellästi nyrkkiin ja näen hänen kasvonsa kasvojeni edessä, hänen totiset silmänsä ja hellät suudelmansa, jotka muuttuvat koko ajan kiihkeämmiksi, kunnes tunnen sen lähestyvän. Painan vaistomaisesti pääni hänen hikistä kaulaansa vasten. Heikki keinuu vielä hetken, kunnes laskeutuu varovasti päälleni käsivarsiensa varaan. Hän katsoo silmiini ujosti, suukottaa hellästi silmäluomiani, pyyhkii poskiltani kyyneleet, kääntyy viereeni ja vetää tiukasti syliin. Silmäluomiani alkaa poltella, kun palaan unen herättämään tunteeseen.

 

"Lopuksi vedän hänet päälleni malttamattomana, ja hän työntyy sisääni hitaasti."

Siitä on niin pitkä aika. Nousen sängystä ylös vastentahtoisesti. Uni on jättänyt jäseniini seksinjälkeisen raukeuden, ja yksinäinen sunnuntai tuntuu ajatuksena tavallistakin pahemmalta.
Sunnuntai on perheellisten ja pariskuntien päivä. Sunnuntait on varattu pitkille seesteisille aamiaisille, lämpiminä yhteen kietoutuville vartaloille, kohtuuttomille treeneille, päivällisille vanhempien luona.
Joka toinen sunnuntai saan päivässä aikaan enemmän kuin kahdessa viikossa. Siivoan koko kodin, katson jonkin leffan syöden samalla, luen, käyn lenkillä, pesen pyykkiä ja yritän kestää oloa, että jään jostakin paitsi. Mietin, mitä Ilona tekee Tuomaksen kanssa ja suren, että en saa olla hänen kanssaan.

Joka toinen sunnuntai mietin, että tarvitsisin lisää sinkkuystäviä ja vannon tekeväni asialle jotakin. Joka toinen sunnuntai suren sitä, että minulla ei ole ketään miestä edes kiikarissa. Ja koko päivän touhutessani olen melko varma, etten sellaista löydäkään, kukapa minut kotoa hakisi. Ja sitten päivän päätteeksi paistan itselleni lohturuuaksi köyhiä ritareita, upotan ne luomumaitoon, paistan voissa ja syön mansikkasurvoksen ja kylmän maidon kanssa samalla kun katson digiboksilta Unelmien poikamiestä.

Jussi ja Heikki istuvat katsomossa, kun minut ja Antero ohjataan tenniskentälle. En ole pelannut tennistä kymmeneen vuoteen enkä ikinä edes harrastanut sitä sen vertaa, että minulla olisi lihasmuististakaan mitään kaiveltavaa. Olemme viettämässä firman virkistyspäivää suomenruotsalaisteemalla, ja golf on jo suoritettu huonolla menestyksellä. Teema oli varmasti erittäin kilpailuhenkisen, wannabe-suomenruotsalaisen toimitusjohtajamme idea. Seuraava laji olisi purjehdus, ja illan päätteeksi juotaisiin snapseja.
Yritämme Anteron kanssa saada peliä aikaan, mutta kun kumpikaan ei osaa pelata lainkaan, pelistä ei tunnu tulevan yhtikäs mitään.
– Vähän tämä näyttää erilaiselta kuin telkkarista katsottuna, Jussi huutaa.
– Ehkä sinulla on, Anni, nilkan asento vähän väärä, Heikki vinoilee.
– Voi myös olla, että sinulla on aivan liian pitkä hame, Jussi ehdottaa.
– Ensi kerralla laitat sitten housut, Heikki huutaa, ja Jussi katsoo Heikkiä päätään pudistellen.
Yritän palauttaa Anteron syötön, mutta mailani ei aivan ylety. Seuraavaan osun, mutta pallo lasahtaa verkkoon.
– Tätä peliä ei varmaan pari snapsia pahentaisi, Jussi mutisee niin, että juuri ja juuri kuulen sen.
– Kokeillaanko nelinpeliä? Heikki ehdottaa ja hyppää seisaalleen.

Jussikin on saman tien pystyssä, ja he yrittävät tulla alas kentälle toinen toistaan nopeammin. Portaat ovat kapeat, mutta kumpikin yrittää ahtautua niihin ensimmäiseksi. Heikki luiskahtaa portaisiin hoikempana ja on kärppänä kentällä.
– Me pelataan Annin kanssa. Teidän aloitus, Heikki sanoo ja nostaa mailan valmiiksi.
Jussi lyö ensimmäisen syöttönsä niin kovaa kuin ikinä pystyy, mutta Heikki palauttaa sen kauniisti takaisin. Peli on yllättävän tiukka, mutta sitten huomaamme voitonriemuisesti, että Anterolla vasen takakenttä vuotaa. Jussilla meinaa jo mennä hermo, kun Antero ei saa pidettyä palloa pelissä. Kun Heikki syöttää viimeisen pisteemme, minä hyppään ilmaan ja Jussi nakkaa mailan kentän nurkkaan.
– Jes! High five!
Lyömme Heikin kanssa kädet yhteen.
– Ketkä voitti, ketkä on parhaita!
Aloitan itselleni epätavallisen innokkaan tuuletuksen ja kuljen kukkokävelyllä verkon edustaa.
– Voitin pelissä itseni, venyin aivan käsittämättömiin palloihin, löin muutamia melko hienoja kierteitä ja sain yhden niin kovan syötön, että Jussi ei pystynyt vastaamaan siihen. Hah! kohkaan Heikille.
Olen niin innoissani, että miehet varmaan ajattelevat, etten ole onnistunut missään ylioppilaskokeiden jälkeen. Heikki ja Antero nauravat, mutta Jussi näyttää nyrpeältä.
– Hienosti pelattu, hyvä matsi, kättelemme toisemme verkolla.
– Me tarjotaan eka kierros, Antero sanoo auliisti.
– Ja minulle toinen kierros, Heikki sanoo ja naulitsee katseeni.
Nyökkään Heikille hymyillen ja tökkään Jussia sormella kylkeen, mutta hän vain katsoo äkäisesti.
Virkistyspäivän jälkeisenä iltapäivänä Jussi tulee nojailemaan työpisteelleni.
– Onko sinulla kiire kotiin, käydäänkö bissellä? Minä olen nyt lähdössä.
– Tuomas tuo Ilonan vasta aamulla. Mennään vaan.
Kiskaisen takin niskaani ja vaihdan jalkaani tennarit, Jussi näprää samalla puhelintaan.

– Tuure Kilpeläisellä ja Kaihon Karavaaneilla olisi tänään keikka.
– Oletko sinä ihan varma, että haluat tanssia tangoa?
– No miksei, Jussi virnistää. – Jos kuitenkin mennään ensiksi lähipubiin. Pelaamme tunnin biljardia ja heitämme läppää.

Jussille maistuu olut ja hän kiskookin sitä aikamoista tahtia.
– Sinulla taitaa synkata uuden pomosi kanssa, Jussi toteaa neljännen tuopin jälkeen.
– Ihan mukavalta Heikki vaikuttaa, myönnän ja olen varma, että silmäni paljastavat minut.
– Huomaavainen ja jämpti. Hyvä että Kuosmanen uskalsi puhua minulle, laittoi aina sähköpostia, vaikka istuimme vierekkäin.
– Onhan se ihan jees.
Jussi on hetken hiljaa.
– Kuulin huhun, että se olisi saanut edellisestä paikasta fudut.
– Ai, miksi?
– Oli alkanut tapailla alaistaan.
– Aijaa, katson Jussia yllättyneenä.
Mietin Heikin lämmintä, nauravaa katsetta. Olinko minä vain kaava, jota hän toisti. Mutta emmehän me edes tapaile, muistutin itseäni. Ja sitä paitsi, oliko hän oikeastaan tehnyt mitään, minkä voisi edes tulkita yritykseksi. Hänhän oli vain ollut ystävällinen. Oli vaikea kuvitella hänet miehenä, joka vokottelisi alaisiaan. Hän oli jotenkin niin suora, tasapainoinen ja kiltti. Mutta mistäpä sitä toisaalta tietää. On sitä ennenkin luettu ihmisiä ihan väärin. Pettymys jysähtää rintaan yllättäen. Jussi siirtyy istumaan viereeni.

– Onneksi sinä et ole minun alaiseni, hän sanoo hiljaa ja laskee kätensä reidelleni.
– No ihan yhtä hyvin sinä voisit olla minun alaiseni, sanon ärsyyntyneenä.
– No sehän olisi vielä parempi, Jussi sanoo ääni hieman karheana ja puristaa polveani.
– Mä toteuttaisin kaikki sinun toiveesi, hän kuiskaa korvaani ja näykkää.
– Älä viitsi, pieni puistatus käy vartaloni läpi.
– Minun pitää varmaan lähteä, nousen ylös ja kurotan takkiani.
– Älä nyt, mennään meille jatkoille. Anni, hei. Minulla on sitä kuohuviiniäkin, josta sinä tykkäät. Et nyt menisi.
– Ilona tulee aamulla, mä haluan vähän unta ennen sitä, sanon, nappaan takkini ja yritän pidätellä esiin pyrkiviä pettymyksen kyyneleitä.

Baarikohtauksen jälkeen Jussin kanssa on hieman vaivaantunutta töissä. Heikkiä kohtaan olen täysin asiallinen. Välillä Heikki yrittää tulla juttelemaan niitä näitä, mutta torppaan keskustelut alkuunsa. Toisinaan huomaan hänen tarkastelevan minua, mutta hän kääntää katseensa nähdessään ilmeeni.
Viikot, jolloin Ilona on luonani, omistan tyttärelleni. Lapsettoman viikon hukutan töihin ja jonninjoutaviin tv-sarjoihin. Olen myös alkanut maalata, mihin ei viime vuosina ole riittänyt aikaa. Tuntuu, että elämässäni ei tapahdu mitään; kuljen työn, kodin ja kaupan väliä, enkä jaksa nähdä edes vaivaa, että minulla olisi jonkinlainen elämä.
Tuomas ilmoittaa saavansa naisystävänsä kanssa lapsen. Ilona on uutisesta täpinöissään. Hän on kasannut huoneensa nurkkaan kaikki vauvalelunsa, jotka aikoo antaa sisarpuolelleen. Hän on selvästikin myös lähentynyt äitipuolensa kanssa ja alkanut puhua hänestä myös ollessaan luonani.
Jussi on jäämässä opintovapaalle ja aikoo asua muutaman kuukauden Barcelonassa. Kaikkien muiden elämä tuntuu menevän eteenpäin. Kaikilla muilla tuntuu olevan elämässään jokin suunta. Minulla ei ole edes unelmia, mietin ja yritän keksiä edes yhden.
Istumme Ilonan kanssa lattialla pelaamassa Hedelmätarha-lautapeliä, kun puhelin soi.

- Heikki täällä moi. Anteeksi, että soitan näin perjantai-iltana. Painosta kysyttiin, että saisimmeko Väripatruunan painoon jo tänään? Mari laittoi sen painokuntoon, mutta lopputsekkaus uupuu. Olisitko ehtinyt töihin vielä tänään?

– Ilona on mun luona. Mutta jos me tullaan yhdessä. Tuskin siinä tuntia kauempaa menee.
– Hieno juttu. Kiitos Anni. Moi sitten!
– Kuka se oli, Ilona kysyy ja pyöräyttää kiireesti noppaa uudelleen luullessaan, etten huomaa mitään.
– Meidän pitää pyörähtää pikaisesti töissä.
– Saanko minäkin tehdä töitä? Ilona sanoo ja poimii vihreän omenan koriin.
– No sinä voit piirtää minulle sillä aikaa jonkun kivan kuvan. Kiinnitetään se sitten työpisteeni seinälle.
– Joo! Minä haen kynät, Ilona pomppaa ylös ja juoksee huoneeseensa.
Toimisto on hiljainen ja pimeä. Olin jotenkin ajatellut, että myös Heikki olisi töissä.
– Täällä on kuin mummin kellarissa, Ilona sanoo vakavana.
Sytytän valot.
– Aika paljon pöytiä, Ilona toteaa mietteliäänä.
– Mun loosi on tuolla, mennään sinne. Piirrät mun vieressä.
Ovi kolahtaa.
– Moi! Te ehdittekin jo tänne, Heikki huikkaa.
Sydämeni hypähtää, mutta pidän ilmeeni peruslukemilla. Ilona pujottelee Heikin luo.
– Sinä olet se mies, Ilona sanoo.

Heikki nyökkää aavistuksen epävarmana. Hän ehdottaa, että he hakisivat alakerrasta jäätelöä, jotta saisin oikolukea rauhassa. Käyn taiton kimppuun kiitollisena rauhasta. Kirjoitus- tai taittovirheitä ei löydy, ja olen jo puolivälissä lehteä, kun Heikin pöytäpuhelin soi. Tunnistan painotalon numeron ja vastaan.
– Anni Heikin puhelimessa.
– Moi! Onko se Hessu siinä lähellä? Mikähän Väripatruunan tilanne on?
– Se on tulossa tänään. Saatte tunnin sisään.
– Hieno homma! Sanotko Hessulle, että tennis keskiviikkona sopii.
– Minä kerron.
Ilona ja Heikki ovat tulleet taakseni ilman, että olen kuullut.
– Painosta Artsi. Teidän tennistreffit kuulemma sopii. Tunnetko sinä hänet hyvinkin, hän kutsui sinua Hessuksi?
– Vanha työkaveri edellisestä työpaikasta. Yt-neuvottelujen seurauksena koko osasto ajettiin alas.
– Ai kun ei ollut enää töitä?
– Hommat haluttiin ulkoistaa. Haluttiin yrittää tehdä halvemmalla.
– Siksi sait potkut?
– Kyllä, siksi sain potkut, Heikki sanoo hitaasti ja katsoo minua.
Ja silloin tajuan: Jussi on vedättänyt minua. Ehkä hän oli huomannut saman kuin minäkin. Ehkä kipinän huomasivat muutkin. Ensivaikutelmani oli ollut oikea. Helpotus valahti kaikkiin jäseniini. Ehkä Heikki pitikin minusta.
– Mä tarkistan lehden nopeasti loppuun, ja sitten mä tarjoan teille pizzat! Pizzan jälkeen heitämme Heikin kotiin hänen vastusteluistaan huolimatta.
– Tässäkö sinä asut? Ihana talo. Sinulla on oma pieni pihakin.
– Äiti, minä haluan mennä silittämään Heikin koiraa.
– Tulkaa nyt edes hetkeksi. Minä keitän kahvit. Tai teet.
– No käydään pikaisesti, kello on aika paljon. Sinun nukkumaanmenoaikasi on ihan kohta, Ilona.
– Joo, mutta nythän on viikonloppu, Ilona muistuttaa sirkein silmin.
Heikin susikoira Leopold odottaa eteisen matolla ja hyppää innoissaan Heikkiä vasten. Ilona ei malta edes riisua, kun jo kieppuu haltioituneena koiran ympärillä, joka vuorostaan yrittää nuolla hänen naamaansa minkä ehtii. Heikki suuntaa keittiöön, ja katselen uteliaasti ympärilleni. Panen merkille täyteen ahdetun kirjahyllyn, viskikokoelman tv-tasolla ja puoliksi kuolleena nuokkuvan jukkapalmun.
- Täällähän on kodikasta, sanon.
- Vaikutat yllättyneeltä, Heikki virnistää.
- Tule katsomaan mun chilejä.
Vastapainona olohuoneen pölyiselle palmulle keittiön ikkunalaudalla on värikkäissä ruukuissa tuuheita chilejä täydessä marjassa.
- Vau, komeita. Onko näitä vaikea kasvattaa?
- Jos vain saa elinolosuhteet kuntoon, niin ei. Paljon ne vaativat tosin aurinkoa, Heikki kertoo ja kokeilee chilien multia.
- Ovatko nämä sinun lapsiasi? kysyn ja tajuan kuulostavani ihan vanhalta lapsettomalta tädiltä.
- Niin kai sitten, jos koira on ihan vain koira, Heikki virnistää huomatessaan poskieni punoituksen.
- Näillähän on hienot nimetkin, huomaan multiin työnnetyistä tikuista. Bolivian Rainbow, Bird Eye Black Beauty?
Ilona ryysää keittiöön.
– Saanko minä vettä? Onpa sinulla kauniita kukkia, Ilona huomaa.
– Mikset laita minun piirustustani jääkaapin oveen? hän kysyy.
– Ehkä Heikki laittaa sen myöhemmin, sanon Ilonalle.
Heikki kuitenkin kaivaa paperin taskustaan ja kiinnittää sen magneetilla. Piirustuksessa on tyttö, joka taluttaa koiraa.
– Siinä ollaan minä ja Leopold, Ilona selittää.
– Minä voisin viedä sen lenkille, ja sinä ostat sitten minulle joskus jäätelön, Ilona sanoo Heikille.

Heikki nyökkää vakavana ja ojentaa Ilonalle vesilasin. Hän hörppii veden ahnaasti, kolauttaa sen tiskipöydälle, sanoo kiitoksen ja ryntää takaisin Leopoldin luo. Juomme teetä ja juttelemme niitä näitä. Huomaamme pitävämme samoista kirjoista ja elokuvista, ja innostun kertomaan itsestäni paljon enemmän kuin pitkään aikaan kenellekään. Hetken aikaa minusta tuntuu kuin olisin taas teini. Nuori tyttö, joka on onnellinen siitä, että on tavannut ihmisen, joka ymmärtää täysin. Katson Heikkiä silmiin, ja hän katsoo suoraan takaisin. Ja pitkästä aikaa, hyvin pitkästä aikaa minua katsotaan niin, niin heltynein silmin.

 

"Hetken aikaa minusta tuntuu kuin olisin taas teini."

Ilona tulee keittiöön Leopoldin perässä.
- Äiti, minua väsyttää.
- Lähdetään kotiin, kello on jo tosi paljon.
Heikki nousee pöydästä.
- Teenkö sinulle karjalanpiirakan matkaevääksi? hän kysyy Ilonalta.
- Joo, tee vaan, minä saatan ehkä nukahtaa autoon, Ilona sanoo vakavana.

Eteisessä Heikki solmii Ilonan hatun nauhat ja sulkee vetoketjun samalla, kun minä puen. Sitten Heikki suoristautuu eteeni. Kumpikaan ei oikein tiedä mitä tehdä. Sitten yhtäkkiä Heikki sulkee minut syliinsä. Halaamme pitkään. Painan nenäni hänen kaulaansa ja vain hengitän hänen tuoksuaan, kunnes Ilona kiskoo hihasta.

- Äiti, mennään jo. Minun piirakkani homehtuu, Ilona sanoo ja nauraa höröttää vitsilleen.

En malttaisi millään odottaa viikonlopun päättymistä ja Heikin näkemistä. Mutta maanantaina häntä ei näy töissä koko aamupäivänä eikä kukaan tiedä, missä hän on. Alan jo vähän huolestua, eikä modernin joulumenun suunnittelusta meinaa tulla mitään. Lounaalla ahmin levottomuuteeni tacosalaatista pelkät nachot ja kyytipojaksi lapan kulhollisen suklaamoussea. Vasta kahden maissa Heikki kurkistaa sermin yli tukka pörrössä ja silmät iloisina. Lämmin tunne läikähtää ylitseni ja hymy tarrautuu kasvoilleni.
– Mä irtisanoin itseni, Heikki sanoo varoittamatta.
– Siis mitä? kysyn ja yritän tulkita, vitsaileeko hän.
Alitajunnasta hiipii tuttu pettymys, taasko odotin ja tulkitsin ihan liikaa.
– Tänään on minun viimeinen työpäiväni, mennäänkö huomenna treffeille?
 

Mira on kohdannut autiolla rannalla Donin. Miehessä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, josta Mira ei saa otetta.

Kuullessani hänen nimensä purskahdan nauruun kaikista mahdollisista reaktioista. Uhkaavan tilanteen aiheuttama jännitys laukeaa, kun hirnun siinä ventovieraan edessä, vaikka tämä ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen tyylistä purkausta.

Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.

Saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen inhoa miettiessäni humalaista kolmikkoa, joka hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmaloma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi ilmestynyt kuin tyhjästä oikealla hetkellä.

”Don niin kuin Don Draper?” varmistan. En tajua mitä sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.

Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.

”Se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”

Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan lisää.

”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. Ääni kuulostaa ihmeellisen syvältä; mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että sen syntyminen vaatisi tynnyrimäistä rintakehää. Silti Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla, aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.

Ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä.

Don ei kuulosta kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Tuota kihartuvaa tummaa partaa jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa. Osaisin helposti kuvitella lainehtivat hiukset nutturalle, mutta minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.

Don asettaa kätensä löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei oikeastaan ole paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko tuo mieleeni romantisoidut keskiaikaleffat, joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa.

Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutamia uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.

Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän olla vilkuilematta Donin vartaloa, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Ymmärrän mainiosti miksi urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.

Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.

Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.

Panen ohimennen merkille, että aurinko on laskenut.

”Sinä tulit”, Don sanoo.

Hätkähdän pitkää hiljaisuuttamme. Don astuu lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin maalausta.

Tavallisesti hermostuisin näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Donin olemuksessa ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.

Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.

Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin paitsi vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.

”Tulen Suomesta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”

Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.

Hieron käsivarsiani, joita on alkanut paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin olet kotoisin? Oletko paikallisia?”

”Tämä on kansani.”

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä.

Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.

Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten en voi varmistaa onko hänellä sormusta.

Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”

Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.

Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”

”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”

”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”

Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”

”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”

”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”

Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.

”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”

”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”

”Aiotko viipyä kauankin?”

”Sen ajan jonka tarvitsen.”

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä.

Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään haluaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt Perissassa monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.

Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.

Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.

”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”

Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.

”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.

En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.

Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.

Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi pilvisenä päivänä.

Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.

Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.

Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.

Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.

”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.

”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.

Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.

”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”

”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”

”Meressä.”

Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”

”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”

”Olet siis merimies?”

”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”

”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”

”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.

”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”

Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”

Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta.

Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”

”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä, en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”

Hän hymyilee vaisusti eikä vastaa mitään.

En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.

Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.

Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.

Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.

”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.

”Aivan, sinähän palelit.”

Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä loistaa turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.

Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.

Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”

”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.

Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.

Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.