Me Naisten rakkausnovellikilpailun 4. sijoittui kaihoisan kaunis tarina Keltaisia narsisseja, rakas. Ensin kirjoittaja suutelee naistaan, mutta seuraavassa hetkessä hän näkee rakkaansa elottomana tiellä. Kuinka se on edes mahdollista? Kenelle oikein tapahtuu niin?

En koskaan unohda päivää, jolloin varastimme veneen rannasta katsoaksemme auringonlaskua järvellä. Soudimme keskelle vettä, ja taivas näytti palavan. Niin näyttivät sinun silmäsikin, kun puhuit tulevaisuudesta niin innokkaasti, että melkein menetit äänesi. Tiedän että se kuulostaa surkealta elokuvien kliseeltä, mutta silti, se tapahtui meille sinä iltana. Puhuimme kaikesta maan ja taivaan välillä, mielessä pyörineet pelot ja toiveet soljuivat huulilta ulos kevyeen kesäilmaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun sanoimme toisillemme ne kolme maagista sanaa.

Kirjoitan sinulle, koska on asioita, joita minun on sanottava. Minulla ei ole ketään kenelle voisin puhua, ei muita kuin sinä. Olet ainoa, kenen haluan minua kuuntelevan. Sanani eivät kuulu papin, vanhempiesi, ystäviemme tai itkevien sukulaistesi uteliaille korville. Heille, jotka eivät luultavasti ole sanoneet sinulle sanaakaan koko elämäsi aikana.
Silti, he itkivät silmänsä irti hautajaisissasi ja surivat sinun surkean lyhyttä elämääsi, vollottivat murheellisina. Voin kuvitella, kuinka olisit pyöritellyt silmiäsi, jos olisit ollut kuuntelemassa, niin kuin aina, kun olit ärsyyntynyt jostakin. Joka tapauksessa, minä nyökkäsin heille päätäni tyynesti – aivan kuin olisin ollut jonkin sortin rohkea mies – kättelin, ja lähdin pois. Kun olin yksin perheesi puutarhassa, aloin itkeä kovempaa kuin olen koskaan itkenyt.

Mikä huolestuttaa minua eniten on se, että minun olisi pitänyt sanoa ja tehdä enemmän, kun veri vielä kulki suonissasi ja sydän pamppaili rinnassasi. Kun öisin makaan sängyssäni ja yritän nukkua, mielestäni tulee ajatusten pyörremyrsky, joka ei lopeta sekoittumistaan.

Mietin jatkuvasti, kuinka typerä olinkaan, kun en vienyt sinua näkemään maailmaa, kiertämään sitä kokonaan – vaikka siitä aina haaveilimmekin. En koskaan tuonut sinulle kukkia syntymäpäivänäsi. Olisit täyttänyt 22 keskitalvella, ja kerroit minulle, että et halua mitään muuta niin paljon kuin kirkkaankeltaisia narsisseja.

– Ne muistuttavat minua keväästä. On ihanaa, että aina on olemassa uusi alku, sanoit hymyillen. Niinpä minä päätin, että hankin sinulle narsisseja, vaikka se olikin käytännössä mahdotonta siihen aikaan vuodesta. Mutta en koskaan tehnyt niin, koska jätit minut ennen syntymäpäivääsi.

Kaikki kyselevät, kuinka minä voin. Vastaan lujasti voivani hyvin, hymyilen kohteliaasti ja käännän katseeni pois heti kun mahdollista. Sinä varmaan arvasitkin, että vetäisin esityksen päälle, vaikka kaikki tuntuukin murenevan ympäriltä. Joka puolelta kuuluu sumeaa puheensorinaa ihmisiltä, jotka kehottavat minua tekemään kaikenlaista; lue kirja, kuuntele musiikkia, juokse. En minä voi tehdä mitään, sillä vaikka yrittäisin juosta ajatuksiani pakoon, juoksen suoraan sinua kohti. Olet joka puolella: Olet rakennuksien seinissä, joita vasten otimme valokuvia. Olet kaduilla, joita pitkin kävelimme humalaisina ja onnellisina. Olet kahviloissa, joissa istuimme tuntikausia. Olet sinisellä taivaalla. En olisi koskaan voinut uskoa, että samaan aikaan voisit olla kaikkialla, mutta silti niin äärettömän kaukana minusta.

En olisi koskaan voinut uskoa, että samaan aikaan voisit olla kaikkialla, mutta silti niin äärettömän kaukana minusta.

En ole ollut niin vahva kuin esitän olevani. Olen vihainen. Olen vihainen äidilleni, joka yrittää ainoastaan auttaa. Vihainen itselleni, koska olen satuttanut hänen tunteitaan. Olen vihainen maailmalle, vihainen ihmisille jotka tulevat luokseni säälivä katse silmissään ja vihainen Jumalalle, kun hän vei sinut pois minun luotani. Minun mieleni ei rauhoitu. Ikävöin sinua niin paljon, että se sattuu joka ikisellä tavalla kuin on edes mahdollista. Kerro se Jumalalle, jos näet häntä. Kysy häneltä, onko tämä kaikki reilua. Kysy, onko tämä oikea tapa sanoa jäähyväiset.

Join itseni humalaan ollakseni ajattelematta edes hetkeen. Hautajaisistasi on nyt kulunut kuusi viikkoa, enkä ollut vielä eiliseen mennessä koskenutkaan alkoholiin, koska tiesin sen olevan huono idea. Välttelin katseellani ylähyllyllä häämöttävää viinapulloa, ja lopulta jouduin lukitsemaan sen ylälaatikkooni, etteivät tärisevät käteni vahingossakaan päätyisi avaamaan sen korkkia. Kuitenkin, kuten arvata saattaa, se tapahtui eilen illalla.

Ajan määritelmä on oudolla tavalla muuttunut kuolemasi jälkeen. Tunnit tuntuvat matelevan armottoman hitaasti. Mutta oli kummallista havahtua siihen, että lähdöstäsi olikin kulunut jo viikkoja. Millään ei ole enää samalla tavalla merkitystä, elä mä tuntuu todella epätodelliselta. Harhailen omissa maailmoissani, istun tupakoiden taloyhtiöni takapihalla tai makaan sängylläni tuijottaen kattoa. Käyn säännöllisesti syömässä perheeni kanssa päivällistä, että he eivät huolestu minusta liikaa. Kuuntelen vanhempieni ja sisaruksieni juttuja ja huomaan minua tarkkaan silmäilevät katseet, mutta pidän omani tiukasti lautasessani. Kiitän ruuasta, laitan astiat koneeseen, ja lähden kotiin.

Eilinen noudatti täsmälleen samaa kaavaa, kun kaaduin sängylleni ja sytytin tupakan. Katse kääntyi väistämättä sinun kuvaasi, joka lepäsi yöpöydällä kultaisissa kehyksissä. Mahasta kouraisi kivuliaasti, kun hipaisin kasvojasi kylmän lasin läpi. Mieleeni tuli ilta, kun tapasimme ensimmäisen kerran. En koskaan ole ollut ihminen, joka olisi erityisemmin haaveillut parisuhteesta. Pikemminkin pakoilin ajatusta sitoutumisesta ja ahdistuin, kun jokin harmiton kauniin tytön vokottelu etenikin toista tai kolmatta tapaamista pidemmälle. Kun huomasin, että tyttö alkoi katsella minua pidempään, pitää minua intiimisti lähellään ja kuiskia herkkiä ja kauniita asioita korvaani, minä rakensin ympärilleni heti jonkinlaisen suojamuurin. En työntänyt noita kauniita, mitättömiä ihmisiä pois luotani suoraan, mutta pikkuhiljaa aloin liueta tilanteesta ja muuttua etäiseksi, pahoitella ja sanoa, että se ei ollut hänen vikansa.

Jälkeenpäin minua hävetti ja kadutti, enkä oikein edes ymmärtänyt, miksi minun piti käyttäytyä niin idioottimaisesti. En minä halunnut hankkia itselleni mainetta, että kohtelen naisia kuin kertakäyttötavaraa, mutta en pystynyt myöskään päästämään ketään tarpeeksi lähelle.

Sinä olitkin ensimmäinen, jolle tein liiankin tarkan humalaisen selonteon ongelmastani. Istuit viereeni bussipysäkillä, sytytit tupakan ja taisit tervehtiäkin. En tiedä kauanko minulla meni tarkastellessani kasvojasi, minuutti, kaksi, ehkä kolmekin, mutta en halunnut lopettaa. Näytit niin kauniilta aamuauringossa, etten saanut tarpeekseni. Tummat silmät katsoivat minua ihmetellen, kulmakarvat nousivat, suit hiuksiasi hiukan hermostuneena. Tajusin käyttäytyväni kuin idiootti ja käänsin nopeasti pääni pois, mutta sydän tykytti rinnassa. Harvat ihmiset aiheuttavat sellaisen tunteen ensisilmäyksellä. Tarjosit tupakan, ja vähän tärisevin käsin sytytit sen minulle. Toivoin sen johtuvan samanlaisesta kutkuttavasta jännityksestä, jota minä koin sillä hetkellä. Olimme matkalla eri suuntiin, mutta molempien piti odotella kyytiään vielä useampi minuutti. Keskustelu syntyi kuin luonnostaan. Olit matkalla töihin, minä taas perinteisessä sunnuntaiaamun morkkiksessa ja palaamassa kotiin keskustan baarikadulta. Kyselimme toisiltamme paljon asioita. Jossain vaiheessa tultiin siihen kohtaan, että minä en enää miettinyt, mitä sanoin. Tajusin vaahtoavani itseinhostani ja sanoin ensimmäistä kertaa pelkoni ääneen, ihmettelin sinulle, että tulenko aina olemaan näin yksin.

– 23-vuotias ja elämä edessä, mitä oikein luulet? Että meidän tulevaisuus on jokin valmiiksi kirjoitettu asia, jolle ei voi tehdä mitään? Jos jotain olen elämäni aikana tajunnut, niin hyvien kuin huonojenkin kokemusten kautta, on se, että kaikki voi aina muuttua. En tiedä, missä sinun luottamuksesi elämään on rikkoutunut, mutta se palaa kyllä, sanoit hymyillen, puhalsit savua ulos ja jatkoit.
– Jokainen tarvitsee siihen vain oikean ihmisen.
Sydämeni taisi jättää yhden lyönnin välistä.
– Minä kun taas luulin, että onnellisuutta ei pitäisi varata koskaan jonkun toisen varaan, vastasin nopeasti ja aloin heti katua kyynistä letkautustani.
Katselit minun kasvojani omituisella ilmeellä, jota en oikein osannut lukea.
– Ei se sitä olekaan. Se on sitä, että annat itsestäsi toiselle. Otat rinnallesi jonkun, joka osoittaa, että maailma ei ole täynnä luottamustasi pettäviä ihmisiä.
Pidit pienen tauon ja sanoit.
– Sitä paitsi, puhuttiinko me nyt rakkaudesta, luottamuksesta vai onnellisuudesta?
Naurahdin hiljaa ja katselin taas kasvojasi hiukan pidempään.
– Eivätkö ne asiat kuitenkin kulje käsi kädessä?
Sinäkin nostit katseesi maasta, tumppasit tupakan ja hymähdit hiljaa.
– Niinpä kai.

Heilautit ruskean ja hiukan kuluneen nahkalaukun olallesi, hymyilit leveästi ja nousit bussiin, joka ajoi pois näkyvistäni. Katselin tyhjää katua, joka näyttikin äkisti kauniimmalta kuin puoli tuntia sitten. Puhelinnumero oli taskussani, ja sinun kanssasi olemisesta jäi jotenkin lämmin olo.

Kaikki tämä juoksi pikakelauksella silmieni edessä, kun kaivoin nopeasti pöytälaatikon avaimen lipaston pohjalta. Nostin viinapullon pöydälle, kaivoin kaapista pölyisen lasin ja nostin sen huulilleni. Kirkas neste poltti kurkkua ja rentoutti oloa hiukan. Kumosin suuhuni toisen, kolmannen, neljännen paukun. Se ei riittänyt. Naukkailin kaikkea mitä satuin jääkaapista löytämään. Koko kropassa pistävä kipu alkoi laantua ja tilalle ilmestyi kamala turruttava tunne. Ajatukseni muuttuivat ihmeelliseksi puuroksi, ja tajusin, että minun oli pakko päästä ulos.

Taisi olla jo yö, kun astuin asunnostani ruuhkaiselle pääkadulle. Oli jo hämärää, ja kadut alkoivat täyttyä ihmisistä, jotka olivat menossa juhlimaan kuka mitäkin. Muistan ajatelleeni, kuinka ihmeellistä se on, että vaikka jonkun maailma romahtaa, rikotaan pirstaleiksi ja tuhotaan olemattomaksi? Ulkopuolella kaikki jatkaa olemistaan. Ihmiset kävivät töissä, juhlivat, rakastelivat ja olivat onnellisia samaan aikaan, kun minulta vietiin kaikki. En minä mitään muuta voinut olettaakaan, mutta se tuntui silti oudolta.

Olin niin humalassa, että en oikein itsekään tajunnut mihin jalat minua veivät. Ymmärsin seisovani entisen vakiobaarini jonossa, kun tuttu ovimies tarttui minua olkapäästä kääntääkseen minut ympäri. Hän heilautti kättään tuttavallisesti ja sanoi, että voin mennä jonon ohi sisään. Vaikka näkökykyni olikin viinan turruttama, ehdin huomata, kuinka kummastuneena hän katseli minua. Sana sinun menettämisestäsi oli varmasti ehtinyt kiiriä eteenpäin? Kukapa nyt suuntaisi baariin, kun on juuri menettänyt rakkaansa? Mietin varmaan samaa kysymystä itsekin, mutta silti ajatus suututti minua. Ajattelin uhmakkaana, että voisin tehdä mitä vain, eikä arvostelu kuulunut muille ihmisille. Vain minä sain vihata itseäni.

Olin niin humalassa, että en oikein itsekään tajunnut mihin jalat minua veivät.

Törmäsin paljon tuttuihin, jotka katselivat minua ihmeissään, taputtelivat olkapäälle ja halasivat lujasti. He sanoivat, että halusivat antaa minulle omaa tilaa menetykseni jälkeen; että voisin koska tahansa soittaa. Sinunkin ystäväsi tulivat silmät kyynelissä pitelemään minua ja antamaan lohdullisia sanojaan. Suoraan sanottuna, en kaivannut ketään heistä, enkä yhtäkään lausetta tai sanaa. Ne tuntuivat aivan turhanpäiväisiltä. Kaipasin lisää alkoholia, kaipasin hetkellistä taukoa mielestäni. Vesi nousi silmiin aina uudelleen ja uudelleen, kun vodka kiristeli kurkussa ja kirkkaat valot iskivät kasvoille. Ihmismassat kääntyilivät ympärilläni, tönivät, koskettelivat ja liikkuivat ympärilläni. En ollut koskaan tuntenut itseäni yksinäisemmäksi. Kaipasin sinua niin paljon.

Aamulla käänsin kylkeäni ja minua alkoi hymyilyttää jo ennen kuin ehdin avata silmiäni. Haistoin sinut. Tuttu, kaunis ja seksikäs tuoksu leijui ympärilläni, ja tunsin vierestäni hohkaavan pehmeän ja lämpimän ihon. Nostin vasenta kättäni, kiedoin sen ympärillesi ja vedin sinut aivan minuun kiinni ja aloin suukotella hellästi kaulaasi. Sivelin kroppaasi, käsivarsia pitkin kylkiin, lantiolle ja vatsalle, kohti reisiä. Tunsin olevani niin onnellinen ja elossa, rakastunut. Kuuntelin ympärillä kaikuvia ääniä: rappukäytävästä kuuluvaa lapsen kovaäänistä puhetta, kadulla vilisevää aamupäivän liikennettä ja radiosta hiljalleen soivaa jazzia. En edes pidä siitä musiikista, mutta se sopi siihen kauniin rauhalliseen hetkeen, joka ei kaivannut mitään muuta ollakseen täydellinen. Raotin silmiäni ja katselin ympärilleni huoneeseen, jossa makasimme niin lähekkäin.

En tuntenut paikkaa. Seinät olivat kirkkaan valkoiset, ikkunoissa roikkuivat vaaleat verhot, eikä missään näyttänyt tutulta. Missä olivat sinun tavarasi, rakas? Ympärilläni näkyi pelkkiä valkoisia, kiiltäviä pintoja, tyttömäisiä hajuvesipulloja ja kosmetiikkaa. Pelko alkoi hiipiä hitaasti tajuntaani, suljin silmät ja vedin äkkiä kädet tuon tuntemattoman naisen ympäriltä. Puristava kauhun tunne laukesi rinnassa. En voinut hengittää, en halunnut uskoa, ettet sittenkään ollut siinä. Muistin eilisillan, baarin, ihmiset ja hautajaisesi, nurkassa hiljaa seisovat vanhemmat ja tyhjät peilistä tuijottavat kasvoni, joita en ole tahtonut tunnistaa omikseni. Sinä et ollutkaan vierelläni. Sydäntä tykytti.
Kuka tämä vieressäni makaava nainen sitten oli? Vilkaisin oikealle nähdäkseni hänet. Tämäkin oli noussut istumaan ja katseli suuntaani. Minua tarkastelivat sirot, melko kauniit kasvot, jotka olivat edellisen illan meikkien tuhraamat. Tajusin, että naisen rinnat olivat paljaana. Hän huomasi kiusallisen vilkaisuni ja vetäisi äkkiä peiton ylös peittääkseen itsensä.

Tajusin, että naisen rinnat olivat paljaana. Hän huomasi kiusallisen vilkaisuni ja vetäisi äkkiä peiton ylös peittääkseen itsensä.

 

Selvitin hiukan kurkkuani ja kysyin:
– Tuota, mitä eilen oikein tapahtui?
– Ei mitään. Tulit tänne ystäviesi kanssa ja sammuit sitten siihen sängylle. Kaikki ajattelivat, että sinun on parasta jäädä tänne. Sinua ei oikein saanut liikkeelle.

–  Anteeksi jos siitä oli vaivaa. Ja tuo äskeinen myös? Minä luulin sinua tyttöystäväkseni.
Nainen kohotti kulmiaan yllättyneenä, ehkä jopa vihaisena. Päätä jyskytti, ja huono olo alkoi hiljalleen levitä koko kroppaan.
– Hän varmaan arvostaisi, että kertoisit, missä olet yösi viettänyt, tämä tiuskaisi kylmällä äänensävyllä.
– Hän kuoli vähän yli kuukausi sitten, sanoin hiljaa.
Naisen kasvot venähtivät, ja hänen silmänsä näyttivät äkkiä hätääntyneiltä, pahoittelevilta.
– Olen niin pahoillani, hän kuiskasi juuri ja juuri niin kovaa, että kuulin mitä hän sanoi.
– Niin minäkin.
– Haluatko jutella siitä? nainen kysyi edelleen kuiskaten.

Vanhasta tottumuksesta olin vastaamassa kieltävästi, mutta jäin aukomaan suutani empien. Tajusin äkkiä, etten ollut puhunut kuolemastasi kellekään sanaakaan; kuunnellut vain loputtomia pahoitteluja ja saanut halauksia puolituntemattomilta. Kai monet olivat yrittäneet saada minut puhumaan ja auttaa, mutta kuittasin pyynnöt nopeasti kieltävästi. Sanoin, että en pysty. Ja tottahan se olikin.
En halunnut muistaa. Joka kerta kun ajattelin sanovani edes jotain, kymmeniä muistoja ja hetkiä vyöryi mieleen välittömästi kuin jokin äärettömän voimakas hyökyaalto. Pidemmän päälle sellainen on aika raskasta. Jossain vaiheessa päätin, että hiljaa oleminen on parempi vaihtoehto kuin itkun nieleskely ja kiusalliset taputukset olalle.
Mutta tämä kerta oli erilainen. Tapaamastani naisesta, joka esitteli itsensä Ninaksi, huokui jotain samankaltaista kuin sinusta; hän oli luotettava. Ei yhtä puoleensavetävä ja miellyttävä kuin sinä, mutta enhän minä sellaista voi keneltäkään vaatiakaan. Joka tapauksessa, hän sai minut puhumaan. Kantoi eteeni höyryävän kuuman kahvikupin ja sanoi lempeällä äänellä.
– Kerro.
– Sitä on absurdia ajatella, aloitin hataralla äänellä ja henkäisin katkonaisesti.
– Se oli niin tavallinen päivä, lauantai. Minä herätin hänet suudelmilla. Tavallisesti hän oli meistä se, joka ei herännyt millään ja saattoi nukkua vaikka pitkälle iltaan, mutta sinä aamuna hän räväytti silmänsä auki välittömästi ja nauraa ja kiljahdella kuin jokin pikkutyttö. Me rakastelimme, teimme toisillemme aamupalaa, katselimme maksukanavien huonoa elokuvatarjontaa. Kaikkea sellaista. En muistaakseni edes missään vaiheessa kertonut, kuinka paljon rakastin häntä. Rakastan edelleen. Se on jäänyt häiritsemään minua niin paljon. Minun olisi pitänyt sanoa ja tehdä enemmän.
– Hän varmasti tiesi sen, vaikka et juuri silloin sattunut sitä ääneen sanomaankaan.
Hymähdin hiljaa ja hörpin kahviani pienin siemauksin. Nina katseli minua lempeästi. Pidin hänestä. Hänen seuransa oli rauhoittavaa; tämä ei tarkkaillut minua kuin jotain koe-eläintä tai hoputtanut minua jatkamaan ennen kuin olin valmis.
– Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. En oikein vieläkään tajua sitä. Olimme lähdössä ruokakauppaan, eteisessä pukeutumassa. Kaikki tuntui niin hyvältä, molemmat ihmettelimme ääneen juuri sen yhden lauantain ihanuutta. Ensin minä suutelin naistani hänen eteisessään ja pitelin lujasti kiinni. Seuraavassa hetkessä näin hänet elottomana tiellä. Miten helvetissä se on edes mahdollista? Kenelle oikein tapahtuu niin?
Huomasin Ninan silmiin hitaasti kehittyvät kyyneleet ja tajusin melkein huutavani.
– Me astuimme hänen asunnostaan ulos, jonka jouduin viime viikolla tyhjentämään. Katselemaan sitä kohtaa, jossa hänen kallonsa osui tiehen ja murtui pirstaleiksi. Hänen vanhempansa koittivat anella minua, että he hoitaisivat koko homman joidenkin sukulaisten kanssa. Olin liian ylpeä suostuakseni. Sanoin, että minun täytyy tehdä se. Heti sillä hetkellä kun kävelin talon eteen, tuntui kuin minua olisi lyöty puukolla rintaan. Silti piti taas esittää rohkeampaa kuin oikeasti edes olin.
Nina nosti hitaasti kätensä omani päälle ja puristi sitä lujasti. Lämpimät sormet omieni ympärillä tuntuivat hyviltä. Nostin katseeni pöydästä ja sanoin:
– Anteeksi, että korotin ääntäni. Tämä on vain niin helvetin hankalaa.
– Ei, viimeinen asia mitä sinun pitäisi muka tehdä, on anteeksipyytely. Haluan että jatkat, jos sinusta vain tuntuu siltä.
Haukoin henkeä ja pystyin vaivoin puuskahtamaan.
– Astuimme suojatielle ja yhtäkkiä vasemmalta tuli auto, jota kumpikaan ei huomannut. Roosa käveli edellä ja minä hänen perässään, hän sanoi jotain mitä en ehtinyt kuulla. Huusin hänen peräänsä ja hän nauroi. Seuraavaksi kuulin kovaa jarrujen kirskuntaa ja kaikki tuntui pysähtyvän. Juoksin Roosan perään, yritin estää sitä minkä juuri ja juuri tajusin tapahtuvan, mutta ei ollut mitään, mitä olisin voinut tehdä. Näin kuin hidastuttuna, kuinka auton keula osui häneen, heitti kohti tuulilasia ja paiskoi sitten maahan kuin räsynuken. Kukaan ei voinut pelastaa häntä, vaikka ambulanssi saapui nopeasti ja hänet kiidätettiin sairaalaan. Tiesin sen jo onnettomuuspaikalla, mutta minä jatkoin kaikille karjumista, jotka ympärilläni satuin näkemään. Huusin epätoivoisesti, että miksi kukaan ei tee mitään, miksi Roosa ei herää. Olin kuin pieni lapsi, jolle lääkäri koitti selittää, että mitään ei ollut enää tehtävissä.

Siinä vaiheessa minä en pystynyt enää. Pyyhkäisin kuumat kyyneleet poskiltani, kiitin Ninaa kahvista ja hymyilin tälle väkinäisesti. Hän nousi halaamaan minua, veti tiukasti lähelleen ja silitti niskaa. Läheisyys tuntui hyvältä, eikä minun oikeastaan edes tehnyt mieli lähteä. Kuitenkin tartuin Ninaa olkapäistä kiinni, työnsin kauemmas ja kiitin vielä kerran. Sitten poimin eteisen tuolin selkämykseltä takkini ja astuin ulos rappukäytävään. Nina antoi minulle numeronsa ja sanoi, että voisin soittaa koska tahansa.

Muistan meidän ensimmäisen yhteisen yömme kirkkaasti. Tavattuamme bussipysäkillä sinä aurinkoisena sunnuntaiaamuna en odottanut pitkään, ennen kuin soitin sinulle. Kotona vietin muutaman minuutin tuijotellen puhelimeni mustaa näyttöä, mutta jokin selittämätön voima sai minut näppäilemään siihen numerosi. Ujostellen pyysin sinua lähtemään kanssani ulos, ja yllättäen suostuitkin heti. Helvetti, oloni oli niin upea, että olisin voinut juosta vaikka maailman ympäri. Aika kului kanssasi niin nopeasti, ettemme oikein itsekään käsittäneet sitä. Keskustelumme oli hetkessä venähtänyt myöhäiseen iltaan, ja ympärillämme aiemmin vallinnut ihmisvilinä oli hiljalleen haihtunut. Oli torstai, kadut kaikuivat hiljaisuutta ja ihmiset olivat kaiketi vetäytyneet koteihinsa. Niin teimme mekin, yhdessä. En ollut suunnitellut sitä, en lainkaan, mutta jotenkin me ajauduimme minun luokseni. Kanssasi oli niin helppoa ja vaivatonta, hiljaisuudet eivät tuntuneet pakotetuilta, ne olivat luonnollisia. Pieniä hetkiä, jolloin meillä oli aikaa katsella toisiamme ja hymyillä ujosti toisillemme.

Aloit hivuttautua lähemmäs, laskit käden reidelleni ja kumarruit varovasti eteenpäin. Minä liu'utin oikean käteni selkääsi pitkin hitaasti, tunnustellen pehmeää ihoasi, ja etenin kohti niskaa ja pitkiä vaaleanruskeita hiuksia, joiden lomaan kiedoin sormeni. Toisen käteni ohjasin kohti lantiotasi, vedin sinua itseeni kiinni niin, että melkein tunsin lujaa tykyttävän sydämeni omaani vasten. Molempien hengitys alkoi kiihtyä ja liikkeet muuttua haluavammiksi; olin koskettanut kymmeniä naisia, mutta kukaan heistä, ei yksikään, saanut minua tuntemaan niin kuin sinä sait. Vartalot kiinni toisissaan ja sydämet avoimina, huulemme vihdoin löysivät toisensa. Suudelmat olivat tunnustelevia, intohimoisia, välittäviä. Tuntui kuin olisin pidellyt sinua sylissäni aina, koskenut huuliasi omillani ja ollut hellien käsiesi armoilla. Olit niin lämmin ja ihana, että meinasin pakahtua onnesta.

Liikkeesi olivat uskomattomia, painoit rintojasi kiinni minuun, suutelit kaulaani täyteläisillä huulillasi ja liikuttelit naisellisen leveää lantiotasi minua vasten.

Liikkeesi olivat uskomattomia, painoit rintojasi kiinni minuun, suutelit kaulaani täyteläisillä huulillasi ja liikuttelit naisellisen leveää lantiotasi minua vasten. Riisuimme vaatteet päältämme hitaasti, tutkien; kroppasi oli niin kaunis, pehmeä, muodokas. Kurkustasi kuuluvat hiljaiset voihkaukset ja inahdukset saivat minut hulluksi. Huomasit ihailevan katseeni ja hymyilit minulle tyytyväisenä ja upean näköisenä, etten kestänyt enää. Tartuin sinusta lujasti kiinni ja nostin syliini, kannoin sinut kohti makuuhuonetta.

Laskin sinut sängyllesi ja asetuin päällesi, kietouduimme toisiimme tiukasti ja katselimme toisiamme suoraan silmiin, kun työnnyin vihdoin sinuun. Sinä säkenöit ja minäkin tunsin kohoavani kanssasi jonnekin aivan muualle. Olimme omassa todellisuudessamme. Olit aivan eri luokkaa kuin naiset, joiden kanssa olin ennen viettänyt monia epätoivoisia öitä ja häpeällisiä aamuja. Tiesin sinun olevan erilainen, ja niin tiesit sinäkin. Sellaiset katseet, jotka annoimme toisillemme sillä hetkellä, antavat vain kaksi eksynyttä ihmistä, jotka ovat vihdoin löytäneet toisensa.

Kaiken tuon ajattelu tekee niin kipeää. Minä luulin löytäneeni ihmisen, jonka kanssa viettäisin loppuelämäni. Me haaveilimme häistä, lapsista ja tulevaisuudesta yhdessä. Päässämme pyöri kliseisiä ajatuksia vanhasta omakotitalosta, jonka kunnostaisimme itsemme näköiseksi ja jonka kuistilla kiikkuisimme vanhoina kiikkutuoleissa ja muistelisimme värikästä nuoruuttamme kaihoisasti.

Suunnittelimme matkoja, jotka eivät koskaan toteutuneet. Katselimme toisiamme joka aamu silmiin, sanoimme rakastavamme toisiamme niin paljon, ja kun sanat loppuivat, jatkoimme puhettamme kehoillamme. Jokainen liike ja tukahdutettu voihkaisu oli täynnä välittämistä, ja me molemmat tiesimme sen täydellisesti. Tekisin mitä tahansa, että saisin edes yhden tunnin kanssasi. Jotta voisin ihailla kauneuttasi ja ihmetellä, kuinka viisas oletkaan. Kuunnella, miten kerrot mielipiteitäsi katsomistamme elokuvista ja pohdiskelet, mitä jokin kappale yrittää sinulle kertoa. Halusit aina analysoida kaikkea. Kaiken takana oli mielestäsi jokin metafora tai piilomerkitys, jonka taiteilija on salannut saadakseen katsojansa ihmettelemään. Sitä oli mukavaa kuunnella.

Sen yhden tunnin aikana koskettaisin sinua joka puolelta, kuljettaisin sormia pitkin huuliasi ja jokaista kropan kaarta. Haluaisin maistaa ja haistaa ja kokea sinut aina uudelleen ja uudelleen, kyllästymättä koskaan. Haluaisin kuulla naurusi ja nähdä hymysi ja hymykuopat, jotka karehtivat poskilla, kun nauroit lujaa. Ja se tapahtui usein, sillä nauroit aina tyhmille vitseilleni ja tartuit sitten kasvoista kiinni ja suutelit lujasti. Minä taas puistelin päätäni ja ihmettelin ääneen, että miten olen löytänyt kaltaisesi naisen rinnalleni. Sinä hymyilit itsetyytyväisesti ja iskit joskus varmaan silmääkin.

Kolme kuukautta poismenosi jälkeen olen varovaisesti alkanut nousta jaloilleni. Ottanut enemmän ihmisiä vastaan, päästänyt heitä lähelleni. Sitähän sinä minulle opetit, heti ensimmäisestä kerrasta lähtien, muistatko? Olen muistellut usein viisaita sanojasi. Liian monta kertaa olen yrittänyt pärjätä yksin ja esittää urhoollista sankaria. Tiedän, että minun täytyy luottaa – niin sinäkin sanoit – mutta nyt se tuntuu entistä vaikeammalta. Minä luotin sinuun, mutta kukaan ei varoittanut, että sinut voitaisiin viedä minulta pysyvästi pois. Ei kukaan ajattele sellaisen tapahtuvan omalle kohdalleen. Vaikka seuraa uutisia, ja näkee ihmisten menettävän omaisiaan joka päivä maailman vaarallisimmilla alueilla tai lähiöiden leikkikentillä, kaupunkien keskustoissa, missä tahansa, silti, itselleen sellaista julmuutta ei voi käsittää, enkä koskaan käsitäkään.

Toinen asia, jota en lopeta koskaan, on sinun rakastamisesi. En tiedä, mitä tulee tapahtumaan seuraavaksi, sen olen oppinut, mutta sinä tulet aina pysymään. Muistoissa, valokuvissa, kaikkialla, kuten aiemmin sinulle jo mainitsin, sydämessä. Vien haudallesi kukkia joka päivä, kerään kuihtuneet entisten tieltä. Kai olet jo huomannut ne? Keltaisia narsisseja, rakas.
 

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.