Johanna ei kainostele vaan päättää nauttia rantalomasta brasilialaisella asenteella. Lasten kanssa hän löytää asumattoman saaren – joka ei olekaan asumaton.

Maanantaiaamuna Rane lähti innokkaana ja varhain töihin parkkipaikan maanpohjaa tekemään, eikä Johanna ehtinyt kietoutua miehen ympärille ja uppoutua unennuhjuiseen kainaloon jatkamaan uniaan. Hän heräsi hikisenä yksin ja joutui hetken miettimään, mitä erikoista tässä päivässä olikaan. Ai niin, hän ja lapset viettivät all inclusive -lomaa!

Johanna kokkasi superaamiaisen. Siihen kuului hänelle uusi ruokalaji ”Munia Benedict”. Ensiksi hän valmisti hollanninkastikkeen ja keitti sitten uppomunia. Hän paahtoi paahtoleipiä ja teki niistä kaksikerroksisia kinkkuvoileipiä. Niiden päälle hän asetteli uppomunan ja valutti vielä keltaista hollanninkastiketta. Pinnalle hän rouhi myllystä mustapippuria. Järkyttävän monimutkaista eikä vaivannäköön nähden kovin kummoista, mutta tulipahan nyt tehtyä. Lapset katsoivat hökötystä epäluuloisena, mutta söivät kuin söivätkin, paitsi Suvituuli ei huolinut uppomunaa. Kun Johanna sai heille vielä vastapuristetut appelsiinituoremehut ja hedelmäpommijogurtit eteen, hän muuntui taas apartomenton työntekijästä hemmotelluksi hotellivieraaksi.

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lämpömittarin pylväs oli kivunnut jo kahteenkymmeneenkolmeen asteeseen. Tänään he viettäisivät rantapäivän. Johanna kaivoi kaapista ylleen bikinit, jotka hän oli ostanut viitisen vuotta sitten.

Hän ymmärsi heti, että tässä kohdassa hänen ennakkovalmistelunsa olivat karahtaneet kiville. Koska hänen peffansa oli levinnyt viimeisten viiden vuoden aikana sentin jos toisenkin, oli housuosa joutunut antamaan myöten. Kankaan sisään kudotut kuminauhat olivat katkenneet pyllyvaon kohdalta, ja kangas oli hiutunut lähes läpinäkyväksi. Kuminauhojen päät näkyivät harmahtavina, kuin tummansiniselle kankaalle olisi jäänyt rantahiekkaa. Hänen muhkeat rintansa pursuivat bikinien yläosasta niin alta kuin päältäkin. Hänen täytyi pitää pieni tuumaustauko. Hän katseli vielä vanhempia uima-asujaan ja tuli siihen tulokseen, ettei niistä olisi apua senkään vertaa. Olisikohan uima-asukauppiailla samanlaista 24/7-palvelua kuin siivousfirmalla oli ollut?

Hänen muhkeat rintansa pursuivat bikinien yläosasta niin alta kuin päältäkin.

Muutama viikko sitten televisiossa oli näytetty ohjelmaa Rio de Janeirosta, tämänvuotisten kesäolympialaisten näyttämökaupungista. Ohjelmassa haastateltiin Copacabanan hiekkarannan taskuvarasta, joka tosin ei varastellut turistien arvoesineitä heidän taskuistaan, vaan heidän rantakasseistaan.

Rosvo kertoi, että turistinaisen tunnisti ja erotti paikallisesta tytöstä bikineistä. Mitä isompi takamus, sitä pienempään kangaslappuseen brasilialaisneito sen verhosi. Turistirouva taas yritti piilottaa isommanpuoleisen takapuolen häveliäästi isokokoisiiin bikinihousuihin, että ne peittäisivät koko persuksen. Isot bikinihousut olivat taskuvarkaalle hälytysmerkki ja vuorenvarma vinkki kirkasvärisessä rantakassissa piilottevista viimeisimmän mallin mukaisista älypuhelimista, kultaisista rannekelloista ja digijärjestelmäkameroista. Pienibikinisten naisten kasseista löytyivät korkeintaan hiusharja ja omena.

Johanna kaivoi rohkeasti esiin narubikininsä, lippulappuset, jotka hän oli ostanut ennen lasten syntymää. Ne olivat turkoosinsiniset ja niissä oli pinkkejä ja punaisia trooppisia kukkasia. Hän oli säilyttänyt niitä lähinnä muistona, jolle hymyillä hellästi aina, kun bikinit osuisivat silmiin. Hänellä oli ollut kyseiset bikinit päällään, kun he olivat käyneet Ranen kanssa ensimmäistä kertaa Välimeren rannalla, häämatkallaan Caprilla. Hän siirsi solmujen paikkaa ja mahtui kuin mahtuikin bikineihin.

Seuraava ongelma johtui luonnollisesti bikinien pienestä koosta. Johanna katseli huolestuneesti bikinien reunan alta kurkistelevia kiharoita. Koska Brasilia oli nyt tullut Johannalle mieleen, hän päätti yllättää Ranen ja tehdä itselleen brasilialaisen rajauksen. Ilmanko tällainen muoti oli sieltä päin maailmaa lähtöisin, kun kerran bikinienkin piti olla niin pikkuruiset. Johanna otti suihkun, etsi kaapista ladyshaverinsa ja aloitti liiallisten kiharoiden taltuttamisen.

Lopputuloksena oli jotain, mikä lähinnä nauratti Johannaa. Mutta mitähän Rane sanoisi siitä illalla? Tai siis Gregos? Nauraisiko hän, vai tekisi jotain aivan muuta?

Johanna puki ylleen henkäyksenohuen huivihameen, spagettiolkaimisen topin, sandaalit, turkoosit helmet, hellehatun ja aurinkolasit. Nyt hän oli aivan kuin aurinkorannalta reväisty, ja niin piti ollakin.

Suvituuli ja Kivi pelasivat olohuoneen sohvapöydällä Blokusta niin innoissaan, ettei heitä tahtonut saada irti lautapelin kimpusta. Oli kuin he olisivat tyystin unohtaneet, että tietokonepelejäkin oli olemassa. Johanna ei ollut siitä ollenkaan pahoillaan. Hän pyysi lapsia vaihtamaan pelin jälkeen uima-asut ylleen. He viettäisivät tänään päivän rannalla, kun kerran oli luvassa hellettä. Johanna jätti sanomatta, että hellerajan oli epäilty rikkoutuvan Itä-Suomessa, ei heidän kotiseudullaan.

Johanna näki ikkunasta, että postiauto ajoi ohi ja pysähtyi heidän laatikolleen. Johanna kipaisi hakemaan postin, vaikka ei aikonutkaan avata sitä. Hänhän oli lomalla. Hän ei ottaisi sitä riskiä, että postissa tulisi ikäviä uutisia ja hänen pitäisi ryhtyä heti soittelemaan johonkin virastoon tai ottamaan selvää jostakin pilipaliasiasta netissä. Jos hän olisi Falirákissa, niin kuin suunnitelmien mukaan hänen olisi pitänyt olla, ei hän lukisi postia sielläkään. Hän otti postin laatikosta, kuljetti sisälle ja työnsi keittiön kaappiin odottamaan sitä hetkeä, kun he palaisivat lomalta. Jokin mainoskirje tai vastaava sieltä tuli, ja Ranelle ammattiliiton lehti, mutta ne joutaisivat odottamaan kaapissa, kunnes all inclusive -loma olisi saatu onnelliseen päätökseen.

Johanna ja lapset kulkivat kävellen uimarannalle. Johanna oli pakannut eväskoriin vesimelonin, veitsen, banaaneja, ristikkolehden, pyyhkeet, kameran, aurinkovoidetta ja kirjoja. Hän oli täyttänyt myös ison vesipullon, sillä janohan heille tulisi heti. Rannalle ei ollut tullut vielä ketään. Ehkä taivaalle auringon eteen salaa vaeltaneet pilvet aiheuttivat sen, että kylän lapsetkin empivät vielä kotonaan. Lämmintä kuitenkin riitti, eikä Johanna empinyt riisua huivihamettaan pois. Suvituuli oli oppinut uimaan jo edelliskesänä ilman kellukkeita, mutta Johanna piti silti tyttöä silmällä. He kävivät kolmestaan uimassa, mutta Johanna palasi ensimmäisenä rannalle ottamaan aurinkoa. Kunhan se suvaitsisi tulla pilven takaa.

Rannalle ajoi vanha harmaa mersu, josta nousi jäntevä ja hoikka, T-paitaan ja shortseihin pukeutunut mies. Mies käveli Johannan ohi ja tervehti. Johanna lyöttäytyi heti juttusille, sillä niin kuului lomalla tehdä. Ei hän jäisi mykkänä murjottamaan Falirákissakaan, jos joku tervehtisi häntä iloisesti hymyillen. Kyllä silloin saattoi vaihtaa muutaman sanasen, eivät ne ystävälliset sanat niin kortilla olleet.

Mies irrotti veneensä rautakettingistä, mihin se oli ollut kiinnitettynä abloylukolla. Vaikka Tirrilä oli pieni ja turvallinen kylä, ei vara venettä kaatanut. Kyllä täältäkin lähti veneitä ja perämoottoreita varkaiden matkaan.

– Oletko sinä lähdössä kalaan? Johanna kysyi.

Hän huomasi, että oli unohtanut puhua miehelle englantia, mutta ehkä niin oli parempi. Hän muisti kahvilassa istuneet miehet, jotka eivät olleet lämmenneet ollenkaan englannin solkkaamiselle.

Mies pyyhkäisi hiussuortuvan silmiltään ja varjosti kädellään silmiään auringonpaisteelta. Hän kertoi olevansa kunnalla töissä, mutta olevansa nyt kesälomalla. Hän oli ostanut aamulla kaksi uuttaa katiskaa, koonnut ne ja aikoi käydä heittämässä ne nyt järveen Tirrinkosken suulle. Siinä rantakaislikon seassa oli hyvä paikka, jonka hänen isänsä oli jo neuvonut hänelle.

– Ahaa, sinä siis olet kuin oletkin paikallinen kalastaja! Hyvä! Johanna innostui.

Saarella oli ollut hyvin romanttista, tai oikeastaan eroottista.

Italiassa häämatkalla Johanna ja Rane olivat palkanneet paikallisen kalastajan heittämään heidät autiolle saarelle sen kylän edustalle, missä heidän pieni hotellinsa oli sijainnut. Kalastaja oli ottanut vain muutaman euron siitä keikasta. Hän oli tullut hakemaan heidät illalla ennen auringonlaskua aivan kuten oli luvannutkin. He olivat saaneet viettää unohtumattoman päivän kaksistaan autiolla saarella. Saarella oli ollut hyvin romanttista, tai oikeastaan eroottista. Itse asiassa Kivi oli tainnut saada alkunsa juuri sillä saarella.

– No varsinaisesti minä olen huoltomies, mutta kai minä nyt sitten käyn kalastajasta, kun kerran lomalla ollaan.

– Kävisikö päinsä, että heittäisit meidät samalla soutureissulla tuolle asumattomalle saarelle? Johanna sanoi ja osoitti sormellaan järven toisella puolella näkyvää pikku saarta. Sillä kasvoi korkeaa mäntymetsää, mutta yhtään mökkiä saarella ei ollut. Sinne oli noin kilometrin matka.

Mies näytti empivältä.

– Maksan sinulle kyllä vaivan palkkaa, Johanna sanoi ja alkoi jo kaivella lompakkoaan ja otti sieltä esiin kaksikymppisen.

Mies tuijotti saarta miettivänä ja vilkaisi kelloaan.

– No, mikäs siinä. Ei tässä ole kiire mihinkään. Eikä siitä tarvitse maksaa mitään. Eihän siinä kulu edes polttoainetta, vaan sen sijaan käsivoimat vain kasvavat.

Johanna nauroi kuin mies olisi murjaissut maailman hersyvimmän vitsin. Hän oli niin iloinen päästessään taas asumattomalle saarelle. Lapsetkin saisivat kokea sen riemun!

– Tulkaa, lapset! Johanna huusi muksut pois järvestä. He kuivasivat itsensä pyyhkeisiin ja kietoivat ne ympärilleen. Sitten he värjöttelivät ripakinttuisina täristen, huulet sinisinä. Suvituulin hampaat löivät loukkua.

– Minä olen muuten Johanna, ja tässä on Kivi, ja tässä Suvituuli. Mekin olemme lomalla.

– Minä olen Jaska, mies sanoi, ja he kättelivät. Lapsetkin ojensivat kätensä ja antoivat totisina kättä. Johanna alkoi kerätä heidän kimpsujaan ja kampsujaan, ja pian he istuivat Jaskan veneessä nainen, lapset ja katiskat kaikki samassa syssyssä. Veneessä oli vielä parit pienet pelastusliivitkin. Ne Suvituuli ja Kivi sujauttivat Johannan käskystä päälleen.

Jaska souti ensiksi Tirrinkosken suulle. Johanna istui Suvituulin kanssa veneen kokassa, Jaska keskellä ja Kivi perässä. Kivi sai heittää ensimmäisen katiskan ja Suvituuli toisen. He olivat innoissaan, sillä he eivät olleet ennen koskeneetkaan katiskaan. Mies oli sitonut katiskaan oranssin muovinarun ja punaisen Mehukatti-pullon narun päähän, ja ne jäivät kaislikon keskelle helposti näkyväksi merkiksi siitä, missä katiskat luurasivat.

Sitten Jaska lähti soutamaan kohti saarta. Tuulenvire tuiversi Suvituulin pitkissä hiuksissa ja tyttö nauraa kihersi onnellisena. Kivi uitti sormenpäitään venen reunan ylitse ja yritti räiskyttää vettä Suvituulin päälle, kunnes Johanna rypisti kulmiaan ja kielsi Kiviä temppuilemasta. Kivi tyytyi tuijottamaan veneen reunan ylitse veteen, kuin olisi yrittänyt nähdä järvessä kalan.

Jaska katsoi välillä olkapäänsä yli kohti saarta ja piti veneen kurssissa. Veneen kokassa oli miehen huppari, ja kun Jaska ei katsonut Johannaan päin, Johanna piilotti hupparin taskuun kaksikymppisen.

Koska saarella ei ollut mökkiä, ei siellä ollut laituriakaan, jonne Jaska voisi laskea heidät. Jaska souti saaren rantaa pitkin ja etsi sopivaa rantakiveä, jolle he voisivat hypätä. Johanna pisti sandaalinsa eväskoriin, hyppäsi laidan yli ja veti veneen niin lähelle rantaa, että lapset pääsivät kuivin jaloin maihin. Johannan hame kyllä kastui aivan litimäräksi. Mies ojensi hänelle eväskorin ja hän vei sen rantaan. Sitten Johanna käänsi miehen veneen ja pukkasi veneen matkaan kohti vastarantaa.

– Paljon kiitoksia! Raha on hupparin taskussa! Johanna huikkasi.

– Ei olisi tarvinnut maksaa, Jaska sanoi. – Millä te muuten pääsette pois?

– Se on sen ajan murhe! Johanna huikkasi.

Ei huolta huomisesta, se olkoon tämän loman motto! Aina asiat järjestyivät, jotenkin, jossain vaiheessa.

Tuuheat pajupuskat suojasivat rantaa pohjoistuulelta. He levittivät pyyhkeensä pienelle hiekkakaistaleelle järven rantaan. Johanna riisui ohuen huivihameensa ja levitti sen pajunoksille kuivumaan. Sitten hän riisui kiristävät bikininsä ja kehotti lapsia tekemään samoin.

”Nyt nakuillaan. Me olemme vapaita kuin vastasyntyneet!”

– Nyt voimme olla kuin Robinson Crusoe ja Perjantai. Nyt nakuillaan. Me olemme vapaita kuin vastasyntyneet!

Suvituuli totteli, mutta Kivi ei. Hän piti uimahousunsa jalassaan.

– Minä haluan olla Maanantai, enkös minä syntynytkin maanantaina, Suvituuli ilmoitti.

– Milloin minä synnyin? Kivi kysyi.

– Sunnuntaina, Johanna vastasi.

– Minä olen sitten Sunnuntai, Kivi hoksasi.

He jäivät hetkeksi pyyhkeilleen ottamaan aurinkoa. Kauan lapset eivät jaksaneet makoilla, vaan alkoivat kuljeskella ja tutkia rantaa. Johanna kääntyi makaamaan selälleen.

– Äiti, mitä sulle on tapahtunut? Suvituuli kysyi silmät pyöreinä.

– Miten niin? Johanna kysyi, jaksamatta avata silmiään.

– Nuo sun...

Johanna vei kätensä olemattomille karvoilleen, kun muisti vasta nyt brasilialaisen rajauksensa. Hän veti pyyhkeenkulmaa peitokseen.

– No ei se ole mitään vaarallista.

– Kun sä sanoit, että jos ihmiselle tulee syöpä, siltä lähtee hiukset ja kulmakarvat ja kaikki.

– Ei äidillä ole syöpää. Äiti vain vähän ajeli karvoja, etteivät ne pursuile bikineistä.

– Eihän sulla ole nyt bikineitäkään.

– No niin, oot oikeassa, eipäs olekaan... Äiti ottaa nyt pienet päiväunet. Älkää kadotko minnekään.

– Tehdään maja! Kivi huudahti ja alkoi jo kerätä aaltojen tuomia oksia ja laudankappaleita männynjuurelle.

– Hyvä idea, Johanna sanoi ja vajosi suloiseen horteeseen. Hän kuvitteli makaavansa Falirákin kuumalla rannalla ja välimerellisen tuulen hulmuttavan hänen hiuksiaan. Mainingit löivät loivaan hiekkarantaan ja vesilinnut kaartelivat ja kirkuivat hänen yläpuolellaan.

Hän heräsi siihen, että Suvituuli tuli kuiskuttamaan hänen korvaansa.

– Äiti, tuolla metsässä seisoo joku ukko.

Hän oli tainnut nukkua aika kauan, sillä lapset olivat ehtineet kyhätä jo majantapaisen rannalle. Hänen poskelleen oli valunut unikuolaa ja hänen päänsä oli aivan pökkyrässä. Niin kävi aina, kun hän erehtyi nukahtamaan aurinkoon. Hän räpytteli silmiään ja koetti katsoa Suvituulin osoittamaan suuntaan, mutta hänen silmänsä olivat aivan kuivat ja hän näki vain harmaata ja hämärää metsää.

– Ei siellä mitään ukkoa ole. Tämähän on asumaton saari. Olisi aika sattuma, jos joku muukin osuisi samaan aikaan tälle saarelle.

– On siellä ukko, Kivikin kuiskasi. – Ihan varmasti on.

Johanna nousi istumaan ja piti taitavasti pyyhkeensä yhä peittonaan.

– Pue päällesi, hän supatti Suvituulille, mutta tyttö oli jo pistänyt uima-asunsa takaisin ylleen. Johanna veti huivihameensa pajunoksilta ja keplotteli itsensä takaisin bikineihin ja huivihameeseensa. Kun hän sai omat tamineensa puetuksi, hän kohottautui seisomaan.

Lapset olivat oikeassa. Kyllä siellä metsässä oli joku ukko. Mies oli varmaan kahdeksankymmenen paremmalla puolella, aivan valkotukkainen ja pukeutunut pitkiin beesseihin kesähousuihin ja ruudulliseen kauluspaitaan. Nyt kun Johanna katsoi tarkemmin, ukon takana näkyi pieni punainen mökki saaren toisella reunalla. Ups.

Nyt oli oltava kuin ei olisikaan, Johanna päätti.

– Helou! Johanna huusi ja huiskutti kättään.

– Äiti, älä puhu sille miehelle englantia! Kivi sähisi.

– Me olemme lomalla ja tutustumme mielellään paikallisväestöön. Sinä tulkkaat.

– En!

Johanna kompasteli mustikkamättäiden ylitse kohti miestä. Mitään polkua ei saarella näkynyt, ei edes eläinten tekemiä.

– Sorry, we didn't know. Is this your island?

– Sano se sille suomeksi, Kivi vaati.

– En sano!

Ukko seisoi mitään puhumatta paikoillaan, joten Kivi ei voinut kuin huutaa miehelle.

– Anteeksi, kun me tultiin tänne! Me ei tiedetty, että teillä on täällä mökki.

Miehen kasvoille levisi helpottunut hymy ja hän alkoi kävellä heidän luokseen.

– Päivää, mies sanoi ja ojensi kätensä. – Minä olen Johannes.

– Paivaa, Johanna sanoi. – We are very sorry to bother you. Anteeksi kun häiritsemme. Olemme turisteja.

– Aha? Mutta te osaatte puhua suomea?

– Lasten isä on suomalainen, minä oppinut suomea vähän. Lapset osaavat kyllä hyvin. Me luulimme tämä saari autio?

– Ei ole, kyllä meillä on täällä tämä kesämökki, vaikka mekin asumme talvella kaupungissa.

– Really? Onko teillä kaksi taloa? Ooo...

Vanhus naurahti.

– Ei sentään kahta taloa, kun on vain tämä mökki ja kerrostalohuoneisto.

– Ooo... Viihdytteko taalla hyvin? Onko Suomessa talvella kylma?

– No, onhan se aina välillä talvella kylmä. Kun on pakkasta.

– Pakkasta? What is it?

– Niin, juu, pakkasta. Tämänkin saman järven jäällä voi talvella hiihtää, luistella ja pilkkiä.

– Ooh! How exotic! Johanna vallan mykistyi eksotiikan määrästä.

Vanhus katsoi Kiviä kysyvästi ja Kivi vastasi:

– Hienoa, se sanoi.

– Mitä se on, pilkia? Johanna uteli kiinnostuneena.

– Pilkkimistä. Tehdään jäähän pieni reikä ja ongitaan kalaa.

– Oo! Voiko ihminen tehda niin? Ja saada kala?

– Juu, kyllä vaan, minä olen saanut suuria haukia pilkillä avannosta.

– Very interesting! Kuinka mielenkiinnostavaa!

Kiviä nolostutti. Johanna näki, kuinka hän ilmehti ja irvisti Suvituulille, mutta Suvituuli vain hihitti hysteerisenä. Tytöstä tämä pieni käytännön pila taisi olla varsin hauska.

– Ja tuolla on teidän mökki? Your cottage?

– Yes, yes, vanhuskin tapaili jo englantia. Hyvä juttu. Tämä pieni keskustelu veresti hänenkin kielitaitoaan ja pani muutaman kalkkeutuneen aivosolun rattaan rutisemaan ja raksuttamaan vähän vinhempaa vauhtia.

– Haluaisitteko te tulla käymään sisällä? Vaimo leipoo juuri pullaa.

– Ooh! How nice! Of course we'll come.

Johannes katsoi taas Kiviin ja Kivi mutisi:

– Kiitos, me tullaan mielellään.

Mökin ensimmäinen porras oli paljastunutta ja sileäksi kulunutta peruskalliota. Mökki oli soma punainen hirsitupa, jossa oli pirtti ja makuukamari. Sinivalkoraitaiset räsymatot koristivat pirttiä. Ne tuoksuivat mäntysuovalle ja puhtaalle. Pirtissä oli mökin kokoon nähden suuri leivinuuni, joka hohkasi mukavaa lämpöä. Pyöreämuotoinen mummeli veti juuri uunista pullapeltiä patakintaat kädessään, eikä Johanna voinut välttyä ajattelemasta Hannu ja Kerttu -sadun piparkakkumökin noitaa.

– Tässä on vaimoni Aune, Johannes sanoi. – Saatiin vieraita!

Aune kohotti katseensa hämmästyneenä. Hän laski pellin hellalle, riisui patakintaat ja astui käsi ojossa ja hymyillen muutaman askelen lähemmäksi Johannaa. Johanna ojensi kätensä ja he kättelivät. Johanna äänsi etunimensä amerikkalaisittain, ettei se kuulostaisi suomalaisen naisen nimeltä.

Muori oli aivan suloisen herttainen, eikä hän suinkaan yrittänyt työntää lapsia uuniin. Hän alkoi kuitenkin heti lihottaa heitä, kun hän nosti vadillisen pullia pöydälle ja kaatoi lapsille lasit kylmää täysmaitoa. Johannalle jäi epäselväksi, miten maito saattoi olla kylmää, sillä eihän saarella voinut olla sähköjä. Ehkä heillä oli maakellari, ja siellä sahanpuruun kätkettynä talvella järvestä jääsahalla sahattua jäätä suurina kuutioina. Johanna sai Aunelta kupin puuliedellä keitettyä pannukahvia.

– Onpas hyvää, häneltä lipsahti ihan normisuomella. Sitten hän huomasi mokansa ja hiljeni hetkeksi.

Siitä oli aikaa, kun hän oli saanut viimeksi tuoretta pullaa ja pannukahvia.

Voisilmäpullat oli voideltu munalla ja niiden päälle oli ripoteltu raesokeria. Siitä oli aikaa, kun hän oli saanut viimeksi tuoretta pullaa ja pannukahvia. Oma mummola palasi hänen mieleensä, ja mummovainaa. Kärpäspaperit ja lehmät. Lypsylämmin maito. Viilit, joita mummo valmisti ja pisti tekeytymään keittiön kaappiin. Kuinka samettinen pinta niitä peitti.

Johanna katseli ympäri mökkiä ja näki kaksinistuttavan kiikkustuolin. Se oli niin romanttinen. Kun hän oli juonut kahvinsa, hän osoitti kameraansa ja käsillään elehtien kysyi, saisiko hän ottaa valokuvan pariskunnasta kiikkustuolissa.

Vanhuksia nauratti Johannan ajatus, mutta he nousivat kiltisti ja asettuivat kiikkustuoliin vierekkäin istumaan. Pappa otti vielä mummoa kädestä ja mummon uurteisille poskille levisi sädehtivän lämmin hymy. Johanna näpsäisi kuvan juuri sillä hetkellä, ja niin piilopirtin kotoisa tunnelma ja vanhusten rakkaus oli ikuistettu.

Isäntä kertoi heidän ostaneen saaren jo nuorina, kun heidän lapsensa olivat olleet pieniä. Hirret oli kuljetettu talvella hevosella jäätä pitkin ja talo oli rakennettu seuraavana kesänä. Hän oli itse muurannut leivinuunin. Aune kertoi itse kutoneensa matot. He viettivät saarella melkein koko kesän, muuten kahdestaan, paitsi silloin, kun lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset poikkesivat kylään.

Kun kahvit ja pullat oli nautittu, Johanna kysyi, voisiko isäntä soutaa heidät mantereen puolelle.

– Mina kylla maksan hyvin, hän sanoi. Häntä jo nolotti itseäänkin leikkiä ulkomaalaista näille hyväntahtoisille ja herttaisille ihmisille, mutta nyt näytelmä oli esitettävä loppuun asti, kun hän oli kerran leikkiin ryhtynyt.

Johanna vaati saada tiskata kupit, mutta mummo kieltäytyi ehdottomasti.

– Jättäkää ne siihen vain, minä huuhtaisen ne tuolla rannassa samalla kerralla, kun olemme syöneet kalapotun.

Kalaa ja pottua. Tietysti vanhan kansan väki söi sellaista ruokaa. Kalan mies oli arvatenkin saanut katiskasta järvestä, aamutuimaan souturetkellään. Sitten mies oli kai suolistanut ja perannut sen rantakivellä, kuten oli tottunut tekemään jo lapsena.

Johanna ja lapset hyvästelivät mummon, joka jäi vilkuttamaan portaille heidän peräänsä. Mikä määrä sydämellisyyttä! Hehän olivat aivan ventovieraita, tunkeilijoita heidän omalla saarellaan, ja silti vanhukset pistivät heille pöydän koreaksi.

He kävelivät mökin rantaan, jossa oli pieni laituri. Johanna ei ollut nähnyt sitä saaren toiselta puolelta. Rannassa oli myös pieni sauna, aivan vedenrajassa. Johanna kysyi luvan ja otti kuvan siitäkin. Vanhus haki lapsille pelastusliivit saunalta. He menivät istumaan puiseen soutuveneeseen, ja saaren isäntä souti heidät takaisin kotirantaan. Johanna tyrkytti miehelle isoa seteliä, mutta mies ei huolinut sitä. Suvituuli antoi kukan hiuksistaan, ja sen vanhus otti nauraen viereensä tuhdolle. Sitten hän lähti soutamaan takaisin päin. Johanna ja lapset vilkuttivat hänelle pitkään.

– Kyllä täällä Tirrilässä on vieraanvaraisia paikallisia asukkaita! Johanna päivitteli lapsille.

Mökin rauha ja pariskunnan keskinäinen rakkaus jäivät Johannan mieleen. Mökissä oli eletty kuin jotakin toista vuosikymmentä, sellaista aikaa, jota tämä nykyinen, kiireinen elämänmeno ei ollut onnistunut pilaamaan. Johannes ja Aune saivat elää jatkuvasti autiolla saarella. Mökissä ei ollut televisiota eikä pirtissä ollut näkynyt edes putkiradiota. Ehkä makuuhuoneessa oli pattereilla toimiva transistoriradio? Oli kuin he olisivat päässeet kurkistamaan aikaan ennen heidän kenenkään syntymäänsä.

Johanna tiesi, että hän jäisi kaipaamaan mökin tunnelmaa. Mökki oli niin lähellä heidän kotiaan, mutta aivan tavoittamattomissa. Hän ei koskaan onnistuisi luomaan sellaista tunnelmaa omaan kotiinsa, ei vaikka hävittäisi 40-tuumaisen taulutelevision, Netflixin, tietokoneet, kulmasohvan ja espressokeittimen ja hankkisi tilalle kahdenistuttavan kiikkustuolin, pelakuun ja kutoisi itse raidalliset räsymatot. Vaikka he olivat alle kahden kilometrin päässä kodistaan, he olivat kokeneet jotain harvinaista. Olisivatko he löytäneet mitään yhtä eksoottista Falirákistaan?

Oli hyvä hetki huokaista. Loma oli polkaistu käyntiin ja niin paljon oli jo nähty. Asumaton saari, joka ei ollutkaan asumaton. Herttainen mummo ja pappa menneisyydestä. Postikortit oli postitettu. Matkamuistoja oli hankittu ja tuliaisia ostettu. Oli myös maistettu eksoottisia paikallisruokia, kuten pullaa ja pannukahvia. Tsekattu!

Rane palasi töistä vasta iltaseitsemältä. Johanna kävi pitämässä heti sähkösaunan päälle, kun näki miehensä ajavan pihaan avolava-Hiluxillaan. Johanna meni pihalle, kun Rane purki joitakin tavaroita varastoon ja kantoi toisia tilalle. Auton kolhuinen lava kolahti aina, kun Rane heitteli raskaita työkaluja sinne. Hän nosti isot, muoviset dieselkanisterit lavalle varapolttoaineeksi. Rane kertoi innoissaan työjuttuja, ja Johanna oli iloinen hänen puolestaan. Oli mahtava juttu, että Rane tykkäsi niin paljon työstään. Johanna ei ymmärtänyt niitä naisia, jotka olivat mustasukkaisia miehen työlle.

– Mitenkäs teidän päivä on sujunut? Rane kysyi.

– Siinähän se. Olimme rannalla ja lapset kävivät uimassa monta kertaa, Johanna sanoi ympäripyöreästi.

Se oli ehkä osatotuus, mutta Suvituuli saapui sopivasti paikalle lisäämään tiedonmurusia.

– Me käytiin kylässä mökissä, ja me oltiin siellä saaressa Maanantai ja Sunnuntai!

– Missä mökissä te oikein kävitte? Rane ihmetteli.

– Tuolla noin, Suvituuli sanoi ja osoitti rantaan päin.

Kun Johanna ei tarkentanut tytön lausetta sen enempää, Ranelle taisi jäädä hämärän peittoon, mitä he olivat oikeastaan tehneet. Hyvä niin. Johanna tiesi, ettei Rane välttämättä tykkäisi, jos kuulisi, että vaimo liehui siellä täällä leikkien ulkomaista turistia. Siinähän voisivat olla Ranen bisnekset vaarassa, jos kylällä leviäisi juttua, että Ranen muija on höynähtänyt helteessä pöpipääksi.

– Otatko oluen? Johanna kysyi vaihtaen puheenaihetta, mutta Rane pudisti päätään. Johannakin jätti siltä illalta ottamatta, vaikka olikin all inclusive -lomalla. Vierailulla saaren mökkiin oli ollut se vaikutus. Siellä ei varmaan kauheasti kuppia kumottu eikä kännipäiten riekuttu. Ei lyöty lapikasta lattiaan eikä tantsattu pöydällä, vaan vietettiin säntillistä elämää. Rauha oli ollut käsin kosketeltavaa.

Johanna ja Suvituuli kävivät ensiksi saunassa, sitten Rane ja Kivi. Heidän saunansa oli niin pieni, etteivät he oikein enää mahtuneet sinne kaikki neljä yhtä aikaa. Sen jälkeen Johanna palasi saunomaan vielä kahdestaan Ranen kanssa. He ottivat kovat löylyt, sillä lasten kanssa he eivät voineet saunoa niin antaumuksella kuin he halusivat. Molemmat pitivät kunnon löylyistä ja siitä, että kuumuus kiristi päänahkaa ja poltti kasvoja.

Kun soivat kiukaan mustat urut, unhoittuvat arjen surut. Se mietelause luki heidän löylymittarissaan, ja sitä Johanna piti ohjenuoranaan. Saunassa rentouduttiin, eikä murehdittu turhia eikä puhuttu ikäviä asioita. Saunasta saatiin voimia. Rane yritti ensiksi jutella työjuttuja saunassakin, mutta kun Johanna kävi hakemassa lisää löylyvettä, Rane äkkäsi Johannan brasilialaisen rajauksen.

– Mitä ihmettä sä olet tehnyt? Näytä heti!

Johanna näytti. Teelmä oli Johannasta pikemminkin liikuttava kuin kiihottava, mutta Rane tykkäsi näkemästään. Sen näki Johannakin. Johanna yritti mennä suihkuun, mutta Rane komensi hänet takaisin.

Kauan Rane ei pelkästään katsellut uutta Johannaa, vaan halusi tehdä myös jotain muuta.

– Tulehan tyttö istumaan tänne mun viereen, Rane sanoi ja veti Johannan löylyhuoneeseen. Hän pisti Johannan makaamaan lauteille ja katseli häntä lähietäisyydeltä. Johannaa melkein ujostutti. Hän tunsi itsensä niin alastomaksi, alastomammaksi kuin alaston. Kauan Rane ei pelkästään katsellut uutta Johannaa, vaan halusi tehdä myös jotain muuta. Hiki virtasi heidän molempien kehosta ja Johannasta tuntui, että happi loppui. Sauna ei ollut Johannan mielestä ihan ykköspaikka rakasteluun, mutta brasilialaistemppu oli niin tehokas, ettei heidän tarvinnut huhkia siellä hirveän pitkään.

– Tuntuipas se jännältä, Rane kehui jälkikäteen. – Melkein kuin olisi saanut vierasta! Tai neitsyttä!

– Oletkos siinä!

Johannan posket olivat kuumuudesta tulipunaiset, joten punastumista ei huomannut. Hän vain nauraa kihersi mielissään. Saipas hän sentään järjetetyksi jotain lomahommelia ja vaihtelua Ranenkin arkeen, vaikka mies olikin aivan uuden työnsä lumoissa, ettei hän ollut vielä oikein sisäistänyt, kuinka hieno juttu all inclusive -loma oikein olikaan.

Paikallinen erikoisuus, sauna. Tsekattu!

Lomaromanssi paikallisväestöön kuuluvan ihmisen kanssa. Tsekattu!

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue lisää

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän

on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.