Salaperäinen Maria houkuttelee Karri Kettusen pois piilopaikastaan. Mies ei osaa arvata, millaiseen ketunloukkuun hän joutuu treffien päätteeksi.

Karri Kettunen pakkaili vihellellen laukkujaan pienessä kalastajamökissä Lofooteilla. Alun perin hän oli suunnitellut viettävänsä hermolomaa vähintään kuukauden ajan syrjäisessä merenrantakylässä – kaukana ja tietymättömissä. Marian lähettämä sähköpostiviesti mullisti kerralla kaiken. Hänen piti kerta toisensa jälkeen käydä lukemassa meili uskoakseen, että se todellakin oli totta.

”Karri, saanko ehdottaa tapaamista? Tulen takaisin Helsinkiin kahden viikon kuluttua. Haluaisin istua iltaa kanssasi rauhassa jossakin tunnelmallisessa ravintolassa. Haluaisin vuorostani puhua sinulle. Suoraan niin kuin sinäkin minulle. Olen sen sinulle velkaa näiden viestien jälkeen.”

Tuo arvoituksellinen nainen oli suostutellut hänet kirjoittamaan elämästään.

Karri myhäili itsekseen kantaessaan painavaa laukkua autoa kohti. Monta vuorokautta kestänyt myrsky oli laantumassa ja hän lähtisi tulevien sateiden alta kohti etelää. Pari ajopäivää – ja hän olisi jo Helsingissä etsimässä majapaikkaa ja valmistautumassa Marian tapaamiseen. Tuntui helpottavalta, ettei Astrid enää jatkuvasti kummitellut painajaismaisena hänen mielessään. Se oli yksinomaan Marian ansiota. Tuo arvoituksellinen nainen oli suostutellut hänet kirjoittamaan elämästään – ja samalla kuin vaivihkaa olivat pahimmat pelot alkaneet haaltua.

Mikään ei olisi enää pidätellyt häntä Norjassa sellaisen kutsun jälkeen.

Se paniikinomainen tunne, joka iski häneen Hangon huvilalla ja pakotti hänet pakomatkalle pohjoiseen, oli katoamassa. Hän arasteli yhä Helsinkiin paluuta, mutta pelko alkoi olla jo hallittavissa. Marian ajatteleminen auttoi siinä ratkaisevasti. Naisessa oli voimaa ja määrätietoisuutta. Marialle hän oli uskaltanut kertoa suoraan mitä hän ajatteli Piiasta, Liinasta, Astridista ja Annicasta. Ihmeellisintä oli, että se, mitä hän oli kaunistelematta ja suoraan kirjoittanut Marialle menneiden kuukausien suhteistaan, ei ollut karkottanut Mariaa loitommas. Päinvastoin – nainen tuntui arvostavan rehellisyyttä. Ja kaiken huipennukseksi: Maria halusi tavata hänet. Mikään ei olisi enää pidätellyt häntä Norjassa sellaisen kutsun jälkeen.

Tuntui omituiselta, että hän ylipäätään oli joutunut sellaisen paniikin yllättämäksi.

Karri maksoi mökkivuokran yhtäkkistä lähtöä kummastelevalle isännälle. Jonkin naisihmisenkö takia loma loppuu näin lyhyeen, uteli merituulissa ahavoitunut kalastajaukko suu virneessä. Karri nyökkäsi ja hymyili. Osuit oikeaan, hän totesi, koppasi autonavaimet taskustaan ja harppoi reippain askelin parkkipaikalle. Kukapa olisi uskonut kuinka nopeasti mielialat ja tunnelmat saattoivat muuttua. Vielä muutama päivä takaperin hän synkisteli mökissään viskiä siemaillen ja painajaisunista kärsien. Sitten kohtalo puuttui peliin. Maria kirjoitti hänelle. Kaikki alkoi valjeta. Yhtäkkiä hänellä olikin rohkeutta ajatella paluuta. Tuntui omituiselta, että hän ylipäätään oli joutunut sellaisen paniikin yllättämäksi. Ikään kuin Astrid muka kykenisi tuhoamaan hänen elämänsä yhden yön hölmöilyjen tähden.

Hän oli yön pimeinä tunteina punonut alkuun suunnitelman, jonka hän aikoi esitellä Marialle.

Karri valitsi mahdollisimman nopean ajoreitin. Norjan puolelta hän ajaisi Kiirunan kaivoskaupunkiin ja yöpyisi siellä. Sitten varhain aamulla kohti Oulua ja sieltä Helsinkiin. Hän oli jo varannut Helsingistä hotellin ensimmäiseksi yöksi. Sen jälkeen hän kävisi katsomassa uutta vuokra-asuntoa, johon voisi ainakin ensi alkuun asettua. Ellei sitten kohtalo taas puuttuisi peliin ja viskaisi häntä Marian mukana jonnekin pohjoiseen, jossa nainen teki eräoppaan töitään.

Jotakin hänen oli nyt keksittävä henkensä pitimiksi. Ja Maria olisi siinä tärkeässä roolissa, niin Karri Kettunen oli päättänyt. Itse asiassa hän oli yön pimeinä tunteina punonut alkuun suunnitelman, jonka hän aikoi esitellä Marialle. Mikäli nainen innostuisi hänen ideastaan, olisi tulevaisuus täynnä valoa ja toivoa.

Tämä murju toivottavasti toimisi hänen kotinaan mahdollisimman vähän aikaa.

Helsinkiin päästyään Karri kirjautui pieneen, edulliseen hotelliin. Rankka ajomatka vaati veronsa – Kettunen nukkui pitkälle seuraavaan aamupäivään asti. Herättyään hän muisti, että oli sopinut tapaamisen vuokra-asunnon haltijan kanssa.

Yksiö sijaitsi syrjässä ja oli remontoimaton ja huonossa kunnossa. Kylpyhuoneessa haisi tunkka, keittiön haljenneissa seinäkaakeleissa näkyi homepilkkuja. Karrilla ei ollut valinnanvaraa. Jossakin hänen oli asuttava, ja tämä murju toivottavasti toimisi hänen kotinaan mahdollisimman vähän aikaa. Karri haki läheisestä halpahallista patjan ja makuupussin ja majoittui yksiöönsä. Maria ei koskaan saisi tietää tästä loukosta, mies päätti liiskatessaan sokeritoukkia, jotka vilistivät pitkin tiskipöytää.

Toivottavasti ilta olisi suotuisa ja he voisivat jatkaa ravintolasta Marian majapaikkaan.

Seuraavaa tärkeää iltaa varten Karri valmistautui huolellisesti. Hän ajoi keskustaan ja suunnisti laadukkaaseen miestenvaateliikkeeseen. Ulos hän palasi mukanaan uusi pikkutakki ja siihen sointuva paita. Kotona hän otti suihkun ja suihkautti Astridilta lahjaksi saamaansa tuoksua vartalolleen. Toivottavasti ilta olisi suotuisa ja he voisivat jatkaa ravintolasta Marian majapaikkaan jonnekin keskustan hotelleista, Karri haaveili ja katsahti tämän tästä kelloaan. Tunnit matoivat kuin kiusallaan tuskastuttavan hitaasti.

Mitä lähemmäs hän Marian valitsemaa ravintolaa käveli, sitä enemmän häntä hermostutti. Karri koetti muistella, millaisin ajatuksin hän oli Mariaa katsellut heidän ainoalla tapaamisellaan. Korpinsiipitukkainen tunturien tyttö. Sellaisia hän oli mietiskellyt katsellessaan vastapäätä istuvaa tummaa kaunotarta, joka lumosi hänet ensi hetkistä pitäen.

Entä nyt? Tuntuisiko kaikki samalta vai joutuisiko hän pettymään? Olisiko hän yhä tytön lumoissa vai joutuisiko myöntämään, että taika kesti vain tuon yhden pohjoisen illan ja muu oli ollut kuvitelmaa. Sekavin miettein Karri pysähtyi ravintolan eteen. Hän oli etuajassa. Mies painoi kasvonsa lähelle ikkunaa. Autiota. Monia tyhjiä pöytiä. Mutta keskellä hämärää salia – yksi palava kynttilä, pöydällä valkoinen liina. Pöydän ääressä pitkä, tumma naishahmo. Maria. Karrin sydän löi ylimääräisen lyönnin. Häntä odotettiin. Maria oli jo siellä.

Hän oli epävarma kuin murrosikäinen koulupoika ensimmäisillä oikeilla treffeillään.

Karri suoristi solmiotaan ja astui sisään ravintolaan. Maria lueskeli ruokalistaa eikä huomannut häntä ennen kuin hän seisahti hänen eteensä. Tytön tummissa silmissä välkähti. Yhtäkkiä Karri ei osannut sanoa mitään järkevänoloista. He katselivat hetken toisiaan ja halasivat sitten nopeasti. Karri istuutui vastapäätä Mariaa. Miten hermostuneeksi hän tunsikaan itsensä. Hän oli epävarma kuin murrosikäinen koulupoika ensimmäisillä oikeilla treffeillään.

”Mukavaa että olet nyt vihdoin Suomessa”, Maria totesi ujonoloisesti.

”Ei tullut mieleenkään kieltäytyä, kun ehdotit tapaamista”, Karri vastasi.

Nainen oli aivan yhtä kaunis ja lumoava kuin hän oli muistellut.

Miten hyvältä hänestä tuntuikaan tavata Maria, nähdä hänet tässä, hiljaisessa ravintolassa, kynttilän lepattavassa valossa. Eikä minkään moista pettymyksentunnetta. Nainen oli aivan yhtä kaunis ja lumoava kuin hän oli muistellut.

”Tutkitaanko hiukan ruokalistaa”, Karri ehdotti jotain sanoakseen.

Tarjoilija tuli kysymään toiveita. Karri tilasi heille oitis lasilliset samppanjaa. Kun tarjoilija oli poistunut, Karri kumartui lähemmäs Mariaa.

”Haluaisin kertoa sinulle eräästä ideasta, joka putkahti mieleeni äskettäin.”

Maria katsoi vastaan kysyvänä. Karri päätti puhua suoraan. Hän kertoi ajatelleensa Marian työtä eräoppaana pohjoisessa. Olisiko heidän kahden järkevää lyöttäytyä yhteen ja perustaa eräopaspalveluita tarjoava yritys? Karri kertoi tehneensä toimintasuunnitelman heille kahdelle. Hän oli varma, että muutaman vuoden sisällä heidän firmansa puhkeaisi kukoistukseen ja he kykenisivät työskentelemään yhdessä menestyksekkäästi.

”Karri. Valitettavasti sinun ideasi ei tule toimimaan.”

Tarjoilija kantoi samppanjalasit pöytään. Karri kohotti maljan ilmoittaen:

”Sinulle ja minulle. Ja meidän yhteiselle liikeideallemme.”

Maria tarttui lasiin, muttei kohottanut sitä.

”Karri. Valitettavasti sinun ideasi ei tule toimimaan.”

Karri hymähti hölmistyneenä.

”Miksi ei toimisi? Minusta sinä saat innovatiivisen ja aktiivisen bisneskumppanin ja –”

Maria laski samppanjalasin koskemattomana pöydälle.

”Karri. Lopeta.”

Vaivaannuttava hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Karri puisti päätään epäuskoisena. Missä helvetin kohdassa tein muka väärin? Miksi noin tyly vastaanotto tarkasti mietitylle suunnitelmalle?

”Me olemme täällä muiden asioiden vuoksi”, Maria totesi vakavana.

Maria halusi puhua heistä kahdesta miehenä ja naisena.

Ahaa, Karri huokaisi mielessään huojentuneena. Maria halusi puhua romanttisemmin, ei kylmistä bisneksistä. Maria halusi puhua heistä kahdesta miehenä ja naisena. Ja hän oli mennyt asioiden edelle. Käydä nyt heti selvittämään tulevaisuuden bisneskuvioita, kun toinen odottaakin tunnelmallista kynttiläillallista ja kauniita sanoja. Karri kosketti Marian kättä.

”Anteeksi, Maria. Olin ajattelematon. Noista suunnitelmista ehdimme puhua myöhemminkin. First things first. Keskitytään nyt vain meihin.”

Maria ei edelleenkään koskenut alkumaljaan, vaan tuijotti Karria tutkivasti. Niin kiinteästi, että se alkoi jo hiukan häiritä miestä.

”Tilataanko alkuruoka”, Karri ehdotti ja mietti samalla kuumeisesti, kuinka lepytellä totiseksi käynyttä naista.

Hän henkäisi ja koetti pukea kasvoilleen rennon hymyntapaisen.

Maria katsahti ruokalistaan ja viittasi tarjoilijan paikalle.

”Otamme avokadosalaatin alkuruuaksi. Sitten molemmille nieriää pääruuaksi. Katsotaan jälkiruoka vasta näiden jälkeen.”

Karri kuunteli hämmentyneenä Marian latelemaa tilausta. Tarjoilija nappasi ruokalistan hänen kädestään ja poistui keittiön suuntaan.

”No, kyllähän nuo sinun valintasi olivat ihan hyviä”, hän henkäisi ja koetti pukea kasvoilleen rennon hymyntapaisen.

Tarkoittiko se heidän kahden mahdollista suhdetta?

Maria mietti hetken. Sitten hän alkoi puhua hiljaisella, matalalla äänellä.

”Muistathan kun kirjoitin sinulle Norjaan? Kun pyysin sinua kertomaan rehellisesti kaikesta siitä mitä olet kokenut viime kuukausina.”

Karri kulautti samppanjansa loppuun ja nyökkäsi.

”Totta kai muistan. Se oli ensimmäinen kerta, kun olen kertonut kenellekään niin suorasti asioistani.”

”Ja se oli hyvä. Sillä muutoin emme pääsisi eteenpäin”, Maria sanoi hitaasti.

Karri katsoi naista epätietoisena. Oliko Maria jo leppynyt? ”Muutoin emme pääsisi eteenpäin”? Tarkoittiko se heidän kahden mahdollista suhdetta?

"Minä seurasin sinua koko matkan harmaalla Toyotallani."

”Ilman muuta haluan olla sinua kohtaan aina rehellinen. Myös tulevaisuudessa”, Karri vakuutteli ja mietti samalla, kuinka laukaista hiukan omituiseksi käynyt tunnelma rennommaksi. Sitten hän keksi ja naurahti ajatukselleen.

”Kuulehan Maria. Etpä tiennyt kuinka pelästyin, kun näin Kilpisjärven parkkipaikalle pysäköidyn harmaan Toyotan. Olin niin paniikissa ja väsynyt ajamisesta, että aloin kuvitella, että minua seurataan. Näin muka monta kertaa saman auton siellä missä kuljin. Onneksi viimein tajusin, että noita autoja on pilvin pimein Suomen teillä. Ja yksi niistä oli myös sinun.”

Karri alkoi haarukoida avokadosalaattia halukkaasti. Maria laski haarukan pöydälle.

”Se olin minä.”

Karri katsahti naista hymyillen.

”Niin – olit autoinesi siellä ravintolan edessä. Ja minulle tuli helpottunut olo. Kuvittelin kaiken.”

”Älä Maria narraa enää minua tuolla tavoin.”

”Karri. Et sinä mitään kuvitellut. Minä seurasin sinua koko matkan harmaalla Toyotallani.”

Karri heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja alkoi nauraa kovaäänisesti.

”Kiitos tiedosta! Minua siis seurattiin koko matka ja auton ratissa olitkin sinä! Turhaan pelkäsin henkeni puolesta.”

Karri pyyhki vedet silmistään ja katsoi vakavanoloista naista.

”Älä Maria narraa enää minua tuolla tavoin.”

”Minä halusin tavata sinut nyt, jotta voin kertoa oman osuuteni. Niinhän minä sinulle kirjoitin, kun pyysin sinut tänne, muistatko?”

Nainen taisi olla aivan tosissaan. Hän ei laskenut leikkiä.

Nainen ei ollut koskenut ollenkaan ruokaansa. Eikä hänen äänessään saati ilmeessään ollut tippaakaan huvittuneisuutta. Karri siristi silmiään nähdäkseen kynttilänliekin ylitse Marian kasvot. Kyllä – nainen taisi olla aivan tosissaan. Hän ei laskenut leikkiä. Epämiellyttävä levottomuus valtasi Karrin.

”Mutta – jos puhut totta – miksi ihmeessä sinä seurasit minua? Ja muka Helsingistä saakka. Miten se on mahdollista? Sinähän teet töitä pohjoisessa.

Karrin mielessä vilistivät sekavat kuviot. Mitä ihmettä nyt oli meneillään? Aivan kuin tuon tyynen pinnan alla olisi kytenyt jotakin salattua – ellei suorastaan vaarallista.

”Kerroin sinulle silloin Kilpisjärvellä tavatessamme eräoppaan työstä. Enkä minä suoranaisesti sinulle valehdellut. Olen todellakin toiminut sellaisessa työssä muutamia vuosia sitten. Mutta viime ajat olen ollut muunlaisessa työssä.”

”Missä työssä?”

”Turvapalveluissa", nainen vastasi ja pakotti Karrin vastaamaan katseeseensa.

Pahaenteinen aavistus alkoi nostella päätään Karrin mielessä.

Ilkeänoloinen levottomuuden tunne voimistui. Koko tilanne oli kääntynyt oudoksi.

”Kenelle sinä sitten teet tuota turvapalvelutyötä?”

Maria ei ollut kuulevinaan kysymystä, vaan alkoi haarukoida salaattia nälkäisin ottein.

”Onpas raikasta! En tajunnutkaan kuinka kurniva vatsa minulla on. Toivottavasti ne tuovat jotakin nieriän höysteenä – pelkkä kalafilee ei kyllä sammuta tätä nälkää."

Maria popsi salaatin nopeasti lautaselta ja siemaisi vasta nyt ensimmäisen kerran samppanjaansakin.

”Tämäkin on hyvää. Ehkä pikkaisen saippuainen maku, mutta keskihintaisissa juomissa sellainen ei ole harvinaista.”

Turvapalvelutyöläinen, joka analysoi samppanjoita? Pahaenteinen aavistus alkoi nostella päätään Karrin mielessä. Entä jos häntä olikin huijattu?

”Karri. Katsopas mitä tarjoilija on tuomassa meille.”

Karri käännähti ja näki tarjoilijan kädessä tarjottimen, johon oli asetettu kaksi kauniisti valmistettua cocktailia.

”Olkaa hyvä. Nämä tarjotaan kuulemma teille", tarjoilija sanoi hymyillen asettaessaan juomat heidän eteensä.

”Kuka – siis mistä nämä ovat", Karri kysyi epävarmasti.

”Älä ole noin huolestuneen näköinen”, Maria tyynnytteli.

"Joku vain haluaa olla meille ystävällinen."

Hän tarttui vapisevalla kädellä cocktaillasiin.

Jäähuurteiset, yrtinlehdillä ja kukilla koristellut punaiset juomat odottivat pöydällä. Karri tuijotti pitkään huolella valmistettua cocktailia. Yhtäkkiä hän havahtui ja alkoi katsella muiden pöytien suuntiin. Jotakin muutakin outoa tässä oli kuin Marian käytös.

Ravintola oli kummallisen tyhjä, vaikka oli jo ilta ja päivällisaika parhaimmillaan. Etäällä oven lähellä istui joku yksinäinen hahmo lukemassa ruokalistaa. Karri koetti saada hänen piirteistään selvää. Listan takaa näkyi vain lila, hieman vinoon aseteltu baskeri. Yhtäkkiä ruokalista laskeutui alas ja hahmo sen takaa katsahti suoraan hänen ja Marian pöytään. Oli kuin Karrin sisälle olisi kaadettu sangollinen jääkylmää vettä.

”Astrid”, Karri kuiskasi käheästi ja tarttui vapisevalla kädellä cocktaillasiin.

”Niin. Näit aivan oikein. Hän on Astrid Sjöberg. Minun esimieheni”, Maria totesi ilmeettömästi.

Samassa Karri laski lasin koskemattomana pöydälle.

”Juo pois toki! Ei se ole myrkytetty. Astrid halusi lähettää meille kauniit juomat eikä muuta”, Maria ilmoitti huolettomasti.

Mikä typerys olenkaan ollut.

Karrin kasvot muuttuivat harmaiksi. Hän uskaltautui vilkaisemaan uudestaan Astridin suuntaan. Nainen lähetti hänelle tulkitsemattoman hymyn ja syventyi sitten näppäilemään puhelintaan. Maria tarkkaili Karrin ilmeitä taukoamatta. Olen kuin mikroskoopin alla, Karri tuskaili. Tuo nainen on Astridin kätyri. Mikä typerys olenkaan ollut. Minun on lähdettävä täältä pois mahdollisimman pian.

”Et voi nyt paeta, Karri. Olemme nähneet niin paljon vaivaa tämän tapaamisen onnistumiseksi”, Maria sanoi kuin lukien hänen ajatuksensa.

Karri käänsi hitaasti katseensa salin toiselle puolen. Seinän vieressä istui selin heihin lyhyttukkainen nainen. Salissa vallitsi tiheä hämärä. Olisiko tuo pienehkö, sirovartaloinen, lyhyttukkainen nainen voinut olla Piia? Ei – täysin absurdi ajatus. Miksi Piia olisi vaivautunut tulemaan Helsinkiin? Ja miksi hän istuisi yhtäkkiä samassa ravintolassa hänen ja Astrid Sjöbergin kanssa? Mieletön kuvitelma.

”Kyllä sinä näit aivan oikein. Tuolla lähellä ikkunasyvennystä istuu meihin selin Piia Riekki. Usko tai älä. Hän on nyt Helsingissä.”

Kukaan muu ei istunut noin provosoivan naisellisesti, lyhyeen hameeseen pukeutuneena.

Karri nielaisi vaikeasti. Ohimoissa sirisi. Kohonnutta verenpainetta, sirinä oli siitä merkki. Sydän hakkasi hätääntyneenä rintalastaa vasten. Samassa Karri äkkäsi lähellä baaritiskiä istuvan naisen. Leveälierinen hattu varjosti kasvoja. Naisen istuma-asennossa oli jotakin hyvin tuttua. Liina Meri. Sen täytyi olla Liina. Kukaan muu ei istunut noin provosoivan naisellisesti, lyhyeen hameeseen pukeutuneena.

”Liinakin pääsi kiireiltään paikalle. Hän ei missään tapauksessa halunnut jättää väliin tätä tapaamista. Ja jos ihmettelet sitä miksi täällä ei näy muita asiakkaita, voit kurkistaa ovelle. Tarjoilija vei sinne yksityistilaisuuskyltin.”

Maria siemaisi jäähyhmäistä juomaansa ja äännähti nautinnollisesti.

”Astridilla on hyvä maku. Ihanan vilvoittava juoma! Ai niin – unohdin mainita Annican. Hänetkin sinä tapaat, mutta hiukan myöhemmin.”

Käsi vapisi niin, että juomaa läikkyi liinalle.

Karri istui jäykkänä niillä sijoillaan. Kurkkua kuivasi. Hän koetti nostaa cocktailin huulilleen, mutta liike jäi puolitiehen – käsi vapisi niin, että juomaa läikkyi liinalle. Illalliskutsu oli Astridin, Piian, Liinan, Annican ja Marian järjestämä ansa. Viiden naisen loukku.

Ketunloukku.

”Voit uskoa, että luimme koko porukka suurella mielenkiinnolla minulle lähettämäsi sähköpostit. Niistä selvisi moni asia.”

Karri puisti päätään. Miten kiero, naisten punoma leikki olikaan nyt käynnissä. Maria oli pumpannut häneltä tietoonsa kaiken mitä hän ajatteli suhteistaan naisiin. Ja sitten hän oli mitä ilmeisemmin ollut yhteydessä muihin, ja jakanut hänen kirjoittamansa paljastukset.

”Erityisesti Piialle oli todella kova pala lukea meili, jossa selvitit, kuinka käärmemäisesti luikertelit hänen ja Tomin elämään.”

Ajatukset hajosivat ja sulivat niin kuin jäämurska punaisessa juomassa.

Maria katsahti selin istuvaan vaaleaan naiseen.

”Piia. Haluatko tulla sanomaan jotakin Karrille?”

Karri näpelöi vapisevin sormin pukupaidan ylintä nappia auki. Kaulus kuristi. Tukehdutti koko tilanne. Piia kääntyi hitaasti, katseli heitä hetken ja nousi sitten ylös. Hän asteli pöydän ääreen ja katseli väsynein silmin Karria päästä jalkoihin.

”En voi käsittää kuinka lapsellinen olin. Haksahdin sinun keikarimaiseen kohteliaisuuteesi, joka kylläkin loppui heti kun tapasit Liinan.”

Karri haki sanoja, koetti rakentaa mielessään jotakin sovinnollista lausetta, mutta ajatukset hajosivat ja sulivat niin kuin tuo jäämurska punaisessa juomassa. Piia puisti päätään ja nosti leukaansa.

”Älä sano mitään. Niin on parasta. Äläkä kysy sanaakaan Tomista. Et ole ansainnut kuulla hänestä yhtäkään viestiä.”

Piia kääntyi kannoillaan ja palasi paikalleen. Karri käänsi katseensa Mariaan.

”Aikamoinen huijaus. Antaa nyt toisen luottamuksella kirjoittamat tunnustukset muiden luettavaksi”, hän puuskahti Marialle.

”Sinuna en arvostelisi ketään enkä syyttäisi yhtäkään meistä epärehellisyydestä”, Maria vastasi kylmäkiskoisesti.

Baaritiskillä istuva nainen riisui lierihatun päästään. Hän laskeutui tuolilta ja lähestyi viivyttelevin askelin Karria ja Mariaa.

”Toivottavasti olet viihtynyt uudessa työssäsi. Tosin kuulin, että petit myös uuden työnantajaksi luottamuksen. Sinulla on näköjään sellaiseen taipumusta”, sanoi Liina vinosti hymyillen.

"Jäit tuijottamaan pukuni avonaista kaula-aukkoa..."

Nainen laski kätensä Karrin olkapäälle.

”Karri, Karri. Kuinka ihania hetkiä me vietimmekään. Muistatko, kuinka uppouduit seurustelemaan kanssani elokuisissa rapujuhlissa? Piia sai unohtua siinä silmänräpäyksessä, kun jäit tuijottamaan pukuni avonaista kaula-aukkoa.”

Karri liikahti vaivautuneena tuolissaan.

”Etköhän sinäkin Liina tehnyt osuutesi innokkaasti sinä iltana. Ei ollut kovin helppoa olla kavaljeerina Piialle, kun asetit meidät istumaan mahdollisimman kauas toisistamme.”

Liina purskahti rumaääniseen nauruun.

”Kuuntelehan Maria tätä veitikkaa! Mies syyttää minua siitä, ettei hänessä ollut selkärankaa olla uskollinen naiselle, jonka kanssa asui.”

Olkapäässä tuntui Liinan koveneva puristus.

"Sinä himoitset menestystä. Olet kiipijä.”

”En kiellä, ettenkö käyttänyt naisellisia keinojani saadakseni huomiosi. Mutta jos olisit selkeästi kieltäytynyt seurastani vetoamalla Piiaan, olisin toki väistynyt ja antanut tilaa teille kahdelle. Sinä Karri Kettunen olet kuitenkin vain tyypillinen tapaus – himoitset menestystä. Olet kiipijä.”

Liina koppasi cocktaillasin Karrin edestä ja kulautti juoman kerralla kurkkuunsa.

”Kunnioitan miehiä, jotka eivät taivu kaikkien temppujeni tahdissa. Sinä olit minun sätkynukkeni. Et mitään muuta.”

Liina kävellä kopsutteli korkokengissään ulos, mutta jäikin seisomaan kadulle ravintolan ikkunan kohdalle. Nainen katsoi sisään, koputti ikkunaruutuun ja vilkutti heidän pöytäänsä. Karri pidätteli hengitystään. Ensimmäistä kertaa hänen mielessään häivähti aito pelko. Mitä nuo naiset olivat suunnittelemassa hänen päänsä menoksi? Oliko tämä jonkinlainen yhteinen, tarkkaan räätälöity kostoretki – ja mikä mahtoi olla sen päämäärä?

Karri jäi tuijottamaan Mariaa, joka hymyili valloittavasti pääruokaa tarjoilevalle hovimestarille. Häneltä itseltään ruokahalu oli tyystin kadonnut. Maria osoitti hänen lautastaan.

”Tämä ravintola on tunnettu siitä, että täällä osataan valmistaa kala niin kuin se pitää. Bon appetit!”

"Jos, jos, jos… Liian monta virhettä."

Maria oli ärsyttävän huoleton kaiken tämän omituisuuden keskellä. Karri tarkkaili sivusilmin Astridin suuntaan. Nainen puhui yhä ennätyspitkää puhelua välillä vilkkaasti elehtien. Ehkä liikepuhelu Italiaan? Siellähän Astrid ramppasi vähintään kerran kuukaudessa neuvotteluissa.

”No. Eikö ruoka maita?”

Maria katsoi häneen kysyvästi. Karrin kasvoille vääntyi hapan ilme. Jos Astrid ei olisi lähettänyt tuota naista hänen peräänsä. Jos hän olisi uskonut vaistoaan ja tajunnut, että häntä todellakin seurattiin koko matkan ajan. Jos hän ei olisi ollut väsymyksessään ja pelossaan niin luottavainen ja haksahtanut jututtamaan Mariaa. Jos, jos, jos… Liian monta virhettä. Liikaa luottavaisuutta.

Nainen oli voimakas ja väkevä kuin kuka tahansa ammattilainen.

Tällä hetkellä hän voisi oleilla mukavassa norjalaismökissä Lofoottien jylhissä maisemissa. Hän voisi sytytellä takkaan tulta, seurata kalastajien touhuja satamalaitureilla, istua kylän pubissa naurattelemassa nuoria, yksinäisiä maalaistyttöjä. Mutta ei – nyt häntä vaani viiden naisen loukkaantunut ja kostonjanoa tihkuva joukkio, joka vääryydellä ja viekkaudella oli onkinut tietoonsa hänen tekojensa motiivit.

”Tämä tapaaminen oli aivan muuta kuin kuvittelin. Ehkä tässä nyt ei ensimmäisenä ole ruoka ja syöminen mielessä”, Karri tokaisi ivallisesti.

Maria huuhteli kalan alas valkoviinillä ja taputteli suupielensä ruokaliinaan.

”Sinuna keräisin voimia tulevaan ja söisin ruokani.”

Karri koetti turhaan lukea naisen kasvoista mitä lause mahtoi tarkoittaa. Mitä hän itse asiassa saattoi tässä tilanteessa tehdä? Piiassa, Liinassa ja Astridissa hänellä ei ollut fyysistä pelättävää, mutta Maria oli toista.

Nainen oli voimakas ja väkevä kuin kuka tahansa turva-alan ammattilainen, joka huoltaa kehoaan salilla säännöllisesti. Jo Lapissa hän oli kiinnittänyt huomionsa Marian vahvaan vartaloon, leveisiin hartioihin ja voimakkaisiin lihaksiin. Itsepuolustustaidot olivat naisella hallussa – hän jäisi varmasti toiseksi, jos yrittäisi paeta paikalta. Entä pystyisikö hän lepyttämään omasta mielestään vääryyttä kärsineet naiset vanhalla taidollaan; supliikilla ja kohteliaisuuksilla? Se epäilytti nyt häntä suuresti.

Hän saattoi kuvitella mitä naisten päässä pyöri.

Karri muisti sana sanalta mitä hän oli hyväuskoisena kirjoittanut Marialle suhteistaan Piiaan, Liinaan, Astridiin ja Annicaan. Hän saattoi kuvitella mitä naisten päässä pyöri, kun kaikki lyötiin heidän eteensä. Alentavaa. Nöyryyttävää. Huijatuksi tulemisen tunne. Varmasti tuollaisia tuntemuksia liikkui heidän mielessään. Raivostunut nainen oli aina haasteellinen vastus. Mutta nyt heitä oli kokonainen joukkio. Karri ei tähän hätään keksinyt yhtäkään varteenotettavaa keinoa livahtaa tilanteesta.

”Vihdoinkin se puhelu loppui!”

Astrid oli tullut nopeasti ja huomaamatta heidän pöytänsä ääreen. Tarjoilija ehätti tuomaan kolmannen tuolin paikalle. Astrid istahti tuolille. Tuttu Chanel n:o 5 kietoutui Karrin ympärille kuin tuoksuva lonkero.

”No poikaseni! Ruokasi jäähtyy. Katsopa miten reippaasti Maria on tyhjentänyt lautasensa.”

Hyvin hän nuoruudestaan huolimatta oli kelvannut kypsän naisen rakastajaksi.

Karria ärsytti Astridin tädillinen ja alentuva puhetyyli. ”Poikaseni”. Hyvin hän nuoruudestaan huolimatta oli kelvannut kypsän naisen rakastajaksi ja käskytettäväksi.

”Maria on ollut minun palveluksessani pian vuodenpäivät. Jos luulit Karri, että sinä olit ainoa uskottuni, löit kirveesi kiveen. Maria osoittautui kullanarvoiseksi sillä hetkellä, kun jäit kiinni valheesta. Olit muka katsomassa sairasta äitiäsi. Tosiasiassa pelehdit Annican seurassa Hangon huvilallani. Törkeä temppu.”

Astridin huulet vetäytyivät julmaksi, verenpunaiseksi viiruksi.

”Arvasin heti, että karkaisit paikalta. Hälytin Marian perääsi. Seurasin Marian avulla koko ajan missä kuljit. Ja sinä onneton luulit pääseväsi minua pakoon.”

Astrid tarttui haarukkaan ja sohaisi sillä Karrin lautasella lepäävä kalafilettä.

”Alahan syödä. Minä olen maksanut kaiken. Yksityistilaisuustaksan, ruuat, juomat. Sinulla ei ole nyt varaa kieltäytyä mistään.”

"Sinä luikahdat paikalta ja hyppäät aidan ylitse heti kun näet jossakin vihreämpää heinää."

Astrid ojensi haarukan Karria kohti. Mies otti sen käteensä ja alkoi syödä laiskasti ja haluttomasti.

”Nöyryyttävää, eikö vain? Olla naisten käskytettävänä ja määräiltävänä. Sinä Karri Kettunen olet tottunut siihen, että luikahdat paikalta ja hyppäät aidan ylitse heti kun näet jossakin vihreämpää heinää. Enää sellainen käytös ei ole mahdollista.”

Maria ja Astrid tuijottivat häntä mustin, valottomin silmin. Karri tunsi heikon ilmavirran käyvän oven suunnalta ja huomasi Piian poistuneen ulos. Hän seisoi nyt ravintolan ikkunan takana vierekkäin Liinan kanssa. Naiset näyttivät juttelevan jotain keskenään päätään nyökytellen.

Astrid vilkaisi kelloaan ja huokaisi.

”Annica on hieman myöhässä. Ehdit syödä aterian loppuun kun pidät kiirettä.”

Kalanpala juuttui Karrin ruokatorveen ja hänen oli hörpättävä pariin kertaan vettä pystyäkseen hengittämään.

”Meinasitko tukehtua? Pysyhän toistaiseksi hyvä mies hengissä. Kaikki on vasta alussa", Astrid hymähti ilottomasti.

Karri näki, kuinka Astridin Mersu liukui ikkunan toiselle puolen ja pysähtyi ravintolan kohdalle.

”Siinähän hän onkin. Annica piti lupauksensa”, Astrid huokaisi tyytyväisenä ja nousi seisomaan.

Maria nyökkäsi Karrille.

”Pääset pitkälle matkalle.”

Karri nousi ylös ja katsoi epätietoisena vuoroin Mariaa, vuoroin ulkona seisovaa autoa.

”Mistä on kysymys? Mihin te olette minua viemässä?”

Astrid taputti Karria poskelle. Hänen äänensä oli kylmä.

”Karri Kettunen. Sinä olet mies, joka käyttää häikäilemättä hyväkseen ihmisen heikkouksia ja pelkoja. Ja olet kieltämättä lahjakas vainuamaan toisessa nämä ominaisuudet. Nyt on tullut aika ottaa selvää mitä sinä pelkäät.”

"Me haluamme, että sinä tunnet mitä on pelko ja epävarmuus."

Karri puisti päätään epäuskoisena.

”En ymmärrä miksi minun pitäisi puhua teille peloistani.”

Astrid naurahti väsyneesti.

”Nyt eivät puheet enää riitä, poikaseni. Me haluamme, että sinä tunnet mitä on pelko ja epävarmuus. Miltä tuntuu olla avuton ja jäädä yksin. Ja miltä tuntuu tulla huijatuksi yhä uudestaan ja uudestaan.”

Maria kietoi pitkän liinan kaulaansa ja napitti takkinsa.

”Jokainen matkan yksityiskohta on huolella suunniteltu. Voit siis rauhassa lähteä mukaamme.”

Maria tarttui lujasti Karrin käsivarteen ja ohjasi miehen päättäväisesti eteiseen.

”Voit hyvästellä ulkona Piian ja Liinan. Minä ja Astrid lähdemme seuraksesi. Ystäväsi Annica on valinnut reitin. Hän toimii kuljettajana.”

"Saat maistaa miltä tuntuu joutua viiden naisen huijaamaksi."

Karri riuhtaisi kätensä irti.

”Minä en lähde minnekään ennen kuin tiedän mistä on kyse.”

Astridin kasvot kalpenivat lumivalkeiksi.

”Tiesikö Piia millaiselle matkalle hän lähti sinun kanssasi? Ei. Sinä pidit häntä pelossa ja epävarmuudessa kuukausia, kunnes jätit hänet. Nyt joudut itse puolestasi testiin. Saat maistaa miltä tuntuu joutua viiden naisen huijaamaksi. Ja miltä tuntuu pelätä.”

”Elämä on opetuksia täynnä. Etkä sinäkään voi niiltä enää välttyä”, totesi Maria lukiten Karrin käsivarren tiukasti omaansa.

Sarja päättyy.

 

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla