Ruusulla on täysi työ piilotella Marcoa kodissaan äidin vierailun aikana. Toni soittaa yllätyspuhelun ja vaatii löylytyksestä riihikuivaa rahaa. Ruusulla on ratkaisu valmiina.

Sade oli tauonnut, taivas alkoi kirkastua. Ruusu nappasi kuistilta crocsit jalkaansa ja meni Eevi sylissään pihalle poliiseja vastaan.

– Siis Eevin pyllyä mä pyyhin, en omaani, hän selitteli äskeistä huutoaan.

Naama punoitti varmaan vieläkin.

– Mitäs nyt? Ettekö te ole vielä juhannuksenvietossa?

– Töitä tehdään silloin kun niitä on, Nikkilä sanoi.

Vaaleaa viisikymppistä Johnny Cashia muistuttavalla rikosylikonstaapelilla oli vaaleat farkut ja punakeltainen havaijipaita. Vahva partavesi tuoksui kauas.

– Eikö rosvoja ole vielä löytynyt?

– Ei, Leila Pohjanen sanoi.

Hän oli nelkyt ja risat rikoskonstaapeli, farkut, nahkarotsi ja urheilijan kroppa, puolipitkät ruskeat hiukset ja tylyhkö ilme. Äänessä oli kuitenkin lämpöä.

– Tää on nyt vähän toinen juttu. Tunnetko sä Toni Vesseli Eskelisen?

– Liian hyvin. Se on tän Eevin isä. Oltiin hetki naimisissakin. Mitä se pässi nyt on tehnyt?

– Tuli aamulla meille Miekkalinnaan tekemään susta rikosilmoitusta, Nikkilä sanoi.

Pojat mekastivat navetan vintillä, jonne Ruusu oli kieltänyt heitä menemästä. Hullu-Elmeri kiekui taas kanalan takana.

– Elmeri on vähän vanha, Ruusu selitti.

– Sä olit kuulemma pahoinpidellyt Eskelistä viime yönä. Siltä murtu solisluu, ja sitä oli kuristettu kaulasta ja lyöty kuokalla otsaan. Sillä oli terveyskeskuksesta paperit ja valokuvat kaikista vammoista, Nikkilä jatkoi.

– Sanoko se miten ne tuli?

– No se jäi vähän kesken, kun mä muistin, että sillähän on lähestymiskielto tänne tilalle ja koko perheeseen.

– Jätkä jänisti ja veti jutun takaisin. Mikset sä soittanut poliisille, kun se tuli tänne? Pohjanen sanoi.

– Mulla oli jo yksykskaks valmiina, mutta mä tajusin, että ei poliisit ehdi tänne ajoissa. Se sanoi sen ittekin.

– Sä kuulemma yritit ampuakin Eskelistä, Nikkilä sanoi.

– Ekkeli, Eevi sanoi Ruusun sylissä.

– Jos mä olisin yrittänyt tosissani, se jätkä ei olis tullut kertomaan teille mitään, Ruusu sanoi.

– Sen mä kyllä uskon. Mutta näköjään Ekkelikin sai jonkun iskun sisään, Nikkilä arvasi.

Ruusu kosketti oikeaa silmäkulmaansa. Se oli aika lailla turvoksissa, näkökenttä oli kaventunut siitä silmästä laajakangaskuvaksi.

”Mä oon tottunut käsittelemään paskiaisia.”

– Se kusipää rikkoi aamuyöstä kuokalla kuistin ikkunan, tuli ovesta sisään kuokan kanssa, kuristi poikia ja yritti kuristaa muakin ja kiivetä mun päälleni. Mä heitin sen ulos.

– Hyvä suoritus noin pieneltä muijalta, Pohjanen arvioi.

Vihjailiko se jotain? Ruusu ei jäänyt miettimään vaan paahtoi eteenpäin:

– Mä oon tottunut käsittelemään paskiaisia. Joku arpa heittelee niitä mun ristikseni joka toinen vuosi. Mutta en mä haluu mitään juttua nostaa. Se on niin nähty, mitä hyötyä siitä on. Jätkä saa korkeintaan ehtoollista ja sakot, joita se ei ikinä maksa. Valtio maksaa oikeuskulut.

– Pahoinpitelyt ei ole mitään asianomistajarikoksia. Me voidaan nostaa juttu, vaikket sä haluiskaan, Pohjanen sanoi.

– Mitä iloa teille siitä olis? Lakimiehet tietysti tienais. Pahimmassa tapauksessa mäkin saisin sakot hätävarjelun liioittelusta. Tai joutuisin istumaan ja muksut joutuis mummolle tai lastenkotiin. En tiedä, kumpi olis pahempi.

– Ei me mitään juttua nosteta. Eihän? Nikkilä sanoi ja katsoi Pohjaseen.

– No ei, Pohjanen sanoi ja antoi ilmeensä lientyä.

– Ajateltiin vaan, että sun on hyvä tietää, mitä sun eksäs touhuaa.

– Onko teillä nyt kaikki okei täällä? Nikkilä kysyi.

– On meillä, Ruusu vakuutti.

Samassa pojat kirmasivat pihalle navetan ovesta. Tulivat Ruusun helmoihin, vaikkei hänellä ollutkaan hametta.

– Me ollaan poliiseja. Mä olen Leila ja toi on… Nikkilä. On sillä etunimikin, mutta se häpee sitä, Pohjanen sanoi pojille.

– Taisto. En mä sitä häpee. Tulee vaan aina ne sinipaidat mieleen. Taistolaiset.

– Taitto, Eevi sanoi, ja Nikkilä melkein hymyili.

– Sanokaas pojat nimenne, Ruusu komensi.

Jalmari ja Iivari sanoivat. Pohjanen kysyi heti:

– Kumpi teistä juoksi lasinsiruihin tossa talon nurkalla?

Ruusu hätkähti, mutta piti sen sisällään. Pohjanen oli kyllä terävä. Muisti hänen viimekertaisen selityksensä pihalle jääneistä sidetarpeista ja tarkisti sen nyt ihan muina naisina.

– Minä, Iivari sanoi, otti äitinsä farkunlahkeesta tukea ja nosti oikean jalkapohjansa näkyviin.

Pojat kulkivat aina kesät paljain jaloin pihassa, joten lian keskeltä näkyi selvästi siteen alla puhtaampana säilynyt kohta. Siinä oli pieniä rupia.

– No niin, lähdetään jo. Meillä on vielä muitakin hommia, ja mun täytyy ottaa neljältä kotona korvalääkettä, se on tiskipöydän alakaapissa temperoitumassa, Nikkilä sanoi.

– Jaa Koskisen korvalääkettä? Ruusu kysyi.

– Ei kun ihan omaa, Alkosta ostin. Hyvää juhannusta!

Pohjanen näytti vielä epäluuloiselta, muttei kysellyt enempää. Hänkin toivotti hyvää juhannusta, meni ratin taakse ja ajoi auton pois pihasta.

– Miksi se täti halus nähdä mun jalkapohjan? Iivari kysyi.

– Se oli poliisi, Ruusu sanoi.

Onneksi Pohjanen ei ollut kysynyt, milloin Iivari oli astunut lasinsiruihin. Se oli tapahtunut jo maanantaina, ja vasta keskiviikkona kymppitiellä oli tehty arvokuljetusryöstö ja reiteensä haavoittunut Marco oli osunut heidän pihaansa.

Onneksi osui.

– Mihin aikaan mummo tulee? Jalmari kysyi.

Se oli ylpeä, että osasi lukea ajan mummon antamasta vaarin vanhasta rannekellosta.

– Kello on jo puoli yhdeksän. Eiks sun pitäis siivota?

– Mummo tulee iltapäivällä. Mä siivoon, jos kerkiin. Mummo muuten muuttaa tänne vähän pitemmäksi aikaa, kun sen kotona tehdään putkiremontti.

– Mikä on putkiremontti? Iivari kysyi.

– Jotain, mitä sun isäs ei koskaan saanut täällä aikaseks, vaikka sillä oli oma putkifirma ennen kuin se joi sen.

Ruusu katui heti sanojaan, mutta se oli myöhäistä. Silti häntä harmitti. Ei lapsille pitäisi kostaa isien pahoja tekoja. Ei edes laiskuutta ja juoppoutta.

Ääni ei ollut tuntematon. Se oli turhankin tuttu. Toni.

Onneksi Jalmari haastoi Iivarin saman tien kilpajuoksuun talon ympäri, ja Iivari näytti unohtavan koko jutun.

– Tossa on kaksi vaihtoehtoa, Marco sanoi, kun Ruusu oli kertonut poliisien asian.

– Joko se sun Tonis ei puhunut koukuille mitään musta tai sitten se puhui, mutta koukut halus kalastella, kattoo, puhutko sä ittes pussiin.

– Voi olla, että ne kalasteli. Ei ne kyllä saaneet mitään saalista. Mutta miks Toni ei olis kertonut poliisille susta? Sepillekin se oli kertonut kylällä, että täällä on joku uusi iso tumma karju.

– Vai karju? Marco hymähti.

– Toni ehkä haistoi, että tää karju vois olla rahanarvoista lihaa. Seuraavaks se ehkä palaa mun keikkakaverien kanssa, ja sitten onkin vähän eri tason vastus.

– Ei kai Toni… Ruusu aloitti, mietti sitten mitä kaikkea Toni oli tehnyt ja nyökkäsi.

– Kyllä Tonista voi helposti uskoa sen. Kolme vuotta sitten mä luulin meneväni naimisiin tavallisen kirvesmiehen kanssa, ja mitä mä sain? Viinalla ja pirillä kulkevan sekopään, joka pieksi mua ja muksuja kunnes mä kerran otin leipäveitten ja iskin sitä rintaan. Ei ihan osunut sydämeen, sillä kai sitten kuitenkin on se.

– Saitko sä siitä jotain?

– Totta kai Toni yritti järkätä mut kiven sisään ja viedä vekarat ihan piruuttaan, mutta mulla oli onneks tarpeeks tuoreita mustelmia ja ruhjeita ja puukonhaavoja todisteeksi, että hätävarjelua ei tarvinnut liioitella. Hengenlähtö oli lähellä kummallakin.

– Tota samaa mä näin pentuna harva se päivä, Marco sanoi.

– Onks sulla lapsia?

– Ei oo kukaan kertonut.

– Sä kyllä pärjäisit hyvin niiden kanssa. Eevikin on ihan ihastunut suhun.

Ruusu ja Marco istuivat vierekkäin saunan pukuhuoneen penkillä kellarissa. Eevi oli Marcon sylissä ja väänteli miehen nenää pienillä sormillaan. Marco kuulosti nuhaiselta:

– Mäkin oon ihastunut Eeviin.

– Eevi. Eevimalko. Malkoeevi, Eevi sanoi.

– Siinä se tuli tiivistettynä, Ruusu sanoi ja nauroi.

– Mutta pitäiskö meidän siirtää sun petis nyt tonne uuteen paikkaan?

Marco nyökkäsi.

Pukuhuoneen takana oli entinen perunakellari. Saunatilojen lattialämmityksen myötä kellarista oli tullut liian lämmin perunoille, ja Ruusu oli rakentanut harkoista pihan perälle kunnon maakellarin ja maisemoinut sen.

Entiseen perunakellariin oli kertynyt kaikenlaista ylimääräistä tavaraa. Ruusu nosteli niitä nyt seinustoille kasaan sen verran, että lattialle jäi vapaaksi patjan kokoinen tila. Hän imuroi lattian ja veti vieraspatjan sinne.

– Tuolla ei oo ikkunaa. Ja sitten kun me tullaan saunaan, sä et voi pitää tuolla valoa. Se paistais ovenraoista, Ruusu huomautti.

– Mä pärjään kyllä pimeessä. Mutta eikö pojat kumminkin paljasta mut mummolleen?

– Mä sanoin, että tää on meidän yhteinen salaisuus. Ne on tottuneet pitämään salaisuuksia. Ehkä vähän liikaakin.

– Kuulostaa tutulta.

– Nyt mun pitää mennä siivoomaan. Haluutko sä hoitaa Eeviä?

– Mitäs hoitamista tässä on. Mutta koska mä saan olla sun kanssas kaksin?

– Sitä mäkin oon miettinyt, Ruusu tunnusti.

– Kattellaan. Eiköhän tässä joku tilaisuus tule.

Samassa puhelin soi. Ruusu otti sen ikkunalaudalta. Tuntematon numero.

– Haloo?

– Halloota vaan sullekin.

Ääni ei ollut tuntematon. Se oli turhankin tuttu.

Toni.

– Mistä sä sait mun numeron?

– Mulla on keinoni, Toni kähisi.

Oli tainnut vähän jäädä jälkiä Marcon puristuksesta.

– Mä haluun hyvityksen.

– Ai viimeöisestä? Sun pitäis maksaa meille, mutta eihän sulla oo rahaa, Ruusu lämpeni.

– Kohta on, kun te maksatte. Sillä sun uudella jätkälläs on massia vaikka millä mitalla. Mä tiedän.

– Ei…

– Tuki nyt huora turpas! Jos ei fyrkkaa tipu, mä kerron siitä kundista kytille. Tai sitten mä etin jonkun muun, joka maksaa mulle. Mä haluun hyvityksen!

Puhelu päättyi siihen. Marco oli kuullut Tonin loppupurkauksen kaiuttimesta ja ojentanut jo kätensä luuria kohti. Nyt hän sanoi:

– Se soittaa uudestaan. Siihen mennessä meidän pitää miettiä, mitä me tehdään.

– Eikö sulla tosiaan ole mitään jemmaa missään? Ruusu kysyi.

– Jemma. Jemmammammaa, Eevi sanoi.

Marco pudisti päätään.

– Ehkä mä vaan lähden. Sitten sillä ei oo mitään, millä kiristää.

– Etkä lähde. Se jätkä ei enää pompottele mua. Sitä paitsi mä tarviin sua lapsenvahdiksi, Ruusu sanoi.

– Siihenkö vaan?

– Toistaiseksi, Ruusu sanoi ja suuteli uutta miestään.

Kunpa hän ei vain taas pettyisi.

– Ruusuu! Ootko sä kellarissa?

Äiti. Huuto kuului eteisestä. Kohta se tulisi tänne.

– Mee piiloon, Ruusu kuiskasi Marcolle, nappasi Eevin syliinsä ja ryntäsi portaisiin.

– Sähän aikasessa oot!

– Mä aattelin, että mitä mä siellä kivitalossa kykin, kun täällä voi olla pihalla. Kesä ja kärpäset ja kaikki…

Ruusu tuli eteiseen, lykkäsi Eevin äitinsä syliin ja lukitsi kellarin oven, sujautti avaimen farkkujensa taskuun.

– Mun piti just ruveta siivoomaan. Kato sä Eeviä sen aikaa pihalla.

Äiti lähti saman tien Eevi sylissään ovesta ulos. Mennessään se sanoi:

– Huuda sitten, kun tänne on turvallista tulla… Mikä tohon kuistin ikkunaan on osunut?

– Meillä kävi viime yönä kuokkavieras.

– Iti, Eevi sanoi kuin olisi tajunnut.

– Sama törppö. Heitin sen pihalle, Ruusu vahvisti.

– Ai Toniko ton mustan silmän sulle teki? Mä luulin, että sulla on jo joku uus, äiti sanoi.

– Toni se oli.

Äiti tyytyi tällä kertaa siihen, mutta Ruusu tiesi asiaan palattaisiin vielä.

Kun Ruusu vei mattoja ulos, Eevi leikki kanojen kanssa äidin vanhan farmari-Subarun vieressä ja äiti oli jynssäämässä paljua juuriharjalla ja mäntysuovalla. Hän oli tuonut ne mukanaan. Tietysti.

– Mä arvasin, että näille on täällä käyttöä. Onko sulla ollut vuohi täällä, kun tää haisee näin hirveeltä?

– Pari suossa uinutta miestä, Ruusu tokaisi.

Mutta ei se äitiä järkyttänyt. Se osasi odottaa häneltä jo mitä vain.

– Olishan se pitänyt arvata. Ja niinku mä sua yritin kasvattaa, äiti huokasi alistuneesti.

Ruusu katsoi parhaaksi olla sanomatta mitään.

”Keskiyöllä me viedään rahat Tonille. Se haluu sata tonnia.”

Loppupäivä sujui samoissa merkeissä. Hauskaa juhannusta vain kaikille. Lopulta Ruusu ei enää kestänyt, vaan haki liiteristä kirveen.

– Juhannuskoivut pitää hakee, hän sanoi äidille ja lähti metsään.

Jonkin aikaa Ruusu etsi koivuja kankaalta, jossa niitä ei taatusti kasvanut. Hitaasti metsän suhina alkoi rauhoittaa hermoja, varsinkin sen jälkeen kun äidin marmatus jäi kuulumattomiin.

Sitten kännykkä soi taskussa. Tuntematon taas.

– Haloo? Ruusu sanoi niin rauhallisesti kuin osasi.

– Joko massia on löytynyt?

– Vaikka kuinka paljon. Mistäs saatas sulle?

– Mä ajattelin, että te annatte. Mutta mä en oo ahne.

– Sä oot sitten kehittynyt. Mä muistan aina, miten sä ahmit kaikki karkit niin ettei muksuille jäänyt kuin paperit. Aina ei niitäkään.

– Älä nyt ala tai mä nostan hintaa.

– Et sä vielä kertonut sitä.

– Sata tonnia. Halvalla menee mutta menköön.

– Ja ens kerralla lisää.

– Tää riittää. Sä tiedät, että mä oon sanani mittanen mies.

Ruusu laski lauseesta ainakin kolme valhetta, mutta ei puuttunut niihin.

– Koska sä tuut hakemaan rahas?

– Siihen helvetinloukkuun mä en enää jalallani astu.

– No se oli hyvä uutinen.

– Sä saat tuoda rahat. Yksin. Jos mä nään, että se iso jätkä on mukana, mä…

– …tunnet ittes pieneksi, vai?

– Vittu, pitääkö sun saatanan huora koko ajan vittuilla?

– Erikoistarjous vaan sulle, Ruusu sanoi.

Hillitsi sitten kielensä ja jatkoi:

– Mä tuun yksin. Mihin mä tuun?

– Hattelmalanjärven lintutornille. Keskiyön aikaan.

– Siellä voi olla muita. Nyt on sentään juhannusaatto.

– Jos joku tulee, mä ajan ne pois.

Millä lihaksilla, Ruusun teki mieli kysyä, mutta hän nieli ne sanat ja sanoi vain:

– Selvä.

Kun koivut lopulta löytyivät, kirves sai kyytiä. Nuoret valkokylkiset rungot ottivat iskuja niin, että katkesivat ennätysajassa. Teki mieli kaataa saman tien koko metsikkö, mutta Ruusu hillitsi itsensä. Hän heitti rungot olkapäälleen ja lähti kantamaan niitä pihaan.

– Viittiikö sitä saunaa lämmittääkään, Ruusu sanoi äidille, kun juotiin kahvia ja syötiin äidin paistamaa pullaa.

– Jos käydään vain paljussa. Nythän se on puhdas, kun sä pesit sen.

– Oliko toi vihjaus, että mun pitäis jynssätä saunakin?

– Sauna on kyllä ihan puhdas, vasta mä keväällä pesin sen. Ainakin pesuhuoneen. Mä vaan ajattelin…

– Ei juhannus ole mitään ilman juhannussaunaa. Vai mitä muksut?

– Ei niin, Iivari ja Jalmari vahvistivat yhteen ääneen.

– Tauna, Eevikin vaati.

– Okei, mä meen lämmittämään.

Ruusu nousi pöydästä ja viittasi keittiön puusohvaan.

– Mä ajattelin, että mä voin nukkua tossa. Mee sä Eevin kanssa makkariin.

Järjestely kelpasi äidille yllättävän nopeasti, vaikka oli Ruusun ehdotus. Vieläkin ihmeissään Ruusu otti keittiön puukopasta Kaupunkiuutiset ja pari vessapaperihylsyä sytykkeeksi ja lähti alakertaan. Tulitikut ja puut siellä oli valmiina.

– Mä paan oven lukkoon, ettei muksut telo itteensä rappusissa.

Äidillä varmaan oli jotain sanottavaa siihenkin, mutta hän ei jäänyt kuuntelemaan, vaan lukitsi kellarin oven sisältäpäin.

Perunakellarin ovi oli kiinni, eikä Marcosta näkynyt pukuhuoneessa jälkeäkään. Paitsi roskapussissa. Se pitäisi ottaa mukaan, muuten äiti huomaisi veriset sideharsot. Ruusu otti varmuuden vuoksi heti pussin pois muovikorista ja solmi sen kiinni.

Samassa hän hätkähti. Perunakellarin oven takaa kuului äkillinen köhähdys, ja sitten alkoi kuorsaus raastaa korvia.

Sitä ovea ei saanut lukkoon. Ruusu avasi sen, pujottautui patjan vierelle ja tönäisi Marcoa ukkovarpaalla olkapäästä.

– Herätys! Me tullaan kohta saunaan, ja silloin täällä pitää olla hiljaista.

– Mitäh? Marco mörähti, ei ihan vielä hereillä.

Ruusu kyykistyi miehen viereen ja painoi etusormen sen suulle, toisti äsken sanomansa. Ja lisäsi:

– Keskiyöllä me viedään rahat Tonille. Se haluu sata tonnia. Kai sulla sen verran on?

– Ei mulla mitään rahoja ole!

Marco oli äkkiä täysin hereillä ja ponnahti istumaan.

– Shhh! Ruusu suhisti etusormensa takaa.

– Äiti tulee kohta oven läpi, jos sä mylvit tolleen.

– Mutta ei mulla ole fyrkkaa.

– No, niin mä vähän arvelinkin. Mulla on onneksi varasuunnitelma, Ruusu hymähti.

Koko saunareissun ajan Ruusu piti huolen, että oli kellarissa silloin kuin äitikin. Varsinkin pukuhuoneessa. Pari kertaa perunakellarista kuului jotain, mutta mukulat pitivät sen verran meteliä, ettei äiti tainnut huomata mitään. Kertaakaan se ei edes yrittänyt kurkistaa perunakellarin ovesta sisään. Pieni ihme.

Kun oli saunottu ja lilluttu paljussa pitkän kaavan mukaan, käytiin kylän rannassa katsomassa kokkoa. Ruusua ei mitenkään olisi innostanut, mutta poisjäänti olisi vain herättänyt turhia juoruja. Hän tervehti tuttuja ja tuntemattomia, puhui niitä näitä kaikkien halukkaiden kanssa ja nauroi, kun joku kysyi hänen miesasioistaan. Niin hän aina teki.

Ihmiset puhuivat mitä puhuivat, sille ei mahtanut mitään. Juorujen alas ampuminen olisi ollut silkkaa tuulimyllyjä vastaan taistelemista. Hän tiesi sen kokemuksesta.

Silmäkulmasta kukaan ei kysynyt mitään, vaikka kaikki varmasti huomasivat sen. Hyvälläkään peitevoiteella ei saanut turvotusta piiloon. Hän ajatteli, että hyökkäys on paras puolustus, ja sanoi mehiläisen pistäneen. Kaikki olivat uskovinaan.

Yhdeksän maissa taivas alkoi mennä pilveen, ja puoli tuntia myöhemmin vettä tuli jo niin että kokko hiipui ja savutti. Väki alkoi vähetä. Muksu olivat saaneet grillimakkaransa ja trippimehunsa, joten päästiin kotimatkalle.

Kaikki sujui suunnitelman mukaan.

Tasan kahdeltatoista Ruusu kurvasi Transitilla kymppitieltä Aleksis Kiven kadun liittymään eli kohti Jukolaa ja Ahvenistoa. Kohta sen jälkeen hän kurvasi oikealle takaviistoon. Lyhyen alamäen päässä oli asvalttipäällysteinen parkkipaikka, johon mahtui ehkä kymmenkunta autoa, ja pieni peltinen varastorakennus ja puinen ilmoitustaulu, jossa oli alueen kartta.

Rankkasade rummutti Transitin kattoa ja tuulilasia. Yötön yö oli pimeänpuoleinen, eikä punertava katuvalo juuri yltänyt parkkipaikalle. Siellä oli ennestään vain yksi auto, keltainen 70-luvun Taunus jossa oli mustat ovet ja musta konepelti. Tonin ylpeys.

Ruusu laskeutui ratin takaa sateeseen. Hänellä oli sateenpitävä punainen tuulitakki. Huppua hän ei pannut päähän. Se olisi ikävästi rajannut näkökenttää, eikä hän halunnut enää päästää Tonia yllättämään.

Hanskat kädessä hän otti pelkääjän paikalta Prisman kassin, jossa näytti sateensuojaksi asetetun muovikassin alla olevan melkoinen määrä setelinippuja. Oikeasti nipuissa oli setelit vain alla ja päällä, väli oli täytetty sanomalehtipaperilla. Hän oli askarrellut niput liiterissä sillä aikaa, kun äiti oli nukuttanut lapset. Nopeasti katsottuina niput näyttivät aidoilta, mutta selaamalla ne kyllä paljastuisivat heti.

Totta puhuen setelit olivat Marcon saalista.

Oikeaa rahaa oli kulunut tonnin verran. Marcolle hän oli sanonut, että hänellä oli ollut sen verran pahan päivän varaa. Totta puhuen setelit olivat Marcon saaliista.

Kassi kädessä Ruusu lähti kulkemaan Hattelmalanjärven rantaan vievää polkua. Sadevesi virtasi polulla rantaan päin ja kuljetti ruskeita neulasia ja ylivuotisia lehtiä mukanaan. Metsä oli muuten hiljainen, vain sade takoi havuja ja lehvästöjä. Kaatuneet puut oli jätetty aloilleen. Välillä polun varressa oli sammaleinen kivikko, joka toi mieleen peikkometsän.

Kohta polku muuttui pitkospuiksi, joiden päässä torni jo häämötti. Lankut olivat märkinä liukkaita. Piti kulkea varovasti, ettei suistunut suohon.

Pimeä harmaa torni tuli näkyviin metsän takaa. Rantapusikko ja kaislikko oli täynnä pönttöjä ja linnunpesiä. Siellä kävi melkoinen kuhina näin yölläkin. Tummanharmaana lainehtivan järven takaa paistoivat kartanon valot.

Ruusu oli viimeisillä pitkospuilla ennen mutkaa, jossa oli tyhjä puinen ilmoitustaulu ja josta lähtivät pitkospuut suoraan oikealle, tornin portaiden eteen. Sateen seasta tornin huipulta kuului huuto:

– Seis!

Ruusu pysähtyi ilmoitustaulun kohdalle. Toni näytti tornin huipulta katoksesta taskulampulla valoa portaiden juureen.

– Tuu tohon mihin valo osuu!

Ruusu meni. Valokiila liikkui hänen vartalollaan ja pysähtyi silmäkulmaan.

– Hyvin meikattu! Nyt näyttää vain siltä kuin sä olisit lihonut silmäkulman kohdalta.

– Haluutko sä nää rahat? Ruusu kysyi.

Häneltä ei liiennyt enää tippaakaan kärsivällisyyttä Tonille.

– Näytä niitä!

Ruusu laski kassin pitkospuille, leväytti sen auki ja veti nippujen suojana olevan muovikassin sivuun, nosti vielä yhtä nippua valokiilaan.

– Joko riittää? Nää kastuu täällä.

– Suojaa ne ja lähe vetää. Mä en enää haluu nähdä sua ikinä.

– Samat sanat.

Ruusu suojasi niput sateelta ja lähti.

Hän oli vasta kymppitien risteyksessä, kun Tuntematon yritti soittaa. Hän ei vastannut. Hän ajoi kymppitien yli Orsitielle, kääntyi ensimmäiselle metsätien pätkälle, pysäytti auton ja sammutti valot.

Kojelaudalla oli sinivalkoinen vauvahälytin. Ruusu tuijotti sitä ja odotti, että se heräisi henkiin.

– No nyt se tulee, hälytin sanoi Marcon äänellä.

Marco oli tullut Ruusun mukana parkkipaikalle ohjaamon jalkatilassa ja mennyt Tonin autoon sillä aikaa, kun Ruusu toimitti Prisman kassia Tonille.

Auton ovi avattiin ja suljettiin. Kuului hirvittävä pamaus.

Tuli hiljaista. Liian hiljaista.

Mitä oli tapahtunut?

Hälytin toimi vain yhteen suuntaan. Ruusu ei voinut kysyä, mikä oli tilanne.

Sitten hälytin heräsi taas eloon. Miesääni puhui venäjää, yhteys rätisi ja katkeili. Varmaan joku lentäjä. Ne käyttivät samoja aaltoja kuin hälytin. Ensimmäisellä kerralla Ruusu oli säikähtänyt, kun oli luullut ryssien hyökänneen makuuhuoneeseensa.

Ruusu käynnisti Transitin, peruutti tielle, lähti takaisin kohti lintutornin parkkipaikkaa. Kun hän pääsi kymppitien yli, Marco könkkäsi juuri nahkarotsissaan kadun laitaan Prisman kassi kädessä. Ruusu pysäytti auton ja auttoi Marcon kyytiin.

Marco ei kiinnittänyt turvavyötä, vaikka Ruusu teki tiukan U:n ja kurvasi saman tien kymppitien liittymään kohti länttä ja Renkoa.

– Mitä siellä tapahtui? Mikä se pamaus oli? Ruusu kysyi.

– Tonilla oli hanskalokerossa pikku-Walther, mä käytin sitä.

– Sun piti antaa vakava varoitus, Ruusu muistutti.

– Mä annoin. Viimeisen varoituksen.

Ruusu huokasi.

– Ja kohta on taas poliisit ovella.

– Tonille jäi pistooli käteen. Se oli masentunut elämästään ja päätti tehdä lopullisen ratkaisun. Luoti ohimoon – puuf!

Ruusu katsoi Marcoa uusin silmin. Hänen miehensä oli tappaja.

Marco katsoi eteenpäin aivan tyynenä. Kädet eivät vapisseet tai mitään. Ei taatusti ollut ensimmäinen kerta, kun Marco tappoi jonkun.

Nyt tuli mieleen se tukastavetokohtaus silloin alussa, kun Marco oli vaatinut aseitaan takaisin. Oliko Ruusu sittenkin joutunut ojasta allikkoon?

– Pistä se turvavyö kiinni, Ruusu sanoi lopulta.

Marco vilkaisi häneen ja totteli. Nyt miehen suupielissä karehti hienoinen hymy.

Ruusun valtasi huumaava vapauden tunne. Enää ei tarvinnut pelätä, että Toni tulisi kylään. Toni oli nyt todellinen eksä.

Ainoa hyvä eksä oli kuollut eksä.

No ei, poikien isät olivat olleet helpompia tapauksia. Kun heidät oli kerran heivannut pellolle, he pysyivät siellä eivätkä pyrkineet väkisin takaisin.

Ruusu katsoi Marcoa. Jo naamasta näki, että se ei kyllä lähtisi suosiolla. Se lähtisi vain, jos sitä huvittaisi. Tai jos sen pakottaisi lähtemään.

Mutta miksi hän sitä vielä murehti? Vastahan Marco oli tullut hänen elämäänsä. Hän vasta tutustui mieheen.

– Miten sun jalkas kesti?

– Ihan hyvin.

Ruusu alkoi heti murehtia, että kohta Marco voisi lähteä. Pyyhkäisi sen sitten pois mielestään, niin kuin pyyhkimet pyyhkivät vettä tuulilasista.

Hän katsoi Marcoa ja epäili, ettei Marco vastaisi. Kysyi kuitenkin:

– Kerro siitä sun väärästä naisestas. Millanen se oli?

– Vähän niin kuin sinä, Marco vastasi heti, aivan kuin olisi odottanut kysymystä. Kääntyi katsomaan Ruusuun.

– Ei kyllä punapää. Vaaleet kiharat, ja vähän pitempi ja hoikempi.

– Mikä se nimi oli?

– Virpi. Fiksu mimmi, vähän liiankin fiksu.

– Miten niin?

– Oli käynyt yliopistoa. Maisteri tai jotain.

– Ja suhun retkahti?

– Sitä mäkin ihmettelin alkuun. Mutta se tuntui ihan ihmiseltä.

– Mikä se sitten oli? Joku androidi, vai?

– Mitä ne on?

– Ihmisen näköisiä robotteja.

– Joku semmoinen se varmaan oli.

Ruusu laski kätensä Marcon käden päälle. Marco tarttui käteen, nosti sitä ja suuteli kämmenselälle.

– En mä nyt haluu muistella sitä käärmettä. Mä haluun olla sun kanssas.

Marco laski päänsä hänen syliinsä. Haki sidotulle jalalleen sopivaa asentoa, päätyi naama ylöspäin. Ruusu ohjasi oikealla kädellä ja silitti Marcon hiuksia, lauloi:

– Tuu tuu tupakkirulla, mistäs tiesit tänne tulla? Tulin pitkin Turuntietä, hämäläisten Härkätietä…

Marco alkoi kuorsata jo ennen Rengon rajaa.

Kun Ruusu ajoi pihaan, yläkerrassa paloi valot. Äiti oli varmaan hereillä. Ruusu herätti Marcon ja sanoi:

– Odota jalkatilassa. Mä tuun hakemaan sitten, kun reitti on selvä.

Sade jatkui hiljaisempana. Ruusu haisteli raikasta ulkoilmaa ja käveli kaikessa rauhassa sisään. Äiti tuli jo portaissa kohti alakertaa, aamutakki yllään.

– Kello on vasta yks. Ei meillä vielä nousta, Ruusu sanoi.

Äiti jäi portaikon oven eteen katsomaan Ruusua, nosti käsivarret ristiin rinnalle. Justiina tuli mieleen. Tai Turhapuron muija, mikä se nyt oli nimeltään. Kaulin vain puuttui.

– Toiset ei näköjään oo vielä kerinneet nukkumaankaan, äiti sanoi.

– Ei tullut uni. Kävin ajelulla.

– Sulla on varaa huviajeluun, vaikkei ole töitäkään.

– Mä oon hoitovapaalla, jos et satu muistamaan. Kyllä mä saan töitä sitten, kun tarviin.

– Ei ollut hoitovapaita silloin kun sä synnyit.

– Ei niin. Heinäseipään juurelle kyykistyit synnyttämään ja samalla viskelit heiniä seipäälle.

Äiti purskahti nauruun.

– Semmosta se vähän oli… mutta ei nyt ihan kuitenkaan.

Äiti halasi Ruusua.

– Kyllä mä sua kunnioitan. Sä vedät yksinäs kolmen lapsen ja ties kuinka monen elukan pesuetta. Mulla oli täys työ yhdessä mukulassa ja parissa lehmässä ja kasvimaassa ja heinätöissä.

Ruusukin halasi äitiä. Ajatteli, että tuo oli tyypillistä äitiä. Kehui, mutta samalla nosti itsensä vielä ylemmäksi.

– Me ei olla aikoihin puhuttu kunnolla kahdestaan, äiti sanoi.

– Keitetääs teetä ja jutellaan. Jussin kunniaksi. Siellä taitaa olla vielä pullaakin…

Se oli äidiltä harvinaista. Pakkohan siihen oli suostua.

Uni painoi silmäluomia, mutta ei auttanut. Ruusu joi teetä ja söi yhden pullankin, hänellä kun oli kuulemma varaa vähän pyöristyä. Miesmaussa tietysti oli myös kohentamisen varaa. Sen hän kyllä myönsikin.

Voi olla, että poliisit pyytäisivät häntä tunnistamaan ruumiin.

Ajatus ei oikein tahtonut pysyä äidin puheissa. Mieleen tuli Toni viime yönä ja äsken lintutornissa. Tonin huuto, että toivottavasti ei enää koskaan nähdä. Hänen samat sanansa.

Voi olla, että poliisit pyytäisivät häntä tunnistamaan ruumiin.

Tonin kanssa oli ollut onnellisiakin hetkiä. Ei kai hän muuten olisi ottanut sitä luokseen asumaan.

He olivat tavanneet Suistolla, Dave Lindholmin konsertissa. Vanha patu veivasi bluesia ja omia hienoja biisejään yksin kitaran kanssa. Kukaan ei tanssinut, mutta Toni vei Ruusun hitaaseen, kun Dave lauloi Sitähän se kaikki on.

Hattelmalan lintutornissa he olivat kuteneet juhannusaattona kolme vuotta sitten, pojat olivat olleet äidillään. Eevi oli pantu alulle Transitin takaosassa samalla parkkipaikalla, jolle Tonin ruumis oli nyt jäänyt.

– Vaikka kai munkin miesmaussani oli omat vikansa, äiti sanoi.

– Eihän Topi ollut mikään ihanneaviomies, mutta ei silloin ollut kukaan. Tukasta raahattiin nainen vihille ja pantiin paksuksi, hellan ja navetan välissä oli juoksunaru.

– Etköhän nyt vähän liioittele, Ruusu sanoi.

– Hyvin vähän. Oho, kello tulee jo kolme. Nyt petiin, äiti haukotteli.

Kun äiti lopulta lähti, kello oli vartin yli kolme. Ruusu odotti, kunnes yläkerta hiljeni ja äiti alkoi kuorsata. Sitten hän meni hakemaan Marcoa sisään.

Transitin ohjaamo oli tyhjillään. Marco oli kadonnut kuin tuhnu hiekkakuopalle.

Mitä hittoa? Mihin mies oli mennyt?

Ei kai se vain ollut mennyt tarkistamaan kätköään? Jos se huomaisi, etteivät rahat olleet enää halkopinon kätköissä, se voisi suuttua.

Ruusun ajatukset laukkasivat valtoimenaan. Hän oli paniikin partaalla.

Sitten Marco könkkäsi navetan kulmalta vetoketjua kiinni vetäen ja sanoi:

– Kävin kusella.

 

Testiajo, osa 2/8: Yöllinen merenkäynti pitää Reijan hereillä Ruotsin-laivalla ja saa miettimään. Osaako hän olla onnellinen? Aamulla alkaa automatka läpi Euroopan.

Pohjoisrannassa seisottiin. Molemmat kaistat olivat niin täynnä, ettei puikkelehtiminenkaan ollut mahdollista. Matkantekomme uhkasi tyssätä alkuunsa. Odotin, että Ilkka sanoisi muutaman valitun sanan huonosti valitusta kahvittelutuokiostani, mutta hän vain eteni rauhallisesti letkassa.

Kun lopulta pääsimme Katajanokalle, autojen paljous oli lannistava sielläkin. Lauttajonon hännillä ilma oli pakokaasusta sakeaa.

”Mikseivät ihmiset sammuta autojaan?” parkaisin.

”Ei meidän tarvitse tähän jäädä”, Ilkka sanoi ja lipui tyynesti viereiselle, tyhjälle kaistalle.

Pidempi jono ei edennyt mihinkään, mutta se ei meitä enää haitannut. Ilkka oli maksanut ennalta extraa paalupaikasta, joten pääsimme ensimmäisinä pysäköimään ja saman tien majoittumaan.

Hytti ei ollut niin tilava kuin olin toivonut, mutta sentään siistimpi kuin kauhtuneen käytävän perusteella olin uskaltanut odottaa. Pöydällä tönötti kaksi piccolopulloa halpaa kuohuviiniä. Kylmiä, kokeilin heti. Taskulämmin olisi laskenut tunnelmaa.

 

En voinut olla huomaamatta, että Ilkka oli kovin hiljainen. Ennen kuin ruuhka kävi huolestuttavaksi, olimme rupatelleet vuolaasti, minä kehuin Minnan kanssa jakamaani pähkinätorttua ja Ilkka kertoili lastensa kuulumisia, mutta nyt Ilkka asetteli vaitonaisena toilettilaukkuaan kapealle tasolle kylppärin lavuaarin viereen.

Älä ala tulkita, älä ala tulkita, hoin itselleni. Kaikki on hyvin, oikein hyvin. Eikö se tajua, että tuossa kaikki kastuu? Inhotti huolehtimiseni kun katselin miehen puuhia kylpyhuoneessa. Tarkkailin liikaa. Päätin tehdä siitä lopun suoruudella.

”Ei ole pitkään aikaan tuntunut kanssasi muulta kuin kotoisalta.”

”Jännittääkö sinua?”

”Miten niin?” Ilkka kysyi. Kuulin ihmetyksen äänessä. Tuijotin hammaslankarasiaa Ilkan kädessä. Pitikö taas loikata tulkitsemaan. Ilkka vain mietti jotain. Sellaista voi tapahtua. Ihminen on hiljaa kun se miettii. Etenkin kun ihminen on tutkija.

”Voi taivas. Anteeksi, ei mitään, jatka, jatka, minä vain ajattelin…”, sopertelin ja viikkailin seuraavan päivän alusvaatteet hyllylle. Ehkä olisi hyvä olla hetki hiljaa. Jännittääkö sinua? Mikä kysymys!

”No totta puhuakseni, kun nyt kysyit, alkoi vähän jännittää. Ei ole pitkään aikaan tuntunut kanssasi muulta kuin kotoisalta. Mutta tämä osui äsken silmiin”, Ilkka sanoi ja käänsi puhelimensa näytön minuun päin.

Olen dynaaminen, sopivan ikäinen juuri sinulle ja hyvässä kunnossa.

Viihdyn yksikseni mutta yhteisöissäni kuulun kantaviin voimiin.

Minut tunnetaan rohkeana ja avarakatseisena…

”Mistä tuo nyt tuohon tuli?”

”Otin sen talteen sinun profiilistasi”, Ilkka tunnusti. ”Ajattelin, että on hyvä verrata sitten joskus myöhemmin…”

”Ai jos tästä mitään tulee?”

”Jotain sellaista. Jos yhdessä pysytään. Ja onhan tässä jo pysytty”, Ilkka sanoi, astui askeleen lähemmäksi ja otti vyötäisiltäni kiinni. Kiemurtelin loitommalle.

”Mutta epäilit sitä? Kuinka pitkään? Ensimmäiset viikot? Vieläkin?”

”Hei, äläs nyt”, Ilkka sanoi. ”Tuli vain mieleen, miten moni tuohon ehti tarttua, kun ei olla varsinaisesti sovittu… ja miten moni… Äh, kunhan hölmöilen”, Ilkka yritti väistää, mutta liian myöhään. Huolissaan, liikkis.

”Miten minä ehtisin tavata ketään muuta kuin sinua?” sanoin tyynnyttävimmällä äänelläni. Wau, mies on mustasukkainen!

”Joo, tiedän, lapsellista. Unohda koko juttu.”

Ilkka rusautti yhden piccolopullon auki, kaatoi pölyisen kuohuviinilasin täyteen ja ojensi maljan käteeni. Toiseen lasiin pullosta riitti vain pohjat. Ilkka yritti nostaa sen skoolaukseen vajaana, mutta avasin toisen pullon saman tien ja täytin Ilkan lasin. Jos romantiikkaan täytyy turvautua, turvaudutaan sitten kunnolla, ajattelin.

”Tätä matkaa ei vajaalla aloiteta. Kantaville voimille!”

”Kantaville voimille! Ja vastavoimille!”

Lasit soivat kauniisti yhteen. Mutta liikaa voimaa ja ne voisivat kilahtaa rikki.

 

Laiva keinui niin, ettei nukkumisesta tullut mitään. Ilkka makasi jäykkänä ja minä potkiskelin peittoa pois päältäni. Tuskanhiki. Olisi pakko nukkua tai levätä edes. Seuraavan päivän ajosta oli hyvää vauhtia tulossa koetteleva.

Keulahytti oli virhe. Laiva tuntui putoavan metrikaupalla jokaisen vaahtopään harjalta aallon pohjaan. Koukkimisen olisi vielä kestänyt mutta tömähtely oli sietämätöntä. Kuin jättiläinen olisi tampannut mattoja. Keskemmällä laivaa vaatimattomammassa hytissä olisi ehkä voinut nukkua rajusta merenkäynnistä huolimatta.

Kumpikin tunsimme toisen valvovan. Kiedoin käteni Ilkan vatsan ympäri. Miehen hyvin kehittynyt iskämasu tuntui turvalliselta kuin lapsuuden pelastusliivi isän kanssa verkoilla. Silti säpsähdin kun taas tömähti.

”Vesi ei anna periksi”, Ilkka sanoi ja haukotteli.

”Ai vesikö se on? Luulin, että jää kolisee.”

”Kolisee sekin, mutta nuo läimähdykset tulevat vedestä. Jäästä lähtee murtumisen ja kimmahduksen ääni.”

Jokainen soluni oli hereillä. Ilkan käsivarsi painoi alimpia kylkiluitani.

Hapuilin tieni vessaan. Pesin hampaat uudestaan. Joskus huonounisina öinä minulla on tapana huijata itseni levolle tekemällä iltatoimet toistamiseen. Tarvettakin hampaidenpesulle sitä paitsi oli, sillä illallisen valkosipuli maistui suussa vahvasti. Purskuttelin. Sylki oli vielä punaviinin värjäämää.

Kömmin takaisin sänkyyn ja sovitin selkäni mukailemaan Ilkan vatsapuolen mutkaa. Ilkka oli ehtinyt jo nukahtaa. Hyväuninen mies. Minun ei auttaisi hermostua vaikka valvottaisi. Ajaisin Ruotsin halki niin pitkään kuin kohtuudella jaksaisin. Enempää ei voi.

Jokainen soluni oli hereillä. Ilkan käsivarsi painoi alimpia kylkiluitani. Se tuntui äkkiä hyvin häiritsevältä. Olin jo tarttumaisillani Ilkan kämmeneen nostaakseni raajan pois päältäni mutta jätin liikkeen kesken. Miksi oikeastaan siirtäisin käden? Pieni paino ei haitannut millään tavalla, ei estänyt hengitystä eikä aiheuttanut puutumista. Päinvastoin: selän yli vatsapuolelle roikkuvan käsivarren paino oli miellyttävä, tyynnyttävä suorastaan. Siinä maatessani tajusin, mikä minua häiritsi: ei paino vaan eleen omistavuus. Melkein vielä pahempaa oli, että omistajan elkeet olivat peräisin nukkuvasta Ilkasta. Unissaankinko mies jo piti minua omanaan? Halusinko minä käden pois päältäni vain, jotta ele ei olisi tuntunut niin vaativalta? Pelkkiä häiritseviä ajatuksia. Miten kukaan voi tietää, mitä lopulta haluaa. Ja muutama tunti sitten olin salaa iloinnut mustasukkaisuuden häivähdyksestä Ilkassa.

Käänsin kylkeä ja silloin se otti selvän muodon, äärimmäisen kiusallinen ajatus: saan rakkauden, jos selvitän tämän. Saan rakkauden, jos –. Mitä ihmettä! Mikä on se tämä, joka minun nyt pitäisi selvittää? Selvitän tämän matkan, tämän miehen salaisuuden, minkä?

”Ilkka, nukutko sinä?” kuiskasin.

Ilkan hentoinen hurina jatkui häiriytymättömänä.

 

Nipistin silmäni kiinni ja päätin selvittää vyyhteni yksin. Uni paras lääke on… Palautin mieleeni lapsuuden sarjakuva-albumit, loin mieleeni ruudun ja siihen ruohoisen rinteen, rinteeseen aidatun lammashaan, lampaat hakaan… Ei siitä ole kymmentäkään vuotta, kun kävin vielä isän kanssa verkoilla. Lasketaan sitten vuosia, kun lampaiden laskeminen ei tunnu tehoavan… Tai haukia… Sekin kesä… Suurin hauki sitten lapsuuden… Ja isän turvallisuus, joka oli aina olemassa mutta nousi esiin vain kun sitä eniten tarvittiin… Perämoottorin hurina hiljeni ja lakkasi kokonaan kun saavuttiin lahdenpoukamaan. Vene lipui kohti verkon kohoa. Minun tehtäväni oli napata airot ja pysäyttää vauhti niin että isä sai yläpaulasta kiinni. Isän alkoi nostaa verkkoa puikkarille. Nostamatta katsettaan askareesta isä puhkesi puhumaan: ”Oletko sie onnellinen?”

Oletko sie onnellinen? Ei, en ollut, en silloin. Mutta miten senkään voi tietää? Ei siitäkään ollut kuin viitisen vuotta, kun olin mielestäni saavuttanut varmuuden, että osaisin olla onnellinen, vaikka mitä tapahtuisi. Ihan mitä vain. Vaikka Iiris kuolisi, niin olin ajatellut ja kauhistunut ajatusta.

Makasin siinä Ilkan vieressä, muistelin menneitä ja muistinkin kaikenlaista. Muistin ajatelleeni, että nyt tunnen koko elämän syvyyden ja hyvyyden. Muistin riemuinneeni siitä. Että sitä voikin iloita kaikkivoipaisuuskuvitelmista, olin valmis nyt hymähtämään tylyn epäuskoisesti. Olla muka onnellinen vaikka mitä tapahtuisi! Ja kuitenkin: miksi epäillä aiempaa kokemusta, miksi halventaa sitä? Olin aidosti luottanut elämän kantavaan voimaan. Ja jos kerran olin jo onnistunut olemaan kokonainen, miksi elämisen taito olisi nyt hapertunut? Havaintoni oli ollut kirkas: on mahdollista olla onnellinen surullisenakin. Ja nyt en osannut olla vakuuttunut mistään, vaikka kaikki oli hyvin ja rauhallista. Mitä välissä oli tapahtunut?

Ilkan karvainen rinta kohoili tyynesti vieressäni.

Kyllä minä tiesin, mitä välissä oli tapahtunut. Kimmo. Kimmo oli tapahtunut välissä.

Oli tuntunut perin kiusalliselta yrittää keskustella isän kanssa parisuhteen tilasta.

Kun minua jännittää riittävästi, lakkaan hengittämästä. Niin kävi. Laiva heilui ja minun palleani jysähti liikkumattomaksi. Ilkasta ulos virtaava ilma pärisytti hänen huuliaan kevyesti. Minä olin hiljaa. Vieressäni hurisi mies ja tämä mies oli Ilkka, ei Kimmo. Ilkan hengitys oli rauhoittava kuin isän vanha perämoottori. Täydelliset olosuhteet minun rentoutua ja nukahtaa, mutta jokainen uusi ajatus tuntui vääntyvän edellistä levottomammaksi.

Ei ollut Kimmoa tunkeilemassa mutta ei myöskään isää kysymässä onnellisuuteni perään. Miten ikävä minun oli isää! Isän avaama onnellisuuskeskustelu oli katkennut, kun verkon loppupäästä oli noussut viiden kilon hauki, joka oli pahanpäiväisesti sotkenut liinan. Silloin kiitin haukea keskeytyksestä. Oli tuntunut perin kiusalliselta yrittää keskustella isän kanssa parisuhteen tilasta, mutta miten nyt toivoinkaan, että keskustelu olisi käyty. Miten mielelläni juuri nyt, juuri tänä unettomana yönä kolisevassa laivassa, kertoisin olostani isälle!

Vilkaisin Ilkkaa. Mitä jos päästäisin irti kaikista pidäkkeistä ja kaataisin koko elämäntarinani hänen korvistaan sisään? Minnalle voisi soittaa. Tai siskolle. Ei, Seijalta tulisi vain kireää arvostelua. ”Olet arvaamaton”, Seija oli sanonut. Muun muassa. Reija ja Seija, iloiset lettipäät, minä tytär tummainen, määritelmän mukaan villi ja vaarallinen, Seija vaalea ja kiltti. Hah, mikä roolitus. Kun ne tietäisivät, ajattelin usein. Kun ne vain tietäisivät. Ja nyt ei ole enää ketään tietämässä, ei äitiä eikä isää.

”Onko sinun pakko olla niin musta?” Seija oli lapsena tingannut. Ja nyt: ”Onko pakko matkustaa aina pois? Etkö osaa muuten rentoutua?” sisko oli hymyillen kysynyt. Ja se hymy, mietteliäs hymy. Olin oppinut kammoamaan sitä. Ei hyväksyvää katsetta, ei sen jälkeen kun isäkin kuoli.

 

Kello soi seitsemältä. Ääni tuli kaukaa. Jossain vaiheessa olin vajonnut uneen. Ilkka oli jo pukeissa. Yritin väistää kun mies kumartui antamaan muiskun aamuhappamalle suulleni ja kuiskasi puoliksi laulaen: ”Herätys leviää.”

”Uuh, leviäisikin. Minä tässä leviän”, vastasin venytellen ja jätin nousuyrityksen kesken. Ilkka istahti sängyn jalkopäähän, nappasi paljaan oikean jalkani syliinsä ja aloitti painelun.

”Etsitäänpä sinun menopisteesi täältä. Eiköhän ala jalka nousta”, hän sanoi ja hyvän olon ja hienoisen kivun suloinen cocktail levisi jalkapohjasta hiusmartoon saakka.

Aamiainen sujui niin kuin se laivalla usein sujuu, ylenpalttisuuden merkeissä. Lopulta maltoimme nousta pöydästä ja pakkauduimme hyvissä ajoin autoon, jotta emme vahingossakaan olisi niitä piittaamattomia matkustavaisia, jotka jäävät satamassa tukkeeksi jonon keulille.

Turvavyö tuntui puristuksena vatsalla kun ähkin istuimen ja ratin säätöjen kanssa. Olimme päätyneet siihen, että hennoista unista huolimatta olisin luultavasti aamusta virkeimmilläni ja ajokelpoinen.

Paalupaikka oli hintansa väärti, mutta sain huomata vetovastuun kirot heti laivasta ulos ajettuani. Risteys tupsahti eteen aivan liian äkkiä ja viittoja oli aivan liian monta. ”Hetikö tässä pitää valintoja tehdä”, tuiskahdin, en Ilkalle vaan maailmalle yleisesti. Ja sitten neuvottomuuden kasvaessa jo Ilkallekin: ”Sano jotain!”

Navigaattori ei tietenkään herännyt, vaikka Ilkka hieroi sitä kuinka. ”Se hakee satelliittia”, hän sanoi ja pätevänä apukuskina leväytti vanhan kunnon paperikartan auki. Kartta peitti puolet näkökentästäni, mutta onnistuin pysymään kaistallani. Vääjäämättä tie johti satamasta pois epätietoisimmankin.

 

Suoritettiin Ruotsi ja päästiin Tanskaan. Tanskan-lautan jälkeen vaihdettiin kuskia ja minä pääsin nuokkumaan.

Maisema ei ollut alkanut vihertää yhtään. Minä olin haaveillut jo kesästä. Mitä oikein olin odottanut?

Pimeni. Vastaantulijoiden valot huojuivat ja silmiä kirveli.

Hotelleita ei ollut varauksessa ennen Roomaa. Oli tarkoitus, että etapit voisivat elää tilanteen mukaan. Ilkka oli luvannut hoitaa meidät nukkumaan tilanteessa kuin tilanteessa, mutta nyt hän ehdotti, että etsisin hotellin puhelimella. Voin pahoin väsymyksestä ja kivahdin, etten kykene tihrustamaan näytöltä ensimmäistäkään hotellia.

Kööpenhaminan pohjoispuolella heräsin horteestani (jota Ilkka myöhemmin nimitti ensimmäiseksi mökötyksekseni) ja ilmoitin, etten jaksa istua enää minuuttiakaan. Siitä kehkeytyi sanaharkka, sillä Ilkan mielestä olisi kannattanut ajaa vähintään Kööpenhaminan eteläpuolelle, ehkä vielä Saksankin puolelle. Aamusta tulisi sujuvampi, kuului perustelu. En edes yrittänyt kiistää Ilkan näkökantaa, mutta en myöskään luopunut omastani: nääntyisin, ellen pääsisi autosta pois viiden minuutin sisään.

”Kuule kun tuo huokailu ei nyt auta yhtään.”

Etuvasemmalla näkyi suuri hotellikompleksi. ”Aja tuonne”, sanoin.

”Miten täällä voi olla ruuhka vieläkin”, Ilkka manasi autojen punaisten perävalojen kajossa. ”Mistä sinne edes käännytään?”

En minä saanut valomerestä yhtään paremmin selvää kuin Ilkkakaan, mutta sen tajusin, että olimme auttamatta väärällä kaistalla. Vasemmalle olisi pitänyt jo päästä. Taisin huokaista. Kaduin kyllä heti, sillä tajusin kuulostavani marttyyrilta. Pitkittynyt riita illasta puuttuikin. Huokasin uudestaan.

”Kuule kun tuo huokailu ei nyt auta yhtään”, Ilkka sanoi. ”Etsisit jonkin osoitteen.”

”Minä en kykene, en näillä silmillä”, sanoin. ”Eikö me juuri ohitettu toinenkin hotelli? Aja jonnekin, ihan sama minne.”

Ilkka käänsi vasempaan ensimmäisestä mahdollisesta risteyksestä ja sitten heti oikealle. Pisto ei vienyt hotellin pihaan vaan jonkinlaisen varastoalueen portille. Portti oli kiinni. Onneksi, ajattelin mutta en sanonut mitään. Hyvä ettei Ilkka hölmöillyt meitä johonkin satamaan.

”Tuonne! Nyt aja takaisin tuolle isolle tielle ja sitten ajat niin pitkään, että seuraava hotelli tulee vastaan. Siihen mennään vaikka se olisi minkälainen.”

Ilkka otti ohjeet tyynesti vastaan. Ihailin häntä siitä. Ilkan tyyneys yllätti minut usein. Nekään repliikkini, jotka olisi voinut tulkita tiuskimiseksi, eivät tulleet tulkituiksi niin. Se oli taivaallista sillä olin lipunut luulemaan, että kumppanin harhaisten tulkintojen kanssa piti vain oppia elämään.

”Minuakin väsyttää”, Ilkka huokasi kun oli saanut auton käännetyksi ahtaassa umpikujassa. Sitten hän katsoi minua ja naurahti: ”Me huokaillaan kilpaa.”

”Pakko jaksaa vielä syödä”, minä sanoin. Emme olleet laivasta lähdettyämme syöneet kuin jäätelön tai pari tankatessa.

Toivo alkoi herätä. Pieni pätkä monikaistaista yhä ruuhkaista tietä vei kohti hotellikompleksia, eikä aikaakaan kun Ilkka pysäköi auton suurelle parkkipaikalle. Aukion kolmella laidalla nousi hotelli. Rakennukset vaikuttivat upouusilta aaltoilevine seinineen ja vesiaiheineen.

”Näiden kuutioiden ja kartioiden parissa on arkkitehti jos toinenkin viettänyt tovin”, Ilkka sanoi. Jotain pienempää ja pittoreskimpaa oli molemmilla ollut mielessä, mutta yhdeksän tunnin ajo huonounisen yön päälle tarkoitti, että etsinnät oli etsitty. ”Tähän jäädään”, totesimme yhdestä suusta ja astuimme kaksion kokoiseen tuulikaappiin, joka avautui jättimäiseen eleganttiin vastaanottoaulaan.

Yökohtainen budjettimme ylittyi bisneshotellissa reilusti, mutta nipistää ehtisi myöhemminkin. Juuri nyt emme jaksaneet välittää. Ennen huoneeseen könyämistä varasimme pöydän ravintolasta, joka lupasi tarjota tulella tehtyjä ruokia.

Huone oli iloinen yllätys: skandinaavisen selkeä mutta lämmin. Punainen ja tumma ruskea vasten valkoista ei ole yhdistelmä, jota olisin halunnut kotonani nähdä, mutta huoneessa se toimi. Syvänpunaiset Poulsenin valaisimet riemastuttivat minua erityisesti. Heittäydyin selälleni rubiininpunaiselle sängylle. Ilkka oli mennyt suoraan suihkuun ja oli lasiseinän läpi näytillä kuin akvaariossa. Mies seisoi lämpimän veden alla ja oli kääntänyt kasvonsa ylös kohti suihkua niin, että näytti auringonottajalta. Ihokarvat olivat liimautuneet pitkin pintaa kuin harvaturkkisella hylkeellä. On se söpö, raukea ajatus valtasi mieleni ja annoin silmieni ummistua.

Seuraavassa hetkessä päälleni tippui muutama vesipisara. Paksu päiväpeitto kahisi kun pyyhkeeseen kietoutunut Ilkka hytkytti minua hellästi vasten patjaa: ”Älä kokonaan nukahda, nyt mennään syömään.”

”Tätä onni kai on”, sanoin Ilkalle koska siltä se tuntui. Eteemme oli kannettu paikalliset tilasiiderit ja katajasavustettuja kampasimpukoita. Pelkäsin, että hervahdan kyynelehtimään kesken syömisen, niin tyytyväinen olin olooni. Pääruoaksi otimme burgerit, jotka osoittautuvat maittaviksi ja mukavan raikkaiksi lajissaan.

Tyytyväisinä ja kylläisinä kävimme levolle seuraavan päivän koettelemusta varten. Sen tarjoaisivat Saksan moottoritiet.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Testiajo, osa 1/8: Reija ja Ilkka ovat seurustelleet viisi kuukautta. He ovat lähdössä automatkalle Eurooppaan, ja Reijaa hermostuttaa. Hän haluaa pitää menneisyytensä salassa Ilkalta.

Asuin siihen aikaan yksin. En oikein uskonut muun olevan mahdollistakaan. Parhaimmillanikin uskoin pystyväni ehkä viikonloppuloman mittaiseen yhteiseloon täydellisissä olosuhteissa täydellisen partnerin kanssa.

En tietenkään uskonut täydellisyyteen. Hain sitä herkeämättä.

Nyt olin aivan ymmärrettävästi kauhuissani: jossakin vaarallisen sumentuneessa tilassa olin tullut luvanneeksi autoilla halki Euroopan tuoreen miesystäväni kanssa. Matka veisi pari viikkoa. Enemmän kuin viikonloppu toisen ihmisen vieressä suljetussa tilassa! Mitä ihmettä olin mennyt lupaamaan! Ei siinä mitään, Ilkka oli ihana (on yhä), mutta silti. Pakkasin ja huokailin. Purin ja huokailin ja pakkasin taas.

Olimme tunteneet kuukauden ajan. Matkaidea oli syntynyt toisen yhteisen yömme jälkeen. Siitä lähtien olin pakkaillut. Pidin sitä henkisenä valmistautumisena. Peruminen oli mielessä joka toinen tunti. Tietenkään en voinut perua. Lupaus on lupaus ja minä tyttöhän pidän lupaukseni.

Siis pakkasin. Ja purin.

Kuudentoista päivän matka, yhdettoista kengät. Aivan kohtuullista, laskin ja lisäsin nudet avokkaat pinon ylimmäksi. Jos elämänkokemus on jotain opettanut niin sen, että kenkiä on oltava mukana riittävästi. Riittävästi on se määrä, jolla selviää jokaisen mekon kanssa, myös vielä hankkimattomien. Nyt piti sitä paitsi ottaa huomioon vaihtuvat säät ja matkalla vaihtuvat vuodenajat. Mekkojen lisäksi tarvitsisin reisitaskuhousuja sun muita. Mitä vain voisi tulla vastaan. En juuri tuntenut Ilkkaa. Enkä Euroopan moottoriteitä.

Kenkälaatikot täyttivät eteisen ja kohosivat korkeuksiin kuin pätkä muuria. Matkalaukut odottivat asemissa ovella. Ilkka saisi pujottautua sisään.

Tyytyväisenä istahdin vierashuoneen sängylle ja kuvittelin, kuinka kohta raahaisimme laatikot yhteisvoimin autoon ja mies lohkaisisi ujon fyysikkovitsin tilavuusmitoista tai kaiken suhteellisuudesta ja toivoisi leikkisän arasti, että hänen kahdet kenkänsä voitaisiin ujuttaa mukaan – olkoonkin, että ne olivat kooltaan minun kolmeysejäni suuremmat. Minä rusentaisin häntä lämpimästi niin kuin vain humanisti luonnontieteilijää voi ja sanoisin että kohtuullinen toive.

Lempipuuhaani, kuvitella sanoja toisten suuhun.


Ärhäkkä pirinä sai minut pomppaamaan jaloilleni. Mikä voi soida? Puhelin ei soi noin eikä tietokone. Ilkalla on avain, on ollut jo pari viikkoa. Ovipuhelin. ”Ei, ei nyt”, parahdin ääneen, mutta ovipuhelin jatkoi. Olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka ikävää särinää se piti.

Hetken emmittyäni ryntäsin vaientamaan sisäoven vieressä huutavan laitteen. Olin kömpelö. Toinen kenkätorni kaatui kolisten. Kamerassa ei näkynyt ketään.

Jähmetyin ovipuhelimen eteen. Pizzamainosten jakajille en avaisi. Taaksepäin en päässyt, laonneet ja auki levähtäneet kenkälaatikot estivät ottamasta askeltakaan. Kiiltonahan päälle ei pidä tallata, tulee rumaa jälkeä.

Nyt soi jo ovikello. Olisi pitänyt hankkia ovisilmä. Se oli ollut mielessä joka päivä edellisen eron jälkeen, mutta en ollut saanut aikaiseksi. Olin päättänyt olla optimisti ja toivoa, että tarve väistyisi enkä kuulisi Kimmosta enää koskaan.

Eteinen täyttyi äänistä ja humisi kuin lähtöaula. Hengitä äänettömästi, komensin itseäni, se voi olla Kimmo. Se takuulla on Kimmo. Nopea sisäänhengitys, ilmavirran kohina kitalaessa, jännitys solisluissa. Minä humisin, ei eteinen. Vanha paniikki nousi, tunnistin sen, takuulla Kimmo, takiainen ja vainooja, unohduksen luoliin haudattu häiriö ja hirviö, en avaa, en enää ikinä. Käteni nousivat ohimoille ja kynnet painuivat päänahkaan. Teatraalinen ele. Annoin käsien hervahtaa alas ja kohensin ryhtiä: Pysähdy. Jos tämä on sitä mitä pelkäät, tarvitset kaikki voimasi.

Hengitä äänettömästi, komensin itseäni, se voi olla Kimmo.

En avannut ovea. Nostin kiiltonahkakengät turvaan ja potkin laatikosta singonneet vaelluskengät loitommalle. Pääsin peruuttamaan askeleen verran loitommaksi kammottavaksi muuttuneesta ovesta.

Perääntyminen ei vaientanut ovikelloa. Sitten koputus, vaativa koputus.

”Reija!”

Vaatteeni kahisivat. Jähmetyin.

”Reija, huhuu!”

Käytävässä kaikui. Huhuilu soi selkeänä ja rikkaana, ilman Kimmon tunkkaista kitalakisoundia.

”Reija, oletko siellä? Avaimet jäi kotiin!”

Ilkan ääni. Minä tyhmyri. Astuin takaisin ovelle. Pidätin yhä hengitystäni. Rauhoitu! Painoin otsani hetkeksi oven puupintaan. Olisi hullua näyttää liian helpottuneelta tai toisaalta säikähtäneeltä. Avasin.

”Avaimet jäi? Ethän sinä unohda avaimia”, ihmettelin ja suikkasin suukon jonnekin parran joukkoon. ”Miten pääsit sisään?”

”Naapurisi sattui tulemaan”, Ilkka sanoi.

Tunsin punastuvani. Teki mieli pyytää Ilkalta anteeksi, niin julkeasti Kimmo pomppasi taas mieleen. Naapuri olisi yhtä lailla saattanut päästää Kimmon käytävään, itse olisin saattanut epähuomiossa avata oven ja siinä olisin taas ollut miehen kuristusotteessa ja selitystulvan alle hukkumassa. En osannut ajatella loogisesti. Nyt ei ollut Kimmoa vaaniskelemassa, ei ovipuhelimella soittamassa, ei käytävässä hiippailemassa.

Ilkka ripusti takkinsa naulakkoon. Minä keskityin ajattelemaan, että menneisyys ei saisi pullahtaa esiin eikä Kimmo päästä myrkyttämään Ilkan ja minun välejä, mikä puolestaan tarkoitti, että Ilkka ei saisi tietää Kimmosta. Ilkkaa oli suojeltava menneisyyteni pimeimmiltä kausilta, sen olin päättänyt jo toisilla treffeillä. Oli suojeltava Ilkkaa ja rauhoituttava itse, nautittava siitä, että kaikki oli vielä tuoretta ja puristamatonta.

Ilkkaa oli suojeltava menneisyyteni pimeimmiltä kausilta.

Totta kai päätöksestäni pitää menneisyys osittain Ilkalta piilossa oli hankalia seurauksia. En kuitenkaan ollut valehdellut mitään, sillä siitä vasta vaikeuksia olisikin tullut. Kun Matera nousi matkakohteena esiin, pidin parhaana jättää kertomatta, että olin käynyt kaupungissa aiemminkin. Pasolinin leffan katsoimme, mutta omia matkakuviani en näyttänyt. Ajattelin, että autossa istuessa saattaisi tulla sopiva hetki kertoa, että minulle matka ei ollutkaan ensikosketus Basilicatan maakuntaan eikä tuleva kulttuuripääkaupunkivuosi ainoa syy. Suunnittelin livauttavani noin vain ohimennen, että olenhan minä muuten piipahtanut siellä, jäi ihastuttamaan se paikka…

Sopivaa hetkeä ei tullut. En uskaltanut ottaa sitä riskiä, että Ilkka olisi ajatellut minun haluavan verestää vanhoja muistoja. Pelotti, vaikka en pitänyt todennäköisenä, että juuri Ilkka kaikessa tasapainoisuudessaan olisi moisesta keksinyt mököttää. Koskaan ei voi olla varma.

”Minä heitän nämä auton perään”, Ilkka huikkasi ja hävisi pakkauspuuhiin. Ensin hän raahasi matkalaukut autoon, sitten yhdessä juoksutimme pienemmät nyssäkät ja kenkälaatikot autohalliin. Olimme tehneet hissittömyyslupauksen ja se piti: juoksimme eteisen ja auton väliä.

Olin ylpeä: Olimme selvinneet monelle päivälle venyneestä pakkausurakasta riitelemättä. Operaatio oli otettu iloisen liikunnan ja aivojumpan kannalta, ja auto oli pakattu tiiviisti kuin taidokkaasti ladotut Tetris-palikat. Ehkä mekin osoittautuisimme palikoiksi, jotka solahtavat toistensa koloihin kitkatta.

Traditioista ei tingitä. ”Nappaan nopeat lähtökahvit Minnan kanssa”, ilmoitin Ilkalle kun viimeinenkin hiuspinni oli autossa, kun roskat oli viety ja tiskiallas siistitty. Ei Ilkalla ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin: hän kellahti iltapäivätorkuille keräämään voimia.


Alkumatkasta tulisi tylsä: illalla lauttaan, aamusta Etelä-Ruotsin kimppuun, illaksi Tanskaan, joka on yllättävän pitkä pala maata sekin. Saksasta kaikki tiet vievätkin jo Roomaan, pitäisi vain valita reitti. Siinä kohtaa suunnitelmaa meillä oli vielä vähän neuvoteltavaa: Ilkka halusi tutkia sotahistoriallisia muistomerkkejä ja taistelupaikkoja; minulla oli vain kiire Italiaan, ensin Roomaan, sitten perille Materaan.

Lähtökahvit olivat tarpeen siksikin, että Minna oli ehdottanut tapaamista jo muutaman kuukauden, mutta jotain kiirettä oli aina olevinaan. Nyt olin hyvissä ajoin Strindbergillä. Olin valloittanut nojatuolit ja aloin hermostua kun Minnaa ei kuulunut. Parhaita paikkoja ei turhaan sovi pitää varattuna. Tai istuinhan siellä itse, mutta ei sitä lasketa. Muhkeiden tuolien paras puoli on se, että niiden uumeniin puhe uppoaa eikä kantaudu vääriin korviin. Tarvitsin elämänohjeita. Tee niin, älä noin, ajattele tätä, älä sitä. Minua vaivasi matkapaniikki, ja suorasukaisessa neuvomisessa Minna oli hyvä. Keneltäkään muulta en olisi siinä tilanteessa ohjeita ottanut.

”Nuppu!” Minna huikkasi ovelta.

”Armas!” vastasin.

Siliteltiin siinä toistemme selät ja käsivarret. Minna toi mukanaan sisään maaliskuun alun viileyttä mutta myös valoa, joka lupasi jo lämpöä.

”Kolmisen tuntia ja me ollaan lautalla.”

”Se siis toteutuu?” Minna hihkaisi, tarpeettoman yllättyneesti minusta.

”Epäilit?”

”No totta kai! Etkö itse muka?” Minna heitti vastakysymyksen, johon minun oli rehellisyyden nimissä pakko vastata myöntävästi. Olin epäillyt ja epäilin edelleen.

”Mutta en haluaisi epäillä!” parahdin. ”Haluaisin olla niin lojaali Ilkalle, etten tarvitsisi edes näitä kahvihetkiä! En haluaisi, että minun on pakko puhua kanssasi, jotta voin ylipäätään lähteä. Haluaisin, että pystyisimme Ilkan kanssa jakamaan kaiken eikä minun tarvitsisi sanoa sanaakaan hänestä kenellekään, ei sinullekaan, anteeksi nyt vain, pulu. Haluan miehen, jonka suhde minuun on niin selkeä, ettei mitään siihen liittyvää tarvitse ruotia.”

”Hassu, ei tuommoinen ole realistista. Suhteista on puhuttava”, Minna opasti. ”Ja mitä sinä tarkalleen ottaen hermoilet? Sen lisäksi, että pelkäät, ettet kestä istua päiväkausia autossa kenenkään kanssa? Eihän se ole Ilkan vika vaan sinun ominaisuutesi.”

En väittänyt vastaan. Skoolattiin kahvikupeilla. Sovittiin, että olen ihan vain tavallisen hermostunut itseni. Oltiin taas yhteisymmärryksessä minun ominaisuuksistani.

Tee elämästä mukavaa, yksinkertaista ja mielenkiintoista. Se oli Minnan motto. Odotin, milloin hän itse alkaisi noudattaa ohjetta. Yksinkertaisuuden tavoitteleminen näytti nimittäin välillä melko monimutkaiselta. Olin siihen mennessä ollut Minnan kaaso neljästi.

Yhteisymmärryksemme lepäsi vankalla pohjalla.


Minna hörppi kahviaan, avasi muutaman kerran suunsa kuin puhuakseen mutta vaikeni. Pelästyin melkein. Meillä ei ole koskaan ollut tapana sensuroida puheitamme toistemme seurassa, mutta nyt Minna näytti miettivän liikaa. Toisinaan teki kovastikin mieli ehdottaa, että hän pitäisi pienempää suuta, mutta vielä suuremmassa arvossa pidin välistämme suoruutta. Meillä ei tosiaankaan ollut tapana loukkaantua.

Äkkiä Minna kolautti kuppinsa pöytään. Mitä tahansa hän olikin miettinyt, hän oli nyt löytänyt reitin toisaalle. ”Ihan kauheaa. Ikinä ei ole sattunut täällä vielä. Kahvi on liian kuumaa ja vetistä.” Minna viittilöi tarjoilijan luokseen ja pyysi huolellisemmin valmistetun kupillisen. ”Kauanko te nyt olettekaan seurustelleet?” hän sitten kysyi.

”Puoli vuotta. Melkein. Viisi kuukautta jos tarkkoja ollaan”, sanoin ja silloin se iski. Häpeä. Viime vuosina suhteissani oli aina ollut kyse puolesta vuodesta. Tarkasti kuin Neiti Aika olin puolen vuoden kohdalla sanonut kiitos ja hei. En enää edes laskenut kuinka monta kertaa se oli jo tapahtunut.

Minna hymyili vinosti. Helppohan hänen oli olla nyt viisas hartaasti harjoitellussa parisuhteessaan. Neljäs avioliitto, kai siinä viisastuu. ”Että puoli vuotta, melkein. Onko ihme, että pelottaa?” Se oli retorinen kysymys, mutta tunnustin silti:

”No ei kai. Ilkka on kulta, mutta pelkään, että puolen vuoden kohdalla olen jo muuttanut mieleni. Siis muutaman viikon kuluttua. Joko matkalla tai kohta sen jälkeen. Niin voi käydä noin vain, enkä minä mahda mitään.”

”Onhan se vähän tavaksi päässyt”, Minna nyökytteli ja lohkaisi haarukallaan ison palan pähkinätorttua. Haarukallisen matka suuhun pysähtyi leuan korkeudelle kun hän varoittamatta kysyi: ”Mikset sinä muuten ole halunnut esitellä meitä?”

Viime vuosina suhteissani oli aina ollut kyse puolesta vuodesta.

Olin toivonut, että tätä hetkeä ei tulisi. Olin toivonut, että Minna kerrankin olisi hienotunteinen. Totta kai olin periaatteessa halunnut yhyttää Ilkan ja Minnan. Jostain syystä olin kuitenkin vältellyt tilannetta. Olisinhan nytkin voinut sopia, että Ilkka hakee minut suoraan kahvilasta ja tapaa Minnan lyhyesti, mutta jokin pidätteli ehdottamasta järjestelyä, joka olisi ollut kaikkein järkevin. Ei minulla ollut mitään varsinaista tarvetta käydä enää kotona. Aivan turha mutka. ”Voi Minna armas, en minä tiedä! En vain jaksa… tai…” sopertelin.

”Sinua hävettää”, Minna keskeytti. ”Kyllä minä tajuan. Arvaa miten paljon minua on hävettänyt. Häät häiden perään plus kahdet Tinder-kihlat”, Minna huokasi.

Tätä en ollut osannut odottaa. Miksi tästä ei ollut puhuttu? Minnako häpeäisi? Minna, joka kerta toisensa perään sitkeästi järjesti edellisiä näyttävämmät häät? Keventääkseni tunnelmaa sanoin: ”Olen sinua jäljessä, Ilkka on minulle vasta ensimmäinen Tinder-mies.”

Minna ei hymyillyt.

Mikä ihme meitä vaivasi? Miksi me hoipuimme, aikuiset naiset?

”Ihan kuin alusta saakka olisin valmis pitämään kirjaa suhteen tuhon merkeistä. Mistä se kertoo?” kysyin.

”Sa se”, Minna henkäisi mutta virnisti sitten: ”Ehkä sulla on kysymys siitä, että niin kuin johonkuhun toiseen iskee flunssa puolen vuoden välein, sinut kaataa raastava suhde.”

Naurahdin kuivasti. Skoolattiin taas. Nyt Minna nyökkäsi kahvin maulle hyväksyvästi. Puheenaiheen oli parasta vaihtua, itseanalyysille ei ollut enää aikaa. Minna tuli ilmeisesti samaan lopputulokseen ja kysyi: ”Mitä Iirikselle kuuluu?”

”Hyvää vain. Se on innoissaan opinnoista. Tai välivuotta se viettää, etsii itseään.”

”Minkä parissa?”

”Se meni sellaiselle kirjoittajalinjalle tuonne, tuonne… no jonnekin kauas”, änkkäsin. En muistanut, missä tyttäreni opiskelee. ”Se asuukin siellä, asuntolassa, kuvittele.”

”Etkös sinä käynyt sellaisen silloin aikoinasi, kansanopiston tai vastaavan?” Minna muisti.

”Joo, no se nyt oli sellainen, en minä tiedä, runotyttöhaave. Tiedottaja minä olen joka solullani”, ilveilin ja kohensin silmälasejani tärkeilevästi. Pääsimme vakioaiheeseemme eli taivastelemaan, miten voikin olla niin, että tiedottaja on täysin pihalla kaikista oman arkensa asioista ja että toimittajan, siis Minnan, suurimmat uutiset liittyvät hänen omaan elämäänsä.

”Aika huuruinen tiedottaja, kaikella rakkaudella, darling!” Minna sanoi.

”Ja skuupiton toimittaja”, vastasin.

Minna vakavoitui taas: ”Oletko varma, ettei sinun kannattaisi yrittää vielä?” Kun en tajunnut, mitä, Minna lisäsi: ”Kirjoittamisen saralla, tarkoitan.”

”Ai mitä, julkaista jotain omaa vai? Älä naurata, hyvä ihminen! Minulla on kunnon työ, viimeinkin kunnon mies – ehkä – ja nyt edessä kunnon loma, joten älä sinä rupea pistämään huuruja minun päähäni! Sitä paitsi kirjoittaminen on Iiriksen unelma, ei minun sovi tyttäreni kanssa kilpailla. Kirjoita itse!”

”Joo, joo, rauha, rauha”, Minna tyynnytteli. ”Miksi te muuten haluatte mennä autolla? Alle kolme viikkoa kuitenkin aikaa.”

”No se on tämä tavallinen. Lentäminen ei ole matkustamista. Sielu ei ehdi mukaan. Ja tälle reissulle haluan sieluni mukaan, sillä ehkä – – ehkä tässä on vähän testin makua. Molemmin puolin siis. Tai niin minä oletan.”

”Suljettu koeasetelma ynnä äärimmäinen testiajo”, Minna kuittasi.


Kun palasin, Ilkka istui eteishallissa odottamassa. Hän oli täysissä pukeissa, hiukan liian kevyissä lämpötilaan nähden. Mainiota, ajattelin, katse tulevaisuuteen. Kiitäisimme Pohjois-Euroopan halki pikavauhtia kohti lämpimämpiä leveysasteita.

Ihmeellistä ja kauheaa, miten avaimen kiertäminen lukossa ja miesystävän näkeminen oman kodin eteisessä voi saada ajatusketjun liikkeelle. Edes Ilkan lämmin tervehdys ei estänyt kuvaa syntymästä. Putosin muistoon. Jos eteisessä lähtövalmiina olisi istunut Ilkan sijaan Kimmo, vastassa olisi ollut kysymysvyöry: missä olit, miksi näin kauan, mistä te puhuitte, mitä söit, mitä joit, mikset pyytänyt minua mukaan, etkö halua syödä lautalla minun kanssani…

”Lentäminen ei ole matkustamista. Sielu ei ehdi mukaan.”

Ilkka antoi suukon ja työnsi sitten minut käsivarren mitan päähän. Luinko katseesta kummeksuntaa? Rauhoitu, tämä on eri asia, Ilkka on eri mies, komensin itseäni. Ilkka ei moiti eikä esitä vaatimuksia.

Siinä Ilkka oli suloisine kasvoineen, seisoi aivan lähellä ja antoi vielä yhden suukon. Sitten hän nappasi salkkunsa ja pyysi hyväntuulisesti: ”Tarkista vielä passisi neurootikon mieliksi, ja let’s go.”

Ei jälkeäkään kummeksunnasta tai epäluuloista. Reipastuneena kurkistin käsilaukkuun. Passi ja lompakko, tallessa tutun sälän joukossa. Kaikki muu valmiina autossa.

”Kumpi starttaa?” kysyin.

”Minä voin aloittaa. Hoida sinä aamulla meidät pois Tukholmasta.”

Laskeuduimme alas autohalliin ja vyöttäydyin paikalleni hyvillä mielin. Kertaakaan ei ollut tarvinnut keskustella siitä, kumpi ajaa missäkin. Ilkka luotti minuun. Se tuntui luksukselta, sillä autoilustakin oli jäänyt trauma. Kimmon lipevän pinnan alla oli piillyt tieraivoaja. Pienilläkin yhteisillä matkoilla, uimahalliin vaikka, sain todistaa kiilailua ja kuittailua tyyliin oletko-nainen-vai-onko-sinussa-muuta-vikaa, kun joku Kimmon mielestä osoittautui hitaaksi risteysajossa. Kerran Kimmo heitti minut autosta ulos liikenneympyrässä. Silti annoin suhteen jatkua.

Kahvi maistui suussa. Mietin Minnaa ja itseäni. Mekö muka moderneja naisia, itsenäisiä, vahvoja, emme kenenkään vietävissä? Hah, säälittävää!

Hirnahdin kai, ehkä vähän katkerasti, sillä Ilkka kysyi: ”Mitä?” Seisoimme valoissa risteyksessä. Ilkka vaikutti tutkivalta.

”Mitä mitä?”

”Mitä pitäisi nauraa?”

”Puhuinko minä?”

”No kyllä se lähinnä puhetta muistutti”, Ilkka nauroi ja kääntyi valoista vasempaan.

Jatkis päivittyy lauantaisin.