Ruusulla on täysi työ piilotella Marcoa kodissaan äidin vierailun aikana. Toni soittaa yllätyspuhelun ja vaatii löylytyksestä riihikuivaa rahaa. Ruusulla on ratkaisu valmiina.

Sade oli tauonnut, taivas alkoi kirkastua. Ruusu nappasi kuistilta crocsit jalkaansa ja meni Eevi sylissään pihalle poliiseja vastaan.

– Siis Eevin pyllyä mä pyyhin, en omaani, hän selitteli äskeistä huutoaan.

Naama punoitti varmaan vieläkin.

– Mitäs nyt? Ettekö te ole vielä juhannuksenvietossa?

– Töitä tehdään silloin kun niitä on, Nikkilä sanoi.

Vaaleaa viisikymppistä Johnny Cashia muistuttavalla rikosylikonstaapelilla oli vaaleat farkut ja punakeltainen havaijipaita. Vahva partavesi tuoksui kauas.

– Eikö rosvoja ole vielä löytynyt?

– Ei, Leila Pohjanen sanoi.

Hän oli nelkyt ja risat rikoskonstaapeli, farkut, nahkarotsi ja urheilijan kroppa, puolipitkät ruskeat hiukset ja tylyhkö ilme. Äänessä oli kuitenkin lämpöä.

– Tää on nyt vähän toinen juttu. Tunnetko sä Toni Vesseli Eskelisen?

– Liian hyvin. Se on tän Eevin isä. Oltiin hetki naimisissakin. Mitä se pässi nyt on tehnyt?

– Tuli aamulla meille Miekkalinnaan tekemään susta rikosilmoitusta, Nikkilä sanoi.

Pojat mekastivat navetan vintillä, jonne Ruusu oli kieltänyt heitä menemästä. Hullu-Elmeri kiekui taas kanalan takana.

– Elmeri on vähän vanha, Ruusu selitti.

– Sä olit kuulemma pahoinpidellyt Eskelistä viime yönä. Siltä murtu solisluu, ja sitä oli kuristettu kaulasta ja lyöty kuokalla otsaan. Sillä oli terveyskeskuksesta paperit ja valokuvat kaikista vammoista, Nikkilä jatkoi.

– Sanoko se miten ne tuli?

– No se jäi vähän kesken, kun mä muistin, että sillähän on lähestymiskielto tänne tilalle ja koko perheeseen.

– Jätkä jänisti ja veti jutun takaisin. Mikset sä soittanut poliisille, kun se tuli tänne? Pohjanen sanoi.

– Mulla oli jo yksykskaks valmiina, mutta mä tajusin, että ei poliisit ehdi tänne ajoissa. Se sanoi sen ittekin.

– Sä kuulemma yritit ampuakin Eskelistä, Nikkilä sanoi.

– Ekkeli, Eevi sanoi Ruusun sylissä.

– Jos mä olisin yrittänyt tosissani, se jätkä ei olis tullut kertomaan teille mitään, Ruusu sanoi.

– Sen mä kyllä uskon. Mutta näköjään Ekkelikin sai jonkun iskun sisään, Nikkilä arvasi.

Ruusu kosketti oikeaa silmäkulmaansa. Se oli aika lailla turvoksissa, näkökenttä oli kaventunut siitä silmästä laajakangaskuvaksi.

”Mä oon tottunut käsittelemään paskiaisia.”

– Se kusipää rikkoi aamuyöstä kuokalla kuistin ikkunan, tuli ovesta sisään kuokan kanssa, kuristi poikia ja yritti kuristaa muakin ja kiivetä mun päälleni. Mä heitin sen ulos.

– Hyvä suoritus noin pieneltä muijalta, Pohjanen arvioi.

Vihjailiko se jotain? Ruusu ei jäänyt miettimään vaan paahtoi eteenpäin:

– Mä oon tottunut käsittelemään paskiaisia. Joku arpa heittelee niitä mun ristikseni joka toinen vuosi. Mutta en mä haluu mitään juttua nostaa. Se on niin nähty, mitä hyötyä siitä on. Jätkä saa korkeintaan ehtoollista ja sakot, joita se ei ikinä maksa. Valtio maksaa oikeuskulut.

– Pahoinpitelyt ei ole mitään asianomistajarikoksia. Me voidaan nostaa juttu, vaikket sä haluiskaan, Pohjanen sanoi.

– Mitä iloa teille siitä olis? Lakimiehet tietysti tienais. Pahimmassa tapauksessa mäkin saisin sakot hätävarjelun liioittelusta. Tai joutuisin istumaan ja muksut joutuis mummolle tai lastenkotiin. En tiedä, kumpi olis pahempi.

– Ei me mitään juttua nosteta. Eihän? Nikkilä sanoi ja katsoi Pohjaseen.

– No ei, Pohjanen sanoi ja antoi ilmeensä lientyä.

– Ajateltiin vaan, että sun on hyvä tietää, mitä sun eksäs touhuaa.

– Onko teillä nyt kaikki okei täällä? Nikkilä kysyi.

– On meillä, Ruusu vakuutti.

Samassa pojat kirmasivat pihalle navetan ovesta. Tulivat Ruusun helmoihin, vaikkei hänellä ollutkaan hametta.

– Me ollaan poliiseja. Mä olen Leila ja toi on… Nikkilä. On sillä etunimikin, mutta se häpee sitä, Pohjanen sanoi pojille.

– Taisto. En mä sitä häpee. Tulee vaan aina ne sinipaidat mieleen. Taistolaiset.

– Taitto, Eevi sanoi, ja Nikkilä melkein hymyili.

– Sanokaas pojat nimenne, Ruusu komensi.

Jalmari ja Iivari sanoivat. Pohjanen kysyi heti:

– Kumpi teistä juoksi lasinsiruihin tossa talon nurkalla?

Ruusu hätkähti, mutta piti sen sisällään. Pohjanen oli kyllä terävä. Muisti hänen viimekertaisen selityksensä pihalle jääneistä sidetarpeista ja tarkisti sen nyt ihan muina naisina.

– Minä, Iivari sanoi, otti äitinsä farkunlahkeesta tukea ja nosti oikean jalkapohjansa näkyviin.

Pojat kulkivat aina kesät paljain jaloin pihassa, joten lian keskeltä näkyi selvästi siteen alla puhtaampana säilynyt kohta. Siinä oli pieniä rupia.

– No niin, lähdetään jo. Meillä on vielä muitakin hommia, ja mun täytyy ottaa neljältä kotona korvalääkettä, se on tiskipöydän alakaapissa temperoitumassa, Nikkilä sanoi.

– Jaa Koskisen korvalääkettä? Ruusu kysyi.

– Ei kun ihan omaa, Alkosta ostin. Hyvää juhannusta!

Pohjanen näytti vielä epäluuloiselta, muttei kysellyt enempää. Hänkin toivotti hyvää juhannusta, meni ratin taakse ja ajoi auton pois pihasta.

– Miksi se täti halus nähdä mun jalkapohjan? Iivari kysyi.

– Se oli poliisi, Ruusu sanoi.

Onneksi Pohjanen ei ollut kysynyt, milloin Iivari oli astunut lasinsiruihin. Se oli tapahtunut jo maanantaina, ja vasta keskiviikkona kymppitiellä oli tehty arvokuljetusryöstö ja reiteensä haavoittunut Marco oli osunut heidän pihaansa.

Onneksi osui.

– Mihin aikaan mummo tulee? Jalmari kysyi.

Se oli ylpeä, että osasi lukea ajan mummon antamasta vaarin vanhasta rannekellosta.

– Kello on jo puoli yhdeksän. Eiks sun pitäis siivota?

– Mummo tulee iltapäivällä. Mä siivoon, jos kerkiin. Mummo muuten muuttaa tänne vähän pitemmäksi aikaa, kun sen kotona tehdään putkiremontti.

– Mikä on putkiremontti? Iivari kysyi.

– Jotain, mitä sun isäs ei koskaan saanut täällä aikaseks, vaikka sillä oli oma putkifirma ennen kuin se joi sen.

Ruusu katui heti sanojaan, mutta se oli myöhäistä. Silti häntä harmitti. Ei lapsille pitäisi kostaa isien pahoja tekoja. Ei edes laiskuutta ja juoppoutta.

Ääni ei ollut tuntematon. Se oli turhankin tuttu. Toni.

Onneksi Jalmari haastoi Iivarin saman tien kilpajuoksuun talon ympäri, ja Iivari näytti unohtavan koko jutun.

– Tossa on kaksi vaihtoehtoa, Marco sanoi, kun Ruusu oli kertonut poliisien asian.

– Joko se sun Tonis ei puhunut koukuille mitään musta tai sitten se puhui, mutta koukut halus kalastella, kattoo, puhutko sä ittes pussiin.

– Voi olla, että ne kalasteli. Ei ne kyllä saaneet mitään saalista. Mutta miks Toni ei olis kertonut poliisille susta? Sepillekin se oli kertonut kylällä, että täällä on joku uusi iso tumma karju.

– Vai karju? Marco hymähti.

– Toni ehkä haistoi, että tää karju vois olla rahanarvoista lihaa. Seuraavaks se ehkä palaa mun keikkakaverien kanssa, ja sitten onkin vähän eri tason vastus.

– Ei kai Toni… Ruusu aloitti, mietti sitten mitä kaikkea Toni oli tehnyt ja nyökkäsi.

– Kyllä Tonista voi helposti uskoa sen. Kolme vuotta sitten mä luulin meneväni naimisiin tavallisen kirvesmiehen kanssa, ja mitä mä sain? Viinalla ja pirillä kulkevan sekopään, joka pieksi mua ja muksuja kunnes mä kerran otin leipäveitten ja iskin sitä rintaan. Ei ihan osunut sydämeen, sillä kai sitten kuitenkin on se.

– Saitko sä siitä jotain?

– Totta kai Toni yritti järkätä mut kiven sisään ja viedä vekarat ihan piruuttaan, mutta mulla oli onneks tarpeeks tuoreita mustelmia ja ruhjeita ja puukonhaavoja todisteeksi, että hätävarjelua ei tarvinnut liioitella. Hengenlähtö oli lähellä kummallakin.

– Tota samaa mä näin pentuna harva se päivä, Marco sanoi.

– Onks sulla lapsia?

– Ei oo kukaan kertonut.

– Sä kyllä pärjäisit hyvin niiden kanssa. Eevikin on ihan ihastunut suhun.

Ruusu ja Marco istuivat vierekkäin saunan pukuhuoneen penkillä kellarissa. Eevi oli Marcon sylissä ja väänteli miehen nenää pienillä sormillaan. Marco kuulosti nuhaiselta:

– Mäkin oon ihastunut Eeviin.

– Eevi. Eevimalko. Malkoeevi, Eevi sanoi.

– Siinä se tuli tiivistettynä, Ruusu sanoi ja nauroi.

– Mutta pitäiskö meidän siirtää sun petis nyt tonne uuteen paikkaan?

Marco nyökkäsi.

Pukuhuoneen takana oli entinen perunakellari. Saunatilojen lattialämmityksen myötä kellarista oli tullut liian lämmin perunoille, ja Ruusu oli rakentanut harkoista pihan perälle kunnon maakellarin ja maisemoinut sen.

Entiseen perunakellariin oli kertynyt kaikenlaista ylimääräistä tavaraa. Ruusu nosteli niitä nyt seinustoille kasaan sen verran, että lattialle jäi vapaaksi patjan kokoinen tila. Hän imuroi lattian ja veti vieraspatjan sinne.

– Tuolla ei oo ikkunaa. Ja sitten kun me tullaan saunaan, sä et voi pitää tuolla valoa. Se paistais ovenraoista, Ruusu huomautti.

– Mä pärjään kyllä pimeessä. Mutta eikö pojat kumminkin paljasta mut mummolleen?

– Mä sanoin, että tää on meidän yhteinen salaisuus. Ne on tottuneet pitämään salaisuuksia. Ehkä vähän liikaakin.

– Kuulostaa tutulta.

– Nyt mun pitää mennä siivoomaan. Haluutko sä hoitaa Eeviä?

– Mitäs hoitamista tässä on. Mutta koska mä saan olla sun kanssas kaksin?

– Sitä mäkin oon miettinyt, Ruusu tunnusti.

– Kattellaan. Eiköhän tässä joku tilaisuus tule.

Samassa puhelin soi. Ruusu otti sen ikkunalaudalta. Tuntematon numero.

– Haloo?

– Halloota vaan sullekin.

Ääni ei ollut tuntematon. Se oli turhankin tuttu.

Toni.

– Mistä sä sait mun numeron?

– Mulla on keinoni, Toni kähisi.

Oli tainnut vähän jäädä jälkiä Marcon puristuksesta.

– Mä haluun hyvityksen.

– Ai viimeöisestä? Sun pitäis maksaa meille, mutta eihän sulla oo rahaa, Ruusu lämpeni.

– Kohta on, kun te maksatte. Sillä sun uudella jätkälläs on massia vaikka millä mitalla. Mä tiedän.

– Ei…

– Tuki nyt huora turpas! Jos ei fyrkkaa tipu, mä kerron siitä kundista kytille. Tai sitten mä etin jonkun muun, joka maksaa mulle. Mä haluun hyvityksen!

Puhelu päättyi siihen. Marco oli kuullut Tonin loppupurkauksen kaiuttimesta ja ojentanut jo kätensä luuria kohti. Nyt hän sanoi:

– Se soittaa uudestaan. Siihen mennessä meidän pitää miettiä, mitä me tehdään.

– Eikö sulla tosiaan ole mitään jemmaa missään? Ruusu kysyi.

– Jemma. Jemmammammaa, Eevi sanoi.

Marco pudisti päätään.

– Ehkä mä vaan lähden. Sitten sillä ei oo mitään, millä kiristää.

– Etkä lähde. Se jätkä ei enää pompottele mua. Sitä paitsi mä tarviin sua lapsenvahdiksi, Ruusu sanoi.

– Siihenkö vaan?

– Toistaiseksi, Ruusu sanoi ja suuteli uutta miestään.

Kunpa hän ei vain taas pettyisi.

– Ruusuu! Ootko sä kellarissa?

Äiti. Huuto kuului eteisestä. Kohta se tulisi tänne.

– Mee piiloon, Ruusu kuiskasi Marcolle, nappasi Eevin syliinsä ja ryntäsi portaisiin.

– Sähän aikasessa oot!

– Mä aattelin, että mitä mä siellä kivitalossa kykin, kun täällä voi olla pihalla. Kesä ja kärpäset ja kaikki…

Ruusu tuli eteiseen, lykkäsi Eevin äitinsä syliin ja lukitsi kellarin oven, sujautti avaimen farkkujensa taskuun.

– Mun piti just ruveta siivoomaan. Kato sä Eeviä sen aikaa pihalla.

Äiti lähti saman tien Eevi sylissään ovesta ulos. Mennessään se sanoi:

– Huuda sitten, kun tänne on turvallista tulla… Mikä tohon kuistin ikkunaan on osunut?

– Meillä kävi viime yönä kuokkavieras.

– Iti, Eevi sanoi kuin olisi tajunnut.

– Sama törppö. Heitin sen pihalle, Ruusu vahvisti.

– Ai Toniko ton mustan silmän sulle teki? Mä luulin, että sulla on jo joku uus, äiti sanoi.

– Toni se oli.

Äiti tyytyi tällä kertaa siihen, mutta Ruusu tiesi asiaan palattaisiin vielä.

Kun Ruusu vei mattoja ulos, Eevi leikki kanojen kanssa äidin vanhan farmari-Subarun vieressä ja äiti oli jynssäämässä paljua juuriharjalla ja mäntysuovalla. Hän oli tuonut ne mukanaan. Tietysti.

– Mä arvasin, että näille on täällä käyttöä. Onko sulla ollut vuohi täällä, kun tää haisee näin hirveeltä?

– Pari suossa uinutta miestä, Ruusu tokaisi.

Mutta ei se äitiä järkyttänyt. Se osasi odottaa häneltä jo mitä vain.

– Olishan se pitänyt arvata. Ja niinku mä sua yritin kasvattaa, äiti huokasi alistuneesti.

Ruusu katsoi parhaaksi olla sanomatta mitään.

”Keskiyöllä me viedään rahat Tonille. Se haluu sata tonnia.”

Loppupäivä sujui samoissa merkeissä. Hauskaa juhannusta vain kaikille. Lopulta Ruusu ei enää kestänyt, vaan haki liiteristä kirveen.

– Juhannuskoivut pitää hakee, hän sanoi äidille ja lähti metsään.

Jonkin aikaa Ruusu etsi koivuja kankaalta, jossa niitä ei taatusti kasvanut. Hitaasti metsän suhina alkoi rauhoittaa hermoja, varsinkin sen jälkeen kun äidin marmatus jäi kuulumattomiin.

Sitten kännykkä soi taskussa. Tuntematon taas.

– Haloo? Ruusu sanoi niin rauhallisesti kuin osasi.

– Joko massia on löytynyt?

– Vaikka kuinka paljon. Mistäs saatas sulle?

– Mä ajattelin, että te annatte. Mutta mä en oo ahne.

– Sä oot sitten kehittynyt. Mä muistan aina, miten sä ahmit kaikki karkit niin ettei muksuille jäänyt kuin paperit. Aina ei niitäkään.

– Älä nyt ala tai mä nostan hintaa.

– Et sä vielä kertonut sitä.

– Sata tonnia. Halvalla menee mutta menköön.

– Ja ens kerralla lisää.

– Tää riittää. Sä tiedät, että mä oon sanani mittanen mies.

Ruusu laski lauseesta ainakin kolme valhetta, mutta ei puuttunut niihin.

– Koska sä tuut hakemaan rahas?

– Siihen helvetinloukkuun mä en enää jalallani astu.

– No se oli hyvä uutinen.

– Sä saat tuoda rahat. Yksin. Jos mä nään, että se iso jätkä on mukana, mä…

– …tunnet ittes pieneksi, vai?

– Vittu, pitääkö sun saatanan huora koko ajan vittuilla?

– Erikoistarjous vaan sulle, Ruusu sanoi.

Hillitsi sitten kielensä ja jatkoi:

– Mä tuun yksin. Mihin mä tuun?

– Hattelmalanjärven lintutornille. Keskiyön aikaan.

– Siellä voi olla muita. Nyt on sentään juhannusaatto.

– Jos joku tulee, mä ajan ne pois.

Millä lihaksilla, Ruusun teki mieli kysyä, mutta hän nieli ne sanat ja sanoi vain:

– Selvä.

Kun koivut lopulta löytyivät, kirves sai kyytiä. Nuoret valkokylkiset rungot ottivat iskuja niin, että katkesivat ennätysajassa. Teki mieli kaataa saman tien koko metsikkö, mutta Ruusu hillitsi itsensä. Hän heitti rungot olkapäälleen ja lähti kantamaan niitä pihaan.

– Viittiikö sitä saunaa lämmittääkään, Ruusu sanoi äidille, kun juotiin kahvia ja syötiin äidin paistamaa pullaa.

– Jos käydään vain paljussa. Nythän se on puhdas, kun sä pesit sen.

– Oliko toi vihjaus, että mun pitäis jynssätä saunakin?

– Sauna on kyllä ihan puhdas, vasta mä keväällä pesin sen. Ainakin pesuhuoneen. Mä vaan ajattelin…

– Ei juhannus ole mitään ilman juhannussaunaa. Vai mitä muksut?

– Ei niin, Iivari ja Jalmari vahvistivat yhteen ääneen.

– Tauna, Eevikin vaati.

– Okei, mä meen lämmittämään.

Ruusu nousi pöydästä ja viittasi keittiön puusohvaan.

– Mä ajattelin, että mä voin nukkua tossa. Mee sä Eevin kanssa makkariin.

Järjestely kelpasi äidille yllättävän nopeasti, vaikka oli Ruusun ehdotus. Vieläkin ihmeissään Ruusu otti keittiön puukopasta Kaupunkiuutiset ja pari vessapaperihylsyä sytykkeeksi ja lähti alakertaan. Tulitikut ja puut siellä oli valmiina.

– Mä paan oven lukkoon, ettei muksut telo itteensä rappusissa.

Äidillä varmaan oli jotain sanottavaa siihenkin, mutta hän ei jäänyt kuuntelemaan, vaan lukitsi kellarin oven sisältäpäin.

Perunakellarin ovi oli kiinni, eikä Marcosta näkynyt pukuhuoneessa jälkeäkään. Paitsi roskapussissa. Se pitäisi ottaa mukaan, muuten äiti huomaisi veriset sideharsot. Ruusu otti varmuuden vuoksi heti pussin pois muovikorista ja solmi sen kiinni.

Samassa hän hätkähti. Perunakellarin oven takaa kuului äkillinen köhähdys, ja sitten alkoi kuorsaus raastaa korvia.

Sitä ovea ei saanut lukkoon. Ruusu avasi sen, pujottautui patjan vierelle ja tönäisi Marcoa ukkovarpaalla olkapäästä.

– Herätys! Me tullaan kohta saunaan, ja silloin täällä pitää olla hiljaista.

– Mitäh? Marco mörähti, ei ihan vielä hereillä.

Ruusu kyykistyi miehen viereen ja painoi etusormen sen suulle, toisti äsken sanomansa. Ja lisäsi:

– Keskiyöllä me viedään rahat Tonille. Se haluu sata tonnia. Kai sulla sen verran on?

– Ei mulla mitään rahoja ole!

Marco oli äkkiä täysin hereillä ja ponnahti istumaan.

– Shhh! Ruusu suhisti etusormensa takaa.

– Äiti tulee kohta oven läpi, jos sä mylvit tolleen.

– Mutta ei mulla ole fyrkkaa.

– No, niin mä vähän arvelinkin. Mulla on onneksi varasuunnitelma, Ruusu hymähti.

Koko saunareissun ajan Ruusu piti huolen, että oli kellarissa silloin kuin äitikin. Varsinkin pukuhuoneessa. Pari kertaa perunakellarista kuului jotain, mutta mukulat pitivät sen verran meteliä, ettei äiti tainnut huomata mitään. Kertaakaan se ei edes yrittänyt kurkistaa perunakellarin ovesta sisään. Pieni ihme.

Kun oli saunottu ja lilluttu paljussa pitkän kaavan mukaan, käytiin kylän rannassa katsomassa kokkoa. Ruusua ei mitenkään olisi innostanut, mutta poisjäänti olisi vain herättänyt turhia juoruja. Hän tervehti tuttuja ja tuntemattomia, puhui niitä näitä kaikkien halukkaiden kanssa ja nauroi, kun joku kysyi hänen miesasioistaan. Niin hän aina teki.

Ihmiset puhuivat mitä puhuivat, sille ei mahtanut mitään. Juorujen alas ampuminen olisi ollut silkkaa tuulimyllyjä vastaan taistelemista. Hän tiesi sen kokemuksesta.

Silmäkulmasta kukaan ei kysynyt mitään, vaikka kaikki varmasti huomasivat sen. Hyvälläkään peitevoiteella ei saanut turvotusta piiloon. Hän ajatteli, että hyökkäys on paras puolustus, ja sanoi mehiläisen pistäneen. Kaikki olivat uskovinaan.

Yhdeksän maissa taivas alkoi mennä pilveen, ja puoli tuntia myöhemmin vettä tuli jo niin että kokko hiipui ja savutti. Väki alkoi vähetä. Muksu olivat saaneet grillimakkaransa ja trippimehunsa, joten päästiin kotimatkalle.

Kaikki sujui suunnitelman mukaan.

Tasan kahdeltatoista Ruusu kurvasi Transitilla kymppitieltä Aleksis Kiven kadun liittymään eli kohti Jukolaa ja Ahvenistoa. Kohta sen jälkeen hän kurvasi oikealle takaviistoon. Lyhyen alamäen päässä oli asvalttipäällysteinen parkkipaikka, johon mahtui ehkä kymmenkunta autoa, ja pieni peltinen varastorakennus ja puinen ilmoitustaulu, jossa oli alueen kartta.

Rankkasade rummutti Transitin kattoa ja tuulilasia. Yötön yö oli pimeänpuoleinen, eikä punertava katuvalo juuri yltänyt parkkipaikalle. Siellä oli ennestään vain yksi auto, keltainen 70-luvun Taunus jossa oli mustat ovet ja musta konepelti. Tonin ylpeys.

Ruusu laskeutui ratin takaa sateeseen. Hänellä oli sateenpitävä punainen tuulitakki. Huppua hän ei pannut päähän. Se olisi ikävästi rajannut näkökenttää, eikä hän halunnut enää päästää Tonia yllättämään.

Hanskat kädessä hän otti pelkääjän paikalta Prisman kassin, jossa näytti sateensuojaksi asetetun muovikassin alla olevan melkoinen määrä setelinippuja. Oikeasti nipuissa oli setelit vain alla ja päällä, väli oli täytetty sanomalehtipaperilla. Hän oli askarrellut niput liiterissä sillä aikaa, kun äiti oli nukuttanut lapset. Nopeasti katsottuina niput näyttivät aidoilta, mutta selaamalla ne kyllä paljastuisivat heti.

Totta puhuen setelit olivat Marcon saalista.

Oikeaa rahaa oli kulunut tonnin verran. Marcolle hän oli sanonut, että hänellä oli ollut sen verran pahan päivän varaa. Totta puhuen setelit olivat Marcon saaliista.

Kassi kädessä Ruusu lähti kulkemaan Hattelmalanjärven rantaan vievää polkua. Sadevesi virtasi polulla rantaan päin ja kuljetti ruskeita neulasia ja ylivuotisia lehtiä mukanaan. Metsä oli muuten hiljainen, vain sade takoi havuja ja lehvästöjä. Kaatuneet puut oli jätetty aloilleen. Välillä polun varressa oli sammaleinen kivikko, joka toi mieleen peikkometsän.

Kohta polku muuttui pitkospuiksi, joiden päässä torni jo häämötti. Lankut olivat märkinä liukkaita. Piti kulkea varovasti, ettei suistunut suohon.

Pimeä harmaa torni tuli näkyviin metsän takaa. Rantapusikko ja kaislikko oli täynnä pönttöjä ja linnunpesiä. Siellä kävi melkoinen kuhina näin yölläkin. Tummanharmaana lainehtivan järven takaa paistoivat kartanon valot.

Ruusu oli viimeisillä pitkospuilla ennen mutkaa, jossa oli tyhjä puinen ilmoitustaulu ja josta lähtivät pitkospuut suoraan oikealle, tornin portaiden eteen. Sateen seasta tornin huipulta kuului huuto:

– Seis!

Ruusu pysähtyi ilmoitustaulun kohdalle. Toni näytti tornin huipulta katoksesta taskulampulla valoa portaiden juureen.

– Tuu tohon mihin valo osuu!

Ruusu meni. Valokiila liikkui hänen vartalollaan ja pysähtyi silmäkulmaan.

– Hyvin meikattu! Nyt näyttää vain siltä kuin sä olisit lihonut silmäkulman kohdalta.

– Haluutko sä nää rahat? Ruusu kysyi.

Häneltä ei liiennyt enää tippaakaan kärsivällisyyttä Tonille.

– Näytä niitä!

Ruusu laski kassin pitkospuille, leväytti sen auki ja veti nippujen suojana olevan muovikassin sivuun, nosti vielä yhtä nippua valokiilaan.

– Joko riittää? Nää kastuu täällä.

– Suojaa ne ja lähe vetää. Mä en enää haluu nähdä sua ikinä.

– Samat sanat.

Ruusu suojasi niput sateelta ja lähti.

Hän oli vasta kymppitien risteyksessä, kun Tuntematon yritti soittaa. Hän ei vastannut. Hän ajoi kymppitien yli Orsitielle, kääntyi ensimmäiselle metsätien pätkälle, pysäytti auton ja sammutti valot.

Kojelaudalla oli sinivalkoinen vauvahälytin. Ruusu tuijotti sitä ja odotti, että se heräisi henkiin.

– No nyt se tulee, hälytin sanoi Marcon äänellä.

Marco oli tullut Ruusun mukana parkkipaikalle ohjaamon jalkatilassa ja mennyt Tonin autoon sillä aikaa, kun Ruusu toimitti Prisman kassia Tonille.

Auton ovi avattiin ja suljettiin. Kuului hirvittävä pamaus.

Tuli hiljaista. Liian hiljaista.

Mitä oli tapahtunut?

Hälytin toimi vain yhteen suuntaan. Ruusu ei voinut kysyä, mikä oli tilanne.

Sitten hälytin heräsi taas eloon. Miesääni puhui venäjää, yhteys rätisi ja katkeili. Varmaan joku lentäjä. Ne käyttivät samoja aaltoja kuin hälytin. Ensimmäisellä kerralla Ruusu oli säikähtänyt, kun oli luullut ryssien hyökänneen makuuhuoneeseensa.

Ruusu käynnisti Transitin, peruutti tielle, lähti takaisin kohti lintutornin parkkipaikkaa. Kun hän pääsi kymppitien yli, Marco könkkäsi juuri nahkarotsissaan kadun laitaan Prisman kassi kädessä. Ruusu pysäytti auton ja auttoi Marcon kyytiin.

Marco ei kiinnittänyt turvavyötä, vaikka Ruusu teki tiukan U:n ja kurvasi saman tien kymppitien liittymään kohti länttä ja Renkoa.

– Mitä siellä tapahtui? Mikä se pamaus oli? Ruusu kysyi.

– Tonilla oli hanskalokerossa pikku-Walther, mä käytin sitä.

– Sun piti antaa vakava varoitus, Ruusu muistutti.

– Mä annoin. Viimeisen varoituksen.

Ruusu huokasi.

– Ja kohta on taas poliisit ovella.

– Tonille jäi pistooli käteen. Se oli masentunut elämästään ja päätti tehdä lopullisen ratkaisun. Luoti ohimoon – puuf!

Ruusu katsoi Marcoa uusin silmin. Hänen miehensä oli tappaja.

Marco katsoi eteenpäin aivan tyynenä. Kädet eivät vapisseet tai mitään. Ei taatusti ollut ensimmäinen kerta, kun Marco tappoi jonkun.

Nyt tuli mieleen se tukastavetokohtaus silloin alussa, kun Marco oli vaatinut aseitaan takaisin. Oliko Ruusu sittenkin joutunut ojasta allikkoon?

– Pistä se turvavyö kiinni, Ruusu sanoi lopulta.

Marco vilkaisi häneen ja totteli. Nyt miehen suupielissä karehti hienoinen hymy.

Ruusun valtasi huumaava vapauden tunne. Enää ei tarvinnut pelätä, että Toni tulisi kylään. Toni oli nyt todellinen eksä.

Ainoa hyvä eksä oli kuollut eksä.

No ei, poikien isät olivat olleet helpompia tapauksia. Kun heidät oli kerran heivannut pellolle, he pysyivät siellä eivätkä pyrkineet väkisin takaisin.

Ruusu katsoi Marcoa. Jo naamasta näki, että se ei kyllä lähtisi suosiolla. Se lähtisi vain, jos sitä huvittaisi. Tai jos sen pakottaisi lähtemään.

Mutta miksi hän sitä vielä murehti? Vastahan Marco oli tullut hänen elämäänsä. Hän vasta tutustui mieheen.

– Miten sun jalkas kesti?

– Ihan hyvin.

Ruusu alkoi heti murehtia, että kohta Marco voisi lähteä. Pyyhkäisi sen sitten pois mielestään, niin kuin pyyhkimet pyyhkivät vettä tuulilasista.

Hän katsoi Marcoa ja epäili, ettei Marco vastaisi. Kysyi kuitenkin:

– Kerro siitä sun väärästä naisestas. Millanen se oli?

– Vähän niin kuin sinä, Marco vastasi heti, aivan kuin olisi odottanut kysymystä. Kääntyi katsomaan Ruusuun.

– Ei kyllä punapää. Vaaleet kiharat, ja vähän pitempi ja hoikempi.

– Mikä se nimi oli?

– Virpi. Fiksu mimmi, vähän liiankin fiksu.

– Miten niin?

– Oli käynyt yliopistoa. Maisteri tai jotain.

– Ja suhun retkahti?

– Sitä mäkin ihmettelin alkuun. Mutta se tuntui ihan ihmiseltä.

– Mikä se sitten oli? Joku androidi, vai?

– Mitä ne on?

– Ihmisen näköisiä robotteja.

– Joku semmoinen se varmaan oli.

Ruusu laski kätensä Marcon käden päälle. Marco tarttui käteen, nosti sitä ja suuteli kämmenselälle.

– En mä nyt haluu muistella sitä käärmettä. Mä haluun olla sun kanssas.

Marco laski päänsä hänen syliinsä. Haki sidotulle jalalleen sopivaa asentoa, päätyi naama ylöspäin. Ruusu ohjasi oikealla kädellä ja silitti Marcon hiuksia, lauloi:

– Tuu tuu tupakkirulla, mistäs tiesit tänne tulla? Tulin pitkin Turuntietä, hämäläisten Härkätietä…

Marco alkoi kuorsata jo ennen Rengon rajaa.

Kun Ruusu ajoi pihaan, yläkerrassa paloi valot. Äiti oli varmaan hereillä. Ruusu herätti Marcon ja sanoi:

– Odota jalkatilassa. Mä tuun hakemaan sitten, kun reitti on selvä.

Sade jatkui hiljaisempana. Ruusu haisteli raikasta ulkoilmaa ja käveli kaikessa rauhassa sisään. Äiti tuli jo portaissa kohti alakertaa, aamutakki yllään.

– Kello on vasta yks. Ei meillä vielä nousta, Ruusu sanoi.

Äiti jäi portaikon oven eteen katsomaan Ruusua, nosti käsivarret ristiin rinnalle. Justiina tuli mieleen. Tai Turhapuron muija, mikä se nyt oli nimeltään. Kaulin vain puuttui.

– Toiset ei näköjään oo vielä kerinneet nukkumaankaan, äiti sanoi.

– Ei tullut uni. Kävin ajelulla.

– Sulla on varaa huviajeluun, vaikkei ole töitäkään.

– Mä oon hoitovapaalla, jos et satu muistamaan. Kyllä mä saan töitä sitten, kun tarviin.

– Ei ollut hoitovapaita silloin kun sä synnyit.

– Ei niin. Heinäseipään juurelle kyykistyit synnyttämään ja samalla viskelit heiniä seipäälle.

Äiti purskahti nauruun.

– Semmosta se vähän oli… mutta ei nyt ihan kuitenkaan.

Äiti halasi Ruusua.

– Kyllä mä sua kunnioitan. Sä vedät yksinäs kolmen lapsen ja ties kuinka monen elukan pesuetta. Mulla oli täys työ yhdessä mukulassa ja parissa lehmässä ja kasvimaassa ja heinätöissä.

Ruusukin halasi äitiä. Ajatteli, että tuo oli tyypillistä äitiä. Kehui, mutta samalla nosti itsensä vielä ylemmäksi.

– Me ei olla aikoihin puhuttu kunnolla kahdestaan, äiti sanoi.

– Keitetääs teetä ja jutellaan. Jussin kunniaksi. Siellä taitaa olla vielä pullaakin…

Se oli äidiltä harvinaista. Pakkohan siihen oli suostua.

Uni painoi silmäluomia, mutta ei auttanut. Ruusu joi teetä ja söi yhden pullankin, hänellä kun oli kuulemma varaa vähän pyöristyä. Miesmaussa tietysti oli myös kohentamisen varaa. Sen hän kyllä myönsikin.

Voi olla, että poliisit pyytäisivät häntä tunnistamaan ruumiin.

Ajatus ei oikein tahtonut pysyä äidin puheissa. Mieleen tuli Toni viime yönä ja äsken lintutornissa. Tonin huuto, että toivottavasti ei enää koskaan nähdä. Hänen samat sanansa.

Voi olla, että poliisit pyytäisivät häntä tunnistamaan ruumiin.

Tonin kanssa oli ollut onnellisiakin hetkiä. Ei kai hän muuten olisi ottanut sitä luokseen asumaan.

He olivat tavanneet Suistolla, Dave Lindholmin konsertissa. Vanha patu veivasi bluesia ja omia hienoja biisejään yksin kitaran kanssa. Kukaan ei tanssinut, mutta Toni vei Ruusun hitaaseen, kun Dave lauloi Sitähän se kaikki on.

Hattelmalan lintutornissa he olivat kuteneet juhannusaattona kolme vuotta sitten, pojat olivat olleet äidillään. Eevi oli pantu alulle Transitin takaosassa samalla parkkipaikalla, jolle Tonin ruumis oli nyt jäänyt.

– Vaikka kai munkin miesmaussani oli omat vikansa, äiti sanoi.

– Eihän Topi ollut mikään ihanneaviomies, mutta ei silloin ollut kukaan. Tukasta raahattiin nainen vihille ja pantiin paksuksi, hellan ja navetan välissä oli juoksunaru.

– Etköhän nyt vähän liioittele, Ruusu sanoi.

– Hyvin vähän. Oho, kello tulee jo kolme. Nyt petiin, äiti haukotteli.

Kun äiti lopulta lähti, kello oli vartin yli kolme. Ruusu odotti, kunnes yläkerta hiljeni ja äiti alkoi kuorsata. Sitten hän meni hakemaan Marcoa sisään.

Transitin ohjaamo oli tyhjillään. Marco oli kadonnut kuin tuhnu hiekkakuopalle.

Mitä hittoa? Mihin mies oli mennyt?

Ei kai se vain ollut mennyt tarkistamaan kätköään? Jos se huomaisi, etteivät rahat olleet enää halkopinon kätköissä, se voisi suuttua.

Ruusun ajatukset laukkasivat valtoimenaan. Hän oli paniikin partaalla.

Sitten Marco könkkäsi navetan kulmalta vetoketjua kiinni vetäen ja sanoi:

– Kävin kusella.

 

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.