Ruusulla on täysi työ piilotella Marcoa kodissaan äidin vierailun aikana. Toni soittaa yllätyspuhelun ja vaatii löylytyksestä riihikuivaa rahaa. Ruusulla on ratkaisu valmiina.

Sade oli tauonnut, taivas alkoi kirkastua. Ruusu nappasi kuistilta crocsit jalkaansa ja meni Eevi sylissään pihalle poliiseja vastaan.

– Siis Eevin pyllyä mä pyyhin, en omaani, hän selitteli äskeistä huutoaan.

Naama punoitti varmaan vieläkin.

– Mitäs nyt? Ettekö te ole vielä juhannuksenvietossa?

– Töitä tehdään silloin kun niitä on, Nikkilä sanoi.

Vaaleaa viisikymppistä Johnny Cashia muistuttavalla rikosylikonstaapelilla oli vaaleat farkut ja punakeltainen havaijipaita. Vahva partavesi tuoksui kauas.

– Eikö rosvoja ole vielä löytynyt?

– Ei, Leila Pohjanen sanoi.

Hän oli nelkyt ja risat rikoskonstaapeli, farkut, nahkarotsi ja urheilijan kroppa, puolipitkät ruskeat hiukset ja tylyhkö ilme. Äänessä oli kuitenkin lämpöä.

– Tää on nyt vähän toinen juttu. Tunnetko sä Toni Vesseli Eskelisen?

– Liian hyvin. Se on tän Eevin isä. Oltiin hetki naimisissakin. Mitä se pässi nyt on tehnyt?

– Tuli aamulla meille Miekkalinnaan tekemään susta rikosilmoitusta, Nikkilä sanoi.

Pojat mekastivat navetan vintillä, jonne Ruusu oli kieltänyt heitä menemästä. Hullu-Elmeri kiekui taas kanalan takana.

– Elmeri on vähän vanha, Ruusu selitti.

– Sä olit kuulemma pahoinpidellyt Eskelistä viime yönä. Siltä murtu solisluu, ja sitä oli kuristettu kaulasta ja lyöty kuokalla otsaan. Sillä oli terveyskeskuksesta paperit ja valokuvat kaikista vammoista, Nikkilä jatkoi.

– Sanoko se miten ne tuli?

– No se jäi vähän kesken, kun mä muistin, että sillähän on lähestymiskielto tänne tilalle ja koko perheeseen.

– Jätkä jänisti ja veti jutun takaisin. Mikset sä soittanut poliisille, kun se tuli tänne? Pohjanen sanoi.

– Mulla oli jo yksykskaks valmiina, mutta mä tajusin, että ei poliisit ehdi tänne ajoissa. Se sanoi sen ittekin.

– Sä kuulemma yritit ampuakin Eskelistä, Nikkilä sanoi.

– Ekkeli, Eevi sanoi Ruusun sylissä.

– Jos mä olisin yrittänyt tosissani, se jätkä ei olis tullut kertomaan teille mitään, Ruusu sanoi.

– Sen mä kyllä uskon. Mutta näköjään Ekkelikin sai jonkun iskun sisään, Nikkilä arvasi.

Ruusu kosketti oikeaa silmäkulmaansa. Se oli aika lailla turvoksissa, näkökenttä oli kaventunut siitä silmästä laajakangaskuvaksi.

”Mä oon tottunut käsittelemään paskiaisia.”

– Se kusipää rikkoi aamuyöstä kuokalla kuistin ikkunan, tuli ovesta sisään kuokan kanssa, kuristi poikia ja yritti kuristaa muakin ja kiivetä mun päälleni. Mä heitin sen ulos.

– Hyvä suoritus noin pieneltä muijalta, Pohjanen arvioi.

Vihjailiko se jotain? Ruusu ei jäänyt miettimään vaan paahtoi eteenpäin:

– Mä oon tottunut käsittelemään paskiaisia. Joku arpa heittelee niitä mun ristikseni joka toinen vuosi. Mutta en mä haluu mitään juttua nostaa. Se on niin nähty, mitä hyötyä siitä on. Jätkä saa korkeintaan ehtoollista ja sakot, joita se ei ikinä maksa. Valtio maksaa oikeuskulut.

– Pahoinpitelyt ei ole mitään asianomistajarikoksia. Me voidaan nostaa juttu, vaikket sä haluiskaan, Pohjanen sanoi.

– Mitä iloa teille siitä olis? Lakimiehet tietysti tienais. Pahimmassa tapauksessa mäkin saisin sakot hätävarjelun liioittelusta. Tai joutuisin istumaan ja muksut joutuis mummolle tai lastenkotiin. En tiedä, kumpi olis pahempi.

– Ei me mitään juttua nosteta. Eihän? Nikkilä sanoi ja katsoi Pohjaseen.

– No ei, Pohjanen sanoi ja antoi ilmeensä lientyä.

– Ajateltiin vaan, että sun on hyvä tietää, mitä sun eksäs touhuaa.

– Onko teillä nyt kaikki okei täällä? Nikkilä kysyi.

– On meillä, Ruusu vakuutti.

Samassa pojat kirmasivat pihalle navetan ovesta. Tulivat Ruusun helmoihin, vaikkei hänellä ollutkaan hametta.

– Me ollaan poliiseja. Mä olen Leila ja toi on… Nikkilä. On sillä etunimikin, mutta se häpee sitä, Pohjanen sanoi pojille.

– Taisto. En mä sitä häpee. Tulee vaan aina ne sinipaidat mieleen. Taistolaiset.

– Taitto, Eevi sanoi, ja Nikkilä melkein hymyili.

– Sanokaas pojat nimenne, Ruusu komensi.

Jalmari ja Iivari sanoivat. Pohjanen kysyi heti:

– Kumpi teistä juoksi lasinsiruihin tossa talon nurkalla?

Ruusu hätkähti, mutta piti sen sisällään. Pohjanen oli kyllä terävä. Muisti hänen viimekertaisen selityksensä pihalle jääneistä sidetarpeista ja tarkisti sen nyt ihan muina naisina.

– Minä, Iivari sanoi, otti äitinsä farkunlahkeesta tukea ja nosti oikean jalkapohjansa näkyviin.

Pojat kulkivat aina kesät paljain jaloin pihassa, joten lian keskeltä näkyi selvästi siteen alla puhtaampana säilynyt kohta. Siinä oli pieniä rupia.

– No niin, lähdetään jo. Meillä on vielä muitakin hommia, ja mun täytyy ottaa neljältä kotona korvalääkettä, se on tiskipöydän alakaapissa temperoitumassa, Nikkilä sanoi.

– Jaa Koskisen korvalääkettä? Ruusu kysyi.

– Ei kun ihan omaa, Alkosta ostin. Hyvää juhannusta!

Pohjanen näytti vielä epäluuloiselta, muttei kysellyt enempää. Hänkin toivotti hyvää juhannusta, meni ratin taakse ja ajoi auton pois pihasta.

– Miksi se täti halus nähdä mun jalkapohjan? Iivari kysyi.

– Se oli poliisi, Ruusu sanoi.

Onneksi Pohjanen ei ollut kysynyt, milloin Iivari oli astunut lasinsiruihin. Se oli tapahtunut jo maanantaina, ja vasta keskiviikkona kymppitiellä oli tehty arvokuljetusryöstö ja reiteensä haavoittunut Marco oli osunut heidän pihaansa.

Onneksi osui.

– Mihin aikaan mummo tulee? Jalmari kysyi.

Se oli ylpeä, että osasi lukea ajan mummon antamasta vaarin vanhasta rannekellosta.

– Kello on jo puoli yhdeksän. Eiks sun pitäis siivota?

– Mummo tulee iltapäivällä. Mä siivoon, jos kerkiin. Mummo muuten muuttaa tänne vähän pitemmäksi aikaa, kun sen kotona tehdään putkiremontti.

– Mikä on putkiremontti? Iivari kysyi.

– Jotain, mitä sun isäs ei koskaan saanut täällä aikaseks, vaikka sillä oli oma putkifirma ennen kuin se joi sen.

Ruusu katui heti sanojaan, mutta se oli myöhäistä. Silti häntä harmitti. Ei lapsille pitäisi kostaa isien pahoja tekoja. Ei edes laiskuutta ja juoppoutta.

Ääni ei ollut tuntematon. Se oli turhankin tuttu. Toni.

Onneksi Jalmari haastoi Iivarin saman tien kilpajuoksuun talon ympäri, ja Iivari näytti unohtavan koko jutun.

– Tossa on kaksi vaihtoehtoa, Marco sanoi, kun Ruusu oli kertonut poliisien asian.

– Joko se sun Tonis ei puhunut koukuille mitään musta tai sitten se puhui, mutta koukut halus kalastella, kattoo, puhutko sä ittes pussiin.

– Voi olla, että ne kalasteli. Ei ne kyllä saaneet mitään saalista. Mutta miks Toni ei olis kertonut poliisille susta? Sepillekin se oli kertonut kylällä, että täällä on joku uusi iso tumma karju.

– Vai karju? Marco hymähti.

– Toni ehkä haistoi, että tää karju vois olla rahanarvoista lihaa. Seuraavaks se ehkä palaa mun keikkakaverien kanssa, ja sitten onkin vähän eri tason vastus.

– Ei kai Toni… Ruusu aloitti, mietti sitten mitä kaikkea Toni oli tehnyt ja nyökkäsi.

– Kyllä Tonista voi helposti uskoa sen. Kolme vuotta sitten mä luulin meneväni naimisiin tavallisen kirvesmiehen kanssa, ja mitä mä sain? Viinalla ja pirillä kulkevan sekopään, joka pieksi mua ja muksuja kunnes mä kerran otin leipäveitten ja iskin sitä rintaan. Ei ihan osunut sydämeen, sillä kai sitten kuitenkin on se.

– Saitko sä siitä jotain?

– Totta kai Toni yritti järkätä mut kiven sisään ja viedä vekarat ihan piruuttaan, mutta mulla oli onneks tarpeeks tuoreita mustelmia ja ruhjeita ja puukonhaavoja todisteeksi, että hätävarjelua ei tarvinnut liioitella. Hengenlähtö oli lähellä kummallakin.

– Tota samaa mä näin pentuna harva se päivä, Marco sanoi.

– Onks sulla lapsia?

– Ei oo kukaan kertonut.

– Sä kyllä pärjäisit hyvin niiden kanssa. Eevikin on ihan ihastunut suhun.

Ruusu ja Marco istuivat vierekkäin saunan pukuhuoneen penkillä kellarissa. Eevi oli Marcon sylissä ja väänteli miehen nenää pienillä sormillaan. Marco kuulosti nuhaiselta:

– Mäkin oon ihastunut Eeviin.

– Eevi. Eevimalko. Malkoeevi, Eevi sanoi.

– Siinä se tuli tiivistettynä, Ruusu sanoi ja nauroi.

– Mutta pitäiskö meidän siirtää sun petis nyt tonne uuteen paikkaan?

Marco nyökkäsi.

Pukuhuoneen takana oli entinen perunakellari. Saunatilojen lattialämmityksen myötä kellarista oli tullut liian lämmin perunoille, ja Ruusu oli rakentanut harkoista pihan perälle kunnon maakellarin ja maisemoinut sen.

Entiseen perunakellariin oli kertynyt kaikenlaista ylimääräistä tavaraa. Ruusu nosteli niitä nyt seinustoille kasaan sen verran, että lattialle jäi vapaaksi patjan kokoinen tila. Hän imuroi lattian ja veti vieraspatjan sinne.

– Tuolla ei oo ikkunaa. Ja sitten kun me tullaan saunaan, sä et voi pitää tuolla valoa. Se paistais ovenraoista, Ruusu huomautti.

– Mä pärjään kyllä pimeessä. Mutta eikö pojat kumminkin paljasta mut mummolleen?

– Mä sanoin, että tää on meidän yhteinen salaisuus. Ne on tottuneet pitämään salaisuuksia. Ehkä vähän liikaakin.

– Kuulostaa tutulta.

– Nyt mun pitää mennä siivoomaan. Haluutko sä hoitaa Eeviä?

– Mitäs hoitamista tässä on. Mutta koska mä saan olla sun kanssas kaksin?

– Sitä mäkin oon miettinyt, Ruusu tunnusti.

– Kattellaan. Eiköhän tässä joku tilaisuus tule.

Samassa puhelin soi. Ruusu otti sen ikkunalaudalta. Tuntematon numero.

– Haloo?

– Halloota vaan sullekin.

Ääni ei ollut tuntematon. Se oli turhankin tuttu.

Toni.

– Mistä sä sait mun numeron?

– Mulla on keinoni, Toni kähisi.

Oli tainnut vähän jäädä jälkiä Marcon puristuksesta.

– Mä haluun hyvityksen.

– Ai viimeöisestä? Sun pitäis maksaa meille, mutta eihän sulla oo rahaa, Ruusu lämpeni.

– Kohta on, kun te maksatte. Sillä sun uudella jätkälläs on massia vaikka millä mitalla. Mä tiedän.

– Ei…

– Tuki nyt huora turpas! Jos ei fyrkkaa tipu, mä kerron siitä kundista kytille. Tai sitten mä etin jonkun muun, joka maksaa mulle. Mä haluun hyvityksen!

Puhelu päättyi siihen. Marco oli kuullut Tonin loppupurkauksen kaiuttimesta ja ojentanut jo kätensä luuria kohti. Nyt hän sanoi:

– Se soittaa uudestaan. Siihen mennessä meidän pitää miettiä, mitä me tehdään.

– Eikö sulla tosiaan ole mitään jemmaa missään? Ruusu kysyi.

– Jemma. Jemmammammaa, Eevi sanoi.

Marco pudisti päätään.

– Ehkä mä vaan lähden. Sitten sillä ei oo mitään, millä kiristää.

– Etkä lähde. Se jätkä ei enää pompottele mua. Sitä paitsi mä tarviin sua lapsenvahdiksi, Ruusu sanoi.

– Siihenkö vaan?

– Toistaiseksi, Ruusu sanoi ja suuteli uutta miestään.

Kunpa hän ei vain taas pettyisi.

– Ruusuu! Ootko sä kellarissa?

Äiti. Huuto kuului eteisestä. Kohta se tulisi tänne.

– Mee piiloon, Ruusu kuiskasi Marcolle, nappasi Eevin syliinsä ja ryntäsi portaisiin.

– Sähän aikasessa oot!

– Mä aattelin, että mitä mä siellä kivitalossa kykin, kun täällä voi olla pihalla. Kesä ja kärpäset ja kaikki…

Ruusu tuli eteiseen, lykkäsi Eevin äitinsä syliin ja lukitsi kellarin oven, sujautti avaimen farkkujensa taskuun.

– Mun piti just ruveta siivoomaan. Kato sä Eeviä sen aikaa pihalla.

Äiti lähti saman tien Eevi sylissään ovesta ulos. Mennessään se sanoi:

– Huuda sitten, kun tänne on turvallista tulla… Mikä tohon kuistin ikkunaan on osunut?

– Meillä kävi viime yönä kuokkavieras.

– Iti, Eevi sanoi kuin olisi tajunnut.

– Sama törppö. Heitin sen pihalle, Ruusu vahvisti.

– Ai Toniko ton mustan silmän sulle teki? Mä luulin, että sulla on jo joku uus, äiti sanoi.

– Toni se oli.

Äiti tyytyi tällä kertaa siihen, mutta Ruusu tiesi asiaan palattaisiin vielä.

Kun Ruusu vei mattoja ulos, Eevi leikki kanojen kanssa äidin vanhan farmari-Subarun vieressä ja äiti oli jynssäämässä paljua juuriharjalla ja mäntysuovalla. Hän oli tuonut ne mukanaan. Tietysti.

– Mä arvasin, että näille on täällä käyttöä. Onko sulla ollut vuohi täällä, kun tää haisee näin hirveeltä?

– Pari suossa uinutta miestä, Ruusu tokaisi.

Mutta ei se äitiä järkyttänyt. Se osasi odottaa häneltä jo mitä vain.

– Olishan se pitänyt arvata. Ja niinku mä sua yritin kasvattaa, äiti huokasi alistuneesti.

Ruusu katsoi parhaaksi olla sanomatta mitään.

”Keskiyöllä me viedään rahat Tonille. Se haluu sata tonnia.”

Loppupäivä sujui samoissa merkeissä. Hauskaa juhannusta vain kaikille. Lopulta Ruusu ei enää kestänyt, vaan haki liiteristä kirveen.

– Juhannuskoivut pitää hakee, hän sanoi äidille ja lähti metsään.

Jonkin aikaa Ruusu etsi koivuja kankaalta, jossa niitä ei taatusti kasvanut. Hitaasti metsän suhina alkoi rauhoittaa hermoja, varsinkin sen jälkeen kun äidin marmatus jäi kuulumattomiin.

Sitten kännykkä soi taskussa. Tuntematon taas.

– Haloo? Ruusu sanoi niin rauhallisesti kuin osasi.

– Joko massia on löytynyt?

– Vaikka kuinka paljon. Mistäs saatas sulle?

– Mä ajattelin, että te annatte. Mutta mä en oo ahne.

– Sä oot sitten kehittynyt. Mä muistan aina, miten sä ahmit kaikki karkit niin ettei muksuille jäänyt kuin paperit. Aina ei niitäkään.

– Älä nyt ala tai mä nostan hintaa.

– Et sä vielä kertonut sitä.

– Sata tonnia. Halvalla menee mutta menköön.

– Ja ens kerralla lisää.

– Tää riittää. Sä tiedät, että mä oon sanani mittanen mies.

Ruusu laski lauseesta ainakin kolme valhetta, mutta ei puuttunut niihin.

– Koska sä tuut hakemaan rahas?

– Siihen helvetinloukkuun mä en enää jalallani astu.

– No se oli hyvä uutinen.

– Sä saat tuoda rahat. Yksin. Jos mä nään, että se iso jätkä on mukana, mä…

– …tunnet ittes pieneksi, vai?

– Vittu, pitääkö sun saatanan huora koko ajan vittuilla?

– Erikoistarjous vaan sulle, Ruusu sanoi.

Hillitsi sitten kielensä ja jatkoi:

– Mä tuun yksin. Mihin mä tuun?

– Hattelmalanjärven lintutornille. Keskiyön aikaan.

– Siellä voi olla muita. Nyt on sentään juhannusaatto.

– Jos joku tulee, mä ajan ne pois.

Millä lihaksilla, Ruusun teki mieli kysyä, mutta hän nieli ne sanat ja sanoi vain:

– Selvä.

Kun koivut lopulta löytyivät, kirves sai kyytiä. Nuoret valkokylkiset rungot ottivat iskuja niin, että katkesivat ennätysajassa. Teki mieli kaataa saman tien koko metsikkö, mutta Ruusu hillitsi itsensä. Hän heitti rungot olkapäälleen ja lähti kantamaan niitä pihaan.

– Viittiikö sitä saunaa lämmittääkään, Ruusu sanoi äidille, kun juotiin kahvia ja syötiin äidin paistamaa pullaa.

– Jos käydään vain paljussa. Nythän se on puhdas, kun sä pesit sen.

– Oliko toi vihjaus, että mun pitäis jynssätä saunakin?

– Sauna on kyllä ihan puhdas, vasta mä keväällä pesin sen. Ainakin pesuhuoneen. Mä vaan ajattelin…

– Ei juhannus ole mitään ilman juhannussaunaa. Vai mitä muksut?

– Ei niin, Iivari ja Jalmari vahvistivat yhteen ääneen.

– Tauna, Eevikin vaati.

– Okei, mä meen lämmittämään.

Ruusu nousi pöydästä ja viittasi keittiön puusohvaan.

– Mä ajattelin, että mä voin nukkua tossa. Mee sä Eevin kanssa makkariin.

Järjestely kelpasi äidille yllättävän nopeasti, vaikka oli Ruusun ehdotus. Vieläkin ihmeissään Ruusu otti keittiön puukopasta Kaupunkiuutiset ja pari vessapaperihylsyä sytykkeeksi ja lähti alakertaan. Tulitikut ja puut siellä oli valmiina.

– Mä paan oven lukkoon, ettei muksut telo itteensä rappusissa.

Äidillä varmaan oli jotain sanottavaa siihenkin, mutta hän ei jäänyt kuuntelemaan, vaan lukitsi kellarin oven sisältäpäin.

Perunakellarin ovi oli kiinni, eikä Marcosta näkynyt pukuhuoneessa jälkeäkään. Paitsi roskapussissa. Se pitäisi ottaa mukaan, muuten äiti huomaisi veriset sideharsot. Ruusu otti varmuuden vuoksi heti pussin pois muovikorista ja solmi sen kiinni.

Samassa hän hätkähti. Perunakellarin oven takaa kuului äkillinen köhähdys, ja sitten alkoi kuorsaus raastaa korvia.

Sitä ovea ei saanut lukkoon. Ruusu avasi sen, pujottautui patjan vierelle ja tönäisi Marcoa ukkovarpaalla olkapäästä.

– Herätys! Me tullaan kohta saunaan, ja silloin täällä pitää olla hiljaista.

– Mitäh? Marco mörähti, ei ihan vielä hereillä.

Ruusu kyykistyi miehen viereen ja painoi etusormen sen suulle, toisti äsken sanomansa. Ja lisäsi:

– Keskiyöllä me viedään rahat Tonille. Se haluu sata tonnia. Kai sulla sen verran on?

– Ei mulla mitään rahoja ole!

Marco oli äkkiä täysin hereillä ja ponnahti istumaan.

– Shhh! Ruusu suhisti etusormensa takaa.

– Äiti tulee kohta oven läpi, jos sä mylvit tolleen.

– Mutta ei mulla ole fyrkkaa.

– No, niin mä vähän arvelinkin. Mulla on onneksi varasuunnitelma, Ruusu hymähti.

Koko saunareissun ajan Ruusu piti huolen, että oli kellarissa silloin kuin äitikin. Varsinkin pukuhuoneessa. Pari kertaa perunakellarista kuului jotain, mutta mukulat pitivät sen verran meteliä, ettei äiti tainnut huomata mitään. Kertaakaan se ei edes yrittänyt kurkistaa perunakellarin ovesta sisään. Pieni ihme.

Kun oli saunottu ja lilluttu paljussa pitkän kaavan mukaan, käytiin kylän rannassa katsomassa kokkoa. Ruusua ei mitenkään olisi innostanut, mutta poisjäänti olisi vain herättänyt turhia juoruja. Hän tervehti tuttuja ja tuntemattomia, puhui niitä näitä kaikkien halukkaiden kanssa ja nauroi, kun joku kysyi hänen miesasioistaan. Niin hän aina teki.

Ihmiset puhuivat mitä puhuivat, sille ei mahtanut mitään. Juorujen alas ampuminen olisi ollut silkkaa tuulimyllyjä vastaan taistelemista. Hän tiesi sen kokemuksesta.

Silmäkulmasta kukaan ei kysynyt mitään, vaikka kaikki varmasti huomasivat sen. Hyvälläkään peitevoiteella ei saanut turvotusta piiloon. Hän ajatteli, että hyökkäys on paras puolustus, ja sanoi mehiläisen pistäneen. Kaikki olivat uskovinaan.

Yhdeksän maissa taivas alkoi mennä pilveen, ja puoli tuntia myöhemmin vettä tuli jo niin että kokko hiipui ja savutti. Väki alkoi vähetä. Muksu olivat saaneet grillimakkaransa ja trippimehunsa, joten päästiin kotimatkalle.

Kaikki sujui suunnitelman mukaan.

Tasan kahdeltatoista Ruusu kurvasi Transitilla kymppitieltä Aleksis Kiven kadun liittymään eli kohti Jukolaa ja Ahvenistoa. Kohta sen jälkeen hän kurvasi oikealle takaviistoon. Lyhyen alamäen päässä oli asvalttipäällysteinen parkkipaikka, johon mahtui ehkä kymmenkunta autoa, ja pieni peltinen varastorakennus ja puinen ilmoitustaulu, jossa oli alueen kartta.

Rankkasade rummutti Transitin kattoa ja tuulilasia. Yötön yö oli pimeänpuoleinen, eikä punertava katuvalo juuri yltänyt parkkipaikalle. Siellä oli ennestään vain yksi auto, keltainen 70-luvun Taunus jossa oli mustat ovet ja musta konepelti. Tonin ylpeys.

Ruusu laskeutui ratin takaa sateeseen. Hänellä oli sateenpitävä punainen tuulitakki. Huppua hän ei pannut päähän. Se olisi ikävästi rajannut näkökenttää, eikä hän halunnut enää päästää Tonia yllättämään.

Hanskat kädessä hän otti pelkääjän paikalta Prisman kassin, jossa näytti sateensuojaksi asetetun muovikassin alla olevan melkoinen määrä setelinippuja. Oikeasti nipuissa oli setelit vain alla ja päällä, väli oli täytetty sanomalehtipaperilla. Hän oli askarrellut niput liiterissä sillä aikaa, kun äiti oli nukuttanut lapset. Nopeasti katsottuina niput näyttivät aidoilta, mutta selaamalla ne kyllä paljastuisivat heti.

Totta puhuen setelit olivat Marcon saalista.

Oikeaa rahaa oli kulunut tonnin verran. Marcolle hän oli sanonut, että hänellä oli ollut sen verran pahan päivän varaa. Totta puhuen setelit olivat Marcon saaliista.

Kassi kädessä Ruusu lähti kulkemaan Hattelmalanjärven rantaan vievää polkua. Sadevesi virtasi polulla rantaan päin ja kuljetti ruskeita neulasia ja ylivuotisia lehtiä mukanaan. Metsä oli muuten hiljainen, vain sade takoi havuja ja lehvästöjä. Kaatuneet puut oli jätetty aloilleen. Välillä polun varressa oli sammaleinen kivikko, joka toi mieleen peikkometsän.

Kohta polku muuttui pitkospuiksi, joiden päässä torni jo häämötti. Lankut olivat märkinä liukkaita. Piti kulkea varovasti, ettei suistunut suohon.

Pimeä harmaa torni tuli näkyviin metsän takaa. Rantapusikko ja kaislikko oli täynnä pönttöjä ja linnunpesiä. Siellä kävi melkoinen kuhina näin yölläkin. Tummanharmaana lainehtivan järven takaa paistoivat kartanon valot.

Ruusu oli viimeisillä pitkospuilla ennen mutkaa, jossa oli tyhjä puinen ilmoitustaulu ja josta lähtivät pitkospuut suoraan oikealle, tornin portaiden eteen. Sateen seasta tornin huipulta kuului huuto:

– Seis!

Ruusu pysähtyi ilmoitustaulun kohdalle. Toni näytti tornin huipulta katoksesta taskulampulla valoa portaiden juureen.

– Tuu tohon mihin valo osuu!

Ruusu meni. Valokiila liikkui hänen vartalollaan ja pysähtyi silmäkulmaan.

– Hyvin meikattu! Nyt näyttää vain siltä kuin sä olisit lihonut silmäkulman kohdalta.

– Haluutko sä nää rahat? Ruusu kysyi.

Häneltä ei liiennyt enää tippaakaan kärsivällisyyttä Tonille.

– Näytä niitä!

Ruusu laski kassin pitkospuille, leväytti sen auki ja veti nippujen suojana olevan muovikassin sivuun, nosti vielä yhtä nippua valokiilaan.

– Joko riittää? Nää kastuu täällä.

– Suojaa ne ja lähe vetää. Mä en enää haluu nähdä sua ikinä.

– Samat sanat.

Ruusu suojasi niput sateelta ja lähti.

Hän oli vasta kymppitien risteyksessä, kun Tuntematon yritti soittaa. Hän ei vastannut. Hän ajoi kymppitien yli Orsitielle, kääntyi ensimmäiselle metsätien pätkälle, pysäytti auton ja sammutti valot.

Kojelaudalla oli sinivalkoinen vauvahälytin. Ruusu tuijotti sitä ja odotti, että se heräisi henkiin.

– No nyt se tulee, hälytin sanoi Marcon äänellä.

Marco oli tullut Ruusun mukana parkkipaikalle ohjaamon jalkatilassa ja mennyt Tonin autoon sillä aikaa, kun Ruusu toimitti Prisman kassia Tonille.

Auton ovi avattiin ja suljettiin. Kuului hirvittävä pamaus.

Tuli hiljaista. Liian hiljaista.

Mitä oli tapahtunut?

Hälytin toimi vain yhteen suuntaan. Ruusu ei voinut kysyä, mikä oli tilanne.

Sitten hälytin heräsi taas eloon. Miesääni puhui venäjää, yhteys rätisi ja katkeili. Varmaan joku lentäjä. Ne käyttivät samoja aaltoja kuin hälytin. Ensimmäisellä kerralla Ruusu oli säikähtänyt, kun oli luullut ryssien hyökänneen makuuhuoneeseensa.

Ruusu käynnisti Transitin, peruutti tielle, lähti takaisin kohti lintutornin parkkipaikkaa. Kun hän pääsi kymppitien yli, Marco könkkäsi juuri nahkarotsissaan kadun laitaan Prisman kassi kädessä. Ruusu pysäytti auton ja auttoi Marcon kyytiin.

Marco ei kiinnittänyt turvavyötä, vaikka Ruusu teki tiukan U:n ja kurvasi saman tien kymppitien liittymään kohti länttä ja Renkoa.

– Mitä siellä tapahtui? Mikä se pamaus oli? Ruusu kysyi.

– Tonilla oli hanskalokerossa pikku-Walther, mä käytin sitä.

– Sun piti antaa vakava varoitus, Ruusu muistutti.

– Mä annoin. Viimeisen varoituksen.

Ruusu huokasi.

– Ja kohta on taas poliisit ovella.

– Tonille jäi pistooli käteen. Se oli masentunut elämästään ja päätti tehdä lopullisen ratkaisun. Luoti ohimoon – puuf!

Ruusu katsoi Marcoa uusin silmin. Hänen miehensä oli tappaja.

Marco katsoi eteenpäin aivan tyynenä. Kädet eivät vapisseet tai mitään. Ei taatusti ollut ensimmäinen kerta, kun Marco tappoi jonkun.

Nyt tuli mieleen se tukastavetokohtaus silloin alussa, kun Marco oli vaatinut aseitaan takaisin. Oliko Ruusu sittenkin joutunut ojasta allikkoon?

– Pistä se turvavyö kiinni, Ruusu sanoi lopulta.

Marco vilkaisi häneen ja totteli. Nyt miehen suupielissä karehti hienoinen hymy.

Ruusun valtasi huumaava vapauden tunne. Enää ei tarvinnut pelätä, että Toni tulisi kylään. Toni oli nyt todellinen eksä.

Ainoa hyvä eksä oli kuollut eksä.

No ei, poikien isät olivat olleet helpompia tapauksia. Kun heidät oli kerran heivannut pellolle, he pysyivät siellä eivätkä pyrkineet väkisin takaisin.

Ruusu katsoi Marcoa. Jo naamasta näki, että se ei kyllä lähtisi suosiolla. Se lähtisi vain, jos sitä huvittaisi. Tai jos sen pakottaisi lähtemään.

Mutta miksi hän sitä vielä murehti? Vastahan Marco oli tullut hänen elämäänsä. Hän vasta tutustui mieheen.

– Miten sun jalkas kesti?

– Ihan hyvin.

Ruusu alkoi heti murehtia, että kohta Marco voisi lähteä. Pyyhkäisi sen sitten pois mielestään, niin kuin pyyhkimet pyyhkivät vettä tuulilasista.

Hän katsoi Marcoa ja epäili, ettei Marco vastaisi. Kysyi kuitenkin:

– Kerro siitä sun väärästä naisestas. Millanen se oli?

– Vähän niin kuin sinä, Marco vastasi heti, aivan kuin olisi odottanut kysymystä. Kääntyi katsomaan Ruusuun.

– Ei kyllä punapää. Vaaleet kiharat, ja vähän pitempi ja hoikempi.

– Mikä se nimi oli?

– Virpi. Fiksu mimmi, vähän liiankin fiksu.

– Miten niin?

– Oli käynyt yliopistoa. Maisteri tai jotain.

– Ja suhun retkahti?

– Sitä mäkin ihmettelin alkuun. Mutta se tuntui ihan ihmiseltä.

– Mikä se sitten oli? Joku androidi, vai?

– Mitä ne on?

– Ihmisen näköisiä robotteja.

– Joku semmoinen se varmaan oli.

Ruusu laski kätensä Marcon käden päälle. Marco tarttui käteen, nosti sitä ja suuteli kämmenselälle.

– En mä nyt haluu muistella sitä käärmettä. Mä haluun olla sun kanssas.

Marco laski päänsä hänen syliinsä. Haki sidotulle jalalleen sopivaa asentoa, päätyi naama ylöspäin. Ruusu ohjasi oikealla kädellä ja silitti Marcon hiuksia, lauloi:

– Tuu tuu tupakkirulla, mistäs tiesit tänne tulla? Tulin pitkin Turuntietä, hämäläisten Härkätietä…

Marco alkoi kuorsata jo ennen Rengon rajaa.

Kun Ruusu ajoi pihaan, yläkerrassa paloi valot. Äiti oli varmaan hereillä. Ruusu herätti Marcon ja sanoi:

– Odota jalkatilassa. Mä tuun hakemaan sitten, kun reitti on selvä.

Sade jatkui hiljaisempana. Ruusu haisteli raikasta ulkoilmaa ja käveli kaikessa rauhassa sisään. Äiti tuli jo portaissa kohti alakertaa, aamutakki yllään.

– Kello on vasta yks. Ei meillä vielä nousta, Ruusu sanoi.

Äiti jäi portaikon oven eteen katsomaan Ruusua, nosti käsivarret ristiin rinnalle. Justiina tuli mieleen. Tai Turhapuron muija, mikä se nyt oli nimeltään. Kaulin vain puuttui.

– Toiset ei näköjään oo vielä kerinneet nukkumaankaan, äiti sanoi.

– Ei tullut uni. Kävin ajelulla.

– Sulla on varaa huviajeluun, vaikkei ole töitäkään.

– Mä oon hoitovapaalla, jos et satu muistamaan. Kyllä mä saan töitä sitten, kun tarviin.

– Ei ollut hoitovapaita silloin kun sä synnyit.

– Ei niin. Heinäseipään juurelle kyykistyit synnyttämään ja samalla viskelit heiniä seipäälle.

Äiti purskahti nauruun.

– Semmosta se vähän oli… mutta ei nyt ihan kuitenkaan.

Äiti halasi Ruusua.

– Kyllä mä sua kunnioitan. Sä vedät yksinäs kolmen lapsen ja ties kuinka monen elukan pesuetta. Mulla oli täys työ yhdessä mukulassa ja parissa lehmässä ja kasvimaassa ja heinätöissä.

Ruusukin halasi äitiä. Ajatteli, että tuo oli tyypillistä äitiä. Kehui, mutta samalla nosti itsensä vielä ylemmäksi.

– Me ei olla aikoihin puhuttu kunnolla kahdestaan, äiti sanoi.

– Keitetääs teetä ja jutellaan. Jussin kunniaksi. Siellä taitaa olla vielä pullaakin…

Se oli äidiltä harvinaista. Pakkohan siihen oli suostua.

Uni painoi silmäluomia, mutta ei auttanut. Ruusu joi teetä ja söi yhden pullankin, hänellä kun oli kuulemma varaa vähän pyöristyä. Miesmaussa tietysti oli myös kohentamisen varaa. Sen hän kyllä myönsikin.

Voi olla, että poliisit pyytäisivät häntä tunnistamaan ruumiin.

Ajatus ei oikein tahtonut pysyä äidin puheissa. Mieleen tuli Toni viime yönä ja äsken lintutornissa. Tonin huuto, että toivottavasti ei enää koskaan nähdä. Hänen samat sanansa.

Voi olla, että poliisit pyytäisivät häntä tunnistamaan ruumiin.

Tonin kanssa oli ollut onnellisiakin hetkiä. Ei kai hän muuten olisi ottanut sitä luokseen asumaan.

He olivat tavanneet Suistolla, Dave Lindholmin konsertissa. Vanha patu veivasi bluesia ja omia hienoja biisejään yksin kitaran kanssa. Kukaan ei tanssinut, mutta Toni vei Ruusun hitaaseen, kun Dave lauloi Sitähän se kaikki on.

Hattelmalan lintutornissa he olivat kuteneet juhannusaattona kolme vuotta sitten, pojat olivat olleet äidillään. Eevi oli pantu alulle Transitin takaosassa samalla parkkipaikalla, jolle Tonin ruumis oli nyt jäänyt.

– Vaikka kai munkin miesmaussani oli omat vikansa, äiti sanoi.

– Eihän Topi ollut mikään ihanneaviomies, mutta ei silloin ollut kukaan. Tukasta raahattiin nainen vihille ja pantiin paksuksi, hellan ja navetan välissä oli juoksunaru.

– Etköhän nyt vähän liioittele, Ruusu sanoi.

– Hyvin vähän. Oho, kello tulee jo kolme. Nyt petiin, äiti haukotteli.

Kun äiti lopulta lähti, kello oli vartin yli kolme. Ruusu odotti, kunnes yläkerta hiljeni ja äiti alkoi kuorsata. Sitten hän meni hakemaan Marcoa sisään.

Transitin ohjaamo oli tyhjillään. Marco oli kadonnut kuin tuhnu hiekkakuopalle.

Mitä hittoa? Mihin mies oli mennyt?

Ei kai se vain ollut mennyt tarkistamaan kätköään? Jos se huomaisi, etteivät rahat olleet enää halkopinon kätköissä, se voisi suuttua.

Ruusun ajatukset laukkasivat valtoimenaan. Hän oli paniikin partaalla.

Sitten Marco könkkäsi navetan kulmalta vetoketjua kiinni vetäen ja sanoi:

– Kävin kusella.

 

Riina ja Jaana lähtevät viihteelle. Ensin naiset tarkastavat terassien tarjonnan ja loppuillasta tanssilattialta löytyy ihana mies.

Ajattelin kivipuutarhaani ja ryhdyin suunnittelemaan työaikatauluani. Kehtaisinko soittaa Uskolle ja kysyä peräkärryä? Ei, en halunnut vaikuttaa hyväksikäyttäjältä. Ymmärsin toki, että Usko teki piharakentamista työkseen… ja itsehän hän oli tarjoutunut auttamaan?

Juoksin ajatuksissani ja Puppe laukkasi kevyesti rinnallani. Hiekkatie kääntyi aivan rannan tuntumaan, kun erotin lyhtytolpan valossa pariskunnan, joka istui puistonpenkillä. Laitoin hieman kateellisena merkille heidän läheisyytensä. He eivät puhuneet, olivat vain ja katselivat toisiaan.

"Uskon seurassa olin paljon tutummalla maaperällä."

Puppe alkoi vetää remmissä. Toruin sitä ja juoksin pariskunnan ohi nopeasti, sillä olin pilannut heidän intiimin hetkensä. Polku kaartui taas ja seuraava valotolppa tuli näkyviin. Kiskaisin Pupen remmiä, sillä huomasin samassa sen edessä pystykorvaisen koiran. Vastaantulija päästi korkean ulvaisun. Koira heilutti häntäänsä ja laski etutassunsa maahan, odottaen leikkikaveria. Kuulin, kuinka pystykorvan omistajakin pysäytti koiransa Flexi-kelan. Kun mies asteli valokehään, kohotin katseeni koirista. Tunnistin hänet. Se oli Usko, joka sanoi yllättyneenä:

”Ai Riina… sullakin on koira?”

Sydämeni sykähti yllätyksestä. Olin hengästynyt hölkkäämisestä ja vastasin yhteen hengen vetoon:

”Joo ja ei. Tää on mun siskon koira.”

Tunsin ulkomuotoni räjähtäneeksi ja kasvojani kuumotti. Toivoin kiivaasti, että valotolppa olisi ollut sammuksissa. Olisin saattanut hölkätä Uskon ohi, tajuamatta sitä ollenkaan ja nolaamatta itseäni. Olin tehnyt kehnon ensivaikutelman jo kolme kertaa, jos se oli edes mahdollista.

Usko sen sijaan oli yhtä tyylikäs kuin viimeksikin ja piteli tarkkaavaisen, mutta ystävällisen oloista suomenpystykorvaansa kevyellä kädellä. Puppe hyppeli sinne tänne ja haukahteli. Tunsin oloni kiusaantuneeksi.

Usko kyykistyi ja annoin Pupen mennä haistelemaan. Hän antoi koiran haistaa kättään. Katselin vaivihkaa, kuinka miehen rauhallinen olemus tuntui siirtyvän koiraan. Myös minä rauhoituin ulkoisesti. Jokin ison miehen lempeydessä eläintä kohtaan liikutti sisimpääni. Jäin katselemaan näkyä, kunnes outo rohkeus valtasi minut.

”Hei, mihin suuntaan olet menossa? Kävelläänkö yhtä matkaa?”

Usko kohotti katseensa ja trendikkään parrakas suu kääntyi hymyyn.

”Joo, kävellään toki. Jätän autoni yleensä sataman parkkiin.”

Kun hän nousi, käänsin Pupen paluu suuntaan. En ollut juossut vielä kovin pitkälle, mutta alkuperäinen syy lenkkiini oli jo hoidettu: Hiron tapaamisesta johtuneet sekavat tuntemukseni olivat haihtuneet. Uskon seurassa olin paljon tutummalla maaperällä. Kun katselin rauhallisen oloista, itsevarmaa ja aikuista miestä, tunsin itseni taas tasapainoiseksi ja ihan täysjärkiseksi.

Ohitimme uudelleen rannassa istuvan parin. Vilkaisin heitä ja tunsin samassa muiston sykäyksestä, jota olin tuntenut koskettaessani Hiroa. Samalla tiesin, etten ollut vielä täysin turvassa kuuman, nuoren miehen lumolta.

Kävelimme Uskon kanssa rinnatusten pitkin Näsijärven rantaa. Valaistu pururata päättyi aivan liian nopeasti sataman parkkipaikalle. Usko kääntyi kohti autoa, mutta tunsin, kuinka hän viivytteli. Yritin keksiä jotain sanottavaa – jotain, jonka avulla olisimme voineet pitkittää mukavaa hetkeä vielä tovin.

"Tunsin itseni ihan teiniksi ja päätin rauhoitella ajatuksiani kuumassa suihkussa."

Usko hymyili ja heilautti kättään.

”Hei. Oli kiva nähdä, mennään vaikka toistekin lenkille. Tylsäähän täällä on aina yksin pyöriä.”

Nyökkäsin.

”Joo, niinpä. Mennään vaan. Ja kun saan pihani kuntoon, voin kutsua sut teelle tai kahville.”

Sanat lipsahtivat huuliltani. Onneksi hämärtyvä ilta peitti nolostukseni, sillä en halunnut kuulostaa liian epätoivoiselta tai tyrkyltä. Saattoihan jopa olla, että Usko eli parisuhteessa? Kai tuollaisella pitkällä ja raamikkaalla miehellä oli vientiä. Hän vaikutti niin vakaalta ja luotettavaltakin… aivan erityyliseltä kuin Hiro, kuuma, adrenaliinia hohkaava kendo-opettajani .

Mutta pelostani huolimatta Usko heilautti vain kättään, eikä vaikuttanut lukeneen liikoja rivien välistä.

”Joo, tsemppiä sen pihan kanssa! Palataan!”

Heilautin kättäni vastaukseksi. Yllytin Pupen juoksuun ja keskikokoinen villakoira laukkasi rinnallani kotipihaan saakka.

Kun kiipesimme ylös pihaportaita, poskiani kuumotti huomattavasti. Hymyilytti ja nauratti.

Mikä ilta! Tunsin itseni ihan teiniksi ja päätin rauhoitella ajatuksiani kuumassa suihkussa . Joskus oli aivan mahtavaa olla sinkku. Kaikki mahdollisuudet, pihapolut ja moottoritiet, olivat minulle auki.

"Kävelin kiilakorkosandaaleillani epävarmasti Tullintorin mukulakivetyksen yli ja kiskoin farkkumekkoni lyhyttä helmaa alemmas."

Nukuin puoleen päivään saakka. Puppe makasi vieressäni sängyllä, eikä sillä vaikuttanut olevan tänään kiirettä mihinkään. Siirryin asteittain unten mailta todellisuuteen ja hautasin hymyilevät kasvoni tyynyyn. Mieleeni tulvi hetkiä edellispäivän kohtaamisista: Hiron nahkatakin tuoksu, Uskon raikas metsäntuoksuinen partavesi. Havahduin lopullisesti vasta, kun puhelimeni pirahti soimaan. Tartuin siihen kömpelösti.

”Haloo…?”

”Moi Riina! Herätinkö, kuulostat ainakin siltä!”

Kuulin puhelimen toisessa päässä Jaanan pirteän äänen. Nousin sängylle istumaan ja haroin pitkää mustaa tukkaani.

”Joo, moi… tuli hiukan valvottua, kun en saanut unta. Mitäs mielessä?”

Jaanan innostunut ääni kaikui kirkkaana luurin toisesta päästä.

”Kuule, tuli tässä mieleen, että lähdetään tänään viihteelle! Ilonassa on live-musiikkia ja joku söpö suomirokki duo. En ole ollut aikoihin missään, etkä varmaan sinäkään. ”

Olin liian väsynyt sanoakseni Jaanalle vastaan.

Jaana höpötti iloisena, mutta saatoin itse ajatella vain aamukahvia. Kun puhelu päättyi ja raahauduin keittiöön, alkoi mieleeni kohota valveunia. Sydämeni syke kiihtyi, kun ajattelin Uskoa. Ehkä voisin kutsua hänet mukaamme terassille ja myöhemmin jatkoille yökerhoon?

”Jaana, onko sulla jotain kerrottavaa? Kuvittelin, että olit vakisuhteessa.”

Kahvinkeitin pulputti ja levitti huoneeseen kahvin tuoksua. Hoitopuudelini tassutteli viimein seurakseni. Se haukotteli ja ryhtyi vilkuilemaan vihjailevasti ulko-ovelle.

Kun astuin ulos, näin taimiruukut ja lannoitesäkit, jotka odottivat portaiden pielessä. Tiesin millä saisin kulutettua loppupäivän.

Kello lähestyi kuutta ja vilkuilin yhä kännykkääni. Olin lähettänyt Uskolle bussissa tekstiviestin, että olisimme Passionin terassilla. Mies ei ollut vastannut vielä mitään, mutta yritin uskotella itselleni, ettei se haitannut. Jaana oli mainiota seuraa.

Kävelin kiilakorkosandaaleillani epävarmasti Tullintorin mukulakivetyksen yli ja kiskoin farkkumekkoni lyhyttä helmaa alemmas. Kauniit turkoosit pallokoristeiset kengät olivat tuliaiseni Japanista. Olin pessyt hiukseni uudelleen ja käyttänyt aikaa oikeaoppiseen kuivaamiseen. Pitkät mustat hiukseni aaltoilivat kauniisti latvoista. Olin kaiken kaikkiaan aika tyytyväinen itseeni.

Näin pian Jaanan, joka vilkutti ison aurinkoterassin keskellä. Jaanan punaiset hiukset loistivat ilta-auringossa.. Kiersin ystäväni luokse ja huomasin, että terassilla oli yllättävän paljon väkeä. Osa miehistä silmäili minua ja tunsin itsevarmuuteni kohoavan, vaikka Uskosta ei näkynyt vilaustakaan.

”Moi, et kai odottanut kauan?”

Jaana heilautti kättään.

”Moi! En ole, mutta kyllähän täällä kelpaa odottaa. Jaana katsoi minua salamyhkäisesti ja vinkkasi takavasemmalle.”

”Katsopa tuota pöytää… näetkö tuon kaljupäisen miehen? Kelpaisi kyllä…”

Laskin laukkuni tuoliin ja istuin sen viereiselle penkille. Virnistin ja kaivoin huulipunan laukkuni taskusta.

”Jaana, onko sulla jotain kerrottavaa? Kuvittelin, että olit vakisuhteessa.”

Jaana kallisteli kättään puntaroiden ja iski silmää.

”No niin olenkin, mutta saahan sitä katsoa… Mutta entäs sinä, et sitten ainakaan löytänyt japanilaista miestä reissulta?”

Ajattelin saman tien Hiroa. Hän ei ollut reissulta ja enemmän poika kuin mies. Jokin Jaanan heitossa sai kumminkin poskeni punoittamaan. Päätin, etten paljastaisi mitään kyseenalaista matkani jälkimainingeista. Ensi torstaista eteenpäin Hiro olisi vai kendo-opettajani, ei muuta. Nuorelle ja itsevarmalle miehelle olin vain keski-ikäinen täti, jolle hän oli ollut kohtelias… Ja ellei, niin Usko antoi minulle syytä odottaa aivan erityyppistä kohtaamista. Jaanalle sanoin kumminkin:

”En, sitä paitsi japanilaiset miehet etsivät kotirouvaa. Minä en osaa kokata edes mitään lasagnea vaativampaa.”

Jaana räjähti nauruun.

”No mutta, sitähän varten meillä myydään K-marketissa sitä ”äitien tekemää”.”

Jaanan nauru tarttui helposti. Nappasin laukun olalleni ja astelin tiskille jo paljon rennommin ja vilkaisin viimeisen kerran puhelintani. Jos Usko ei ollut kiinnostunut seurastani, ehkäpä joku muu olisi.

”No tänään me kyllä bongataan sinulle mies. Mites olisi tuo?”

Hetkeä myöhemmin olin työntymässä ahtaiden pöytien välistä paikalleni, kun kuulin useiden moottorien murahduksen. Nostin kasvoni ja näin, kuinka kaksi moottoripyörää ajoivat torin laitaa. Toinen oli mustavihreä. Sydämeni hypähti. Tunsin itseni vainoharhaiseksi, mutta en voinut mitään sille , että moottoripyörän ääni oli herättänyt minussa hermostuneen odotuksen. Entä, jos se oli Hiro? Mutta mikä oli todennäköisyys... Tampereella oli paljon motoristeja.

”Mutta oikeasti, miksi et seurustele? Olet fiksu ja vetävän näköinen mimmi, Jaana kysyi.”

Otin hörpyn juomaa, jotta ehdin miettiä vastaustani. Sillä todellakin, miksi en seurustellut?

”Ei ole vain tullut oikea kohdalle, ei kai siinä muuta…”

Jaana ei näyttänyt vakuuttuneelta. Hän siristi kauniisti rajattuja silmiään ja mutristi huultaan.

”Miehet eivät tule kohdalle, jos ei anna tilaa.”

Kohautin olkapäitäni. Jaana huokasi teatraalisesti ja näytti päättäväiseltä.

”No tänään me kyllä bongataan sinulle mies. Mites olisi tuo?”

Vilkaisin taakseni Jaanan osoittamaan suuntaan ja olin purskauttaa siiderit suustani.

Terassia lähestyi aidan toisella puolelta kaksi miestä, joista toisella oli mustavalkoinen nahkainen moottoripyörätakki ja toisella kokomusta. Jälkimmäisen silmillä olivat kultaa heijastavat peililinssiset aurinkolasit, mutta tunsin Hiron silti heti.

Jaana hykerteli huvittuneena, kun käännyin nopeasti takaisin päin ja yritin maastoutua laukkuni puoleen. Nostin siiderin uudelleen huulilleni. Jaana nojasi kämmeneensä ilmeisen tyytyväisenä.

”Eli aasialaistyylinen look toimisi sittenkin? Hymyilin ja yritin vastata vitsikkäästi, vaikka odotin hermostuneena, huomaisiko Hiro minua.”

”No eihän siinä tyylissä mitään vikaa ole. Mutta puhutaanko välillä sinun mieskuvioistasi?”

Jaana otti syötin. Sain seurata rauhassa sivusilmällä, kuinka Hiro kiersi kaverinsa kanssa terassin ja suuntasi kohti baaritiskiä. Katsellessani hänen komean pitkää varttaan ja itsevarmaa olemustaan, en ollut varma halusinko Hiron huomaavan minua vai en. Muistin yhtäkkiä taas Uskon ja vilkaisin puhelintani.

Ei uusia viestejä.

Olin samalla kertaa sekä harmistunut että huojentunut.

Kuuntelin Jaanan selvitystä siitä, millaista oli kasvaa erilleen pitkän parisuhteen aikana. Käsite oli minulle tuntematon, enhän ollut koskaan pystynyt vielä seurustelemaan vuotta pidempään. Olin tapaillut toki monesti, mutta kun ihastumisen luomat vaaleanpunaiset lasit haihtuivat silmieni edestä, paljastui niiden jäljiltä aina silmiinpistäviä vikoja. En ollut itse täydellinen, mutta vaatimuslistani kävi ajan kuluessa pidemmäksi. Nykyisin en enää edes tiennyt, mitä hain – tiesin vain, että tunnistaisin oikean hänet nähdessäni. Samoin kuin ainutlaatuisen vaatteen shoppailureissulla.

Silmieni edessä oli nyt jotain. Sellaista, joka kiinnitti huomioni kaikesta järkeilystä huolimatta. Tiesin, että kiehtova ulkonäkö oli vaatimuslistani kärjessä. Fyysinen vetovoima auttoi yli pahemmista karikoista, sen avulla jaksaisin katsella miestä huomennakin ja kuukausin päästä. Mutta Hirossa oli jotain muutakin. Olin aistinut huolehtivaa lempeyttä itsevarman kuoren alla. Se lisäsi vetovoimaa: jokainen nainen tahtoi huomiota, rakkautta ja tuntea olonsa turvalliseksi. Olin lukenut artikkelin, jonka mukaan mies taas kaipasi arvostusta. Pieniä tekoja, joiden kautta saattoi tuntea olevansa perheen pää, tarvittu ja voimakas.

”Lähdetäänkö kohta sinne Ilonaan? Voidaan vaikka poiketa parissa pubissa matkalla?”

Hiroa katsellessani ajattelin, että hänelle tuo ei tulisi teettämään haastetta. Naisen arvostus piti ansaita, mutta siihen riittivät pienetkin teot. Kokemukseni mukaan parisuhteen saattoi kumminkin tuhota samalla tavalla: nalkuttamalla ja olemalla välinpitämätön.

Katseemme kohtasivat. Hiro nosti tuoppiaan. Hymyilin ja nostin omaani. Kaikki oli niin luonnollista, että unohdin stressata syistä ja seuraamuksista.

Silloin puhelimeni soi.

Näytöllä vilkkui nimi Usko Lehtinen.

”Riina.”

”Moi! Sori, kun en ehtinyt vastata aiemmin. Pääsin vasta kotiin. Harmi vaan, en varmaan pääse tänään lähtemään. Lupauduin aamusta yhdelle rakennuskeikalle. Mutta jos lauantai-ilta sopii, niin palataanko asiaan?”

Uskon ääni kuulosti aidosti pahoittelevalta.

”Joo, ei se mitään… Katsotaan, jaksanko lähteä huomenna, kun ollaan nyt kaupungilla. Mutta ellei huomenna, niin joku toinen päivä. Tai käydään vaikka koirien kanssa lenkillä rantakallioilla.”

”Hyvä idea! Mukavaa illan jatkoa!”

”Kiitti, samoin!”

Jaana katsoi minua kysyvästi, mutta hymyilin näennäisen rauhallisesti, aivan kuin soittaja olisi ollut sisareni.

Usko ei päässyt tulemaan. Olin tälläytynyt turhaan ja se harmitti. Toisaalta, tunsin oloni itsevarmemmaksi. Jaanahan se oli minua pyytänyt viihteelle, joten tästä oli ollut tarkoituskin tulla tyttöjen ilta. Enkä sitä paitsi kaivannut liian innokasta esiliinaa mukaan treffeille.

Hautasin kännykkäni syvälle käsilaukkuuni ja päätin, etten vilkuilisi sitä enää lainkaan. Otin vaihdossa esille pitkähihaisen neuleeni, sillä ilta-aurinko loi viimeisiä lämpiä säteitä Tullintorin punatiilisten rakennusten yli.

”Lähdetäänkö kohta sinne Ilonaan? Voidaan vaikka poiketa parissa pubissa matkalla?”

Jaana hörppäsi viimeiset siemaukset ja jätti punaiset huulipuna jäljet tuoppiinsa.

”Joo, mennään vaan!”

Muutamaa tuntia myöhemmin seisoimme Ilonan jonossa ja nauroimme vedet silmissä. Muistelimme legendaarisia firman pikkujouluja parin vuoden takaa. Jätimme neuletakkimme narikkaan ja painuimme täpötäyden yökerhon sokkeloon. Seurasin Jaanan vanavedessä poppia jytäävän tanssilattian poikki baaritiskille. Tilasin kuitenkin pelkän colan, sillä muistin taas pelätä huomista darraa.

"Tunsin, kuinka joku painautui selkääni vasten."

Jaana nosti foliohuiskalla koristellun drinkkinsä ilmaan ja lähti vyörymään kohti pöytäryhmiä.

”Tule! Kyllä kaksi naista aina johonkin pöytää mahtuu.”

Suomirock duo alkoi soittaa Ismo Alangon Extaasiin ja tartuin Jaanaa olkapäästä. Viitoin kohti tanssilavaa ja huusin musiikin yli.

”Hyvä biisi! Mennään tanssimaan!”

Vaihdoimme suuntaa ja kiemurtelimme tiemme tanssilattian reunalle.

…Uskon rakkauteen... Extaasiin, sinne vie pieni polku halki villin sademetsän…

Tunsin, kuinka rytmi otti vallan. Annoin sen liikuttaa vartaloani ja suljin hetkeksi silmäni.

Extaasiin… Sinne vie lämmin iho vasten toista…

Tunsin, kuinka joku painautui selkääni vasten. Haistoin tutun hajuveden, huumaavan sekoituksen omenaa, kanelia ja aavistus bambua. Minun ei tarvinnut kääntää katsettani olkani yli, että tunnistin Hiron. Hän painautui minua vasten. Tunsin ihollani väristyksen ja annoin lasini vaipua läheiselle kaidetasolle, ennen kuin se kirpoaisi hervottomiksi muuttuvista sormistani.

Musiikki vei meidät mukanaan ja vapautti minut ajattelemaan vain ihollani. Tunsin, kuinka Hiron kädet vaelsivat vyötärölleni ja hän kumartui minua vasten niin, että hiukseni koskettivat hänen leukaansa. Musiikin viettelevä sävy antoi omille käsilleni luvan koskettaa hänen reittään.

Tanssilattian pimeyttä halkaisi pinkki valokeila. Näin sen väläyksessä Hiron tummat silmät. Kun valo katosi ja ympärillämme liikkuvat ihmiset hävisivät yhdeksi suureksi massaksi, tunsin, kuinka Hiron sormet koskettivat poskeni sivua. Hän käänsi kasvoni itseään kohti. Seurasin liikettä, kohotin kasvoni ja tunsin pehmeät huulet omillani.

Ellen olisi jo päästänyt irti lasista, se olisi särkynyt lattialle viimeistään suudelman myötä. Pehmeä kosketus kokeili huuliani. Kun vastasin siihen, unohdin samalla Jaanan, Uskon ja ikäkriisini. Tunsin vain täyteläiset huulet ja sormissani Hiron mustan t-paidan peittämän selän, jolle sormeni olivat varovasti vaeltaneet.

Uskon rakkauteen…

En tiennyt rakkaudesta, mutta uskoin sillä hetkellä ajoitukseen ja Jaanan sanoihin: kehoni oli jo päättänyt antaa Hirolle tilaa ja mahdollisuuden.

Kun kappale loppui ja seuraava alkoi, kurotin kohti juomaani. Kaikki oli vain tapahtunut ja yritin hetken ymmärtää, mitä olin tekemässä. Hörppäsin ja katsoin ympärilleni. Jaana oli kadonnut. Hiro ei antanut minut sen sijaan karata liian kauas, vaan tarttui käteeni ja lähti johdattamaan minua suurelta tanssilattialta pienemmän pubin puolelle. Varjoisassa käytävässä hän nojasi seinään ja veti minua lähemmäs. Musiikki oli vaimeampaa. Annoin periksi ja astuin häntä vasten. Hiro veti toispuolisena valuvan tukkansa pois silmiltä ja katsoi minua hymyillen kulmiensa alta.

”Komban wa.”

Se tarkoitti hyvää iltaa japaniksi. Katselin häntä tovin ja vastasin.

”Iltaa.”

En tiennyt miten jatkaa tai mitä ajatella, mutta tunsin, että hän oli yhtälailla yllättynyt asioiden ottamasta käänteestä kuin minäkin. Aivan kuin viaton flirtti olisi tuonut eteen yhtäkkiä varteenotettavan kumppanin. Hiro katsoi minua tiiviisti.

”Olet hyvä tanssimaan.”

Äänekäs ihmisjoukko ohitti meidät ja painauduin lähemmäs, jotta hän saattoi kuulla vastaukseni. Poskemme lähes koskettivat jälleen, kun sanoin:

”Niin sinäkin.”

En ollut voinut olla huomaamatta, että Hiron hyvä fysiikka taipui myös tanssiin. Hän oli liikkunut terävin ja itsevarmoin liikkein kuin harjaantunut hiphop-tanssija. Miehen itsevarmuus herätti minussa lähes alkukantaisen tunteen: halusin olla lähellä, koskettaa. Näin myös ohi kulkevien naisten vilkaisut: Hiro oli komea ilmestys. En saattanut olla tuntematta salaista ylpeyttä siitä, että seisoin siinä, hänen rinnallaan.

Tunsin samassa, kuinka Hiro kosketti hiuksiani ja veti minut lähemmäs. Suudelma oli ensin varovainen, mutta muuttui kiihkeämmäksi. Painauduin häntä vasten ja tunsin vartaloidemme lämmön. Tunsin myös, kuinka Hiro kietoi vahvat käsivartensa ympärilleni ja kumartui puoleeni.

Vain tämä hetki, tämä ilta... Annoin itselleni luvan unohtaa, että parisuhde rakentui muustakin kuin fyysisestä vetovoimasta. Hiron täyteläiset huulet tuntuvat pehmeiltä omiani vasten ja hänen suunsa vihjasi, että vielä parempaa oli tulossa.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Uskon reippaus ja aikuisuus viehättävät Riinaa, mutta myös mystinen moottoripyörämies saa sydämen sykkyrälle.

Kello tuli puoli kuusi. Päästin irti kottikärryjeni kädensijasta ja metallijalat kalahtivat kaupan parkkipaikan asfalttiin. Pihassa oli kaksi autoa, mutta kummassakaan ei näkynyt kuskia odottelemassa. Vilkaisin Raisaa hermostuneena.

”Ei näy vielä. Olisin tietysti voinut kysyä, millaisella autolla hän ajaa… mutta eipä tullut siinä tilanteessa mieleen.”

Kuten ei moni muukaan ajatus, sen tähden, että olin ollut liian hämilläni yllättävästä tilanteesta, josta Usko oli minut pelastanut.

Raisa kaivoi käsilaukkuaan ja otti esiin purkkapakkauksen.

”Otatko? Ja selitä nyt vielä kerran – millaista miestä me odottelemme?”

Pudistin päätäni tarjotulle purukumille. Tässä tilanteessa oli todennäköistä, että vetäisin sen joko väärään kurkkuun ja tukehtuisin siihen. Enkä halunnut kohdata Uskoa samalla, kun mäyskytin purkkaa kuin joku teini. Tällä kertaa olin sentään varma, että epävirallinen deittini oli ylittänyt aikuisuuden rajan. Vilkuilin ohi ajavia autoja ja tulin ikävän tietoiseksi valkeista sääristäni, jotka paljastuivat lyhyitten farkkushortsien lahkeista. Lisäsin mielessäni purkin itseruskettavaa voidetta ostoslistalle.

”Parta, työhaalari, kumisaappaat: näyttää hiukan metsurilta.”

Raisa tirskahti ja katsoi minua huvittuneena.

”Ja sinä mietit tunnin ennen lähtöä, mitä laitat päälle… kunnes valitsit tuon kuluneen bändipaidan ja farkkushortsit. Mun ei tarvitse edes nähdä tätä miestä ja tiedän, että se sopii sulle täydellisesti.”

”Se olisi aivan liian tyrkkyä, en pysty!”

Raisa oli itse pukeutunut nykymuodin mukaisiin piukkoihin treenihousuihin, toppiin ja löysään napamittaiseen collegehuppariin. Mulkaisin häntä muka pahoillani ja näytin kieltä.

”No, en ehkä ole tyylitietoinen, mutta mulla on työt kesken takapihalla. Ja odota vaan: kun olet itse kymmenen vuotta vanhempi, muistelet kauhulla noita vetimiä ja nuorten muotia. Farkkushortsit ja bändipaita ovat sen sijaan aina klassikkovalinta.”

Raisa virnuili ja pyöritti päätään säälivästi.

”Whatever, sis… mutta nyt mua kyllä kiinnostaa nähdä tämä tyyppi. Sähän voisit pyytää sitä kiitokseksi terassille ja tarjota oluen?”

Pudistin päätäni ajatukselle.

”Se olisi aivan liian tyrkkyä, en pysty!”

Raisa ei antanut periksi vaan maanitteli.

”Sanot vaan, heität ehdotuksen ilmaan ilman mitään vikittelyä…”

En kuitenkaan ehtinyt vastata, kun musta hybridimaasturi kurvasi pihaan. Katselimme oudon hiljaista autoa ihmeissämme, kunnes kuskin paikalta nousi parrakas pitkä mies. Usko oli jättänyt vihreät työhaalarinsa ja pukeutunut niiden sijaan lyhythihaiseen punamustaruudulliseen kauluspaitaan, mustiin pillifarkkuihin ja maihareihin. Kun mies käveli autonsa perään, hän tunnisti minut ja heilautti kättään. Raisa sihahti vieressäni.

”Onko tuo Usko? Sehän on hipsteri, eikä mikään metsuri!”

Vilkaisin Raisaa epäillen ja tartuin kottikärryjeni kahvoihin.

”Jaa hipsteri? En mä tiedä sellaisista mitään, mutta ainakin sillä on persoonallinen tyyli.”

Raisa tönäisi minua salaa olkapäällään. Kun kävelimme autoa kohti, hän sanoi hiljaa:

”Aika cool, sun pitää ehdottomasti pyytää tuo oluelle…!”

Yritin pitää kasvoni peruslukemilla, kun laskin kottikärryt hybridikatumaasturin viereen. Usko avasi peräluukun ja vilkaisi meitä pahoillaan.

”Moi ja sori, että olen hiukan myöhässä. Joskus tarhalla pyörii asiakkaita vielä sulkemisajan jälkeenkin. Mutta tässä nämä säkit nyt ovat.”

”Anna mä kärrään nämä perille saakka.”

Aloin vetää puutarhahanskoja käteen ja vilkaisin miestä, jonka katse kävi Raisassa ja minussa. Ehkä olin sittenkin valinnut vaatteeni oudosti ja kadottanut klassisen tyylitajuni?

”Moi ja ei se mitään, kiitos tosi paljon avusta! Sisareni Raisa tuli mukaan vahtimaan säkkejä, jos mun pitää tehdä kaksi kärräysmatkaa. Piha on kyllä tuossa tien toisella puolella, mutta kumminkin.”

Ennen kuin ehdin käydä käsiksi ensimmäiseen isoon multasäkkiin, Usko oli jo tarttunut siihen ja laski sen kärryyn. Kolme multasäkkiä ja lannoitesäkki myöhemmin mies sulki peräkontin ja naksautti sähkölukon kaukosäätimestä kiinni. Olin juuri tarttumassa painavaan lastiin, kun Usko astui vierelleni.

”Anna mä kärrään nämä perille saakka. Multa painaa yllättävän paljon, eikä sun kottikärryjesi rengas ole ihan terässä.”

Suoristauduin nolona ja vilkaisin lussulta näyttävää rengasta.

”Ai, no kiitos… taas! Se on tuo rapattu talo tuolla ja nämä on menossa takapihalle.”

Kun Usko nosti tottuneesti kuorman ja lähti liikkeelle, Raisa loi minuun merkitsevän katseen ja sihahti suupielestään.

”Kysy nyt…!”

Kiiruhdimme Uskon perässä tienpiennarta. Kävelin hänen rinnalleen ja osoitin autoni ohi.

”Tuosta vasemmalta pääsee ympäri takapihalle.”

Usko harppoi eteenpäin, otti vauhtia ja työnsi kärryt voimakkaalla tönäykselle nurmikkoa ja hietikkoa erottavan matalan betonireunuksen yli. Näin kuinka miehen käsivarret pullistuivat koetuksesta lyhyiden hihojen alla – hän oli joko treenannut tai sitten fyysinen työ piti kuntoa yllä. Joka tapauksessa, näky paloi verkkokalvolleni.

Tunsin, kuinka puna nousi poskilleni. Tunsin itseni typeräksi.

Kiersimme rehottavien pensaiden lomitse takapihalle. Osoitin kuistin porraspielestä paikan ja Usko laski kottikärryt maahan. Kiusallisen sekunnit tikittivät päässäni.

”Tuota… miten mä voin korvata tämän sinulle, haluatko oluen? En ole kyllä varma, onko mulla just jääkaapissa mitään, mutta lähde joskus terassille niin tarjoan…?”

Tunsin, kuinka puna nousi poskilleni. Tunsin itseni typeräksi. Raisa teki tilanteesta vielä pahemman. Hän käveli ohitseni rappusille ja huikkasi mennessään teennäisesti:

”Mun puhelin soi sisällä, sori…”

Jäimme Uskon kanssa kahden ja odotin yhä vastausta.

Usko katseli uteliaana pihamaata ja sen räjähtänyttä tilaa, kunnes sanoi:

”Siistin kokoinen piha, tästähän saa vielä tosi kivan.”

Kun vihreät silmät kääntyivät viimein minua kohti, mies hymyili leppoisasti.

”Joo, toki siideri käy. Olutta en juo. Viikonlopulle oli luvattu aurinkoa, jos vaikka silloin?”

Nyökkäsin samalla kertaa helpottuneena ja hermostuneena, kun Usko kaivoi takataskustaan litteän nahkalompakon ja veti sieltä kortin.

”Tuossa on mun numero. Palataan asiaan.”

Nyökkäsin uudelleen, kuin puhekykyni menettäneenä ja otin kiiltävän vihreällä lakalla stailatun kortin. Siinä luki Usko Axel Lehtinen, Viherrakentaja, Länsi-Tampereen Pihapojat. Okei, eli hän oli myös yrittäjä – se selitti palveluasenteen. Työnsin kortin taskuuni ja tunsin oloni voittajaksi. Hymyilin kuin hölmö.

”Kiitos, mä laitan viestiä.”

Usko räpäytti merkitsevästi silmiään. Hän otti askeleen takaisin kohti etupihaa, mutta seisahtui vielä ja osoitti entistä patiota pihani keskellä.

”Millä olet ajatellut siirtää nuo lahonneet laudat? Soita, jos tarvitset apua kaatopaikkakuorman tekemisessä. Mulla on muun muassa peräkärry, jota voin lainata.”

Nyökkäsin. Sehän oli mahtavaa, sillä en ollut edes päässyt niin pitkälle suunnitelmassani. Olin kai ajatellut vain kasata laudat pihan perälle.

”Kiva! Mulla ei tosin ole vaan kovin iso budjetti… mutta jos kaksi siideriä riittää, niin tehdään kaupat?”

Olin kehittymässä flirttailun jalossa taidossa. Onneksi Raisa oli yhä sisällä, kun Usko iski silmää ja hymyili leppoisesti.

”Kuulostaa hyvältä, palataan!”

Katselin, kuinka pitkä mies heilautti kättään hyvästiksi ja harppoi pihatielle.

”No joko se meni? Saitko edes sitä numeroa?”

Kun hän katosi K-Marketin parkkipaikan suuntaan, kävin istumaan taloni kiviportaalle. Peitin suuni käsillä ja piilotin kasvoilleni kohoavan hymyn. Unbelievable. Uskomatonta. Mutta miehen nimi oli Usko – kaikkea sitä sattui ja välillä oli pakko uskoa.

Kun Raisa viimein astui ulos, hän katseli ympärilleen kysyvän näköisenä.

”No joko se meni? Saitko edes sitä numeroa?”

Katsoin Raisaa viekkaan näköisenä, kunnes hymyni välitti vastauksen. Raisa veti huparinsa kengurutaskusta kaksi siideritölkkiä ja ojensi toisen minulle.

”Noniin, se on sitten skool! Kesäloman kunniaksi!”

Otin tölkin vastaan ja naurahdin. Raisalla oli ehkä loma, mutta minä olin vain työtön – siinä oli pieni vivahde-ero… mutta mitä pienistä.

Kun kohotin kuivan päärynäsiiderin huulilleni, Raisa katsoi minua koiranpentuilmeellä.

”Mutta hei… mulla on yksi kysymys: voisitko ottaa Pupen hoitoon pitkäksi viikonlopuksi? Me lähdetään Jannen kanssa Yyteriin.”

Hörppäsin siideriä. Maistelin kuplivaa juomaa kielelläni ja mietin pientä keskikokoista aprikoosinväristä villakoiraa, joka vinkui, hyppi ja jahtasi omaa häntäänsä.

”Joo, voin ottaa.”

Ainakaan minulla ei olisi tekemisen puutetta, eikä asunto tuntuisi kolkolta. En ollut vielä täysin tottunut ajatukseen, etteivät vanhempamme enää asuneet talossa. Se oli minun nyt, mutta elin yhä siirtymävaihetta ennen ajatuksen lopullista kotiutumista.

”Jätät ilmeisesti torstain treenit väliin?”

Raisa nyökkäsi pahoitellen.

”Joo, sori! Toisin sen sulle jo huomenna. Mutta tulen taas sitten seuraavalla kerralla ja kyllähän sä siellä pärjäät… susta pidetään huolta.”

Sisareni hörppäsi siideriä ja onnistui melkein peittämään salakavalan hymynsä eleellä. Siristin silmiäni vastaukseksi ja otin itsekin kulauksen.

”Meillä on tänään erikoisvieras salillamme ja hän pitää edistyneemmille treenit. Hashime mashite!”

Torstaiaamupäivän käytin työhakemusten täyttämiseen, mutta kun kello tuli viisi, astuin Ylöjärven Liikuntakeskuksen kendosaliin. Olin pukeutunut valkoiseen t-paitaan ja mustiin college-housuihin, kuten suurin osa mustakin aloittelijoista. Aika näyttäisi, sijoittaisinko lajiin tosissani ja hankkisinko oikeat varusteet.

Odottelimme tunnin alkua, kun joukko mustiin täydellisiin kendoasusteisiin pukeutuneita nuoria miehiä asteli saliin. Heidän keskellään käveli vanha harmaahapsinen japanilaismies. Yksi joukon nuorukaisista, vaaleatukkainen hoikka nuorukainen erkani meidän puolellemme salia ja tervehti ryhmäämme.

”Meillä on tänään erikoisvieras salillamme ja hän pitää edistyneemmille treenit. Minä olen Antti ja pidän teidän harjoituksenne tällä kerralla. Hashime mashite!”

Se oli japania ja tarkoitti hauska tutustua.

Olin pettynyt. Ei siinä mitään – uskoin toki, että Antti oli etevä opettaja, mutta… olin muistellut koko päivän vakiopettajamme Hiron hymyä ja pilkehtiviä tummia silmiä. Kun kävi selväksi, ettei hän ollutkaan paikalla, jännitykseni lässähti.

Otimme paikkamme ja aloitimme harjoituksen tervehdyksestä. Vilkuilin sivusilmällä salin toiselle puolelle. Yritin pohtia, oliko joku mustakypäräpäisistä kendokoista Hiro, mutta olin liian kaukana nähdäkseni kamppailijoiden vöihin kiinnitettyjä nimikylttejä. Käänsin katseeni eteenpäin ja keskityin harjoitukseen.

”Tarvitsetko kyytiä? Taisit jäädä juuri bussista.”

Kun tunti oli ohi, kävelin ajatuksissani bussipysäkille. Autoni oli vasta palautunut huollosta ja bussilipulleni ladattua kuukausikorttia vielä jäljellä. Vaikka jouduin vaihtamaan bussia matkalla, halusin säästää periaatteesta ja käyttää korttini loppuun. Käännyin risteyksestä Koivumäentielle ja kaivoin korttia laukustani, kun tajusin, että katselin bussini perävaloja. Juoksin muutaman hyödyttömän askeleen sen perässä ja huidoin. Perhana! Bussikuski ei välittänyt, hänelläkin oli kai kiire kotiin.

Käännyin lannistuneena ja palasin bussipysäkin katokselle. Toivottavasti tuo ei ollut viimeinen vuoro?

Kaivoin juuri aikataulukirjaa esille, kun massiivinen, musta moottoripyörä kurvasi pysäkille. Vilkaisin sen tumma-asuista kuskia. Mies sammutti moottorin ja polkaisi sivujalan tuelle. Kun hän otti kypärän päästään, tunnistin Hiron. Oli lähellä, etten tiputtanut aikataulukirjaani kadulle, kun hän katsoi minuun ja sanoi:

”Tarvitsetko kyytiä? Taisit jäädä juuri bussista.”

Vilkaisin jo mutkan taakse kadonneen bussin perään ja nielaisin.

”Joo, niin jäin… mutta mä olen menossa Lentävänniemeen saakka. Tuskin sä niin kauas viitsit heittää?”

Hiro kääntyi ja taputti katupyöränsä korkeaa peräpenkkiä.

”Kyllä mä voin heittää, jos uskallat tulla kyytiin? Mulla on toinen kypärä repussa.”

Otin askeleen lähemmäs ja tunsin, kuinka sydämeni alkoi takoa kiivaammin. Olin ollut aiemmin vain isäni moottoripyörän kyydissä, mutta tiesin, kuinka siellä oltiin: piti ottaa etummaisesta kiinni ja painautua selkää vasten, muuten ajo olisi tukalaa kuskille. Ajatus painautumisesta Hiroa vasten oli samalla kertaa sekä tukala että kuumottava. Tiesin jo ryhtyväni tähän, mutta lohdutuksekseni huomasin, että pyörä oli sentään täysitehoinen – eli Hiro oli sentään 24-vuotias. Laitoin repun takaisin selkääni ja vedin takkini vetoketjun kiinni.

”Onko sulla ollut tämä pyörä kauan?”

Olin keksinyt ovelan kysymyksen, jolla saatoin arvioida auttajani ikää.

Hiro ojensi minulle vihreämustan tribaalikuvioidun kypärän ja vastasi:

”Tämä on ollut vasta vuoden, mutta mulla oli vähän vanhempi tonninen pyörä kolme vuotta ja muita sitä ennen.”

Nyökkäsin. Osoitin sormellani moottoria peittäviä muovikatteita, jotka tekivät pyörästä virtaviivaisemman.

”Mikä sai sinut vaihtamaan katettuun… tulitko vanhaksi?”

Hiro nauroi ja painoi oman kypäränsä takaisin mustaan päähänsä samalla, kun vastasi minulle.

”Ai, sä tiedät pyöristä? No, ehkä mä en ollut koskaan tarpeeksi ”bomber” eli hyvä kikkailemaan… ja tykkään enemmän vauhdista.”

Hiro käynnisti jylähtävän moottorin ja ääni kaikui lähitalojen seinistä. Otin askeleen lähemmäs.

Kun Hiro sitoi reppunsa ja käänsi takimmaiset jalkatapit esiin, minä kiinnitin kypäräni remmin. Katseemme kohtasivat hetkeksi. Kuvittelin nähneeni kiinnostuneen hymyn – ilme sai hänen silmäkulmansa siristymään, kun kypärän tiukat pehmusteet painautuivat nuorukaisen poskia vasten.

Hiro käynnisti jylähtävän moottorin ja ääni kaikui lähitalojen seinistä. Otin askeleen lähemmäs.

Olin vaarallisella kurssilla, mutta hetken emmittyäni tartuin kuskini mustaan nahkarotsiin, nostin jalkani tapille ja nousin kyytiin. Kun Hiro polkaisi vaihteen päälle ja käänsi kaasua, laitoin käteni hänen vyötärönsä ympäri ja painauduin kevyesti hänen selkäänsä vasten. Haistoin nahan ja miedon, mutta miehekkään sekoituksen partavettä ja bambun tuoksua. Mahtoikohan jälkimmäinen olla peräisin kendossa käytettävästä harjoitusmiekasta, shinaista?

Kaarsimme liikenneympyrästä ja moottoripyörän vauhti kiihtyi. Painauduin rohkeammin Hiroa vasten. Ilmavirta humisi korvissani, vaikka napsautin kypäräni visiirin kiinni. Kiihtynyt hengitykseni sai visiirin pian höyrystymään. Kun kurvasimme Vaasantien valtatietä kohti Tamperetta, painauduin entistä tiukemmin Hiron selkää vasten. Yritin pitää käteni kevyesti hänen vatsaansa vasten, mutta kuvittelin tuntevani kovat vatsalihakset takin läpi – vai oliko se sittenkään kuvitelmaa? Tunsin itseni noloksi, hetkellisesti. Mutta olinhan sentään saanut juuri selville, että Hiro oli sittenkin vain kaksi vuotta minua nuorempi. Tieto lievensi ikäkriisiäni… ja sai minut tuntemaan kutkuttavaa houkutusta. Miksi en tapailisi kerrankin nuorempaa miestä, vaikka tavallisesti hakeuduin itseäni vanhempien seuraan?

Tilanteen luoma läheisyys tuntui varastetulta nautinnolta. Silti epäilys kalvoi lähellä pintaa. Oliko orastava tunteeni molemmin puolinen, vai oliko minulle sattunut todellakin vain onni onnettomuudessa? Oli miten vain, nautin sillä hetkellä häikäilemättömästi, kaikin rinnoin miehisestä läheisyydestä, jota en ollut saanut kokea pitkään aikaan. Hiro kiihdytti, ja vatsanpohjassani lenteli perhosia. Sormenpääni tunto herkistyi, kun kuvittelin tuntevani hänen treenatun vartalonsa yksityiskohtaisesti ohuen nahkatakin alla.

Kun moottoripyörä kurvasi viimein Lentävänniemeen ja pysähtyi K-Marketin pihaan, nousin kyydistä vaivalloisesti. Sormeni olivat kohmettuneet jännityksestä. Kiskoin kypärän jotenkuten päästäni ja ojensin sen takaisin. En saattanut peittää hymyäni.

”Kiitos, kävelenkin tästä kotiin. Paljonko olen velkaa bensoista ja vaivasta?”

Hiro huitaisi kädellään ilmaa.

”En mä mitään tarvi. On kiva ajella iltaisin, ja joskus kaipaan seuraa, kun ei sitä aina viitsi pyöriä samoilla pätkillä samojen jätkien kanssa.”

”Jees, en pidättele sua enempää. Nähdään sitten ensi viikolla treeneissä?”

Huomasin, että nuorukaisen lyhyeksi leikattu siilitukka oli jätetty keskeltä hieman pitemmäksi. Pään vasemmalla sivulla oli muutama partaterällä leikattu tyylikäs raita.

Yritin haroa ohimennen omat, ponihännällä tuulessa tuivertuneet hiukseni suoriksi ja vilkaisin kaupan suuntaan. Kaipasin vähiten nyt sitä, että Jaana sattuisi olemaan työvuorossa. En halunnut selitellä miesseuraani kenellekään.

Hiro luki hermostuneen liikkeeni väärin. Hän veti pitkän sauhun, tumppasi savukkeen ja otti kypäränsä.

”Jees, en pidättele sua enempää. Nähdään sitten ensi viikolla treeneissä?”

Yritin hymyillä ja paikkailla hermostunutta käytöstäni, mutta se ei tuntunut riittävältä.

”Joo, nähdään! Mulla onkin koira odottelemassa iltalenkkiä… eli pitää mennä, ennen kuin se tuhoaa paikat.”

Hiro nyökäytti päätään ja käynnisti pyöränsä. Katselin häntä ja huikkasin vielä:

”Kiitos tosi paljon, että viitsit heittää…”

Hiro nosti kättään, painoi vaihteen päälle ja ajoi parkkipaikalta. Lähdin samalla kotiinpäin, mutta vilkaisin vielä hänen peräänsä. Houkutus oli liian suuri.

Musta pyörä katosi katulamppujen valaisemalle tielle.

Olin jo päässyt, Uskon avulla, hetkeksi ihastuksestani nuoreen kendo-ohjaajaani, kun ajatukseni kävivät taas kierroksilla.

Illat olivat alkaneet hämärtyä sinisiksi, vaikka kesää piti olla vielä jäljellä. Huokaisin typertyneenä ja jatkoin kotipihaa kohti.

Miten tässä oli näin käynyt? Olin jo päässyt, Uskon avulla, hetkeksi ihastuksestani nuoreen kendo-ohjaajaani, kun ajatukseni kävivät taas kierroksilla. Yritin järkeillä ja toppuutella tuntemuksiani, mutta siitä ei ollut hyötyä. En voinut mitään sille, että olin aina ollut visualisti – oli vaikeaa, ellei mahdotonta olla katsomatta komeaa kohdetta toistamiseen. Ja vielä hankalampaa, jos kohteita oli kaksi.

Kun avasin oven ja laitoin valot päälle, Puppe villiintyi hyppimään ja vinkumaan. Laskin treenireppuni lattialle ja nappasin remmin naulasta. Tänä iltana voisin tehdä tavallista reippaamman iltalenkin – hölkkäisin lämmön kiertämään kohmettuneissa sormissani ja saisin samalla ajatukseni tuuletettua.

Suuntasimme Pupen kanssa Näsijärven rantaan, lenkkipolulle kohti Reuharinniemeä.

Jatkuu ensi viikolla.