Kirjailija Päivi Alasalmen kirjoittama jatkokertomus on edennyt toiseen osaan. Marita ja Elisa opiskelevat pankkiryöstöä katselemalla leffaa. Se ei kuitenkaan riitä, vaan parivaljakko keksii kesken grillijuhlien piipahtaa kaupassa – eikä pelkästään ostoksilla.

Kun Elisan lapset Saara ja Mikki olivat lähteneet kouluun, Elisa kuuli ovikellon soivan. Oven takana odotti Marita verkkareissa, lenkkitossut jalassa.

– No niin, rouva, me lähdetään nyt lenkille. Meidän pitää kohottaa vähän kuntoa.

Elisa hämmästyi. Lenkkeily ei ollut juurikaan ollut heidän ystävyyssuhteensa peruskulmakivi. Marita astui sisälle ja tarkensi kuiskaten:

– Tiedä, vaikka joutuisimme juoksemaan metsässä pakoon poliisia ja poliisikoiraa. Meidän pitää hankkia vähän lihasta ja muskelia.

Mikäpä siinä. Syystä Elisa ei ollut aivan varma, mutta ei pieni lenkkeily pahaa tehnyt. Hän oli ollut nuorempana ahkera juoksija, mutta oman auton houkutus lasten syntymän jälkeen oli käynyt voittamattomaksi. Elisa kaivoi kaapista juoksu­trikoonsa ja tennissukat. Hän ehti nopeasti vilkaista lämpömittaria, joka näytti neljäätoista plusastetta. Aurinko paistoi ja taivas oli lupaavan sininen.­

Pian he kävelivät hiekkatiellä ripeästi. Eiväthän he nyt ensimmäisellä kerralla sentään juoksuun pinkaisseet.

– Eilen Poliisit-ohjelmassa näytettiin, kuinka poliisit päästivät koiran irti metsään karanneen perään. Ei mennyt kuin hetki, kun koira jo roikkui konnan persuksissa. Poliisit saivat kaikessa rauhassa rämpiä miehen luokse.

Elisaa nauratti Maritan tomeruus, vaikkei hän vieläkään osannut kuvitella heitä juoksemassa poliisia pakoon. Heillähän olisi sitten hamassa tulevaisuudessa pankkiryöstössä käytettävänään pakoauto, tai ne pakolehmät.

– Muuten, enää meillä ei ole asiaa leipäjonoonkaan, Marita kertoi.

– Miten niin?

– Etkö sä oo lukenut paikallislehteä? Kierrätyskeskus suljetaan ja avustusruoat siirretään pois. Kunnalla ei ole varaa pitää auki kierrätyskeskusta.

– Saatara. Tuo on jo kohtalon ivaa.

He kävelivät synkkä pilvi niskassaan muutaman korttelin välin. Näitä iskuja sateli jatkuvasti. Kuka niitä jaksoi jäädä kauan murehtimaan? Mitä se hyödytti?

– No, kun me saadaan ne ryöstörahat, me päästään muuttamaan perheinemme johonkin lämpimään ja halpaa maahan, Elisa ennusti.

– Sitä odotellessa, Marita sanoi.

He lähestyivät Takkutien risteystä, kun Elisa sai päähänpiston.

– Poiketaanpa tuonne.

Hän tiesi, että Takkutie oli umpikuja, mutta kello oli niin vähän, vasta puoli yhdeksän, ettei uskonut Risto Rounalan vielä palloilevan puutarhassaan.

– Tapasin eilen yhden miehen, Elisa aloitti, ja Marita oli heti aivan innoissaan.

– Mitä, kuka?

– Risto Rounala, tunnetko? Hän on täältä syntyisin ja nyt perinyt vanhempiensa kotitalon. Puhtaasti Russell Crowe -tyyppi.

Marita purskahti heleään nauruun.

– Kyllä minä Riston muistan. Pikkutyttöinä me aina kiusattiin sitä, kun se oli Lastusten uimarannan uimavalvoja. Komea kuin mikä ja huumorintajuinen. Muistaakseni me yritimme vetää siltä aina uikkarit kinttuihin, ja sitten se heitti meidät kylmään järveen. Sitten tietysti pelasti, jos jollakin mukulalla tuli paniikki. Vai ovat ne Riston vanhemmat kuolleet, äiti taisi mainitakin siitä rouvasta, että hän kuoli.

Marita oli kotoisin tältä kylältä, toisin kuin Elisa, joten hän tiesi kaikki ja kaikki tiesivät hänet. Elisan ei tarvinnut sanoa kuin nimi, ja Marita lateli ulkomuistista perhesuhteet ja sukua koskevat poikkeukselliset asiat viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta. Vaikkei hän ollut vielä syntynytkään viisikymmentä vuotta sitten.

– Mikä Risto on ammatiltaan? Elisa kysyi.

– En tiedä. Se muutti pois täältä kai heti armeijan jälkeen. Missä lie asunut.

– Mikä heidän talonsa on? Elisa kysyi, sillä Takkutie alkoi pian päättyä.

– Tuo viimeinen vasemmalla, Marita vinkkasi päällään sinistä rintamamiestaloa.

Talon pihalla oli roskalava, johon oli kertynyt tavaraa ja purkujätettä yli äyräiden. Risto näytti tekevän remonttia­ ihan tosissaan.

Siinä samassa Risto astuikin talon pihalle kantaen yksinään tiskikaappia. Elisalle tuli kiire kääntää päätään, mutta Marita huikkasi välittömästi Ristolle huomenet ja pysähtyi Rounalan postilaatikolle.

– Et taida Risto muistaa minua? Minä olen Väänäsen Marita, tai nykyään Kuusinen. Kiusattiin sinua Lastusten uimarannalla pikkutyttöinä.

Risto viskasi keittiönkaapin kaaressa roskalavalle. Elisa pani merkille hihattoman T-paidan ja äärirasituksessa pullistuneet, kiiltelevät lihakset. Elisa melkein haistoi miehisen tuoksun.

Risto tuli nauraen lähemmäksi.

– Tottahan minä sinut muistan. Viskaanko sinut taas järveen?

Marita heilautti pitkiä, vaaleita hiuksiaan ja purskahti nauramaan.

– Et taitaisi enää jaksaa!

Juri hölkkäsi talon takaa, innokkaana pääsemään taas nuuhkimaan heidän takapuoliaan. Risto otti Jurin kiinni viime tingassa ja piteli sitä kaulapannasta kiinni.

– Moi, Juri, Elisa sanoi. Sitten hän melkein nolostui.

– Ja huomenta, Risto.

– Katos, Elisa. Likat lähtivät aamulenkille. Tuletteko kahville? Keitin just pannullisen.

Elisa pudisti nopeasti päätään.

– Ei voi nyt kesken lenkin.

– Joskus toiste sitten, Risto sanoi ja katsoi hymyillen heitä molempia.

Kun he olivat päässeet pois Takkutieltä, Marita kysyi, miksi Elisalle oli tullut kiire kieltäytyä kahvikutsusta. Vaikka Marita olisi ollut mukana esiliinana.

– Ei tässä nyt mitään ukkojuttuja aloiteta. Se on kuitenkin joku poliisi.

Marita näytti empivältä.

– Ei kai se kyllä poliisi ole. Minä voin kysyä äidiltä, tietääkö äiti. Ristolla oli pikkuveli, joka kuoli jo nuorena. Muistaakseni se aikoi poliisiksi, mutta sitten se joutui auto-onnettomuuteen ja kuoli pian sen jälkeen, kun oli saanut ajokortin.

– Surullinen juttu.

He kävelivät hetken hiljaisuuden vallitessa. Elisa poikkesi ojaan, kun siellä näkyi tyhjä kaljatölkki. Ikävä kyllä virolainen, ei panttia. Kun tuli aika kääntyä pidemmälle lenkille tai valita lyhyempi tie, Elisa vilkaisi kysyvästi Maritaa.

– Eiköhän tämä riitä tällä erää. Voisitkohan keittää teetä? Marita kysyi.

– Jep.

– Mitä sä teet muuten perjantai-iltana?

– En mitään erityistä. Seiskalta saunaan, siinä se.

– Katsotaanko yksi opetusfilmi yhdessä mukuloiden kanssa?

– Joku pankkiryöstöfilmi?

– Arvasit oikein.

– Minkä ikäisiltä se on kielletty?

– Ei se paha ole.

Elisa pani merkille, että Maritan silmissä hohti uusi kiilto. Elisaakin alkoi hengästyttää, vaikka heidän kävelyvauhtinsa oli jo hidastunut.

Perjantai-iltana Marita tuli kahden nuorimman poikansa Akselin ja Jaakon kanssa Elisan luo. Maritan vanhin poika Oskari oli jo omilla teillään. Mukana heillä oli pari pussia sipsejä ja kaksi isoa kokispulloa. Maritalla oli saanut jostakin rahaa Akselin antibioottikuuriin, ja vähän oli jäänyt ylikin. Elisa oli tehnyt pari kulhollista poppareita. Maritaa ja häntä varten hän oli pilkkonut kulhoon porkkanoita ja omenia. Heidänhän piti kohottaa kuntoa, eikö? Tosin lapsetkin valitsivat kasvikset ennen sipsejä.

Saara ja Jaakko istuivat mahdollisimman kaukana toisistaan, mutta vilkuilivat toisiaan vähän väliä. Jaakko heitti Saaraa sohvatyynyllä, ja pian heillä oli käynnissä täysi tyynysota. Popparit olivat vaarassa levitä lattialle, ja Elisa joutui komentamaan nuorisoa rauhoittumaan.

Elokuva oli Spike Leen ohjaama ja Clive Owenin tähdittämä pankkiryöstöelokuva Inside Man. Lapsille ei annettu minkäännäköistä pohjustusta, kun Elisa pisti dvd:n suoraan pyörimään.

Cliwe Owenin johtama ryöstöporukka menee manhattanilaispankkiin, muttei sitten oikein ryöstäkään mitään. Sen sijaan he ottavat asiakkaat ja henkilöstön panttivangeiksi ja pukevat nämä samanlaisiin vaatteisiin kuin heillä itsellään on. Sitten he alkavat remontoida toimistotarvikehuonetta. He tekevät sen takaosaan väliseinän, jonka peittävät kopiopaperilaatikoilla ja klemmari­rasioilla.

Pankin talletuslokerossa on jotain, mikä kiinnostaa Cliwe Owenia humanitaarisista syistä. Käy ilmi, että se jokin liittyy natsi-Saksaan ja juutalaisten omaisuuden ryöstöön toisen maailmansodan aikana. Kun panttivangit lopulta päästetään ulos, poliisit eivät erota, kuka on panttivanki ja kuka ryöstäjä, kun kaikilla on samanlaiset vaatteet. Cliwe Owen sen sijaan piiloutuu väliseinän taakse ja viettää siellä aikaa viikon. Sopivan hetken tullen hän sukeltaa irtoseinän toiselle puolen ja vapauteen.

– Mitähän me tästä elokuvasta nyt oikein opimme? Elisa kysyi Maritalta leffan jälkeen, kun pojat olivat vetäytyneet Mikin huoneeseen ja Saara omaansa.

Marita nauroi.

– Varmaankin sen, ettei sitä pidä noin monimutkaisesti tehdä. Millä se äijä muuten eli siellä seinän takana? Ja kai sillä tuli kakkahätäkin? Eivätkö ne edes haistaneet, että siellä on jotain outoa meneillään?

– Jospa se oli ottanut Imodiumia kaksinkertaisen annoksen ja osasi pidätellä?

– Ei kukaan pysty.

– Sen tästä oppi, ettei pidä ottaa panttivankeja.

– Niiden kanssa tulee aina ongelmia.

– Ja lisärangaistus.

Marita huoahti.

– Niin, se rangaistus. On mukavampi miettiä, mitä sillä kaikella ryöstösaaliilla tekisi kuin sitä, paljonko ryöstöstä saa kakkua.

– Pankit ovat Suomessa pyhä lehmä. Pankkiryöstöistä saa kovemman rangaistuksen kuin lapsen raiskaamisesta.

– Kioskimurrostakin saa!

– On se niin väärin.

– Pankkien turvatoimetkin tehty niin älyttömän tiukoiksi, että ne suorastaan rikkovat yksilönvapautta! Marita puuskahti tuohtumusta äänessään

Elisa nauroi.

– Yksi onnistunut pankkiryöstö, minkä mä muistan Suomesta, tehtiin Tampereella vappuaattona joskus 1990-luvun alussa. Kadut olivat täynnä vappunaamareissa ja teekkarihaalareissa örveltävää jengiä, joista sitten yksi tai kaksi piipahti Koskikeskuksen Osuuspankkiin. He yllättivät henkilökunnan täysin, eikä tietenkään heidän tuntomerkkejään saatu. Ryöstön jälkeen he vain katosivat ihmisvilinään.

– Kuules, ystäväiseni, Marita mietti.

– Meidän pitää alkaa harjoitella.

– Mitä, pankkiryöstöäkö? Eikö se vain kerralla huitaista kokoon, meni syteen tai saveen? Siitä tuulikaapista ne meidät kuitenkin nappaa, kun ne laittavat siihen jonkun aikalukon. Siellä sitten venttaillaan panssarilasin takana, että poliisit tulevat poimimaan meidät.

– Saisi koko kylä pällistellä meitä ja ällistellä meidän typeryyttämme.

– Ei kun ihan oikeasti, Marita sanoi.

– Meidän pitää opetella pitämään hermomme kurissa, ettei meillä mene sitten kusi sukkaan. Jos me oikeasti päätetäänkin tehdä jotain.

Elisa nielaisi. Marita sanoi vielä ”jos” ja ”jotain”. Kuinka kauan?

Kun Marita ja pojat lähtivät, Elisa huomasi, että pihassa alkoi nurmikko vihertää. Kesä tulisi, sittenkin, ja sen mukana toiveikas kesämieli. Hänellä oli tulevaisuudensuunnitelmia. Olkoonkin sitten vaikka vain pankkiryöstö.

Seuraavat viikot Elisa vietti puutarhatöitä tehden. Hän pesi ja laskosti talvivaatteita vaatekaappiin ja patisti lapsiaan lukemaan vielä viimeisiin kokeisiin. Hän leikkasi kiireesti omenapuista ja marjapensaista kuivia oksia pois, ennen kuin kukat puhkeaisivat puihin.

Hän otti vastaan jo talvella tilatun halkokuorman ja näytti paikan, mihin kymmenen heittomottia koivuhalkoa pitäisi kipata – mahdollisimman lähelle liiteriä. Edellisenä talvena puut olivat päässeet melkein loppumaan, ja sellainen tapaturma tiesi karmeaa sähkölaskua. Kyllähän iso määrä halkojakin oli suolaisen hintainen, mutta tällä määrällä hän lämmittäisi uunia ainakin kaksi ja puoli talvea ja säästäisi sen rahan sähkössä.

Klapit olivat klapikoneella tehty, ja Elisa pani merkille, että osa oli niin isoja, että hän joutuisi pilkkomaan niitä kirveellä. Parasta olisi tietysti ollut tilata pelkkiä koivunrunkoja, niin he olivat tehneet silloin, kun Make vielä asui talossa. Make oli sahannut ne moottorisahalla pölleiksi ja pilkkonut ne halkopöllin päällä kirveellä ensiksi puolikkaiksi ja sitten pienemmiksi. Mutta Elisa ei uskaltanut käynnistää moottorisahaa, eivätkä hänen voimansa riittäneet koivupöllin halkaisuun. Eipä silloin jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin tilata valmiita halkoja.

Onneksi naapurit olivat neuvoneet hänelle metsänomistajan, jonka mottihinnat eivät olleet aivan yhtä korkeita kuin muilla. Ja kun hän ajoissa tilasi samana kevättalvena kaadettua ja halottua koivua, se sai kuivahtaa ensin pihalla läjässä – eli täkäläisittäin ronkkelissa – juhannukseen asti. Sitten halot saattoi kärrätä liiteriin kuivumaan lisää. Tuohipuoli ylöspäin, niin hän oli netistä lukenut ohjeet.

Kyllä pienempiä klapeja saattoi polttaa uuninpesässä jo alkusyksystä, kun ensimmäiset huurteet tarttuivat ruohonkorsiin ja antoivat uumoilla talven saapumisesta. Näillä korkeuksilla, ainakin edellisenä talvena, oli vain ollut niin lämmintä, että lumentulo oli turhaan odottanut itseään. Kovien pakkasten noituminen oli vaihtunut pysyvän lumipeitteen kovaan kaipuuseen.

Kunnon talvea ei tullut. Kerran Elisa oli päässyt hiihtämään. Hän oli tehnyt itse ladun ja jäänyt sitten odottamaan, että kunta tekisi pellolle koulun luokse oikean ladun latukoneella. Koskaan vain ei tullut tarpeeksi lunta, ettei latukone olisi kaapinut pelkkää savista peltoa.

Lapsena Elisa oli ollut kova hiihtämään kilpaa, sitten yläasteella vihannut hiihtoa kuin ruttoa ja hiihtänyt aina johonkin latoon odottamaan liikuntatunnin loppumista luottaen siihen, ettei opettaja huomaisi yhden tai kahden oppilaan puuttumista. Nyt Elisa olisi halunnut hiihtää vaikka ruokakauppaan, pulkka sidottuna vyötäisilleen, tuntea sulavat lumihiutaleet nenänpäällään ja kahlata lumessa. Hän olisi tahtonut tehdä lumitöitä omalla pihallaan ihan kuntoilumielessä ja tehdä ne niin viimeisen päälle, että olisi näyttänyt, ettei piha ollut kolattu vaan nuoltu. Näytti kuitenkin siltä, että näin eteläisessä Suomessa se oli turha toivo.

Lumityöt olivat katoavia puhdetöitä, ja mustan ja märän marraskuun sai odottaa kestävän aina siihen asti, että kevätruoho alkoi vihertää mätänevien lehtien alla.

Mutta niin vain kävi, että kevät koitti joka tapauksessa Elisankin tontille. Kasvun ihmettä sai seurata päivittäin, ja koulupäivät kävivät vähiin. Lapset laskivat päiviä, milloin koulu loppuisi. Saara pyysi uusia kenkiä päättäjäisiin, koska entiset juhlakengät olivat jääneet pieniksi.

– Ei ole rahaa, Elisa sanoi.

– Kyllä ne vanhat sen tunnin ajan mahtuvat.

– Mutta kun mun pitäisi tanssiakin siinä luokan esityksessä! Saara huusi.

– Tanssi sukkasillasi.

– Niin kuin jotkut eskarilaiset! Kas kun ei jumppatossuissa!

– No kun ei ole rahaa, niin ei ole! Elisa korotti ääntään. Hänellä prakasivat jo hermot.

– Milloin ne lapsilisät tulevat?

– Niille on jo toinen osoite. Laskut.

Elisa ajatteli vähän pelonsekaisesti, mitä tekemistä hän keksisi pennittömänä lapsille koko kesän ajaksi. Make oli lupaillut ottaa lapset luokseen joksikin aikaa ja vielä heidät Särkänniemeen, mutta siihen lupaukseen Elisa ei ihan satavarmasti uskonut eikä ollut maininnut vielä maininnut lapsillekaan. Mutta mistäpä sen koskaan tiesi, mitä tulevaisuudessa tulisi tapahtumaan. Sen hän ainakin oli tähänastisen 44-vuotisen elämänsä aikana oppinut, että yllätyksiä, niitä oli aina tulossa.

Sitten koitti kevätjuhlailta. Elisa ja Marita istuivat vierekkäin koulun juhlasalissa, kun lapset esittivät laulu- ja tanssiesityksiä juhlasalin lavalla. Tippa oli linssissä molemmilla. Taas oli yhdestä talvesta selvitty, kohta sai keittää jo raparperipuuroa ja raparperimehua ja tehdä raparperipiirakkaa. Sitten saikin syödä omasta pihasta jo nokkosta, uusia perunoita, ruohosipulia, viinimarjoja, karviaisia, kriikunoita, kirsikoita ja syksyllä kyllästymiseen asti oman puun omenoita.

Todistukset jaettiin vasta aamulla. Päättäjäispäivä oli helteinen lauantai. Lämpöä oli kaksikymmentäkuusi astetta ja Elisakin kaivoi kesämekon­ vaatekaapistaan pölyttymästä.

Jos hän ei tätä tänään käyttäisi, niin koska sitten, Elisa mietti pukiessaan mekon ylleen ja lähtiessään lasten koululle katsomaan, kun he saivat todistuksensa.

Mekossa oli valkoisella pohjalla sinisiä ruusuja, ja hän oli ommellut sen äitiysmekoksi itselleen. Sittemmin hän oli siirtänyt vyön paikkaa ja ottanut saumoista sisään, ja nyt se kävi juhlamekosta. Pakko oli käydä. Hän ei ollut ostanut uutta vaatetta itselleen kertaakaan sen jälkeen, kun Make oli muuttanut ja tarkasti laskettu kahden tienaavan budjetti jäänyt yhden sairauslomalaisen harteille.

Nykyään Elisan mielestä uusi vaate oli jotain aivan käsittämätöntä turhuutta, kun vanhoja riitti pidettäväksi vaikka lampaiden syödä. Lapsille oli pakko ostaa vaatteita, sillä mistäpä kirpparilta löytäisi 10–12-vuotiaiden poikien ehjiä housuja? Saara tarvitsi myös uudet lenkkarit. Onneksi juhlakenkien ostoa oli onnistuttu venyttämään seuraavaan kevääseen.

Vähemmälläkin vaatemäärällä pärjäsi. Hyvänä esimerkkinä oli Huhtalantiellä asuva naturistinaapuri. Elisa oli aluksi vähän hämillään huomatessaan, että ihan heidän naapurissaan asusti ja eleli korkean puutarha-aidan ympäröimällä pihallaan vanha ukkeli, joka käppäili kesäisin pihallaan ilman vähäistäkään vaatetusta. Kerran Elisa oli kävellyt talon ohi, vilkaissut sivulleen ja huomannut katsovansa suoraan paikkaan, joka ihmisillä oli yleensä tapana peittää vaatteella. Siitä lähtien, halusi tai ei, Elisan oli aina pakko vilkaista, mikä meininki pihalla oli. Yleensä vanha mies leikkasi nurmikkoa tai tasasi pensasaitaa ilki­alastomana.

Oikeastaan oli aika mukavaa, että mies sai asustaa kotonaan ja pukeutua juuri niin kuin lystäsi, tai olla pukeutumatta, eikä kukaan puuttunut siihen. Ei heppu ollut kenellekään vaaraksi, jos nyt ei kevätkylmillä omille keuhkoputkilleen, joten Elisa ajatteli, että antaa kaikkien kukkien kukkia. Eikä miehen tarvinnut ainakaan kuluttaa liikaa sähköä tai vettä vaatteiden pesemiseen. Kateellisia kai ihmiset lähinnä olivat tuolle vapaalle sielulle.

Saara ja Mikki olivat muutama vuosi aiemmin pyörällä ohi ajaessaan nähneet saman miehen kelteisillään, ja olivat ensiksi miehen viuhahduksesta aika huvittuneita. Sitten Saara oli pohtinut ihan järkeenkäyvästi:

– Onkohan kikkellikallella naulakko ulkokuistilla? Jospa hän riisuu siihen vaatteensa, kun tulee sisältä?

Elisa ei sanonut mitään, mutta ajatteli, että eiköhän ukko tassutellut nakuna sisälläkin. Niin Elisa ainakin olisi tehnyt.

Kesäloman kunniaksi Elisa päätti pitää pihallaan grillijuhlat. Hän otti yhteyttä Maritaan, ja he sopivat, mitä heidän perheensä toisi ja mitä Elisa hankkisi. Makkaraa, maissia, salaattia ja tietysti kasslerpihvejä piti ainakin kuulua ruokalistaan. Kermaviiliä ja ruohosipulia pihalta sekaan. Paahdettua ruisleipää ja itse leivottua patonkia. Muksuille viinimarjamehua ja kaksi halpissiideriä Elisalle. Ville oli vapaalla, ja Marita olisi kuski. Ville oli tullut pitkältä työmatkalta kotiin, ja Marita kuulosti puhelimessa olevan riehakkaan hyvällä mielellä.

Juhlapäivä valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Grillata saattoi kyllä sateessakin, jos oli kerran päätetty grillata. Et sinä sokerista ole, et sinä sateeseen sula, oli hänen äitinsä aina tokaissut, jos Elisa oli koettanut pullikoida vastaan jotain ulkona suoritettavaa, ikävänpuoleista talon työtä. Ja niin hän oli tottunut niitäkin hommia tekemään, että oli nyt ehdoin tahdoin tällännyt itsensä mökin akaksi, selkä vääränä kaikenlaista puuhaamaan, niin ettei osannut enää ilmankaan elää. Pihatyöt tekivät hyvää hänen niskalleen, tietokoneen ääressä kököttäminen sen sijaan ei. Mutta toimistosihteerin töitä ei tehty haravoimalla.

Vieraat saapuivat pirtsakoina kuin peipposet. Marita oikein kujersi, kun hänestä oli niin mukavaa saada pitää omaa ukkonsa lähellään. Ville haki liiteristä viimeisiä kuivia polttopuita ja pisti nuotion pystyyn. Elisa teki sisällä salaatin. He kattoivat yhdessä pöytään punavalkoruutuisen pöytäliinan, joka oli joskus palvellut verhona, ja lautaset ja ruokailuvälineet. Sen ensimmäisen kerran, kun heidän pihallaan tänä kesänä pidettiin grillijuhla, Elisa ei tahtonut pilata tunnelmaa kertakäyttöastioilla. Ei hänellä olisi ollut niihin varaakaan.­

Kissoille ei annettu mitään. Tikru lähti loukkaantuneena pois ja palasi hetken kuluttua iso peltohiiri suussaan. Elisa kehui vuolaasti reipasta kissaansa. Onneksi kissat saalistivat kesällä itse ruokansa. Säästöä sekin, kaksi elätettävää vähemmän.

Elisa siemaisi siideristään, kun tunsi kielessään piston. Hän sylkäisi siiderin pois suustaan.

– Ampiainen pisti.

Marita kimmastui.

– Aina on jakajia!

Elisa kosketteli kipeää kieltään. Onneksi hän ei ollut allerginen ampiaisille.

Marita huomasi, että sitruuna puuttui.

– Pihvien päälle pitää ehdottomasti puristaa sitruunaa! Elisa, lähdetään käymään äkkiä kaupassa.

– Pärjäätkö sä Ville näiden kaikkien lasten kanssa? Elisa kysyi.

– Mistä lapsista sä oikein puhut? Ville nauroi ja katseli ympärilleen.

Kaikki mukulat olivat sisällä, ilmeisesti paossa raitisilmamyrkytystä ja auringonpistosta.

– Okei, me käväistään äkkiä, Marita sanoi ja hyppäsi autoon.

Marita kurvasi pihalta vauhdikkaasti. Autossa Marita sanoi sen, minkä Elisa jo arvasikin.

– Sitruuna oli tekosyy. Nyt me harjoitellaan.

Elisan kädet alkoivat hiota.

– Me mennään varkaisiin. Kauppaan.

– S-marketiin? Ootko sä hullu? Siellähän on valvontakamerat ja ties mitkä liiketunnistimet, jotka mittaavat, kauanko asiakas seisoo hyllyn ääressä. Jos siitä hyllystä on tullut hävikkiä, ne vain seuraavat videolta, kun tyyppi menee kassalle ja maksaa ostoksensa. Ja vilauttaa piruparka tietysti etukorttiaan. Eihän niiden tarvitse katsoa kuin kellonaika ja etukortin numero, niin ne saavat selville ihmisen nimen, osoitteen ja sosiaaliturvatunnuksen.

– Kuka niitä videoita muka ehtisi tai jaksaisi katsoa? Kyllä se on niin, että ne on vaan jotain isompia ryöstöjä ja härdellejä, tai joitakin jatkuvasti rosvoamassa käyviä taparikollisia, varten. Muut saavat pähkäillä ihan kuinka kauan haluavat jauhohyllynsä edessä.

– Jauhojako sä ajattelit nyysiä?

– En. No mitä sä mulkkaat, etkö sä ole koskaan penskana näpistänyt karkkia kaupasta?

– En, Elisa sanoi.

– Valehtelet.

– En kaupasta, vaan kauppaautosta.

– Ai niin silloin kun sä asuit siellä susirajan takana. Mitä veit?

– Sukulakun.

– Sukulaku se siis olkoon tänäänkin. Minä pöllin Kismetin. Se on isompi.

Elisaa alkoi naurattaa.

– Vieläkö tämmöinen hulluus pitää tässä iässä aloittaa? Myymälävaras syö teillä!

– Kyllä tänään nämä myymälävarkaat syövät teillä.

Marita ajoi kaupan pihaan.

– No niin, hyvin se menee. Älä huoli.

Elisa oli pyörällä päästään. Marita oli ilmeisen tosissaan. Elisan kurkussa jyskytti. Jyskytti oikeastaan aika mukavasti. Mitään järkeähän tässä hommassa ei ollut, ja juuri se oli niin mukavaa. Hän oli niin kyllästynyt olemaan aina se järkevä, joka ei tehnyt koskaan mitään tyhmyyksiä, vaan pisti aina lapset etusijalle, kielsi kaikki omat tarpeensa ja maksoi vain mukisematta asuntolainaansa. Hän oli vanki, velkaisen talonsa vanki.

Yllytyshullu, se hän oli. Mutta eikö hän itse ollut yllyttänyt Maritaa puhumalla pahaa pankeista ja aukottomasta hyväveli-järjestelmästä? Valtaapitävien kabineteissa ja edustustiloissa saunotaan ja sovitaan, mitä lakialoitteita tehdään. Käsi sujahtaa täytenä puvuntakin taskuun ja tulee tyhjänä takaisin. Pikkukylien pankkien kiinteistökeskuksissa tietämättömiä, toivorikkaita nuoriapareja huijataan ostamaan ties mitä rötisköjä ja sitten vain levitellään käsiä, kun ongelmat paljastuvat. Voi, voi, ota tästä lisälainaa remonttia varten. Vai pannaanko vahinko kiertämään? Jos ja kun joku ei enää pysty venymään penninvenytyksessä, todetaan vain, että heikot sortuu elon tiellä, rikkaat sen kun porskuttaa. Pankit ne porskuttaa. Pankkitukea maksoi edelleen jokainen veronmaksaja! Ja niin edelleen. Kaikki olivat hänen lauseitaan Maritalle. Elisa myönsi, että hän oli hyvin tunnetulla lopputuloksella lietsonut Maritassa sitä kaunaa, jota hän itse tunsi pankkeja kohtaan.

S-markettiin hänellä oli hyvä suhde. Hän teki kaikki ostoksensa siellä. Mitä jos hän jäisi kiinni? Se olisi noloa. Soimaavan omantunnon hän päätti hiljentää pistämällä kassalla olevaan tippilaatikkoon Sukulakun verran rahaa. Kunhan sinuss’ on, oli hänen mummonsa sanonut navetassa, kun kallis lääkeaine oli lentänyt truutasta lehmän kaulalle suun sijasta.

Sydän Elisan kurkussa pomppi sanoen: Su-ku-la-ku-su-ku-la-ku.

Marita jäi keräämään hedelmä- ja vihannesosastolta sitruunoita pussiin, kun Elisa käveli karkkihyllylle. Hän otti tyhjän paperipussin ja oli miettivinään, pitikö karkkien olla pääkalloja, liituja vai hedelmänaperoita, mutta oikeasti hän etsi katseellaan Sukulakun. Siinä ne pötköt pötköttivät. Kolmekymmentä senttiä kappale. Viattomina syntyneet. Ja nyt yksi niistä joutuisi harkitun varkauden kohteeksi. Se tulisi maistumaan varastetulle.

Elisa otti käteensä kauhan ja lapioi irtokarkkeja yksi kerrallaan pussin pohjalle. Hän tarvitsi miettimisaikaa. Hänen sydämensä paukutti niin, että hän joutui jo pelkäämään, saisiko hän sydänkohtauksen. ”Aivoverenvuodon taustalla vakaa aikomus näpistää!” ”Karkkirosvo sai palkkansa – vietiin infarktissa teholle!” ”Äidit varkaissa – viisi orpoa!”

Marita tuli reippaana ja hymyileväisenä karkkihyllylle. Hänellä oli kori, jossa oli pussi sitruunoita ja terhakka ruukkusalaatti. Elisa tunsi saavansa lisää rohkeutta, kun hän vain näkikin Maritan. Hän punnitsi namit ja sulki pussin tarralla, kääntyi sitten ja otti nopeasti yhden Sukulakun. Maritaan, kassalle tai valvontakameraan vilkaisemattakaan hän antoi sen pudota reisitaskusortsiensa sivutaskuun. Ei kai lakupötköissä ollut hälyttimiä? Sitten hän kaivoi olkalaukustaan lompakkonsa ja otti esiin vitosen setelin. Ja S-etukortin, mutta työnsi sen saman tien takaisin. Mitä sekään varotoimenpide auttaisi, kun kassarouva tunsi hänet nimeltä. He olivat käyneet takavuosina samassa jumpassa.

– Moi, Elisa, Anne sanoi.

– Mitä kuuluu?

– Moi, Elisa sanoi, ja hämmästyi sitä, että hänen äänensä kuulosti ihan normaalilta. Hänen suussaan kiemurteli paisunut kieli kuin kuristajakäärme.

– Ihan hyvää, kiitos kysymästä, sanoi Elisa.

– Viisi kolmekymmentä! sanoi Anne.

Elisa kaiveli kolikoita. Hän oli löytävinään vain euron, vaikka hänellä olisi ollut tasarahakin.

– Ole hyvä!

Kun Anne ojensi hänelle vaihtorahat takaisin, hän pudotti seitsemänkymmentä senttiä omasta mielestään aivan luontevasti kolikkokippoon. Omatunto oli vaiennettu.

– Kiitti ja moi! Elisa huikkasi ja lähti kävelemään ulos katsomatta, kuinka Maritalle kävi. Ainakaan ulko-ovella Elisa ei vielä kuullut hälyttimien huutoa eikä Karhu-ryhmän maihinnousukenkien rautakorkojen ripeää kopinaa, ei pumppuhaulikon latausliikettä eikä freeze-komentoa.

Kohta Marita purjehti kaupasta, jäipä vielä kaupan ovelle jonkun tuttavansa kanssa juttelemaan kaikessa rauhassa ilman kiireen kierää. Elisa odotti auton vieressä käsi hiostuneesti auton ovenkahvaa puristaen. Kun Marita tuli autolle ja avasi oven, Elisa sukelsi auton sisään kuin pelastuslautalle.

– Tämä oli melkein liikaa mun sydämelle, Elisa sanoi, kun Marita kurvasi kaupan pihasta.

– Mä meinasin saada slaagin.

– Hyvinhän se meni.

– Niin kai.

– No, näytä, Marita sanoi. Hän itse nosti Kismetin käsilaukusta reidelleen. Elisa kaivoi lakupötkön taskustaan nähtäville. Siinä ne nyt olivat, heidän ensimmäiset ryöstösaaliinsa. Elisa nosti katseensa karkeista juuri kun he ajoivat Kyläpankin ohitse. Elisa sai adrenaliinivirrasta hyökyvän itsevarmuuden puuskan katsellessaan Sukulakua ja pankkirakennusta.

– Vapise perustuksillasi, kapitalismin kivijalka, hän lausui kohtalokkaalla äänellä ja pui nyrkkiin puristunutta kättään pankille. Sitten he alkoivat nauraa reteästi.

– Syödäänpä nämä ennen kuin lapset näkevät, Marita sanoi ja alkoi repiä suklaapatukan käärettä irti hampaillaan.

Ainakin laku maistui Elisasta aivan tavalliselta. Taivaallisen hyvältä, kuten aina.

Uusi osa ilmestyy aina lauantaisin.

Lue lisää:

Kertomuksen ensimmäinen osa

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.