Kirjailija Päivi Alasalmen kirjoittama jatkokertomus on edennyt toiseen osaan. Marita ja Elisa opiskelevat pankkiryöstöä katselemalla leffaa. Se ei kuitenkaan riitä, vaan parivaljakko keksii kesken grillijuhlien piipahtaa kaupassa – eikä pelkästään ostoksilla.

Kun Elisan lapset Saara ja Mikki olivat lähteneet kouluun, Elisa kuuli ovikellon soivan. Oven takana odotti Marita verkkareissa, lenkkitossut jalassa.

– No niin, rouva, me lähdetään nyt lenkille. Meidän pitää kohottaa vähän kuntoa.

Elisa hämmästyi. Lenkkeily ei ollut juurikaan ollut heidän ystävyyssuhteensa peruskulmakivi. Marita astui sisälle ja tarkensi kuiskaten:

– Tiedä, vaikka joutuisimme juoksemaan metsässä pakoon poliisia ja poliisikoiraa. Meidän pitää hankkia vähän lihasta ja muskelia.

Mikäpä siinä. Syystä Elisa ei ollut aivan varma, mutta ei pieni lenkkeily pahaa tehnyt. Hän oli ollut nuorempana ahkera juoksija, mutta oman auton houkutus lasten syntymän jälkeen oli käynyt voittamattomaksi. Elisa kaivoi kaapista juoksu­trikoonsa ja tennissukat. Hän ehti nopeasti vilkaista lämpömittaria, joka näytti neljäätoista plusastetta. Aurinko paistoi ja taivas oli lupaavan sininen.­

Pian he kävelivät hiekkatiellä ripeästi. Eiväthän he nyt ensimmäisellä kerralla sentään juoksuun pinkaisseet.

– Eilen Poliisit-ohjelmassa näytettiin, kuinka poliisit päästivät koiran irti metsään karanneen perään. Ei mennyt kuin hetki, kun koira jo roikkui konnan persuksissa. Poliisit saivat kaikessa rauhassa rämpiä miehen luokse.

Elisaa nauratti Maritan tomeruus, vaikkei hän vieläkään osannut kuvitella heitä juoksemassa poliisia pakoon. Heillähän olisi sitten hamassa tulevaisuudessa pankkiryöstössä käytettävänään pakoauto, tai ne pakolehmät.

– Muuten, enää meillä ei ole asiaa leipäjonoonkaan, Marita kertoi.

– Miten niin?

– Etkö sä oo lukenut paikallislehteä? Kierrätyskeskus suljetaan ja avustusruoat siirretään pois. Kunnalla ei ole varaa pitää auki kierrätyskeskusta.

– Saatara. Tuo on jo kohtalon ivaa.

He kävelivät synkkä pilvi niskassaan muutaman korttelin välin. Näitä iskuja sateli jatkuvasti. Kuka niitä jaksoi jäädä kauan murehtimaan? Mitä se hyödytti?

– No, kun me saadaan ne ryöstörahat, me päästään muuttamaan perheinemme johonkin lämpimään ja halpaa maahan, Elisa ennusti.

– Sitä odotellessa, Marita sanoi.

He lähestyivät Takkutien risteystä, kun Elisa sai päähänpiston.

– Poiketaanpa tuonne.

Hän tiesi, että Takkutie oli umpikuja, mutta kello oli niin vähän, vasta puoli yhdeksän, ettei uskonut Risto Rounalan vielä palloilevan puutarhassaan.

– Tapasin eilen yhden miehen, Elisa aloitti, ja Marita oli heti aivan innoissaan.

– Mitä, kuka?

– Risto Rounala, tunnetko? Hän on täältä syntyisin ja nyt perinyt vanhempiensa kotitalon. Puhtaasti Russell Crowe -tyyppi.

Marita purskahti heleään nauruun.

– Kyllä minä Riston muistan. Pikkutyttöinä me aina kiusattiin sitä, kun se oli Lastusten uimarannan uimavalvoja. Komea kuin mikä ja huumorintajuinen. Muistaakseni me yritimme vetää siltä aina uikkarit kinttuihin, ja sitten se heitti meidät kylmään järveen. Sitten tietysti pelasti, jos jollakin mukulalla tuli paniikki. Vai ovat ne Riston vanhemmat kuolleet, äiti taisi mainitakin siitä rouvasta, että hän kuoli.

Marita oli kotoisin tältä kylältä, toisin kuin Elisa, joten hän tiesi kaikki ja kaikki tiesivät hänet. Elisan ei tarvinnut sanoa kuin nimi, ja Marita lateli ulkomuistista perhesuhteet ja sukua koskevat poikkeukselliset asiat viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta. Vaikkei hän ollut vielä syntynytkään viisikymmentä vuotta sitten.

– Mikä Risto on ammatiltaan? Elisa kysyi.

– En tiedä. Se muutti pois täältä kai heti armeijan jälkeen. Missä lie asunut.

– Mikä heidän talonsa on? Elisa kysyi, sillä Takkutie alkoi pian päättyä.

– Tuo viimeinen vasemmalla, Marita vinkkasi päällään sinistä rintamamiestaloa.

Talon pihalla oli roskalava, johon oli kertynyt tavaraa ja purkujätettä yli äyräiden. Risto näytti tekevän remonttia­ ihan tosissaan.

Siinä samassa Risto astuikin talon pihalle kantaen yksinään tiskikaappia. Elisalle tuli kiire kääntää päätään, mutta Marita huikkasi välittömästi Ristolle huomenet ja pysähtyi Rounalan postilaatikolle.

– Et taida Risto muistaa minua? Minä olen Väänäsen Marita, tai nykyään Kuusinen. Kiusattiin sinua Lastusten uimarannalla pikkutyttöinä.

Risto viskasi keittiönkaapin kaaressa roskalavalle. Elisa pani merkille hihattoman T-paidan ja äärirasituksessa pullistuneet, kiiltelevät lihakset. Elisa melkein haistoi miehisen tuoksun.

Risto tuli nauraen lähemmäksi.

– Tottahan minä sinut muistan. Viskaanko sinut taas järveen?

Marita heilautti pitkiä, vaaleita hiuksiaan ja purskahti nauramaan.

– Et taitaisi enää jaksaa!

Juri hölkkäsi talon takaa, innokkaana pääsemään taas nuuhkimaan heidän takapuoliaan. Risto otti Jurin kiinni viime tingassa ja piteli sitä kaulapannasta kiinni.

– Moi, Juri, Elisa sanoi. Sitten hän melkein nolostui.

– Ja huomenta, Risto.

– Katos, Elisa. Likat lähtivät aamulenkille. Tuletteko kahville? Keitin just pannullisen.

Elisa pudisti nopeasti päätään.

– Ei voi nyt kesken lenkin.

– Joskus toiste sitten, Risto sanoi ja katsoi hymyillen heitä molempia.

Kun he olivat päässeet pois Takkutieltä, Marita kysyi, miksi Elisalle oli tullut kiire kieltäytyä kahvikutsusta. Vaikka Marita olisi ollut mukana esiliinana.

– Ei tässä nyt mitään ukkojuttuja aloiteta. Se on kuitenkin joku poliisi.

Marita näytti empivältä.

– Ei kai se kyllä poliisi ole. Minä voin kysyä äidiltä, tietääkö äiti. Ristolla oli pikkuveli, joka kuoli jo nuorena. Muistaakseni se aikoi poliisiksi, mutta sitten se joutui auto-onnettomuuteen ja kuoli pian sen jälkeen, kun oli saanut ajokortin.

– Surullinen juttu.

He kävelivät hetken hiljaisuuden vallitessa. Elisa poikkesi ojaan, kun siellä näkyi tyhjä kaljatölkki. Ikävä kyllä virolainen, ei panttia. Kun tuli aika kääntyä pidemmälle lenkille tai valita lyhyempi tie, Elisa vilkaisi kysyvästi Maritaa.

– Eiköhän tämä riitä tällä erää. Voisitkohan keittää teetä? Marita kysyi.

– Jep.

– Mitä sä teet muuten perjantai-iltana?

– En mitään erityistä. Seiskalta saunaan, siinä se.

– Katsotaanko yksi opetusfilmi yhdessä mukuloiden kanssa?

– Joku pankkiryöstöfilmi?

– Arvasit oikein.

– Minkä ikäisiltä se on kielletty?

– Ei se paha ole.

Elisa pani merkille, että Maritan silmissä hohti uusi kiilto. Elisaakin alkoi hengästyttää, vaikka heidän kävelyvauhtinsa oli jo hidastunut.

Perjantai-iltana Marita tuli kahden nuorimman poikansa Akselin ja Jaakon kanssa Elisan luo. Maritan vanhin poika Oskari oli jo omilla teillään. Mukana heillä oli pari pussia sipsejä ja kaksi isoa kokispulloa. Maritalla oli saanut jostakin rahaa Akselin antibioottikuuriin, ja vähän oli jäänyt ylikin. Elisa oli tehnyt pari kulhollista poppareita. Maritaa ja häntä varten hän oli pilkkonut kulhoon porkkanoita ja omenia. Heidänhän piti kohottaa kuntoa, eikö? Tosin lapsetkin valitsivat kasvikset ennen sipsejä.

Saara ja Jaakko istuivat mahdollisimman kaukana toisistaan, mutta vilkuilivat toisiaan vähän väliä. Jaakko heitti Saaraa sohvatyynyllä, ja pian heillä oli käynnissä täysi tyynysota. Popparit olivat vaarassa levitä lattialle, ja Elisa joutui komentamaan nuorisoa rauhoittumaan.

Elokuva oli Spike Leen ohjaama ja Clive Owenin tähdittämä pankkiryöstöelokuva Inside Man. Lapsille ei annettu minkäännäköistä pohjustusta, kun Elisa pisti dvd:n suoraan pyörimään.

Cliwe Owenin johtama ryöstöporukka menee manhattanilaispankkiin, muttei sitten oikein ryöstäkään mitään. Sen sijaan he ottavat asiakkaat ja henkilöstön panttivangeiksi ja pukevat nämä samanlaisiin vaatteisiin kuin heillä itsellään on. Sitten he alkavat remontoida toimistotarvikehuonetta. He tekevät sen takaosaan väliseinän, jonka peittävät kopiopaperilaatikoilla ja klemmari­rasioilla.

Pankin talletuslokerossa on jotain, mikä kiinnostaa Cliwe Owenia humanitaarisista syistä. Käy ilmi, että se jokin liittyy natsi-Saksaan ja juutalaisten omaisuuden ryöstöön toisen maailmansodan aikana. Kun panttivangit lopulta päästetään ulos, poliisit eivät erota, kuka on panttivanki ja kuka ryöstäjä, kun kaikilla on samanlaiset vaatteet. Cliwe Owen sen sijaan piiloutuu väliseinän taakse ja viettää siellä aikaa viikon. Sopivan hetken tullen hän sukeltaa irtoseinän toiselle puolen ja vapauteen.

– Mitähän me tästä elokuvasta nyt oikein opimme? Elisa kysyi Maritalta leffan jälkeen, kun pojat olivat vetäytyneet Mikin huoneeseen ja Saara omaansa.

Marita nauroi.

– Varmaankin sen, ettei sitä pidä noin monimutkaisesti tehdä. Millä se äijä muuten eli siellä seinän takana? Ja kai sillä tuli kakkahätäkin? Eivätkö ne edes haistaneet, että siellä on jotain outoa meneillään?

– Jospa se oli ottanut Imodiumia kaksinkertaisen annoksen ja osasi pidätellä?

– Ei kukaan pysty.

– Sen tästä oppi, ettei pidä ottaa panttivankeja.

– Niiden kanssa tulee aina ongelmia.

– Ja lisärangaistus.

Marita huoahti.

– Niin, se rangaistus. On mukavampi miettiä, mitä sillä kaikella ryöstösaaliilla tekisi kuin sitä, paljonko ryöstöstä saa kakkua.

– Pankit ovat Suomessa pyhä lehmä. Pankkiryöstöistä saa kovemman rangaistuksen kuin lapsen raiskaamisesta.

– Kioskimurrostakin saa!

– On se niin väärin.

– Pankkien turvatoimetkin tehty niin älyttömän tiukoiksi, että ne suorastaan rikkovat yksilönvapautta! Marita puuskahti tuohtumusta äänessään

Elisa nauroi.

– Yksi onnistunut pankkiryöstö, minkä mä muistan Suomesta, tehtiin Tampereella vappuaattona joskus 1990-luvun alussa. Kadut olivat täynnä vappunaamareissa ja teekkarihaalareissa örveltävää jengiä, joista sitten yksi tai kaksi piipahti Koskikeskuksen Osuuspankkiin. He yllättivät henkilökunnan täysin, eikä tietenkään heidän tuntomerkkejään saatu. Ryöstön jälkeen he vain katosivat ihmisvilinään.

– Kuules, ystäväiseni, Marita mietti.

– Meidän pitää alkaa harjoitella.

– Mitä, pankkiryöstöäkö? Eikö se vain kerralla huitaista kokoon, meni syteen tai saveen? Siitä tuulikaapista ne meidät kuitenkin nappaa, kun ne laittavat siihen jonkun aikalukon. Siellä sitten venttaillaan panssarilasin takana, että poliisit tulevat poimimaan meidät.

– Saisi koko kylä pällistellä meitä ja ällistellä meidän typeryyttämme.

– Ei kun ihan oikeasti, Marita sanoi.

– Meidän pitää opetella pitämään hermomme kurissa, ettei meillä mene sitten kusi sukkaan. Jos me oikeasti päätetäänkin tehdä jotain.

Elisa nielaisi. Marita sanoi vielä ”jos” ja ”jotain”. Kuinka kauan?

Kun Marita ja pojat lähtivät, Elisa huomasi, että pihassa alkoi nurmikko vihertää. Kesä tulisi, sittenkin, ja sen mukana toiveikas kesämieli. Hänellä oli tulevaisuudensuunnitelmia. Olkoonkin sitten vaikka vain pankkiryöstö.

Seuraavat viikot Elisa vietti puutarhatöitä tehden. Hän pesi ja laskosti talvivaatteita vaatekaappiin ja patisti lapsiaan lukemaan vielä viimeisiin kokeisiin. Hän leikkasi kiireesti omenapuista ja marjapensaista kuivia oksia pois, ennen kuin kukat puhkeaisivat puihin.

Hän otti vastaan jo talvella tilatun halkokuorman ja näytti paikan, mihin kymmenen heittomottia koivuhalkoa pitäisi kipata – mahdollisimman lähelle liiteriä. Edellisenä talvena puut olivat päässeet melkein loppumaan, ja sellainen tapaturma tiesi karmeaa sähkölaskua. Kyllähän iso määrä halkojakin oli suolaisen hintainen, mutta tällä määrällä hän lämmittäisi uunia ainakin kaksi ja puoli talvea ja säästäisi sen rahan sähkössä.

Klapit olivat klapikoneella tehty, ja Elisa pani merkille, että osa oli niin isoja, että hän joutuisi pilkkomaan niitä kirveellä. Parasta olisi tietysti ollut tilata pelkkiä koivunrunkoja, niin he olivat tehneet silloin, kun Make vielä asui talossa. Make oli sahannut ne moottorisahalla pölleiksi ja pilkkonut ne halkopöllin päällä kirveellä ensiksi puolikkaiksi ja sitten pienemmiksi. Mutta Elisa ei uskaltanut käynnistää moottorisahaa, eivätkä hänen voimansa riittäneet koivupöllin halkaisuun. Eipä silloin jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin tilata valmiita halkoja.

Onneksi naapurit olivat neuvoneet hänelle metsänomistajan, jonka mottihinnat eivät olleet aivan yhtä korkeita kuin muilla. Ja kun hän ajoissa tilasi samana kevättalvena kaadettua ja halottua koivua, se sai kuivahtaa ensin pihalla läjässä – eli täkäläisittäin ronkkelissa – juhannukseen asti. Sitten halot saattoi kärrätä liiteriin kuivumaan lisää. Tuohipuoli ylöspäin, niin hän oli netistä lukenut ohjeet.

Kyllä pienempiä klapeja saattoi polttaa uuninpesässä jo alkusyksystä, kun ensimmäiset huurteet tarttuivat ruohonkorsiin ja antoivat uumoilla talven saapumisesta. Näillä korkeuksilla, ainakin edellisenä talvena, oli vain ollut niin lämmintä, että lumentulo oli turhaan odottanut itseään. Kovien pakkasten noituminen oli vaihtunut pysyvän lumipeitteen kovaan kaipuuseen.

Kunnon talvea ei tullut. Kerran Elisa oli päässyt hiihtämään. Hän oli tehnyt itse ladun ja jäänyt sitten odottamaan, että kunta tekisi pellolle koulun luokse oikean ladun latukoneella. Koskaan vain ei tullut tarpeeksi lunta, ettei latukone olisi kaapinut pelkkää savista peltoa.

Lapsena Elisa oli ollut kova hiihtämään kilpaa, sitten yläasteella vihannut hiihtoa kuin ruttoa ja hiihtänyt aina johonkin latoon odottamaan liikuntatunnin loppumista luottaen siihen, ettei opettaja huomaisi yhden tai kahden oppilaan puuttumista. Nyt Elisa olisi halunnut hiihtää vaikka ruokakauppaan, pulkka sidottuna vyötäisilleen, tuntea sulavat lumihiutaleet nenänpäällään ja kahlata lumessa. Hän olisi tahtonut tehdä lumitöitä omalla pihallaan ihan kuntoilumielessä ja tehdä ne niin viimeisen päälle, että olisi näyttänyt, ettei piha ollut kolattu vaan nuoltu. Näytti kuitenkin siltä, että näin eteläisessä Suomessa se oli turha toivo.

Lumityöt olivat katoavia puhdetöitä, ja mustan ja märän marraskuun sai odottaa kestävän aina siihen asti, että kevätruoho alkoi vihertää mätänevien lehtien alla.

Mutta niin vain kävi, että kevät koitti joka tapauksessa Elisankin tontille. Kasvun ihmettä sai seurata päivittäin, ja koulupäivät kävivät vähiin. Lapset laskivat päiviä, milloin koulu loppuisi. Saara pyysi uusia kenkiä päättäjäisiin, koska entiset juhlakengät olivat jääneet pieniksi.

– Ei ole rahaa, Elisa sanoi.

– Kyllä ne vanhat sen tunnin ajan mahtuvat.

– Mutta kun mun pitäisi tanssiakin siinä luokan esityksessä! Saara huusi.

– Tanssi sukkasillasi.

– Niin kuin jotkut eskarilaiset! Kas kun ei jumppatossuissa!

– No kun ei ole rahaa, niin ei ole! Elisa korotti ääntään. Hänellä prakasivat jo hermot.

– Milloin ne lapsilisät tulevat?

– Niille on jo toinen osoite. Laskut.

Elisa ajatteli vähän pelonsekaisesti, mitä tekemistä hän keksisi pennittömänä lapsille koko kesän ajaksi. Make oli lupaillut ottaa lapset luokseen joksikin aikaa ja vielä heidät Särkänniemeen, mutta siihen lupaukseen Elisa ei ihan satavarmasti uskonut eikä ollut maininnut vielä maininnut lapsillekaan. Mutta mistäpä sen koskaan tiesi, mitä tulevaisuudessa tulisi tapahtumaan. Sen hän ainakin oli tähänastisen 44-vuotisen elämänsä aikana oppinut, että yllätyksiä, niitä oli aina tulossa.

Sitten koitti kevätjuhlailta. Elisa ja Marita istuivat vierekkäin koulun juhlasalissa, kun lapset esittivät laulu- ja tanssiesityksiä juhlasalin lavalla. Tippa oli linssissä molemmilla. Taas oli yhdestä talvesta selvitty, kohta sai keittää jo raparperipuuroa ja raparperimehua ja tehdä raparperipiirakkaa. Sitten saikin syödä omasta pihasta jo nokkosta, uusia perunoita, ruohosipulia, viinimarjoja, karviaisia, kriikunoita, kirsikoita ja syksyllä kyllästymiseen asti oman puun omenoita.

Todistukset jaettiin vasta aamulla. Päättäjäispäivä oli helteinen lauantai. Lämpöä oli kaksikymmentäkuusi astetta ja Elisakin kaivoi kesämekon­ vaatekaapistaan pölyttymästä.

Jos hän ei tätä tänään käyttäisi, niin koska sitten, Elisa mietti pukiessaan mekon ylleen ja lähtiessään lasten koululle katsomaan, kun he saivat todistuksensa.

Mekossa oli valkoisella pohjalla sinisiä ruusuja, ja hän oli ommellut sen äitiysmekoksi itselleen. Sittemmin hän oli siirtänyt vyön paikkaa ja ottanut saumoista sisään, ja nyt se kävi juhlamekosta. Pakko oli käydä. Hän ei ollut ostanut uutta vaatetta itselleen kertaakaan sen jälkeen, kun Make oli muuttanut ja tarkasti laskettu kahden tienaavan budjetti jäänyt yhden sairauslomalaisen harteille.

Nykyään Elisan mielestä uusi vaate oli jotain aivan käsittämätöntä turhuutta, kun vanhoja riitti pidettäväksi vaikka lampaiden syödä. Lapsille oli pakko ostaa vaatteita, sillä mistäpä kirpparilta löytäisi 10–12-vuotiaiden poikien ehjiä housuja? Saara tarvitsi myös uudet lenkkarit. Onneksi juhlakenkien ostoa oli onnistuttu venyttämään seuraavaan kevääseen.

Vähemmälläkin vaatemäärällä pärjäsi. Hyvänä esimerkkinä oli Huhtalantiellä asuva naturistinaapuri. Elisa oli aluksi vähän hämillään huomatessaan, että ihan heidän naapurissaan asusti ja eleli korkean puutarha-aidan ympäröimällä pihallaan vanha ukkeli, joka käppäili kesäisin pihallaan ilman vähäistäkään vaatetusta. Kerran Elisa oli kävellyt talon ohi, vilkaissut sivulleen ja huomannut katsovansa suoraan paikkaan, joka ihmisillä oli yleensä tapana peittää vaatteella. Siitä lähtien, halusi tai ei, Elisan oli aina pakko vilkaista, mikä meininki pihalla oli. Yleensä vanha mies leikkasi nurmikkoa tai tasasi pensasaitaa ilki­alastomana.

Oikeastaan oli aika mukavaa, että mies sai asustaa kotonaan ja pukeutua juuri niin kuin lystäsi, tai olla pukeutumatta, eikä kukaan puuttunut siihen. Ei heppu ollut kenellekään vaaraksi, jos nyt ei kevätkylmillä omille keuhkoputkilleen, joten Elisa ajatteli, että antaa kaikkien kukkien kukkia. Eikä miehen tarvinnut ainakaan kuluttaa liikaa sähköä tai vettä vaatteiden pesemiseen. Kateellisia kai ihmiset lähinnä olivat tuolle vapaalle sielulle.

Saara ja Mikki olivat muutama vuosi aiemmin pyörällä ohi ajaessaan nähneet saman miehen kelteisillään, ja olivat ensiksi miehen viuhahduksesta aika huvittuneita. Sitten Saara oli pohtinut ihan järkeenkäyvästi:

– Onkohan kikkellikallella naulakko ulkokuistilla? Jospa hän riisuu siihen vaatteensa, kun tulee sisältä?

Elisa ei sanonut mitään, mutta ajatteli, että eiköhän ukko tassutellut nakuna sisälläkin. Niin Elisa ainakin olisi tehnyt.

Kesäloman kunniaksi Elisa päätti pitää pihallaan grillijuhlat. Hän otti yhteyttä Maritaan, ja he sopivat, mitä heidän perheensä toisi ja mitä Elisa hankkisi. Makkaraa, maissia, salaattia ja tietysti kasslerpihvejä piti ainakin kuulua ruokalistaan. Kermaviiliä ja ruohosipulia pihalta sekaan. Paahdettua ruisleipää ja itse leivottua patonkia. Muksuille viinimarjamehua ja kaksi halpissiideriä Elisalle. Ville oli vapaalla, ja Marita olisi kuski. Ville oli tullut pitkältä työmatkalta kotiin, ja Marita kuulosti puhelimessa olevan riehakkaan hyvällä mielellä.

Juhlapäivä valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Grillata saattoi kyllä sateessakin, jos oli kerran päätetty grillata. Et sinä sokerista ole, et sinä sateeseen sula, oli hänen äitinsä aina tokaissut, jos Elisa oli koettanut pullikoida vastaan jotain ulkona suoritettavaa, ikävänpuoleista talon työtä. Ja niin hän oli tottunut niitäkin hommia tekemään, että oli nyt ehdoin tahdoin tällännyt itsensä mökin akaksi, selkä vääränä kaikenlaista puuhaamaan, niin ettei osannut enää ilmankaan elää. Pihatyöt tekivät hyvää hänen niskalleen, tietokoneen ääressä kököttäminen sen sijaan ei. Mutta toimistosihteerin töitä ei tehty haravoimalla.

Vieraat saapuivat pirtsakoina kuin peipposet. Marita oikein kujersi, kun hänestä oli niin mukavaa saada pitää omaa ukkonsa lähellään. Ville haki liiteristä viimeisiä kuivia polttopuita ja pisti nuotion pystyyn. Elisa teki sisällä salaatin. He kattoivat yhdessä pöytään punavalkoruutuisen pöytäliinan, joka oli joskus palvellut verhona, ja lautaset ja ruokailuvälineet. Sen ensimmäisen kerran, kun heidän pihallaan tänä kesänä pidettiin grillijuhla, Elisa ei tahtonut pilata tunnelmaa kertakäyttöastioilla. Ei hänellä olisi ollut niihin varaakaan.­

Kissoille ei annettu mitään. Tikru lähti loukkaantuneena pois ja palasi hetken kuluttua iso peltohiiri suussaan. Elisa kehui vuolaasti reipasta kissaansa. Onneksi kissat saalistivat kesällä itse ruokansa. Säästöä sekin, kaksi elätettävää vähemmän.

Elisa siemaisi siideristään, kun tunsi kielessään piston. Hän sylkäisi siiderin pois suustaan.

– Ampiainen pisti.

Marita kimmastui.

– Aina on jakajia!

Elisa kosketteli kipeää kieltään. Onneksi hän ei ollut allerginen ampiaisille.

Marita huomasi, että sitruuna puuttui.

– Pihvien päälle pitää ehdottomasti puristaa sitruunaa! Elisa, lähdetään käymään äkkiä kaupassa.

– Pärjäätkö sä Ville näiden kaikkien lasten kanssa? Elisa kysyi.

– Mistä lapsista sä oikein puhut? Ville nauroi ja katseli ympärilleen.

Kaikki mukulat olivat sisällä, ilmeisesti paossa raitisilmamyrkytystä ja auringonpistosta.

– Okei, me käväistään äkkiä, Marita sanoi ja hyppäsi autoon.

Marita kurvasi pihalta vauhdikkaasti. Autossa Marita sanoi sen, minkä Elisa jo arvasikin.

– Sitruuna oli tekosyy. Nyt me harjoitellaan.

Elisan kädet alkoivat hiota.

– Me mennään varkaisiin. Kauppaan.

– S-marketiin? Ootko sä hullu? Siellähän on valvontakamerat ja ties mitkä liiketunnistimet, jotka mittaavat, kauanko asiakas seisoo hyllyn ääressä. Jos siitä hyllystä on tullut hävikkiä, ne vain seuraavat videolta, kun tyyppi menee kassalle ja maksaa ostoksensa. Ja vilauttaa piruparka tietysti etukorttiaan. Eihän niiden tarvitse katsoa kuin kellonaika ja etukortin numero, niin ne saavat selville ihmisen nimen, osoitteen ja sosiaaliturvatunnuksen.

– Kuka niitä videoita muka ehtisi tai jaksaisi katsoa? Kyllä se on niin, että ne on vaan jotain isompia ryöstöjä ja härdellejä, tai joitakin jatkuvasti rosvoamassa käyviä taparikollisia, varten. Muut saavat pähkäillä ihan kuinka kauan haluavat jauhohyllynsä edessä.

– Jauhojako sä ajattelit nyysiä?

– En. No mitä sä mulkkaat, etkö sä ole koskaan penskana näpistänyt karkkia kaupasta?

– En, Elisa sanoi.

– Valehtelet.

– En kaupasta, vaan kauppaautosta.

– Ai niin silloin kun sä asuit siellä susirajan takana. Mitä veit?

– Sukulakun.

– Sukulaku se siis olkoon tänäänkin. Minä pöllin Kismetin. Se on isompi.

Elisaa alkoi naurattaa.

– Vieläkö tämmöinen hulluus pitää tässä iässä aloittaa? Myymälävaras syö teillä!

– Kyllä tänään nämä myymälävarkaat syövät teillä.

Marita ajoi kaupan pihaan.

– No niin, hyvin se menee. Älä huoli.

Elisa oli pyörällä päästään. Marita oli ilmeisen tosissaan. Elisan kurkussa jyskytti. Jyskytti oikeastaan aika mukavasti. Mitään järkeähän tässä hommassa ei ollut, ja juuri se oli niin mukavaa. Hän oli niin kyllästynyt olemaan aina se järkevä, joka ei tehnyt koskaan mitään tyhmyyksiä, vaan pisti aina lapset etusijalle, kielsi kaikki omat tarpeensa ja maksoi vain mukisematta asuntolainaansa. Hän oli vanki, velkaisen talonsa vanki.

Yllytyshullu, se hän oli. Mutta eikö hän itse ollut yllyttänyt Maritaa puhumalla pahaa pankeista ja aukottomasta hyväveli-järjestelmästä? Valtaapitävien kabineteissa ja edustustiloissa saunotaan ja sovitaan, mitä lakialoitteita tehdään. Käsi sujahtaa täytenä puvuntakin taskuun ja tulee tyhjänä takaisin. Pikkukylien pankkien kiinteistökeskuksissa tietämättömiä, toivorikkaita nuoriapareja huijataan ostamaan ties mitä rötisköjä ja sitten vain levitellään käsiä, kun ongelmat paljastuvat. Voi, voi, ota tästä lisälainaa remonttia varten. Vai pannaanko vahinko kiertämään? Jos ja kun joku ei enää pysty venymään penninvenytyksessä, todetaan vain, että heikot sortuu elon tiellä, rikkaat sen kun porskuttaa. Pankit ne porskuttaa. Pankkitukea maksoi edelleen jokainen veronmaksaja! Ja niin edelleen. Kaikki olivat hänen lauseitaan Maritalle. Elisa myönsi, että hän oli hyvin tunnetulla lopputuloksella lietsonut Maritassa sitä kaunaa, jota hän itse tunsi pankkeja kohtaan.

S-markettiin hänellä oli hyvä suhde. Hän teki kaikki ostoksensa siellä. Mitä jos hän jäisi kiinni? Se olisi noloa. Soimaavan omantunnon hän päätti hiljentää pistämällä kassalla olevaan tippilaatikkoon Sukulakun verran rahaa. Kunhan sinuss’ on, oli hänen mummonsa sanonut navetassa, kun kallis lääkeaine oli lentänyt truutasta lehmän kaulalle suun sijasta.

Sydän Elisan kurkussa pomppi sanoen: Su-ku-la-ku-su-ku-la-ku.

Marita jäi keräämään hedelmä- ja vihannesosastolta sitruunoita pussiin, kun Elisa käveli karkkihyllylle. Hän otti tyhjän paperipussin ja oli miettivinään, pitikö karkkien olla pääkalloja, liituja vai hedelmänaperoita, mutta oikeasti hän etsi katseellaan Sukulakun. Siinä ne pötköt pötköttivät. Kolmekymmentä senttiä kappale. Viattomina syntyneet. Ja nyt yksi niistä joutuisi harkitun varkauden kohteeksi. Se tulisi maistumaan varastetulle.

Elisa otti käteensä kauhan ja lapioi irtokarkkeja yksi kerrallaan pussin pohjalle. Hän tarvitsi miettimisaikaa. Hänen sydämensä paukutti niin, että hän joutui jo pelkäämään, saisiko hän sydänkohtauksen. ”Aivoverenvuodon taustalla vakaa aikomus näpistää!” ”Karkkirosvo sai palkkansa – vietiin infarktissa teholle!” ”Äidit varkaissa – viisi orpoa!”

Marita tuli reippaana ja hymyileväisenä karkkihyllylle. Hänellä oli kori, jossa oli pussi sitruunoita ja terhakka ruukkusalaatti. Elisa tunsi saavansa lisää rohkeutta, kun hän vain näkikin Maritan. Hän punnitsi namit ja sulki pussin tarralla, kääntyi sitten ja otti nopeasti yhden Sukulakun. Maritaan, kassalle tai valvontakameraan vilkaisemattakaan hän antoi sen pudota reisitaskusortsiensa sivutaskuun. Ei kai lakupötköissä ollut hälyttimiä? Sitten hän kaivoi olkalaukustaan lompakkonsa ja otti esiin vitosen setelin. Ja S-etukortin, mutta työnsi sen saman tien takaisin. Mitä sekään varotoimenpide auttaisi, kun kassarouva tunsi hänet nimeltä. He olivat käyneet takavuosina samassa jumpassa.

– Moi, Elisa, Anne sanoi.

– Mitä kuuluu?

– Moi, Elisa sanoi, ja hämmästyi sitä, että hänen äänensä kuulosti ihan normaalilta. Hänen suussaan kiemurteli paisunut kieli kuin kuristajakäärme.

– Ihan hyvää, kiitos kysymästä, sanoi Elisa.

– Viisi kolmekymmentä! sanoi Anne.

Elisa kaiveli kolikoita. Hän oli löytävinään vain euron, vaikka hänellä olisi ollut tasarahakin.

– Ole hyvä!

Kun Anne ojensi hänelle vaihtorahat takaisin, hän pudotti seitsemänkymmentä senttiä omasta mielestään aivan luontevasti kolikkokippoon. Omatunto oli vaiennettu.

– Kiitti ja moi! Elisa huikkasi ja lähti kävelemään ulos katsomatta, kuinka Maritalle kävi. Ainakaan ulko-ovella Elisa ei vielä kuullut hälyttimien huutoa eikä Karhu-ryhmän maihinnousukenkien rautakorkojen ripeää kopinaa, ei pumppuhaulikon latausliikettä eikä freeze-komentoa.

Kohta Marita purjehti kaupasta, jäipä vielä kaupan ovelle jonkun tuttavansa kanssa juttelemaan kaikessa rauhassa ilman kiireen kierää. Elisa odotti auton vieressä käsi hiostuneesti auton ovenkahvaa puristaen. Kun Marita tuli autolle ja avasi oven, Elisa sukelsi auton sisään kuin pelastuslautalle.

– Tämä oli melkein liikaa mun sydämelle, Elisa sanoi, kun Marita kurvasi kaupan pihasta.

– Mä meinasin saada slaagin.

– Hyvinhän se meni.

– Niin kai.

– No, näytä, Marita sanoi. Hän itse nosti Kismetin käsilaukusta reidelleen. Elisa kaivoi lakupötkön taskustaan nähtäville. Siinä ne nyt olivat, heidän ensimmäiset ryöstösaaliinsa. Elisa nosti katseensa karkeista juuri kun he ajoivat Kyläpankin ohitse. Elisa sai adrenaliinivirrasta hyökyvän itsevarmuuden puuskan katsellessaan Sukulakua ja pankkirakennusta.

– Vapise perustuksillasi, kapitalismin kivijalka, hän lausui kohtalokkaalla äänellä ja pui nyrkkiin puristunutta kättään pankille. Sitten he alkoivat nauraa reteästi.

– Syödäänpä nämä ennen kuin lapset näkevät, Marita sanoi ja alkoi repiä suklaapatukan käärettä irti hampaillaan.

Ainakin laku maistui Elisasta aivan tavalliselta. Taivaallisen hyvältä, kuten aina.

Uusi osa ilmestyy aina lauantaisin.

Lue lisää:

Kertomuksen ensimmäinen osa

Reija törmää Kimmoon ja joutuu vaaraan. Miten paljon menneisyydestä Ilkalle pitäisi kertoa?

Surkea sunnuntai, ajattelin kun heräsin auringonpaisteeseen ja katse osui Ikean kirjoituspöytään. Miten joku voi sisustaa tuhatvuotisen asumuksen makuuhuoneen Ikealla?

Ilkka – sohvalla – teeskenteli nukkuvaa kun lähdin, mistä olin hänelle kiitollinen. Ilta ei ollut selvittänyt mitään, aamu tuskin olisi sen kummempi.

Astuin ulos ilman kahvia. Toivoton sunnuntai, alakuloa aamusta saakka. Kirkonkellojen kutsusoitot kaikista suunnista, perhekunnat kokoontumassa messuun, pienet tytöt kirmaamassa valkoisissa mekoissaan, mustissa pyhätakeissaan ja kiiltonahkakengissään, minä yksin tikkitakki niskassa taivaltamassa jonnekin kuulumatta mihinkään.

En osannut päättää, vaeltaisinko Gravinan toiselle puolelle vai kiertäisinkö läpi kaupunkialueen kirkot. En ollut käynyt edes Duomossa, koska se oli ollut remontissa aiemmalla matkallani. Myös Möykkykirkon tunsin vain ulkoapäin. Tuomiokirkko oli selvä, mutta muuten en ollut jaksanut opetella kirkkojen oikeita nimiä. Ne oli kaikki nimetty pyhimysten mukaan; minä kutsuin niitä miten tahdoin. Oli muiden muassa Luukirkko, Suolikirkko, Möykkykirkko, Talokirkko, Pikkukirkko ja lisäksi vielä lukematon määrä luolakirkkoja, joille en ollut vaivautunut antamaan lempinimiä.

Pikkutuulihaukat huomasin nyt jo kaukaa seuraillessani jyrkänteen reunaa. Linnut syöksähtelivät laaksossa, kantoivat kai pesätarpeita tiilikattojen alle ja muihin koloihin. Lennossa niiden olemus oli häkellyttävä: pieni petolintu ei muistuttanut mitään tuntemaani – ellei sitten kehonrakentajatörmäpääskyä, jos sellaisia olisi.

Jos olisi… kaikkea hienoa ja jännittävää voisi olla… voisi olla onnellinen Ilkan kanssa… voisi olla jonkun toisen kanssa, jotenkin varmasti voisi… voisi… ei, ei sitä jaksaisi, ajatuskin uudesta suhteesta uuvutti.

 

Huomaamattani olin poikennut tieltä polulle ja laskeuduin alas kohti puroa. Nyt ei auttanut vaipua ajatuksiin, kivet saattaisivat olla liukkaita tai pienimmät murikat luistaa jalan alla. Piti keskittyä muuhun kuin itseen. Terveellinen aate. Siksi kai olin ulos lähtenytkin: jotta saisin muuta ajateltavaa kuin itseni.

Alhaalla laaksossa Gravinan yli oli viritelty muutama lankuntapainen. Jos tasapainotteleminen onnistuisi, pääsisin toiselle puolelle kuivin jaloin.

Onnistuin! Helpotuksesta hymyillen läksin kipuamaan rinnettä ylös. Aamun viileys väistyi. Puuskutin; kevyt hiki puski pintaan. Yritin muistaa, mistä kohden ei pidä nousta. Vaikka suoranaisesta kiipeilyseinämästä ei ollutkaan kyse, saattoi väärällä reittivalinnalla joutua turhan hankaliin paikkoihin. Mikä matkassa hävitään, se voimassa voitetaan. Pysyttelin loivasti nousevalla, isoa siksakkia sahaavalla polulla. En halunnut päätyä kontilleni ja hilautumaan kynsineni kohti ylätasankoa.

Ja sitten, yllättävän äkkiä: ylhäällä turvallisesti. Näköala oli edelleen yhtä mykistävä kuin ensimmäisellä kerralla, talot ja luolat kuin organismit, kasvaneet pikemminkin kuin rakennetut. Häpeätahrasta Unescon maailmanperintökohteeksi ja kohta kulttuuripääkaupunkivuoden turistiherkuksi… Katsoisinko ikinä tätä näkymää Ilkan kanssa? Niin oli ollut tarkoitus. Enää en ollut varma, ottaisimmeko askeltakaan yhdessä.

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Näköalapaikalta on vain muutama sata metriä kaupunkiin, joka silti näyttää elävän kuin toisessa, saavuttamattomassa todellisuudessa. Kaduilla kulki kaupunkilaisia pyhävaatteissaan; poluilla ei minun lisäkseni retkeilijöitä näkynyt. Vain linnut ja minä sekä rotkon rinteillä uuteen kasvukauteen heräilevät opuntiapehkot.

Istahdin alas. Olisi pitänyt ottaa eväät. Aamiaisen olisi voinut syödä näinkin. Kahvinpuute tykytti. Suljin silmäni ja hieroin ohimoita ja niskaa. Hiukset olivat rasvaiset. Pitäisi käydä suihkussa. Kun palaan…

”Reijahan se siinä, kas, kas.”

Hourinko? Avasin silmäni ja kädet putosivat voimattomina syliini. Taisin huudahtaakin, mutta jokin syvempi ääni käski: Et ole uhri! Nyt kaikki peliin!

Hengitin kerran syvään sisään ja ulos. Onnistuin ponnistautumaan ylös. Olin pystyssä. Se oli voitto. Oli pysyteltävä rauhallisena. Siihen on keinot, siihen on keinot, siihen on – En osaa arvioida, miten paljon hokema tai hengittäminen minua rauhoitti. Ainakin se kirkasti ja ehkä myös pehmensi tajuamisen hetkeä.

Se oli Kimmo. Totta kai. Mikäpä oli helpompaa kuin sattuman rakentaminen. Onnittelin itseäni ironiantajusta vaikka sydämeni pyrki ylös kurkusta.

Kimmo oli puhunut kaiken aikaa, en tiedä mitä. Totta kai Kimmo puhui. Sitä Kimmo teki, puhui, puhui, tuotti ääntä. ”Reijapa Reija. Sillä lailla.”

En sanonut mitään, en nostanut edes katsettani. Oli löydettävä pakoreitti, joka ei johtaisi suorinta tietä rotkon pohjalle.

Edelleen liikkumatta kartoitin ensimmäiset metrit. Olisi pakko astua pelkoa päin. Ohittaisin miehen ja kulkisin takaisin kaupunkiin juuri niin kuin olin aikonut. Menisin kahville, herättäisin Ilkan, lounastai–

Olin jo ohittanut Kimmon ja hengittämäisilläni syvään ulos, kun minut äkkiä tempaistiin puoli kierrosta ympäri. Jos Kimmo olikin hetken ajatellut antaa minun mennä menojani, hän oli muuttanut mielensä. Hänen kätensä lepäsivät olkapäilläni kuin jossain kansantanssissa. Kevyttoppatakkini nepparit olivat revähtäneet auki riuhtaisun voimasta.

”Oletko Reija ikinä ajatellut, miten kätevä paikka tällainen on parisuhdeongelmien ratkaisemiseen? Moni on pudonnut. Onnettomuuksia sattuu, katsos.”

Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni.

Luullakseni olin aidosti hengenvaarassa. Halusin Iiriksen luo, halusin antaa hänelle lisää takkirahaa, halusin Ilkan viereen, halusin Minnan kanssa lasilliselle, halusin mökille kalaan! Piti rauhoittua. Oli oltava jokin järjellinen fysikaalisen maailman ratkaisu. Kimmoraja.

Ponnahtaa en voinut, katketa en saanut.

Kimmon kädet puristivat takkiani, vain takkiani. Tunsin hänen kätensä vasten harteitani, mutta hän ei pitänyt minusta kiinni, hän puristi kangasta. Jos onnistuisin samanaikaisesti kiskaisemaan käsiäni taaksepäin ja itse kääntymään, pääsisin irti liukkaasta takista ja piinaajalleni jäisi vain kuori käteen.

Kuvittelin pyörähdyksen, käsien liikkeen ja loppuasennon. Olisi saatava käsivarret siiviksi taakse kuin Samothraken Nike. Ja sitten – –

Totta kai onnistuin, muuten en olisi kertomassa tarinaani. Juoksin, enää en kuvitellut kävellen selviäväni, laskin kivistä polkua, kiitin reisitaskuhousujeni pellinvahvaa kangasta, putosin vauhdilla, kantapäät yrittivät jarruttaa, kivet söivät käsiä, siipiä ei ollut, mutta se oli pieni riesa, pääsin karkuun ilmankin. Vielä puron poikki, ei saa liukastua, ei saa kaatua veteen, taas polkua ylös, nyt jo kaupungin alla, polulla lasinsirpaleita, ihmisen jälkiä, roskaa… ja hiljaisuus. Mitään ei kuulunut, ei kiireisiä askeleita takaani, ei huohotusta, ei huutoa.

 

Olin kaupungissa, takaisin tiellä. Olinko pelastunut? Muutama turisti tallusti laiskasti pitkin Madonna delle Virtù -katua. Katselin rinteeseen. Kimmo oli arvatenkin piiloutunut johonkin lukuisista luolista. Oliko joku nähnyt meidät? Ei, ei sopinut puhua meistä, ei ollut mitään meitä, oli Kimmo, joka pyrki omistamaan kaiken väkivalloin.

Ja olin tietysti minä.

Minä olin ollut huijattavissa, peloteltavissa ja sidottavissa.

En ollut enää.

Ensin tärinä seis, sitten kahvi ja croissant, seuraavaksi puhelu Iirikselle, kävely majapaikkaan ja keskustelu Ilkan kanssa. Jos kaikki menisi hyvin, ehtisimme ehkä vielä myöhäiselle lounaalle. Näin suunnittelin oikaistessani pitkin Via Sette Doloria.

Pienillä kujilla puikkelehtiessa palautui mieleen, miksi oikaiseminen oli jokseenkin kiistanalainen käsite Materan labyrintissa. Jokin minussa muisti kuitenkin vanhat polut ja sain suunnan pidettyä. Halusin Caffé Tripoliin. Kaipasin vuosisatojen mittaan hioutunutta palvelua ja jonottamista ilman vuoronumeroa, halusin ihailla ruuhkan sujuvaa purkamista ja ripeää ystävällisyyttä, josta huokui virtuositeetti.

Halusin pelastautua koetellun elämänmuodon turviin.

Kohta sain istahtaa herkkujeni kanssa kahvilan edustalle tarkkailemaan piazzan hyörinää. Päivä oli käynnistynyt niin karmeasti, etten luultavasti enää koskaan pelkäisi mitään. Ehkä vaikeinkin on mahdollista, ajattelin: nauttia elämästä.

Muutama pulu etsi turhautuneena einestä kiveyksen raoista: kaksi kadunlakaisijamiestä oli tehnyt tehtävänsä tehokkaasti juuri lintujen edellä. Miesten neonkeltaiset huomioliivit huusivat varoitusta, vaikka autoja ei liikkunut lähimaillakaan. Miehet näyttivät keskittyvän toistensa kiusoittelemiseen, aiheesta en saanut selvää. Toinen lauleli toiselle, pienemmälle, jotain mitä tämä ei halunnut kuulla. Pieni mies piti estomelua, lauloi pitkään, korkealta ja niin kovaa, että kallon sisäinen sointi peitti ulkomaailman äänet tehokkaasti. Miehen ei tarvinnut tukkia korviaan saadakseen kaverinsa virnuilut torjuttua vaan hän saattoi heilauttaa käsiään vähättelevästi kiusaajansa suuntaan, häh-hää, enpäs kuule, en mitään. Muut kulkijat eivät näyttäneet kummastelevan parivaljakon pelleilyä. Ehkä esitys saatiin joka aamu.

Kilpalaulanta jatkui ja jatkui, väliin hengitys ja lisää ääntä. Lopuksi pienempi miehistä tepasteli tiehensä rinta koholla. Hän oli ottanut lavan haltuunsa kuin paraskin sankaritenori.

Katuoopperakohtauksen päätyttyä soitin Iirikselle, mutta tyttö ei vastannut, joten jätin viestin. En halunnut huolestuttaa tytärtäni vaan kirjoitin vain: Olet rakas. Hyvää päivää!

Vaivihkaa nuolaisin croissantin murut sormistani. Oli aika lähteä katsomaan, millä mielin Ilkka oli päivään astunut.

 

Matkalla tapasin yhden ääntään rakastavan italialaisen lisää, nimittäin koiran, johon olin jo ensimmäisenä yönä tutustunut, tosin silloin vasta akustisena ilmiönä. Haukkua en ollut osannut paikallistaa, mutta selväksi oli käynyt, että jossain luolahuoneistomme takana se majaili. Nyt kolmen yön jälkeen oli pakko ihailla piskin täsmällisyyttä. Se aloitti huutolauluesityksensä tasan kello yksitoista ja jaksoi jatkaa aamukolmeen. Niinpä en ollut pelkästään ilahtunut, kun asumuksemme alapuolisella kujalla törmäsin sorjaan keskikokoiseen narttuun. Tunnistaminen onnistui sekunnissa, sillä se tervehti minua sävyllä, josta en voinut erehtyä.

”Tyst nu, koiruli. Keskustellaanpa hetki.” Kyykistyin koiran tasolle ja selitin: ”Kun sanon ’Tyst nu!’ se tarkoittaa, että hiljaisuutta kiitos.”

Koira vaikeni ja katsoi minua pää kallellaan. Jokin eteläinen rottakoirasekoitus se taisi olla, kaunis mustanharmaa luppakorva, selvästi älykäs. Ilmeisesti onnistuin peittämään lievän varautuneisuuteni, sillä hyvässä hengessä sain opetetuksi sille, että ”Ei” tarkoittaa ”No”. ”Ei-no, ei-no.”

Totta puhuen ei se sitä kovin hyvin uskonut minään yönä, mutta minä rauhoituin. Hitusen kuvittelin sen tyyntyneen, kun oli saanut tavata yhden väliaikaisista ja tiuhaan vaihtuvista naapureistaan. Loppuajan kutsuin narttua Einoksi ja sain joka kerta ohi kulkiessani huomiota muutaman hännänheilautuksen verran.

Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä?

Varsinainen haasteeni oli nyt Einon toinen naapuri, oma rakas matkaseurani, Ilkka. Olin jo portilla. Räpläsin oven auki tahallani mahdollisimman paljon rapistellen. Annoin Ilkalle mahdollisuuden tulla ovelle. Tömäytin kassini lattiaan. Ei reaktiota. Astuin peremmälle ja huikkasin hein. Ei vastausta. Kuljin läpi koko huoneiston. Ei Ilkkaa missään, ei lappua keittiön pöydällä, ei tavaroita lojumassa, ei mitään elämän jälkiä.

Lähtenyt. Mennyt mikä mennyt.

Pelastauduin suihkuun. Suihkussa kaikki selviää. Halusin huuhtoa aamupäivän ja koko viime vuosien kuonan alas viemäreihin, alas vesipyörteen mukana kaikki parisuhdeyritelmät, nykyiset ja aivan erityisesti menneet. Mikseivät jätetyt miehet voi vain kadota jälkiä jättämättä? Mikseivät he pysy omissa elämissään?

Kastelin hiukseni hennon suihkun alla. Kun hapuilin sampoota kiviseltä hyllyltä, pistin merkille kylpyhuoneen ylänurkan erikoisen koostumuksen. Se oli luonnontilaan jätettyä kiveä, huokoista tufoa, ei tavallista kalkkikiveä, sitä, jota Ilkka nimitti askartelukiveksi, vaan reikäisempää. Hiukan pääni yläpuolella näkyi selvä esiintymä fossiileja, jonkinlaisia kotiloita tai trilobiittejä useita vieri vieressä.

Niin paljon kaikkea vanhaa piilossa eikä Ilkkaa missään! Tämä kiinnostaisi häntä! Miksi yhden pitää tunkea näköpiiriin väkisin ja toisen kadota niin, että koko elämä menee sekaisin tai ainakin matka pilalle? Miksi ylipäätään elämässäni oli koskaan alkanut jakso, jonka otsikoksi saattoi laittaa MIEHET, miksi, oi miksi, kun niin selvästi olin täysin lahjaton heidän kanssaan selviytymään?

 

Miehet. Minun mieheni. Kahlaamista suossa, patikointia erämaassa, taaperrusta rakkaisilla rinteillä… Kävelyretki pitkin joenvartta, siitä se oli alkanut, kuudentoista vuoden iässä. Minä talutin pyörää Veikan vierellä ja mietin herkeämättä, että pyörästä pitäisi päästä eroon, muuten emme voisi suudella. Ensisuudelmaan päästiin, toiseen, kolmanteen ja niin edelleen, väsytti koko ketju. Vain Ilkan arkiset muiskut ilahduttivat. Ja niitä tuskin enää tulisi.

Ovi kävi. Jokin toiveen kaltainen sävähti lävitseni. Suihku äkkiä kiinni.

Pyyhe turbaanina astuin ulos kylpyhuoneesta suureen eteisaulaan. Vesivanat valuivat reisiäni pitkin lammikoksi kivilattialle.

”Hei”, Ilkka sanoi.

”Hei”, minä sanoin. ”Kävin suihkussa.”

”Niin näkyy. Minä tapasin kivan naisen.”

No niin. Siinä se tuli. ”Vai niin”, minä sanoin.

”Suomalaisen”, Ilkka sanoi.

Riita, minä ajattelin, tästä syntyy riita. Ja että Ilkka haastoi kamppailuun, se oli uutta.

”Minäkin tapasin jonkun”, sanoin ja ajattelin Eino-koiraa, jotta en olisi ajatellut Kimmoa. Havaintoni mukaan oli poikkeuksetta niin, että jos joku koira ei ymmärtänyt minua, se oli pieni pullottavasilmäinen, ihmisen pilalle jalostama tekele, enemmän ihmistä kuin eläintä. Eino oli aito koira, mutta ehkä Ilkka oli liian jalostettu.

Se nyt oli vain ajatus, en sanonut mitään.

”Hieno juttu”, Ilkka sanoi, ”molemmat on tavanneet jonkun.”

Turvauduin sijaistoimintoihin. Vapautin hiukseni pyyhkeestä ja aloin selvitellä niitä.

Ilkka käänsi minulle selkänsä ja suuntasi eteisaulasta kohti olohuonetta. Ajatteliko mies tosiaan jo vaihtoehtoja?

”Mitä aiot?” kysyin.

”Mitä suosittelet?” hän väisti.

”Kivoja naisia on harvassa.”

”Niin tuntuu olevan”, Ilkka sanoi.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Arvailin sanailumme lopputulosta: joko purskahtaisimme nauruun tai sanoisimme hyvästit.

Ilkka sanoi: ”Käytiin Vapun kanssa kahvilla.”

”Kävitte kenen kanssa kahvilla?”

”Vapun, sen suomalaisnaisen, jonka tapasin.”

”No en ajatellutkaan, että Vappu olisi italialaisen nimi”, kiemurtelin ja yritin pelata aikaa. Mitä minun piti tehdä? Tilanne alkoi muistuttaa huonon mustan komedian kohtausta: liian monta kauhua samassa paketissa. Vappu jättäisi Kimmon ja löytäisi Ilkan, oli jo löytänyt; minä murtuisin ja sortuisin takaisin Kimmon syliin; Ilkka ja Vappu eläisivät elämänsä onnellisina, minä ja Kimmo perinpohjaisen onnettomina.

Tai ehkä kaikki olisi huomattavasti yksinkertaisempaa: Ilkka pakkaisi ja lähtisi, enkä kuulisi hänestä enää ikinä.

Olin arvannut oikein. Sanoisimme hyvästit. Siihen viittasi hänen seuraava siirtonsa:

”Et sinä ole ainoa, jolla on partnereita varalla. Vaihtoehtoja on muillakin. Jonoksi asti, usko tai älä.”

Repliikki oli yllätys, mutta itse asia helppo uskoa. Ilkka oli ihana. Helppo oli uskoa myös se, että Vappu etsi ulospääsyä suhteesta Kimmoon.

Ilkka veti makuuhuoneen oven perässään kiinni. Minä jäin seisomaan keskelle olohuonetta.

Ehkä hiusten väänteleminen virkisti päänahan verenkiertoa ja aivotoimintaa, sillä ennen kuin tukka oli kokonaan kuiva tajusin, että vielä oli mahdollista tehdä siirto kohti parempaa tulevaisuutta. Ilkka ehdottomasti oli niin sanottu hyvä juttu, sellainen, josta olin Minnalle niin monet kerrat selittänyt, itsenäinen, ripustautumaton mies, hyvä juttu kerta kaikkiaan.

Koputin oveen. Ei vastausta. Avasin oven raolleen. Ei myöskään kieltoa astua sisään. Ilkka istui pienen työpöydän ääressä eikä näyttänyt tekevän mitään.

Vähempi kuin kaiken kertominen ei enää riittäisi, sen tajusin.

Tajusin myös, etten pystyisi.

 

En saanut sanaa suustani. Ilkka sai. Kääntymättä minuun hän puhkesi puhumaan. Hän kysyi, mitä minä pelkään, mitä minä piilotan; miten minun kaltaiseni fiksu nainen voi kuvitella, että piilottamalla kipumme selviäisimme pitkän päälle; enkö todellakaan ymmärtänyt, että yksin hänen joustavuutensa varaan emme voineet parisuhdetta rakentaa; enkö sitä ja enkö tätä ja miten niin ja miksi ei näin. Se oli loputonta. Pahinta oli, että enimmässä oli tolkkua.

”Ilkka, älä vaadi liikaa. Kaikkea ei voi selittää kerralla. Minä en ainakaan voi.”

”Selitä edes jotain.”

”Sinua ennen minulla oli todella huono suhde. Olen peloissani.”

”Sen olen huomannut.”

”Se Vappu, jonka tapasit – minä en tunne häntä, mutta hän on – hän on yhden minun lyhytaikaisen yritelmäni naisystävä. Ja se lyhytaikainen viritelmä, Kimmo nimeltään, se on täällä myös. Stalkkaamassa minua.”

”Siis mitä?”

”Stalkkaamassa, kyllä. Ei se Vappu varmaan tiedä. En tiedä, tietääkö edes minun olemassaolostani, mutta mikään muu kuin Kimmon, ööh, kauheus ei selitä sitä, että he ovat täällä. Olivat itse asiassa jo Roomassa.”

”Ja nyt sinä tämän kerrot.”

”Niin.”

”Mutta en käsitä –”

”Ilkka rakas, minä en pysty puhumaan tästä enempää nyt. Joskus, mutta en nyt. Sopiiko?”

Näytin varmaan siihen paikkaan murenevalta, sillä Ilkka nousi, asteli pehmeästi – tai ehkä varovasti – luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni.

”Ai että kuitenkin rakas?” hän kysyi.

Kuulin hymyn äänessä.

”Helpottavaa, että stalkkeri et olekaan sinä jahtaamassa exääsi ja vakoilemassa hänen viehättävää naisystäväänsä”, hän jatkoi. Nyt hymy oli vino.

Kauhistuneena työnsin Ilkan käsivarren mitan päähän.

”Ajatteletko sinä todella, että minä voisin tehdä sellaista?”

”Kampaa nyt hyvä ihminen pääsi”, hän sanoi.

Ilkan katseesta ei ottanut selvää.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.

Perillä Materassa menneisyys alkaa tiivistyä Reijan ympärille kuristavana. Miten hän saa pidettyä kaiken salassa Ilkalta?

Teki hyvää viipyä Roomassa, mutta vielä oli matkaa jäljellä. Jos autossa istuminen oli Saksan mittaan alkanutkin korventaa, nyt Rooman virkistäminä tuskin huomasimme viimeisiä satoja kilometrejä Materaan. Kimmokaan ei ollut näyttäytynyt portaikkokohtaamisen jälkeen.

Ei se aja, joka pelkää. Onko sellainen sananlasku? Käänsin aurinkolipan ylös. Peili häiritsi enemmän kuin alhaalta paistava aurinko.

Matka oli sujunut pääosin hyvin. Roomasta lähtiessä kaoottinen aamuliikenne oli aiheuttanut pienoisen järkytyksen meille tyynempään ajokulttuuriin tottuneille, mutta muuten meno Italian teillä yllätti iloisesti. Roomasta ei tarvinnut kauas edetä kohti kaakkoa, kun liikennevirta jo rauhoittui ja trafiikki toi mieleen lähinnä Etelä-Savon. Tie oli pieni mutta nopea ja liikennettä vähän; matka taittui sen mukaisesti.

Luin Ilkalle ääneen netistä printtaamaani Matera-infoa. Tietoa oli ihmeen vähän saatavilla ottaen huomioon, että kaupunki kuului Unescon maailmanperintökohteisiin ja olisi toinen Euroopan kulttuuripääkaupungeista vuonna 2019.

Olin juuri kertomassa luolakirkoista, kun puhelin alkoi piipata. Ensimmäiset piippaukset korvani yrittivät sovittaa osaksi radiossa soinutta italialaista varhaisbarokkia, mutta lopulta aivot hahmottivat, että kaikki äänet eivät istuneet säveltäjän muotoilemiin kulkuihin.

Tuijottelin puhelinta, kai pitkään tai kummissani, sillä Ilkka kysyi: ”Mitäs maailma?” Erikoista, että Ilkka uteli puhelinliikenteestäni mitään. Tuntui pahaenteiseltä. Kiitos Kimmo tästäkin, tuhahdin mielessäni, epäilen kaikkia vakoilusta. Ilkalle vastasin epämääräisesti: ”Tyttöjen juttuja vain. Minnalla asioita.”

Viisi viestiä Minnalta, outoja viestejä.

Miksi aina pitää lähteä? Minna kysyi ensimmäisessä.

Olin ymmälläni. Mihin Minna viittasi? Meidän matkaammeko? Ei kai se kateellinen ollut?

”Miksi te erositte Kimmon kanssa?”

Liu’utin seuraavan näkyviin. Miten menee?

Mitä se nyt turhia kyselee? Rasitti.

Seuraava viesti pysäytti: Miksi te erositte Kimmon kanssa? Ei voi olla totta! Hengitykseni kiristyi pikkuruiseksi, edes solisluut eivät liikkuneet. Minnan oli täytynyt menettää järkensä. Mitä Kimmo mihinkään kuului? Ja enkö ollut tolkuttanut, että Kimmosta ei puhuta. Sitä paitsi Minna kyllä tiesi, miksi me erosimme: happi loppui, mies tungeksi, pommitti viesteillä, ylitti kaikki rajat, tutki puhelimet ja heittäytyi stalkkeriksi. Kaiken lisäksi hän kohteli koiraansa rumasti. Väkivaltaa se oli. Jokainen järkevä ihminen lopettaa tuollaisen suhteen. Niin minäkin. Mikä Minnalla nyt mätti?

Kaksi viestiä lukematta: Vastaisit. Soita kun voit. Ja viimeinen, pahin: Kimmokin soitti.

Vastasin kaikkiin viesteihin kollektiivisesti: Voi taivas!

Suljin puhelimen. Vaietkoon kokonaan. Itseäni ohjeistin: Älä huokaile, Reija. Rauhoitu, Reija. Koko matka menee pilalle, jos Kimmo työntyy mukaan. Tai pelko Kimmosta. Älä pelkää, Reija. Nauti, Reija.

Reija!

Totta kai tsemppini oli turhaa. Tuntui kuin minut olisi sotkettu muusiksi blenderissä. Saattoiko olla, että Minnalla oli säätöä Kimmon kanssa? Kimmon!

Ilkka rupatteli keskeytymättä. Tai siltä se tuntui. Minä läähätin keskeytymättä tai jotain sinnepäin. En osannut pysähtyä kuuntelemaan selostusta tutkimusrahoituksen supistumisesta ja nuorten tutkijoiden kurimuksesta. Päässä takoi Minna, Minna. Ja sitten: matkan pää. Kohta päässä rynkytti riimi: Matera, Matera matkan pää/ sinnekö minulta Minnakin jää?

Olimme jo ohittaneet muutaman Materaan ohjaavan tienviitan. Kilometrejä oli jäljellä alle viisikymmentä. Ja sitten: matkamme pää. Mitä se meille tarkoittaisi? Mitä minulle? Roomassa olin ollut aivan varma näkemästäni. Enää en ollut. Ehkä hahmo oli vain muistuttanut Kimmoa. Ehkä Kimmo kahvitteli kotona Minnan kanssa. Voiko ihminen kammota jotakuta niin paljon, että näkee valvepainajaisia? Olinko kenties menettämässä järkeni? Vai päinvastoin: onko niin, että jostain oikein pahasta on tervettä nähdä näkyjä?

Mietteeni keskeytyivät, kun Ilkan puheenparsi äkkiä muuttui. Hän lausui latinaa yli radiosta tulvivan musiikin, resitoi juhlallisesti kuin korkea antiikin virkamies: ”Vides ut alta stet nive candidum/ Soracte nec iam sustineant onus/ silvae laborantes geluque/ flumina constiterint acuto?

”No nyt kuulostaa tosiaan akuutilta”, naurahdin.

”Elvyttävä vaikutus tällä kaikella”, Ilkka sanoi, irrotti kätensä ratista ja viittilöi villisti ympärilleen osoitellen kumpuilevaa maastoa. ”Muistuu mieleen muinaisia ulkoläksyjä.”

”Wau.” Tartuin miestä oikeasta kädestä ja asetin sen ratille. Keskittyisi. Outo tie.

”Harmi, että muisti palautui vasta nyt. Olisi pitänyt ennen Roomaa skarpata. Olisi voitu ajaa Oodin vuoren kautta, Soratte se taitaa olla italiaksi. Tosin tuskin siellä olisi lunta ollut. Runo puhuu siitä, miten puut kärvistelevät lumikuorman alla mutta niistä ei pitäisi kantaa huolta.”

”Just joo.”

”En muista kokonaan tietenkään”, Ilkka jatkoi kuulematta ironiaa äänessäni, ”mutta tuollainen taipuu-vaan-ei-taitu-tematiikka siinä oli. Ja Horatius, siis tämä runoilija, se on kaikille yhdestä asiasta tuttu. Sen kynästä on peräisin carpe diem, tiesitkö?”

En tiennyt, mutta sen huomasin, että radiossa monimutkainen oli muuttunut yksinkertaisemmaksi, Monteverdi Vivaldiksi. Lisäsin volyymia, halusin upota musiikkiin. Carpe diem tosiaan, ajattelin tarpeettoman nyrpeästi. Matkamme uhkasi muuttua yksinkertaisesta monimutkaiseksi. Vaikka miten ponnistelin, en saanut vanhoja haamuja pysymään haudoissaan. Opiskeluaikoina Minna oli kerran vienyt poikaystäväni. Ehkä nyt oli vuorossa exän kierrätys… Ei, ei näitä ajatuksia! Ponnistele!

Auto piti jättää Materan laitamille. Kaupungin kulkuväylät koostuvat lähes pelkistä rappusista, eikä auto olisi teoriassakaan mahtunut kulkemaan kapeilla mukulakivikujilla. Viimeiset sadat metrit saimme raahata matkalaukkumme miten parhaiten taisimme – pyöristä ei ollut apua – ja vielä hyvän osan iltaakin juoksimme autolta asunnolle kanniskellen kenkälaatikoitani. Jossain vaiheessa jo odotin, että Ilkka olisi heittäytynyt ritarilliseksi ja ilmoittanut kantavansa loput kuusi laatikkoa ja pari viimeistä pukupussia, mutta turhaan: suhteemme vaikutti perustuvan vankkumattomaan tasajakoon.

Kaikki vaivat ja matkan väsymys kuitenkin unohtuivat kun saavuimme Airbnb-asuntoomme: ainakaan ilma ei meiltä loppuisi. Holvattu katto kaartui yllemme kuin katedraalissa. Äkkiä arvioiden sain katon keskikohdan korkeudeksi jotain kahdeksan ja kymmenen metrin välillä. Pinta-alaltaan huone oli kai sataneliöinen. Superleveä sänky näytti uimapatjalta valtameressä.

” Sun viime exä soitti.”

Ilkka testaili akustiikkaa, hihkui ja puputti helmipöllönä. ”Uskomaton huusholli!” Ääni kaikui kiviseinistä. Avasin puhelimeni ja sen kilkutus liittyi mukaan sointikudokseen. Viesti toisensa perään ilmoitti itsestään. Minnako taas? ehdin ajatella, mutta nyt rypäs tuli tyttäreltä.

Äiti, miten menee?

Äiti, elät sä?

Soittele joskus, jooks.

Olisi pitänyt pitää puhelin auki, lapsihan oli hädissään. Sormeni oli jo vihreällä luurilla, kun vielä yksi viesti ponnahti näyttöön: Sun viime exä soitti.

Tämä oli jo liian paksua. Iiris oli ehkä täysi-ikäinen, mutta silti lapsi, ja minun lapseni, ei Kimmon. Ihan niin kuin Minna oli minun ystäväni, ei Kimmon. Mitä se mies tekee?

En voinut soittaa kummallekaan, en Iirikselle enkä Minnalle, en kun Ilkka lötkötti vieressäni sängyllä ja suunnitteli tutustumiskävelyä Sassi di Materaan. Jätin oikaisematta, että olimme Sassissa jo, aivan Sasso Barisanon ytimessä. Itse asiassa muistin asuintalomme ulkoapäin. Edelleenkään en paljastanut seudun olevan tuttua. Menneen piti olla mennyttä ja tämän matkan tuore.

Ilkka intoili haukoista. Hän toivoi, että pikkutuulihaukat olisivat jo saapuneet ja hän näkisi niiden pesimistoimia. Maaliskuun loppu. Saattoivat ollakin.

Hörppäsimme espressinot Piazza Vittorio Veneton laidalla ja suuntasimme jyrkänteen reunaa seurailevalle tielle. Maastokävely ei kuulunut ensimmäisen päivän suunnitelmiin, mutta oli rohkaisevaa nähdä retkeilijöitä taivaltamassa asumattomilla rinteillä. Emme olisi yksin liikkeellä. Nuorimmat samoojat ottivat uhkarohkeita juoksuaskelia kapeilla poluilla ja kurkistelivat vaikeapääsyisimpiinkin luolakirkkoihin. Minua märän kalkkikiven liukkaus arvelutti.

”Askartelukiveä koko kaupunki”, Ilkka sanoi hilpeästi.

Pääsiäinen oli sinä vuonna varhain eikä italialaisten mielestä talvi ollut vielä aivan taittunut. Meitä se ei haitannut, pääasia, että maa ei henkinyt jäisiä tuulahduksia eikä räntä pistellyt silmissä. Tuoksui ja näytti Helsingin toukokuulta. Suuret kiitäjät pörisivät hedelmäpuissa ja kanjonin karut rinteet, jotka olin aiemmin nähnyt vain kivierämaana, kukkivat kirjavina. Pääskyset kirkuivat tau­koamatta ja kissat lepäilivät auringonpaisteessa, milloin eivät hakeneet suojaa kuurosateilta. Rotkon pohjalla Gravina virtasi niin vuolaana, että suomalaiseenkin silmään puro näytti lähes siltä, miksi paikalliset sitä nimittävät, joelta.

Ja sitten äkkiä kuulin sen, mitä olin netistä opiskellut ja mieleeni painanut: pikkutuulihaukkojen kutsuäänet. Kimeää vihellyksentapaista, varpusmaista kirskutusta ja hiljaisempia yksittäisiä tavuja. Otin Ilkkaa kädestä kiinni ja pysäytin hänet. Pienen hakemisen jälkeen lintujen jutustelu hahmottui hänenkin korvissaan. Mitään ei näkynyt mutta ääniä oli selvästi muutama.

Niska kenossa katselimme ylös taivaalle. Ei ketään. Äänet tulivat lähempää. Tasatahtiin kuin tennisottelun seuraajat laskimme katseemme taivaan sinestä tiilikattojen punaisille pinnoille – ja samassa joku linnuista kohensi siipisulkiaan, ja silmä osasi tarkentaa: kolme lintua istui yläpuolellamme olevan talon katon reunalla ja muurinharjalla. Teki mieli hihkua, mutta emme uskaltaneet äännähtääkään vaan sähkötimme innostusta toisillemme tiiviillä kädenpuristuksilla. Koreat punaselkäiset ja harmaapäiset koiraat olivat kuin suoraan egyptiläisistä hieroglyfeistä, naaras taas vaatimattomamman värisenä mutta isompana kuvasti vielä riisutummin ja perustavammin minkä tahansa jalohaukan ideaa. Ja silti vaikutelma oli jotenkin vieras: lintujen silmät olivat hyvin suuret, mikä teki niiden haukankatseesta hämmentävän söpön.

Siinä ne varailivat urbaaneja pesäpönttöjä tuleviin tarpeisiinsa. Elleivät linnut jo pesineet, ne ainakin suunnittelivat sitä, se oli selvää. Ehkä edessä oli vielä taistelu puolisosta.

Stalkkerini oli totta.

Ilkka kuvasi, minä keskityin tallentamaan havaintoa muistiini. Nyt katse tavoitti lisää jalohaukkoja. Niitä liiteli kaupungin yllä ikään kuin kerroksittain. Välillä joku alimmista syöksyi talojen väliin. Kun lopulta sain näystä kyllikseni, käänsin katseeni oikealta, pikkutuulihaukoista ja kadun rakennetulta puolelta, vasempaan tarkoituksenani tarkistaa, liitelisikö lintuja myös kanjonissa. Mitään lentävää en nähnyt mutta kävelevää kyllä, vaeltajapariskunnan, naisen ja miehen. Miespuolisen kulkijan ryhdin ja länkisääret olisin tunnistanut missä tahansa.

Tämä ei voinut olla enää sattumaa. Kaksi suomalaispariskuntaa omatoimimatkalla Materassa maaliskuun lopulla – kuinka todennäköistä se muka on? Pariskunnan toinen osapuoli oli Kimmo, siitä ei ollut epäilystäkään, ja se puolestaan tarkoitti, että olin nähnyt oikein jo Roomassa. Stalkkerini oli totta.

Minna ei kävellyt Kimmon rinnalla. Se sentään oli houretta. Onneksi.

Toimintasuunnitelma syntyi hetkessä. Se oli kaksiosainen:

1) Soita Iirikselle ja kysy, mitä Kimmo oli puhunut.

2) Varoita Kimmon uutta kumppania tai kohta hän, hänkin, on rotkon pohjalla – eikä välttämättä pelkästään kuvaannollisesti.

Toimintasuunnitelman toteuttaminen vaati ehdotonta työrauhaa, mikä tässä tapauksessa tarkoitti että Ilkalle piti keksiä tekemistä. Ehdotin, että emme ensimmäisenä iltana menisi ravintolaan syömään vaan hankkisimme tarpeet torilta, jos se vielä olisi auki, tai kaupasta. ”Minulla on ollut ikävä sinun kokkaustasi”, sanoin Ilkalle. Imartelu toimi, ja keittiömestarini lähti kaupungille.

Minunkin oli astuttava ulos asunnostamme, sillä puhelin ei jaksanut kunnolla kantaa paksujen seinien läpi. Istahdin pikkuruiselle terassillemme. Valurautakalusteet olivat epämiellyttävän viileitä. En välittänyt. Iiris vastasi heti.

”Lapsi, kerro kaikki. Mitä siellä on tapahtunut?”

”No ensinnäkin mulla on rahat loppu”, tytär vastasi.

”Totta kai, mutta nämä viestit, mitä –”

”Ai ne. No se soitti ja sanoi, että sulla ei mene hyvin. Halusi puhua sun tilasta. ’Tiedätkö, Iiris, Reijalla ei mene hyvin, huolestuttaa’, se vikisi”, Iiris selitti.

Helpotuin hiukan, sillä Iiriksen sävystä kuulin, että hän oli tunnistanut Kimmon sepittelyn siksi, mitä se oli, satuiluksi ja häirinnäksi.

”Siis sitä tavallista tunkeilua?” totesin.

”No joo, niin kai. Mä en sanonut mitään. Se sanoi, että haluaa vain auttaa.”

”Auttaa?!” parkaisin.

”En kuule kysellyt, mitä se tarkoitti.”

Oli parasta vaihtaa puheenaihetta. En halunnut huolestuttaa Iiristä paljastamalla, että Kimmo oli löytänyt minut. ”Mihin sinä rahaa?” kysyin.

”Kevättakki olis kiva”, tytär sanoi ja kertoi, mistä oli löytänyt sopivan. Klikkasin siinä puhellessamme puolet hinnasta hänen tililleen. Vaihdoimme muut kuulumiset, lähinnä säästä ja opinnoista (”Hirvee piiskuriope pakottaa lukeen jotain klassikoita!”). Halipusien jälkeen minun oli aika lähteä kaupungille suunnitelman jälkipuoliskoa toteuttamaan.

Pienessä kaupungissa on täysin rationaalista luottaa sattumaan, etenkin jos sitä vähän auttaa. Nyt tarkoitukseni oli rakentaa sattuma, joka toisi tielleni Kimmon naisystävän Vapun. (Nimen oli Facebook ystävällisesti paljastanut.) Kengät jalkaan ja korjausta kaipaava käsilaukku mukaan. Laukun hihna oli poikki. Se oli alibini. Kahvilakierros ja kyläsuutari olisivat kävelyni julkilausuttu syy. Tarpeen tullen voisin selittää Ilkalle, että olin halunnut etsiä meille mukavan paikan yhteisiin kahvihetkiin. Koska kuitenkin tiesin, että tori oli jo kiinni ja arvasin, että ruokakauppaa Ilkka joutuisi etsimään, saatoin mielestäni olla aivan varma, että häneen en törmäisi. Loogista, eikö totta?

Totta kai ajatuksenjuoksuni kummastutti minua jo silloin. Kaikki tuntui äkkiä kovin monimutkaiselta. Vaikka huolellisesti perustelin itselleni toimieni järkevyyttä, jokin hiersi. Haaveeni oli ollut rakentaa suhde Ilkkaan avoimeksi ja lojaaliksi. Salakähmäisyys tuntui väärältä mausteelta. Kesti kuitenkin vielä kauan, ennen kuin ollenkaan käsitin, miksi toimin niin kuin toimin.

Siis matkaan! Iltapäivä alkoi taittua illaksi. Kivet hohtivat keltaisina ja soivat sillä erityisellä tavalla, jolla pehmeä kalkkikivi kumahtaa kengänkannan alla. Kävelin kiirehtimättä ja hain askeleisiini rentoutta. Luotin, että tunnistaisin Vapun, josta oli nähnyt vain kuvia. Luotin myös, että saisin suuni auki ja varoitukseni lausuttua. Ennen kaikkea luotin, että kohtaisin hänet yksin.

Aioin sanoa vain: ”Varo.” Tai ehkä varmuuden vuoksi: ”Vappu, varo Kimmoa.” Naisen ilmeestä sitten näkisin, ymmärtäisikö hän. Se taas riippuisi siitä, oliko hänen puhelimensa jo tutkittu, oliko Kimmo ilmestynyt paikkoihin, joihin ilmestyminen ei voinut olla sattumaa, oliko lyönti jo osunut.

Olin suunnitellut repliikin huolella. Pidemmät versiot olin hylännyt. ”Vappu, sinun kannattaa varoa” tai ” Hei Vappu, me ei tunneta, mutta sinä haluat kuulla tämän” –, ei, ei, liikaa lavertelua. ”Varo!”, se olisi tehokas ja vähäeleinen.

Enempää en ajatellut sanoa enkä tehdä. En halunnut leikkiä jumalaa; jokaisen on totta kai saatava tehdä omat kliseiset virheensä. Saatoin vain toivoa, että Vappu ymmärtäisi pelastautua. Ja olihan myös otettava huomioon se häviävän pieni mahdollisuus, että he todella olivat onnellisia ja sopivat toisilleen.

Suutari sijaitsi entisellä paikallaan Piazza Vittorio Venetolta lähtevällä pikkukadulla. Kun temmoin tuttua tummaksi patinoitunutta tammiovea auki, olkapäälleni laskeutui äkkiä käsi.

”Kulta!”

Käännyin. Ilkka. ”Rakas!” huudahdin yllättyneenä ja toivoin, ettei paniikki kuultanut läpi.

”Eikös mennä sisään.”

Sisään oli mentävä. Totta kai Giuseppe – se oli suutarin nimi – tunnisti minut. Liian myöhään hän hillitsi ilonsa. Paljastuin. ”Signora Reia!” kaikui takahuoneeseen saakka ja rouvakin tuli ihmettelemään pitkään poissa ollutta vierasta. Ilkan kummeksuva katse korvensi niskaani. Kaivoin katkenneen hihnan esiin ja yritin muuttaa tilanteen normaaliksi asiointitilanteeksi, turhaan tietysti. Giuseppe teki työnsä ja kieltäytyi ottamasta maksua.

”Reija, mitä tämä oli?” Ilkka kysyi kun astuimme ulos liikkeestä. Hetken harkitsin, yrittäisinkö sepittää että heidän täytyi sekoittaa minut johonkuhun toiseen, mutta yritys olisi ollut liian epätoivoinen. Materalainen suutari ei sekoita ihmisiä.

”Miksi me ollaan täällä?”

Ilmeisesti olin ollut liian kauan hiljaa, sillä Ilkka totesi: ”Sinä et ole kertonut kaikkea.”

”No tietenkään en”, sähähdin. Ilkka katsoi taas tutkivasti. Hän ei olisi halunnut nähdä sitä mitä näki. Hienotunteisuudesta oli sovittu, valehtelusta ei. Päätin tunnustaa: ”Tuttu suutari.”

”Ja?”

”Mitä ja?”

”Miksi me ollaan täällä?” Ilkka kysyi suoremmin kuin olin ymmärtänyt pelätä.

”No aika hieno kaupunki tämä on, harvinaislaatuinen, eikö?” sönkkäsin. ”Ja kohta Euroopan kulttuuripääkaupunki. Piti päästä takaisin ennen kuin kiillottavat kaiken pilalle.”

”Väitätkö tosissasi, että sitä olet pelännyt? Että kiillottavat kaupungin pilalle?” Ilkka ristikuulusteli.

En jaksanut sanoa mitään.

Ilkka pysähtyi ja sanoi: ”Sinä toit minut tänne tapaamaan exääsi! Ja suunnittelit etten minä tajuaisi sitä! Siksikö sinä hymyilet jokaiselle vastaantulevalle Luigille ja Gennarolle? Mikä minä sinulle oikein olen, jatkopala kyläsuutarien ja -seppien ketjuun?”

Ilkka käveli jo poispäin. Itketti kun tajusin tilanteen ironian. Ketään muuta en voinut syyttää kuin itseäni. Ilkka luuli Giuseppea tai jotakuta tämän kaveria exäkseni. Parempi niin.

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.