Risto vie Elisan ja lapset veneilemään. Elämä tuntuu pitkästä aikaa hymyilevän, ja Riston salaperäinen ammattikin selviää vihdoin. Ryöstösuunnitelma ei kuitenkaan jätä Elisaa rauhaan.

Juhannusruusut olivat jo lopsahtamaan päin, kun juhannusaatto koitti. Ilmastonmuutoksen ansiota tämäkin, Elisa mietti, kun alkukesä oli ollut niin lämmin. Pitäisiköhän kasvin nimi vaihtaa vappuruusuksi?

Perunanvarret olivat ponkaisseet hetkessä uuden mullan yläpuolelle ja työntelivät lehtiään tummanvihreinä ja elinvoimaisina. Elisa kasteli niitä, vaikka yöllä oli vähän ropsaissut vettä. Hänellä piti olla paljon tekemistä, etteivät treffit Riston kanssa alkaisi turhaan hermostuttaa.

Elisa oli säästellyt nurmikonleikkuuta tähän päivään, että se olisi juhlahetkellä parturoitu lyhyeksi kuin jalkapallokenttä. Ettei Riston tarvitsisi heti tarjota miehistä apuaan kaikissa talon töissä.

Lapset innostuivat pelaamaan pitkästä aikaa krokettia, vaikka aika pian kyllästyivätkin siihen. Peli oli varmaan mielenkiintoisimmillaan silloin, kun lapsi oli niin pieni, että juuri ja juuri osui palloon ja sai sen kulkemaan edes kymmenen senttiä haluttuun suuntaan. Mikki etsi puumiekat ja kutsui naapurin pikkuritareita taisteluun. Saara haki kirjan ja meni riippumattoon lukemaan. Elisa alkoi kerätä suurta kukkakimppua puutarhapöydälle. Ei hän sentään yötä varten tyynynsä alle ketokukkia poiminut. Riston kasvot olivat mielessä muutenkin.

Elisa nosti pelastusliivit liiteristä tuulettumaan pihalle. Liivit olivat peräisin ajalta, jolloin heilläkin oli ollut vene. Elisa oli vain kyllästynyt koko veneilyyn, koska siihen liittyi enimmäkseen kaikkea muuta kuin varsinaista veneilyä. Milloin oli moottori rikki ja milloin veneen pohja puhki. Milloin venettä piti käydä tyhjentämässä sadevedestä ja milloin oli huolehdittava sen syksyisestä nosto-operaatiosta. Kaikki bensan ostosta lähtien alkoi jäädä Elisa harteille. Kun Make muutti Tampereelle, Elisa möi veneen ja perämoottorin.

Yhä Elisa kaipasi veden pärskeitä kasvoillaan, tuulta, joka hulmuttaa hiuksia, vauhdin hurmaa. Avaraa horisonttia ympärillään ja suolan tuoksua. Mutta ne tunteet kuuluivat merelle, lapsuuteen. Täällä sisämaassa niitä saattoi vain muistella.

Elisa hääräili yhä pihalla pihatöitä tehden, kun Risto saapui täsmällisesti sovittuun aikaan eli kello neljä. Hänellä oli selässään reppu, jonka hän nosti puutarhapöydälle. Sieltä mies kaivoi suklaarasian Elisalle, karkkia ja limsaa lapsille, kokonaisen naudan sisäfileen ja punaviinipullon. Elisa oli mykistynyt.

– Ei sinun olisi tarvinnut, kyllä mä ostin grilliruokaa, Elisa soperteli.

– No te syötte ne sapuskat myöhemmin. Minähän kutsuin itse itseni kylään, joten kyllä minä osallistun ruokakuluihin.

Elisa lähti sisälle viemään fileetä jääkaappiin, ja Risto jäi ulos pelaamaan lasten kanssa sulkapalloa. Elisan oli puristeltava fileetä. Hän oli pitänyt sellaista käsissään herra ties milloin viimeksi. Kokonainen filee oli aivan ylenpalttinen tuliainen. Mitä tämä kertoi Ristosta? Joko hän oli tuhlailevainen, varakas tai halusi todella panostaa suhteeseen. Mieluiten Elisa ottaisi viimeisen vaihtoehdon.

Elisa valmisti fileelle pikaisen marinadin oliiviöljystä, pippureista ja yrteistä. Sitten hän asetti fileen marinadissaan jääkaapin ylähyllylle hellästi kuin vauvan kapaloihin. Elisa ei voinut sille mitään, että häntä alkoi itkettää. Jos tie miehen sydämeen käy vatsan kautta, niin tie köyhän naisen sydämeen käy hänen lastensa vatsan kautta.

Elisan oli käytävä vessassa katsomassa, ettei hänen kevyt kesämeikkinsä ollut tahriintunut. Hän ei ollut meikannut pitkään aikaan, joten hän pelkäsi, että hieroisi silmiään unohtaessaan, että hänellä oli ripsiväriä. Piilolinsseistä huolimatta silmät eivät näyttäneet punaisilta, joten hän oli valmis palaamaan toisten seuraan. Ulko-ovella hän muisti, mikä oli kaikkein paras meikki. Hymy. Ja iloinen hän totisesti oli!

– Sinulla on kaunis hymy, Risto sanoi, kun Elisa astui hänen eteensä.

Elisa ajatteli, että miehet tuskin välittivät siitä, oliko nainen pukeutunut viimeisen muodin mukaisesti tai oliko hänellä vähän pyöreyttä ja pehmeyttä vartalossaan. Pyykkilautavatsaa ei kukaan Riston ikäinen mies varmaan tosissaan odottanut yli nelikymppiseltä kahden lapsen äidiltä. Sellainenhan kieli fanaattisesta kiinnostuksesta omaan vartaloon narsismin tai pakonomaisen urheilun vuoksi. Hiuksia oli turha kiharrella ja lakkailla moottoriveneajelulle, kampaus olisi kuitenkin pilalla jo ensi metreillä. Mutta jos nainen näytti hapanta naamaa aurinkoisena kesäpäivänä, siitä saattoi päätellä, että talven pimeydessä naisesta sukeutuisi varsinainen pirttihirmu. Pois se minusta, Elisa päätti ja hymyili entistä leveämmin.

– Tästä tulee kivaa, hän sanoi.

– Missä muuten Juri on, kun et ottanut sitä mukaan?

– Koulutus on ohi. Minä vein sen jo takaisin kotiinsa.

– Kilttinä koirana?

– Kilttinä koirana.

Mikki ja Saara löytyivät trampoliinilta.

– Lapset! Käykääs vessassa, niin lähdetään!

Kun he kävelivät venerantaan, Risto sanoi:

– Minun täytyy tunnustaa sinulle jotain.

Sydän pomppasi Elisan kurkkuun. Nyt tulisi tieto siitä, että Ristolla oli perhe jossain. Vaimona nuoruudenrakastettu, lapsia ja lapsenlapsia. Tai että hän oli sittenkin poliisi. Tai että hän oli soluttautunut poliisi, joka oli saanut vihiä Elisan ja Maritan pankkiryöstöpuheista, ja oli valmis käräyttämään heidät jo ryöstön suunnittelusta.

– No? Elisa sanoi ja pakotti äänensä iloiseksi.

– Minä kävin jo päivällä ajelemassa veneellä. Sain moottorin huollosta eilen, ja minun oli pakko testata, että se käynnistyy varmasti sitten, kun te olette kyydissä. Mikään ei ole miehelle nolompaa kuin se, että kutsuu tärkeitä ihmisiä veneajelulle, eikä saakaan sitten nykäistyä moottoria käyntiin.

Elisa alkoi nauraa.

– Voi, siihen minä olisin ihan tottunut. Itse en saanut koskaan meidän venettä käyntiin, eivät vain voimat tai taito riittäneet. Ja yleensä siinä vanhassa romussa oli jotain vikaa. Oli aina korkeamman kädessä, päästiinkö matkaan vai tuliko moottoriveneajelusta souturetki.

– No hyvä, että olet tuollainen suurpiirteinen ihminen. Joillekin naisille se voisi olla pettymysten pettymys ja maailmanloppu.

– Ei minulle. Tähän ikään mennessä pettymykset ovat olleet vähän isompia, eikä maailmanloppukaan varmaan vielä meidän aikanamme tule.

Rannassa Elisa teroitti lastensa mieleen, että veneessä voi olla vain yksi kapteeni, ja se on Risto. Ja kapteenin sana on laki. Eli kaikkien on sokeasti toteltava Ristoa, mitä vain hän käskeekään tehdä.

– Eikö edes sinua tarvitse totella? Mikki kysyi pilke silmäkulmassaan.

– Tietysti minuakin, mutta minunkin täytyy totella Ristoa.

– Tämähän on vallan mainio tilanne, Risto naureskeli. – Meidän pitää ehdottomasti jatkaa tätä harrastusta.

– Katsotaan nyt, mitä mieltä olet matkan jälkeen, Elisa toppuutteli Ristoa.

Risto meni istumaan veneen perään, ja lapset istuivat pelastusliivit päällään keskituhdolle. Elisa työnsi veneen vesille ja hyppäsi keulaan istumaan. Risto otti melan ja työnsi veneen pois laiturin läheltä. Sitten hän nykäisi moottorin käynnistysnarusta. Moottori yskäisi ja lupasi, mutta ei käynnistynyt. Risto nykäisi narusta toisen kerran, eikä kone käynnistynyt vieläkään. Elisaa ei asia huolettanut, mutta Risto näytti jo vähän hermostuneelta. Kolmannella kerralla moottori kuitenkin hyrähti käyntiin. Risto käänsi ryypyn pois ja pisti vaihteen silmään. Vene alkoi kaartaa kauniisti kohti ulappaa, ja oli Riston vuoro hymyillä leveästi.

He suuntasivat kohti sisävesilaivan syväväylää. Järvi oli aika matala, mutta eipä Riston veneessäkään ollut kovin paljon syväystä. Lasten oli tietenkin pakko roikkua reunan yli ja yrittää uittaa kättään vedessä, mistä Elisa ojensi heitä tiukalla äänensävyllä. Nopeasti, ettei Riston tarvitsisi. Elisa mulkaisi lapsiaan sillä ilmeellä, joka viestitti, että äidin kanssa ei kannata väitellä. Molemmat pysyivätkin rauhallisina hetken aikaa. Sitten alkoi keskinäinen kähinä, jonka lopettamiseksi Elisa tempaisi salataskustaan kaksi tikkaria. Kivikovaa tikkaria, joiden tuhoamisessa lapsilla olisi kädet ja hampaat täynnä työtä.

He ohittivat muita veneilijöitä ja heilauttivat kättään iloisesti. Elämä näytti nyt Elisalle parhaita puoliaan. Elisa sulki silmänsä ja ajatteli, että tämän muiston voimalla hän tulee jaksamaan monta pitkää ja pimeää talvi-iltaa. Hän vilkaisi Ristoa, joka katseli eteenpäin silmät auringosta sirrillään. Naurunrypyt silmien ympärillä syvenivät, ja Ristokin näytti nauttivan ajelusta koko sydämestään. Hänen lyhyeksi leikattu tukkansa vipatti tuulessa.

Elisa työnsi jo kätensä shortsiensa taskuun ja ajatteli pistävänsä ponnarin pitkiin hiuksiinsa, koska ne heiluivat kaikkialla hänen päänsä ympärillä ja kasvojensa edessä. Sitten hänen mieleensä välähti jostain nettikeskustelusta luettu pätkä, jossa nimimerkki Miehinen mies todisti, että naisen pitkät, terveet ja elinvoimaiset hiukset antoivat miehelle lähtölaukauksen. Elisa jätti ponnarin taskun pohjille ja antoi hiustensa hulmuta kesätuulessa.

He saapuivat Toijalan venesatamaan sopivasti vähän ennen kuutta. Elisa osti kaikille jäätelöt, ja he siirtyivät rannalle seisomaan ja katsomaan, kuinka pienelle lautalle kasattu kokko sytytettiin ja työnnettiin veteen palamaan. Ihmiset taputtivat käsiään, ja haitarimusiikki soi. Elisa näki Maritan seisovan kauempana suuressa joukossa selin häneen ja puhuvan ystävilleen. Ville seisoi Maritan vieressä ja moikkasi Elisaa. Elisa vilkutti ja hymyili Villelle. Hän ehtisi jutella Maritan kanssa myöhemmin.

– Haluatko sinä uida? Elisa sanoi. – Me ainakin kastaudutaan.

– Joo, mennään vain.

Risto ja Mikki menivät miesten pukukoppiin ja Elisa ja Saara naisten. Kun Elisa ja Saara tulivat rantaan, Mikki oli jo vedessä. Risto seisoi odottamassa heitä. Silloin Elisa näki hänen jalkansa. Ne olivat täynnä pitkiä arpia, valkoisia alueita, muhkuroita ja syviä kuoppia ja merkkejä ihonsiirrosta aivan kuin Risto olisi jäänyt palopommin alle tai astunut telamiinaan. Tosin silloin kai hänellä ei olisi ollut jalkoja ollenkaan.

Elisa nosti katseensa Riston jaloista. Risto ei paljastanut ilmeelläkään, että hän olisi huomannut Elisan katseen.

– Joka on viimeisenä vedessä on mätämuna! Saara kiljaisi, ja niin he kaikki rynnistivät laiturille.

Saara hyppäsi pommilla, Risto sukelsi pää edellä ja Elisa viimeisenä jalat edellä. Elisa oli siis mätämuna. Kun hän tuli pintaan, Ristoa ei näkynyt missään. Vasta vähän ajan kuluttua Riston pää nousi vedestä kuin räjähtävä ohjus korkealle pinnan päälle. Mies oli noin sadan metrin päässä laiturista. Elisa lähti uimaan rintauintia hänen luokseen, Saara ja Mikki jäivät hyppimään pommeja laiturilta.

Nyt minä vaadin selityksen, Elisa ajatteli. Ei enää kiertelyä eikä kaartelua.

– Mikä sun jaloissa on?

Risto katsoi Elisaa ihmeissään, kuin ei tajuaisi yhtään, mistä tämä puhuu.

– Mikä niissä sitten oli?

– Ne kaikki arvet.

– Ai ne. Vanhoja taisteluvammoja. Minä olin palkkasotilas. Tai olen.

Sitten Risto sukelsi taas, kuin sulkeakseen korvansa seuraavalta kommentilta. Elisa jäi syljeksimään vettä suustaan hölmistyneenä. Nyt tieto Riston ammatista sitten tuli, ikään kuin maailman luonnollisimpana asiana.

Risto nousi pintaan ja lähti kroolaamaan kohti ulappaa nopeasti kuin Johnny Weissmuller, joka on paremmin tunnettu Tarzanina. Hän ei jäänyt kuuntelemaan Elisan mahdollisia lisäkysymyksiä, vaan jätti Elisan sulattelemaan saamaansa tietoa omin nokkineen. Hänen selkänsä tuntui sanovan: ota tai jätä. Jos ei kelpaa, on sitten kelpaamatta. Lässytyksiä ja kauhisteluja hän ei jäisi kuuntelemaan.

Kaikki palaset loksahtivat kohdalleen. Olisihan hänen pitänyt tämä ymmärtää, Elisa ajatteli, laskea yhteen yksi plus yksi. Elisa kääntyi ja alkoi uida hitaasti kohti laituria. Siinä hän opetti lapsille, kuinka uidaan elefanttia, kun Risto palasi vähintään puolen kilometrin mittaiselta uintimatkaltaan kuin joku triathlonisti.

– Sä oot kova uimaan, Saara sanoi.

– Et ole itsekään hullumpi, Risto sanoi.

Elisa ei pystynyt nostamaan katsettaan Riston jaloista tämän silmiin. Lapset eivät tuntuneet kiinnittävän arpiin mitään huomiota. Heille maailma oli vieläkin niin ihmeellinen paikka ja uusia asioita kävi ilmi päivittäin, että eivät he ymmärtäneet, ettei tuollaisia jalkoja ollut nykypäivinä kovin monella. Ainakaan Suomen uimarannoilla ei näkynyt ihmisiä sotavammojaan esittelemässä.

Risto otti pyyhkeensä ja alkoi kuivailla itseään ja rupatella niitä näitä uimavesien lämmöstä ja kokon komeudesta.

– Joko lähdetään? Elisa kysyi, kun kokko alkoi osoittaa hiipumisen merkkejä.

– Valmis, Risto sanoi ja alkoi tehdä lähtöä pukukopille. – Nähdään veneellä.

Pukukopissa Elisa mietti turvallisuudenkaipuutaan. Jos Ristosta tulisi hänen uusi miesystävänsä, hänen ei varmaan tarvitsisi ikinä pelätä kodin ulkopuolisia uhkia. Ei murtovarkaita eikä maaseudulle eksyneitä mielipuolia. Mutta eipä niitä heillä päin muutenkaan haitaksi asti vilissyt. Entä jos se kaikki lähitaistelutaito kääntyisi joskus häntä itseään tai mikä pahinta, lapsia, vastaan? Mies oli elänyt sodan ja väkivallan keskellä, joten kestäisikö hän tylsyyttä ja rauhaa pitkään? Ja pahimpana kysymyksenä kaikesta: Oliko Risto tappanut ihmisen? Ihmisiä?

He palasivat kotirantaan moottorin toimiessa kuin ihmisen ajatus. Kun he kävelivät rannasta kotiin ja lapset juoksivat jo edellä kilpaa, Risto lausui:

– Sinä olet aika hiljainen. Pelottaako sinua minun seurassa nyt, kun tiedät minun ammatin?

Elisa mietti hetken. Sitten hänen oli sanottava:

– Ei pelota. Oikeastaan päinvastoin. Minä pelkäsin jo jotain pahempaa.

Risto kertoi, kuinka hänelle oli ollut selvää pienestä asti, että hänestä tulee sotilas. Hän oli sotilassukua ja kasvanut kiinni siihen maailmaan ja ajattelutapaan. Hän oli ollut YK:n rauhanturvajoukoissa Golanin kukkuloilla, Jordaniassa, Kyproksella ja Bosniassa. Sitten hän oli loukkaantunut laskuvarjohypyssä, kun laskuvarjon hidastin ei ollut toiminut, ja varjo kiskaisi häneltä melkein niskan poikki.

– Tulin tajuihini vasta sata metriä ennen maata, ja sain juuri ja juuri käännettyä varjon vastatuuleen yhdellä kädellä. Kaularankani oli murtunut ja oikea käteni halvaantunut. Eräänä aamuna tunsin sormenpäissäni pistelyä. Siitä alkoi toipumiseni. Kuntoutusaika oli pitkä ja työ helvetillinen, mutta sain kuin sainkin itseni kuntoon. Jäin kuitenkin eläkkeelle Suomen armeijasta, mutta en osannut olla laiskana. Minä olen sotilas. Siksi päätin jatkaa ammattisotilaana muilla rintamilla. Silloin olin sotilasarvoltani majuri. Vuonna 2001 aloitin Afganistanissa, mutta en Suomen armeijan palveluksessa, vaan kansainvälisissä tehtävissä.

– Eli?

– Minut palkkasi englantilainen firma, jonka nimeä en voi sanoa. Tällaiselle kuin minä löytyy aina käyttöä, koska olen sekä taistelusukeltaja että laskuvarjojääkäri. Mutta ne ovat raskaita reissuja. Jotain ylivertaisen hienoa niissä silti oli. Ehkä upeinta oli miesten uskollisuus ja lojaalius. Ryhmän tiiviys oli sen vahvuus. Niin lähdin aina uudestaan Afganistaniin. Sain kranaatinsirpaleita jalkoihini ja jouduin pari kertaa tulipaloon. Minua on myös ammuttu ja puukotettu lukemattomia kertoja. Kerran putosin lentokoneen mukana ja säilyin kuin ihmeen kaupalla hengissä. Minussa on enemmän titaania kuin monessa kaivoksessa.

Elisa hymähti.

– Terveys kärsi ja henki oli monesti vaarassa lähteä. Joten väkisinkin aloin ajatella, että onko tässä mitään mieltä. Eivät ne olleet minun sotiani, en minä puolustanut Suomen kansaa, kieltä enkä isänmaata. Aloin miettiä, että ehkä sotani on sodittu. Mutta en minä osaa tehdä muutakaan, mitä nyt näitä remontteja. Ja jotain on pakko tehdä, vaikka eläke juokseekin. En kerta kaikkiaan pysty olemaan tekemättä mitään.

– Niin just, Elisa tarttui hanakasti tähän oljenkorteen. Tästä aiheesta hän osasi puhua. Yhtäkkiä hänen puheensa alkoi suorastaan pulputa. Hän alkoi kertoa Ristolle, kuinka vaikeaa hänen oli ollut jäädä kolarin jälkeen sairauslomalle ja ymmärtää, että hänen työnsä olivat hänen ammatissaan tehty. Mutta vielä hän ei ollut keksinyt ammattia, johon voisi ryhtyä. Kaikissa töissä piti istua tietokoneella, eikä hänen niskansa kestäisi paikallaan kyyhöttämistä.

– Parasta olisi, kun voisi olla vain ulkona ja liikkua monipuolisesti, Elisa sanoi. – Koska kyllä minä töiden teosta tykkään.

– Niin minäkin. Olen miettinyt, että voisin olla aika hyvä eräopas tai joku sellainen, Risto sanoi. – Osaan neuvoa ihmisiä, miten liikutaan luonnossa ja pärjätään erämaassa.

– Minä taas olen aika hyvä kokki, Elisa heitti ja jatkoi:

– Mehän voitais perustaa yhteinen yritys. Sinä veisit ihmisiä seikkailu- ja survival-kierroksille, ja minä tekisin heille nuotiolla herkullista riistaruokaa. Olen käynyt ensiapukurssejakin. Paikkaisin laastarilla haavat ja sitoisin sijoiltaan menneet kädet kantositeeseen. Sitten sinä kertoisit hurjia tarinoita vuosistasi maailmalla ja minä kaataisin kaikille juotavaa kuksaan. Sellaisia elämysiltojahan yritykset nykyään järjestävät toimistotyöntekijöilleen.

– Täydellinen bisnesidea! Mutta ensin saat näyttää minulle, kuinka hyvä ruuanlaittaja sinä olet.

He tulivat kotiin, ja Elisa pisti heidän pyyhkeensä pyykkinarulle kuivumaan. Hän pyysi Ristoa ja lapsia virittelemään nuotion ja leikkasi naudanfileen pihveiksi. Elisa hieroi marinadia lihan pintaan ja lisäsi hieman pippuria. Pihvit oli parasta suolata vasta kypsinä, muuten suola irrottaisi pihveistä lihasnesteet ja maun.

Elisa teki tuoresalaatin tomaatista, basilikasta, sipulisilpusta ja mozzarellasta. Hän maustoi salaatin oliiviöljyllä, balsamicolla ja mustapippurilla. Pihveille hän teki jogurttikastikkeen, jonka hän terästi rakuunalla ja chilillä. Elisa valmisti myös muutaman paprika-kesäkurpitsavartaan ja täytti suuria herkkusieniä homejuustolla ja kääri ne sitten pekoniin. Hänellä oli muurikkapannu, jossa pystyi grillaamaan kaiken avotulella.

He kattoivat yhdessä aterian ulos. Punavalkoruudulliset pöytäliinat, sinivalkoiset lautaset, siniset lautasliinat, entisestä elämästä säilyneet pihviveitset ja haarukat sekä viinilasit Ristolle ja Elisalle. Lapsille limsamukit ja tietysti grillimakkaraa ja sinappia. Talouspaperia käden ulottuville ja grillauspihdit, ja homma saattoi alkaa.

Koko ajan grillatessaan Elisa mietti kahta asiaa. Toisaalta hänen mieltään lämmitti ajatus, että he tosissaan pistäisivät yhteisen yrityksen pystyyn ja suunnittelivat yhteistä tulevaisuutta. Kaikki tuntui niin selkeältä ja järkevältä: näin he molemmat pääsisivät taas mukaan työelämään. Mutta toinen taustalla väijyvä, suurempi ajatus oli: Millainen ihminen tuo lapsille mukavia jutteleva palkkasotilas oikeasti olikaan? Millaisia vammoja ja traumoja hän kantoikaan sielussaan, kun jaloissakin oli noin pahoja?

Sitten epäilykset alkoivat kaataa yrityssuunnitelmia. Sellainen firma tarvitsisi alkupääomaa, ja sitähän ei ainakaan hänellä ollut. Koko päähänpisto alkoi tuntua lapselliselta ja tuhoon tuomitulta. Heidän taidoillaan varustettuja ihmisiä oli Suomi puolillaan. Mistä he saisivat asiakkaat? Ja kuka lapsia hoitaisi vaelluspäivien aikana?

Ruoka sen sijaan onnistui yli odotusten.

– Miten hyvää, Risto huokaili monta kertaa. – Miten loistava kokki sinä Elisa oletkaan! Taivaallista herkkua!

– No, älähän nyt liioittele...

Ruokaa oli tietysti aivan liikaa, mutta Elisa kutsui naapureitakin maistamaan. He viettivät varsin hauskan illan, ja kun Elisa meni huolehtimaan lasten iltapesut ja nukkumaanmenot, hän kuiskasi Ristolle, että tämä odottaisi vielä pihalla. Hän halusi hyvästellä Riston kahden kesken.

Kun Elisa palasi, Risto oli lisännyt nuotioon puita ja kohenteli tulta pitkällä kepillä. Tulen loimun valossa hänen silmänsä näyttivät vilkkuvan.

– Kiitos tästä ihanasta illasta, Elisa sanoi.

Risto naurahti matalasti.

– Kiitos itsellesi. Sinähän tämän illan teit, ja päivän. Millainen nainen... Hellä äiti, hauska ja vieraanvarainen emäntä, upea ihminen...

Elisa melkein punastui. Siinä samassa Risto oli kietonut kätensä Elisa ympärille ja painanut suudelman hänen huulilleen. Elisa vastasi siihen ensin ystävällisesti, sitten jo kiihkeästi. He suutelivat pitkään. Elisa tunsi Riston vartalon kiinteänä ja lämpimänä omaansa vasten. Riston kädet vaelsivat Elisan selässä ja pysähtyivät pakaroihin. Elisa painautui yhä tiukemmin Ristoa vasten. Lopulta he irrottautuivat hitaasti ja varovasti toisistaan ja kuiskasivat hyvää yötä. Risto lähti kävelemään yön hämärässä kotiinsa, ja Elisa olisi voinut vaikka vannoa, että mies vihelteli kulkiessaan.

Elisan sydän jäi pamppailemaan uudenlaisen tunteen vallassa.

Se oli ihastumista se.

Marita soitti seuraavana päivänä.

– No?

– Mitä no? Elisa kysyi.

– Onko se siellä vieläkin?

– Ei ole.

– Ville kertoi nähneensä teidät Toijalan satamassa juhannusaattona. No, saitko? Seurusteletteko te nyt?

Elisa nauroi makeasti.

– Ei seurustella. Eikä ollut seksiä.

– No voi paska.

– Mutta...

– Nii-in?

– Oli kyllä kiva ilta. Ja me suudeltiin.

– Oi kuinka romanttista! Niin sinulla pitääkin olla! On jo korkea aika, että sinulla on jotain vipinää!

– Miten teidän juhannus meni?

– Äläpä vaihda puheenaihetta! Koska te näette seuraavan kerran?

– Ei meillä ollut siitä mitään puhetta. Kai tässä nyt nähdään tiellä ja pihalla väkisinkin, kun se käy kävelyllä. Paitsi ettei sillä ole enää sitä koulutettavaa koiraa. Se tuli valmiiksi.

– Harmi.

– Ja vielä: Riston ammatti selvisi.

– Mikä se sitten on ammatiltaan?

– Risto on eläkkeellä oleva Suomen armeijan majuri.

Jostain syystä Elisa ei pystynyt kertomaan Maritalle, että mies oli myös palkkasotilas. Se ei olisi ollut enää oikein romanttista.

– Vai niin. No se tarkoittaa, että sillä on varmaan omia aseita. Ja että se osaa käyttää niitä.

Ajatus Riston omista aseista ei ollut Elisalle mieluinen.

– Meinaan vaan, että pitäisikö se houkutella mukaan tähän suunnitelmaan? Mieti nyt, millainen komentaja se olisi siellä pankkisalissa. Se kun ärjäisisi, kaikilla valuisi kuset pitkin kinttuja jo pelkästä äänensävystä. Olisikohan sillä pikkurahan puute, jännityksen kaipuu? Kysäisepä piruuttas.

Elisa pärskähti.

– No en, sille ei varmasti kerrota mitään. Muuten, oletko käynyt kyläpankissa viime aikoina? Siellä oli ovella lappu, että konttori on elokuun alusta asti auki vain keskiviikkoisin ja perjantaisin kymmenestä yhteen. Muulloin se on kiinni. Kai se suljetaan kohta kokonaan.

Marita oli hetken hiljaa, kun sulatteli kuulemaansa.

– Elokuusta eteenpäin se on sitten aina nuijalla lyöty täyteen vanhuksia.

– Sitä minäkin ajattelin.

Molemmat olivat hiljaa. Ennen kuin Marita puhui, Elisa tiesi, mitä Marita sanoisi.

– Sen täytyy tapahtua siis sitä ennen.

Elisa nielaisi.

– Jo heinäkuussa. Ihmiset ovat mökeillään, siellä ei ole paljon asiakkaita eikä työntekijöitä. Maritan ääneen oli hiipinyt unelmoiva sävy.

– Ja ennen kuin meidän laina lankeaa ja saadaan häätö.

– Mietitään nyt vielä. Onko siinä mitään järkeä? Elisa yritti.

– Ei, jos jää kiinni. Mutta mehän ei jäädä.

– Niin, mehän tosiaan ei. Ne muut vain tuppaavat jäämään.

– Eivät kaikki, Marita väitti vastaan itsepintaisesti.

Seuraavan yön Elisa nukkui levottomasti. Hän kääntyili ja vääntyili kuin kahden vaiheilla. Mitä hän itse oikein halusi? Ei ainakaan joutua vankilaan. Se oli ehdottomasti ojasta allikkoon menemistä. Siinä menisi lapsi pesuveden mukana. Elisasta tuntui, että hän oli oravanpyörässä, jonka vauhti kiihtyi koko ajan, eikä hän enää osannut pysäyttää pyörää. Hänen ajatuksensa olivat paksua suttua.

Ainoa selkeä ja mukava ajatus oli elämysyritys, jonka hän ja Risto pistäisivät pystyyn. Hän kypsentäisi nuotiolla ruokaa vieraille, jotka tulivat posket punaisina ja hikisinä metsästä ja kertoivat, että olivat laskeutuneet köydellä Pyhävuoren laelta. Ja tehneet itse nuotion metsään. Ylittäneet köysiradalla Ahvenkosken. Patikoineet kokonaista viisi kilometriä. Leikkineet sellaisia lasten leikkejä, joita aikuiset eivät enää uskaltaneet leikkiä. Risto oli palauttanut heihin rohkeuden, jonka voimalla he puurtaisivat taas talven toimistossa kiltisti kuin ahkerat oravat suuryrityksen ja pienen perheensä eteen.

Mutta. Aina oli se iso Mutta. Se alkupääoma. Köysivaljaat, pakettiauto, ennakkoverot. Astiat, ruuat, vakuutukset. Kaikkeen tarvittiin rahaa. Starttiraha ei ollut työttömyyskorvausta kummempi.

Alkupääoma. Raha. Pankkiryöstö.

Elisan ajatukset olivat alkaneet kiertää kehää.

Sunnuntaina maito loppui, ja Elisa kävi R-kioskilla pyörällä ostamassa maitoa. Hän huomasi, että juhannuksen vuoksi lottoarvonta oli siirretty sunnuntai-iltaan. Hetken mielijohteesta hän otti yhden rivin lottoa, vaikkei lotonnut oikeastaan koskaan. Hyvään tarkoitukseenhan ne rahat aina menivät, taiteen tukemiseen ja sairaiden lasten avuksi, vaikka muuten hänen oli vaikea uskoa lottovoittoon. Mutta millä muulla laillisella tavalla köyhä voisi rikastua kuin lottoamalla? Ei niin millään.

Elisa antoi kassaneidin koneen arpoa numerot, ja kuitin hän talletti lompakkoonsa. Iltapalan aikaan hän asettui television äärelle lottolipuke, kynä ja pala valkeaa paperia kädessään.

Ensimmäinen numero oli nelonen, jota ei ollut hänen rivillään. Toinen oli kaksikymmentäkahdeksan, se näytti löytyvän kupongista. Kolmas numero oli kuusi, ja sekin oli hänen ainokaisella rivillään. Seuraava numero oli kolmekymmentäyksi, mutta sitä hän ei enää ehtinyt tarkistaa, sillä Mikki kaatoi maitopurkin pöydälle.

– Äiti! Mikki huusi Elisaa apuun. Elisa juoksi kastelemaan tiskirättiä. Saara nauroi, vaikka hänen voileipänsä oli kastunut litimäräksi maitoon.

– Nosta se purkki pystyyn, Elisa kiljaisi Mikille. Maito juoksi lattialle, ja Elisalla tuli kiire pyyhkiä lattialla leviävää maitoläiskää, ennen kuin se pääsisi valumaan lattialautojen väliin. Maitoa oli valunut jokaisen lautasen ja leivän alle, juustokin lojui maitolammikossa.

– Sori, se oli vahinko! Mikki sanoi.

– Ei haittaa, saat anteeksi, Elisa sanoi konemaisesti ja pyyhki pöydän puhtaaksi. Saara teki itselleen uuden voileivän, ja Elisa kaatoi Mikille uuden lasin maitoa. Sitten se maitopurkki jo loppuikin.

Elisa ehti television äärelle kuulemaan, että yhtään seitsemän oikein -kuponkia ei ollut löydetty tarkastuksessa. Hän ei ehtinyt kirjoittaa numeroita paperille, kun lottoarvonta jo loppui. Se siitä, hän ajatteli, eipä tullut päävoittoa tähän tupaan. Hän vei kupongin ja paperilapun tietokoneen vierelle ja aikoi tarkistaa myöhemmin netistä oikeat numerot.

Silloin Saara huusi, että siili oli taas pihalla. He juoksivat portaille katsomaan siiliä. Höpö, heidän toinen kissansa, juoksi myös innoissaan katsomaan. Ikävä juttu Höpölle, että siili nosti piikkinsä pystyyn ja käpertyi kerälle. Siinäpä sai Höpö sitä sitten tassulla kokeilla, kunnes älysi jättää harmittavan vaikeasti tapettavan olennon rauhaan. Elisa palasi sisälle korjaamaan ruuat jääkaappiin. Sen jälkeen hän olikin valmis sohvalle katsomaan, josko televisiosta tulisi edes joku lasten kanssa katsottava elokuva. Ihan sama, montako tähteä se olisi sanomalehden kriitikolta saanut. Hän ei halunnut mennä nukkumaan ennen kuin olisi niin väsynyt, ettei pystyisi ajattelemaan mitään. Hän ei halunnut valvoa taas yhtä yötä ajatellen pankkiryöstöä ja peläten tulevaisuutta.

Maanantaina puolenpäivän jälkeen Marita soitti hänelle.

– Voi jumalauta. Mun on nähtävä sut. Pistä teevesi kiehumaan, mä lähden tulemaan nyt heti teille.

Elisa hätääntyi.

– Mitä on tapahtunut?

Uusi osa ilmestyy lauantaina.

Lue lisää:

Jatkiksen osa 5

Jatkiksen osa 4

Jatkiksen osa 3

Jatkiksen osa 2

Jatkiksen osa 1

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.