Risto vie Elisan ja lapset veneilemään. Elämä tuntuu pitkästä aikaa hymyilevän, ja Riston salaperäinen ammattikin selviää vihdoin. Ryöstösuunnitelma ei kuitenkaan jätä Elisaa rauhaan.

Juhannusruusut olivat jo lopsahtamaan päin, kun juhannusaatto koitti. Ilmastonmuutoksen ansiota tämäkin, Elisa mietti, kun alkukesä oli ollut niin lämmin. Pitäisiköhän kasvin nimi vaihtaa vappuruusuksi?

Perunanvarret olivat ponkaisseet hetkessä uuden mullan yläpuolelle ja työntelivät lehtiään tummanvihreinä ja elinvoimaisina. Elisa kasteli niitä, vaikka yöllä oli vähän ropsaissut vettä. Hänellä piti olla paljon tekemistä, etteivät treffit Riston kanssa alkaisi turhaan hermostuttaa.

Elisa oli säästellyt nurmikonleikkuuta tähän päivään, että se olisi juhlahetkellä parturoitu lyhyeksi kuin jalkapallokenttä. Ettei Riston tarvitsisi heti tarjota miehistä apuaan kaikissa talon töissä.

Lapset innostuivat pelaamaan pitkästä aikaa krokettia, vaikka aika pian kyllästyivätkin siihen. Peli oli varmaan mielenkiintoisimmillaan silloin, kun lapsi oli niin pieni, että juuri ja juuri osui palloon ja sai sen kulkemaan edes kymmenen senttiä haluttuun suuntaan. Mikki etsi puumiekat ja kutsui naapurin pikkuritareita taisteluun. Saara haki kirjan ja meni riippumattoon lukemaan. Elisa alkoi kerätä suurta kukkakimppua puutarhapöydälle. Ei hän sentään yötä varten tyynynsä alle ketokukkia poiminut. Riston kasvot olivat mielessä muutenkin.

Elisa nosti pelastusliivit liiteristä tuulettumaan pihalle. Liivit olivat peräisin ajalta, jolloin heilläkin oli ollut vene. Elisa oli vain kyllästynyt koko veneilyyn, koska siihen liittyi enimmäkseen kaikkea muuta kuin varsinaista veneilyä. Milloin oli moottori rikki ja milloin veneen pohja puhki. Milloin venettä piti käydä tyhjentämässä sadevedestä ja milloin oli huolehdittava sen syksyisestä nosto-operaatiosta. Kaikki bensan ostosta lähtien alkoi jäädä Elisa harteille. Kun Make muutti Tampereelle, Elisa möi veneen ja perämoottorin.

Yhä Elisa kaipasi veden pärskeitä kasvoillaan, tuulta, joka hulmuttaa hiuksia, vauhdin hurmaa. Avaraa horisonttia ympärillään ja suolan tuoksua. Mutta ne tunteet kuuluivat merelle, lapsuuteen. Täällä sisämaassa niitä saattoi vain muistella.

Elisa hääräili yhä pihalla pihatöitä tehden, kun Risto saapui täsmällisesti sovittuun aikaan eli kello neljä. Hänellä oli selässään reppu, jonka hän nosti puutarhapöydälle. Sieltä mies kaivoi suklaarasian Elisalle, karkkia ja limsaa lapsille, kokonaisen naudan sisäfileen ja punaviinipullon. Elisa oli mykistynyt.

– Ei sinun olisi tarvinnut, kyllä mä ostin grilliruokaa, Elisa soperteli.

– No te syötte ne sapuskat myöhemmin. Minähän kutsuin itse itseni kylään, joten kyllä minä osallistun ruokakuluihin.

Elisa lähti sisälle viemään fileetä jääkaappiin, ja Risto jäi ulos pelaamaan lasten kanssa sulkapalloa. Elisan oli puristeltava fileetä. Hän oli pitänyt sellaista käsissään herra ties milloin viimeksi. Kokonainen filee oli aivan ylenpalttinen tuliainen. Mitä tämä kertoi Ristosta? Joko hän oli tuhlailevainen, varakas tai halusi todella panostaa suhteeseen. Mieluiten Elisa ottaisi viimeisen vaihtoehdon.

Elisa valmisti fileelle pikaisen marinadin oliiviöljystä, pippureista ja yrteistä. Sitten hän asetti fileen marinadissaan jääkaapin ylähyllylle hellästi kuin vauvan kapaloihin. Elisa ei voinut sille mitään, että häntä alkoi itkettää. Jos tie miehen sydämeen käy vatsan kautta, niin tie köyhän naisen sydämeen käy hänen lastensa vatsan kautta.

Elisan oli käytävä vessassa katsomassa, ettei hänen kevyt kesämeikkinsä ollut tahriintunut. Hän ei ollut meikannut pitkään aikaan, joten hän pelkäsi, että hieroisi silmiään unohtaessaan, että hänellä oli ripsiväriä. Piilolinsseistä huolimatta silmät eivät näyttäneet punaisilta, joten hän oli valmis palaamaan toisten seuraan. Ulko-ovella hän muisti, mikä oli kaikkein paras meikki. Hymy. Ja iloinen hän totisesti oli!

– Sinulla on kaunis hymy, Risto sanoi, kun Elisa astui hänen eteensä.

Elisa ajatteli, että miehet tuskin välittivät siitä, oliko nainen pukeutunut viimeisen muodin mukaisesti tai oliko hänellä vähän pyöreyttä ja pehmeyttä vartalossaan. Pyykkilautavatsaa ei kukaan Riston ikäinen mies varmaan tosissaan odottanut yli nelikymppiseltä kahden lapsen äidiltä. Sellainenhan kieli fanaattisesta kiinnostuksesta omaan vartaloon narsismin tai pakonomaisen urheilun vuoksi. Hiuksia oli turha kiharrella ja lakkailla moottoriveneajelulle, kampaus olisi kuitenkin pilalla jo ensi metreillä. Mutta jos nainen näytti hapanta naamaa aurinkoisena kesäpäivänä, siitä saattoi päätellä, että talven pimeydessä naisesta sukeutuisi varsinainen pirttihirmu. Pois se minusta, Elisa päätti ja hymyili entistä leveämmin.

– Tästä tulee kivaa, hän sanoi.

– Missä muuten Juri on, kun et ottanut sitä mukaan?

– Koulutus on ohi. Minä vein sen jo takaisin kotiinsa.

– Kilttinä koirana?

– Kilttinä koirana.

Mikki ja Saara löytyivät trampoliinilta.

– Lapset! Käykääs vessassa, niin lähdetään!

Kun he kävelivät venerantaan, Risto sanoi:

– Minun täytyy tunnustaa sinulle jotain.

Sydän pomppasi Elisan kurkkuun. Nyt tulisi tieto siitä, että Ristolla oli perhe jossain. Vaimona nuoruudenrakastettu, lapsia ja lapsenlapsia. Tai että hän oli sittenkin poliisi. Tai että hän oli soluttautunut poliisi, joka oli saanut vihiä Elisan ja Maritan pankkiryöstöpuheista, ja oli valmis käräyttämään heidät jo ryöstön suunnittelusta.

– No? Elisa sanoi ja pakotti äänensä iloiseksi.

– Minä kävin jo päivällä ajelemassa veneellä. Sain moottorin huollosta eilen, ja minun oli pakko testata, että se käynnistyy varmasti sitten, kun te olette kyydissä. Mikään ei ole miehelle nolompaa kuin se, että kutsuu tärkeitä ihmisiä veneajelulle, eikä saakaan sitten nykäistyä moottoria käyntiin.

Elisa alkoi nauraa.

– Voi, siihen minä olisin ihan tottunut. Itse en saanut koskaan meidän venettä käyntiin, eivät vain voimat tai taito riittäneet. Ja yleensä siinä vanhassa romussa oli jotain vikaa. Oli aina korkeamman kädessä, päästiinkö matkaan vai tuliko moottoriveneajelusta souturetki.

– No hyvä, että olet tuollainen suurpiirteinen ihminen. Joillekin naisille se voisi olla pettymysten pettymys ja maailmanloppu.

– Ei minulle. Tähän ikään mennessä pettymykset ovat olleet vähän isompia, eikä maailmanloppukaan varmaan vielä meidän aikanamme tule.

Rannassa Elisa teroitti lastensa mieleen, että veneessä voi olla vain yksi kapteeni, ja se on Risto. Ja kapteenin sana on laki. Eli kaikkien on sokeasti toteltava Ristoa, mitä vain hän käskeekään tehdä.

– Eikö edes sinua tarvitse totella? Mikki kysyi pilke silmäkulmassaan.

– Tietysti minuakin, mutta minunkin täytyy totella Ristoa.

– Tämähän on vallan mainio tilanne, Risto naureskeli. – Meidän pitää ehdottomasti jatkaa tätä harrastusta.

– Katsotaan nyt, mitä mieltä olet matkan jälkeen, Elisa toppuutteli Ristoa.

Risto meni istumaan veneen perään, ja lapset istuivat pelastusliivit päällään keskituhdolle. Elisa työnsi veneen vesille ja hyppäsi keulaan istumaan. Risto otti melan ja työnsi veneen pois laiturin läheltä. Sitten hän nykäisi moottorin käynnistysnarusta. Moottori yskäisi ja lupasi, mutta ei käynnistynyt. Risto nykäisi narusta toisen kerran, eikä kone käynnistynyt vieläkään. Elisaa ei asia huolettanut, mutta Risto näytti jo vähän hermostuneelta. Kolmannella kerralla moottori kuitenkin hyrähti käyntiin. Risto käänsi ryypyn pois ja pisti vaihteen silmään. Vene alkoi kaartaa kauniisti kohti ulappaa, ja oli Riston vuoro hymyillä leveästi.

He suuntasivat kohti sisävesilaivan syväväylää. Järvi oli aika matala, mutta eipä Riston veneessäkään ollut kovin paljon syväystä. Lasten oli tietenkin pakko roikkua reunan yli ja yrittää uittaa kättään vedessä, mistä Elisa ojensi heitä tiukalla äänensävyllä. Nopeasti, ettei Riston tarvitsisi. Elisa mulkaisi lapsiaan sillä ilmeellä, joka viestitti, että äidin kanssa ei kannata väitellä. Molemmat pysyivätkin rauhallisina hetken aikaa. Sitten alkoi keskinäinen kähinä, jonka lopettamiseksi Elisa tempaisi salataskustaan kaksi tikkaria. Kivikovaa tikkaria, joiden tuhoamisessa lapsilla olisi kädet ja hampaat täynnä työtä.

He ohittivat muita veneilijöitä ja heilauttivat kättään iloisesti. Elämä näytti nyt Elisalle parhaita puoliaan. Elisa sulki silmänsä ja ajatteli, että tämän muiston voimalla hän tulee jaksamaan monta pitkää ja pimeää talvi-iltaa. Hän vilkaisi Ristoa, joka katseli eteenpäin silmät auringosta sirrillään. Naurunrypyt silmien ympärillä syvenivät, ja Ristokin näytti nauttivan ajelusta koko sydämestään. Hänen lyhyeksi leikattu tukkansa vipatti tuulessa.

Elisa työnsi jo kätensä shortsiensa taskuun ja ajatteli pistävänsä ponnarin pitkiin hiuksiinsa, koska ne heiluivat kaikkialla hänen päänsä ympärillä ja kasvojensa edessä. Sitten hänen mieleensä välähti jostain nettikeskustelusta luettu pätkä, jossa nimimerkki Miehinen mies todisti, että naisen pitkät, terveet ja elinvoimaiset hiukset antoivat miehelle lähtölaukauksen. Elisa jätti ponnarin taskun pohjille ja antoi hiustensa hulmuta kesätuulessa.

He saapuivat Toijalan venesatamaan sopivasti vähän ennen kuutta. Elisa osti kaikille jäätelöt, ja he siirtyivät rannalle seisomaan ja katsomaan, kuinka pienelle lautalle kasattu kokko sytytettiin ja työnnettiin veteen palamaan. Ihmiset taputtivat käsiään, ja haitarimusiikki soi. Elisa näki Maritan seisovan kauempana suuressa joukossa selin häneen ja puhuvan ystävilleen. Ville seisoi Maritan vieressä ja moikkasi Elisaa. Elisa vilkutti ja hymyili Villelle. Hän ehtisi jutella Maritan kanssa myöhemmin.

– Haluatko sinä uida? Elisa sanoi. – Me ainakin kastaudutaan.

– Joo, mennään vain.

Risto ja Mikki menivät miesten pukukoppiin ja Elisa ja Saara naisten. Kun Elisa ja Saara tulivat rantaan, Mikki oli jo vedessä. Risto seisoi odottamassa heitä. Silloin Elisa näki hänen jalkansa. Ne olivat täynnä pitkiä arpia, valkoisia alueita, muhkuroita ja syviä kuoppia ja merkkejä ihonsiirrosta aivan kuin Risto olisi jäänyt palopommin alle tai astunut telamiinaan. Tosin silloin kai hänellä ei olisi ollut jalkoja ollenkaan.

Elisa nosti katseensa Riston jaloista. Risto ei paljastanut ilmeelläkään, että hän olisi huomannut Elisan katseen.

– Joka on viimeisenä vedessä on mätämuna! Saara kiljaisi, ja niin he kaikki rynnistivät laiturille.

Saara hyppäsi pommilla, Risto sukelsi pää edellä ja Elisa viimeisenä jalat edellä. Elisa oli siis mätämuna. Kun hän tuli pintaan, Ristoa ei näkynyt missään. Vasta vähän ajan kuluttua Riston pää nousi vedestä kuin räjähtävä ohjus korkealle pinnan päälle. Mies oli noin sadan metrin päässä laiturista. Elisa lähti uimaan rintauintia hänen luokseen, Saara ja Mikki jäivät hyppimään pommeja laiturilta.

Nyt minä vaadin selityksen, Elisa ajatteli. Ei enää kiertelyä eikä kaartelua.

– Mikä sun jaloissa on?

Risto katsoi Elisaa ihmeissään, kuin ei tajuaisi yhtään, mistä tämä puhuu.

– Mikä niissä sitten oli?

– Ne kaikki arvet.

– Ai ne. Vanhoja taisteluvammoja. Minä olin palkkasotilas. Tai olen.

Sitten Risto sukelsi taas, kuin sulkeakseen korvansa seuraavalta kommentilta. Elisa jäi syljeksimään vettä suustaan hölmistyneenä. Nyt tieto Riston ammatista sitten tuli, ikään kuin maailman luonnollisimpana asiana.

Risto nousi pintaan ja lähti kroolaamaan kohti ulappaa nopeasti kuin Johnny Weissmuller, joka on paremmin tunnettu Tarzanina. Hän ei jäänyt kuuntelemaan Elisan mahdollisia lisäkysymyksiä, vaan jätti Elisan sulattelemaan saamaansa tietoa omin nokkineen. Hänen selkänsä tuntui sanovan: ota tai jätä. Jos ei kelpaa, on sitten kelpaamatta. Lässytyksiä ja kauhisteluja hän ei jäisi kuuntelemaan.

Kaikki palaset loksahtivat kohdalleen. Olisihan hänen pitänyt tämä ymmärtää, Elisa ajatteli, laskea yhteen yksi plus yksi. Elisa kääntyi ja alkoi uida hitaasti kohti laituria. Siinä hän opetti lapsille, kuinka uidaan elefanttia, kun Risto palasi vähintään puolen kilometrin mittaiselta uintimatkaltaan kuin joku triathlonisti.

– Sä oot kova uimaan, Saara sanoi.

– Et ole itsekään hullumpi, Risto sanoi.

Elisa ei pystynyt nostamaan katsettaan Riston jaloista tämän silmiin. Lapset eivät tuntuneet kiinnittävän arpiin mitään huomiota. Heille maailma oli vieläkin niin ihmeellinen paikka ja uusia asioita kävi ilmi päivittäin, että eivät he ymmärtäneet, ettei tuollaisia jalkoja ollut nykypäivinä kovin monella. Ainakaan Suomen uimarannoilla ei näkynyt ihmisiä sotavammojaan esittelemässä.

Risto otti pyyhkeensä ja alkoi kuivailla itseään ja rupatella niitä näitä uimavesien lämmöstä ja kokon komeudesta.

– Joko lähdetään? Elisa kysyi, kun kokko alkoi osoittaa hiipumisen merkkejä.

– Valmis, Risto sanoi ja alkoi tehdä lähtöä pukukopille. – Nähdään veneellä.

Pukukopissa Elisa mietti turvallisuudenkaipuutaan. Jos Ristosta tulisi hänen uusi miesystävänsä, hänen ei varmaan tarvitsisi ikinä pelätä kodin ulkopuolisia uhkia. Ei murtovarkaita eikä maaseudulle eksyneitä mielipuolia. Mutta eipä niitä heillä päin muutenkaan haitaksi asti vilissyt. Entä jos se kaikki lähitaistelutaito kääntyisi joskus häntä itseään tai mikä pahinta, lapsia, vastaan? Mies oli elänyt sodan ja väkivallan keskellä, joten kestäisikö hän tylsyyttä ja rauhaa pitkään? Ja pahimpana kysymyksenä kaikesta: Oliko Risto tappanut ihmisen? Ihmisiä?

He palasivat kotirantaan moottorin toimiessa kuin ihmisen ajatus. Kun he kävelivät rannasta kotiin ja lapset juoksivat jo edellä kilpaa, Risto lausui:

– Sinä olet aika hiljainen. Pelottaako sinua minun seurassa nyt, kun tiedät minun ammatin?

Elisa mietti hetken. Sitten hänen oli sanottava:

– Ei pelota. Oikeastaan päinvastoin. Minä pelkäsin jo jotain pahempaa.

Risto kertoi, kuinka hänelle oli ollut selvää pienestä asti, että hänestä tulee sotilas. Hän oli sotilassukua ja kasvanut kiinni siihen maailmaan ja ajattelutapaan. Hän oli ollut YK:n rauhanturvajoukoissa Golanin kukkuloilla, Jordaniassa, Kyproksella ja Bosniassa. Sitten hän oli loukkaantunut laskuvarjohypyssä, kun laskuvarjon hidastin ei ollut toiminut, ja varjo kiskaisi häneltä melkein niskan poikki.

– Tulin tajuihini vasta sata metriä ennen maata, ja sain juuri ja juuri käännettyä varjon vastatuuleen yhdellä kädellä. Kaularankani oli murtunut ja oikea käteni halvaantunut. Eräänä aamuna tunsin sormenpäissäni pistelyä. Siitä alkoi toipumiseni. Kuntoutusaika oli pitkä ja työ helvetillinen, mutta sain kuin sainkin itseni kuntoon. Jäin kuitenkin eläkkeelle Suomen armeijasta, mutta en osannut olla laiskana. Minä olen sotilas. Siksi päätin jatkaa ammattisotilaana muilla rintamilla. Silloin olin sotilasarvoltani majuri. Vuonna 2001 aloitin Afganistanissa, mutta en Suomen armeijan palveluksessa, vaan kansainvälisissä tehtävissä.

– Eli?

– Minut palkkasi englantilainen firma, jonka nimeä en voi sanoa. Tällaiselle kuin minä löytyy aina käyttöä, koska olen sekä taistelusukeltaja että laskuvarjojääkäri. Mutta ne ovat raskaita reissuja. Jotain ylivertaisen hienoa niissä silti oli. Ehkä upeinta oli miesten uskollisuus ja lojaalius. Ryhmän tiiviys oli sen vahvuus. Niin lähdin aina uudestaan Afganistaniin. Sain kranaatinsirpaleita jalkoihini ja jouduin pari kertaa tulipaloon. Minua on myös ammuttu ja puukotettu lukemattomia kertoja. Kerran putosin lentokoneen mukana ja säilyin kuin ihmeen kaupalla hengissä. Minussa on enemmän titaania kuin monessa kaivoksessa.

Elisa hymähti.

– Terveys kärsi ja henki oli monesti vaarassa lähteä. Joten väkisinkin aloin ajatella, että onko tässä mitään mieltä. Eivät ne olleet minun sotiani, en minä puolustanut Suomen kansaa, kieltä enkä isänmaata. Aloin miettiä, että ehkä sotani on sodittu. Mutta en minä osaa tehdä muutakaan, mitä nyt näitä remontteja. Ja jotain on pakko tehdä, vaikka eläke juokseekin. En kerta kaikkiaan pysty olemaan tekemättä mitään.

– Niin just, Elisa tarttui hanakasti tähän oljenkorteen. Tästä aiheesta hän osasi puhua. Yhtäkkiä hänen puheensa alkoi suorastaan pulputa. Hän alkoi kertoa Ristolle, kuinka vaikeaa hänen oli ollut jäädä kolarin jälkeen sairauslomalle ja ymmärtää, että hänen työnsä olivat hänen ammatissaan tehty. Mutta vielä hän ei ollut keksinyt ammattia, johon voisi ryhtyä. Kaikissa töissä piti istua tietokoneella, eikä hänen niskansa kestäisi paikallaan kyyhöttämistä.

– Parasta olisi, kun voisi olla vain ulkona ja liikkua monipuolisesti, Elisa sanoi. – Koska kyllä minä töiden teosta tykkään.

– Niin minäkin. Olen miettinyt, että voisin olla aika hyvä eräopas tai joku sellainen, Risto sanoi. – Osaan neuvoa ihmisiä, miten liikutaan luonnossa ja pärjätään erämaassa.

– Minä taas olen aika hyvä kokki, Elisa heitti ja jatkoi:

– Mehän voitais perustaa yhteinen yritys. Sinä veisit ihmisiä seikkailu- ja survival-kierroksille, ja minä tekisin heille nuotiolla herkullista riistaruokaa. Olen käynyt ensiapukurssejakin. Paikkaisin laastarilla haavat ja sitoisin sijoiltaan menneet kädet kantositeeseen. Sitten sinä kertoisit hurjia tarinoita vuosistasi maailmalla ja minä kaataisin kaikille juotavaa kuksaan. Sellaisia elämysiltojahan yritykset nykyään järjestävät toimistotyöntekijöilleen.

– Täydellinen bisnesidea! Mutta ensin saat näyttää minulle, kuinka hyvä ruuanlaittaja sinä olet.

He tulivat kotiin, ja Elisa pisti heidän pyyhkeensä pyykkinarulle kuivumaan. Hän pyysi Ristoa ja lapsia virittelemään nuotion ja leikkasi naudanfileen pihveiksi. Elisa hieroi marinadia lihan pintaan ja lisäsi hieman pippuria. Pihvit oli parasta suolata vasta kypsinä, muuten suola irrottaisi pihveistä lihasnesteet ja maun.

Elisa teki tuoresalaatin tomaatista, basilikasta, sipulisilpusta ja mozzarellasta. Hän maustoi salaatin oliiviöljyllä, balsamicolla ja mustapippurilla. Pihveille hän teki jogurttikastikkeen, jonka hän terästi rakuunalla ja chilillä. Elisa valmisti myös muutaman paprika-kesäkurpitsavartaan ja täytti suuria herkkusieniä homejuustolla ja kääri ne sitten pekoniin. Hänellä oli muurikkapannu, jossa pystyi grillaamaan kaiken avotulella.

He kattoivat yhdessä aterian ulos. Punavalkoruudulliset pöytäliinat, sinivalkoiset lautaset, siniset lautasliinat, entisestä elämästä säilyneet pihviveitset ja haarukat sekä viinilasit Ristolle ja Elisalle. Lapsille limsamukit ja tietysti grillimakkaraa ja sinappia. Talouspaperia käden ulottuville ja grillauspihdit, ja homma saattoi alkaa.

Koko ajan grillatessaan Elisa mietti kahta asiaa. Toisaalta hänen mieltään lämmitti ajatus, että he tosissaan pistäisivät yhteisen yrityksen pystyyn ja suunnittelivat yhteistä tulevaisuutta. Kaikki tuntui niin selkeältä ja järkevältä: näin he molemmat pääsisivät taas mukaan työelämään. Mutta toinen taustalla väijyvä, suurempi ajatus oli: Millainen ihminen tuo lapsille mukavia jutteleva palkkasotilas oikeasti olikaan? Millaisia vammoja ja traumoja hän kantoikaan sielussaan, kun jaloissakin oli noin pahoja?

Sitten epäilykset alkoivat kaataa yrityssuunnitelmia. Sellainen firma tarvitsisi alkupääomaa, ja sitähän ei ainakaan hänellä ollut. Koko päähänpisto alkoi tuntua lapselliselta ja tuhoon tuomitulta. Heidän taidoillaan varustettuja ihmisiä oli Suomi puolillaan. Mistä he saisivat asiakkaat? Ja kuka lapsia hoitaisi vaelluspäivien aikana?

Ruoka sen sijaan onnistui yli odotusten.

– Miten hyvää, Risto huokaili monta kertaa. – Miten loistava kokki sinä Elisa oletkaan! Taivaallista herkkua!

– No, älähän nyt liioittele...

Ruokaa oli tietysti aivan liikaa, mutta Elisa kutsui naapureitakin maistamaan. He viettivät varsin hauskan illan, ja kun Elisa meni huolehtimaan lasten iltapesut ja nukkumaanmenot, hän kuiskasi Ristolle, että tämä odottaisi vielä pihalla. Hän halusi hyvästellä Riston kahden kesken.

Kun Elisa palasi, Risto oli lisännyt nuotioon puita ja kohenteli tulta pitkällä kepillä. Tulen loimun valossa hänen silmänsä näyttivät vilkkuvan.

– Kiitos tästä ihanasta illasta, Elisa sanoi.

Risto naurahti matalasti.

– Kiitos itsellesi. Sinähän tämän illan teit, ja päivän. Millainen nainen... Hellä äiti, hauska ja vieraanvarainen emäntä, upea ihminen...

Elisa melkein punastui. Siinä samassa Risto oli kietonut kätensä Elisa ympärille ja painanut suudelman hänen huulilleen. Elisa vastasi siihen ensin ystävällisesti, sitten jo kiihkeästi. He suutelivat pitkään. Elisa tunsi Riston vartalon kiinteänä ja lämpimänä omaansa vasten. Riston kädet vaelsivat Elisan selässä ja pysähtyivät pakaroihin. Elisa painautui yhä tiukemmin Ristoa vasten. Lopulta he irrottautuivat hitaasti ja varovasti toisistaan ja kuiskasivat hyvää yötä. Risto lähti kävelemään yön hämärässä kotiinsa, ja Elisa olisi voinut vaikka vannoa, että mies vihelteli kulkiessaan.

Elisan sydän jäi pamppailemaan uudenlaisen tunteen vallassa.

Se oli ihastumista se.

Marita soitti seuraavana päivänä.

– No?

– Mitä no? Elisa kysyi.

– Onko se siellä vieläkin?

– Ei ole.

– Ville kertoi nähneensä teidät Toijalan satamassa juhannusaattona. No, saitko? Seurusteletteko te nyt?

Elisa nauroi makeasti.

– Ei seurustella. Eikä ollut seksiä.

– No voi paska.

– Mutta...

– Nii-in?

– Oli kyllä kiva ilta. Ja me suudeltiin.

– Oi kuinka romanttista! Niin sinulla pitääkin olla! On jo korkea aika, että sinulla on jotain vipinää!

– Miten teidän juhannus meni?

– Äläpä vaihda puheenaihetta! Koska te näette seuraavan kerran?

– Ei meillä ollut siitä mitään puhetta. Kai tässä nyt nähdään tiellä ja pihalla väkisinkin, kun se käy kävelyllä. Paitsi ettei sillä ole enää sitä koulutettavaa koiraa. Se tuli valmiiksi.

– Harmi.

– Ja vielä: Riston ammatti selvisi.

– Mikä se sitten on ammatiltaan?

– Risto on eläkkeellä oleva Suomen armeijan majuri.

Jostain syystä Elisa ei pystynyt kertomaan Maritalle, että mies oli myös palkkasotilas. Se ei olisi ollut enää oikein romanttista.

– Vai niin. No se tarkoittaa, että sillä on varmaan omia aseita. Ja että se osaa käyttää niitä.

Ajatus Riston omista aseista ei ollut Elisalle mieluinen.

– Meinaan vaan, että pitäisikö se houkutella mukaan tähän suunnitelmaan? Mieti nyt, millainen komentaja se olisi siellä pankkisalissa. Se kun ärjäisisi, kaikilla valuisi kuset pitkin kinttuja jo pelkästä äänensävystä. Olisikohan sillä pikkurahan puute, jännityksen kaipuu? Kysäisepä piruuttas.

Elisa pärskähti.

– No en, sille ei varmasti kerrota mitään. Muuten, oletko käynyt kyläpankissa viime aikoina? Siellä oli ovella lappu, että konttori on elokuun alusta asti auki vain keskiviikkoisin ja perjantaisin kymmenestä yhteen. Muulloin se on kiinni. Kai se suljetaan kohta kokonaan.

Marita oli hetken hiljaa, kun sulatteli kuulemaansa.

– Elokuusta eteenpäin se on sitten aina nuijalla lyöty täyteen vanhuksia.

– Sitä minäkin ajattelin.

Molemmat olivat hiljaa. Ennen kuin Marita puhui, Elisa tiesi, mitä Marita sanoisi.

– Sen täytyy tapahtua siis sitä ennen.

Elisa nielaisi.

– Jo heinäkuussa. Ihmiset ovat mökeillään, siellä ei ole paljon asiakkaita eikä työntekijöitä. Maritan ääneen oli hiipinyt unelmoiva sävy.

– Ja ennen kuin meidän laina lankeaa ja saadaan häätö.

– Mietitään nyt vielä. Onko siinä mitään järkeä? Elisa yritti.

– Ei, jos jää kiinni. Mutta mehän ei jäädä.

– Niin, mehän tosiaan ei. Ne muut vain tuppaavat jäämään.

– Eivät kaikki, Marita väitti vastaan itsepintaisesti.

Seuraavan yön Elisa nukkui levottomasti. Hän kääntyili ja vääntyili kuin kahden vaiheilla. Mitä hän itse oikein halusi? Ei ainakaan joutua vankilaan. Se oli ehdottomasti ojasta allikkoon menemistä. Siinä menisi lapsi pesuveden mukana. Elisasta tuntui, että hän oli oravanpyörässä, jonka vauhti kiihtyi koko ajan, eikä hän enää osannut pysäyttää pyörää. Hänen ajatuksensa olivat paksua suttua.

Ainoa selkeä ja mukava ajatus oli elämysyritys, jonka hän ja Risto pistäisivät pystyyn. Hän kypsentäisi nuotiolla ruokaa vieraille, jotka tulivat posket punaisina ja hikisinä metsästä ja kertoivat, että olivat laskeutuneet köydellä Pyhävuoren laelta. Ja tehneet itse nuotion metsään. Ylittäneet köysiradalla Ahvenkosken. Patikoineet kokonaista viisi kilometriä. Leikkineet sellaisia lasten leikkejä, joita aikuiset eivät enää uskaltaneet leikkiä. Risto oli palauttanut heihin rohkeuden, jonka voimalla he puurtaisivat taas talven toimistossa kiltisti kuin ahkerat oravat suuryrityksen ja pienen perheensä eteen.

Mutta. Aina oli se iso Mutta. Se alkupääoma. Köysivaljaat, pakettiauto, ennakkoverot. Astiat, ruuat, vakuutukset. Kaikkeen tarvittiin rahaa. Starttiraha ei ollut työttömyyskorvausta kummempi.

Alkupääoma. Raha. Pankkiryöstö.

Elisan ajatukset olivat alkaneet kiertää kehää.

Sunnuntaina maito loppui, ja Elisa kävi R-kioskilla pyörällä ostamassa maitoa. Hän huomasi, että juhannuksen vuoksi lottoarvonta oli siirretty sunnuntai-iltaan. Hetken mielijohteesta hän otti yhden rivin lottoa, vaikkei lotonnut oikeastaan koskaan. Hyvään tarkoitukseenhan ne rahat aina menivät, taiteen tukemiseen ja sairaiden lasten avuksi, vaikka muuten hänen oli vaikea uskoa lottovoittoon. Mutta millä muulla laillisella tavalla köyhä voisi rikastua kuin lottoamalla? Ei niin millään.

Elisa antoi kassaneidin koneen arpoa numerot, ja kuitin hän talletti lompakkoonsa. Iltapalan aikaan hän asettui television äärelle lottolipuke, kynä ja pala valkeaa paperia kädessään.

Ensimmäinen numero oli nelonen, jota ei ollut hänen rivillään. Toinen oli kaksikymmentäkahdeksan, se näytti löytyvän kupongista. Kolmas numero oli kuusi, ja sekin oli hänen ainokaisella rivillään. Seuraava numero oli kolmekymmentäyksi, mutta sitä hän ei enää ehtinyt tarkistaa, sillä Mikki kaatoi maitopurkin pöydälle.

– Äiti! Mikki huusi Elisaa apuun. Elisa juoksi kastelemaan tiskirättiä. Saara nauroi, vaikka hänen voileipänsä oli kastunut litimäräksi maitoon.

– Nosta se purkki pystyyn, Elisa kiljaisi Mikille. Maito juoksi lattialle, ja Elisalla tuli kiire pyyhkiä lattialla leviävää maitoläiskää, ennen kuin se pääsisi valumaan lattialautojen väliin. Maitoa oli valunut jokaisen lautasen ja leivän alle, juustokin lojui maitolammikossa.

– Sori, se oli vahinko! Mikki sanoi.

– Ei haittaa, saat anteeksi, Elisa sanoi konemaisesti ja pyyhki pöydän puhtaaksi. Saara teki itselleen uuden voileivän, ja Elisa kaatoi Mikille uuden lasin maitoa. Sitten se maitopurkki jo loppuikin.

Elisa ehti television äärelle kuulemaan, että yhtään seitsemän oikein -kuponkia ei ollut löydetty tarkastuksessa. Hän ei ehtinyt kirjoittaa numeroita paperille, kun lottoarvonta jo loppui. Se siitä, hän ajatteli, eipä tullut päävoittoa tähän tupaan. Hän vei kupongin ja paperilapun tietokoneen vierelle ja aikoi tarkistaa myöhemmin netistä oikeat numerot.

Silloin Saara huusi, että siili oli taas pihalla. He juoksivat portaille katsomaan siiliä. Höpö, heidän toinen kissansa, juoksi myös innoissaan katsomaan. Ikävä juttu Höpölle, että siili nosti piikkinsä pystyyn ja käpertyi kerälle. Siinäpä sai Höpö sitä sitten tassulla kokeilla, kunnes älysi jättää harmittavan vaikeasti tapettavan olennon rauhaan. Elisa palasi sisälle korjaamaan ruuat jääkaappiin. Sen jälkeen hän olikin valmis sohvalle katsomaan, josko televisiosta tulisi edes joku lasten kanssa katsottava elokuva. Ihan sama, montako tähteä se olisi sanomalehden kriitikolta saanut. Hän ei halunnut mennä nukkumaan ennen kuin olisi niin väsynyt, ettei pystyisi ajattelemaan mitään. Hän ei halunnut valvoa taas yhtä yötä ajatellen pankkiryöstöä ja peläten tulevaisuutta.

Maanantaina puolenpäivän jälkeen Marita soitti hänelle.

– Voi jumalauta. Mun on nähtävä sut. Pistä teevesi kiehumaan, mä lähden tulemaan nyt heti teille.

Elisa hätääntyi.

– Mitä on tapahtunut?

Uusi osa ilmestyy lauantaina.

Lue lisää:

Jatkiksen osa 5

Jatkiksen osa 4

Jatkiksen osa 3

Jatkiksen osa 2

Jatkiksen osa 1