Risto vie Elisan ja lapset veneilemään. Elämä tuntuu pitkästä aikaa hymyilevän, ja Riston salaperäinen ammattikin selviää vihdoin. Ryöstösuunnitelma ei kuitenkaan jätä Elisaa rauhaan.

Juhannusruusut olivat jo lopsahtamaan päin, kun juhannusaatto koitti. Ilmastonmuutoksen ansiota tämäkin, Elisa mietti, kun alkukesä oli ollut niin lämmin. Pitäisiköhän kasvin nimi vaihtaa vappuruusuksi?

Perunanvarret olivat ponkaisseet hetkessä uuden mullan yläpuolelle ja työntelivät lehtiään tummanvihreinä ja elinvoimaisina. Elisa kasteli niitä, vaikka yöllä oli vähän ropsaissut vettä. Hänellä piti olla paljon tekemistä, etteivät treffit Riston kanssa alkaisi turhaan hermostuttaa.

Elisa oli säästellyt nurmikonleikkuuta tähän päivään, että se olisi juhlahetkellä parturoitu lyhyeksi kuin jalkapallokenttä. Ettei Riston tarvitsisi heti tarjota miehistä apuaan kaikissa talon töissä.

Lapset innostuivat pelaamaan pitkästä aikaa krokettia, vaikka aika pian kyllästyivätkin siihen. Peli oli varmaan mielenkiintoisimmillaan silloin, kun lapsi oli niin pieni, että juuri ja juuri osui palloon ja sai sen kulkemaan edes kymmenen senttiä haluttuun suuntaan. Mikki etsi puumiekat ja kutsui naapurin pikkuritareita taisteluun. Saara haki kirjan ja meni riippumattoon lukemaan. Elisa alkoi kerätä suurta kukkakimppua puutarhapöydälle. Ei hän sentään yötä varten tyynynsä alle ketokukkia poiminut. Riston kasvot olivat mielessä muutenkin.

Elisa nosti pelastusliivit liiteristä tuulettumaan pihalle. Liivit olivat peräisin ajalta, jolloin heilläkin oli ollut vene. Elisa oli vain kyllästynyt koko veneilyyn, koska siihen liittyi enimmäkseen kaikkea muuta kuin varsinaista veneilyä. Milloin oli moottori rikki ja milloin veneen pohja puhki. Milloin venettä piti käydä tyhjentämässä sadevedestä ja milloin oli huolehdittava sen syksyisestä nosto-operaatiosta. Kaikki bensan ostosta lähtien alkoi jäädä Elisa harteille. Kun Make muutti Tampereelle, Elisa möi veneen ja perämoottorin.

Yhä Elisa kaipasi veden pärskeitä kasvoillaan, tuulta, joka hulmuttaa hiuksia, vauhdin hurmaa. Avaraa horisonttia ympärillään ja suolan tuoksua. Mutta ne tunteet kuuluivat merelle, lapsuuteen. Täällä sisämaassa niitä saattoi vain muistella.

Elisa hääräili yhä pihalla pihatöitä tehden, kun Risto saapui täsmällisesti sovittuun aikaan eli kello neljä. Hänellä oli selässään reppu, jonka hän nosti puutarhapöydälle. Sieltä mies kaivoi suklaarasian Elisalle, karkkia ja limsaa lapsille, kokonaisen naudan sisäfileen ja punaviinipullon. Elisa oli mykistynyt.

– Ei sinun olisi tarvinnut, kyllä mä ostin grilliruokaa, Elisa soperteli.

– No te syötte ne sapuskat myöhemmin. Minähän kutsuin itse itseni kylään, joten kyllä minä osallistun ruokakuluihin.

Elisa lähti sisälle viemään fileetä jääkaappiin, ja Risto jäi ulos pelaamaan lasten kanssa sulkapalloa. Elisan oli puristeltava fileetä. Hän oli pitänyt sellaista käsissään herra ties milloin viimeksi. Kokonainen filee oli aivan ylenpalttinen tuliainen. Mitä tämä kertoi Ristosta? Joko hän oli tuhlailevainen, varakas tai halusi todella panostaa suhteeseen. Mieluiten Elisa ottaisi viimeisen vaihtoehdon.

Elisa valmisti fileelle pikaisen marinadin oliiviöljystä, pippureista ja yrteistä. Sitten hän asetti fileen marinadissaan jääkaapin ylähyllylle hellästi kuin vauvan kapaloihin. Elisa ei voinut sille mitään, että häntä alkoi itkettää. Jos tie miehen sydämeen käy vatsan kautta, niin tie köyhän naisen sydämeen käy hänen lastensa vatsan kautta.

Elisan oli käytävä vessassa katsomassa, ettei hänen kevyt kesämeikkinsä ollut tahriintunut. Hän ei ollut meikannut pitkään aikaan, joten hän pelkäsi, että hieroisi silmiään unohtaessaan, että hänellä oli ripsiväriä. Piilolinsseistä huolimatta silmät eivät näyttäneet punaisilta, joten hän oli valmis palaamaan toisten seuraan. Ulko-ovella hän muisti, mikä oli kaikkein paras meikki. Hymy. Ja iloinen hän totisesti oli!

– Sinulla on kaunis hymy, Risto sanoi, kun Elisa astui hänen eteensä.

Elisa ajatteli, että miehet tuskin välittivät siitä, oliko nainen pukeutunut viimeisen muodin mukaisesti tai oliko hänellä vähän pyöreyttä ja pehmeyttä vartalossaan. Pyykkilautavatsaa ei kukaan Riston ikäinen mies varmaan tosissaan odottanut yli nelikymppiseltä kahden lapsen äidiltä. Sellainenhan kieli fanaattisesta kiinnostuksesta omaan vartaloon narsismin tai pakonomaisen urheilun vuoksi. Hiuksia oli turha kiharrella ja lakkailla moottoriveneajelulle, kampaus olisi kuitenkin pilalla jo ensi metreillä. Mutta jos nainen näytti hapanta naamaa aurinkoisena kesäpäivänä, siitä saattoi päätellä, että talven pimeydessä naisesta sukeutuisi varsinainen pirttihirmu. Pois se minusta, Elisa päätti ja hymyili entistä leveämmin.

– Tästä tulee kivaa, hän sanoi.

– Missä muuten Juri on, kun et ottanut sitä mukaan?

– Koulutus on ohi. Minä vein sen jo takaisin kotiinsa.

– Kilttinä koirana?

– Kilttinä koirana.

Mikki ja Saara löytyivät trampoliinilta.

– Lapset! Käykääs vessassa, niin lähdetään!

Kun he kävelivät venerantaan, Risto sanoi:

– Minun täytyy tunnustaa sinulle jotain.

Sydän pomppasi Elisan kurkkuun. Nyt tulisi tieto siitä, että Ristolla oli perhe jossain. Vaimona nuoruudenrakastettu, lapsia ja lapsenlapsia. Tai että hän oli sittenkin poliisi. Tai että hän oli soluttautunut poliisi, joka oli saanut vihiä Elisan ja Maritan pankkiryöstöpuheista, ja oli valmis käräyttämään heidät jo ryöstön suunnittelusta.

– No? Elisa sanoi ja pakotti äänensä iloiseksi.

– Minä kävin jo päivällä ajelemassa veneellä. Sain moottorin huollosta eilen, ja minun oli pakko testata, että se käynnistyy varmasti sitten, kun te olette kyydissä. Mikään ei ole miehelle nolompaa kuin se, että kutsuu tärkeitä ihmisiä veneajelulle, eikä saakaan sitten nykäistyä moottoria käyntiin.

Elisa alkoi nauraa.

– Voi, siihen minä olisin ihan tottunut. Itse en saanut koskaan meidän venettä käyntiin, eivät vain voimat tai taito riittäneet. Ja yleensä siinä vanhassa romussa oli jotain vikaa. Oli aina korkeamman kädessä, päästiinkö matkaan vai tuliko moottoriveneajelusta souturetki.

– No hyvä, että olet tuollainen suurpiirteinen ihminen. Joillekin naisille se voisi olla pettymysten pettymys ja maailmanloppu.

– Ei minulle. Tähän ikään mennessä pettymykset ovat olleet vähän isompia, eikä maailmanloppukaan varmaan vielä meidän aikanamme tule.

Rannassa Elisa teroitti lastensa mieleen, että veneessä voi olla vain yksi kapteeni, ja se on Risto. Ja kapteenin sana on laki. Eli kaikkien on sokeasti toteltava Ristoa, mitä vain hän käskeekään tehdä.

– Eikö edes sinua tarvitse totella? Mikki kysyi pilke silmäkulmassaan.

– Tietysti minuakin, mutta minunkin täytyy totella Ristoa.

– Tämähän on vallan mainio tilanne, Risto naureskeli. – Meidän pitää ehdottomasti jatkaa tätä harrastusta.

– Katsotaan nyt, mitä mieltä olet matkan jälkeen, Elisa toppuutteli Ristoa.

Risto meni istumaan veneen perään, ja lapset istuivat pelastusliivit päällään keskituhdolle. Elisa työnsi veneen vesille ja hyppäsi keulaan istumaan. Risto otti melan ja työnsi veneen pois laiturin läheltä. Sitten hän nykäisi moottorin käynnistysnarusta. Moottori yskäisi ja lupasi, mutta ei käynnistynyt. Risto nykäisi narusta toisen kerran, eikä kone käynnistynyt vieläkään. Elisaa ei asia huolettanut, mutta Risto näytti jo vähän hermostuneelta. Kolmannella kerralla moottori kuitenkin hyrähti käyntiin. Risto käänsi ryypyn pois ja pisti vaihteen silmään. Vene alkoi kaartaa kauniisti kohti ulappaa, ja oli Riston vuoro hymyillä leveästi.

He suuntasivat kohti sisävesilaivan syväväylää. Järvi oli aika matala, mutta eipä Riston veneessäkään ollut kovin paljon syväystä. Lasten oli tietenkin pakko roikkua reunan yli ja yrittää uittaa kättään vedessä, mistä Elisa ojensi heitä tiukalla äänensävyllä. Nopeasti, ettei Riston tarvitsisi. Elisa mulkaisi lapsiaan sillä ilmeellä, joka viestitti, että äidin kanssa ei kannata väitellä. Molemmat pysyivätkin rauhallisina hetken aikaa. Sitten alkoi keskinäinen kähinä, jonka lopettamiseksi Elisa tempaisi salataskustaan kaksi tikkaria. Kivikovaa tikkaria, joiden tuhoamisessa lapsilla olisi kädet ja hampaat täynnä työtä.

He ohittivat muita veneilijöitä ja heilauttivat kättään iloisesti. Elämä näytti nyt Elisalle parhaita puoliaan. Elisa sulki silmänsä ja ajatteli, että tämän muiston voimalla hän tulee jaksamaan monta pitkää ja pimeää talvi-iltaa. Hän vilkaisi Ristoa, joka katseli eteenpäin silmät auringosta sirrillään. Naurunrypyt silmien ympärillä syvenivät, ja Ristokin näytti nauttivan ajelusta koko sydämestään. Hänen lyhyeksi leikattu tukkansa vipatti tuulessa.

Elisa työnsi jo kätensä shortsiensa taskuun ja ajatteli pistävänsä ponnarin pitkiin hiuksiinsa, koska ne heiluivat kaikkialla hänen päänsä ympärillä ja kasvojensa edessä. Sitten hänen mieleensä välähti jostain nettikeskustelusta luettu pätkä, jossa nimimerkki Miehinen mies todisti, että naisen pitkät, terveet ja elinvoimaiset hiukset antoivat miehelle lähtölaukauksen. Elisa jätti ponnarin taskun pohjille ja antoi hiustensa hulmuta kesätuulessa.

He saapuivat Toijalan venesatamaan sopivasti vähän ennen kuutta. Elisa osti kaikille jäätelöt, ja he siirtyivät rannalle seisomaan ja katsomaan, kuinka pienelle lautalle kasattu kokko sytytettiin ja työnnettiin veteen palamaan. Ihmiset taputtivat käsiään, ja haitarimusiikki soi. Elisa näki Maritan seisovan kauempana suuressa joukossa selin häneen ja puhuvan ystävilleen. Ville seisoi Maritan vieressä ja moikkasi Elisaa. Elisa vilkutti ja hymyili Villelle. Hän ehtisi jutella Maritan kanssa myöhemmin.

– Haluatko sinä uida? Elisa sanoi. – Me ainakin kastaudutaan.

– Joo, mennään vain.

Risto ja Mikki menivät miesten pukukoppiin ja Elisa ja Saara naisten. Kun Elisa ja Saara tulivat rantaan, Mikki oli jo vedessä. Risto seisoi odottamassa heitä. Silloin Elisa näki hänen jalkansa. Ne olivat täynnä pitkiä arpia, valkoisia alueita, muhkuroita ja syviä kuoppia ja merkkejä ihonsiirrosta aivan kuin Risto olisi jäänyt palopommin alle tai astunut telamiinaan. Tosin silloin kai hänellä ei olisi ollut jalkoja ollenkaan.

Elisa nosti katseensa Riston jaloista. Risto ei paljastanut ilmeelläkään, että hän olisi huomannut Elisan katseen.

– Joka on viimeisenä vedessä on mätämuna! Saara kiljaisi, ja niin he kaikki rynnistivät laiturille.

Saara hyppäsi pommilla, Risto sukelsi pää edellä ja Elisa viimeisenä jalat edellä. Elisa oli siis mätämuna. Kun hän tuli pintaan, Ristoa ei näkynyt missään. Vasta vähän ajan kuluttua Riston pää nousi vedestä kuin räjähtävä ohjus korkealle pinnan päälle. Mies oli noin sadan metrin päässä laiturista. Elisa lähti uimaan rintauintia hänen luokseen, Saara ja Mikki jäivät hyppimään pommeja laiturilta.

Nyt minä vaadin selityksen, Elisa ajatteli. Ei enää kiertelyä eikä kaartelua.

– Mikä sun jaloissa on?

Risto katsoi Elisaa ihmeissään, kuin ei tajuaisi yhtään, mistä tämä puhuu.

– Mikä niissä sitten oli?

– Ne kaikki arvet.

– Ai ne. Vanhoja taisteluvammoja. Minä olin palkkasotilas. Tai olen.

Sitten Risto sukelsi taas, kuin sulkeakseen korvansa seuraavalta kommentilta. Elisa jäi syljeksimään vettä suustaan hölmistyneenä. Nyt tieto Riston ammatista sitten tuli, ikään kuin maailman luonnollisimpana asiana.

Risto nousi pintaan ja lähti kroolaamaan kohti ulappaa nopeasti kuin Johnny Weissmuller, joka on paremmin tunnettu Tarzanina. Hän ei jäänyt kuuntelemaan Elisan mahdollisia lisäkysymyksiä, vaan jätti Elisan sulattelemaan saamaansa tietoa omin nokkineen. Hänen selkänsä tuntui sanovan: ota tai jätä. Jos ei kelpaa, on sitten kelpaamatta. Lässytyksiä ja kauhisteluja hän ei jäisi kuuntelemaan.

Kaikki palaset loksahtivat kohdalleen. Olisihan hänen pitänyt tämä ymmärtää, Elisa ajatteli, laskea yhteen yksi plus yksi. Elisa kääntyi ja alkoi uida hitaasti kohti laituria. Siinä hän opetti lapsille, kuinka uidaan elefanttia, kun Risto palasi vähintään puolen kilometrin mittaiselta uintimatkaltaan kuin joku triathlonisti.

– Sä oot kova uimaan, Saara sanoi.

– Et ole itsekään hullumpi, Risto sanoi.

Elisa ei pystynyt nostamaan katsettaan Riston jaloista tämän silmiin. Lapset eivät tuntuneet kiinnittävän arpiin mitään huomiota. Heille maailma oli vieläkin niin ihmeellinen paikka ja uusia asioita kävi ilmi päivittäin, että eivät he ymmärtäneet, ettei tuollaisia jalkoja ollut nykypäivinä kovin monella. Ainakaan Suomen uimarannoilla ei näkynyt ihmisiä sotavammojaan esittelemässä.

Risto otti pyyhkeensä ja alkoi kuivailla itseään ja rupatella niitä näitä uimavesien lämmöstä ja kokon komeudesta.

– Joko lähdetään? Elisa kysyi, kun kokko alkoi osoittaa hiipumisen merkkejä.

– Valmis, Risto sanoi ja alkoi tehdä lähtöä pukukopille. – Nähdään veneellä.

Pukukopissa Elisa mietti turvallisuudenkaipuutaan. Jos Ristosta tulisi hänen uusi miesystävänsä, hänen ei varmaan tarvitsisi ikinä pelätä kodin ulkopuolisia uhkia. Ei murtovarkaita eikä maaseudulle eksyneitä mielipuolia. Mutta eipä niitä heillä päin muutenkaan haitaksi asti vilissyt. Entä jos se kaikki lähitaistelutaito kääntyisi joskus häntä itseään tai mikä pahinta, lapsia, vastaan? Mies oli elänyt sodan ja väkivallan keskellä, joten kestäisikö hän tylsyyttä ja rauhaa pitkään? Ja pahimpana kysymyksenä kaikesta: Oliko Risto tappanut ihmisen? Ihmisiä?

He palasivat kotirantaan moottorin toimiessa kuin ihmisen ajatus. Kun he kävelivät rannasta kotiin ja lapset juoksivat jo edellä kilpaa, Risto lausui:

– Sinä olet aika hiljainen. Pelottaako sinua minun seurassa nyt, kun tiedät minun ammatin?

Elisa mietti hetken. Sitten hänen oli sanottava:

– Ei pelota. Oikeastaan päinvastoin. Minä pelkäsin jo jotain pahempaa.

Risto kertoi, kuinka hänelle oli ollut selvää pienestä asti, että hänestä tulee sotilas. Hän oli sotilassukua ja kasvanut kiinni siihen maailmaan ja ajattelutapaan. Hän oli ollut YK:n rauhanturvajoukoissa Golanin kukkuloilla, Jordaniassa, Kyproksella ja Bosniassa. Sitten hän oli loukkaantunut laskuvarjohypyssä, kun laskuvarjon hidastin ei ollut toiminut, ja varjo kiskaisi häneltä melkein niskan poikki.

– Tulin tajuihini vasta sata metriä ennen maata, ja sain juuri ja juuri käännettyä varjon vastatuuleen yhdellä kädellä. Kaularankani oli murtunut ja oikea käteni halvaantunut. Eräänä aamuna tunsin sormenpäissäni pistelyä. Siitä alkoi toipumiseni. Kuntoutusaika oli pitkä ja työ helvetillinen, mutta sain kuin sainkin itseni kuntoon. Jäin kuitenkin eläkkeelle Suomen armeijasta, mutta en osannut olla laiskana. Minä olen sotilas. Siksi päätin jatkaa ammattisotilaana muilla rintamilla. Silloin olin sotilasarvoltani majuri. Vuonna 2001 aloitin Afganistanissa, mutta en Suomen armeijan palveluksessa, vaan kansainvälisissä tehtävissä.

– Eli?

– Minut palkkasi englantilainen firma, jonka nimeä en voi sanoa. Tällaiselle kuin minä löytyy aina käyttöä, koska olen sekä taistelusukeltaja että laskuvarjojääkäri. Mutta ne ovat raskaita reissuja. Jotain ylivertaisen hienoa niissä silti oli. Ehkä upeinta oli miesten uskollisuus ja lojaalius. Ryhmän tiiviys oli sen vahvuus. Niin lähdin aina uudestaan Afganistaniin. Sain kranaatinsirpaleita jalkoihini ja jouduin pari kertaa tulipaloon. Minua on myös ammuttu ja puukotettu lukemattomia kertoja. Kerran putosin lentokoneen mukana ja säilyin kuin ihmeen kaupalla hengissä. Minussa on enemmän titaania kuin monessa kaivoksessa.

Elisa hymähti.

– Terveys kärsi ja henki oli monesti vaarassa lähteä. Joten väkisinkin aloin ajatella, että onko tässä mitään mieltä. Eivät ne olleet minun sotiani, en minä puolustanut Suomen kansaa, kieltä enkä isänmaata. Aloin miettiä, että ehkä sotani on sodittu. Mutta en minä osaa tehdä muutakaan, mitä nyt näitä remontteja. Ja jotain on pakko tehdä, vaikka eläke juokseekin. En kerta kaikkiaan pysty olemaan tekemättä mitään.

– Niin just, Elisa tarttui hanakasti tähän oljenkorteen. Tästä aiheesta hän osasi puhua. Yhtäkkiä hänen puheensa alkoi suorastaan pulputa. Hän alkoi kertoa Ristolle, kuinka vaikeaa hänen oli ollut jäädä kolarin jälkeen sairauslomalle ja ymmärtää, että hänen työnsä olivat hänen ammatissaan tehty. Mutta vielä hän ei ollut keksinyt ammattia, johon voisi ryhtyä. Kaikissa töissä piti istua tietokoneella, eikä hänen niskansa kestäisi paikallaan kyyhöttämistä.

– Parasta olisi, kun voisi olla vain ulkona ja liikkua monipuolisesti, Elisa sanoi. – Koska kyllä minä töiden teosta tykkään.

– Niin minäkin. Olen miettinyt, että voisin olla aika hyvä eräopas tai joku sellainen, Risto sanoi. – Osaan neuvoa ihmisiä, miten liikutaan luonnossa ja pärjätään erämaassa.

– Minä taas olen aika hyvä kokki, Elisa heitti ja jatkoi:

– Mehän voitais perustaa yhteinen yritys. Sinä veisit ihmisiä seikkailu- ja survival-kierroksille, ja minä tekisin heille nuotiolla herkullista riistaruokaa. Olen käynyt ensiapukurssejakin. Paikkaisin laastarilla haavat ja sitoisin sijoiltaan menneet kädet kantositeeseen. Sitten sinä kertoisit hurjia tarinoita vuosistasi maailmalla ja minä kaataisin kaikille juotavaa kuksaan. Sellaisia elämysiltojahan yritykset nykyään järjestävät toimistotyöntekijöilleen.

– Täydellinen bisnesidea! Mutta ensin saat näyttää minulle, kuinka hyvä ruuanlaittaja sinä olet.

He tulivat kotiin, ja Elisa pisti heidän pyyhkeensä pyykkinarulle kuivumaan. Hän pyysi Ristoa ja lapsia virittelemään nuotion ja leikkasi naudanfileen pihveiksi. Elisa hieroi marinadia lihan pintaan ja lisäsi hieman pippuria. Pihvit oli parasta suolata vasta kypsinä, muuten suola irrottaisi pihveistä lihasnesteet ja maun.

Elisa teki tuoresalaatin tomaatista, basilikasta, sipulisilpusta ja mozzarellasta. Hän maustoi salaatin oliiviöljyllä, balsamicolla ja mustapippurilla. Pihveille hän teki jogurttikastikkeen, jonka hän terästi rakuunalla ja chilillä. Elisa valmisti myös muutaman paprika-kesäkurpitsavartaan ja täytti suuria herkkusieniä homejuustolla ja kääri ne sitten pekoniin. Hänellä oli muurikkapannu, jossa pystyi grillaamaan kaiken avotulella.

He kattoivat yhdessä aterian ulos. Punavalkoruudulliset pöytäliinat, sinivalkoiset lautaset, siniset lautasliinat, entisestä elämästä säilyneet pihviveitset ja haarukat sekä viinilasit Ristolle ja Elisalle. Lapsille limsamukit ja tietysti grillimakkaraa ja sinappia. Talouspaperia käden ulottuville ja grillauspihdit, ja homma saattoi alkaa.

Koko ajan grillatessaan Elisa mietti kahta asiaa. Toisaalta hänen mieltään lämmitti ajatus, että he tosissaan pistäisivät yhteisen yrityksen pystyyn ja suunnittelivat yhteistä tulevaisuutta. Kaikki tuntui niin selkeältä ja järkevältä: näin he molemmat pääsisivät taas mukaan työelämään. Mutta toinen taustalla väijyvä, suurempi ajatus oli: Millainen ihminen tuo lapsille mukavia jutteleva palkkasotilas oikeasti olikaan? Millaisia vammoja ja traumoja hän kantoikaan sielussaan, kun jaloissakin oli noin pahoja?

Sitten epäilykset alkoivat kaataa yrityssuunnitelmia. Sellainen firma tarvitsisi alkupääomaa, ja sitähän ei ainakaan hänellä ollut. Koko päähänpisto alkoi tuntua lapselliselta ja tuhoon tuomitulta. Heidän taidoillaan varustettuja ihmisiä oli Suomi puolillaan. Mistä he saisivat asiakkaat? Ja kuka lapsia hoitaisi vaelluspäivien aikana?

Ruoka sen sijaan onnistui yli odotusten.

– Miten hyvää, Risto huokaili monta kertaa. – Miten loistava kokki sinä Elisa oletkaan! Taivaallista herkkua!

– No, älähän nyt liioittele...

Ruokaa oli tietysti aivan liikaa, mutta Elisa kutsui naapureitakin maistamaan. He viettivät varsin hauskan illan, ja kun Elisa meni huolehtimaan lasten iltapesut ja nukkumaanmenot, hän kuiskasi Ristolle, että tämä odottaisi vielä pihalla. Hän halusi hyvästellä Riston kahden kesken.

Kun Elisa palasi, Risto oli lisännyt nuotioon puita ja kohenteli tulta pitkällä kepillä. Tulen loimun valossa hänen silmänsä näyttivät vilkkuvan.

– Kiitos tästä ihanasta illasta, Elisa sanoi.

Risto naurahti matalasti.

– Kiitos itsellesi. Sinähän tämän illan teit, ja päivän. Millainen nainen... Hellä äiti, hauska ja vieraanvarainen emäntä, upea ihminen...

Elisa melkein punastui. Siinä samassa Risto oli kietonut kätensä Elisa ympärille ja painanut suudelman hänen huulilleen. Elisa vastasi siihen ensin ystävällisesti, sitten jo kiihkeästi. He suutelivat pitkään. Elisa tunsi Riston vartalon kiinteänä ja lämpimänä omaansa vasten. Riston kädet vaelsivat Elisan selässä ja pysähtyivät pakaroihin. Elisa painautui yhä tiukemmin Ristoa vasten. Lopulta he irrottautuivat hitaasti ja varovasti toisistaan ja kuiskasivat hyvää yötä. Risto lähti kävelemään yön hämärässä kotiinsa, ja Elisa olisi voinut vaikka vannoa, että mies vihelteli kulkiessaan.

Elisan sydän jäi pamppailemaan uudenlaisen tunteen vallassa.

Se oli ihastumista se.

Marita soitti seuraavana päivänä.

– No?

– Mitä no? Elisa kysyi.

– Onko se siellä vieläkin?

– Ei ole.

– Ville kertoi nähneensä teidät Toijalan satamassa juhannusaattona. No, saitko? Seurusteletteko te nyt?

Elisa nauroi makeasti.

– Ei seurustella. Eikä ollut seksiä.

– No voi paska.

– Mutta...

– Nii-in?

– Oli kyllä kiva ilta. Ja me suudeltiin.

– Oi kuinka romanttista! Niin sinulla pitääkin olla! On jo korkea aika, että sinulla on jotain vipinää!

– Miten teidän juhannus meni?

– Äläpä vaihda puheenaihetta! Koska te näette seuraavan kerran?

– Ei meillä ollut siitä mitään puhetta. Kai tässä nyt nähdään tiellä ja pihalla väkisinkin, kun se käy kävelyllä. Paitsi ettei sillä ole enää sitä koulutettavaa koiraa. Se tuli valmiiksi.

– Harmi.

– Ja vielä: Riston ammatti selvisi.

– Mikä se sitten on ammatiltaan?

– Risto on eläkkeellä oleva Suomen armeijan majuri.

Jostain syystä Elisa ei pystynyt kertomaan Maritalle, että mies oli myös palkkasotilas. Se ei olisi ollut enää oikein romanttista.

– Vai niin. No se tarkoittaa, että sillä on varmaan omia aseita. Ja että se osaa käyttää niitä.

Ajatus Riston omista aseista ei ollut Elisalle mieluinen.

– Meinaan vaan, että pitäisikö se houkutella mukaan tähän suunnitelmaan? Mieti nyt, millainen komentaja se olisi siellä pankkisalissa. Se kun ärjäisisi, kaikilla valuisi kuset pitkin kinttuja jo pelkästä äänensävystä. Olisikohan sillä pikkurahan puute, jännityksen kaipuu? Kysäisepä piruuttas.

Elisa pärskähti.

– No en, sille ei varmasti kerrota mitään. Muuten, oletko käynyt kyläpankissa viime aikoina? Siellä oli ovella lappu, että konttori on elokuun alusta asti auki vain keskiviikkoisin ja perjantaisin kymmenestä yhteen. Muulloin se on kiinni. Kai se suljetaan kohta kokonaan.

Marita oli hetken hiljaa, kun sulatteli kuulemaansa.

– Elokuusta eteenpäin se on sitten aina nuijalla lyöty täyteen vanhuksia.

– Sitä minäkin ajattelin.

Molemmat olivat hiljaa. Ennen kuin Marita puhui, Elisa tiesi, mitä Marita sanoisi.

– Sen täytyy tapahtua siis sitä ennen.

Elisa nielaisi.

– Jo heinäkuussa. Ihmiset ovat mökeillään, siellä ei ole paljon asiakkaita eikä työntekijöitä. Maritan ääneen oli hiipinyt unelmoiva sävy.

– Ja ennen kuin meidän laina lankeaa ja saadaan häätö.

– Mietitään nyt vielä. Onko siinä mitään järkeä? Elisa yritti.

– Ei, jos jää kiinni. Mutta mehän ei jäädä.

– Niin, mehän tosiaan ei. Ne muut vain tuppaavat jäämään.

– Eivät kaikki, Marita väitti vastaan itsepintaisesti.

Seuraavan yön Elisa nukkui levottomasti. Hän kääntyili ja vääntyili kuin kahden vaiheilla. Mitä hän itse oikein halusi? Ei ainakaan joutua vankilaan. Se oli ehdottomasti ojasta allikkoon menemistä. Siinä menisi lapsi pesuveden mukana. Elisasta tuntui, että hän oli oravanpyörässä, jonka vauhti kiihtyi koko ajan, eikä hän enää osannut pysäyttää pyörää. Hänen ajatuksensa olivat paksua suttua.

Ainoa selkeä ja mukava ajatus oli elämysyritys, jonka hän ja Risto pistäisivät pystyyn. Hän kypsentäisi nuotiolla ruokaa vieraille, jotka tulivat posket punaisina ja hikisinä metsästä ja kertoivat, että olivat laskeutuneet köydellä Pyhävuoren laelta. Ja tehneet itse nuotion metsään. Ylittäneet köysiradalla Ahvenkosken. Patikoineet kokonaista viisi kilometriä. Leikkineet sellaisia lasten leikkejä, joita aikuiset eivät enää uskaltaneet leikkiä. Risto oli palauttanut heihin rohkeuden, jonka voimalla he puurtaisivat taas talven toimistossa kiltisti kuin ahkerat oravat suuryrityksen ja pienen perheensä eteen.

Mutta. Aina oli se iso Mutta. Se alkupääoma. Köysivaljaat, pakettiauto, ennakkoverot. Astiat, ruuat, vakuutukset. Kaikkeen tarvittiin rahaa. Starttiraha ei ollut työttömyyskorvausta kummempi.

Alkupääoma. Raha. Pankkiryöstö.

Elisan ajatukset olivat alkaneet kiertää kehää.

Sunnuntaina maito loppui, ja Elisa kävi R-kioskilla pyörällä ostamassa maitoa. Hän huomasi, että juhannuksen vuoksi lottoarvonta oli siirretty sunnuntai-iltaan. Hetken mielijohteesta hän otti yhden rivin lottoa, vaikkei lotonnut oikeastaan koskaan. Hyvään tarkoitukseenhan ne rahat aina menivät, taiteen tukemiseen ja sairaiden lasten avuksi, vaikka muuten hänen oli vaikea uskoa lottovoittoon. Mutta millä muulla laillisella tavalla köyhä voisi rikastua kuin lottoamalla? Ei niin millään.

Elisa antoi kassaneidin koneen arpoa numerot, ja kuitin hän talletti lompakkoonsa. Iltapalan aikaan hän asettui television äärelle lottolipuke, kynä ja pala valkeaa paperia kädessään.

Ensimmäinen numero oli nelonen, jota ei ollut hänen rivillään. Toinen oli kaksikymmentäkahdeksan, se näytti löytyvän kupongista. Kolmas numero oli kuusi, ja sekin oli hänen ainokaisella rivillään. Seuraava numero oli kolmekymmentäyksi, mutta sitä hän ei enää ehtinyt tarkistaa, sillä Mikki kaatoi maitopurkin pöydälle.

– Äiti! Mikki huusi Elisaa apuun. Elisa juoksi kastelemaan tiskirättiä. Saara nauroi, vaikka hänen voileipänsä oli kastunut litimäräksi maitoon.

– Nosta se purkki pystyyn, Elisa kiljaisi Mikille. Maito juoksi lattialle, ja Elisalla tuli kiire pyyhkiä lattialla leviävää maitoläiskää, ennen kuin se pääsisi valumaan lattialautojen väliin. Maitoa oli valunut jokaisen lautasen ja leivän alle, juustokin lojui maitolammikossa.

– Sori, se oli vahinko! Mikki sanoi.

– Ei haittaa, saat anteeksi, Elisa sanoi konemaisesti ja pyyhki pöydän puhtaaksi. Saara teki itselleen uuden voileivän, ja Elisa kaatoi Mikille uuden lasin maitoa. Sitten se maitopurkki jo loppuikin.

Elisa ehti television äärelle kuulemaan, että yhtään seitsemän oikein -kuponkia ei ollut löydetty tarkastuksessa. Hän ei ehtinyt kirjoittaa numeroita paperille, kun lottoarvonta jo loppui. Se siitä, hän ajatteli, eipä tullut päävoittoa tähän tupaan. Hän vei kupongin ja paperilapun tietokoneen vierelle ja aikoi tarkistaa myöhemmin netistä oikeat numerot.

Silloin Saara huusi, että siili oli taas pihalla. He juoksivat portaille katsomaan siiliä. Höpö, heidän toinen kissansa, juoksi myös innoissaan katsomaan. Ikävä juttu Höpölle, että siili nosti piikkinsä pystyyn ja käpertyi kerälle. Siinäpä sai Höpö sitä sitten tassulla kokeilla, kunnes älysi jättää harmittavan vaikeasti tapettavan olennon rauhaan. Elisa palasi sisälle korjaamaan ruuat jääkaappiin. Sen jälkeen hän olikin valmis sohvalle katsomaan, josko televisiosta tulisi edes joku lasten kanssa katsottava elokuva. Ihan sama, montako tähteä se olisi sanomalehden kriitikolta saanut. Hän ei halunnut mennä nukkumaan ennen kuin olisi niin väsynyt, ettei pystyisi ajattelemaan mitään. Hän ei halunnut valvoa taas yhtä yötä ajatellen pankkiryöstöä ja peläten tulevaisuutta.

Maanantaina puolenpäivän jälkeen Marita soitti hänelle.

– Voi jumalauta. Mun on nähtävä sut. Pistä teevesi kiehumaan, mä lähden tulemaan nyt heti teille.

Elisa hätääntyi.

– Mitä on tapahtunut?

Uusi osa ilmestyy lauantaina.

Lue lisää:

Jatkiksen osa 5

Jatkiksen osa 4

Jatkiksen osa 3

Jatkiksen osa 2

Jatkiksen osa 1

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.