Tapasimme Firenzen paahtavan auringon alla ja rakensimme oman, onnellisen pesämme Helsinkiin. Sitten menetin sinut – mutta ehken lopullisesti?

Heinäkuun aurinko on polttava, mutta tilaan silti maitokahvin. Helsinkiläisen katukahvilan puinen terassi narisee kuivuuttaan ja askelia. Kai tätäkin voisi kutsua kantapaikaksi – en käy usein, mutta viivyn kauan. Valikoin aina saman pöydän siitä, mihin aurinko osuu eniten.

Vaikka istun hiljaa ja minua ei huomata, näen kaiken, kuulen kaiken, enkä vaihtaisi paikkaani toiseen. Pidän perinteistä muutenkin, siitä tietystä tuttuuden tunteesta, lämmöstä. Minä olen suuren osan vuodesta juuri niitä jouluihmisiä, mutta kun näen auringon, en enää ikävöi lunta. Minulle hilpeä puheenhelinä ja säkenöivät hymyt ovat kultaisia tiukuja, juhannuskoivut joulukuusia.

Kahvila on pieni, mutten koskaan näe samaa asiakasta kahdesti, vaikka tarjoilijat tuntevat jokaisen, minutkin. Tilaan maitokahvin joka kerta, eikä kuuma juoma kuumana päivänä jaksa enää ihmetyttää ketään. Saan maidon aina erikseen hopeanvärisessä, huurteisessa nekassa, koska pyytäisin sitä kuitenkin lisää.

Kuuntelen salaa, miten viereisen pöydän salskea mies päivittelee kuumuutta kännykkään, siristelee silmiään aurinkovarjon alla ja siemailee vaahdotonta olutta suurimpaan janoonsa. Miehellä on yllään raskaat siniset farkut ja umpinaiset nahkakengät, enkä millään keksi, kuinka helle voi tulla kenellekään yllätyksenä tähän vuodenaikaan. Kesän jokainen päivä on päättynyt pilvettömään taivaaseen, parvekkeen ovi auki, kolme pöytätuuletinta pyörimässä.

Jos ummistaisin silmäni hetkeksi ja kuuntelisin vain, voisin kuvitella olevani jälleen vuodessa -98. Viisi vuotta sitten, silloin, kun lähdin pakoon Suomen kesäukkosia, kun istuin Firenzen täsmälleen samanlaisen auringon alla täsmälleen samanlaisessa katukahviossa, jossa maitokahvia tilasivat kesällä muutkin.

Tunnen empatiaa naista kohtaan. Firenzessä kaikki katsoivat takaisin. 

Hieman kauempana vastapäisessä pöydässä istuu hermostuneen oloinen nuori nainen, joka sekoittaa pillillä jääkolaansa tarpeettoman kiihkeästi. Nainen vilkuilee miehen paahtuneita käsivarsia, kohta tyhjää olutlasia, hengittää, sitten taas käsivarsia, pöytää, omaa lasiaan. Lasin vieressä on tyhjäksi puristettu sitruunaviipale, se jättää kolaan pistävänraikkaan sivumaun ja pöytään jäljen. Liian lyhyeen kesämekkoon sonnustautunut nainen on sentään pukeutunut sään mukaan – tai jättänyt pukeutumatta – toisin kuin farkkumies, joka nauraa puhelimeensa teennäisesti, pitää sääkeskustelua yllä edelleen, kummastelee lämpötilaa kerta toisensa jälkeen. Nainen hämmentää juomaansa vieläkin, varmaan haluaa saada kaikki kuplat pois. Sitten hän vihdoin katsoo miestä, rohkaistuu, mutta mies ei katso takaisin.

Tunnen empatiaa naista kohtaan. Firenzessä kaikki katsoivat takaisin. Jään muistojeni alle, ohikiitävän hetken olen tuo nainen nihkeissä sandaaleissa, silloin, kun istuin pöydässäni ja yritin tulla huomatuksi kenenkään huomaamatta.

Pidän kahvilassa käymistä henkilökohtaisena harrastuksena.

Parin metrin päässä lasisessa puhelinkioskissa seisoit sinä ja puhuit painavaan luuriin säästä, kysyit, olivatko ukkoset jo loppuneet. Minä tuijotin tyhjää kahvimukia lusikka sormien välissä, en sekoittanut enää. Mukin reunasta oli lohjennut riisinkokoinen pala. Kahvi jätti pöytään renkaan, ja ohut servietti oli reunasta rullalla. Raavin pohjasokerista rohkeutta ja nostin katseeni sinuun. Katsoit muualle, vielä olisin voinut perääntyä, mutta sillä kertaa en aikonut. Minä hymyilin jo valmiiksi, kun katseemme kohtasivat. Kun seuraavalla viikolla irtisanoin itseni Firenzestä ja pakkasin laukun, tiesin sinun tulevan mukaan.

Tänään jotain on taas eri tavalla, ehkä jopa kaikki. Käyn kahvilassa poikkeuksetta yksin. Arvostan hetkiä ilman kiirettä, sääpuheluita tai pakottavaa tarvetta selata almanakan suttuisia sivuja. Pidän kahvilassa käymistä henkilökohtaisena harrastuksena, en seurusteluna vaan omana aikana, mutta tänään en. Minä odotan. Tänään minut tullaan huomaamaan. Tänään minä odotan ja olen kaikkien keskellä, kuten aurinko, kaikista kirkkain, kaikista keltaisin.

Tekisi mieli lyödä molempia, taluttaa toistensa luokse.

Kumoan ensimmäisen kahvin kurkkuuni kiireellä, viimeinen kulaus on rasvainen ja kylmä. Pyydän toisen, koska maitoa on vielä jäljellä. Koivunlehti tarttuu kadulta tuuleen, jonka en tunne puhaltavan. Joku pudottaa lusikan terassinrakoon, lapsi vaatii jäätelöä. Kaikilla on asiaa vielä syyskuun alkuun. Seuraavan kerran jouluna.

Mies on lopettanut puhelun ja selaa viereisestä pöydästä lainattua päivän lehteä keskittyneesti, ei ole vieläkään huomannut. Nainen katselee jo muihin pöytiin, on turhautunut, luovuttanut, vaikka silmät palaavat aina olutlasiin ja käsivarsiin. Tekisi mieli lyödä molempia, taluttaa toistensa luokse.

Uhmakkuus sisälläni on yhtä väkevää kuin mustatukkaisena käheä-äänisenä teininä yläasteen diskossa mehupöytien välissä, jossa lattia oli aina tahmein. Tyttöjen hiukset olivat krepattua heinää, poikien niskoissa roikkuivat rotanhännät. Musiikki ei ollut koskaan liian kovalla, vaikka jumputuksen läpi joutui huutamaan. Joku karkasi urheilukentän taakse varastetulle tupakalle, jonkun äiti tuli hakemaan jo ennen seitsemää. Opettajat kiersivät salia kuin hyeena saalista, vartioivat, nostelivat hikisiä haparoivia käsiä ylemmäs.

Ennen viimeisiä hitaita tuupin arkailevia ikätovereitani näiden salaisia ihastuksia päin järjestäen jokaiselle tanssiparin ja kahdelle elämänkumppanin. Silloin nauroin tyytyväisenä päälle, kaadoin muovimukiin lisää punaista mehua ja tyydyin osaani seinäruusuna katsomassa työni jälkeä: kiusaantuneen punaisia poskia ja ujoja hammasrautahymyjä. Leikittelen ajatuksella, jossa nousisin nyt seisomaan ja huutaisin, ettei koskaan kannata luovuttaa. Kola on loppunut, kuten kaljakin, mutta molemmat jatkavat istumista.

Täällä minä viettäisin seuraavat puoli vuotta, ajattelin, eikä minua pelottanut ollenkaan.

Kyllä minä pärjään, totesin itselleni, kun pakkasin vain tarvittavat ja nousin koneeseen Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Satoi kaatamalla, kiitotie kiilsi ja pisarat piiskasivat koneen pieniin ikkunoihin. Matkasanakirja unohtui keskustayksiön yöpöydälle. Siellä se on vieläkin, pitää vinoa pöytälamppua pystyssä. Lennon laskeuduttua tukala ilma iski vasten, aurinko poltti nahkan karrelle jo matkalla lentokenttäbussiin. Räikeänoranssi matkalaukku oli hihnalla ensimmäisten joukossa, antoi etumatkaa taksijonolle. Yrityksen maksama hotellihuone oli moderni, ilmastoitu, mutta sänky oli liian kapea levottomalle nukkujalle saati naisvieraille. Tyrkkäsin peilikaappeihin siististi puretun matkalaukun sängyn alle ja istahdin päiväpeiton päälle hymyillen. Tässä se nyt on, uusi elämä. Täällä minä viettäisin seuraavat puoli vuotta, ajattelin, eikä minua pelottanut ollenkaan.

Minä olin istunut vakiokahvilassani jo kauan ennen sinua, tilannut taas englanniksi ja kumonnut alas kupin kermaista kahvia toisensa perään. Oli keskiviikko, vapaapäivä keskellä viikkoa, eikä taivaalla ollut yhtäkään pilveä.

Kahdessa kuukaudessa olin jo tottunut Firenzen kuumuuteen, seisovaan ilmaan ja juokseviin ihmisiin, mutten vieläkään osannut sanaakaan italiaa. Osasin tervehtiä ja osasin kiittää, eikä sen kummempaa oikeastaan edes tarvinnut: ihmiset näkivät, etten ollut paikallinen, eivätkä yrittäneet aloittaa kanssani keskustelua muuten vain.

Olin kuitenkin oppinut pukeutumaan. Peitin olkapäät päivisin ja työnsin mustat farkut syvälle sängyn alle jonnekin matkalaukun ja seinän väliin. Osasin myös väistellä pahimmat turistirysät. Kahvini join aina siinä samassa pienessä romanttisessa katukahvilassa, joka näytti ulkoapäin liian tunkkaiselta perhelomailijoille ja jonka nimeä kukaan ei koskaan muistanut. Kahvilan ulkopuoli oli ahdettu täyteen kukkia, aurinkovarjoja, mustia pieniä terassipöytiä ja painavia valurautatuoleja, mutta tunnelma oli intiimin turvallinen. Tuuli puhalsi harvoin, kaiuttimissa soi painoton rock, sisällä tuoksuivat sikarit ja palanut karamelli.

Sinä tulit paikalle niin kiireellä, etten edes huomannut, milloin. Sinä olit istunut siihen pöytään, johon kukaan ei koskaan istu; siihen, joka keikkuu ja on häiritsevästi kulkuväylän keskellä, et ollut käynyt aikaisemmin. Iho oli palanut olkapäistä, ja tukka melkein valkoinen. Epäkäytännölliset vaahtomuovivarvastossut, vaaleansiniset farkkusortsit, kukkakuvioinen napapaita ja hiukset niskassa epämääräisenä sotkuna, pöydällä aloitettu tupakka-aski ja sysimusta espresso.

Vasta kun nauroit kopin seinien läpi suomeksi, katsoin ensimmäisen kerran.

Poltit sen päälle ainakin kolme tupakkaa ennen kuin kävelit kadun vieressä kuumuutta hohtavaan puhelinkioskiin, syötit kolikoita koneeseen hartaasti ja valitsit numeroita pitkään. Vasta kun nauroit kopin seinien läpi suomeksi, katsoin ensimmäisen kerran.

Lokit kiljuvat Kauppatorin yllä. Mietin, onko aika pysähtynyt vai juokseeko se. Aurinko paistaa koko ajan yhtä korkealta, ilma katujen yllä aaltoilee. Hikinen tarjoilija juoksuttaa pöytiin jäisiä vesilaseja ja sitruunasiivuja. Työvaatteet ovat epäkäytännölliset, mustat, suorat ja karkeat, otsa kiiltää ja hiukset valuvat, mutta tyttö naurahtelee siitä huolimatta ja vaihtaa sanan jokaisen kanssa. Huomaan, ettei tarjoilijatar ole vanhakaan. Ehkä kesätöissä, taskurahan tarpeessa, odottaen syksyn hiljaisuutta, viileyttä ja aivan jonkin muun alan opintojen alkamista.

Jääveden kilistessä viereisen pöydän laseihin vilkaisen ajan huomaamattomasti kesätarjoilijan ranteesta. Viisarit ovat melkein kiinni toisissaan, eikä minun tarvitse odottaa enää kauaa, jos ollenkaan. Tässä hetkessä tapahtuu jotain, minussa tapahtuu jotain. Vatsasta on lähtenyt tunto, maailma räjähtää ja enemmän helteestä kuin kahvista kuumentunut kuppi tuntuu sulavan sormien välissä vaniljavanukkaaksi. Minua ei haittaa mikään, kunhan olen. Sydän valuu paikaltaan. Kahvimukin reunaan on painautunut punainen hymy.

Viime elokuussa istuin laiturilla, terävät laineet nuolivat jalkapohjia. Oli yö, oli kylmä, enkä kuullut mitään. Kuinka luonto voi olla niin absoluuttisen hiljaa, ettei kuule mitään? Entä ihminen? Hengitinkö minä edes? Tunsin kelluvani tyhjiössä – yksikään aisteistani ei ollut erityisen valveilla, karhea laituri reittä vasten tuntui aina samalta, kunnes tuntoaisti turtui ja siihen tottui, eikä pimeydessä muutenkaan nähnyt mitään. Sinä olit poissa. Ei ollut mitään fyysistä aistittavaa. Vain pohjaton kaipaus, ja se tuntui pahemmalta kuin järviveteen paleltuneet varpaat.

Nyt olen tässä ja kohta olet taas sinäkin. Ajattelen sinua ja maitokahvia. Tilaan kolmannen ja lisään liikaa hiekanväristä sokeria. Jätän sekoittamatta. En halua pilata koko kupillista.

Tiesin, ettei postikortti saa sinua palaamaan.

Kun sinä lähdit takaisin Firenzeen kirjoittamaan raportteja, kirjeitä ja artikkeleita, minä ostin sata mattapintaista ohutta postikorttia. Ne olivat nippualennuksessa, hyväntekeväisyyttä, valmiiksi postimaksettuja ja jokaisessa oli ruma kuva: varpailla maalattuja leikkokukkia, haaleanvihreitä läntikkäitä ketoja ja metsiä, joissa ei tehnyt mieli kävellä. Kuvilla ei ollut väliä, kunhan menivät perille ja tekstiä mahtui.

Lähetin ensimmäisen Italian-toimistoosi seuraavana päivänä. Koko nipun siedettävimmäksi valikoitunut kortti, jossa oli oranssinpunaisia neilikoita lasimaljakossa ja liian sileän näköinen pitsiliina, täyttyi kääntöpuoleltaan kaipuuseen. Oikeaan alakulmaan piirsin epäsymmetrisen sydämen.

Vastauksesi saapui jo kahden viikon kuluttua: sinä vihaat neilikoita. Tiesin, ettei postikortti saa sinua palaamaan, mutta postilaatikolla ravaaminen teki päivien laskemisesta rattoisampaa.

Kuukauden odotettuani tajusin haluavani mennä käymään. Sinä olit nimenomaan kieltänyt: ura on ura, ja sitä on tärkeää luoda, eikä varaa häiriötekijöihin ole – ainakaan ennen joululomaa. Loukkaannuin ensin. Vai että häiriötekijä, mene sitten. Olisit valmis jättämään minut ja kaiken muun muutaman lehtiartikkelin ja ehkä mahdollisen palkankorotuksen takia. Kieltäydyin ymmärtämästä tai edes yrittämästä.

Tiesin vain, että olisit odottamisen arvoinen, eikä muulla ollut väliä.

Sinä lähdit kuitenkin ja kirjoitit paluukorttiin minun olevan itsekäs. Tunsin oloni toissijaiseksi, joten annoin itselleni luvan olla. Pitelin käsissäni korttia, jossa oli ruohikolla kellottavan hattupäisen sian kuva ja kääntöpuolella kolme pistettä ja kehotus ajatella vähän muitakin. Taittelin kortin lompakkooni säilöön, olihan se sentään ovela solvaus – juuri sellainen, jonka sinä toivoit minun ymmärtävän.

Silti minä halusin mennä käymään. Laskin säästöt, petyin, harkitsin lainaa ja sivutyötä, mutta ymmärsin nopeasti, että matkarahat vihdoin kokoon saatuani olisit jo ehtinyt tulla takaisin.

Luin yhtä rumia korttejasi laiturinnokassa haikeana, upotin varpaat veteen ja ikävän viiniin. Kuukausi tuntui niin pitkältä, niin vaikealta, etten voinut kuvitellakaan, kuinka kamalalta jäljellä olevat yksitoista tulisivat tuntumaan. Tiesin vain, että olisit odottamisen arvoinen, eikä muulla ollut väliä.

Juon taas liian nopeasti ja pohjalle sulanut sokeri kirvelee. Keho kielii perhosista, mutta olen rauhallinen. Farkkumies on laskenut päivän lehden käsistään, nojaa niskallaan taaksepäin ja pitää silmiä kiinni, nauttii auringosta. Urheilu-uutisten päällä lepää täytetty tuoppi, vaahtoisempi kuin viimeksi. Nainen on tilannut nyt samaa kuin mies, puristaa sitruunaa olueenkin, etsii rohkeutta siitä, kuten minä pohjasokerista.

Minua taitaa jännittää tänäänkin, koska huomaan puristavani kuppia liian lujaa. Niin puristaisin sinuakin. Tänään otan askeleen ja tiedän sinun tulevan vastaan. Tiedän asioista suhteellisen vähän, vaikka olenkin älykäs. Tiedän vain ne asiat, jotka olen opetellut ulkoa ja asiat, jotka tulee tietää. Tiedän kuitenkin myös sen, etten tule päästämään sinusta koskaan irti, enkä edes tahdo. Minä tarvitsen sinut. Minä haluan sinut nyt, minä haluan sinut tähän hetkeen.

Ennen lähtöäsi sanoit, että meillä on aikaa koko loppuelämä. Minä olin eri mieltä, olen vieläkin. Minä en ole koskaan ajatellut sitten kun, en ole koskaan ajatellut mitä sitten, tulevaisuuttani. Jos joskus vahingossa olen, en ole ainakaan suunnitellut sitä. Loppuelämä on käsitteenä niin abstrakti, määrittelemätön, että se joskus pyrkii huolestuttamaan minua melkein tahallaan tehden itsestään mahdollisimman hätäisen.

En tiedä, milloin kuolen, enkä tule koskaan tietämäänkään – en luultavasti edes sitten, kun se tapahtuu. Haluan tuntea, olla, pysyä tässä hetkessä. Haluan olla nyt. En halua, enkä aio, ajatella huomista, en enää koskaan.

Sinä olet täällä kohta ja minä puristan kuppia kovempaa.

Kenkä potkii terassiin. Kynnet laskevat neljäsosasekunteja pöydänkanteen. Hengitän hellettä syvään ja suljen silmät. Aurinko paistaa luomien läpi, ja näen oranssia. Annan ajan juosta ja avaan silmät myöhemmin. Sinä olet täällä kohta ja minä puristan kuppia kovempaa.

Sinä kävelit minun luokseni. Minun ei tarvinnut kuin hymyillä, ottaa ensimmäinen askel. The first cut is the deepest, lauloi Cat Stevens firenzeläiskahvilan kaiuttimissa, kun vihdoin uskalsin nostaa katseeni sinuun. Kun katsoit puhelinkopin naarmuisten lasiseinien läpi takaisin, hymyilit ja aloit lopetella puhelua, tiesin tehneeni jo kaiken tarvittavan.

Pyöreämahainen miestarjoilija huomasi saman, kiiruhti eteeni uuden maitokahvin kysymättä, tiesi sen rauhoittavan minua. Tokaisi jotain nopeasti italiaksi, lahjoitti sukkelan hymyn viiksiensä alta ja kipitti sitten takaisin sisälle. Tartuin mukiini, puristin sitä vähintäänkin yhtä kovaa kuin nyt. Katsoin, kuinka laskit luurin ja hengitit syvään. Sinä kävelit minun luokseni, eikä minun tarvinnut tehdä enää mitään muuta.

Nyt farkkumies on erottanut ihmispaljoudesta myös naisen kolhuttomine säärineen latkimassa sitruunaista oluttaan kuin kotikissa kevytkermaa. Mies on juonut oman tuoppinsa vajaaksi kiireellä ja kuljettaa katsettaan kesämekolla silmillään hymyillen. Osat ovat vaihtuneet hetkeksi, nainen on syventynyt toviksi helmojensa oikomiseen, eikä huomaa nälkäisiä silmiä kaulallaan.

Tässä hetkessä on jotain taianomaista – olla se viiksekäs italialaistarjoilija, joka näki kaiken ennen muita, todisti kahden ihmisen kohtaamisen ennen kuin nämä olivat edes kohdanneet.

Seuraan tilannetta ehkä liiankin tiiviisti: nainen häkeltyy, kun havahtuu kahden tuntemattoman tarkkailevaan tuijotukseen, liikahtaa tuolissaan vaivautuneesti ja alkaa kaivella laukkuaan sieltä mitään löytämättä. Miestä tilanne näyttää huvittavan. Hän hymyilee jo valmiiksi, kun nainen rohkaistuu uudelleen ja katsoo takaisin.

Yhtäkkiä en olekaan varma, johtuuko ilman paksuus sittenkään paahtavasta helteestä vai jonkinlaisesta kemiallisesta reaktiosta näiden kahden välillä. Katsekontaktia katkaisematta mies hörppää tuopin pohjalle unohtuneen viimeisen oluttilkan ja alkaa taitella sanomalehteä noustakseen.

Harkitsen neljättä, mutta muutankin mieleni. Sokeri polttelee kitalaessa edelleen. Etsin kadulla kulkevien ihmisten joukosta jotain kaunista, selaan naisia ja luen hymyjä. Kenelläkään ei ole kiire, enkä näe yhtäkään taksia. Olkapäitä polttaa. Tunnistan joitakin kasvoja, mutten huuda perään. Minä en huuda ikinä.

Tunnen ensimmäisen tuulenvireen pitkästä aikaa. Se virkistää ja tilaan neljännen sittenkin. Lanttien lisäksi löydän lompakostani kulmista virttyneen possukortin. Oion kortin auki taitoksistaan, silitän peukalolla kuvan suoraksi. Hattupäinen sika röhnöttää vihreällä nurmella yhä onnellisen näköisenä, mutta täällä ruoho on muuttunut kosteasta rapeaksi.

Tien toisella puolella korttelin ainoa onneton yskii kuivaa savua ja kokemattomuutta. Sinä et yski koskaan. Minä rakastuin naiseen, johon kaikki muutkin. Naiseen, jonka nauru kasvattaa kukkasia ja vie vettä köyhille. Jonka hymy pelastaa päiviä ja elämän, ja jonka vartalo saa uskomaan ihmeisiin, jos ei jäyhää ihan jumalaan.

Minä rakastuin naiseen, joka rakastaa kaikkia, muttei koskaan odota mitään takaisin. Sinä vierastat timantteja, inhoat helmiä. Siksi taskussani painaa kulta ja kaiverretut nimikirjaimet.

Parla inglese, puhutko englantia, sinä kysyit varovasti muutaman askeleen päästä toiveikkaasti hymyillen. Pudistin päätäni, sekoitin kahviani kultaisella lusikalla ja tiedustelin virnuillen, vieläkö Suomessa sataa. Sinä nauroit, ennen kuin vedit valurautatuolin esiin pöydän alta ja istuit seuraani. Olit aidosti yllättynyt toisesta suomalaisesta paikassa, jota turistit karttavat viimeiseen saakka.

Totesin olevani töissä vielä neljä kuukautta, myymässä asuntoja, joita kukaan ei halua ostaa – asuntoja, joiden katoissa ei ole pyörivää tuuletinta eikä pihoilla turkoosia uima-allasta. Myönsin olevani ihan onnellinen päästessäni pois, ottavani niskaani sittenkin mieluummin kesäsateet kuin UV-säteet. Italia oli kyllä ihana, sitä minä en koskaan kieltänyt, mutta sopeutua en osannut ollenkaan. Ihmiset puhuivat paljon, mutteivat minulle. Kaikilla oli kiire, minulla ei koskaan. Muut vaihtoivat kahvitilaustaan vuorokaudenajasta riippuen: oli cappu­chinoa, macchiatoa ja espressoa, mutta minä halusin caffén ja latten aina erikseen.

Sinä puhuit paljon, sinä puhuit minulle ja nauroit kaikelle, eikä minua jännittänyt enää. Kerroit olevasi unelmaansa elävä kirjeenvaihtaja, joka ei ollut käynyt kotona neljään vuoteen ollenkaan. Et osannut enää edes ikävöidä Suomeen, vaikka halusit palata. Olit yksinkertaisesti vain rakastunut aurinkoon ja small talkiin: kaikkeen siihen, mitä et Suomesta ikinä onnistunut löytämään.

 Siinä me istuimme, sinä ja minä, toisillemme nauraen.

Halusit huutaa sen kaikille, levittää italialaista ilosanomaa, minkä ehtisit. Olit toiminut matkaoppaanakin ja kiertänyt kaikki aurinkoisimmat maat, mutta paloit silti olkapäistä aina uudelleen ja uudelleen. Kirjoitit suomalaisiin lehtiin ravintola-arvosteluja firenzeläisistä kuppiloista, joita turistit eivät löytäneet ilman suosituksiasi.

Olit vaihtanut kahvilaa sinä keskiviikkona jo kahdesti. Espresso maistui yllättävän erilaiselta paikasta ja yleisestä olotilasta riippuen. Minun vakiokahvilassani se maistui savuiselta, sitä edellisessä pelkältä tuhkalta. Minä pyysin kiusoitellen, ettet arvostelisi lempikahvilastani turistirysää. Saatoin ajatella salaa itsekseni, että tilanne olisi kaikista optimaalisin siten, ettei kahvilaan löytäisi oikeastaan enää ollenkaan kukaan muu, sinä riittäisit. Sinua nauratti taas. Siinä me istuimme, sinä ja minä, toisillemme nauraen. Olin päästänyt irti lusikasta, kahvi jäähtyi mukissa, ja asiakkaat olivat vaihtuneet jo monta kertaa. Aurinko ei polttanut enää, taivas oli muuttunut silkistä sametiksi. Luin hymystäsi, ettet aio vaihtaa kahvilaa enää koskaan.

Suomi oli meille itsestäänselvyys. Minä kaipasin takaisin tuttuun ja turvalliseen, sinä jonnekin uuteen ja unohtuneeseen. Irtisanoutuminen ei arveluttanut minua ollenkaan. Intuitiivinen vaistojen ja tunteiden perässä juokseminen ja mielipuolinen spontaanius tuntui valintana kerrankin oikealta: tunsin jo itseni ja tiesin, etten tulisi koskaan katumaan tähän hetkeen tarttumista.

Englanninsekaista suomea puhuvan pomoni ilmeestä näki tämän ilahtuvan hieman, kun ilmoitin jättäväni pestin neljä kuukautta liian aikaisin. Mies varmaan näki, etten viihtynyt sittenkään rumien asuntojen myyjänä ja jäi myhäilemään yksin toimistoonsa, kun pääsi palkkaamaan tehtävään jonkun paremman.

Sain niskaani kesän ainoan kaatosateen, kun kiirehdin pakkaamaan vain tarvittavat ja lajittelemaan heräteostamani Firenze-magneetit ja -mukit räikeänoranssiin pölynpeittämään matkalaukkuun.

Yhteen asetuttuamme meillä oli jo kaikki paitsi punainen farmariauto ja oma piha varusteltuna kasvimaalla – joskin kasvatit basilikaa ja minttua pienissä purkeissa syksyyn saakka. Sopivankokoisen kerrostalokolmion lautalattia oli vanha ja narisi, leveisiin puukynnyksiin oli kulunut sileitä polkuja. Asunnossa kaikki muu oli uutta, ja pinnat seesteisyydellä hiotut.

Pölyä ei löytynyt mistään muualta kuin Firenze-magneeteilla koristellun keittiön pörröisenkarvaisesta virhehankintamatosta, joka imi itseensä tomun lisäksi leivänmurut. Olohuoneen ikkunalaudat olivat leveät. Kun tulimme katsomaan asuntoa ensimmäisen kerran, vannotit hehkuen juovasi aamukahvin aina ikkunalaudalla istuen, jos ja kun tämä asunto ostettaisiin. Silti sinut löysi aamuisin nahkasohvan nurkasta koristetyynyjen ja ruskean ruutuhuovan välistä kippuralla elämän kanssa kilpaa hymyillen. Kaikki oli täydellistä, niin kadehdittavan kaunista, että meidän elämästämme olisi voinut painattaa kiiltokuvan.

Tasan kolme viikkoa ennen työmatkallesi lähtöä olit herännyt tavallista aikaisemmin. Markkinoilta ostettu naarmuinen mutteripannu porisi liedellä jo ennen seitsemää. Firenze-mukeista kitkeräkin kahvi maistui Italialta, jos yritti tarpeeksi kovaa. Olit voidellut paahtoleivät valmiiksi, kun viimein kellon soitua kömmin makuuhuoneesta keittiöön. Kesäaurinko oli noussut aikoja sitten ja piirsi sälekaihtimien läpi valkoiseen pöytäliinaan vielä valkoisempia raitoja.

Ikkunalaudalle asetetut vaaleankeltaiset esikot tuoksuivat tiilenvärisissä ruukuissaan ja katsoivat ikkunasta pilvettömälle taivaalle. Istuit ruokapöydän päädyssä onnellisen näköisenä lehden sivuja käännellen ja pyysit liittymään seuraan. Kurkotin astiakaapin ylähyllyltä posliinista turistimukia, kun kerroit ylpeänä hyväksyneesi työtarjouksen.

En pelännyt hetkeäkään, ettet tulisi takaisin.

Koko heinäkuu samassa paikassa, jossa kaikki alkoi. Paikassa, jota tiesin sinun rakastavan, jonne tiesin sinun aina palaavan. Sinulle Firenze oli enemmän kuin naarmuisia mutteripannuja, ensimmäisessä pesussa haalistuvia posliinimukeja ja Santa Maria del Fioren katedraalia esittäviä magneetteja. Minä olin onnellinen, koska sinäkin olit. Sitten lisäsit hiljaisella äänellä ajatelleesi jatkaa töitä ylemmän tahon pyynnöstä ja palavasta Italia-rakkaudesta kauemminkin, heinäkuu olisikin koko vuosi. Ainahan me voimme kirjoitella, totesit, kun kahvimuki pirstoutui tuhanneksi sirpaleeksi sopivankokoisen kerrostalokolmiomme vanhaan ja narisevaan lautalattiaan.

En pelännyt hetkeäkään, ettet tulisi takaisin. En pelännyt, että kuukauden muututtua vuodeksi vuosi muuttuisikin toiseksi. Aika rullaisi samaa kaavaa, kunnes eräänä aamuna heräisin ja tajuaisin, etten näkisi sinua enää koskaan. En pelännyt sitäkään, että löytäisit Italiasta jonkun toisen, jonkun kaikin puolin paremman, pettäisit, rakastuisit, jättäisit ja jäisit. En oikeastaan tiedä, mitä pelkäsin. En tiedä, mitä pelkäsin niin paljon, että paiskasit ulko-oven perässäsi kiinni kovempaa kuin koskaan aikaisemmin.

Ikkunalasit jäivät helisemään, kun mielikuvani täydellisyydestä pirstoutui. Katsoin sälekaihtimien ja kyynelten läpi poisajavan taksin perään, ja täydellinen kiiltokuva roihusi tuhkana ilmaan. Vaaleankeltaiset esikot kurkkivat heinäkuun runtelemaa katua ruukuistaan ja kuolivat kuivuuteen seuraavalla viikolla.

Paita on liimautunut selkään kiinni, eivätkä lokitkaan jaksa enää kiljua. Ihmiset parveilevat pulumaisesti ympäri viereistä toria ilman määränpäätä. Kukaan ei näytä kiireiseltä, vaikka kello on hieman yli keskipäivän. Aurinko raastaa paljaita olkapäitä säälimättömästi ja keltaiset säteet porautuvat syvälle ihoon kuin tulikuumat kultaiset parsinneulat, se sattuu, eikä hapeton ilma tunnu hievahtavankaan.

Torikojujen oranssinpunaisten kattojen langettamat varjot ovat varmasti seudun ainoat, jäätelökojujen jonot kiertävät melkein koko korttelin. Totean itselleni neljännen kupin olleen liikaa: helteen lisäksi nyt myös kahvi puskee otsalle suurina hikipisaroina ja tekee olostani entistä kiihtyneemmän ja tukalamman.

Kesätarjoilija tuo pyytämättä lasin kuplivaa jäävettä minunkin pöytääni, muistuttaa vuodenajasta, kellonajasta, lämpötilasta ja kiirehtii sitten kilisevän lasikannun kanssa seuraavaan pöytään sen kauemmin pysähtymättä.

Sinä olet kaunis, kuulen miehen sanovan.

Viereisen pöydän salskea mies raskaissa sinisissä farkuissaan ja umpinaisissa nahkakengissään on noussut seisomaan ja pyyhkäisee kämmenselällä hikistä otsaansa, oikoo hartioitaan ja ojentaa tyhjän tuopin ohijuoksevan blokkarin kouraan auttaakseen. Aurinko paistaa kirkkaammin. Mies katsahtaa taivaalle, nuolaisee ylähuultaan ja hengittää syvään. Sitten hän harppoo liioitellun itsevarmasti naisen luo, tokaisee jotain ja nauraa, ennen kuin vetää puuterassia vasten rämisevän muovituolin pöydän alta ja istuutuu. Nainen on muuttunut yhtäkkiä kesykissasta tiikeriksi, ei mieti sanoja eikä pelkää reaktioita enää, on laskenut olutlasin lisäksi myös epävarmuuden käsistään. Siellä he istuvat, toisilleen nauraen, kumpikin kiitollisina jostakin. Sinä olet kaunis, kuulen miehen sanovan ja olen onnellisempi kuin aikaisemmin.

Viidennen postikortin jälkeen sinäkin olit jo leppynyt ja vaihtanut korttien kuvat kauniimpiin. Silti auki levitelty possukortti tyhjän kahvikupin ja puolitäyden vesilasin edessä huvittaa vieläkin. Se pitäisi kehystää. Kulmista virttynyt kortti ei enää syyttele minua omasta itsekkyydestäni, eikä kuihtuneista esikoista.

Minulle se merkitsee ennemminkin meidän molempien sinnikkyyttä ja päämäärätietoisuutta, muistuttaa lompakossa unelmien jahtaamisesta ja niiden toteutumisesta. Kaikki ne kesät: kesä, jolloin saavuit elämääni ja kesä, jolloin lähdit siitä pois. Kesät niiden välissä ja tämä kesä. Kesä, jolloin minä kurkotan pilvilinnoihini niin kuin sinä – teen mitä haluan, koska haluan. Kesä, jolloin kaikki odotus on vihdoin ohi ja saan sinut takaisin aurinkokippuraksi nahkasohvan nurkkaan. Taittelen possukortin takaisin lompakkoon ja hymyilen. Olisin sika takuulla ilman sinuakin, mutta vailla saparoa, sorkaton.

Tuomiokirkon kello kumahtaa jossain kerran, mutten kuule. Sinä olet tässä kohta, hiki on kastellut paidan kaulukset, enkä ole miettinyt edes vuorosanoja. Sydän hakkaa, enkä tiedä, johtuuko se enää kahvista.

Päästät irti ja toteat olevasi viimeinkin kotona.

Huomaan sinut jo kaukaa. Ihmisjoukon seassa olet keltaisin, kirkkain. Lasken askeleesi, kuulen viimeiset seitsemän. Sanot jotain, ja tiedän ajan pysähtyneen sittenkin. Katsot minua silmiin, sinä. Joku nauraa jossain, tuuli on alkanut puhaltaa varovasti. Nousen seisomaan, minua pyörryttää, sinua hymyilyttää.

Et tiedä, miten päin olisit, mutta suljet minut halaukseen, puristat minua, hengität kaulaani ja olet tässä. Auringonsäteet lävistävät meidät molemmat tulikuumina kultaisina parsinneuloina, mutta se ei satu enää. Päästät irti ja toteat olevasi viimeinkin kotona.

Katsomme toisiamme, meitä naurattaa, eikä minua jännitä enää. Kaivan taskustani samettipintaisen rasian, puristan sitä nyrkissäni ja yhtäkkiä tiedän tarkalleen, mitä aion sanoa. Kaikki taitavat tuijottaa, olen kaikkien keskellä, kuten aurinko. Uhmakkuus sisälläni on yhtä väkevää kuin mustatukkaisena käheä-äänisenä teininä yläasteen diskossa mehupöytien välissä, missä lattia oli aina tahmein.

Vilkaisen ympärilleni ja katseeni kohtaa farkkumiehen ja tiikerinaisen, jotka istuvat nyt vierekkäin, ovat hetkeksi keskittyneet johonkin muuhun kuin toisiinsa. Molemmat hymyilevät minulle, meille.

Hymyilen takaisin, otan askeleen ja tiedän sinun tulevan vastaan.

Kun vasen polvi laskeutuu kuivuutta ja askelia narisevaa puuterassia vasten, naurusi vapauttaa seinäruusun vihdoinkin irti seinästään. 

Julkaisemme Elämäni kesä -lukijanovelleja kesän aikana.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.