Maaru ja Kiira tekivät nuorena hillittömän reiliseikkailun. Silloin sovittiin, että vuosien päästä sama otetaan uusiksi. Ja niinhän se on otettava, vaikka asiat ovat kovin toisella tavalla kuin ennen.

Kaikki on kovin kevyttä, pöytä keikkuva, lähipöydän nuoret raikkaita: yksi murjottava ruususuu liian tummissa kehyksissä, toinen tyylikäs tummaihoinen kosmopoliitti, pojat jotka malttavat tuijottaa puhelintensa lisäksi tyttöjä. Baarin lattia on osin mustavalkoisista mosaiikkilaatoista laskettu, osin värjättyä tammiparkettia. Suolasirottimet ohuet, jakkarat kurkottelevat, pöydät kiikkerän korkeat. Istumme Café Rougessa kolmantenatoista päivänä, lauantaina. Olemme tulleet kentälle jo edellisenä päivänä, jonottaneet neljä tuntia erinäisissä jonoissa, joita Gatwickin henkilökunta on perustanut asettelemalla tolppia. He osaavat saada jonoista kauniimmin muotoutuvia noiden ihmeellisten tolppiensa avulla.

Ilma on puolellamme, on tuollainen kevyt kirkas päivä. Aamuksi on luvattu hienoista kuuraa, se näyttää upealta BBC:n meteorologin taustakuvassa. Tulipallo on nousemassa lakipisteeseensä, koneiden kyljet kiiltelevät auringossa. On vaikea kuvitella ihanampaa päivää.

Tilaan Rosé D’Anjou Feuta. Se tulee lohenpunaisena tässä valaistuksessa, väri sopii tunnelmaan. Nuoret ovat alkaneet nauraa, juron tytön huulet sulaa. Viereisen pöydän nainen nojautuu eteenpäin, tarjoilijoiden kevyen kevyt askellus, rikkoontumaton, utuisen rento tunnelma.

Ensimmäisen jonon tarkoitus oli tavoitella uutta lentoa. Tosin kesken hyvän jonotuksen japanilaiset puhkesivat suosionosoituksiin: lentoa ei peruttaisikaan.

Toinen jono oli lähtöselvitykseen. Sen saattoi halutessaan jättää väliin muutamalla näppäimen painalluksella automaatilla. Kolmanneksi jonotimme passin tarkastukseen. Neljännessä jonossa meidät riisuttiin karjaksi. Sukkasillemme, passittomiksi kuin vastasyntyneet, tavaroiden rytmikäs pudottelu laatikoihin kuin keskitysleirissä.

Siemailen viiniäni, suutuntuma on täyteläinen, raikkaan sammaleinen, kenties pikkuisen koh­meloinen.

Neljännen jonon jälkeen saimme hätäisesti syödyksi. Kaikki eivät ehtineet valmiiksi ennen kuulutusta. Mutta siellä me kuitenkin seisoimme, viidennessä jonossamme. Se oli tiedonhalun jono. Ihminen, joka saa ensin mitättömän tekstiviestin kännykkään ja sen jälkeen ei mitään, käy uteliaaksi. Mutta tietoa ei ollut, kunnes äkkiä kuulutettiin: siirtykää alakerran infopisteeseen. Se sai veren virtaamaan. Suonisto purkautui. Ihmiset rynnivät liukuportaisiin, hissiin, jopa portaisiin. Alakerran oletetulla infotiskillä keriydyimme löysäksi vyyhdeksi ja vasta sitten ohjauduimme taas jonoksi, aivan kuten lankaa juoksutetaan vyyhden­pitäjän käsistä.

Emme vielä arvanneet, että tämä pieni juoksutus oli tehty vain viihdyttämään meitä. Pian palasimme yläkertaan ja asetuimme uuteen muodostelmaan, kuka edempänä kuka jäljempänä edelliseen kertaan verrattuna. Se oli seitsemäs jonomme, kasvavan tiedonhalun ja kärsivällisyyden jono, altis synnyttämään uusia ihmissuhteita. Toisaalta saatoimme olla paikalla jonkinlaisissa nykyaikaisissa palvontamenoissa. Epäröintiämme, viestittelyämme, soitteluamme palvelunumeroihin, kaikkea tuota voi pitää osana näitä menoja. Kesken riitin eteemme tuotiin huivikaulainen nainen, joka käski meidän seurata. Jo hänen kädenliikkeestään saattoi aavistaa, että hänen kuului kulkea edellä.

Hän ampaisi liikkeelle: hän juoksi, hän siivittyi läpi hallien ja massojen. Luonnollisesti menetimme ­hänet, mutta kerran liikkeelle päästyämme jatkoimme matkaamme. Kiidimme liukumatoilla yhä uusiin terminaaleihin, juoksimme käsimatkatavaroiden vetäminä tai työntäminä, etenimme, ja meihin alkoi iskostua usko, että kuulumme valittuihin, eiväthän kaikki olleet kanssamme liikehtimässä tässä vauhdikkaassa muodostelmassa, jossa kuulimme opastavan sanan sieltä, toisen täältä.

Lopulta meidän oli pysähdyttävä ja myönnettävä tappio, olimme hajonneet, meistä ei ollut juoksuun. Olimme hikeentyneitä. Keräännyimme tiskille vienosti läähättäen. Meitä oli yhä enemmän, ja meille luvattiin uutta johdatusta. Riemastuimme, täällähän me olimme, kolmatta kertaa samalla tiskillä, kahdeksannessa jonossamme, kun meitä onnekkaammat lienevät selvinneet koneeseen.

Osoittaaksemme kiintymystä jonomuodostelmallemme aloimme lörpötellä. Oli punatakkinen nainen, joka oli tullut Gatwickille vain pienen mitättömän välilaskun, suorastaan pyrähdyksen, vuoksi. Oli opinnälkäisiä opiskelijatyttöjä matkalla loman viettoon, oli vanha venäläinen matruusi pyyhkimässä hikeä otsaltaan, hän jos kuka arvosti jonoja. Oli pieni poika, joka ei näkisikään joulupukkia, vaikka perhe oli pyyhältänyt puoli Britanniaa kentältä toiselle.

Mutta jonotus ei ollut vielä ohi. Huivikaulainen nainen purjehti jälleen paikalle, hän lähtisi viemään meitä. Hän kiidättäisi. Hän vetäisi meitä magneetin tavoin.

– Emmehän juokse tällä kertaa?

Nainen oli loukkaantua, mutta hänet oli valittu tehtävään hyväntuulisuutensa vuoksi, hän muisti ja alkoi laskea leikkiä. Vaikka ei voinut olla painottamatta, että hän oli sentään juossut pitkin kenttää jo aamuyhdeksästä alkaen eikä lennon peruuntuminen ollut hänen syynsä.

– Se on siis peruttu?

Nainen nyökkäsi.

Lähdimme seuraamaan naista, emme tienneet mihin meitä vietiin, mutta sehän olikin tarkoitus, olimmehan valmiit mihin tahansa. Pääsisimmehän yhä uusiin jonoihin.

Palautimme ostoksemme myymälöihin, noudimme laukkumme, jonotimme alkupäivän jonotuksen päinvastaisessa järjestyksessä jouduttautuaksemme lentokentän ­hotelliin.

Silloin, odottaessani hotellin varausjonossa, tulin ajatelleeksi junia. Ja myöhemmin seuratessani, miten silmiään pyörittelevä hotellipoika yksin selviytyi tai oli selviytymättä ihmisjoukoista, joita hissi yhä uudestaan laski ravintolan ovelle, aloin ajatella junia yhä tiiviimmin. Kun hotellipoika jatkoi kanakeittoa kuumalla vedellä, mieleeni juolahti, ­mitä ystäväni olikaan ehdottanut Suomen ja Ruotsin merirajalla neljännesvuosisata sitten. Yöllä, hotellihuoneen kuumuudessa muistin, ettei se jäänyt ehdotukseksi, vaan siitä oli olemassa tussilla kirjoitettu ­sopimus.

Ja kun keskipäivän lohenpunainen Rosé D´Anjou Feu katoaa lasistani näkymättömiin, teen päätöksen: on aika uusia matka, ja juuri niin kuin Kiira tuolloin ehdotti, se kulkisi täsmälleen samaa reittiä kuin ensimmäisellä kerralla.

Tukholman lautalla Kiira jätti minut kansipaikoille rinkkojen vartijaksi ja hävisi kulman taakse. Kun hän tuli takaisin, hän laski käteeni paksun mustakantisen kierrevihkon ja sanoi että, siitä tulisi päiväkirjamme ja minä kirjoittaisin sen.

– Kirjoitakin tarkasti, sillä tiedätkö Marja?

– No? sanoin sillä enhän tiennyt.

– Neljännesvuosisadan kuluttua me lähdemme taas, matkustamme täsmälleen saman reitin, katsomme päiväkirjasta mitä olemme tehneet ja teemme kaiken täsmälleen samoin. Pystytkö siihen Marja?

– Pystytkö sinä?

– Jos biffaat seuraavan enkelin!

Niin minä aloin kirjoittaa. Kirjoitin muistiin kaiken: paikat joissa levähdimme ja vaihdoimme rakkolaastarit kantapäihin, paikat joissa valitsimme väärän, takaisin tulosuuntaan palaavan junan, paikat joissa tilasimme illan viimeiset ja paikat joissa olimme illan viimeiset. Kirjoitin ylös kaiken, vuorokeskusteluita myöten. Ja päiväkirjan väliin säilytin kuitit, jotta voisimme toisella kertaa ostaa täsmälleen samat ruuat ja täsmälleen samat juomat, mikäli niitä yhä olisi tarjolla. Sillä tavalla me matkustimme sekä läsnä olevassa ajassa että tulevassa.

Lähtökiihdytys on kaikesta jyrisevyydestään huolimatta unelman­ohut. Otsa hipaisee ikkunaa, aurinko palaa siivessä, kohisee. Koneen noustessa yhä korkeammalle yritän muistaa maan, josta paraikaa nousemme: hotelli oli täynnä ranskalaisia, kone japanittaria ja kirja, jota ­luen, venäläinen.

Sellaista elämäni on, on ollut jo kaksikymmentä vuotta. Matkustan miltei kaksisataa päivää vuodessa. Se käy minulta vaivattomasti, ei minulla ole vaivoinani miehiä, lapsia, kissoja tai hankalasti hoidettavia kukkia. Voin lähteä milloin tahansa. Sitä sanotaan sinkkuudeksi tai urakehitykseksi sanojan näkökulmasta riippuen. Olemme parhaillamme laajentamassa. Ostamme ulkomaisia yrityksiä. Minä työskentelen tuotekehityksessä, vedän tiimiä, liima- ja silikonikehitystiimiä. Vastaan tarraliiman saloista. Olen tarra-Marja; liimaudun, minä, jolla ei ole ketään.

Lontoon yllä kone kallistuu, Thames mutkittelee mutaisena houkutellen rannoilleen yhä lisää. Pelloilla lampaita, lehmiä, valkoinen ­lennokki.

Yöllä, tulomatkalla, Englannin rannikko oli tuikkivine valoketjuineen valtava muurahaisyhteiskunta, joka ryhmittyi ja haarautui kuin lapsuuden muurahaispesät metsässä. Ihminenkin on rakenteissaan säännönmukainen ja sittenkin ihmisenkokoinen, ei isompi.

Merenlahdet työntyvät valkopilkkuisine veneineen maan sisään. Jossakin tapaa yrityksen ajatella ruutukaavalla, itsepäinen järjestelmällisyys, jonka tilkkutäkki pian peittoaa. Tätä on ihmisen elämä, tilkkua, taloa, ruskeaa rantavettä, rantaviiva, sitten enää vain vettä, merta. Pilviä purjehtimassa meren yllä. Iloiset ilma­kuopat. Taakse jäävä Britannian rannikko.

Miten rakastankaan maantiedettä. Miten rakastankaan erilaisia kulttuureja. Olin jo unohtaa sen. ­Haluan matkustaa, mutta tällä kertaa toisin. Tekisin sen niin kuin se kuuluu tehdä. Kaivaisin keltaisen rinkkani ullakkokomeron kätköistä, pyyhkisin pölyt, antaisin rekvisiitan: pinssien, tarrojen ja tahrojen olla ennallaan. Avaisin netin ja ennen kuin ehtisin katua, tilaisin Interrail Global Passin kuukaudeksi. Kaataisin lasillisen italialaista punaviiniä, jonka rypäleet ovat kypsyneet vulkaanisen vuoren rinteellä puolen ­kilometrin korkeudella merenpinnasta. Jollen muuten ollut edistynyt elämässäni, niin viinit sentään olivat kohentuneet. Tietenkin minun olisi nyt palattava halpoihin merkkeihin, pummattava suihkut ja yöpymiset ensimmäisen reilin hengessä. Miten hauskaa.

Edessä istuvan japanilaistytön tuoksuvat hiukset, haituvat järjestyneinä säteiksi suuren riuttajäkälikön ympärille, vedessä varjot teräväpiirteisiä, yksinäinen lotja. Äärestä ilmestyvät uudet laivat, auringossa säihkyvät, kuin sadepisaroita ikkunalasissa. Pilvet suutelevat vettä, tyynyjen myttääntyneet täytteet. Tuulimyllyt kuin kalastajien veteen pystyttämiä seipäitä. Keskellä ristien hautausmerta kelluu valkoinen alus.

Virvokkeet vedetään ylämäkeen. Naiset aloittavat työnsä, iloisina hekin, kaikki me olemme iloisia, kaikki tiedämme että se saa kannatusta. Metallien peileissä poskeni rusottavat verigreippeinä. Tilaan viiniä, espanjalaista Merlot’ta. Tuoksussa vivahtaa voimakas halu elää, tarttua hetkeen, niin kuin hoettiin nuoruudessamme katsottuamme uuden elokuvan, joka kertoi poikien eliittikoulusta.

Maistan banaania, se on peh­meämpi, makeampi ja täydempi kuin tavallisesti. Pilvet seestyvät usvaksi. Hyväksyn sen. Hyväksyn lastenohjelman näytöillä, hyväksyn edessä istuvan mieltymyksen hytkytellä tuoliaan. Olenhan lähdössä matkalle. Olenhan aikeissa elää. Edes rakastunut pari ei saa minua kääntämään katsettani, kuten tavallisesti, kun suurkaupungit keväisin puhkeavat tulvilleen rakastuneita. Heitä on liimautuneina penkkeihin, parkkeerautuneina ruohikoille, asettuneina parijonoon jäätelökioskien eteen. Yleensä minua harmittavat nämä: miehen käsi naisen lan­tiolla, leikkimielinen kisailu patongilla, sanomalehdellä; rakastavaiset kelpuuttavat minkä tahansa esineen jolla paiskoa toisiaan. He kujertavat ja luovat silmäyksiä, nauravat ja vakavoituvat, keskustelevat tärkeistä asioista. Luovat perheen toistensa silmäripsistä ja poskipäistä, rinnankaarista ja solisluista. Jättävät ulkopuolelle.

Lisää valkoisia tuulimyllyjä. Manner ottaa vastaan veden: särkkinä, riuttoina, särkkinä. Manner kahmaisee meren kitaansa. Säätiedot lupaavat hyvää. Lumimyrsky jää saapumatta, huhu lentokentällä mahtoi olla yliväsyneiden aivojen aikaansaannosta, emme laske sen varaan.

Kun vaatimaton Helsinki Airport -kyltti – tuo arkisuus paljastaa meidät – ilmestyy esiin, etsin jo mielessäni kellarivarastosta keltaista rinkkaa. Minä lähtisin, heti kesän koit­taessa. Jos talven tuleekin olla pitkä, musta ja keskeltä vitivalkea, kuuluu kesän olla kuultava ja lämmin, tuoksua etelätuulelta ja persikoilta, asfaltilta ja ratapihoilta, täyttää unohdetut lupaukset. Juuri siihen tarkoitukseen sopii tuo matka, josta on tuleva merkityksellinen. Toivon kohtaamisia, toivon että ihmiset aidosti kohtaavat toisensa. Niin minä kirjoitin joulukortteihinkin. Itse vietän joulun mieluiten yksin, meluisa perhekeskeisyys veljen kodissa on minulle liikaa. Ehkä tällä kertaa katselen vanhoja valokuva-albumeja.

Miten kuvailisin Kiiraa? Kun katson hänen kuviaan matka-albumista suurennuslasin läpi, näen että hän hymyilee lähes joka kuvassa. Vain sataman lähtötunnelmissa hän ei ehdi hymyillä, hän suutelee. Tukholman T-centralissa hän raaputtaa pulunkakkaa olkapäältään, hymy on leveä, vaikka olemme valvoneet edellisen yön. Pariisissa Louvren edessä hän napostelee jotain, ehkä pähkinöitä, ja hänellä on keskittynyt ilme. Pariisin ja Milanon välillä, Chamberryssä, jossa jouduimme odottelemaan keskellä yötä neljä tuntia junanvaihtoa, hän hymyilee riehakkaasti asemamiesten grillijuhlissa, suurennuslasi paljastaa että vastapäätä istuvan miehen käsi lepää hänen polvellaan. Kun taas Milanossa, jossa yövyimme kirjeystäväni Robertan luona, Kiira makaa patjalla vaaleanpunaisessa verryttelypuvussa ja vaaleanpunaisissa tennareissa Robertan painaessa vaaleanpunaista tyynyä hänen kämmeniään vasten, hymy on pikemminkin kohtelias kuin innokas.

Entä matkalla Brindisiin? Junapalvelija on hyökännyt halaamaan Kiiraa, tarjoiluvaunu pilkottaa heidän välistään, junapalvelijan otsalla on hikiläikkä, ja miehen posket punoittavat kuin halkaistut omenat. Silloin Kiiran kasvoilla paistava hymy on alistuva. Kreikan saariston läpi pujottelevalla Adriatica-yhtiön laivalla Kiira istuu tylsistyneenä altaalla saksan opiskelijan vieressä, mutta jo viereisessä kuvassa hän hyppää veteen pää edellä, notkeasti kuin vesikäärme, vaikuttaa siltä että hän paiskautuu altaanpohjalla sukeltavaan mieheen. Ja vihdoin Arkoudissa, hänen hymyään ei voi nähdä, sen voi vain aavistaa, hän on selin, niin että hänen hyvin muodostuneet reisi- ja selkälihaksensa ovat näkyvillä, hän on tappamassa seinällä kiipeävää torakkaa.

Sellainen on Kiira, ja sellaisena minä häntä rakastin.

Tutustuimme maalla mökin takapihalla, jonne hänen norjalainen isänsä hänet raahasi ollessamme viisivuotiaita. Muistan että hän ojensi minulle jotain, ehkä keppiä, mutta en ottanut sitä vastaan. Kiiran ulkomaalainen isä oli hyvin puhelias, liiankin. Kun he olivat lähteneet, muistan äidin tokaisseen, että siinäpä äänekkäät naapurit, niin suulaita että korvat soivat. Tai ehkä hän mainitsi siitä seuraavana iltana juhlavieraille syntymäpäivilläni. Olivatko he todella heti ensimmäisellä kerralla kuusi tuntia kylässä, kuten äiti kertoi? Varmaa on vain numero kuusi ja käsi joka ojentuu minua kohti.

Seuraavat vuodet kerryttävät kuvia, joita olen liimannut kymmeniin albumeihin: Kiira ja minä rantavedessä, Kiira ja minä hiihtämässä, Kiira ja minä paistamassa tikkupullia, ratsastamassa, kokeilemassa varpaalla avannon vettä, virkkaamassa ketjusilmukoita, väkertämässä äitienpäivälahjaa, kirjoittamassa kirjettä, hakkaamassa halkoja, istumassa kädet kaulakkain kokolla. Tapasimme joka kesä, joulu ja hiihtoloma. Meistä tuli erottamattomat. Kunnes lakkiaisia edeltävänä kuukautena, kun meidän syliimme humautettiin suuri joutilaisuus, päätimme lähteä. Lähtisimme reilille heti, kun ylioppilaslakeista olisi luovuttu ja kuohuviinipullot tyhjennetty, ensimmäisellä laivalla, joka satamasta irtoaisi taskuissamme sukulaisten antamat setelit matkashekeiksi muutettuina.

– Entä pääsykokeet? kysyin, sillä minua huolestutti hieman.

– Ne jätämme väliin, tokaisi Kiira.

– Entä Lassi, kysyin sillä minua huolestutti jo enemmän.

– Pärjää kyllä, menemme naimisiin, kun palaamme, Kiira sanoi ja nuoli jäätelötikkua.

Lassi oli laiha poika, sellainen kuin lukiopojat tapasivat olla. Hän tähtäsi lääketieteelliseen ja luki joka päivä pääsykokeeseen tarkalleen kahdeksankymmentäkahdeksan sivua. Iltaisin Lassi vei Kiiran pirtelölle. Pirtelön jälkeen he suutelivat ja Kiira sanoi, että siinä Lassi oli parhaimmillaan. Silti yllätyin kun Kiira sanoi menneensä kihloihin.

Tietenkin Lassi oli hauska, älykäs, urheilullinen ja omasi mielenmaltin. Tietenkin Lassi kohensi silmälasejaan, tarjosi tuolin alle ja maksoi seurueen taksin. Tietenkin Lassi keksi, että teemme banaanista raketin ja uimme alasti saareen. Tietenkin Lassi oli Lassi, omaa laatuaan, kultainen tyyppi, sellainen, jota kuka tahansa toivoi poikakaveriksi parhaalle ystävälleen. Lassi myös keksi, että kun yliopistoon pääsy on varmistunut, hän menee naimisiin Kiiran kanssa ja piste. Piste tyttöjen jutuille. Minä jäisin paiskimaan kesätöitä jäätelötehtaan kylmyyteen, ja he siivittyisivät onnelaan nimeltä Perhe.

Ei se ollut huono suunnitelma, onnellinen minä olin heidän puolestaan. Vaikka en olisi uskonut, että Kiira tavoitteli vanhanaikaista ratkaisua. Mutta hänellä olikin paras Lassi mitä kuvitella saattaa. Lämminääninen Lassi joka valmistuisi lääkäriksi ja saisi hyvän paikan ja palkan.

– Ja sinusta Marja me teemme ensimmäisen lapsemme kummin, se sinä olet, Lassi sanoi. – Sinä oikein huo’ut äidillisyyttä.

– Entä minä, minustahan tässä äiti piti tulla, Kiira sanoi.

– Ei kai sinusta voi sanoa samaa, ei tuolla lantiolla. Mutta me saamme sen vauvan jotenkin ulos sinusta, me vaikka absorboimme sen.

– Raakalainen, Lassi, sinä olet raakimus.

– Mutta sinä rakastat minua, etkö vain, omaa pullukkaasi!

– Hyi, minä inhoan pullukkuutta.

– Minua sinä rakastat, Lassi sanoi ja taputti olematonta vatsaansa.

Ja Lassi suuteli Kiiraa ja Kiira Lassia ja vinkkasi silmää Lassin olan yli.

Sitten Kiira sanoi:

– Sillä aikaa kun sinä viimeistelet lukujasi, me menemme interrailille, kaikkien aikojen interrailille.

– Vai niin! minä sanoin haastavasti, Kiira ei ollut vieläkään huomannut kysyä, halusinko lähteä pääsykokeiden aikaan.

Mutta Kiira tulkitsi nousevan intonaationi kysymykseksi.

– Kaikkien aikojen interrail on semmoinen, josta seuraa jälkipuheita, joita ei puhuta.

Lassi hohotti ja viittasi kädellä kuin tullimies joka antoi luvan rajanylitykseen.

Ja niin me pakkasimme uudet keltaiset rinkkamme, ja minä kävin palauttamassa pääsykoekirjat ja ilmoittamassa jäätelötehtaalle, että saavat etsiä jonkun toisen palelemaan sijaani, minä lähtisin Välimeren lämpöön.

Lassi saattoi meidät, kantoi molempien rinkat raitiovaunusta laivaterminaaliin, etsi hyvän paikan ikkunan äärestä huiskuttaakseen valkealla nenäliinalla kun laiva irtautuu satamasta. Viimeinen kuva, jonka hänestä näimme, oli kun hän elvytti terminaalissa pulleavatsaista miestä, joka sai sydänkohtauksen juuri kun oli astumassa laivaan.

Olimme omillamme, ulapalla. Äärettömällä siniharmaalla ulapalla. Olimme me, me kaksi, enemmän kuin koskaan ennen tai jälkeen.

Ruotsin merirajalla, kun olimme tanssineet itsemme läkähdyksiin moottoripyöräurheilijoiden kanssa, Kiira heitti banaaninkuoret reelingin yli mereen ja sanoi:

– Tämä ei jää viimeiseksi matkaksemme.

– Mitä tarkoitat?

– Niin totta kuin nimeni on Kiira Kiitolaukka, me teemme uuden matkan neljännesvuosisadan päästä. Teemme saman matkan täsmälleen samaa reittiä ja samalla ­budjetilla.

– Sallitaanko indeksikorotus?

– Menköön! Sovittu siis? Kiira kohotti kättään.

– Sovittu, sanoin minä ja läpsäytimme kädet yhteen.

Pengon isoäidiltä perimääni matka-arkkua. Heitän roskikseen hiuslisäkkeen, jonka ostin Ranskasta, dildon, jonka Kiira antoi syntymäpäivälahjaksi Amsterdamissa, espanjalaisen viuhkan, jonka löysin italialaisesta hotellista, jäljitelmät Michelangelon töistä, käyttökelvottomat kreikkalaiset sandaalit. Miksi olenkaan säilyttänyt kaiken tämän? Ei kai hauskuutta voi säilöä matka-arkkuun? Pohjalta löydän mustakantisen kirjan, joka pullottaa kuittien paljoutta, rellottaa seikkailujen määrää.

Avaan kansilehden ja luen ensimmäisen sivun. Siinä on juhlallinen vakuutus: matka uusitaan määrätyn ajan eli tarkalleen kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen, ja se uusitaan mahdollisimman samanlaisena, mitään ei saa tieten tahtoen muuttaa, kaiken pitää olla kuin ensimmäisellä kerralla. Alla makaa Kiiran huikenteleva ja minun huolella raapustettu nimikirjoitukseni, molemmat paksulla tussilla alleviivattuna. Siinä me olemme, nuoret Kiira ja Marja, tai Kiira ja Maaru kuten alamme kutsua itseämme, hulvattomat Kiira ja Maaru, joilla on elämä edessä.

– Lupaa minulle Maaru, Kiira aloitti, kun olimme heittäneet sopimuksen pantiksi tussit kuohuihin. – Lupaa minulle, että aina eletään sillei, ettei jäädä katumaan, kun ei tehty mitään. Tartutaan hetkeen.

– Minä lupaan.

– Varmasti?

– Lupaan.

– Että on sitten, mitä vanhana muistella, Kiira sanoi ja kulautti ­tuopista.

Silitän ensimmäistä sivua, allekirjoituksiamme. Katson puputarraa tussitekstin vieressä.

Tartutaan hetkeen. Tartutaan. Carpe diem, niin kuin sanottiin Kuolleiden runoilijoiden seurassa.

Olen minä tarttunut. Olen tarttunut työhöni, minä, liima- ja silikonikehitystiimin tarra-Marja, diplomi-insinööri, tarttunut kuin tarra keittiökaapin oveen, ikuiseksi. Ja mitä olen saanut? Olen saanut tehtaan. Jo ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen minua pyydettiin mukaan. Eikä tehtaalla puhuttu YT-neuvotteluista, vaan jokainen sai elää unelmaansa, jokainen kiinnitettiin tehtaaseen. Vasta myöhemmin tulivat huonot ajat, ja joka kolmas sai lähteä. Silloin minä päätin, että raadan niin, ettei tehtaan ikinä enää tarvitse irtisanoa ketään, ei, jos se on minusta kiinni.

Jos tätä ei voi pitää tarttumisena, niin mitä voi? Ja me laajensimme, yhä laajennamme, vaikka maa syöksyy laman kierteissä. Vanhan johtajan ja edellisen hallituksen aikaan kaikki kävikin mallikkaasti, mutta nyt hallituksen tahto on, että laajennamme ja teemme voittoa samanaikaisesti. Työntekijöitä on siis irtisanottava. Uudet ajat ja uudet konstit Marja! Koeta sopeutua muutokseen Marja. Sillä muutos on täällä! Muutos on pysyvä tila!

Irrotan puputarran kirjan reunasta. Rakastan ääntä, joka tarraa irrottaessa lähtee. Kiirako sen siihen liimasi? Mitä Kiira ajattelisi, jos nyt näkisi minut tässä? Olisiko hän minusta ylpeä? En ole toteuttanut lupaustani, olen jättänyt tarttumatta tilaisuuksiin, elänyt harmaan reunaelämän, tyytynyt suunnitelmallisuuteen ja sovinnaisuuteen. Jos Kiira oli tuollainen huithapelisti nuolaistava, helposti irtoava merkki, olen minä liiaksi tuotekehitelty, ylihinnoiteltu ja vaikeasti markkinoitava, kerta kaikkiaan reunamille ajautunut. Seikkailu, sellainen, joka pursuilee päiväkirjan välistä, on kuin toisesta maailmasta. Vai onko?

Kaadan lasin piripintaan punaviiniä, mikä kapinallisuus! Avaan netin ja etsin oikean sivun. Klikkaan Interrail Global Passin kohdalta. Jätän lukematta vinkit Interrail-matkustamisen saloista. Jätän katselematta Instagram-reilikuvat. Sen sijaan suljen silmäni ja klikkaan tilauksen kohdalta. Miten huomaamattomasti ja äänettömästi kaikki käy. Näpyttelen pankkiyhteyden käyttäjätunnuksen ja salasanan. Maksun jälkeen kulautan hakkaavalle sydämelle puoli lasillista ja tartun mustakantiseen kirjaan, oppaaseeni. Täältä tullaan Eurooppa! Täältä tullaan tärkeilevä Pariisi ja sen kapinalliset kaverit, muodikas Milano ja kujerteleva Kööpenhamina!

Etelätuuli kuljettaa hattaroita kaupungin ylle. Nurmi vihertää, puissa on yhä aavistus rairuohoista tuoreutta. Kurkottelen partaan yli. Tällä kertaa ei kukaan ole saattamassa, ei kukaan saamassa sydänkohtausta. Asetan keltaisen rinkan jättimäisen savupiipun juureen. Laivan koneet möyryävät, piippu hohkaa lämpöä, lokit kaartelevat korkealla. Olen lähdössä! Irtoamassa! Ilman Kiiraa tosin, mutta yhtä kaikki – matkalla.

Kun olen ostanut pantteripussin, edellisestä onkin jo aikaa, asetun kannelle auringon puolelle. Missään ei tosin näy kaksikymmentäviisi vuotta täyttävää Terrya, jonka kuuluisi olla tässä väittelemässä kanssani tasa-arvosta, mutta nuorenaseolisiminunkinpitänyt-täti näyttää kävelevän keulaa kohti. En tällä kertaa antaudu hänen puheilleen vaan tarjoan panttereita ohikulkijoille. Hyvä etteivät ne ole puumia, naurahdan mielessäni, kun epäluuloinen nuorukainen ojentaa kättä. Sitten onkin jo aika erotella arvotavarat lokerikkoon, edellisellä reilillä niitä ovat olleet poskipuna ja kosteuspyyhkeet, tällä kertaa lääkkeet erilaisia kohtauksia silmällä pitäen, yksi lihaskramppeja, toinen huimausta vastaan. Myös passin laitan lokeroon, nyt ei haittaa, vaikka disco suljettaisiin alaikäisiltä illan hämärtyessä, minulta ei tulla kysymään ikää.

Olen aikeissa lähteä syömään. Päiväkirjassa lukee vain, mitä Kiira on syönyt, minulle eivät pommes fritesit ole kelvanneet; tämä saa ­riittää osviitaksi, tulkitsen että minulla on oikeus seisovan pöydän parhaisiin herkkuihin. Valitsen hiljaisen ikkunapöydän, poimin salaatteja ja mereneläviä.

– Onko tässä vapaata?

Noin kolmekymmenvuotias nainen katsoo minua kysyvästi. Nyökkään. Naisen vaaleat hiukset putoavat ryöppyinä paljaille olkapäille.

– Oletko sinäkin reilillä? nainen kysyy. – Anteeksi en esittäytynyt, olen Solja.

– Marja.

– Näin sinut aiemmin jonossa rinkka selässä, siitä arvasin. Monesko kerta?

– Toinen.

– Minä jäin koukkuun neljä vuotta sitten, sen jälkeen olen kiertänyt joka vuosi. Nyt on enää Espanja ja Portugali käymättä. Mihinkäs sinä?

– Ranskaan, Espanjaan ja Italiaan, niin ja Kreikkaan.

– Välimeren ruuat, mmm. Sinun pitää käydä Roomassa ja Venetsiassa, niin ja Firenzen taideaarteet on tietysti myös nähtävä.

– Niissä minä olen jo käynytkin.

– No Ateenassa sitten!

– Sielläkin.

Nainen hymyilee vinosti, ei tiedä kuinka jatkaa. Luen hänen aja­tuksiaan:

– Tässä iässä on nähnyt jo kaiken.

– Niin tietysti, nainen sanoo, vaikka ilme kertoo: sepä ikävää.

Nainen, tämä Solja, lähtee hakemaan juotavaa, kysyy tuoko minullekin. Kun hän tulee takaisin, jatkamme lörpöttelyä kuin vanhat tutut. Juttelemme englantilaismurteista ja purjelautailusta, ja Solja kertoo olevansa liikuntasihteeri jossain pohjoisen kaupungissa. Hän sanoo tukehtuvansa kinoksiin ja kaamokseen, mutta kun kesä tulee, hän pakkaa rinkkansa, niin senhän sinä jo tiedätkin, hän lopettaa äkkiä. Sitten hän vilkaisee minua kuin olisin ymmärtänyt jotain tärkeää ja kikattaa. Minäkin nauran, nuoren naisen seura ja halpa viini saavat minut tuntemaan että olen oikealla tiellä.

Kun ravintola tyhjennetään toista kattausta varten, siirrymme pubiin ja sieltä kannelle. Merirajalla – olen pitänyt tarkasti merkillä, milloin se tapahtuu – huomaan kertovani kaiken Kiiran ja minun sopimuksesta, ensimmäisestä reilistä.

– Aion matkustaa kaikki paikat läpikotaisin uudelleen mikäli ­mahdollista.

– Hitsi miten kivaa! Hemmetti olisipa minullakin tuollainen ystävä, Solja nauraa, kunnes äkkiä havahtuu:

– Hei mutta minähän voisin tulla sinun seuraksi tälle reissulle. Tutustun mielelläni Mona Lisaan toistamiseen.

– Emme me nähneet Mona Lisaa!

– Sitä parempi!

– Totta kai kaikki olisi kahden hauskempaa.

– No mutta! Solja kiljaisee.

Solja halaa minua innoissaan. Miten voikin tuntua näin luontevalta, tutustua nyt tällä tavoin näin lyhyessä ajassa. Koko yön keskustelemme. Menemme kansipaikoille mutta emme malta nukkua. Kunnes ruotsalaisten rantahuviloita ihastellessamme hän sanoo:

– Anteeksi, mutta saanko kysyä?

Katson Soljaa, hänellä on niin vaaleat kulmakarvat, melkein huomaamattomat.

– Kysy pois.

– Miten Kiira kuoli?

En ehdi vastata. Kaiuttimista kuulutetaan: Vi anländer till ­Stockholm.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Heidi Jaatinen oli vuoden 2014 Finlandia-ehdokkaana teoksellaan Kaksi viatonta päivää. Aiemmin hän on kirjoittanut parisuhdefarssin nimeltä Jono sekä esikoisromaanin Ei saa katsoa aurinkoon, joka sijoittuu 1970-luvun maaseudulle. Jaatinen istuu usein terassillaan ja kuvittelee olevansa ulkomailla.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.