Jonna pääsee vihdoin testaamaan kosmetiikkaa. Jotain outoa tapahtuu, mutta jälkeenpäin Jonna miettii, oliko se sittenkin vain jännitystä. Salaperäinen meikkipakkikin aiheuttaa päänvaivaa.

Jonna oli juuri löytänyt etsimänsä kengät vaatehuoneesta, kun Erkki ilmestyi ovenrakoon naama punaisena.

– Miksi se helvetin laatikko on tuolla kylpyhuoneessa? Mulle tuli tärkeä puhelu, ja kun mä vastasin, korvissa soi vain tapparatappara. Se sun boksi lähettää jotain perkeleen radiosignaalia.

– Mitä sä menet puhumaan puheluitasi kylppäriin, onhan tässä kämpässä muitakin huoneita.

– Satuin hakemaan puhtaita sukkia rummusta, kun asiakas soitti. Ei mun tarvitse mennä kylppäriin piiloon puhumaan, mun työ ei ole niin salaista, ettetkö säkin voisi kuulla, mitä mä puhun.

Jonna huokaisi. Ensin Erkistä oli ollut niin kivaa, kun Jonna oli saanut töitä ja saanut uudestaan elämänsyrjästä kiinni, aktivoitunut, herännyt koomasta ja mitä kaikkea. Sitten hän olikin tehnyt liikaa töitä, ottanut homman liian tosissaan, ollut liian salaperäinen.

– Kyllä sullakin on työasioita, joita ei voi levitellä. Enkä mä ole täällä puhunut yhtään puhelua sängyn alla.

Erkki mulkoili Jonnan kädessä olevaa korkokenkää. Kadut olivat sen verran sulaneet, että Jonna uskoi selviävänsä niillä hengissä toimistolle.

– Mitä siinä boksissa on? Huumeitako? Erkki murahti.

– Joo, huumeita. Ekstaasia ja vanhaa kunnon hepoa. Johan mä olen sanonut sata kertaa, että kosmetiikkaa.

– Ryppyrasvaa boksissa, joka lähettää koko ajan paikkasignaalia? Kuule, kukaan ei vahdi edes rahalippaita tuolla tavalla.

– Mikä sua oikein vaivaa? Ei se laatikko pure ketään.

– En olisi niinkään varma, Erkki kivahti ja meni matkoihinsa.

Joillekin ei kelvannut mikään, Jonna tuumi. Ehkä Erkkiä otti aivoon, että Lux Lunassa hänen pikku vaimonsa sai arvostusta. Sohvaperunan yli oli helpompi kävellä kuin naisen, jolla oli hyvä palkka ja vakituinen työpaikka.

Eipä silti, kyllä Jonnankin mahanpohjaa nipisteli, kun hän aukaisi meikkipakin. Jokainen purkki ja pipettipullo oli omissa lokeroissaan. Lokeroiden metalliväkäsistä saattoi päätellä, että jokin anturi piti kirjaa siitä, mitä purkkeja Jonna otti pois ja milloin. Kuinka nopeasti Wiik olisi oven takana, jos hän ei laittaisi jotakin pulloa paikoilleen? Tai jos hän jättäisi pakin auki koko yöksi? Ehkä sellaista ei kannattanut kokeilla.

Kun Jonna tuli vaatehuoneesta kengät kädessään, Erkki teki eteisessä lähtöä.

– Ai jaa. Mä luulin, että meillä on mukava koti-ilta, Jonna sanoi.

– Mähän sanoin, että tärkeä asiakas soitti. Meillä on mahdollisuus saada iso mainoskampanja, jos asiat saadaan sovittua. Moikka.

Ovi kolahti. Ilmassa leijui Erkin jäljiltä lievä tympääntymisen katku, mutta Jonna ei välittänyt siitä. Krista oli pyytänyt häntä miettimään, mitkä voisivat olla Lux Lunan seuraavan vuosipuoliskon arvotavoitteet. Nyt hän saattoi rauhassa istua olohuoneen sohvalla ja arvailla, oliko yksilön kunnioittaminen ja avoimuus juttuja, joita uskalsi ottaa esiin.

Jonna naputteli mustekynällä muistivihkoaan. Tuntui oudolta, että hän oli ollut töissä jo viisi viikkoa, eikä hän ollut saanut käyttöön vielä uusia kosmetiikkatuotteita. Krista oli kyllä antanut boksin hänelle jo muutama viikko sitten, mutta voiteet ja seerumit olivat markkinoilla olevia tuotteita. EGF-seerumi oli huipputuote ja se maksoi kymmenen euroa milli, mutta se ei ollut Lux Lunan kehittämä. Eipä silti, kun pudotteli pipetillä kolme minimaalista tippaa kämmenkuppiin ja levitti sormenpäällä seerumia iholle, tuli ruhtinaallinen olo. No, ehkä kyseessä oli jokin vertailuvaihe.

Ovikello kilahti. Jonna hätkähti, sillä kukaan ei koskaan tullut rimputtamaan heidän ovikelloaan. Ne harvat ystävät, joita hänellä vielä oli, soittivat ja sopivat tulostaan viikkoja ennen tapaamisia eivätkä säntäilleet spontaanisti oven taakse. Hän nousi sohvalta ja kiiruhti eteiseen. Peilistä näkyi edustava Jonna, vain tukkaa piti sukia parempaan asentoon. Omasta peilikuvastaan ilahtuneena hän aukaisi oven samalla hetkellä, kun ajatus ovisilmään kurkkaamisen järkevyydestä iski mieleen.

– Iltaa.

Ovenraossa näkyi kurttuiset kasvot, joita kehystivät harmaat hiukset. Alakerran mummo, jolla varmasti oli jokin nimikin.

– Iltaa.

– Anteeksi kun häiritsen. Tulin vain kysymään, että eihän se meidän Lasse häiritse teitä?

Jonna aukaisi oven kokonaan. Mummeli katseli häntä vetisillä silmillään ja puristeli kuhmuraisia ­käsiään.

– Lasseko? Ei suinkaan. Ollaan vaihdettu muutama sana, jos on satuttu portaikossa vastakkain, Jonna sanoi.

Vanhan naisen ryppyisille kasvoille levisi varovainen hymy. Jonnaa kauhistutti katsoa nahkaa, joka näytti kuivuneelta ja kuolleelta, aivan joltakin muulta kuin iholta.

– No hyvä. Lasse on minun tyttärenpoikani. Tyttäreni on biokemisti ja kiireinen nainen. Lasse on paljon minun luonani. Poika on autistinen. Se on kehityshäiriö. Ei Lasse tyhmä ole, vähän vain erilainen, mummo puolusteli.

– Niin, eihän sille mitään voi, Jonna sanoi.

Oli vaikea keksiä järkevää sanottavaa, kun edessä seisoi nainen, jonka iho sai kylmät väreet juoksemaan selkärankaa pitkin. Se hänelläkin olisi edessään, vanhuus ja hävitty taistelu aikaa vastaan.

– Mukavaa, että ymmärrät. Toiset eivät ymmärrä, että jokaisella on kohtalonsa, eikä sille voi mitään. Hyvää illanjatkoa ja Jumalan siunausta.

Nainen kosketti Jonnan kättä ja kääntyi pois. Jonna ynähti jotakin ja veti oven kiinni. Naisen sormien karheus poltteli iholla. Jonna tunsi itsensä idiootiksi, mutta hänen oli pakko mennä vessaan pesemään kätensä.

Sen huomasi heti, kun astui toimiston ovesta sisään. Myyntiosaston miehet harppoivat käytäviä pitkin paperiarkit käsissään. Muutama kemisti harhaili kahvihuoneessa suojalasit otsalle nostettuna. Kristan ovi oli kiinni, englanninkielisen puheen sanoista ei saanut selvää, mutta rytmin erotti selvästi.

Jonna meni huoneeseensa ja jätti oven raolleen. Perehdytysmapit oli luettu, joten mitään pakottavaa tekemistä hänellä ei ollut. Ihmisten nimiä hän tankkasi vieläkin. Kukaan ei käyttänyt nimikylttejä, ja työntekijät eivät koskaan puhutelleet toisiaan nimeltä. Ovissakaan ei ollut nimikylttejä, mikä suoraan sanottuna tuntui hiukan omituiselta.

Jotakin oli tapahtumassa, se oli selvää. Ehkä jokin uusi tuote oli vihdoin edennyt siihen vaiheeseen, että sitä päästiin testaamaan. Kristan huoneesta kuului epäselvää muminaa. Kello oli Jenkeissä tukevasti yön puolella. Jos pääkonttorista soitettiin, asia oli varmasti tärkeä. Jonna aukoi pyörillä varustetun laatikoston laatikkoja. Hän oli kerännyt tarvikevarastosta laatikoihin mustekyniä, tussipaketin ja tarralappuja, ihan vain sen vuoksi, että laatikot eivät olisi tyhjiä. Alimmassa laatikossa oli huonetta häntä ennen hallinneen työntekijän jättämä tyhjä avolehtiö. Olikohan lehtiön laatikkoon sujauttanut ihminen sanottu irti?

Terävä koputus havahdutti Jonnan. Krista syöksyi huoneeseen posket punaisina.

– En kai häirinnyt? Kuule, meidän tutkimusyksikön johtaja David Alexander soitti ja kertoi hyviä uutisia. Uusin ihonhoitotuotteemme on nyt saanut kaikki tarvittavat luvat. Testaus voidaan aloittaa heti tänään.

– Ihanko totta? Tosi hienoa!

Uutinen sai Jonnan suun kuivumaan. Vaikka hän oli odottanut testauksen alkamista, pelko vipelsi mahanpohjasta kurkkuun ja jähmettyi sinne.

– Tämä on ihan perusjuttuja, anti-ikääntymisseerumi. Se saa sinut näyttämään entistäkin hehkeämmältä, Krista sanoi ja silitti Jonna olkavartta.

– No sellaiselle seerumille on kyllä tilausta, Jonna naurahti.

– Eiköhän mennä labraan.

Kun hissi matoi alaspäin, Jonnaa alkoi haukotuttaa. Hitto, se oli hermostumisen merkki. Kädetkin tuntuivat kylmiltä ja huulia piti nuolla sekunnin välein. Ja hän oli sentään joskus ollut malli, jota kymmenet valokuvaajat tapittivat kameran linssien läpi.

– Aloitetaan verikokeella. Se on ihan rutiinia näissä toisen vaiheen tutkimuksissa. Jos 90-luvulla Retinolin kehittäjät olisivat tehneet kaiken yhtä huolella kuin me, ei voidetta käyttäneiden olisi tarvinnut turhaan käydä lääkärillä, Krista sanoi.

– Ai jaa. Mikäs niille tuli?

– Retinol oli A-vitamiinipohjainen valmiste, jolla saatiin iho loistavaan kuntoon. Paitsi jos oli sille yliherkkä. Silloin iho alkoi punoittaa ja hilseillä. Ei mitään vaarallista mutta ikävän näköistä.

Hissi pysähtyi ja ovet aukesivat. Jotenkin laboratorion kliininen kirkkaus tuntui Jonnasta uhkaavalta. Edellisen kerran hän oli katsellut työntekijöitä kuin utelias lapsi muurahaisia. Nyt hän oli tutkimuskohde. Polvet vapisivat hiukan, mutta hän sai koottua itsensä. Ei ollut mitään järjellistä syytä pelätä puuterihuiskua.

Verikoe otettiin toimenpidehuoneessa. Viisikymppiseltä vaikuttava nainen, jonka nimikyltti paljasti hänen olevan terveydenhoitaja, ohjasi Jonnan mukavaan tuoliin ja kääri tämän hihan.

– Kuinka olet viihtynyt meillä? nainen kysyi samalla kun hän etsi kyynärtaipeesta sopivan suonen ja tuikkasi neulan sisään.

– Oikein hyvin, Jonna sanoi ja käänsi päänsä pois.

Ennen kuin hän ehti edes ajatella sitä, alkaisiko hän voida pahoin, nainen painoi sideharsonpalan pistokohdan päälle ja veti teipin sen yli.

– Kiitos, nainen sanoi ja ravisteli vuorotellen kolmea verituubia.

Jonna kömpi jaloilleen ja painoi toisella kädellä pistokohtaa. Krista odotti jo ovensuussa.

– Se siitä. Ilman EU-säädöksiä olisi tuoltakin säästytty. Eiköhän mennä, Krista sanoi.

Jonna seurasi Kristaa syvemmälle lukittujen lasiovien uumeniin. Viimein he saapuivat lasikopille, jonka oven takana näytti olevan ihan tavallinen maskeerauspöytä ja kosmetologilta näyttävä punatukkainen nainen. Kaikkien tiedemiesten keskellä punapää oli rauhoittava ilmestys.

– Hei, me tultiin nyt. Onko sinulla HKG5 valmiina? Krista kysyi.

– On. Hei, ihana nähdä sinua. Minä olen Leena, nainen sanoi ja kätteli Jonnaa.

– Mä olen Jonna.

– Istu alas ja ota ihan rennosti, Leena sanoi.

– Ei kai tässä pistetä mitään? Jonna kysyi.

– Ei todellakaan. Minä poistan ensin kaikki sinun vanhat meikit. Nojaa rauhassa taaksepäin ja sulje silmät, Leena naurahti.

Syvä huokaus karkasi kuin vahingossa Jonnan keuhkojen uumenista. Ei ehkä ollut kovin ammattimaista käyttäytyä kuin säikky jänis, mutta kaikki oli tapahtunut niin äkkiä. Kertaakaan perehdytyksen aikana ei ollut puhuttu siitä, miten testejä laboratoriossa tehtiin. Tuntematon pelotti kaikkia, Jonna lohdutteli itseään. Nyt oli parasta ajatella vain niitä 3 500 syytä, joiden takia hän oli lähtenyt leikkiin mukaan.

Leenan kädet tanssahtelivat Jonnan kasvoilla kevyesti kuin kesätuuli. Vanutupot veivät mennessään meikkivoiteen ja maskarat. Tuntui oikein mukavalta, kun joku muu teki likaisen työn hänen puolestaan, vieläpä niin taitavasti.

– Tämä HKG5 on siis työnimi. Se on seerumi, jota levitetään kasvoille ja kaulaan muutama tippa päivässä. Tätä annostellaan pipetillä, mutta nämä jutut ovat sinulle varmasti jo tuttuja, Leena selitti.

– Joo, on, Jonna mumisi.

Hän antoi itsensä lipua rentouden tilaan. Raukeus oli melkein samaa luokkaa kuin omalla sohvalla, mutta nyt takaraivossa ei kytenyt syyllisyys. Hän oli töissä, jokainen hetki oli palkallinen. Olo tuntui taivaalliselta.

– Tässä vaiheessa me hoidetaan seerumin annostelu täällä omissa tiloissa. Kun annostusta lisätään, saat pullon mukaasi. Voisit tuoda meikkipakin aamulla tänne, sillä et tarvitse nyt niitä muita tuotteita, Krista selitti.

En niin, sillä ne kaikki oli vain hämäystä, Jonna ajatteli. Ehkä hän oli antanut itsestään liiankin tyhmän kuvan, tai köyhän. EGF seerumi oli todella kallista, joten ehkä Krista luuli, ettei hän tiennyt sen olemassaolosta mitään. No, sillä ei ollut mitään väliä. Hän oli selvittänyt tulikokeen kunnialla.

Leenan sivelemä puhdistusaine haihtui Jonnan kasvoilta viilentäen poskipäitä mukavasti. Hän aukaisi silmänsä ja katseli peilistä meikitöntä naamaansa. Oikeastaan hän oli ihan hyvän näköinen näinkin. Säännöllinen päivärytmi oli saanut ihon paremmaksi, kun turhat napostelut olivat jääneet pois.

Krista toi pientä termoskannua muistuttavan kapselin Leenalle. Tämä ruuvasi sen auki ja otti esiin lasisen pipettipullon. Leenalla oli käsissään lateksihanskat, mutta se kai kuului asiaan.

– Kolme tippaa, Krista sanoi.

Äänessä oli jännityksen tuomaa koleutta. Leena kupristi vasemman kätensä ja pudotti pipetillä kolme hiukan samealta näyttävää pisaraa kouraansa.

– Tämä saattaa tuntua hiukan kylmältä, Leena sanoi.

Jonna näki pelin kautta, kuinka Leena kostutti sormensa seerumiin. Sitten hän sipaisi Jonnan kasvoja leuan alta ja alkoi levittää nestettä kaulan sivulle.

Salamannopea polttava tunne leimahti iholla ja katosi. Jonna ähkäisi ja räpytteli silmiään, kyyneleet sumensivat hänen näkönsä. Tunne oli sama, kuin jos juodessa veti vettä väärään kurkkuun ja sekunnin ajan tunsi tukehtuvansa. Kaikki oli ohi niin nopeasti, että hän häpesi omaa sätkyilyään.

– Raapaisinko minä sinua vahingossa? Leena kysyi.

– Ei, et raapaissut. Se oli vain kylmempää kuin odotin, Jonna valehteli.

Kun Leena levitti seerumia kaulaan, silmänurkkiin ja suupielen nasaaliuomiin, Jonna tarkkaili tuntemuksiaan. Ei mitään, ei yhtään mitään. Kevyt, miellyttävä lämpö alkoi levitä kasvoille, siinä kaikki. Hän hymyili, oli pakko hymyillä.

Ehkä Krista oli jo huomannut hänen hermoilunsa ja mietti, oliko hän sittenkään paras mahdollinen valinta.

– No niin. Se oli siinä. Huomenna uudestaan, Leena sanoi ja veti hansikkaat pois käsistään.

Jonna kumartui kohti peiliä ja käänteli päätään. Iho ei punoittanut vähääkään. Päinvastoin, kuulas valkeus näytti melkein maitomaisen pehmeältä.

– Siitä se lähtee. Otetaan vielä muutama kuva niin voidaan seurata, miten kehitys kehittyy, Krista sanoi kurkatessaan Jonnan olkapään yli.

Peilistä katsoi takaisin kaksi kaunista naista, tumma ja vaalea.

Ennen kuin Jonna astui ulos porttikongin suojista Mannerheimintien vilinään, hän pysähtyi hetkeksi. Krista oli antanut hänelle päivän päätteeksi ohjeita siitä, mitä piti tehdä illalla: pestä pelkällä vedellä vai saippualla, syödä vai olla syömättä. Jonna oli kirjoittanut ohjeet ylös ja tarkkailut tuntemuksiaan. Kaikki oli ollut hyvin, mutta entä jos ulkona puhaltava kylmä tuuli saisi tuskan palaamaan?

Hän veti syvään henkeä ja astui jalkakäytävälle. Viima pyyhki hänen poskiaan, mutta se ei aiheuttanut mitään kipua, ainoastaan miellyttävän viileyden tunteen. Nyt sitten unohdat koko jutun. Piste.

Jonna oli jo säntäämässä kadulle kohti Foorumin kulmaa, kun hän näki rastapäisen mollosilmän. Nainen luuhasi nykyään samassa paikassa melkein joka ilta, veti tupakkaa ja tuijotteli korkeuksiin. Jonna kääntyi ympäri. Hän voisi hyvin kiertää Kalevankadun kautta. Mollosilmässä oli jotain pelottavaa. Miksi nostattaa pulssia, kun epämiellyttävän tilanteen saattoi välttääkin.

Kolmen sepän patsaalle oli kokoontunut joku fuksiporukkaa haalareissaan. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä, ja joku taisi viheltääkin. Jonna korjasi ryhtiään ja lipui kylmän viileästi ohi. Leenan loihtima kevyt meikki oli kieltämättä nuorentanut häntä. Jos seerumilla olisi mitään vaikutusta, hän pääsisi kohta ratikassa lastenlipulla.

Stockan sivulla tutun näköinen hahmo taapersi vastaan. Jonnalla löi muutaman hetken tyhjää, ennen kuin hän tajusi, että vastaantulija oli äiti.

– No mitäs sinä täällä, joko työpäivä loppui? äiti ihmetteli.

– Joo, meillähän on liukuva työaika, Jonna sanoi.

– Kunhan et liu’u liian pitkälle. Ajattelin käydä moikkaamassa vanhoja tuttuja Yliopiston apteekilla. Ostan samalla vähän rasvaa, kun saan sieltä hyvät alennukset. Tarvitko sinä jotain?

Äidin katse pysähtyi Leenan kasvoihin. Silmät laajenivat ja sitten ne supistuivat. Niinpä niin, toiset eivät enää apteekin rasvoja kaivanneet.

– Miten sinä olet tuon näköinen? Et kai sinä onneton olet antanut pistää naamaasi botoxia? Iho sileä kuin vauvan peppu, äiti hämmästeli.

– Kuule, ihan tavallisia rasvoja käytän, kiitos kysymästä. Ja minähän olen vielä nuori, ei tässä iässä kukaan kuivunutta luumua muistuta, Jonna murahti.

– Ei kolmekymppisen iho ole enää nuori. Ultraviolettisäteily aiheuttaa aika nopeasti…

– Hei, ei nyt luennoida tässä keskellä katua. Mä tulen joskus käymään, kun ehdin.

Äiti nyökkäsi.

– Tule vaan, mutta soita ensin. Vie Erkille terveisiä.

– Joo, vien.

Jonna jatkoi matkaansa. Hän vilkaisi taakseen vasta ylittäessään Mannerheimintietä ja näki, kuinka äiti seisoi Vanhan edessä ja puhui puhelimeen. Toivottavasti se ei juorunnut jotakin hänestä. Tältäkin olisi vältytty, jos Mollosilmä ei olisi pesiytynyt Foorumin nurkalle. Ehkä hän voisi soittaa johonkin hourulaan ja vinkata, että oudon näköinen hiippari oli irti. Muuten hyvä, paitsi että eduskuntatalo oli ainoa säästöistä selvinnyt hullujenhuone.

Kotona Jonna kiirehti eteisen postikasan yli kylpyhuoneeseen ja tuijotti kasvojaan peilistä. Iho ei punoittanut, ei ollut laikukas, ei mitään. Kun hän siveli leukaansa, sormet tuntuivat viileiltä, siinä kaikki. Olisiko äkillinen kipu voinut olla kuvittelun tulos? Kun jotakin pelkäsi, höyhenen kosketuskin saattoi sattua. Psykosomaattinen kipu, kuten äiti olisi sanonut. Pelkkää mielikuvitusta.

Hiljaisessa huoneistossa kaikki asettui kohdalleen. Keittiönpöydän ääressä kunnon kahvia siemaillessa katosivat kuvitellut ja oikeat kivut. Jonna selaili postia. Laskujen välistä löytyi palkkatosite Lux Lunasta. Hän repi kuoren auki. Palkka oli oikein, ja siihen oli lisätty 15 prosentin bonus! Jonna kiljaisi ilosta. Bonus oli luvattu maksaa kaikille, jotka toivat strategiapalaveriin merkittävää sisältöä. Hänen liirumlaaruminsa oli noteerattu. Pää tuntui kevyeltä, ja Jonnan piti ottaa pöydän reunasta kiinni, ettei hän olisi leijunut kattoon. Helppoa rahaa, sen tuloa ei voinut estää!

Erkki saapui kotiin vasta kymmeneltä. Jonna oli jo menossa nukkumaan. Hän oli vienyt meikkipakin eteisen hyllylle odottamaan aamua.

– Rouvan meikkisalkku. Kuunnellaan, kannattaako se vieläkin Tapparaa.

Erkki otti kännykän taskustaan ja työnsi sen vasten meikkipakin vihreää kantta. Radiosignaali rätisi yllättävän kovaa hiljaisessa eteisessä.

– Yhä vaan Tappara Tappara, Erkki naurahti.

– Punaviini on tainnut maistua herralle, Jonna sanoi.

– Maistuuhan se, kun firma maksaa. Onko salainen projekti edennyt siihen pisteeseen, ettei aviomieheen voi enää luottaa?

– Älä jaksa. Mä en tarvi tuota vähään aikaan, joten vien sen toimistolle.

Erkki riisui kaulahuivin ja sai sen toisella yrittämällä pysymään henkarissa. Hän siristeli silmiään ja katsoi pää kallellaan Jonnaa.

– Sulla on vielä sotamaalaus naamassa, vaikka olet menossa ­nukkumaan?

– Ei ole. Mähän tulin just pesulta. Kuinka paljon sä olet juonut?

Erkki tunki naamaansa lähemmäs. Hän kuljetti sormeaan pitkin Jonnan silmänurkkia.

– Hymyile vähän.

Jonna huokaisi ja hymyili niin leveästi, että korvat olivat pudota nieluun.

– Kyllä sun naama liikkuu, joten et sä botoxia ole ottanut, Erkki hämmästeli.

– Mikä helvetin botox-buumi täällä on menossa? Mä näin äidin Stockan edessä ja sekin vihjaili botoxista.

Erkki puisteli päätään ja suukotti Jonnan silmäkulmaa.

– Kuule, Unikko, sun ihosi on melkein rypytön.

Jonnan teki mieli kivahtaa, ettei hänen kasvoissaan aikaisemminkaan ollut kuin muutama syvempi uurre, joita ei voinut rypyiksi edes nimittää. Erkin silmissä oli kuitenkin niin utuinen katse, ettei hän viitsinyt sanoa yhtään mitään.

– Mun pitää syödä jotain, muuten mä syön sut, Erkki sanoi ja lipui keittiöön.

Tietysti olisi pitänyt mennä nukkumaan, sillä aamulla piti olla pirteä. Huonosti nukuttu yö saattoi helposti mitätöidä rasvan tai seerumin tehon. Mutta Jonna lämmitti Erkin ruoat mikrossa, toi maitoa pöytään ja vei astiat pois. Ilmassa leijui odotus, kaikilla kanavilla rätisi sama signaali. He olivat olleet naimissa kahdeksan vuotta, siinä ajassa oppi lukemaan muutakin kuin viittomakieltä.

Erkki oli juomisen jäljiltä hiukan laiskassa vedossa, mutta se sopi Jonnalle oikein hyvin. Jossakin vaiheessa Erkin tasainen rytmi taukosi, ja hän katsoi Jonnaa tukka silmillä veikeä hymy huulillaan. Näin läheltä katsottuna Erkin sinisissä silmissä näkyi vaaleampia pisteitä, kuin tähtiä aamutaivaalla.

– Jos otan kumin pois? Ehkä meidän pitäisi hoitaa se lapsiprojekti maaliin?

– Ei nyt. Mun tuurilla se tärppää heti. Vähän myöhemmin sitten. Mä saan sitten paljon paremmat äitiysrahat.

– Totta, Erkki sanoi ja alkoi liikkua taas.

Harjoitus tekee mestarin, Jonna ajatteli ja sulki silmänsä.

Kun Jonna istui vessassa pesulla, hän kuuli Erkin tallustelevan eteisessä. Olisi nyt nukkunut, kello oli vaikka mitä. Vesi lorisi niin, ettei Jonna ollut varma, kolisteliko Erkki hänen meikkipakillaan. Ei kai se ollut niin tyhmä? Jonna löi hanan kiinni ja kuivasi itsensä. Hän veti housut jalkaan ja säntäsi eteiseen.

– Mitä sä täällä teet? Eikö uroksia ala aina vaivata parittelun jälkeinen raukeus?

Erkki ravisteli meikkipakkia varovasti, käänsi sen niin, että pystyi katsomaan vasemmalla silmällä lukon avaimenreikään.

– Jonnan oma taikapakki, hän hihitteli.

– Äh, anna se olla. Mun pitää päästä nukkumaan ja niin kyllä sunkin.

– Mutta ajattele, tämähän voi lähettää meidän puheen sinne sinun taikafirmaan. Tai tässä voi olla kamera piilossa, mistä sitä tietää, Erkki intti ja ravisteli laatikkoa.

– Siellä on vain meikkejä, usko jo. Onhan teidänkin firman suunnitelmat lukkojen takana, Jonna sanoi.

– On, tietysti on. Mutta jos mä otan paperit kotiin, ei niitten kulkua seuraa kukaan. Etkö voi aukaista tätä ja näyttää, mitä siellä on sisällä?

Jonna mutristi suutaan. Se ei kai ollut kielletty, mutta miksi hitossa hän olisi aukaissut pakin kännisen äijän päähänpinttymän takia? Ja tuossa tilassa Erkki olisi voinut napata jonkun pullon ja keksiä jotakin älytöntä.

– En mä voi. Kun tää uusi jakso alkoi, ne lukitsi tämän etänä toimistolta. Tässä on sekä mekaaninen että sähkölukko. Nyt se sähkölukko on kiinni, Jonna valehteli.

– No jo on vimpain, Erkki naurahti.

Hän asetteli pakkia takaisin hattuhyllylle, mutta sen reuna kolahti hyllyn reunaan. Erkin ote lipesi ja pakki putosi kolahtaen lattialle.

– Helvetin urpo! Jonna parkaisi ja kumartui nostamaan laatikkoa.

Olikohan jotakin mennyt rikki, voi saatanan saatana!

– Sori, Unikko, se oli kyllä vahinko, Erkki sopersi.

– Vahinko ja vahinko. Kyllähän niitä vahinkoja sattuu, kun pitää mennä sorkkimaan toisten tavaroita. En mäkään pengo sun papereitasi. Jos täältä meni jotakin rikki, mä saan vielä maksaa koko lystin!

Erkki haroi hiuksiaan ja taapersi muutaman askeleen taaksepäin.

– Eihän ne voi tietää, kuka sen pudotti. Sanot, että se tippui sulta.

– Niinpä tietysti. Kaikki on mennyt harvinaisen hyvin, mä olen ollut töissä terävä kuin partaveitsi ja hoitanut jokaisen homman tyylikkäästi. Nyt mun pitää sitten mennä sönköttämään, että rikoin teidän pakkinne, voi voi ja olen pahoillani.

Jonna nosti laatikon korvansa viereen ja ravisti sitä varovasti. Sisältä ei kuulunut mitään kilinää eikä kolinaa, onneksi. Mutta jos neutralointipanos oli lauennut, seerumit olisivat pilalla. Tai ehkä se panos roiski happoa, mistä sitä tiesi.

– Mä olen pahoillani. Se oli vahinko. Jos sä kuvittelet jotain muuta, mä en voi sille mitään, Erkki puuskahti ja marssi makuuhuoneeseen.

Korvissa suhisi. Tietysti vahinko oli vahinko, mutta oli turha anoa anteeksiantoa, jos ajoi rekalla heikoille jäille. Jonna nosti laatikon varovasti paikoilleen ja työnsi sen seinään kiinni. Hän ajatteli päättää aamulla, kertoisiko Kristalle kolhineensa pakkia vai luottaisiko siihen, ettei kukaan huomaa mitään. Sellaisia asioita oli mukavaa hautoa yön yli.

Kun Jonna oli menossa takaisin makuuhuoneeseen, hänen puhelimensa alkoi vilkkua keittiön pöydällä. Joku kehtasi soittaa keskellä yötä, vieläpä numerosta, jota hänen puhelimensa ei tunnistanut.

– Kuka sä oikein…

– Täällä on Wiik. Onko siellä jokin hätä?

Jonna aukoi suutaan, mutta ei saanut sanottua sanaakaan. Päässä humisi, oli pakko istua alas.

– Tarvitko apua? Sano nalle, jos tarvitset.

– Ei, en tarvitse, kaikki on ihan hyvin, Jonna änkytti.

– Huomasin, että turvapakkiin kohdistui aikamoisia voimia äsken. Ajattelin, että siellä voi olla tilanne päällä.

Wiikin tasainen ääni tuntui yön pimeydessä uhkaavalta. Eikö mies nukkunut koskaan? Vai oliko sillä jokin hälytin, joka piippasi heti, kun jotakin epäilyttävää tapahtui.

– Ei täällä mitään ole. Olin laittamassa pakkia aamua varten tuonne hattuhyllylle, mutta kompastuin eteisessä kenkiin, kun en laittanut valoja. Typerä vahinko.

– Ethän satuttanut itseäsi?

– En, en. Kaikki on kunnossa. Olin just menossa nukkumaan.

– Hyvää yötä ja kauniita unia.

– Öitä.

Jonna tuijotti luuria niin kauan, että näytön valo sammui. Wiikin ääni surisi yhä korvissa. Oliko se psykopaatti? Vai joku mouho, joka oli katsellut liikaa amerikkalaisia elokuvia? No, olipa ainakin turvamies lähellä, jos sellaista tarvitsi.

– Kuka sieltä tähän aikaan soitti? Erkki kysyi, kun hän kömpi takaisin sänkyyn.

– Äiti. Sen mielestä mä näytin vilustuneelta, kun se näki mut tänään. Olin luvannut soittaa, mutta unohdin. Siksi se soitti näin myöhään. Halusi varmistaa, että olen kunnossa.

– Niinhän me kaikki. Hei, mä ole tosi pahoillani siitä pakista. Mun ei olisi pitänyt leikkiä sillä.

– Unohdetaan koko juttu. Kukaan ei kuollut, joten kaikki hyvin, Jonna sanoi ja suukotti Erkin otsaa.

Tämä urahti jotakin, käänsi kylkeä ja nukahti. Parittelun jälkeinen raukeus iski hiukan viiveellä, Jonna ajatteli.

Uni ei tullut. Jonna katseli makuuhuoneen oven raosta, kuinka kadulla kulkevien autojen valojen heijastukset lipuivat olohuoneen seinällä. Mustia varjoja, jotka kasvoivat ja katosivat pois. Joku viisas oli sanonut, että koko elämä oli vain varjoa, totuutta ei tiennyt kukaan. Hän tarkisti, että kello oli herättämässä 6:30. Olihan se.

Jonna liukui uneen vaivihkaa. Olohuoneen varjot ottivat uuden muodon. Sälekaihdinten välistä luikerteli musta viiva, josta kasvoi ihmisen ääriviivat, aivan kuin joku olisi piirtänyt sarjakuvahahmon. Pitkät, vaaleat rastat, suuret ammottavat silmät.

Mollosilmä seisoi olohuoneessa ja tuijotti ovenraosta makuuhuoneeseen. Jonna olisi tahtonut huutaa, mutta unessa se oli aina mahdotonta. Vaikka karjui keuhkojensa pohjasta, suusta tuli vain pihinää. Mollosilmä käänsi päätään ja tuijotti ikkunasta ulos. Sama ääliömäinen taivaalle suunnattu katse, nyt vain jotenkin surumielisempi. Suurissa silmissä kimalsivat kyyneleet.

Kun seuraava valokiila valaisi olohuoneen, Jonna näki Mollosilmän kasvot paremmin. Niissä oli punaisia laikkuja, jotka näyttivät suurenevan joka hetki. Kohtaus oli jostakin kauhuelokuvasta, sen alitajunta hätäisesti viestitti, mutta Jonnalle kaikki oli totta. Tytön kasvot sulivat pois, liha tippui pieninä riekaleina lattialle, vaikka Mollosilmä yritti pitää kasvojaan koossa.

Jonna heräsi huutoonsa. Sydän jyskytti epämiellyttävän kovaa, otsa oli hiestä märkä. Erkki ynisi jotain, käänsi kylkeä ja pieraisi, mistä Jonna oli kiitollinen. Hän tarvitsi kiihkeästi jotakin tavallista, arkista, kakkahuumoria. Olohuoneessa näkyi unen kutoman hahmon jälkikuva, mutta varjot nyrjähtivät nopeasti paikoilleen, jalkalamppu, sohva television kulma, ei mitään outoa.

Hän nousi varovasti jalkeille ja hipsutteli vessaan. Valojen sytyttäminen kammotti, entä jos hänen naamansa olisi mädäntynyt? Loisteputki räpsyi hetken, sitten hän näki peilikuvansa. Hehkeä Jonna, virheetön iho, kuinkas muuten. Oliko mitään typerämpää, kuin antaa unien vauhkoonnuttaa itsensä.

Jonna huuhteli kasvonsa viileällä vedellä. Alitajunta purki päivän pelkoja unien avulla. Niinhän se oli. Jos painajaisista halusi eroon, oli opittava olemaan peloton. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty.

Seuraava osa julkaistaan lauantaina 4.7.

Lue aiemmat osat alta:

Helppoa rahaa, osa 1

Helppoa rahaa, osa 2

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.