Kun Olli on hetken sulatellut illan tapahtumia, hän valmis ottamaan riskin uudenlaisesta elämästä. Jotain suurta on nyt tapahtumassa.

Aamulla, kun Olli vetäisi sanomalehden luukusta, siihen oli teipattu keltainen lappu ja teksti: Anteeksi. Ja kiitos avusta, tule illalla teelle jos ehdit! A.

Olli katseli pyöreää, koukeroista käsialaa ja mietti, mitä hänen pitäisi Annasta ajatella. Tämä vaikutti aidosti sympaattiselta tapaukselta, johon hän olisi ainakin puolen vuorokauden tuttavuuden perusteella halunnut tutustua paremminkin. Annassa oli jotain tarttuvaa, jotain keveää ja kuplivaa.

Mutta sitten oli se.

Astrologian ihmiskuva. Astrologian käsikirja. Draconic chart.

Mun kirjani keikauttivat sun maailmankuvaa niin pahasti, ettet sä haluakaan tutustua muhun?

Eikä tässä ollut kyse siitä, että hänen maailmankuvansa olisi ollut mustavalkoinen, Olli ajatteli. Ei hän kuvitellut, että totuus oli jotain yksinkertaista ja todennettavaa; totuudethan muuttuivat ja tarkentuivat ajan myötä, ja varsinkin tulkinnallisissa tieteissä totta oli kullakin hetkellä se, mitä olemassa olevilla käsitteillä pystyttiin kuvaamaan, ja sitä mukaa kuin käsitteet muuttuivat ja tarkentuivat, myös ”totuus” muuttui.

Mutta silti, jotain rajaa nyt sentään.

Hänelläkö oli varaa läimäistä ovi kiinni ja sanoa uudelle kiinnostavalle tuttavuudelle kiitos ei?

Hän ryttäsi lapun, selasi lehden, vilkaisi USA:n presidentinvaalitaiston viimeiset käänteet, plarasi urheilusivut, joi toisen kupin kahvia ja mietti, mikä häntä oikein vaivasi. Miksi hänen ylipäätään piti olla Annasta jotain mieltä? Miksei hän voinut vain iloita uudesta ja ehkä hieman eksentrisestä naapuristaan, joka oli kirkkaasti parasta, mitä hänelle oli pitkään aikaan tapahtunut? Jos hän olisi ollut taipuvainen kohtalonuskoon – mitä hän ei ollut – olisi voinut sanoa, että Anna oli suoranainen taivaanlahja: Melkein samalla hetkellä, kun hän oli päättänyt jättää taakse Elina-märehtimisen ja erakkoelämän, hän oli törmännyt tähän säkki kädessä hortoilevaan ilotulitusrakettiin. Jos se ei ollut merkityksellistä sattumaa, niin mikä sitten?

Ja jos Annalla nyt sattui olemaan harrastus, jota hän ei heti ymmärtänyt, niin hänelläkö oli varaa läimäistä ovi kiinni ja sanoa uudelle kiinnostavalle tuttavuudelle kiitos ei?

Hän sulki sanomalehden, jäi istumaan aloilleen kämmenet pöytää vasten, katsoi ikkunan takana marraskuisessa tuulessa huojuvia kuusia ja ajatteli.

Hän oli kahden, ehkä vähän kouluja käyneen mutta ainakin suhteellisen tervejärkisen vanhemman jälkeinen ja M:n paperit kirjoittanut ylioppilas, joka oli päässyt ensiyrittämällä, vuoden vanhainkodissa vietetyn sivarivuoden jälkeen yliopistoon. Siellä hän oppi, että totuus on suhteellista ja muuttuvaista, mutta yksi totuuden olennainen kriteeri oli se, että muiden oli mahdollista päästä samoja metodeja käyttämällä samaan lopputulokseen. Sitä vasten Annan astrojutut olivat enemmän kuin hepreaa.

Hänestä tuntui, ettei Annan muutto hänen naapuriinsa ollut sattumaa.

Mutta sitten oli toinen vaakakuppi, jossa painoi ensinnäkin se, että hänestä tuntui, ettei Annan muutto hänen naapuriinsa ollut sattumaa.

Toiseksi hän jo näinkin lyhyen tuttavuutensa perusteella tiesi, että hän todella piti paitsi Annasta myös tämän isosta ja äänekkäästä perheestä. Häntä oli aina salaa harmittanut, että heitä oli vain hän, äiti ja isä, jotka olivat jo melko iäkkäitä ja molemmat pienestä suvusta, niin ettei hänellä ollut kuin muutama etäinen ja häntä reilusti vanhempi serkku. Ja muutenkin, Annan lähellä tuntui yksinkertaisesti rennolta ja hyvältä. Vaikka kaikki olisi ollut ulkoisesti kaaoksessa, tavallaan kaikki oli samaan aikaan hyvin, juuri niin kuin pitikin.

Ja sitten oli vielä kolmaskin juttu, mutta se tuntui liiaksi sadulta ja sepitteeltä ajateltavaksi tämän enempää.

Anna heräsi postiluukun kolahdukseen. Hän oli valvonut myöhään ja nauttinut hiljaisuudesta – siitä, että kukaan ei huutanut apua, ei kiljunut ”kuka-idiootti-on-piilottanut-harjan/puhelimen/iPadin laturin” tai ulvonut ”kuka jästi on syönyt viimeisen leivän” tai ”juonut viimeisen kokiksen”. Kukaan ei vaatinut täyttämään tai tyhjentämään pesu- tai tiskikonetta, hakemaan kaupasta voita, keittämään kahvia, viemään roskia ulos, vaihtamaan kanavaa, pienentämään radiota tai sulkemaan sitä, lämmittämään mikrossa kaalilaatikkoa tai etsimään eteisen vaateläjästä hukkunutta kaulaliinaa. Hän oli innostunut hiljaisuudesta niin, että oli siivonnut ja järjestellyt tavaroita pikkutunneille kuunnellen älppäreitä, hiljaa tietenkin, kun kerrostalossa oltiin. Ja nyt käytännössä kaikki muuttolaatikot oli purettu, vaatteet kaapeissa ja muutkin tavarat jotakuinkin paikoillaan.

Olli, Anna hymähti itsekseen, tuo naapurin jäykkä Väinämöinen.

Kännykkä näytti 8.16. Annukalta oli tullut äsken viesti. Tuttu vanhantavarankauppias oli tulossa Hillariinaan yhdeltä, ja Annukka kysyi, halusiko Anna tulla mukaan kaupantekoon. Anna vastasi tulevansa ja päätti nukkua vielä hetken – paitsi ennen kuin jatkaisi unia, hän nousi kuitenkin tarkistamaan postiluukun ja löysi lattialta Ollin lapun, jossa luki Tulen, mutta ehkä vasta kahdeksan korvilla. O.

Olli, Anna hymähti itsekseen, tuo naapurin jäykkä Väinämöinen, jonka hänen astropuheensa olivat pahan kerran säikäyttäneet.

Vaikka kyllä hän ymmärsi.

Kun Céline oli perehdyttänyt häntä ensimmäisen kerran astrologian saloihin, ei hänkään ollut tajunnut kaikkea kuulemaansa eikä osannut sanoa, täsmäsikö Célinen tekemistä tulkinnoista edes murto-osa – että hänen kahdennentoista huoneen planeettasumansa muka viittasi vahvaan mielikuvitukseen ja moniin menneisiin elämiin – mutta se ei oikeastaan ollut olennaista, vaan se oli, että se kuulosti ihmeelliseltä ja kiehtovalta ja sai hänet ajattelemaan, että maailmassa oli jotain mystistä ja salattua, jotain ihmistä suurempaa, jota hän ei voinut alkuunkaan ymmärtää. Ja se ajatus antoi hänelle suunnatonta, suunnatonta lohtua: kaikki ei ollut sittenkään vain hänen omissa käsissään.

Hän oli etsinyt netistä tietoa ja innostunut astrologiasta niin, että palattuaan Suomeen hänen perheensä oli luullut hänen menneen lopullisesti sekaisin. Mutta kun hän teki äidille kartan, ja tämä kuuli olevansa eläinradan stara ja lämminsydäminen johtaja (leijona), äitikin – kas, kas – vakuuttui ja järjesti jopa astrologisen illan, johon tämä kutsui kaikki ystävänsä ja naapuruston naiset ja jossa Annan piti tulkita naisten karttoja.

Pian Anna kuitenkin havaitsi, että karttojen tekeminen oli aikaa vievää työtä, ja vaikka moni oli kiinnostunut tulkinnoista, harva oli kiinnostunut maksamaan niistä. Ja niin hänkin unohti astroilun ja keskittyi artesaaniopintoihinsa, mitä nyt joskus vilkaisi, mitä astro.com hänen omasta lähitulevaisuudestaan ennusti.

Mutta nyt, Ollin löydettyä hänen lohikäärmekarttansa, hän ajatteli, että voisi taas vähän silmätä sitä. Hän haki draconic chartinsa kirjahyllystä ja kömpi sen kanssa sänkyyn ja mietti, ettei ollut muistanutkaan, että hän, joka oli perinteisessä astrologiassa pikkutarkkana niuhona pidetty neitsyt, oli lohikäärmekartan mukaan äärimmäisen intuitiivinen ja intohimoinen skorpioni, jonka elämässä seksuaalisuus oli tärkeässä roolissa… Hah, Anna naurahti ääneen, tähän hänellä taisi oli kyllä vielä vähän matkaa.

Sillä välin kun Anna muisteli planeettasymboliikkaa, Olli kurvasi yliopiston pihaan, lukitsi pyöränsä ketjulla tankoon – tässä pyörävarkaitten luvatussa kaupungissa ei arvannut ottaa pienintäkään riskiä, varsinkin kun hänen pyöränsä ei ollut mikään tusinafillari vaan netistä tilattu poskettoman hintainen höyhenenkevyt hybridimaasturi. Hän jätti pari kirjaa lainaustiskin seinässä olevalle palautushihnalle, valitsi ”ei kuittia kiitos”, moikkasi tuttuja virkailijoita ja loikki portaat kolmanteen kerrokseen. Tutkijakammion käytävällä hän törmäsi naapurihuoneessa puurtavaan perinnebiotooppitutkijaan, jolla oli toisessa kädessä pahvinen kahvimuki, toisessa pino kirjoja ja joka yritti avata ovea jalallaan.

”Odota”, Olli huudahti ja kiirehti avaamaan kollegalleen oven ja sanoi, että näissä merkeissä hän oli törmännyt eilen toiseenkin seinänaapuriinsa. ”Siis kerrostaloseinänaapuriin.”

Olli mietti, mikä sai hänet liioittelemaan näin, Annan tapaaminenko?

”Kuulostaa siltä, että sun pitää alkaa kohta portsariksi”, biotooppitutkija tulkitsi.

”Hyvä vaihtoehto, jos tulee pakit tutkimusmaailmasta. Ei kun meidän kerrostaloon muutti eilen uusi asukas, outo tyttö jostain pohjoisesta perähikiältä, joka törmäili seiniin säkki sylissä, ja muutenkin se muuttomeno oli kuin hullujenhuoneen saunasta – tavaroita lenteli ja astioita hajosi ja seinän takaa kuului milloin huutoa, milloin laulua tai muuta mekkalaa.” Olli mietti, mikä sai hänet liioittelemaan näin, Annan tapaaminenko?

Ja miksi hän ylipäätään kertoi tätä biotooppitutkijalle, tämä ei varmaankaan ollut järin kiinnostunut hänen naapurustostaan. ”Mutta joo, miten tutkimuksen kanssa menee, mitä niityille ja kedoille kuuluu?” hän kysyi palatakseen asiallisempiin aiheisiin.

”Hyvässä kukassa. Tänään pitäisi saada valmiiksi alustus aiheesta ’Miten Keski-Suomen perinnebiotooppien verkosto on muuttunut 1800-luvun puolivälistä nykypäivään, ja miten muutokset heijastuvat perinnebiotooppikohteiden putkilokasvilajistossa’, haluatko kuulla tarkemmin?”

”Tämä oli riittävä yhteenveto, kiitos vain.”

Hän muisti, mitä oli päättänyt toissa iltana siirtymisestä post-Elina-aikaan.

”Entä joko Väinämöinen on alkanut laulaa?” biotooppitutkija yllätti Ollin kysymällä näin tarkan hänen tutkimustaan koskevan kysymyksen. Hän ei muistanut edes kertoneensa artikkelistaan, joka oli vielä pahasti alkutekijöissään: synopsis oli hyväksytty kansanrunoudentutkijoiden vuosikirjaan, ja hän oli luvannut lähettää käsikirjoituksen kuukauden sisällä, mutta hän oli tekstin kanssa vielä aika tukevasti suossa. Hänellä ei ollut aiheesta mitään viisasta sanottavaa.

”Sanotaan nyt vaikka, että äijä vasta virittelee kanneltaan ja availee ääntään.”

Hän oli jo puikahtamassa huoneeseensa kun muisti, mitä oli päättänyt toissa iltana siirtymisestä post-Elina-aikaan. ”Hei kuule…” hän mietti kuumeisesti, mikä biotooppitutkijan nimi oli: Ari, Antti, Pertti, Sauli… ”Kuule Samu! Miten olisi lounas puoliltapäivin?”

Samu pysähtyi ovisuuhun. Olli ei tiesi, että häntä pidettiin erakkona, joka pakersi yksin huoneessaan aamusta iltaan. ”Joo, miksei, mutta mielellään vasta yhden jälkeen. Mulla on sen putkilokasviartikkelin kanssa vielä vähän tekemistä, ja dedis painaa päälle. Ruoka maistuisi paremmin, jos artsu olisi edes jonkinlaisessa kuosissa. Mutta ehkä se yhteen mennessä alkaa olla. Jos mä tulen koputtelemaan sun ovelle yhden, puoli kahden korvilla?”

”Myöhäinen lounas sopii hyvin, kun olen menossa täältä suoraan salille.”

”Ai niin, mä huomasin, että alakerran raflassa on lähinnä liha­pöperöitä ja kaalikeittoa, joten mennäänkö Tiliaan? Siellä olisi tänään lohipataa?”

”Lohipata it is.”

Päästyään huoneeseensa Olli otti esiin läppärin ja aloitti kertaamalla, mitä oli saanut Väinämöisestä kasaan. Artikkelin alku toimi: tutkimusongelma ja aiempi tutkimus oli esitelty napakasti ja kattavasti, mutta sitten, kun olisi ollut Ollin oman analyysin paikka, teksti alkoi takkuilla. Hän luki tutkimuskirjallisuutta ja plarasi sitten netistä muutamia julkaisuja, kansanrunoudentutkijoiden Elorea ja kirjallisuudentutkijoiden Avainta, ja sai hetkeksi kiinni ajatuksenaihiosta mutta kadotti sen saman tien.

Olli kritisoi mutta tiesi jo niin sanoessaan, että Samu oli sanonut jotain oivaltavaa.

Ruokalassa Olli selitti Samulle, että hän lähestyi Kalevalaa puhtaasti kirjallisuustieteilijän näkökulmasta eli käsitteli eeposta ilman kansanrunoudentutkimuksen laahusta puhtaasti kaunokirjallisena tekstinä. ”Ja nyt mä etsin motiivia Väinämöisen ensimmäiselle Pohjolassa-käynnille, joka siis alkaa sen jälkeen, kun Aino on kuollut ja muuttunut vedenneidoksi.”

”Ja siis tässä kaikessa se ydinongelma on?” Samu kysyi samalla, kun voiteli sämpylää.

”Että miksi vähän aikaa sitten maita ja mantuja luonut Väinämöinen on yhtäkkiä niin pihalla?”

”Ja syyksi ei nyt kelpaa Ainon kuolema?” Samu tarkensi ja moikkasi tarjotin kädessä ohi kävelevää opiskelijaa.

”Se on Väinön Pohjolan-reissun laukaisija mutta ei varsinainen syy.”

”Entä voisiko se olla tämä klassinen? Siis eikö niin, että Väinämöinen on voittanut tämän Aino-pimun itselleen vähän kierosti?”

”Noo, tavallaan. Väinämöinen on laulanut Joukahaisen suohon ja vapautuakseen Jouko on luvannut tälle Ainon.” Olli laski vesilasin tarjottimelle ja odotti, mitä tuleman piti.

”Ja eikö niin, että Aino ei tykkää diilistä vaan kuolee?”

Olli nyökkäsi.

”En väitä, että tuntisin kovin hyvin kansanrunoutta, en oikeastaan ollenkaan”, Samu sanoi ja haukkasi sämpylää, ”mutta nykylukijan korviinhan tuo kuulostaa aika selvältä: Väinämöinen on hukassa koska pakenee omaa syyllisyyttään.”

”Tuossa on pieni anakronismin vaara, sillä kansanrunoudessa on eri lainalaisuudet kuin nykyproosassa, siinä ei harrasteta itsereflektiota”, Olli kritisoi mutta tiesi jo niin sanoessaan, että Samu oli sanonut jotain oivaltavaa.

Samaan aikaan kun Olli alkoi kirjoittaa uutta, Samun häikäisevän ilmeiseen analyysiin pohjautuvaa tulkintaa Väinämöisen ahdistuksen ajasta, Anna oli kiikuttanut äitinsä kännykän postiin ja seisoi nyt Annukan kanssa Hillariinassa. Annukka oli jo perehdyttänyt hänet uuteen laskentaohjelmaan sekä uusiin tuotteisiin, kuten paikallisen yrittäjän kierrätyslaukkukokoelmaan. Ja nyt Anna ihasteli sitä, miten hyvältä puodissa näytti. Vanhojen tavaroiden kokoelma oli laajentunut kesästä. Annukka oli löytänyt jostain kuninkaallisen näköisen kanervanpunaisen samettinojatuolin sekä upean lakkapintaisen peilipöydän, jonka Anna olisi ostanut itselleen, jos olisi voinut. Annukka seisoi hänen vieressään aistikkaalle hajuvedelle tuoksuen ja tutki vatsaansa pidellen myyntikierrokselle tulleen vanhantavarankauppiaan kokoelmaa. Mies oli matkalla Huutokauppakeisarin luo Uuraisille ja oli pysähtynyt matkalla Annukan puodissa, joka tiedettiin jo alan piireissä.

”Pinnatuoleja kysytään aina”, Annukka sanoi, ”ja koska nämä ovat Ilmari Tapiovaaran suunnittelemia ja Laukaan puun tekemiä, menevät kuumille kiville.” Sitten hän siirtyi tarkastelemaan pienempien design-esineiden kokoelmaa ja sanoi ottavansa ainakin kamee-korut. ”Mä käväisen saattamassa Heikin pakulle ja vilkaisen vielä, mitä muita aarteita siellä vielä on. Sinä pärjäät täällä?”

Anna sanoi pärjäävänsä ja alkoi tutkia Sarpanevan öljymaalituoleja ja tarkisti, pitäisikö niitä hieman entrata. Hän silmäili samalla myös katonrajaan koukuilla kiinnitettyjä kuparipannuja ja mietti, millä ilveellä niistä saisi pyyhittyä pölyt.

Se taas tuntui hullulta ja kummalta ja siltä kuin elämä olisi muuttunut osittain saduksi.

Viiden jälkeen Olli päätti alustavan ja ensimmäisen varteenotettavan Väinämöis-analyysinsa, jossa hän oli päätynyt siihen, ettei Väinämöisen murheen ja hukassa olon tila ollut sattumaa eikä seurausta Ainon kuolemasta vaan siitä, että Väinämöinen oli kohdannut anomalisen, siis oudon tai vaikeasti määriteltävän Vellamon, jota Väinämöinen ei onnistu kaappaamaan veneeseensä eikä puukollaan paloittelemaan.

Ja kyllä – Olli tunnisti Väinämöisen tilanteessa ehdottomasti jotain samaa kuin omassaan eli siinä, mihin hän oli nyt Annan kanssa joutunut. Se taas tuntui hullulta ja kummalta ja siltä kuin elämä olisi muuttunut osittain saduksi. Viime vuonna, kun hänen oma elämänsä oli pysäyksissä, hän oli käyttänyt vähät energiansa Väinämöisen hahmon perkaamiseen, ja nyt hän epäili imeneensä itseensä jotain tuosta kansanperinteen surkuhupaisesta ukosta. Hänhän oli surrut viime vuoden Elinaa niin kuin Väinämöinen Ainoa, ja nyt hän oli sitten kohdannut anomalisen, kummallisen Annan, jota ei onnistunut lokeroimaan.

Olli puristi peukaloilla luomiaan, sillä silmät olivat kipeät näytön tuijottamisesta, ja lopetti artikkelin kirjoittamisen kohtaan, josta sitä olisi helppo huomenna jatkaa, sitten hän sammutti koneen ja huikkasi mennessään Samulle kiitokset inspiroivasta lounasseurasta.

Jyri oli jo salilla odottamassa, ja Olli toivoi, ettei Jyri kantanut kaunaa viime vuodesta, erakkoelämä oli mennyt hieman överiksi: hän oli ollut tyly, käpertynyt surunsa ympärille kuin hiiri koloonsa. Mutta Jyri oli sama Jyri kuin ennenkin, antoi ymmärtää, että kaikki oli kunnossa, että heillä oli ollut vain vähän normaalia pidempi treenitauko.

Kun he istuivat saunassa, Olli huomasi, miten Jyri yritti pariin otteeseen kysyä häneltä Elinasta, mutta porukkaa tuli ja meni eikä sopivaa saumaa auennut, joten he tyytyivät heittämään läppää treenistä ja USA:n loppusuoralla olevista presidentinvaaleista. Ollista niin oli hyvä; Jyrin vaimo ja Elina olivat ystäviä, tai ainakin olivat aikaisemmin olleet, eikä hän halunnut ottaa riskiä, että olisi kuullut Jyriltä Elinaan liittyviä uutisia, jotka olisivat kertoneet tämän menneen elämässä eteenpäin, löytäneen uuden työn tai ehkä jopa uuden miehen.

Olli ei halunnut ottaa riskiä, että olisi kuullut Jyriltä Elinaan liittyviä uutisia.

Olli pyöräili kotiin kaupan kautta ja vilkaisi avaimia kaivaessaan Annan postilaatikkoon, ovessa luki vielä edellisen asukkaan sukunimi – vai oliko Annalla sama sukunimi, hänhän oli sanonut Kallen olevan äitinsä kummisetä?

Hän heitti treenirepun ja vaatteet kotiin ja kuuli Annan luukuttavan aika kovaa Nat King Colea ja pimpautti ovikelloa.

Anna avasi oven puhelin korvallaan: ”Aura moi, Olli tuli, mä soitan sulle myöhemmin.” Hän viittoi Ollia tulemaan peremmälle.

”Seinän takaa kuultuna täällä vaikuttaa aina olevan sen verran hauskempi meininki, ettei täältä malta poiskaan pysyä.”

”Jos mä asuisin mun naapurissa, mä olisin itteni luona myös koko ajan.” Anna laittoi Nature Boyta pienemmälle. ”Mä olen luonnonlapsi niin kuin Nat. Ja tuo ääni, se vain on niin samettia, saa elämän tuntumaan paremmalta.”

”Täällähän näyttää jo asuttavalta.”

”Pikkuhiljaa. Muuttolaatikot on purettu, ja keittiö ja makkari alkavat olla jo kunnossa, mutta vessa ja olohuone vielä etsivät vähän itseään. Ja saavat etsiäkin vielä muutaman päivän, kun aloitin tänään Hillariinassa, siellä Annukan puodissa. Mä en muista enää, tiesitkö sä sen paikan?”

”Tiedän. Mä olen käynyt siellä kerran mun entisen… Tai siis yhden tutun kanssa.”

Anna laittoi heille teetä, ja kun he puhaltelivat höyryäviin mukeihinsa, Olli kysyi sitä, mitä hän oli unohtanut edellisenä iltana kysyä: Annan Ylestä perkele! -mukin tarinaa.

”Tämä viehättävä motti on mun isosiskoltani Hannalta. Se on kuvaajana Oulun Ylellä.” Anna kopautti mukia kynsillään. Oranssi lakka oli poissa ja kynnet hohtivat lakattomina, ruusunpunaisina – ja suloisen pyöreäpäisinä, Olli huomasi ajattelevansa.

”Jos aamulla jostain syystä pännii, niin juo kahvit tästä, ja vitutus laantuu saman tien. Ja eikö sitä sanota, että kun hankala tunne tai mikä tahansa muu kinkkinen juttu nimetään, sen voima vähenee heti?” Anna kysyi ja kalasti Ollin katseen sormista silmiinsä.

Olli ajatteli, että Anna kuulosti ihan kansanperinteen tutkijalta. ”Mä taitaisin tarvita tuollaisen kanssa.”

”Sä voit vaikka lainata tätä, jos se vaikka auttaisi pahimpaan hätään.” Anna nosti mukiaan.

”Kuule Anna. Siitä eilisestä...”

Sitten Olli katseli vaaleanvihreäksi maalattua keittiötä, hyllyllä olevaa pilkkumukikavalkadia, kapeassa maljakossa olevia täysjyväspagetteja, ylähyllyllä makaavia keittiökirjoja Vegaanin keittiössä, Parhaat GI-herkut, Kotiruokakirja, Välimeren keittiössä ja Miksi ranskattaret eivät liho ja palasi ajatuksissaan Väinämöis-analyysiinsa, siihen, miten kummallisen Vellamon kohtaaminen ajaa Väinämöisen hämmennykseen ja Pohjolaan. Oliko hän Annan luona kuin Väinämöinen Pohjolassa? Missä kaikki tuntui oudolta ja erilaiselta kuin tutuilla Väinölän ahoilla?

”Joko olohuoneen kirjat on hyllyssä?” hän kysyi Annalta viitaten edelliseen iltaan.

”Enimmäkseen.”

”Ja värijärjestyksessä?”

”Ankarassa värijärjestyksessä.”

Vastapäisellä seinällä oli Ikeasta ostettu metallinen kello. Jääkaapin oveen Anna oli jo ehtinyt kiinnittää postikortteja ja magneetteja. Karvisia, viinipulloja ja Eiffel-tornin kuvia. Samaan aikaan hirveitä ja sympaattisia.

”Kuule Anna. Siitä eilisestä...”

Anna nieli teetään ja heilautti kättään. ”Ei kun mun piti aloittaa. Mä pyydän anteeksi, mä olen aika helposti syttyvää sorttia. Tai en mä edes tiedä, olenko mä oikeasti vai onko se vain mun ihastuttavalta perheeltä opittua, mutta siis mun ei ollut tarkoitus olla niin ärhäkästi puolustuskannalla…”

”Mä taas en ole helposti provosoituvaa sorttia, mä en yleensä reagoi niin.”

”No hard feelings, ihan oikeasti, Olli. Mä ymmärrän, että astropuhe menee ihmisillä yli hilseen, ja siksi mä en yleensä liikoja mainostele sitä.”

”Musta oikeasti tuntuu, ettei ole sattumaa, että sä muutit mun naapuriin vaan että…”

Olli pyöritteli lusikanvarteen kieputtamaansa rooibos-pussia, jossa luki päivän mietelauseena ”act, don’t react” ja jatkoi: ”Mä mietin eilen illalla sitä sun ehdotusta siitä kartasta ja, ja mun elämä on jurnuttanut jo aika pitkään semmoisella uralla, että, että… Miten sen nyt sanoisi… Mä olen ollut jo pitkään enemmän kuin valmis pukkaamaan neulaa vähän eteenpäin, mutta yksinään se vain ei oikein onnistu. Siis jostain syystä mä jumitan aina vain samoissa kuvioissa ja musta tuntuu…” Olli etsi sanoja ja hieroi kädellä niskaansa niin kuin olisi voinut loihtia ne esiin Aladdinin tapaan hankaamalla – tosin Aladdin oli hangannut taikalamppua eikä niskaansa. ”Musta oikeasti tuntuu, ettei ole sattumaa, että sä muutit mun naapuriin vaan että… Että sun tupsahtamisella tänne Saunatontunkujalle on jokin tarkoitus.”

”Ööö… Mä en ole nyt ihan varma, pysynkö perässä”, Anna sanoi ja nojautui syvemmälle tuoliinsa. ”Yritätkö sä nyt sanoa jotain sellaista kuin että sä olet niin epätoivoinen, että voisit kokeilla jotain niinkin seinähullua kuin astrologiaa?”

Oikeastaan Olli oli tarkoittanut vähän muutakin, mutta hän päätti tyytyä Annan tulkintaan. ”Noh… Ei kai siitä haittaakaan voi olla.”

”Olli” Anna ponkaisi tuolilta eteenpäin. ”Mä en voi uskoa tätä. Sä olet selvästi ylittänyt nyt jonkun Tärkeän Rajan. Mutta siis mahtavaa, mä teen sen tosi mielelläni ja ihan lähipäivinä, ehkä jo huomenissa. Etkä muuten varmaan ylläty, kun kerron, että sä oot mun isäni jälkeen vasta toinen mies, jolle mä saan tehdä tähtikartan.”

”En varsinaisesti. Mutta siis… Sä sanoit, että sä tutustuit tähän tähtioppiin Ranskassa?”

”Joo se au pair -vuosi oli monin tavoin antoisa vuosi – paitsi että mä oivalsin siellä käsityöläisyyden hienouden, mä myös söin elämäni ensimmäisen kerran bouillabaissea, pääsin pelaamaan paikallisten pappojen kanssa laventelipensaiden keskellä petankkia ja opin mun au pair -perheen boheemilta taiteilijaäidiltä sekä vesivärimaalausta, pohjoisafrikkalaisten lihapatojen tekoa että tähtien lukemista. Ja siis kyllä mut Ylivieskassakin tunnetaan astro-Annana, ainakin joissain piireissä.”

”Astro-Anna. Sopii sulle hyvin.”

”Aaa, nyt kosketellaan arkaa aluetta, kertoo Ollin kehonkieli”, Anna analysoi.

”Mersii biään. Munkin perhe piti mua aluksi sekopäänä, tai siis pitäähän ne vieläkin, mutta erityisen hulluna ne piti mua, kun mä olin tullut Ranskasta kotiin ja kerroin osaavani tähtien kieltä. Mutta sitten mä tein äidille kartan ja kaikki se puhe sydämen jaloudesta, rohkeudesta ja lapsirakkaudesta osui sen mielestä niin hyvin kohdalleen, että mä sain pian tehdä kohta karttoja myös sen ystäville.”

Olli muisteli Annan äidin näyttävää leijonapaitaa ja vaikuttavaa rannekoruvalikoimaa. ”Vaikken mä varsinaisesti tunne sun äitiä, jotenkin mä voin uskoa tuon.”

”Mun äiti on tosi leijonaemo, hyvässä ja pahassa. Mutta siis”, Anna nieleksi teetään, ”sä sanoit että sun elämä on solmussa?”

”Joo no.” Olli nojautui taaksepäin ja risti kätensä tiukkaan nippuun rinnan päälle.

”Aaa, nyt kosketellaan arkaa aluetta, kertoo Ollin kehonkieli”, Anna analysoi.

”Okei.” Olli avasi kätensä ja mietti, mistä aloittaisi. Hän oli usein toivonut osaavansa viittoa. Hän oli varma, että joskus viittomat olisivat olleet helpompia ja miellyttävämpiä kuin sanat. Mutta sitten hän päätti tehdä saman kuin eilenkin eli mennä suoraan asiaan, mikä tuntui Annan kanssa helpoimmalta – ja oikeastaan ainoalta vaihtoehdolta: ”Mä erosin vuosi sitten pitkästä suhteesta. Tai oikeastaan mut jätettiin, ja se otti koville, ja vasta nyt mä olen alkanut oikeastaan päästä siitä yli.”

”Oli aika, kun mä makasin tuolla kiinni vedettyjen verhojen takana ja keskityin lähinnä hengittelemään.”

”Mun mielestä vuosi ei ole mikään aika toipua pitkästä suhteesta”, Anna sanoi. ”Ja emmä tiedä, jos joutuu luopumaan rakkaasta ihmisestä, niin kai sitä suree lopun ikäänsä, ainakin jollain tasolla.”

”Ei se… Ei se nyt enää. Mutta oli se pitkään tosi kipeä juttu. Oli aika, kun mä makasin tuolla kiinni vedettyjen verhojen takana ja keskityin lähinnä hengittelemään.”

”Te asuitte tuolla yhdessä?”

”Joo ja mä jäin sinne. Olin varma, että Elina tulisi takaisin.” Olli oli tosissaan uskonut, että Elina palaisi. Hän oli uskonut, että voisi pakottaa Elinan palaamaan vaikka tahdonvoimalla. Sitten hän vilkaisi Annaa ja odotti, että tämä sanoisi jotain, mutta Anna oli hiljaa ja hymyili Ylestä perkele! -mukiinsa.

”Mitä?” Olli kysyi.

”Äh…” Anna pudisti päätään ja katseli mukiin yhä tiukemmin, niin kuin olisi etsinyt sen pohjalta jotain.

”Sano nyt vain.”

”Ei kun, ja anteeksi jos tämä kuulostaa tylyltä, mutta sä olet odottanut sun ex-tyttöystävääsi melkein vuoden, kun et haluaisi olla yksin, ja mä taas en ole vuoteen muuta toivonutkaan ,kuin että pääsisin omilleni ja saisin vähän rauhaa ja hiljaisuutta ympärilleni. Eilen, kun porukat ja sinä ja Aurakin olitte lähteneet, mä vain seisoin täällä ja nautin rauhasta ja siitä, että kukaan ei huutanut eikä vaatinut multa mitään. Siis mun perhe on mulle superrakas, ihan todella, mutta joskus mä voisin tappaa ne omin käsin. Niin kuin jo se jumalaton meteli, mikä niistä lähtee”, Anna sanoi ja puisteli päätään. ”Usko mua, se on välillä aika raskasta. Ja siis nyt, kun mulla on oikeasti hiljaisuutta ympärillä, mä vasta tajuan, miten tärkeää sekin on. Ettei koko ajan vain irvailla ja pidetä yllä ihme hulabaloota.”

”Kadehdit?! HAH! Ai mun perheen takia vai?”

Olli hymähti. Hänellä oli ollut hiljaisuutta viime aikoina liiankin kanssa. ”Mä taas kadehdin sua.”

”Kadehdit?! HAH! Ai mun perheen takia vai?”

”Niin. Musta on vain mahtavaa, että on vielä noin isoja perheitä ja sukuja. Mä en penskana muuta toivonutkaan kuin että mulla olisi veli tai sisko. Edes yksi.”

”Voi Olli”, Anna sanoi. ”Sisaruus ei ole pelkkää auvoa, ei todellakaan. Mutta hei, jos sä oikeasti haluat sen kartan, mä tarvitsen sitä varten sun syntymäajan, siis kellonaikaa myöten ja synnyinpaikan myös”, Anna muistutti, kun Olli teki lähtöä.

Oikeastaan itse kartta ei kiinnostanut Ollia pätkääkään, vaan hän halusi vain olla Annan lähellä. Ja jos se vaati, että hän antoi tämän tehdä itselleen tähtikartan, niin tehköön ja nähköön siinä mitä hyvänsä, kunhan Anna ei vain katoaisi hänen elämästään.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Tiina Piilola

Tiina Piilola on jyväskyläläinen kirjoittamisen sekatyöläinen, joka viimeistelee parhaillaan kirjallisuustieteen väitöskirjaa Kalevalan naisista. Hän on julkaissut kolme romaania, joista viimeisin, Taivaanmerkit, ilmestyi viime keväänä Kustantamo S&S:ltä.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.