Minna paljastus saa Johannan hämilleen. Nyt selvisi sekin, miksi äiti on aina ollut kuin märkä rukkanen, alistettu ja nöyrä. Minnalla on vaateita, joita Johanna ei ota kuuleviin korviinsa. Koska hän ei voi.

Äiti, voidaanko me ottaa jäätelöt? Jousia ja Josefina juoksevat keittiöön, missä Johanna ja Minna istuvat toisiaan vastapäätä hiljaa.

”Hei mikä teitä vaivaa?” Josefina kysyy ja Minna hymyilee vähän, pörröttää lastensa tukkaa ja etsii pakastimesta minttutötteröt.

”Ei mikään”, kulta. ”Jutellaan vain.”

Johanna katsoo alakertaan katoavia lapsia, jotka näyttävät toisiltaan ja supisevat mennessään hiljaisella äänellä. Tuleeko noidenkin lasten elämässä hetki, jolloin selviää, että mikään ei ole niin kuin on luullut olevan? Tuleeko heille hetki, jolloin aikuisten salaisuudet tekevät heistä vieraita toisilleen?

”Wilhelm Knorring on sun isä”, Johanna toistaa hiljaa.

”Niin.”

”Ja Peter Knorring on sun velipuoli.”

”Niin. Vaikka en mä ole koskaan tavannut sitä. Enkä Wilhelmiä. Tai siis… isää.”

Johanna näkee Minnan aikuisten kasvojen takana lapsen kasvot, pehmeämmät piirteet ja rypyttömän ihon, silmät, joista usein kuvastui hätä. Hän muistaa isän, oman isänsä, äänen, jolla tämä huusi Minnalle, nopeasti leimahtavan raivon, joka ei koskaan kohdistunut Johannaan. Ja hän muistaa äidin kädet, jotka aina tuntuivat silittävän Minnaa kauemmin kuin Johannaa, äidin äänen, joka oli Minnalle puhuessa aina lämmin ja utelias, keskittyneen katseen, kun äiti kuunteli Minnaa.

Johanna oli ajatellut sen kaiken johtuvan heistä. Hän oli ajatellut, että jokin Minnassa ärsytti isää, että isä näki tytössä jotain, mitä ei voinut sietää. Ja hän oli aina ajatellut olevansa äidille vääränlainen, lapsi, joka ei koskaan täyttänyt toiveita.

”Koska sä sait tietää?” Johanna kysyy.

”18-vuotiaana. Se oli äidin synttärilahja mulle.”

”Huh.”

”Niin. Tervetuloa aikuiseksi. Koko lapsuutesi on ollut valhetta.” Minnan ääni särkyy. Hän painaa kasvot käsiinsä, puristaa käsiä nyrkkiin. Johanna kiertää pöydän toiselle puolelle, istuu pikkusiskon viereen ja halaa tätä aluksi varovasti ja kömpelösti, sitten lujasti ja suojaavasti, samalla tavalla kuin lapsena. Hän kuulee Minnan sydämen lyönnit pörröisen neuleen alla, saa käteensä lämpimän kyynelen.

”Sen täytyi olla kamalaa”, Johanna sanoo.

”Niin se oli. On vieläkin. Mä olen vahinko. Häpeä. Se, jota kukaan ei halunnut.”

”Äiti rakasti, rakastaa sua aina. Se on ihan selvää.”

”Musta tuntuu, että se oli enemmän syyllisyyttä kuin rakkautta. Että se halusi hyvittää sen… että mä olin olemassa.”

”Tiesikö isä?”

”Tiesi.”

”Sen takia se siis…”

”Niin. Sen takia se raivosi aina mulle. Mulle ja äidille. Ei koskaan sulle.”

Huoneen ikkunat ovat kiinni, mutta Johannasta tuntuu kuin sinne puhaltaisi jäinen tuuli. Hän ajattelee ulkona kiristyvää pakkasta, pimenevää iltaa ja tähtiä, jotka ehtivät sammua ennen kuin valo ehtii maahan.

”Minkä verran sä tiedät?” hän kysyy hiljaa, silittää samalla Minnan selkää, se on painunut köyryyn kuin kissalla.

”Nyt jo aika paljon”, Minna sanoo ja kertoo sen, minkä äiti on kertonut hänelle.

Aila Sydänmaa oppi lapsena olemaan näkymätön. Hän oli viisilapsisen perheen nuorimmainen, joka syntyi siinä vaiheessa, kun äiti ei olisi jaksanut enää yhtään lasta.

Ailan äiti Tuulikki teki pitkiä työpäiviä kenkätehtaalla, sodan jälkeen itseensä sulkeutunut isä istui pienen talon takapihalla, haukkui romaneita, nuorisoa, kerjäläisiä ja ahneita, sydämettömiä herroja ja joi. Tuulikki rakasti kaikkia lapsia omalla tavallaan, mutta Ailalle häneltä ei riittänyt enää hellyyttä. Aila oli liikaa, lapsi joka tuli silloin, kun kukaan ei olisi enää saanut tulla, jonka vaatimuksiin hänellä ei ollut enää voimia vastata, ei voimia katsoa lapsen rakkaudennälkäisiin silmiin.

Ailan sisarukset olivat paljon vanhempia kuin hän, eikä naapurustossa ollut samanikäisiä lapsia. Aila saattoi leikkiä tuntikausia yksin, teki pyytämättä kotitöitä ja tutki kasveja ja eläimiä, oppi jo pienenä pysymään pois uupuneen äidin ja arvaamattoman isän tieltä.

Aila oppi lukemaan viisivuotiaana ja kiipesi sen jälkeen usein vintille lukemaan sisarusten vanhoja, paljon häntä kypsemmille lukijoille kirjoitettuja kirjoja. Kirjojen maailmassa hän oli turvassa, kulki niiden henkilöiden matkassa uusiin paikkoihin, tutustui kirjojen henkilöihin, jotka tuntuivat paljon todemmilta, paljon tunnistettavammilta kuin ympäristön elävät ihmiset. Ihmisten keskellä Aila koki olevansa arvoton, merkityksetön, turha. Hän oli tyttö, jonka ei koskaan olisi pitänyt syntyä. Tyttö, jonka tärkein taito oli pysyä poissa silmistä.

Kun Aila 16-vuotiaana päätti muuttaa pois kotoa, kukaan ei yrittänyt estää sitä. Hän lähti kaupunkiin ja teki sekalaisia töitä kaupassa, siivoojana, postittajana ja lastenhoitajana. Töiden ohessa hän opiskeli keittäjäksi ja sihteeriksi. Hän huomasi, että kodin hiljaisella vintillä solmittu rakkaus kirjoihin kantoi myös oppikirjoihin. Aila omaksui asiat nopeasti ja osasi soveltaa oppimaansa. Hän oli kaikissa tekemisissään tunnollinen ja pyrki täydellisyyteen, ja välillä työnantajat kehuivat häntä niin lämpimästi, että hän unohti hetkeksi arvottomuuden tunteen, joka muuten roikkui hänen yllään kuin vanha takki. Hän hymyili valoisammin ja asteli keveämmin kuin ennen.

23-vuotiaana Aila pääsi töihin kesäsiirtolan keittäjäksi. Siirtola oli kaunis, keltaiseksi maalattu puutalo järven rannalla. Kesä oli kuuma, ja aamuisin Aila kävi uimassa sametinviileässä vedessä, poimi matkalla metsämansikoita polun viereltä. Siirtolan piharakennuksessa tehtiin remonttia. Ailan makuun vähän liian hienojen, ja siksi vähän pelottavien, kesävieraiden lisäksi vanhan talon mailla liikkui nuoria rakennusmiehiä, jotka kuumina päivinä ottivat paidat pois ja tulivat tauolla hakemaan Ailan keittämää kahvia.

Yksi näistä miehistä oli Pekka Sydänmaa. Pekalla oli tumma pörröinen tukka ja sen alla tummanvihreät silmät, jotka jäivät aina katsomaan Ailaa siihen asti, että Ailan poskille nousi puna ja hän kääntyi etsimään rättiä, sokeria tai jotakin muuta, mitä ei oikeasti tarvinnut. Pekalla oli leveät hartiat ja leveä hymy, ja hän halusi kuulla hiljaisen, itsekseen viihtyvän keittäjän nauravan joskus ääneen.

Pekka ei ollut ensimmäinen mies, joka kiinnostui sirosta, punaposkisesta Ailasta. Mutta Pekka oli ensimmäinen, jonka kiinnostus säilyi huolimatta siitä, että Aila ei koskaan nauranut hänen vitseilleen, ei jäänyt työpäivän jälkeen juttelemaan, veti kätensä pois, kun hän yritti muka huomaamatta sitä hipaista. Kun Pekka kesäsiirtolan tansseissa haki Ailaa valssiin, Aila kieltäytyi kahdesti. Mutta kolmanteen tanssiin hän suostui, ja tanssin jälkeen hän näytti Pekalle paikan, jossa kasvoivat makeimmat mansikat.

Johanna kuuntelee Minnan tarinaa hiljaa. Äiti ei ole koskaan puhunut hänelle nuoruudestaan, ei näyttänyt edes kuvia, ei kertonut mitään ajasta, jolloin isä osasi katsoa kauniisti, jolloin kaikki oli vasta nupullaan ja monet mahdollisuudet auki.

”Mitä sitten tapahtui?” Johanna kysyy.

”Isä oli mustasukkainen”, Minna sanoo. ”Aluksi äiti ei huomannut sitä. Oli kuulemma ihanaa, että joku piti häntä niin arvokkaana. Että jollekin oli tärkeää omistaa hänet.”

Johannan rintaa puhaltaa syyllisyys. Häntä äidistä huokuva alemmuudentunne on aina raivostuttanut. Jokin siinä on tuntunut uhkaavalta, niin kuin se voisi varomatta tarttua myös häneen, imeytyä ihoon ja hiuksiin kuin pinttynyt löyhkä. Hän ei ole ajatellut, mitä kaikkea sen tunteen takana on, millaiset kokemukset ovat sen äitiin lyöneet.

”Se alkoi aika pian sen jälkeen, kun ne muuttivat yhteen”, Minna sanoo. ”Se on jotenkin kamalan traagista. Siihen aikaan äiti oli vihdoin löytänyt ystäviä, se oli alkanut nauttia Helsingistä, ja varmaan… itsestään. Mutta isä kyttäsi kaikkea, mitä se teki. Jos se oli illalla ulkona, isä odotti sitä keittiössä kasvot synkkinä, pakotti valvomaan ja vastaamaan loputtomiin kysymyksiin siitä, mitä oli tehnyt ja kenen kanssa. Ne vastaukset eivät koskaan olleet oikeita.”

”Miten äiti kesti sellaista?”

”Meidän äiti? Tyttö, joka oli oppinut olemaan arvoton. Miten se nousisi sellaista vastaan?”

Kun Aila alkoi odottaa Johannaa, Pekan mustasukkaisuus hellitti hetkeksi. Pekka hyväili pyöristyvää vatsaa ja entistä pulleammiksi muuttuneita rintoja ja Ailasta tuntui, että kosketus oli herkempi, valo kirkkaampaa ja tuoksut voimakkaampia kuin ennen. He makasivat illalla vierekkäin sängyllä ja miettivät vauvalle nimiä, pohtivat kumman silmät se saisi, kumman huulet ja askelten rytmin.

”Minä toivon, että se saa kaiken sinulta”, Pekka sanoi ja silitti Ailan kasvoja. ”Sinä olet maailman ihanin nainen.

Kun Johanna syntyi, kaikki oli kaunista vielä hetken. Mutta neljä päivää sairaalasta saapumisen jälkeen, kun Johanna alkoi itkeä eikä lopettanut ennen kuin kolme kuukautta oli kulunut, koko heidän pieni kotinsa muuttui synkäksi, ilma liian kuumaksi hengittää, kulmat liian teräviksi kulkea.

Johannan itku alkoi seitsemältä illalla ja loppui puolen yön jälkeen. Sitä kesti kolme kuukautta, ja sen ajan Aila kantoi itkevää lasta sylissään ympäri asuntoa, taputti takapuolta tasaisella rytmillä ja käveli niin, että joka askeleella polvet notkahtivat vähän.

Pekka ei kestänyt vauvan itkua pienessä asunnossa. Hän pakeni iltaisin baariin ja palasi sieltä tunteja sen jälkeen, kun itku oli jo tauonnut ja Aila nukkui Johannan pieni vauvankäsi sormensa ympärillä. Palatessaan Pekka etsi äänekkäästi syötävää, jota Aila ei ollut ehtinyt laittaa, kolisteli astioita ja jääkaapin ovea, liikkui raskain askelin. Aila, joka oli lapsena opetellut näkymättömäksi, käytti tuttua taitoa taas. Pekan lähellä hän oli niin huomaamaton kuin aikuinen nainen voi olla, hänen vauvaa kantavat, ruokaa laittavat, kotia siivoavat kätensä näkymättömät, askeleensa äänettömät.

Pekka oli aamuisin väsynyt ja äreä. Usein hän jäi nukkumaan, kun Aila laittoi Johannan vaunuihin ja lähti ulos. Usein hän nukkui vielä silloin, kun Johanna palasi syöttämään vauvaa. Pekka nukkui niin paljon, että pomo ilmoitti, ettei hänen enää tarvinnut tulla töihin, rakennustyömaalle, lainkaan. Sen jälkeen Pekka oli baareissa vielä pidempään ja kotona herätessään vielä äreämpi. Säästöt, joita Aila oli laittanut sivuun siitä asti kun aloitti työt, vähenivät liian nopeasti.

Aila huomasi kauppareissulla ilmoituksen, että läheisen pankin johtaja etsi sihteeriä. Hän oli opiskellut sihteeriksi muiden töiden ohessa ja valmistunut kurssinsa parhaana. Hän haki paikkaa ja sai sen.

Ailan äiti Tuulikki oli miehensä kuoleman jälkeen myynyt kotitalon ja hankkinut Helsingistä pienen yksiön. Hän kävi kirjastoissa, teattereissa ja työväenopiston kursseilla, otti joskus kahvilassa briossin ja söi sitä pitkään ja hartaasti, jokaisesta lusikallisesta nauttien. Suhde nuorimpaan tyttäreen oli Tuulikille edelleen vaikea, hän ei koskaan oppinut tuntemaan Ailaa eikä nyt tiennyt, miten aikuisen tyttären kanssa pitäisi olla. Pientä Johannaa hän sen sijaan rakasti. Ja sen rakkauden takia ja ehkä myös siksi, että halusi korvata tyttärelleen rakkauden puutteen, hän lupautui hoitamaan Johannaa, jotta Aila pääsisi töihin.

”Se työ oli äidin unelmapaikka”, Minna sanoo.

”Sihteerin työ?”

”Se pääsi pois Pekan luota. Ja koki tekevänsä jotain tärkeää. Ja sanojen mukaan Wilhelm oli aivan ihana pomo.”

Johanna sulattelee sitä kaikkea hiljaa. Hän kuvittelee äitinsä, kauniin, mutta alistumaan oppineen naisen, Wilhelm Knorringin lähellä. Pankinjohtaja Wilhelm Knorring oli kaikkea sitä, mitä hänen äitinsä ei ollut, loputtoman itsevarma, omista kyvyistään nauttiva mies, joka oli kasvanut vanhan vaurauden keskellä, jonka ei koskaan tarvinnut pohtia, millä seuraavassa kuussa tulisi toimeen, jolle kaikki mahdollisuudet olivat auki. Hänen piti vain valita, mihin asettuisi, missä ryhtyisi säkenöiviä kykyjään käyttämään.

”Mä en pysty kuvittelemaan niitä yhdessä. Mitä se Knorring mutsissa näki? Naisen, jonka saa alistumaan tahtoonsa?”

”Äiti sanoi, että se oli jotakin muuta”, Minna sanoo. ”Että Knorring oli ensimmäinen mies, joka oli tosissaan kiinnostunut sen ajatuksista. Joka kuunteli, mitä se sanoi ja halusi tietää lisää.”

”Mutsin ajatuksista?”

”Sä halveksit sitä”, Minna sanoo melkein loukkaantuneena. ”Äiti on paljon enemmän kuin se, mitä sä kuvittelet sen olevan!”

”En mä tarkoittanut sitä noin.”

”Mutta etkö sä huomaa sitä?”, Minna jatkaa piikkejä äänessään. ”Sä suhtaudut meihin molempiin, äitiin ja muhun, niin kuin me oltaisiin jotenkin sua huonompia, niin kuin sä yksin olisit viisas, rohkea ja moraalisesti kaikkia ylempänä.”

Minnan sanat tuntuvat läimäykseltä. Johanna puristaa kynnet kämmeniin ollakseen vastaamatta rumasti, hän ei halua riitaa nyt, hän haluaa tietää, mitä äidin ja Knorringin välillä tapahtui.

”Hei mä oon pahoillani, jos susta tuntuu tuolta. Kerro, miten niiden suhde eteni?”

Minna leikkaa itse leipomaansa leipää, tuo pöytään kirnuvoita sen kanssa. Ilme on kireä, ikään kuin hän miettisi, antaako siskosten välisen jännitteen revetä riidaksi vai antaako asian olla.

Johanna ottaa leipää.

”Ihana tuoksu!” hän sanoo sovitellen.

”Kiitos. Tein spelttijauhoista. Leipominen on niin helppoa, että on ihan turha ostaa kaupan pahvinmakuisia pussileipiä.”

Leipä murenee, kun Johanna levittää sille voita. Hän on suunnitellut leipomista siitä asti, kun Oona syntyi, haaveillut kodista, jossa tuoksuisi vastaleivottu leipä tai pulla. Hän on leiponut sämpylöitä kerran, ne unohtuivat uuniin ja paloivat koviksi kiviksi, palohälytin pärähti soimaan, ja Oona itki sen ääntä vielä kauan sen jälkeen, kun hän oli saanut laitteen irti ja savunhajun tuuletettua huoneista.

”Tosi hyvää”, hän sanoo. ”Paljon parempaa kuin kaupan leivät.”

Minna hymyilee vähän.

”Äiti kertoi, että Wilhelmin katse jotenkin… herätti sen.”

”Apua. Mä en tiedä pystynkö ajattelemaan äitiä sillä tavalla.”

”Lopetanko tähän?”

”Kerro lisää.”

”En ole koskaan tavannut ketään sellaista kuin sinä.” Niin Wilhelm Knorring sanoi, kun hän käveli Ailan kanssa elokuun iltana Esplanadin puistossa, niin lähellä, että heidän takkiensa hihat koskettivat toisiaan. Myös muut miehet olivat käyttäneet samoja sanoja. Mutta Wilhelm sanoi ne tavalla, joka sai laimeat sanat kuulostamaan tosilta. Tai ehkä se ei ollut niinkään tapa, jolla Wilhelm ne sanoi, vaan tapa, jolla hän kuunteli. Hän ei puhunut päälle tai yrittänyt keskeyttää, keskittyi siihen, mitä Aila sanoi ja pohti omaa näkemystään tarkkaan, huolellisesti ajatellen.

Yleensä Aila jännitti Wilhelmin kaltaisia miehiä. Sellaisten, itsevarmojen, sivistyneiden, vakaan vaurauden keskellä kasvaneiden miesten lähellä hän tunsi kutistuvansa entistäkin pienemmäksi, muuttuvansa niin mitättömäksi, että hädin tuskin oli olemassa. Miten sellaiset, sukunsa miesten suurtekoja ja omaa harmittomien kolttosten sävyttämää, mutta kaikin tavoin turvattua opiskeluaikaansa muistelevat miehet koskaan ymmärtäisivät, millaista oli kasvaa ympäristössä, missä kukaan ei kannustanut mihinkään, ei odottanut mitään, ei edes nähnyt häntä. Mitä hän sellaisten miesten kanssa voisi puhua?

Mutta Wilhelmin kanssa kaikki oli toisin. Wilhelm kuuli kaiken, mitä Aila sanoi, oli kiinnostunut ja halusi tietää lisää. Wilhelmin kanssa Aila rentoutui, hengityskin tuntui keveämmältä. Hän lakkasi olemasta tyttö, jonka ei koskaan pitänyt syntyä, ja muuttui kirjoja, musiikkia ja loppukesän tuoksua rakastavaksi naiseksi, joka nauroi omille peloilleen ja ympäristön pienille, kummallisille sattumuksille. Joka halusi joka solullaan koskettaa lähellään olevaa miestä.

Halu. Oli Aila tuntenut sitä ennenkin, mutta ei koskaan samalla tavalla kuin Wilhelmin kanssa. Pekan kanssa haluun oli aina sotkeutunut pelko, epävarmuus siitä, miten kaikki päättyisi, muuttuisiko kiihko Pekan silmissä raivon kiihkoksi. Wilhelm kosketti eri tavalla kuin kukaan ennen, kosketti samalla tavalla kuin kuunteli, pitkään, perusteellisesti, tunnustellen. Kun Wilhelm kuljetti sormiaan ja huuliaan Ailan iholla, tuntui kuin maailmassa ei olisi mitään muuta, kuin heidän kahden ihot selvittäisivät yhdessä kysymystä siitä, kuinka paljon nautintoa voi toiselle ihmiselle tuottaa.

Kun Aila ymmärsi olevansa raskaana, hän päätti heti tehdä abortin. Mutta yöllä, silittäessään nukkuvan Johannan lapsenpehmeää tukkaa, hän tiesi, ettei koskaan tekisi sitä.

”Kun mä synnyin, Pekka melkein tappoi äidin”, Minna sanoo.

”Se siis tiesi?”

”Katso nyt mua”, Minna sanoo. ”Mä näytän ihan erilaiselta kuin te.”

Minna. Minna oli ruskeasilmäinen, rusehtavaihoinen lapsi vaaleaihoisessa, vihreäsilmäisessä perheessä. Minna on pidempi kuin kukaan heistä muista, uljaamman näköinen, kuin tullut toisesta maasta. Minnan nenä on kookkaampi kuin kenenkään heistä, poskipäät korkeammat, otsa leveämpi, ruskeita silmiä reunustavat ripset paljon tuuheammat. Koulukuvissa se ero korostui. Minnan kuvaa katsoessaan Johannan mieleen hiipi jotakin, ei edes aavistus vaan aavistuksen siemen, jossain alitajunnan syvyyksissä majaileva kysymys, joka ei koskaan edes yrittänyt nousta pintaan. Mutta siellä se oli ollut, jollain tavalla kysymys oli ollut olemassa. Nyt, kun Minna kertoo kaiken hiljaisella äänellä, menneisyys ei muutukaan toiseksi, vaan se, mikä on ollut sameaa, näyttäytyy kirkkaana. Sekaisin olleet palaset asettuvat vihdoin kohdilleen.

”Mitä äidille tapahtui?”

”Se joutui teholle. Kuvittele. Pian synnytyksen jälkeen.”

Johanna pidättää huomaamatta hengitystään. Kyynelet pyrkivät silmiin. Suru on sameaa ja likaista. Se on surua äidin puolesta, kaiken sen takia, mitä äiti on saanut kantaa. Ja se on surua siitä, miten etäinen äiti on hänelle, miten hän on halveksinut naista, joka on joutunut kestämään tuon kaiken, miten hän ei vieläkään osaa olla äidin kanssa niin, että molemmilla olisi hyvä olla. Ja se on itsekeskeistä, häpeällistä surua. Surua siitä, että juuri hänen isänsä oli väkivaltainen hirviö ja Minnan isä hurmaava, rakastava, sivistynyt Wilhelm. Johanna menee keittiön lavuaarille, pesee kylmällä vedellä kasvot ja kädet. Tuntuu, että hänen isänsä teot likaavat hänet, että isän äidille tekemät ruhjeet näkyvät hänessä rupina ja arpina, kuivuneena verenä, jota ei voi harjata pois.

”Faija on hirviö”, Johanna sanoo. ”Saastainen ihmishirviö.”

Minna halaa häntä.

”Sä et ole”, Minna sanoo. ”Sä olet ihana, rakas sisko.”

Johanna painaa pään hetkeksi Minnan hartiaa vasten, puseron villa kutittaa poskea.

”Sitä paitsi, Pekka pelästyi sitä tilannetta niin, että jokin muuttui.”

”Ai mikä? Samanlainen paska se on ollut aina.”

”Se päätti kasvattaa mut omanaan”, Minna sanoi. ”Se oli niille molemmille iso juttu.”

”Mutta se kohteli sua ihan hirveällä tavalla”, Johanna sanoi.

Minna kohauttaa olkapäitään.

”On niitä paljon pahempiakin”, hän sanoo. ”Ja ainakin se yritti. Mun ja äidin suhteen, oon varma, että se oikeasti yritti parhaansa.”

Avain kääntyy lukossa. Minnan mies Kimmo tulee kotiin. Hän on pitkä ja leveäharteinen palomies, ja kun hän astuu huoneeseen, tuntuu kuin hän täyttäisi sen kokonaan, levittäisi siskosten tunteista sakeaan keittiöön pakkasen raikkaan tuoksun. Kimmo tervehtii Johannaa ja kaappaa Minnan tiukkaan, pitkään syleilyyn.

Johanna ajattelee Hannua, hetkeä, jolloin saa halata tätä Kairon lentokentällä, jolloin he makaavat vierekkäin sängyssä Hannun Luxorista varaamasta huoneesta, yötuuli puhaltaa avoimesta ikkunasta ja Johanna kertoo Hannulle kaiken.

”Meillä on Johannan kanssa yksi tärkeä juttu kesken”, Minna sanoo Kimmolle. ”Meidän täytyy jutella vähän aikaa rauhassa.”

”Mä vien lapset vaikka pizzalle”, Kimmo sanoo hymyillen, suutelee Minnaa suulle ja lähtee vihellellen etsimään lapsia. Minna ja Kimmo ovat olleet yhdessä 18-vuotiaista asti, ja silti yhdessä ollessaan he näyttävät siltä kuin olisivat vasta rakastuneet, koskettelevat toisiaan tavalla, joka Johannan mielestä on välillä jollain kummallisella tavalla sopimatonta, liian intiimiä. Johanna on ajatellut, ettei sellainen rakkaus voi olla totta, että siinä on oltava jonkin verran esitystä, tarvetta näyttää muille, että näin hyvin meillä menee. Mutta mikään Minnan puheissa ei koskaan ole viitannut siihen, että hän olisi mitään muuta kuin aidosti onnellinen, vakaalla, syvällä tavalla rakastunut mieheen, jonka vierestä herää joka aamu.

”Mitä se Wilhelm, tai siis, sun faija, sitten teki?” Johanna kysyy, kun Kimmo on mennyt.

”Se piti äidin töissä vielä pitkään sen jälkeen”, Minna sanoo. ”Siihen asti, että äiti löysi uuden työn ja halusi lähteä itse.”

”Se ei koskaan tavannut sua?”

”Ei. Sillä oli oma perhe ja lapset.”

”Peter Knorring.”

”Muun muassa.”

Hetkeksi Johannan ja Minnan välille laskeutuu hiljaisuus, kuin ukkosta enteilevä helle.

”Se kuulemma sanoi mutsille, ettei pystyisi hillitsemään tunteitaan, jos näkisi mut.”

”Yäk.”

Minna kohottaa kulmiaan.

”Se saattoi olla myös totta. Se avasi mulle pankkitilin ja talletti sinne syntymäpäivisin vähän rahaa.”

”Vau.”

”Paino sanalla vähän. Ja se kätki mutsin tallelokeroon korun, johon oli kaiverrettu arabiaksi Rakastan sinua aina.”

”Arabiaksi?”

”Siltä varalta, että joku muu löytäisi sen.”

Tee on jäähtynyt. Johanna maistaa siitä vähän, se on kitkerää, hautunut liian pitkään.

”Onhan toi nyt ihan helvetin kornia.”

”Mutsin mielestä se oli järisyttävän kaunista. Se sanoi, että kävi säännöllisesti lokerolla koskettelemassa sitä korua. Että ei tiedä, miten olisi jaksanut ilman sitä.”

Oonalta tulee viesti. ”Teen egyptiläistä fattahia. Tuutko kotiin syömään?” ”Ihanaa kulta, tulen!” Johanna vastaa ja haluaisi mennä jo, haluaisi olla Oonan luona syömässä riisikeon päälle levitettyjä kikherneitä, pinjansiemeniä, kanaa ja jogurttia, selaamassa sukellusvideoita netistä ja pohtimassa, mitä kaikkea matkalle olisi pakattava mukaan.

”Mun pitää mennä ihan just”, hän sanoo Minnalle. ”Olisi ihana puhua tästä pian lisää.”

Minna korjaa astiat pöydästä, kaataa Johannan jäähtyneen teen viemäriin.

”Mitä sä meinaat tehdä?” Minna kysyy.

”Minkä suhteen?” Johanna kysyy, vaikka tietää kyllä.

”Älä leiki tyhmää. Peter Knorringin. Mun velipuolen suhteen. Miten sä meinaat perua ne väitteet?”

Johanna avaa ikkunan. Sataa lunta. Lapsena he Minnan kanssa leikkivät, että lumihiutaleet olivat taivaasta maahan leijailevia keijuja, juoksivat pihalla kieli ulkona ja yrittivät saada keijun kiinni, sulamaan lämpimälle kielelle.

Hän on aina halunnut suojella Minnaa. Silloinkin, kun heidän elämänsä ovat olleet etäällä toisistaan, niinä sekavina vuosina, kun hän muutti kotoa, nukkui tuntemattomien miesten vieressä ja matkusti Jannen kanssa ympäri maailmaa, hän on aina ajatellut Minnaa. Lapsena hän meni väliin, jos isä oli Minnalle vihainen, talutti Minnan pois ja otti vastaan isän raivon. Koulun pihalla hän puolusti Minnaa, jota joku keksi haukkua äpäräksi, eikä kumpikaan heistä ymmärtänyt miksi. Hän upotti kiusaajien kasvot lumihankeen ja sanoi murskaavansa heiltä nenän, jos he eivät jättäisi siskoa rauhaan.

Nyt hän näkee Minnan odottavan katseen eikä tiedä, miten asetella sanansa. Hän ei tiedä, miten selittäisi tilanteen niin, ettei Minna käsittäisi väärin. Ja hetken, häivähdyksenomaisen hetken, hänestä tuntuu, ettei hän edes tiedä, mitä oikeasti pitäisi tehdä. Hetken hän on taas nuori, vasta kotoa muuttanut tyttö, joka etsii paikkaansa maailmassa ja tuntee vain kaikkialta puhaltavan kylmän, liian voimakkaan tuulen.

”Mä en voi tehdä sen asian suhteen mitään”, hän sanoo lopulta.

”Mitä sä tuolla tarkoitat?”

”Että mä en voi tehdä mitään”, Johanna toistaa.

”Miten niin et voi?” Minna huutaa. Minna, joka ei koskaan huuda, seisoo likainen haarukka kädessä ja huutaa jonkun toisen äänellä.

”Mitä sä oikein selität?”

Tämän jälkeen Minna pitää minua hirviönä, Johanna ajattelee. En voi koskaan selittää tätä niin, että hän ymmärtäisi. Tämän jälkeen hän vihaa minua aina.

”Kaikki tuo, mitä sä kerroit”, Johanna sanoo, asettelee sanojaan varoen kuin kulkisi liukkailla kivillä. ”En edes tiedä, mitä sanoa. Sä olet mulle ihan hirveän rakas. En voi edes kuvitella, millaista oli, kun sait kuulla tuon kaiken, tai millaista on ollut elää sen tiedon kanssa.”

”En mä tarvitse mitään luentoa tunteista”, Minna keskeyttää. ”Mua kiinnostaa kuulla, mitä sä meinaat tehdä?”

”Mun journalistiikan lehtori sanoi aikanaan, että toimittajan on pakko erottaa ammatilliset ja henkilökohtaiset asiat.”

”En mä tarvitse myöskään journalistiikan luentoa”, Minna sanoo äänessä sarkasmia, jota Johanna ei ole kuullut ennen.

”Se tarkoitti, että suhteet esimerkiksi vallanpitäjiin eivät koskaan saa muodostua niin läheisiksi, että ne hämärtäisivät journalistista työtä. Ja jos niin käy, on oltava tarkkana siitä, miten toimii.”

Minna haukottelee teatraalisesti.

”Eikö sulla pitänyt olla kiire?”

”Mä yritän vaan selittää”, Johanna sanoo ja kiihtyy, vaikka juuri päätti pysyä rauhallisena. ”Mä yritän vaan selittää, että tää asia näyttäytyy mulle todennäköisesti ihan eri valossa kuin sulle ja äidille. Ja että mä rakastan ja kunnioitan teitä, vaikka…”

”Mua ei kiinnosta, miten tää asia sulle NÄYTTÄYTYY”, Minna huutaa. ”Mä haluan tietää, miten sä meinaat vetää mun velipuolta koskevat raiskaussyytteet julkisuudesta pois.”

”En mitenkään”, Johanna sanoo, ja nyt myös hänen äänensä nousee.

”Miten niin et mitenkään?”

”Siten, että mä en voi tehdä niin. Ne väitteet ovat totta, ja mä olen julkistanut ne ohjelmassa, koska ei ollut mitään perusteita tehdä toisin. Ei mulla ole mitään mahdollisuutta alkaa sörkkiä sitä asiaa vain siksi, että…”

”Vain siksi, että kyseessä on mun velipuoli ja isä? Sun rakkaan pikkusiskosi velipuoli ja isä?” Nyt Minnan ääni on jäätävä.

Johanna haluaisi halata Minnaa. Haluaisi rämpiä huoneeseen tiivistyneen raivon läpi, löytää pikkusiskon, jonka pörröinen pusero vielä äsken kutitti hänen poskeaan.

”En mä tarkoittanut, että vain siksi. Mä tarkoitin….”

”Mitä? Mitä sä tarkoitit?”

”Että…”

”Mä kerron, mitä sä tarkoitit”, Minna sanoo ja tulee Johannan eteen, likainen haarukka yhä kädessä, niin kuin aikoisi lyödä.

”Sä tarkoitit, että me ei merkitä sulle mitään”, Minna sanoo, ja Johanna astuu askelen taaksepäin, väistää Minnan kädestä työntyvää haarukkaa, jonka piikeissä on makaronitöhnää.

”Sä tarkoitit, että sun puheet rakkaudesta on samaa paskaa kuin kaikki muukin, harkittuja sanoja, jotka saa sut kuulostamaan hyvältä ihmiseltä.”

”Ei kun mä…”

”Älä keskeytä! Sä tarkoitit, että mun ja äidin tarina on sulle pelkkä stoori, perheen koskettava kertomus, jota sä ehkä myöhemmin käytät jossain blogissa, sopivasti stilisoituna niin, että mun tarinasta tuleekin sun tarina, mun traumoista sun ainutkertaisia traumoja.”

”En tietenkään…”

”Älä keskeytä! Sä tarkoitit, että mun ja äidin toiveet ei merkitse sulle mitään! Meidän oikea elämä on sulle pelkkä sivuseikka, vähäpätöinen häiriö sun suuressa journalistisessa tarinassa!”

”Ei, vaan…”

”Älä jumalauta keskeytä! Sillä sitähän se on. Sun tarina. Sun ura. Sun upea ohjelma. Sulle kaikki on vain MinäMinäMinä, Minä Suomen vittu upein ja eettisin toimittaja kerron kansalle, miten asiat on!”

Haarukka putoaa lattialle. Minnan kädet ovat nyrkissä. Hän iskee nyrkillä pöytään.

”Mä lähden nyt”, Johanna sanoo. ”Soitetaan, kun sä olet vähän rauhoittunut.”

”Mulla ei ole aikomustakaan rauhoittua eikä soitella sun kanssa”, Minna sanoo.

Ulkona Johanna vetää pakkasilmaa keuhkoihin, niin syvään ja pitkään, että kaikki tuntuu kylmältä ja puhtaalta. Hän ajattelee äitiä hakkaamassa mattoja pakkasessa, miten lumi pöllysi niiden ympärillä, ja sisällä matoista levisi raikas tuoksu.

”Mä tekisin sun puolesta mitä vaan”, hän kirjoittaa tekstiviestiin Minnalle. ”Mutta vaikka mä haluaisin, mulla ei olisi mitään keinoja vetää tätä juttua pois.”

”Älä lässytä”, vastaa Minna. ”Jos tätä juttua jauhetaan julkisesti, myös mun ja äidin elämästä voi tulla julkista riistaa. Mutta sullehan sellaiset asiat eivät merkitse mitään!”

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue myös

edellinen osa

Elina Hirvonen on palkittu kirjailija ja elokuvantekijä, jonka kolmas romaani Kun aika loppuu ilmestyi keväällä. Hirvonen rakastaa matkustamista, tanssimista ja poliittisia draamasarjoja ja lukee kaunokirjallisuuden lisäksi hallitusohjelmaa.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.