Mikolas on tuonut lohtua, mutta Mimi kaipaa yhä Tuomasta.

Kotiinpaluu ei suju ongelmitta, tietenkään, kuten ei ilmeisesti enää mikään.

Mimi oli vaihtanut konetta Amsterdamissa, ja samalla hänen matkalaukkunsa oli kadonnut. Vaihtoaika oli ollut viisi tuntia mutta silti laukku ei jostain syystä ollut ehtinyt Helsingin koneeseen tai päätynyt johonkin toiseen koneeseen. Onneksi hän oli sentään pakannut kaiken tärkeimmän käsimatkatavaroihin, lompakon, kameran, avaimet ynnä muut, mutta silti, selvittäessään asiaa lentokentän työntekijän kanssa hän meinaa purskahtaa itkuun. Hänestä tuntuu ettei kestä enää yhtään vastoinkäymistä.

Mikolaksen synnyttämä hyvänolontunne oli haihtunut lähes kokonaan.

Mikolaksen ja yhteisen illan synnyttämä hento hyvänolon tunne oli haihtunut lähes kokonaan Tuomaksen viestin jälkeen ja muuttunut paluumatkan aikana lähes paniikinomaiseksi arvailuksi siitä mistä mies halusi puhua. Halusiko tämä palata takaisin yhteen vai ainoastaan nähdä? Halusiko kertoa että ovat päättäneet Ellan kanssa jatkaa suhdetta? Ja mitä ei voinut lakaista maton alle, kuten mies oli viestissä kirjoittanut? Ja kuka tässä ylipäätään oli lakaissut mitään maton alle? Ei hän ainakaan. Hiljaisuus ja yritys selvitä jokaisesta päivästä tunti kerrallaan ilman Tuomaksen kohtaamista ei ollut maton alle lakaisua vaan selvittämisen lykkäämistä siihen asti, että hän kestäisi sen ilman hajoamista tuhanteen osaan.

Niin tai näin, Mimi oli kirjoittanut että hänen puolestaan he voisivat tavata kunhan hän olisi palannut ja asettunut takaisin Suomeen. Hän halusi rauhassa aikaa koota ajatuksensa, miettiä valmiiksi kaiken mitä sanoisi ja myös kysyä Lauralta jos tällä olisi jotain uutta tietoa tapahtuneesta tai nykytilanteesta, mutta sen hän piti omana tietonaan. Tuomas oli vastannut nopeasti silmää iskevällä hymiöllä mikä oli ollut yhtä aikaa ilahduttavaa ja raivostuttavaa. Ylipäätään Tuomaksen häkellyttävän rento, jopa kevytmielinen suhtautuminen tapahtuneeseen oli kaikista oudointa ja loukkaavinta, aivan kuin mies ei aidosti ymmärtäisi tekoaan tai välittäisi siitä. Toisin sanoen, ei välittänyt Mimistä. Hän oli lukemattomia kertoja odottanut ja toivonut että Tuomas tosissaan katuisi tekoaan, ryömisi hänen edessään ja anelisi anteeksiantoa, mutta ei. Ja samalla Ellakin oli vaiennut. Ei lähettänyt enää viestejä, ei yrittänyt soittaa.

Kerta toisensa jälkeen Mimi palasi samojen ajatusten ja kysymysten äärelle: miten oli mahdollista että mies, jonka kanssa hän oli elänyt kolme vuotta, jota hän oli rakastanut ja rakasti yhä vaikka yrittikin kaikin voimin olla myöntämättä asiaa ja johon hän oli luottanut eniten maailmassa, saattoi toimia tavalla, joka oli niin itsekäs, röyhkeä, valheellinen ja ruma? Ja miten oli mahdollista. että Ella pystyi pettämään hänet niin täydellisesti, kaiken sen jälkeen mitä he olivat yhdessä jakaneet ja kokeneet? Kuka Tuomas oikeasti oli? Kuka Ella? Miten hän pystyisi enää koskaan luottamaan kehenkään tällaisen jälkeen?

Tästä kaikesta Mimi haluaa puhua mutta hänen täytyy olla varma että kestää myös kuulla vastaukset. Ja ihan ensiksi hänen on päästävä pois tältä lentokentältä.

Kerta toisensa jälkeen Mimi palasi samojen ajatusten ja kysymysten äärelle.

”Tarvitsemme vielä teidän kotiosoitteen, toimitamme laukun sitten heti kunhan se löytää tiensä tänne. Yleensä näissä menee muutama päivä.”

Nuori, kaunis ja kaikin tavoin huoliteltu nainen puhuu rauhallisesti, nojaa kevyesti pöytään jonka takana seisoo, naputtaa sen pintaa viininpunaisilla kynsillään ja katsoo häntä odottavasti silmiin. Yhtäkkiä Mimi on liian tietoinen omasta rähjäisestä olemuksestaan, sähköisistä ja takkuisista hiuksistaan, ryppyisestä hameestaan ja levottomasta olostaan. Hän haluaisi lysähtää maahan istumaan, vain jäädä siihen ja jättää elämänsä muiden hoidettavaksi. Tai no, minkä elämän? Pikemminkin tämän huonon elokuvan jonka pääosassa räpiköi jokin naista muistuttava otus.

”Mulla ei ole tällä hetkellä kotiosoitetta, mulla ei ole edes kotia.”

Naisen sileillä kasvoilla käy hämmennys mutta hän onnistuu peittämään sen ihailtavan nopeasti.

”No ehkä jonkun ystävän osoite? Tai hotellin?”

Mimi pudistaa päätään.

”Ei, anteeksi, on mulla osoite, tai siis asun mun äidin luona nyt koska…”

Onneksi hän ymmärtää keskeyttää selityksensä ajoissa. Mitä hänen elämänsä tälle naiselle kuului, ei mitään, eikä tätä varmasti kiinnostanutkaan, todennäköisesti hoiti samanlaisia ja hullumpiakin tilanteita päivät läpensä.

Joten Mimi oikaisee ryhtinsä, antaa äidin osoitteen, allekirjoittaa tarvittavat lomakkeet, kiittää ja lähtee.

Äiti avaa oven ennen kuin Mimi ehtii edes ottaa avaintaan esille.

”Tervetuloa kotiin kulta!” äiti huudahtaa ja halaa häntä lujasti.

”Kiitos”, Mimi sanoo, vastaa halaukseen ja yllättyy siitä miten hyvältä äidin näkeminen tuntuu. Hän haluaisi olla hetken tässä, ihan hiljaa, mutta äiti ei malta odottaa vaan vetäytyy ponnekkaasti taaksepäin, on täynnä kysymyksiä.

”Millaista siellä oli? Oliko lämmin? Tapasitko paljon ihmisiä? Oletko syönyt, näytät jotenkin laihtuneelta? Yritin soittaa varmaan kymmenen kertaa…”

Mimi astuu äidin ohitse, riisuu farkkutakin yltään, istahtaa sohvalle ja huokaa.

”Mä pidin puhelimen ihan tarkoituksella poissa päältä. Se oli koko matkan tarkoitus, muistatko? Päästä eroon kaikesta. Olla ajattelematta mitään.”

”Onnistuiko?”

Mimi miettii hetken.

”Kyllä ja ei.”

Äiti hymyilee.

”Nyt kerrot kaiken!”

”Äiti, mä olen matkustanut kaksitoista tuntia, mun matkalaukku on kateissa ja mun päätä särkee. Haluan vaan mennä suihkuun ja nukkumaan. Puhutaan huomenna, jooko? Mulla on vielä muutama päivä lomaa jäljellä, meillä on hyvin aikaa.”

Äiti nyökkää mutta ei näytä kovin tyytyväiseltä.

”Hyvä on. Mutta ehkä sua kuitenkin kiinnostaa tietää että Tuomas kävi täällä.”

Mimin sydän jättää yhden lyönnin välistä.

”Täällä? Sun luona? Miksi?”

”Se on huolissaan susta ja sillä on paha mieli, se halusi jutella.”

”Voi jumalauta! Paha mieli? Mä en kestä. Ja mikä suakin vaivaa?! Sulla ei ollut mitään syytä tai edes oikeutta päästää sitä sisälle!”

”Mä sanoin, että kusettajat saavat luvan odottaa.”

”Rauhoitu nyt. Kuka sanoi että päästin sen sisään? Tuossa se seisoi surkean oloisena rappukäytävässä. Yritti jossain vaiheessa kysyä, jos edes vessaan pääsisi, mutta mä sanoin, että kusettajat saavat luvan odottaa.”

Tahtomattaan Mimi naurahtaa. Äiti osasi välillä yllättää, vaikka toisaalta tämän usein pintaan nousevassa, ”hieman” kärkkäässä suhtautumisessa miehiin ei ollut mitään yllättävää.

Mimin ollessa kuuden vanha hänen isänsä oli rakastunut toiseen, äitiä huomattavasti nuorempaan naiseen, ja lähtenyt. Tai ehkä suhde oli kestänyt jo pidemmänkin aikaa, Mimi ei tiennyt, mutta tuona syksynä Mimi ja äiti olivat jääneet kahdestaan heidän Meilahdessa sijaitsevaan tilavaan kolmioon ja isä muuttanut Leean omistamaan omakotitaloon Järvenpäähän. Mimi oli nähnyt isäänsä säännöllisesti kerran viikossa, joskus myös viikonloppuisin, mutta äiti ja isä eivät olleet puhuneet eron jälkeen moneen vuoteen, ainakaan niin että Mimi olisi kuullut. Mimin suhde isään oli kuitenkin pysynyt ihan hyvänä, ja Leea oli ollut ystävällinen ja sopivan etäinen, ei missään vaiheessa yrittänytkään tehdä itsestään toista äitiä, mistä Mimi oli ollut kiitollinen.

Vähän vanhempana Mimi oli ehdottanut että he voisivat joskus tehdä jotain kaikki yhdessä ja kerran he olivat yrittäneetkin, menneet nelisin elokuviin ja pizzalle, mutta äiti oli ollut yhä liian loukkaantunut ja surullinen, ladellut koko iltapäivän ilkeitä kommentteja ja kysellyt asioita joista Mimi ei halunnut tietää, ja se yksi kerta oli jäänyt ainoaksi.

Mimi ei tiennyt kuinka kauan täydellistä mykkäkoulua oli kestänyt, mutta muutamaa vuotta myöhemmin äiti oli tavannut jossain koulutusseminaarissa hiljattain leskeksi jääneen Eskon ja onnistunut samalla tekemään jonkinlaisen sovinnon isän ja Leean kanssa. Suhde Eskon kanssa oli kestänyt vain kaksi vuotta, mutta se oli palauttanut äidin itsetunnon ja ylpeyden. Äiti oli nostanut Eskon takaisin jaloilleen ja elämään ja siinä sivussa tullut nostaneeksi myös itsensä.

Teini-ikäisenä Mimi oli alkanut kysellä vanhempiensa suhteesta ja erosta enemmänkin, mutta sekä äiti että isä olivat olleet asiasta melko vaitonaisia, sanoivat niiden asioiden olevan heidän välisiään eivätkä halunneet sotkea Mimiä niihin mukaan, kaikki oli kuitenkin jo ollutta ja mennyttä. Vasta muutama vuosi sitten Mimi oli eräänä iltana muutaman viinilasin jälkeen kysynyt äidiltä kaipasiko tämä koskaan isää takaisin, toivoiko joskus että asiat olisivat menneet toisin. Isä ja Leea olivat tuolloin juuri muuttaneet Brysseliin Leean työn perässä, ja Mimi tunsi etääntyneensä isästään mutta ilman mitään dramatiikkaa. He soittelivat silloin tällöin, ja Mimi tiesi että jos hänellä ikinä olisi jokin hätä, isä auttaisi heti. Se riitti hänelle.

Äiti oli ollut pitkään hiljaa, sitten vastannut että ei, ei hän Pekkaa kaivannut, mutta sitä toista lasta jota hän oli aina toivonut ja jota he olivat yhdessä suunnitelleet, hän joskus kaipasi. Vasta silloin Mimi oli ymmärtänyt, mistä äidin kivussa oli todella ollut kysymys.

Ja nyt hän itse kantaa samansukuista kipua mukanaan. Toivetta, jolle ei koskaan annettu täydellistä mahdollisuutta toteutua.

Hän nousee ylös, halaa äitiä vielä kerran.

”Kiitos kun saan olla täällä.”

”Tietysti saat, aina saat, onhan tämä sinunkin kotisi.”

Mimi nyökkää.

”Joo, mutta mun pitäisi kuulla siitä uudesta asunnosta ensi viikon aikana. Ei tässä nyt muu auta, on oikeasti alettava elää.”

”Olet niin kauan kuin on tarvis. Ja nyt menet nukkumaan.”

Äiti painaa suukon hänen otsalleen, käy vuorostaan sohvalle ja avaa television. Mimi miettii hetken ja istuu sitten itsekin takaisin alas.

”Mitä sä ajattelit katsoa?”

”Casablancan”, äiti sanoo hymyillen, ja Mimi päättää sittenkin valvoa vielä hetken.

Keskiviikkona, kolme päivää paluun jälkeen, hän on lopultakin lähdössä tapaamaan Tuomasta.

Aluksi Mimi oli ehdottanut, että he tapaisivat Tuomaksen kotona, koska hän halusi välttää julkisella paikalla mahdollisesti tapahtuvan hysteerisen itkuraivokohtauksen, mutta sitten heti tajunnut, ettei ollut käynyt heidän yhteisessä kodissaan yli kuukauteen eikä ollut siihen vieläkään valmis. Hän ei halunnut nähdä, millaiseksi Tuomas oli asunnon eron aikana muokannut, mitä tavaroita siirtänyt pois näkyvistä ja mitä tuonut kellarista takaisin. Hän ei halunnut nähdä omia kirjojaan, taulujaan ja astioitaan laatikoissa, vaatteitaan Ikean kasseissa. Tai ehkä kaikki oli yhä samoilla paikoilla, omilla paikoillaan. Ehkä kaikki oli juuri niin kuin oli aina ollutkin ja se olisi ihan yhtä kauheaa. Että jokin saattoi yhä olla samalla tavalla, vaikka todellisuudessa kaikki oli muuttunut.

Tuomas oli vuorostaan ehdottanut erästä Kruununhaan sivukadulla olevaa hiljaista ravintolaa, jossa heillä oli silloin tällöin ollut tapana käydä, ja idea oli hetken aikaa tuntunut ihan hyvältä, mutta sitten taas palattiin takaisin julkisen paikan ongelmaan sekä muistoihin, joita Mimi ei halunnut vielä, jos enää koskaan, ottaa esille. Äidin luokse Mimi ei halunnut Tuomasta kutsua, jo sen vuoksi että oli melkein varma että äiti keksisi jonkin tekosyyn tulla paikalle samaan aikaan, kaikista lupauksistaan huolimatta, mutta etenkin siksi että halusi säilyttää edes jonkin etäisyyden tapahtuneen ja nykyhetken välillä.

Laura oli myöhään eilen illalla kuunnellut hänen pähkäilyään puhelimessa ja sanonut, että he voisivat tavata heidän luonaan. Maijalla oli joka tapauksessa keskiviikkoisin vauvainti, ja asunto olisi illalla tyhjillään noin viidestä kahdeksaan. Hetken emmittyään Mimi oli ottanut tarjouksen vastaan. Ainakin hän olisi omalla, turvallisella maaperällä. Hän oli laittanut Tuomakselle viestin, vain ilmoittanut asian, ja Tuomas oli vastannut myöntävästi.

Nyt hän seisoo eteisen peilin edessä, asettaa uudet korolliset sandaalit jalkaansa, sipaisee vielä yhden kerroksen huulipunaa ja miettii, milloin Tuomas ensimmäisen kerran asettuisi häntä vastaan, sanoisi jotain negatiivista, kieltäytyisi jostain. Mimi ei saanut otetta Tuomaksen tavasta olla ja toimia mutta tunsi tämänkin olevan varuillaan ja varovainen. Ei särkynyt kuten hän mutta kuitenkin herkillä, erilainen kuin yleensä.

Ei, hän olisi upea ja itsevarma, eheä nainen.

Ja vaikka hän tietää sen olevan lapsellista, hän haluaa tänä iltana näyttää hehkeältä ja seksikkäältä; naiselta, jonka näkeminen saisi Tuomaksen sekä kiihottumaan että vihaamaan itseään ja tekoaan. Ei siis missään nimessä siltä virttyneessä kesämekossa ja löysässä neuletakissa laahustavalta hylätyltä naiselta, joka näytti silti että asui usean kissan ja jukkapalmun kanssa jossain pienessä ja vetoisassa yksiössä ja söi lounaaksi maksalaatikkoa ja iltapalaksi sipsejä suoraan pussista.

Ei, hän olisi upea ja itsevarma, eheä nainen.

Mimi sammuttaa valot, avaa oven ja kohtaa mahdollisesti komeimman koskaan näkemänsä miehen.

”Mimi Tähtinen?”, mies kysyy ja katsoo häntä jäänsinisillä silmillään.

Hän nyökkää muttei saa katsettaan miehen silmistä irti. Ne muistuttavat häntä jostain näyttelijästä joka on myös muusikko, mutta hän ei saa tämän nimeä mieleensä.

”Teidän matkalaukkunne löytyi, se oli ajautunut vanhingossa Pariisiin. Eli allekirjoitus tähän ja tähän”, mies jatkaa kohteliaasti mutta innottomasti, ei kiinnitä häneen yhtään ylimääräistä huomiota.

Mimi kirjoittaa nimensä papereihin ja nostaa matkalukkunsa sisälle.

”Kiitos”.

Hän odottaa, että mies on tilannut hissin ja mennyt, vasta sitten sulkee oven perässään ja kävelee rappuset hitaasti alas, huomaa olevansa hieman pettynyt miehen kiinnostuksen puutteesta, olisi nyt edes hymyillyt. Kaikesta uskottelustaan huolimatta hän huomaa kaipaavansa vähän ylimääräistä itsevarmuutta ja ilahtuukin nähdessään miehen vielä jääneen tupakalle kadulla odottavan pakettiauton eteen.

Mimi astuu ulos ja kävelee hitaasti miestä kohden. Mies nostaa katseensa ja tällä kertaa antaa katseensa pysähtyä, levätä Mimissä. Mimi vastaa katseeseen ja hymyilee, ajattelee hetken myös Mikolasta, sitä miten monta tällaista hetkeä ja ihmistä hänen ohitseen onkaan viime vuosien aikana kulkenut, eikä hän ole huomannut niistä yhtään koska on nähnyt vain Tuomaksen, kuvitellut Tuomaksen ajattelevan ja tuntevan samoin. Hän tuntee vihan jälleen leimahtavan mutta tällä kertaa se ei lamauta vaan tuo voimaa.

Lauran, Jonin ja Maijan mentyä hänellä on hetki aikaa järjestellä paikkoja.

Asunto oli ollut siisti ja tunnelma rauhallinen hänen tullessaan, mutta lähdön hetki vain varttia myöhemmin oli ollut uskomaton, lähes kaoottinen sirkus. Ensin oli etsitty vain hetki sitten pakattua laukkua, sitten alattu pakkaamaan uutta ja pengottu jokainen kaappi perinpohjin, otettu esille toiset pyyhkeet, varauima-asut ja varakellukkeet, sitten löydetty ensimmäinen laukku kylpyammeesta, laitettu äsken esille otetut takaisin kaappiin, sitten etsitty Maijaa, joka oli laukun etsinnän aikana ehtinyt ryömiä sohvan alle, vaihdettu Maijan vaippa ja soseutettu vielä yksi banaani välipalaksi, syötetty banaani ja puettu vaatteet, riisuttu vaatteet, koska samalla hetkellä kun viimeinen nappi oli mennyt kiinni oli Maija tehnyt valtavat kakat, etsitty puhtaita harsoja ja vaippoja jotka jotenkin mystisesti olivat kulkeutuneet vessasta makuuhuoneeseen, puettu uudestaan vaatteet, riidelty hetki eteisessä siitä, että kenen vika tämäkin hullunmylly tällä kertaa oli ja lopulta pyydelty anteeksi. Laura oli halannut Jonia ja sitten Mimiä, Joni oli halannut Mimiä ja sitten Maijaa, Mimi oli nauranut ja sanonut, että menkää nyt jo ja vetänyt oven heidän perässään kiinni ja seissyt sitten yksin keskellä hiljaisuutta ja räjähtänyttä asuntoa täysin pyörällä päästään.

Hän nostelee tavaroita takaisin kaappeihin ja laatikoihin, vetää vessan ja pesee kädet, ottaa viinin laukustaan ja laittaa sen jääkaappiin, ottaa lasit esille ja asettelee sohvatyynyt paremmin, hakee viinin kaapista, kaataa itselleen lasillisen ja juo sen kerralla, avaa ikkunat ja sulkee makuuhuoneen oven. Hänen kätensä tärisevät ja sydän hakkaa. Hänestä on ihana nähdä Tuomas ja hän on aivan kauhuissaan. Mitä hän sanoisi, mitä Tuomas? Pitäisikö heidän halata? Ei. Missä he istuisivat ja miten? Vierekkäin vai vastatusten, valot päällä vai hämärässä?

Mimistä tuntuu että hänen päänsä poksahtaa, ja hän haluaa perua koko tapaamisen mutta samalla ovikello soi. Liian myöhäistä nyt.

Hän katsoo viimeisen kerran peilistä, sipaisee kurittomat kiharat korvien taakse ja avaa oven.

Hietalahden ranta on tyhjä ja kaunis. Taivas on harmaa mutta taittumassa reunoilta sineen, aallot lyövät laiskasti hiekkaa vasten, yksinäinen keinu heiluu tuulessa. Mimi istuu vanhan paviljongin edessä olevilla kallioilla, sulkee silmänsä, odottaa hetken ja nousee ylös.

Kesä on ohi, Mimi ajattelee. Eikä ainostaan kesä.

Hän jättää rannan taakseen, jatkaa matkaa kohti koirapuistoa ja pientä satamaa, ohittaa Mestaritallin ja pienen punaisen kahvilan. Hän kävelee hitaasti ja käy mielessään läpi tapahtuneen, sen jokaisen hetken.

Miten Tuomas oli riisunut takkinsa ja kenkänsä, kysynyt että olivathan he kahdestaan, sitten halannut Mimiä yllättäen ja vähän kömpelösti, vetäytynyt pois ennen kuin Mimi oli ehtinyt edes reagoida. He olivat menneet olohuoneeseen, Tuomas ensin, Mimi perässä, hän oli katsellut miehen selkää ja niskaa, tuttua hiusrajaa johon hän oli upottanut sormensa tuhansia kertoja, tuntenut vihlaisun, pakottanut itsensä pysymään etäisyyden päässä, kysynyt halusiko Tuomas lasin viiniä?

Miten he olivat istuneet sohvalla, sen eri päädyissä, odottaneet toisen aloittavan. Tiheä, painava hiljaisuus. Mimi oli vilkaissut Tuomasta, nähnyt tämän nypeltävän paitansa hihoja, tuttu hermostunut ele, tuttu rakas mies ja ja silti täysin vieras, hän oli noussut ja laittanut musiikkia, tullut takaisin ja Tuomas oli kysynyt hänen matkastaan, töistään, voinnistaan ja Mimi oli vastaillut, lyhyesti mutta helpottuneena siitä että puhuivat edes jotain, kertonut vähän, sieltä ja täältä, yrittänyt kuulostaa eloisalta ja reippaalta mutta sisällään hän oli joutunut keskittämään kaikki voimansa kyetäkseen olemaan siinä, Tuomaksen lähellä.

Joka hetki hänestä oli tuntunut kuin hänen sydäntään olisi revitty rinnasta ulos.

Ja sitten.

”Oletko sä miettinyt että miten tästä eteenpäin?”

Mimi oli tuijottanut Tuomasta, tuntenut epämiellyttävän, kipeän aavistuksen, vain pudistanut päätään.

”En, tai olen. En tiedä. Oletko sinä?”

Eikö hän ollut valmistautunut juuri tähän? Eikö? Ei.

Tuomaksen katse, suora ja anteeksipyytävä, häntä kohden mutta ei enää häntä varten, hän oli nähnyt sen, ymmärtänyt vain sekuntia ennen kuin Tuomas oli sanonut sanat, hiljaa, melkein kuiskaten.

”Ehkä sun olisi aika hakea sun tavarat pois. Ei me voida tätä loputtomiin lykätä.”

Ja silti se oli ollut isku vatsaan. Lykätä? Mimi ei ollut tiennyt että he olivat lykänneet jotain, että jokin lopullinen päätös oli jo tehty, ollut vain toteuttamista vailla. Eikö hän ollut valmistautunut juuri tähän? Eikö? Ei. Ei sittenkään. Salaa hän oli toivonut juuri päinvastaista, toivonut että voisi kieltäytyä jostain, sanoa tarvitsevansa aikaa miettiä. Hän oli halunnut päästä näyttämään Tuomakselle että oli niskan päällä, että hänellä oli tilanne hallussa. Hän oli halunnut kävellä ovesta ulos mutta samalla jättää sen oven raolleen. Kertaakaan hän ei ollut käynyt läpi vaihtoehtoa, jossa Tuomas vain jättäisi hänet, päättäisi suhteen. Että Tuomas oli jo jättänyt hänet. Kaiken tapahtuneen valossa hänen ajatuksenjuoksunsa oli ollut aivan järjetöntä, mutta niin oli kaikki muukin.

Mimi oli alkanut itkeä. Lohdutonta, räkäistä, vapisevaa itkua. Tuomas oli katsonut häntä, tullut varovasti lähemmäksi, pitänyt sylissään. Mimi ei ollut pystynyt liikkumaan, tuskin hengittämään.

”Anteeksi.”

Mimi ei tiennyt kuinka kauan he olivat siinä niin, vartin tai tunnin, mutta lopulta hän oli hieman rauhoittunut, nojautunut taaksepäin, katsonut Tuomasta silmiin ja pakottanut itsensä kysymään kysymyksen jonka vastausta pelkäsi eniten.

”Oletteko te nyt sitten Ellan kanssa yhdessä?”

Tuomas oli katsonut häntä suoraan silmiin.

”Ei, ei olla. Ei siitä olisi tullut mitään. Tässä on liian paljon kaikkea. Eikä se muutenkaan… ollut se juttu… tai ole.”

”Miksi sitten?”

Tuomas oli painautunut selkänojaa vasten ja ottanut kulauksen viinistään, ollut pitkään hiljaa, miettinyt sanojaan.

”En mä tiedä, se alkoi jo viime vuonna, oikeastaan melkein heti niiden kihlajaisjuhlien jälkeen, huomasin etten ollut samalla tavalla innoissani enää, että mua ahdisti kaikki ne suunnitelmat ja muut, yhtäkkiä kaikki oli niin harkittua ja vakavaa, mutta sitten tuli parempiakin viikkoja ja se meidän Lontoon matka ja mä ajattelin, tunsin, että rakastan sua kuitenkin niin paljon, että ehkä tämä kuuluu asiaan, epäröinti ja jännitys, en halunnut luovuttaa niin helpolla, mutta sitten tuli taas jotain, kinoja ja riitoja, ja mä huomasin kaipaavani koko ajan enemmän ja enemmän tilaa, ja sitten kun sä lähdit sinne Tukholmaan mä huomasin miten vapauttavaa se oli, olla yksin, ja Ellan kanssa kävi mitä kävi, me oltiin humalassa ja surullisia molemmat, se oli semmoista takertumista ja sähläämistä, halusin unohtaa senkin, kunnes tajusin, ettei tässä ole mitään järkeä missään ja vaan odotin oikeaa hetkeä, että saisin sen kaiken sanotuksi, sä olit ainoa kenen kanssa mä olisin halunnut puhua, mutta ei sellaista hetkeä tullut, siinä oli häpeää ja surua ja ikävää, kaikki oli niin helvetin sekavaa, ja samalla sä olit niin onnellinen häistä ja tulevasta, etten vaan saanut mitään sanotuksi, puhuit lapsista ja haaveilit talosta… Mun olisi pitänyt, mä tiedän, ja oon niin pahoillani. Ja oikeasti me tavattiin Ellan kanssa varmaan viisi tai kuusi kertaa koko kevään aikana, se oli enemmän sellaista pakoa todellisuudesta kun mitään muuta. Lapsellista ja itsekästä, ja aina oltiin humalassa. Mä olen niin pahoillani mutta tehty mikä tehty. Jos mä voisin poistaa sen kaiken niin poistaisin, mutta toisaalta, ehkä se oli se viimeinen pisara mitä tarvittiin, että mä näin sen mikä oli nähtävä, ettei meistä tulisi sitä mitä me toivottiin. Että jotain puuttui. Puuttuu. Eikä se ole sun syy, tai mun, niin se vaan on.”

Tuomaksen sanat olivat iskeytyneet Mimiin yksi kerrallaan, porautuneet syvälle ja jääneet sinne, hän oli katsonut miestä hämmentyneenä mutta oudolla tavalla ja vasten tahtoaan myös ymmärtänyt. Ehkä hän oli itsekin aavistanut jotain mutta vain sulkenut kaiken ulkopuolelle, halunnut niin kovasti olla onnellinen, saada sen mistä oli haaveillut.

Lopulta hän oli laskenut kätensä Tuomaksen käden päälle.

”Mäkin olen pahoillani. Ja surullinen. Mutta sä olet oikeassa. Nyt tämän on loputtava. Mä haen mun kamat ensi viikolla.”

Mimi oli noussut, suudellut Tuomasta kevyesti suulle ja lähtenyt.

Nyt hän päättää kävellä vielä Seurasaareen, käydä läpi kaiken vielä kerran ja senkin jälkeen, niin monta kertaa ettei ole enää mitään läpikäytävää. Riisua itsensä ulos tästä tarinasta, repiä kaiken alas jotta voi ehkä joskus tuhannen vuoden päästä aloittaa taas alusta, rakentaa jotain uutta. Jotain parempaa. Ehkä.

Palatessaan äidin asuntoon Mimi on onnellinen siitä että asunto on tyhjä. Äiti on jättänyt lapun pöydälle jossa kertoo lähteneensä elokuviin ja että jääkaapissa oli lohipastaa jos hänellä olisi nälkä.

Mimi on kiitollinen hiljaisuudesta. Hän ei jaksa vastata kysymyksiin, ei selittää mitään. Mutta samalla ensimmäistä kertaa viikkoihin hänellä on täysin rauhallinen olo. Surullinen mutta rauhallinen. Vihdoin hän tietää mikä tilanne on. Ei ole enää mitään arvottavaa tai pähkäiltävää.

He ovat eronneet. Hän on yksin. Ei enää kysymysmerkkejä, pelkkä piste.

Mimi riisuu vaatteet yltään, käy suihkussa, pesee kasvot ja pukee yllensä äidin pehmeän kylpytakin, asettuu sohvan nurkkaan istumaan ja vetää peiton syliinsä, avaa tietokoneen. Huomenna olisi ensimmäinen työpäivä ja sekin tuntui ihan hyvältä. Ihmiset, maailma ja niiden kohtaaminen.

Sähköpostikansiossa on neljä uutta viestiä. Kaksi mainosta, yksi Lissulta ja yksi hänen esimieheltään Jukalta otsikolla mahdollinen juttuidea? Mimi avaa postin, lukee sen, eikä tiedä pitäisikö hänen itkeä vai nauraa.

Jukka toivoi hänen kirjoittavan jutun sinkuista, vapaaehtoisesti lapsettomista ja kimppakämpissä asuvista kolmikymppisistä, etenkin naisista, sun sukupolven ihmisistä jotka eivät halua/osaa/uskalla sitoutua, liittänyt mukaan muutaman mahdollisen haastateltavan yhteystiedot ja viimeiseksi kysymyksen, joka saa Mimin tyrskähtämään ääneen: Olisiko ihan mahdoton ajatus että liittyisit samalla Tinderiin ja kuvaisit myös sitä maailmaa? Lukijoita varmasti kiinnostaisi, saisi semmoisen hauskan mutta ajankohtaisen, tämän päivän Sex and the city -näkökulman juttuun. Eikä sun tietenkään tarvitse ketään niistä tyypeistä oikeasti tavata. Jos et halua ;)

Jukka oli mukava pomo, ystävällinen, kiihkoton ja helposti innostuva keski-ikäinen mies joka oli viimeiset kymmenen vuotta asunut yhdessä itseään viisitoista vuotta nuoremman Einon kanssa. Jukka oli pohjattoman kiinnostunut elokuvista ja televisiosarjoista, ja oli ainoa Mimin tuntema mies joka katseli Sinkkuelämää-sarjaa uudestaan ja uudestaan. Yleensä Jukan hulluimmat ideat olivat hauskoja mutta myös mauttomuuden ja hyvän journalismin rajalla häilyviä.

Mimi lukee viestin vielä kerran eikä ole ihan varma kumpaan kategoriaan tämä viimeisin osuu, mutta tietää myös ettei hänellä ole mitään menetettävää, päinvastoin, joten hän kirjoittaa Jukalle nopean vastauksen, sulkee tietokoneen kannen ja hymyilee.

Uusi alku, sitähän hän oli toivonut.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Helmi Kekkonen on helsinkiläinen kirjailija, äiti ja feministi, joka on julkaissut yhden novellikokoelman ja kolme romaania. Uusi romaani Vieraat julkaistiin syksyllä. Hän työskentelee myös freelancer-toimittajana ja kirjoittaa Sivulauseita-blogia.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.