Enää kuusi viikkoa! Sitten Mimi ja Tuomas ovat naimisissa. Mimin onnea varjostaa vain kaason ja parhaan ystävän Ellan outo, välttelevä käytös.

Mimi katsoo kuvaansa pehmeästi valaistun sovitushuoneen peilistä. Luonnovalkea puku on tyköistuva, yksinkertainen ja upea, ja sivusilmällä hän näkee toisen kaasonsa Lauran ajattelevan samoin.

Kangas on kevyesti kirjailtua luonnonsilkkiä, helmassa ohut koristeommel, ja olkaimet helmistä tehdyt. Mimi nostaa vielä kiharat hiuksensa ylös, kokoaa ne pään päälle suunnitellun hääkampauksen tavoin ja kurkkaa olkansa ylitse. Selkä on jätetty todella avonaiseksi ja iho hehkuu tasaisen ruskeana puvun vaaleita rajoja vasten. Hän on sovittanut pukuja puolen vuoden ajan, ja tätäkin hän oli kokeillut ensimmäisen kerran jo kaksi kuukautta sitten. Hän oli laittanut puvun alustavasti vain varaukseen, koska oli pelännyt sen olevan sittenkin liian pieni, katsellut vielä muitakin, mutta palannut useamman kerran tämän äärelle.

Nyt kun hän näkee puvun yllään, on lopullinen päätös helppo. Hän käytti yleensä kokoa 42, mutta kesäiltojen pitkät kävelylenkit ja keventynyt ruokavalio olivat tuottaneet tulosta, puku koossa 40 ei olisi voinut istua paremmin.

”Ihana, Laura huokaa, oikeasti, ihan täydellinen.”

Enää kolme viikkoa ja hänestä tulisi rouva Harmaja.

Mimi hymyilee. Enää kolme viikkoa ja hänestä tulisi rouva Harmaja. Mimi Harmaja kuulosti niin paljon paremmalta kuin Mimi Tähtinen. Hän on elänyt Mimi Tähtisenä jo kolmekymmentäviisi vuotta, nyt olisi aika aloittaa uusi luku.

Hänen mielessään siihen kuuluu tulevien häiden lisäksi ensimmäisenä muutto pois keskustasta, Herttoniemen siimeksessä odottavaan vihreään paritaloon, josta he olivat Tuomaksen kanssa jo tehneet alustavan tarjouksen. Jos se hyväksyttäisiin, Mimi saisi vihdoin oman työhuoneen ja ehkä jopa pienen kasvimaan pihalle. Olisi paperilyhdyin valaistuja illalliskutsuja kuistilla, pitkiä pyöräretkiä ruskametsässä ja naapureiden yllätysvierailuja. Ja sitten kun aika olisi oikea (eli toivottavasti mahdollisimman pian), lapsi. Oma pieni untuvainen pallero. Tyttö, tai miksei poikakin. Seela tai Samuel. Moona tai Matias. Heitä olisi kolme, ja kaikki olisi hyvin.

He nukkuisivat perhepedissä, kävisivät vauvauinnissa ja maalaisivat sormiväreillä keittiönpöydän ääressä, eivätkä varmasti välittäisi roiskeista ja tahroista, nehän kuuluivat elämään. He uskaltaisivat jättää lapsen alusta alkaen isovanhemmille ja kummeille hoitoon, jotta heillä olisi myös kahdenkeskistä, aikuisten aikaa. He pitäisivät toisistaan ja parisuhteestaan huolta, rakastaisivat ja tukisivat toisiaan, eivätkä koskaan menisi vihaisina nukkumaan. He tekisivät niin monta asiaa toisin kuin heidän ystävänsä, jotka olivat lapsen myötä melkein aina väsyneitä, kiukkuisia, puutteessa ja nuhjuisia. Ei yhden (tai kahdenkaan) lapsen hoitaminen nyt niin kauheaa voinut olla. Se olisi vain järjestelykysymys, ja sen vuoksi hän olikin aloittanut suunnittelun näin ajoissa. Toki hän ymmärsi, että odottamattomiakin asioita saattoi tapahtua, niin lapset kuin aikuisetkin sairastua, työpaikkoja tulla ja mennä, mutta hyvin suunniteltu oli puoliksi tehty.

Vielä kolme vuotta sitten hän ei olisi ikinä uskonut haaveilevansa näin perinteisistä asioista, suunnittelevansa mitään näin huolella. Hän oli keskittynyt töihinsä freenlancer-toimittajana ja suunnitellut vielä jonain päivänä palaavansa opiskelemaan, unelmoinut pidemmästä reissusta ulkomaille, ehkä kokonaiseksi vuodeksi jonnekin lämpimään, Goalle tai Australiaan. Iltaisin hän oli pyöritellyt mielessään mahdollisuutta, että olisi koko elämänsä yksin, ilman miestä ja lapsia, ja ollut mielikuvaan ihan tyytyväinen, huonomminkin olisi voinut olla. Mutta tavattuaan Tuomaksen kaikki oli muuttunut nopeasti.

Hän ei enää viihtynyt omassa asunnossaan, ei ainakaan samalla tavalla, ja Tuomaksestakin oli mukava olla mahdollisimman paljon yhdessä. Aamuisin Mimi heräsi Tuomaksen tilavasta asunnosta Kruunuhaasta, katseli miehen nukkuvia kasvoja ja tatuoitua rintaa, ja tunsi uusien mielikuvien rakentuvan vauhdilla, vievän mennessään kaiken vanhan. Hän halusi yhteisen kodin ja ison perheen, hän halusi arjen ja jaetun vanhuuden Tuomaksen rinnalla. Hän oli ottanut vastaan paikan pienestä paikallislehdestä jotta mahdollisuudet asuntolainan saamiseksi olisivat paremmat, vaihtanut matkaa varten säästämänsä Haave-tilin nimeksi Koti-tili ja alkanut (salaa) myös suunnitella mahdollisia häitä.

Mimi kuvitteli heidät istumassa kiikkustuolissa rinnakkain, villasukat jalassa.

Aamuisin Mimi makoili pehmeiden pellavalakanoiden keskellä, kuunteli ikkunanraosta kantautuvia kaupungin ääniä ja painautui lähemmäs miestä, kuvitteli heidät istumassa kiikkustuolissa rinnakkain, villasukat jalassa ja teekupit käsissään, eikä siinä kuvassa ollut mitään ahdistavaa, päinvastoin, se oli kuva onnesta, vakaasta ja tasaisesta. Eivätkä he olleet enää parikymppisiä, hän varsinkaan, oli jo aikakin asettua ja vakiintua, löytää elämään muutakin sisältöä kuin työt, matkat ja aamun asti jatkuvat juhlat. Ja lähipiiriään seuraamalla hän oli todella ymmärtänyt, ettei perhe ollut mikään itsestäänselvyys, ettei lapsia noin vain tehty. Lapsia saatiin, jos kaikki hormonit, solut, siittiöt, raajat, tähdet, luojat ja taivaankappaleet olivat oikeassa asennossa juuri oikealla hetkellä.

Mutta ensin vuorossa olisivat kuitenkin häät, huolella suunnitellut ja täydelliset.

”Harmi ettei Ella päässyt tulemaan”, Laura sanoo ja ottaa puvusta vielä muutaman kuvan.

Mimin hymy haihtuu hetkeksi hänen muistaessaan Ellan oudon, melkein kovan äänen puhelimessa, välttelevän sävyn kun hän oli kysynyt miksi tämä perui sovituksen ja kaasojen illallisen näin viime hetkellä. Ella oli antanut syyksi epämääräiset työkiireet, jonkin yllättävän tapaamisen. Lauantai-iltapäivänä, Mimi oli ihmetellyt mielessään, mutta pysynyt vaiti. Ella oli aloittanut uudessa asianajotoimistossa kesän alussa, ja Mimi tiesi että uutena työntekijänä päivät saattoivat toki venyä, eikä hän halunnut olla sellainen morsian joka vaati liikaa, joka keksi kokoajan jotain tehtävää ja ajoi kaasonsa hitaasti mutta varmasti hulluiksi.

Hän oli valinnut Lauran ja Ellan, koska he olivat hänen parhaimpia ystäviään, siskoja melkein. Laura oli luotettava ja järkevä, pystyi hoitamaan kahdeksan asiaa yhtä aikaa eikä koskaan unohtanut mitään, sai hänet aina nauramaan ja tiesi miten tärkeää tämä kaikki hänelle oli. Laura oli itse mennyt naimisiin toissa kesänä, ja Mimi oli silloin ollut kaasona mutta Lauran organisointikykyjen vuoksi hänelle ei ollut jäänyt juurikaan mitään tehtävää. Nyt kun osat olivat toisinpäin, Mimi huomasi Lauran pyytämättäkin hoitavan vaikka mitä, olevan lähes yhtä innostunut ja reipas kuin omissa häissään, vaikka nyt Lauralla oli kotona myös lapsi hoidettavanaan, ja hän oli siitä kiitollinen. Mutta silti näistä kahdesta ihanasta naisesta Ella oli Mimille se rakkain.

He olivat tunteneet Ellan kanssa opiskeluajoista asti ja asuneet kaksi vuotta kämppiksinä vanhassa puutalossa Vallilassa. He olivat käyneet tanssitunneilla ja tuplatreffeillä, kulkeneet korkokengät kädessä aamuöistä Bulevardia pitkin ja nukahtaneet toistensa sänkyihin, vuokranneet sunnuntaisin b-luokan kauhuelokuvia ja opetelleet tekemään korealaista ruokaa (huonolla menestyksellä) ja kertoneet toisilleen kaikki salaisuudet, toiveet ja pelot. Pari vuotta sitten Ella oli sairastunut lievään masennukseen ja senkin he olivat jakaneet, Mimi oli muutaman kerran ollut Ellan terapiassakin mukana. Ella oli lopulta toipunut suhteellisen nopeasti mutta prosessi oli entisestään syventänyt heidän suhdettaan.

Mutta kevään ja kesän aikana jokin oli muuttunut. Ella oli erilainen, viileä ja vetäytyvä.

Mutta kevään ja kesän aikana jokin oli muuttunut. Ella oli erilainen, viileä ja vetäytyvä. Tapaamisia oli peruuntunut useampia ja tanssitunnitkin Ella oli jättänyt kesken, jälleen työkiireisiin vedoten.

”Oletko sä puhunut sen kanssa, hän kysyy Lauralta joka häärii puvun helman kimpussa, onko se ollut susta jotenkin outo?”

”En just nyt, alkuviikosta soiteltiin, silloin se kyllä sanoi tulevansa. Ehkä se on vaan väsynyt, uusi työ ja kaikki. Ja, no, voihan sillä olla vähän yksinäinen olo, näiden häiden suhteen ja muutenkin.”

Ella oli eronnut poikaystävästään vajaa vuosi sitten, koska Matias ei Ellan toiveiden vastaisesti ollut halunnut sitoutua. Jo pelkkä ajatuskin avioliitosta oli ollut miehelle liian ahdistava, vaikka suhde olikin kestänyt yli kaksi vuotta. Mutta se ei ollut mitenkään epätavanomaista heidän ystäväpiirissään, sukupuoleen katsomatta. Haluttiin pitää jokin takaportti aina avoinna. Lapsiakin tehtiin innokkaammin kuin mentiin naimisiin. Mimin mielestä Matias oli myös säikähtänyt Ellan masennusta, muutaman kerran puhunut siitä kuin se olisi jokin tarttuva tauti, pelännyt sen muuttavan Ellaa lopullisesti. Mimi oli yrittänyt rauhoitella, vakuuttanut Ellan pysyvän Ellana, mutta Matias ei ollut vakuuttunut. Eikä hän kuulema muutenkaan ollut naimisiinmenevää tyyppiä.

Onneksi Tuomas on toisenlainen, Mimi ajattelee, oli jo kolmansilla treffeillä sanonut haaveilevansa avioliitosta, aina kuvitellut jonain päivänä menevänsä naimisiin. Silloin Mimi oli jopa vähän säikähtänyt, ajatellut Tuomaksen olevan jotenkin epävakaa mutta ymmärtänyt nopeasti ajatustensa järjettömyyden. Tässä oli mies, joka suhtautui parisuhteeseen vakavasti ja teki suunnitelmia ja päätöksiä.

Ja pian yhdestä päätöksestä tulisi totta.

Tuomas oli kosinut viime kesänä, lämpimänä elokuun iltana, Liisankadun ja Mariankadun kulmassa, ja Mimi oli vastannut myöntävästi hetkeäkään epäröimättä.

Mimi tietää miten onnellinen ja onnekas hän on. Kaikilla ei ole yhtä helppoa. Ei varsinkaan tässä iässä, kolmenkympin reilusti ylittäneenä.

Hän katsoo vielä kerran peiliin, hymyilee, riisuu sitten puvun yltään ja asettelee sen varovasti henkarille.

”Tämä se on”, hän sanoo, ja Laura nyökkää.

Kotimatkalla Ella ja sen tuomat murheet kuitenkin palaavat Mimin mieleen. Kun hän oli vuosi sitten alkanut suunnitella häitään hän oli odottanut näitä hetkiä melkein yhtä paljon kuin itse juhlaa ja tulevaa avioliittoa; pukusovituksia ja suunnittelulounaita kaasojen kanssa, polttareita ja valmisteluja. Ja kaikki olikin tähän asti sujunut hyvin. Laura ja Ella olivat olleet mukana kaikissa päätöksissä, innostuneet ja ilahtuneet pienistä asioista aivan kuten hänkin ja keksineet hauskoja ideoita, kuten alkudrinkkien tarjoamisen eri kokoisista lasisista sosepurkeista, joita Lauralla oli Maijan vuoksi kaapit täynnä, ja löytäneet ihania runoja vihkivaloja varten.

Tosin nyt kun hän ajatteli, niin Ella oli kyllä parin viikon takaisissa polttareissakin ollut vähän vaisu, mennyt ensimmäisenä iltana mökillä Sinin ja Kaisan huoneeseen nukkumaan ja seuraavana iltana lähtenyt baarikierrokselta ennen puoltayötä kotiin. Mimi oli itse ollut silloin niin iloinen ja pökerryksissä, tanssinut Lady Moonin pöydillä valomerkkiin asti, ettei ollut antanut sen häiritä, mutta nyt sekin alkoi vaivata. Ja sitä paitsi milloin viimeksi Ella oli edes soittanut hänelle? Tai milloin viimeksi he olivat tehneet jotain ihan kahdestaan? Oliko hän sittenkin ollut niin häiden, Tuomaksen ja töiden vietävänä, ettei ollut huomannut jotain, kuunnellut ystäväänsä? Oliko Ellalle sattunut jotain mistä ei ollut kertonut koska ei halunnut pilata häitä?

Mimin ärtymys kääntyy nopeasti huoleksi ja hän kaivaa puhelimen laukustaan, on jo valitsemassa Ellan nimen kun puhelin soi. Ruudusssa vilkkuu Tuomaksen kuva, tutut aamukasvot, harmaat silmät ja taustalla sotkuinen vuode. Lämmin tunne läikähtää hänen lävitseen kun hän muistaa illan jolloin hän otti kuvan, Tuomaksen voimakkaat käsivarret hänen ympärillään, miten mies oli ensin nostanut hänet lipaston päälle ja vasta sitten sänkyyn, miten jälkikäteen Mimi oli uupuneena ja tyydyttettynä huomannut kolmen tunnin kuluneen.

”Hei rakas”, hän vastaa.

”Miten sä vastasit noin nopeasti”, Tuomas kysyy hermostuneella äänellä

”Miten sä vastasit noin nopeasti”, Tuomas kysyy hermostuneella äänellä, joka ei sovi lainkaan yhteen Mimin mielikuvien kanssa.

”Mulla oli puhelin just kädessä, olin soittamassa Ellalle. Se ei tullut pukusovitukseen ja mietin että onkohan sillä jokin huonosti, ei olla nähty pitkään aikaan ihan rauhassa ja ajattelin ehdottaa että nähtäisiin tänään illalla…”

”Ai… Joo… Tuskin sillä mikään on. Onhan näissä häissä nyt ollut aika paljon hommaa kaikille, ihmisillä on omakin elämä elettävänä.”

Miksi Tuomaskin kuulostaa jotenkin oudolta?

”Mitä sä oikein tarkotat? Ne on hei meidän häät, toivottavasti ainoat sellaiset, kyllä niiden eteen nyt voi vähän töitä tehdäkin.”

”En mitään, rauhoitu nyt. Kaikki on hyvin. Missä sä olet?”

Tuomas on oikeassa. Kaikki on hyvin. Ehkä hän on vain liian herkillä, ylikierroksilla.

”Tässä Katariinankadulla, kohta kotona.”

”Tuutko sä nyt jo kotiin”, Tuomas kysyy ja samalla taustalta alkaa kuulua kahinaa ja liikettä. Mies oli varmaan nukkunut tähän asti.

”Joo, Laurankin piti lähteä kun Maijalla on taas joku vaihe, hampaita tai allergioita tai mitä lie, vain äiti kelpaa. Joni soitti sille kesken sovituksen ja antoi puhelimen Maijalle, siellä se sitten itki ja huusi, en oikeasti tajunnut, mitä järkeä, mitä Lauran olis pitänyt tehdä? Eihän se voinut tehdä mitään, kun se oli siellä kaupassa, ja Maija vaan hermostui lisää, kun kuuli äidin äänen muttei päässyt syliin. No, ehkä mä ymmärrän sitten kun meillä on lapsia.”

”Lapsia? Useita?”

”No lapsi, yksi lapsi, ainakin aluksi”, Mimi sanoo ja nauraa. Hänestä on ihana puhua tällä tavalla, tulevaisuudesta niin että se on kevyttä ja kuplivaa, yhteistä.

”Joo, mä en…puhutaan myöhemmin, mä menen nyt suihkuun, nähdään kohta.”

”Käynkö kaupassa”, Mimi kysyy mutta Tuomas on jo katkaissut puhelun.

Mimi pudottaa puhelimen takaisin laukkuunsa. Jokin epämiellyttävä tunne aaltoilee taustalla, hän ei saa siitä otetta joten hän pakottaa sen sivuun. Aina hän tekee näin, miettii ja analysoi kaikkea ihan liikaa. Hän päättää keskittyä askeleisiin, tähän kauniiseen iltaan ja täydelliseen pukuun. Hän kävelee nopeasti ja ympärilleen katsomatta kuten aina ja kääntyessään Liisankadulle hän törmää suinpäin vastaantulijaan. Hän nostaa katseensa ja näkee Ellan.

”Hei, moi, mitä ihmettä”, Mimi sanoo ja kumartuu halaamaan ystäväänsä.

”Moi”, Ella mutisee ja vastaa halaukseen, vetäytyy sitten nopeasti taaksepäin.

”Sori, mulla on kauhea kiire.”

”Eikö sulla ollut jo se tapaaminen,” Mimi kysyy ja huomaa nyt Ellan kasvoille kohonneen punan.

”Oli joo, ja on vielä toinenkin. Tämmöstä tämä, uudessä työssä, en uskalla sanoa mihinkään ei.”

”Kannattaa varmaan opetella. Kohta sä olet meidän hääpäivänäkin töissä”, Mimi sanoo hymyillen mutta katuu heti sanojaan. Miksi hän taas alkoi heti puhua häistä ja itsestään?

”Kuule, nähdäänkö illalla, sun töiden jälkeen, hän jatkaa nopeasti. Olisi ihana jutella ihan rauhassa, viime kerrasta on jo niin paljon aikaa.”

”Joo, ehkä, mä vaikka soitan myöhemmin.”

Mimi nyökkää ja katsoo vielä ystäväänsä, tämän sotkuista kampausta ja repsottavaa paitaa.

Mimi nyökkää ja katsoo vielä ystäväänsä, tämän sotkuista kampausta ja repsottavaa paitaa. Yleensä Ella oli aina niin huoliteltu, silitetyt silkkipaidat ja korkokengät, hiukset ja meikit viimeisen päälle.

”Sulla on jäänyt tuosta nappi välistä. Ja missä sun toinen korvakorukin on”, hän kysyy huomatessaan Ellalla olevan vain yhden korvakorun, sen turkoosin kiven kimaltavan kauniisti auringossa.

”Eikä”, Ella naurahtaa hermostuneesti, koskettaa samalla toista korvalehteään. ”Älytöntä tämä kiire, mun on pakko nyt mennä, mä soitan!”

Mimi jää hetkeksi paikoilleen seisomaan. Yhtäkkiä hänestä tuntuu, ettei hän halua mennä vielä kotiin. Tunne on vieras, hämmentävä mutta toisaalta myös ymmärrettävä. Hetki rauhassa, ihan yksin, tekisi varmasti hyvää. Hän kääntyy Mariankatua toiseen suuntaan, ostaa kioskilta kahvin ja yhden häälehden (viimeisen, hän päättää), ja suuntaa sitten kohti Pohjoisrantaa ja Tervasaarta.

Noin tuntia myöhemmin Mimi nousee ylös, suoristaa mekon helman, laittaa aurinkolasit silmilleen ja lähtee kotiin keveämmällä mielellä. Aurinko on painunut korkeimpien talojen taakse mutta on yhä lämmin, laiturilla kiipeilee joukko nuoria poikia ja tyttöjä, kauniita ja päivettyneitä, hän katselee hetken miten he hyppäävät pareittain mereen, iloiset kiljahdukset ja naurut kiirivät tyyntä vedenpintaa pitkin kaikkialle.

Kaikki on taas hyvin. Hän on päättänyt olla murehtimatta Ellaa. He näkisivät tänään, puhuisivat asiat halki, mitä ne sitten olivatkin, tai sitten vain joisivat viiniä ja antaisivat illan kulua, naurun ja juorujen virrata. Ja häidenkin suhteen kaikki on kunnossa. Hänen ostamansa lehden selailu oli osoittanut sen, ettei hänellä ollut enää mitään mistä huolehtia, kaikki oli hoidettu tai ainakin hoidossa. Tosin hoidettavaa ei alunperinkään ollut paljoa, he olivat alusta alkaen päättäneet että jättäisivät kaiken mahdollisen hääpaikan henkilökunnan hoidettavaksi ja maksoivat siitä ilomielin vähän ylimääräistä.

Juhlapaikkana toimisi kaunis vanha keltainen huvila Espoon Vasikkasaaressa. Tuomas oli kuullut paikasta työkaveriltaan, ja kun he viime vuoden marraskuussa olivat käyneet katsomassa paikkaa he olivat tienneet heti että tässä se oli. Kauniit ja valoisat sisätilat, viehättävä terassi jolla suoritettaisiin myös vihkiminen, meren läheisyys ja ystävällinen ja asiantunteva henkilökunta olivat viimeistelleet päätöksen.

Mimi on kuvitellut juhlan kulun tuhansia kertoja mutta oli varma ettei yksikään kuvitelma voittanut todellisuutta. Enää kuusi viikkoa, ja hän saisi elämänsä täydellisimmän illan.

Matkan varrella hän pysähtyy vielä kauppaan ostamaan aamiaistarvikkeita. Huomenna heillä olisi Tuomaksen kanssa pitkästä aikaa yhteinen vapaapäivä, kummallakaan ei mitään suunnitelmia, ja se olisi myös viimeinen yhteinen vapaapäivä ennen häitä. He voisivat syödä aamiaisen sängyssä, rakastella ja katsoa elokuvia ja nukkua, ehkä illalla käydä jossain syömässä tai sitten pysyä kotona koko päivän.

Suhteen alkuaikoina se oli ollut viikonloppuisin heidän lempipuuhaansa, sulkea verhot ja ovet, sulkea koko maailma ulkopuolle, eivät he tarvinneet mitään tai ketään, heillä oli toisensa. Sitä oli kestänyt ensimmäisen vuoden, sitten mukaan oli alkanut hiipiä muitakin tapoja ja rutiineja, yhtä ihania nekin. Retkiä Suomenlinnaan, Mustikkamaalle ja Lapinlahteen, laiskoja ja hitaita päiviä kaupungin edustalla olevilla saarilla, jaettuja jäätelöitä ja hiekkaan upotettuja varpaita. Ensimmäisenä yhteisenä talvena Tuomas oli opettanut hänet hiihtämään, laji jota hän oli vältellyt lapsuudesta saakka. Tahtomattaan Mimi oli innostunut uudesta harrastuksesta ja tullut aika hyväksikin. He olivat hiihtäneet Seurasaaren, Keskuspuiston ja Pirkkolan reitit, jutelleet kaikesta mahdollisesta ja nauttineet yhteisistä, kiireettömistä iltapäivistä. Viime talvena he eivät olleet ehtineet laduille kertaakaan, mutta tänä vuonna asiaan tulisi parannus. Hän oli jopa varannut heille mökin Sallasta, he olisivat siellä koko joulun ja uudenvuoden, ihan kahdestaan.

Mimi maksaa ostokset ja pakkaa ne tyytyväisenä aina mukana kulkevaan kangaskassiin. Maitokahvia, tuoremehua, croisantteja ja hedelmiä heille molemmille, Tuomaksella myös kananmunia ja pekonia. Rauhalliset, puoleenpäivään jatkuvat aamiaiset kauniisti katetun pöydän ääressä ovat parasta mitä Mimi tietää, ja hän tuntee tutun tyytyväisyyden palaavan. Kaikki on tosiaan hyvin.

Mimi avaa kotioven ja näkee Tuomaksen kengät ja takin keskellä eteisen mattoa. Hän potkaisee omat sandaalit jalastaan, laittaa olkalaukkunsa naulakkoon ja nostaa Tuomaksen farkkutakin siihen viereen, ajattelematta nuuhkaisee sitä. Hän rakastaa miehen tuoksua, partaveden, tupakan ja pesuaineen tuttua yhdistelmää.

”Hei”, hän huikkaa ja astuu olohuoneeseen.

”Moimoi”, Tuomas vastaa kulmasohvan uumenista. Mies on nostanut jalat matalan marmoripöydän päälle kirjojen, paperipinojen ja viinilasin viereen. Sylissään Tuomaksella on tietokone.

”Teetkö sä töitä?”

”Joo, vähän. Maikku laittoi viestin muutamasta asunnosta, huomenna on kolme näyttöä ja kaikki ennen lounasta, ajattelin käydä paperit ja tarjoukset ajatuksella läpi nyt enkä vasta aamulla. Kuten yleensä”, Tuomas sanoo ja virnistää.

”Mä luulin että sulla on huomenna vapaapäivä?”

Mimi on pettynyt mutta keskittyy pitämään äänensä ja tunteensa kurissa, eihän mies työajoilleen mitään mahtanut.

”Niin mäkin, mutta minkäs teet. On mentävä kun on mentävä.”

Tuomas työskenteli kiinteistönvälittäjänä pienessä välitystoimistossa, joka keskittyi isoihin ja kallisiin asuntoihin keskustan alueella, mutta hänellä oli myös kokin pätevyys ja satunnaisia, varovaisia haaveita oman ravintolan perustamisesta. Joskus Mimi ajatteli, että miehen pitäisi ennemmin keskittyä tuon haaveen toteuttamiseen kuin luksusasuntojen kauppaamiseen rikkaille, vaativille ja vaikeille asiakkaille, mutta piti ajatukset itsellään. Mimi halusi tukea miestään, niin Tuomaskin teki hänelle, oli jopa kannustanut häntä palaamaan kouluun jos se olisi sitä mitä hän todella halusi. Jos Tuomas ottaisi ammatinvaihdon itse puheeksi tai osoittaisi tyytymättömyyttä tilanteensa suhteen, olisi tilanne toinen.

Mimi menee miehen viereen istumaan, kurottaa ottamaan lasin käteensä ja maistaa viiniä.

”Tosi hyvää, mitä tää on?”

”En tiedä.”

”Et tiedä? Sähän tämän olet ostanut.”

”No en tiedä niin en tiedä, en kai mä nyt kaikkia viinejä voi tietää ja muistaa, ja mitä väliä sillä on”, Tuomas ärähtää ja nousee ylös.

Mimi jää tuijottamaan miestä. Yleensä mies oli enemmän kuin tarkka siitä mitä viiniä joi.

”Hei mitä nyt… mikä sulla on? Mä vaan kysyin.”

”Hei mitä nyt… mikä sulla on? Mä vaan kysyin.”

”Ei mikään, Tuomas huokaa, anteeksi, väsyttää vaan. Voisin oikeastaan mennä hetkeksi lepäämään, oon istunut koneen ääressä jo monta tuntia.”

”Mä voisin tulla myös.”

”Ei tarvitse”, Tuomas sanoo liian nopeasti ja Mimi säpsähtää tahtomattamaan.

”Tai voit tietysti jos haluat, Tuomas jatkaa huomatessaan Mimin reaktion, mutta eikö sulla ollut jotain suunnitelmia?”

”Oli joo, ehkä, odotan että Ella soittaa. Mä itse asiassa törmäsin siihen tossa kadulla tullessani, eikö ole hassua? Sillä oli joku toinenkin palaveri vielä, ilmeisesti jossain tässä lähistöllä, sanoi soittavansa sen jälkeen. On tässä varmaan pari tuntia aikaa.”

Puhuessaan Mimi pehmentää ääntään, nousee ylös ja kävelee miehen eteen, ujuttaa kätensä tämän paidan alle ja alkaa toisella kädellä avata tämän vyötä.

”Hei, Mimi hei, mä just sanoin, että oon ihan poikki, joku toinen kerta jooko?” Tuomas huokaa.

Mimi katsoo miestä silmiin, kallistaa päätään sivulle ja pyyhkäisee hiuksiaan taakse, hymyilee tavalla josta tietää miehen pitävän.

”Ootko ihan varma”, hän vielä kysyy ja kuljettaa sormiaan hellästi miehen vatsaa pitkin.

”Olen, sori”, Tuomas sanoo, vetäytyy kauemmas, pörröttää hänen hiuksiaan ja kääntyy pois.

Mimi huokaa ja hakee puhelimen laukustaan, menee takaisin sohvalle ja ottaa viinilasin uudestaan käteensä ja juo lasin kerralla tyhjäksi. Olohuoneessa on hieman raskas ilma ja alhaalla olevat verhot tekevät asunnosta ihanan hämärän, hän nojaa taaksepäin ja sulkee silmät.

Mimi havahtuu puhelimen pirinään. Ruudussa vilkkuu Ellan kasvot, tai oikeastaan Ellan punaiset huulet, jotka tämä on laittanut törrölleen kuin antaakseen Mimille suukon.

”Hei”, hän vastaa pöpperöisellä äänellä.

”Hei. Olitko sä nukkumassa?”

”Joo, torkahdin sohvalle.”

”Okei. Kuule, siitä illasta, sopiiko että mennään joku toinen kerta? Oon ihan poikki.”

”Mä voin tulla sun sun luo? Ollaan ihan rauhassa.”

Ella yskäisee jotenkin ponnettomasti, väkinäisesti, sitten haukottelee samalla tavalla.

”Älä pahastu, mutta mä haluaisin olla tänään yksin. Koko päivä ollut niin täynnä, etten nyt jaksa mitään.”

”Okei, sopiihan se, tietysti, Mimi vastaa mutta tällä kertaa ei edes yritä peittää pettymystään, olisi vaan ollut ihana nähdä.”

”No mutta joku toinen kerta sitten.”

He ovat hetken hiljaa.

”Onhan sulla kaikki hyvin?”

”On on on, Ella huokaa, mitä sä nyt, kuvittelet taas jotain olematonta.”

”En mä mitään kuvittele, ei vaan olla nähty niin pitkään aikaan ja olethan sä nyt ollut vähän poissaoleva.”

”No anteeks, yritän olla jatkossa parempi.”

”En mä sitä, mulla on vaan ikävä sua.”

”Joo, Ella vastaa, soitellaan viikolla ja katsotaan joku sopiva ilta?”

”Joo, tehdään niin”, Mimi sanoo ja laskee puhelimen takaisin pöydälle, nousee ylös ja menee makuuhuoneeseen.

Tuomas makaa kyljellään keskellä pedattua vuodetta, toinen käsi on tyynyn alla, toinen poskea vasten. Mimi hymyilee nähdessään tuon lapsenomaisen asennon, sen jota kukaan muu kuin hän ei päässyt näkemään, ja huomatessaan että Tuomas on vaihtanut puhtaat lakanat. Ehkä koti-ilta Tuomaksen kanssa, Tuomaksen sylissä olisi sittenkin paras vaihtoehto.

Mimi astuu lähemmäs, istuu vuoteen reunalle, laskee kätensä miehen olalle.

”Tuomas”, hän sanoo hellästi, mutta mies on umpiunessa ja Mimi käy itsekin sängylle makaamaan, asettelee itsensä miehen kainaloon.

Hän katsoo huonetta ympärillään, eri kokoisia tauluja ja mummilta perittyä sinistä nojatuolia, sen edessä olevaa keväällä hankittua kirjavaa kelim-mattoa ja seinää vasten nojaavaa kirpputorilta löydettyä valtavaa peiliä, ja huomaa samalla matolla jotain kimaltavaa.

Mimi ojentaa kätensä, nostaa korun käteensä. Turkoosin korvakorun. Ellan korvakorun.

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Helmi Kekkonen on helsinkiläinen kirjailija, äiti ja feministi, joka on julkaissut yhden novellikokoelman ja kolme romaania. Uusi romaani Vieraat julkaistiin syksyllä. Hän työskentelee myös freelancer-toimittajana ja kirjoittaa Sivulauseita-blogia.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.