Mimi on taas yksin, sydän särkyneenä.

Ensimmäinen reaktio on yllättävä: Mimi purskahtaa nauruun.

Noin kymmenen sekunnin kuluttua tuo täysin vieraalta kuulostava nauru katkeaa kuin veitsellä leikaten ja hän tuntee pahoinvoinnin aallon ja ryntää kylpyhuoneeseen. Oksennus tulee vauhdilla, hän ottaa toisella kädellä lavuaarista tukea, painautuu sitten kaksin kerroin lattialle, itkee ja tärisee.

Tuomas ilmestyy ovelle.

”Mimi hei, kulta, mikä sulla on?”

Hän tuijottaa miestä ja ymmärtää, tietenkin, miten helvetin tyhmä hän on ollut, miten typeränä he ovat häntä pitäneet, hänen selkänsä takana, hänen kotonaan, hänen sängyssään. Hän tuntee häpeää ja vihaa, tuntee miten kaikki murtuu. Hän katsoo miestä suoraan silmiin, näkee niissä hämmennystä, huolta ja epävarmuutta, ja samassa uusi aalto kohoaa ja hän oksentaa uudestaan.

Tuomas astuu lähemmäs ja pitää hänen hiuksiaan ylhäällä, silittää selkää.

”Et koske, Mimi huutaa ja pyyhkii suupieliään, et jumalauta koske!”

”Mimi, oikeasti, mitä nyt”, Tuomas sanoo mutta nyt äänestä kuuluu jotain muutakin, aavistus, kauhu. Mimi katsoo miestä ja ojentaa toisen kätensä, avaa suljetun nyrkin. Siinä koru on, keskellä kämmentä. Mikä valta tuollaisella pienellä esineellä, hän ajattelee, tuhota kokonainen elämä. Mennyt, nykyhetki ja tuleva. Tuomas katsoo korua, kalpenee, sitten poskille lehahtavat punaiset laikut. Mimi nousee ylös ja työntää miehen seinää vasten.

”Mitä sä olet mennyt tekemään? Mitä helvettiä sä olet mennyt tekemään?”

”Mitä sä olet mennyt tekemään? Mitä helvettiä sä olet mennyt tekemään?”

Tuomas painaa kasvot käsiinsä, pudistaa päätään.

”Anteeksi.”

Mimi ei tiedä pitäisikö hänen huutaa, itkeä vai juosta ulos, mutta valitsee ensimmäisen.

”Anna anteeksi mitä? Että sä olet valehdellut? Että sä olet pannut mun parasta ystävää meidän yhteisessä sängyssä sillä aikaa kun mä olen ollut sovittamassa hääpukua? Että sä olet itsekäs säälittävä kusipää? Anteeksi?!?”

Mimi tuntee vihan polttavan ja riuhtovan, hän haluaa lyödä Tuomasta kasvoihin, potkia ja raivota, mutta vasten tahtoaan hän tuntee myös valtavaa surua ja ikävää koska tästä ei ole paluuta, hän tietää sen jo nyt, ei mitenkään, ei mihinkään, ja kaiken keskellä hän tuntee myös rakkautta, mutta se mikä ennen oli lämmintä ja lempeää repii nyt rintaa ja vatsaa.

”Miksi”, hän lopulta kysyy koska se on ainoa mitä hän haluaa tietää.

Tuomas pudistelee yhä päätään.

”En tiedä, se vaan tapahtui. Se oli vahinko…”

”Vaan tapahtui? Vahinko? Ihan vahingossa päädyitte sänkyyn? Hupsis vaan, hassu juttu. Vahingossa kaadetaan viinilasi pöydälle, ei mennä sänkyyn toisen parhaan ystävän kanssa.”

”Ei, tai en mä tiedä, sä olit sillä juttumatkalla Tukholmassa silloin ja me nähtiin Ellan kanssa baarissa, ei me sitä mitenkään suunniteltu.”

”Se oli helmikuussa!”

Tuomas yrittää ottaa Mimiä kädestä mutta nähdessään hänen katseensa tajuaa ettei kannata.

”Painu helvettiin täältä. Nyt heti.”

”Eikö me voitais…”

”Mitä? Puhua? Mä en halua puhua sun kanssa enää ikinä. Ymmärrätkö? En enää ikinä.”

Samalla Mimi muistaa: häät. Kaikki pitää perua ja hoitaa, hän ei kestä tätä, miten tässä kävi näin, mitä tässä edes kävi, miten tämä on mahdollista?

”Sä saat perua häät. Sä saat kertoa kaikille syyn ja hoitaa kaiken, mä en aio tehdä yhtään mitään. Ja nyt sä lähdet.”

Tuomas katsoo Mimiä vielä hetken, kääntyy ympäri ja pian hän kuulee oven kolahtavan kiinni. Mimi valahtaa lattialle, jää siihen.

Mimin noustessa on jo myöhäinen ilta, asunto hiljainen ja pimeä. Hän on aivan turta, itkenyt itsensä tyhjäksi. Mutta tämä on vasta alkua, hän tietää sen. Pahin on edessä, eikä hänellä ole aavistustakaan siitä miten hän selviää. Selitykset, kysymykset, vastaukset. Käytännön asiat ja arki. Mitä he tekisivät uudelle asunnolle? Tarjous pitäisi vetää saman tien pois. Tämä asunto oli Tuomaksen nimissä, hänen pitäisi löytää jostain uusi koti. Hänen, vaikka kaikki oli Tuomaksen syytä. Mutta ei hän voi tänne jäädä, ei mitenkään. Jo pelkkä ajatus asumisesta tässä asunnossa kaiken jälkeen on sietämätön. Niin kuin jokainen ajatus juuri nyt. Missään ei ole mitään järkeä, ei tällaista tapahdu oikeasti, mutta tässä hän silti on. Jälleen kerran yksin. Lopussa, alussa, sydän särkyneenä.

Mimi kaataa itselleen lasin viiniä, kädet tärisevät, hän juo nopeasti, jää olohuoneen ikkunan eteen seisomaan. Helvetti, tämä viinikin on varmasti Ellan tuoma. Ja sitten se iskee: Ella. Miten hän pystyisi ikinä kohtaamaan Ellan. Hän? Miksi hän käyttäytyy kuin olisi itse se joka tehnyt jotain väärää?

Mimi kääntyy ja menee katsomaan puhelintaan. Kuusi puhelua ja kaksi viestiä. Kaikki Ellalta. Tietenkin. Tuomas on heti ensimmäisenä soittanut Ellalle ja kertonut kaiken. Hän heittää puhelimen seinään ja kuulee miten sen näyttö räsähtää rikki. Sekin.

Mimi avaa silmät, auringonvalo viiltää ja hetkessä kaikki palautuu mieleen. Hän vetää syvään henkeä, kohottautuu istumaan, pää tuntuu räjähtävän pienimmistäkin liikkeestä, etova olo velloo rinnan alla ja ylöspäin, hän keskittyy hengittämiseen, katsoo ympärilleen.

Pöydällä on tyhjä viinipullo, tuhkakuppi ääriä myöten täysi. Mielessä välähtelee kuvia: Tuomaksen kasvot, Ellan koru, huoneen poikki lentävä puhelin, viinistä täyttyvä lasi, toinen toisensa perään, hänen oma sopertava äänensä, Lauran hämmentyneet ja epäuskoiset kysymykset, kyynelten loputon virta.

Hän katsoo puhelintaan. Lisää vastaamattomia puheluita ja viestejä. Ensimmäinen on Tuomakselta. Ootko sä kunnossa? Tiedän ettet halua mutta mun on pakko tulla nopeasti illalla käymään, hakemaan vaatteita ja tietokone. Ehkä voitais myös yrittää jutella. Soita kun ehdit. (Oon pahoillani, en olisi halunnut että tässä käy näin, että saat tietää tällä tavalla.) Siitäkö tässä on Tuomaksen mielestä kysymys? Että millä tavalla hän sai tietää? Voi jumalauta. Tällä kertaa ei olisi mitään ongelmaa ampua viestintuojaa.

Loput viestit ovat Ellalta, Lauralta ja äidiltä. niitä hän ei jaksa edes lukea, aavistaa molempien sisällöt ilmankin. Äiti ja Laura tarkoittavat hyvää mutta hän ei jaksa vastata. Tuntuu että mitä enemmän hän asiasta puhuisi sen todellisemmaksi se tulisi. Luojan kiitos on sunnuntai, hänen ei sentään tarvitse mennä töihin, ei suoriutua mistään, mutta jos Tuomas on tulossa, hänen on lähdettävä jonnekin. Hän ei kestä kohdata miestä. Se olisi väistämättä edessä mutta ei nyt, ei vielä, hän tietää ettei pysty siihen.

Kylpyhuoneessa Mimi avaa suihkun, odottaa veden lämpenevän, astuu sen alle, toivoo sen vievän kaiken mennessään mutta ei se vie, ei tietenkään, mutta tuntuu hyvältä silti, on sekin jotain. Ja sitten hän muistaa hänen ja Tuomaksen viimeviikkoisen käynnin Ikeassa, miten he olivat suunnitelleet uuteen kotiin tehtävää kylpyhuoneremonttia, alustavasti valinneet kaakeleita ja kaappeja, miettineet asunnon pienen saunan purkamista ja kylpyammeen laittamista sen tilalle, välillä pötkötelleet vuodeosaston pehmeillä sängyillä. Tuomaksen huulet hänen kaulaansa vasten, levottomat kädet siellä täällä, muiden asiakkaiden hieman paheksuvat mutta silti hymyilevät katseet.

Miten Tuomas on pystynyt tällaiseen?

Miten Tuomas on pystynyt tällaiseen? Koko tähän juttuun? Olla kuten ennenkin, koskea ja katsoa häntä silmiin, suunnitella häitä ja tulevaisuutta vaikka kaikki on ollut pelkkää valetta? Se Tuomas kenet hän tunsi ei olisi ikinä tehnyt mitään tällaista. Mutta teki kuitenkin. Miksi hän oli ikinä ajatellut että Tuomas olisi jotenkin erilainen?

Koska hänelle oli annettu kaikki syyt uskoa niin. Siksi. Helvetti.

Mimi painaa päänsä suihkukaappia vasten, hetken ajattelee miltä tuntuisi vain romahtaa sen läpi. Ei, ei näin. Hänen on lähdettävä täältä ennen kuin tulee hulluksi.

Laura vastaa heti ensimmäisen hälytysäänen jälkeen.

”Miten sä voit?”

Lauran ääni on vakaa, se rauhoittaa.

”En tiedä. ”

”Mä en osaa edes kuvitella miltä susta tuntuu, ja vielä Ella, en oikeasti tiedä mitä sanoa”, Laura huokaa.

”Mä en tiedä mitä tehdä. En mä voi tännekään jäädä. Tuomas on tulossa illalla enkä mä halua nähdä sitä.

”Sanot sille ettei tule.”

”Tää on sen koti, sen asunto. En mä voi kieltää sitä tulemasta.”

”Kuule sä voit tehdä ihan mitä sä haluat eikä Tuomas voi sanoa siihen yhtään mitään.”

Mimi pudistaa päätään ja tuntee itkun painavan nielussa. He olivat niin onnellisia. He olivat menossa naimisiin ja perustamassa perhettä. Heillä oli kaikki hyvin, heillä oli kaikki, ja nyt hänellä ei ollut mitään.

”Mä en jaksa. Mä en jaksa tapella, en edes puhua. Voinko mä vaan tulla teille? Pariksi yöksi?”

Mimi kuulee taustalta Maijan lohduttoman itkun. Laura huutaa Jonia avuksi, sanoo odota hetki, sitten kuuluu vaimennettua rapinaa ja supinaa, lopulta Laura tulee takaisin.

”Tietysti voit, mutta täällä on kyllä ihan kaaos ja Maija tulossa varmaan kipeäksi, itkee ja kitisee koko ajan, mutta siis tietenkin, jos vaan kestät meitä ja tätä sirkusta täällä.”

”Kestän, kiitos. Ja ehkä se tekee vaan hyvää. Nähdään pian.”

Mimi nousee ylös, hakee eteisen kaapista ison olkalaukun ja pakkaa sinne vaatteita muutamaksi päiväksi. Ajattelematta hän jää tuijottamaan Tuomaksen siistissä rivissä roikkuvia kauluspaitoja, sinisiä ja valkoisia, ja muutamaa vaaleanpunaista joita Mimi on aina salaa inhonnut. Hetken mielijohteesta hän hakee keittiöstä sakset ja leikkaa jokaisesta paidasta toisen hihan irti. Teko on lapsellinen mutta tuottaa syvää nautintoa. Jos Tuomas on antanut itselleen oikeuden olla kusipää, hän saa olla juuri niin lapsellinen kuin haluaa. Ajatuksen voimin hän jatkaa matkaa keittiöön, täyttää ison kattilan vedellä ja pudottaa sinne Tuomaksen iPadin ja tietokoneen laturin. Sitten hän menee vielä kirjahyllyn eteen ja naarmuttaa avaimellaan Tuomaksen rakkaita cd-levyjä. Kuka enää edes kuunteli cd-levyjä? Ei ainakaan Tuomas, hän ajattelee, ja melkein hymyilee.

Lauran ja Jonin olohuone on tyypillinen pikkulapsiperheolohuone. Keskellä huonetta nököttää vaalea iso sohva, tyynyissä on siellä täällä maitotahroja ja jotain murusia, lattialla kaksi tyhjää säilytyslaatikkoa ja niiden edessä Maijan kaikki mahdolliset lelut, puiset palikat, vedettävät koirat, vilkkuvat pehmoapinat ja pahvikirjat. Ikkunan edessä on äärirajoillaan notkuva pyykkiteline, sen vieressä nojatuolilla eri kokoisia pinoja jo kuivuneita pyykkejä odottamassa laittamista kaappiin. ja kaiken yllä Maijan katkeamaton ääninauha joka vaihtelee hihkumisesta ja kikattamisesta turhautuneeseen itkuun ja kitinään.

”Kiitos, oikeasti, kun sain tulla”, Mimi sanoo Jonille joka lysähtää sohvalle istumaan puoliksi juotu kahvikuppi kädessään. Laura on suihkussa, kylpyhuoneen ovi on auki jotta Maija pääsee sinne halutessaan, saa varmistuksen että äiti on kotona.

”Jos sä vielä kerran sanot kiitos, mä heitän sut ulos”, Joni sanoo, hörppäisee kahviaan ja katsoo häntä suoraan silmiin. ”En olis ikinä arvannut että Tuomas on tuollainen mulkkulahna.”

Joni sanoo sen niin lakonisesti, että Mimi purskahtaa nauruun.

”Niinpä”, hän vastaa, mutta hetkessä nauru muuttuu itkuksi.

”Ja nyt sun täytyy lopettaa tuo itkeminen. Se ei auta mitään eikä ketään. Tai ehkä vähän sua mutta rajansa kaikella. Sun täytyy saada ittes kasaan jotta sä pystyt järjestämään kaiken tarvittavan.”'

”En mä halua järjestää mitään. Mä haluan kuolla.”

”En mä halua järjestää mitään. Mä haluan kuolla.”

”Etkä halua. Usko mua. Se tuntuu nyt siltä, mutta huomenna on jo vähän parempi ja lopulta tulee päivä kun sä huomaat että se kipu on kokonaan poissa. Niin se vaan on.”

Ennen Lauraa Joni oli seurustellut reilun vuoden Ninan kanssa, ja ero oli ollut raastava. Nina oli ollut puoliksi espanjalainen, todella kaunis ja lujatahtoinen. Nina oli myös opiskelija Teatterikorkeakoulussa ja Jonia huomattavasti nuorempi, ja heidän yllättävänkin vakavasta suhteestaan huolimatta elänyt sen mukaisesti. Juhlinut ja flirttaillut estoitta, tehnyt suunnitelmia jotka koskivat vain häntä itseään ja hitaasti ajanut Jonin hulluuden partaalle. Ajanjakso eron jälkeen nousi yhä joskus puheeksi, Jonin täydellinen epätoivo ja elämänhalun katoaminen, mutta samalla myös Lauran astuminen kuvioihin, Jonin oivallus siitä että rakkaus saattoi olla myös vakaata, turvallista ja hauskaa.

Samalla Maijan pieni pää ilmestyy sohvan takaa. Tytöllä on yllään sininen paita ja vihreät trikoot, olemattomissa hiuksissa hädin tuskin kiinni pysyvä keltainen rusetti ja pyöreillä kasvoilla ilme josta on vaikea erottaa onko se irvistys vai hymy.

”Hei Maija, oletpas sä kasvanut”, Mimi sanoo vaikkei oikeastaan tiedä onko Maija kasvanut vai ei.

”No niin on. Laura on ruvennut syöttämään sille viisi ateriaa päivässä. Sanoin ettei alle vuoden ikäinen vauva voi syödä useammin kuin aikuinen mies mutta ilmeisesti voi. Nyt se on sitten tommonen pullaposki.”

”Eikä ole vaan ihana”, Laura sanoo astuessaan huoneeseen kylpytakki yllään ja nostaessaan Maijan syliinsä.

”Ihana pullaposki”, Joni vastaa ja katsoo Lauraa ja Maijaa tavalla joka saa Mimin kääntämään katseensa pois. Tuon piti olla hänelläkin edessä. Juuri tällaiset arkiset hetket, perhe. Kyyneleet kihoavat jälleen mutta hän pyyhkäisee ne pois, nousee ylös ja ottaa Maijan hellästi Lauran sylistä.

”Tule tänne senkin pullaposki, ei olla nähty aikoihin”, hän sanoo hiljaa ja painaa nenänsä tytön pehmeää poskea vasten.

Tyttö vetää syvään henkeä ja puraisee kaikilla voimillaan hänen korvalehteään.

Vajaan tunnin silittelyn ja hyräilyn jälkeen Maija vihdoin nukahtaa ja Mimi hiipii ulos huoneesta, jättää oven raolleen, ohittaa olohuoneen sohvalla kuulokkeet korvissaan istuvan Jonin ja menee keittiöön.

Laura häärää keittiössä, pesee viinilaseja ja pyyhkii tasoja. He olivat syöneet tomaattipastaa ja Mimikin saanut pienen annoksen alas.

”Nukahti lopulta”, Laura toteaa ja kysyy yhtä aikaa.

”Joo, aika kauan jaksoi ihmetellä ja ähistä.”

Keittiön lämmin valaistus, pesukoneen hurina ja Lauran kiireetön puuhastelu tuntuvat turvalliselta. Mimi miettii millaista olisi ollut viettää ilta yksin kotona, mahdollisesti joutua kohtaamaan Tuomas, ja on tyytyväinen että tuli juuri tänne.

”Mitä sulle kuuluu”, hän kysyy Lauralta, kun tämä lopulta istuu alas. Ei häntä varsinaisesti kiinnosta mutta hän haluaa ainakin yrittää olla kohtelias, ystävä.

”Mulle? Ihan hyvää. Tai siis hyvää, vähän väsyttää jatkuva hulina ja hälinä mutta tätä tämä nyt on. Mä itse asiassa sanoin Jonille että mitä jos tehtäis toinen lapsi nyt heti perään. Että musta tuntuu niin kuin joku kutsuis mua jossain, se lapsi. Mä tiedän että se kuulostaa hullulta, mutta niin se on.”

”Mitä Joni sanoi?”

”Ettei sitä kutsu kukaan. ”

Mimi naurahtaa.

”Mä kyllä ymmärrän sitä. Ja suakin, tietenkin, mutta onhan tää… aikamoista. Ja samalla niin ihanaa. Täydellistä. Teillä on ihana koti, oikea koti”, hän sanoo ja kuulee äänensä jälleen sortuvan.

Laura katsoo häntä silmiin, ottaa pöydän yli hänen kädestään kiinni.

”Sä selviät tästä, mä tiedän sen. Vaikka susta nyt tuntuu siltä, että se on mahdotonta, niin sä selviät, ja tulee päivä jolloin et enää edes ajattele koko asiaa.”

” Niin Jonikin sanoi. Mutta et sä voi sitä tietää. Ei teistä kumpikaan voi. Mä en mitään muuta halua tehdä kuin itkeä, kaivautua maan alle ja olla vihainen. Ja lisäksi mä olen jotenkin häpeissäni, niin kuin tämä olisi mun syytä. Ja mulla on niin hirveä ikävä, että tuntuu kuin olis lasinsiruja ihon alla. Että antaisin mitä vaan siitä että pääsisin Tuomaksen syliin, eikä mitään tätä olisi olemassa. Että mä heräisin, ja kaikki olis vaan pahaa unta.”

”Ootko sä puhunut Ellan kanssa?”

”En. En mä tiedä mitä sanoa enkä todellakaan halua kuulla mitään selityksiä. Jopa suljin väliaikaisesti mun facebookin ja instagramin, en voi istua puhelin kädessä ja odottaa jotain vihjeitä siitä mitä kumpikin niistä mahdollisesti tekee tai sanoo tai ei tee eikä sano. Tai lähettää niille vihaviestejä kellon ympäri. Mä en halua tietää niistä yhtään mitään.”

Oikeasti hän haluaa tietää kaiken mutta jokin itsesuojeluvaisto hänellä sentään on.

”Jossain vaiheessa sun on varmaan pakko”, Laura sanoo.

”Ehkä. Mutta ei nyt. ”

Laura on hetken vaiti.

”Mä soitin sille.”

Mimi värähtää, käsistä ja jaloista menee hetkeksi tunto.

”Oikeasti?”

”Joo, sori, mutta mun oli pakko. Olin niin vihainen, oon edelleen.”

”Mitä sä sanoit? Mitä se sanoi?”

”Itki ja pyyteli anteeksi, katui kaikkea, sanoi että haluaisi puhua sun kanssa.”

”Halutkoon. Mä haluan rikkoa sen ikkunat.”

Tämä alati pintaan nouseva aggressio on hänelle vieras tunne, yhtä aikaa kova ja turvallinen. On helpottavaa huomata että hänessä on vielä voimaa, ettei hän ihan palasiksi ole mennyt kuitenkaan, ainakaan vielä.

”Mä ymmärrän. Ja sanoin sille kyllä ihan suoraan mitä ajattelen. Ja yritin kysyä että miks just Tuomas, että miten se oikesti voi tehdä noin mutta ei se osannut sanoa siihen oikein mitään, vaan että on ollut niin yksinäinen, että kaikilla muilla menee elämä eteenpäin paitsi hänellä ja Tuomas oli siinä just oikealla hetkellä. Tai siis väärällä.”

Tämä on juuri se minkä Mimi on jollain tasolla jo arvannutkin, mutta että Ella pystyi toimimaan niin laskelmoidusti, julmasti, sitä hän ei tulisi koskaan ymmärtämään. Eikä antamaan anteeksi. Ei ikinä.

”Mä vihaan sitä niin paljon etten ikinä koskaan ole vihannut mitään tai ketään.”

”Enemmän kuin Tuomasta?”

”Joo. Ehkä. Tai en mä tiedä. Jostain syystä mun on helpompi vihata sitä.”

”Se tietää sen. Ja jos yhtään helpottaa, niin Ellalla vasta hirveä olo onkin.”

”Ei se helpota. Mä en olis halunnut että kenelläkään on hirveä olo. Mä olisin halunnut että kaikki olis just niin kuin olikin.”

Kysymys pyörii hänen mielessään, hän ei haluaisi kysyä sitä mutta hänen on pakko.

”Sanoiko se mitään tulevasta?”

”Mistä tulevasta?”

”Aikovatko ne jatkaa suhdetta?”

”En tiedä, ei se sanonut. Mutta ei myöskään sanonut että se on ohi.”

He istuvat hetken hiljaa. Mimi tuntee täydellisen väsymyksen lyövän ylitseen. Hän voisi nukahtaa tähän pöydän ääreen, nukkua viikon putkeen. Huominen työpäivä on ajatuksena hirveä mutta samalla hän tietää ettei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin. On tehtävä töitä, on syötävä ja nukuttava. On elettävä.

Maailma jatkaa pyörimistään, hän ajattelee hetkeä myöhemmin, juuri ennen kuin nukahtaa sohvalle pedattuun sänkyynsä. Ja särkynytkin sydän lyömistään.

Lissu istuu jo pöytänsä takana niin kuin joka aamu, aina ensimmäisenä, aina niin helvetin hyväntuulisena. Vaaleat kiharat pehmoisena pilvenä pään päällä, korvissa raskaat korut ja yllään pilkullinen hame joka oli yhtä aikaa tyylikäs ja seksikäs, kuten Lissu itsekin.

Lissulla oli joka viikko jokin uusi vaate tai uudet kengät, kaikki hyvällä maulla ja usein käytettyinä hankittuja, vintage-mekkoja ja isovanhemmilta ja muilta sukulaisilta perittyjä asusteita. Kerran Lissulla oli ollut isotätinsä vanha hääpuku yllään ja onnistunut silti näyttämään upealta.

”Moi muru, mites viikonloppu?”

”No… siinähän se”, Mimi vastaa ja kääntyy poispäin. Koko aamun hän oli psyykannut itseään kysymyksiä varten ja nyt hän meinaa romahtaa jo tämän ensimmäisen edessä.

Hän vetää syvään henkeä, riisuu farkkutakin yltään, huomaa valkoisen paitapuseron rintamuksessa olevan viinitahran, huokaa ja kävelee nopeasti pöytänsä ääreen, ottaa mukin käteensä ja menee toimiston perällä olevaan keittokomeroon hakemaan kahvia. Pannu on melkein täynnä, samoin sen vierellä oleva vati joka pursui hedelmiä, pikkuleipiä ja croisantteja. Mimi ottaa yhden omenan vaikka epäilee että saa sitäkään syötyä, eilen pilkahtanut ruokahalu on jälleen kadonnut.

”Et arvaa, mä näin taas sitä Nikoa, ei olis pitänyt”, Lissu aloittaa hänen palatessaan pöytänsä ääreen ja jo pelkästä äänensävystä Mimi tietää että luvassa on pitkä monologi.

Lissu oli tarvittaessa kova ja ammattitaitoinen toimittaja, mutta tämän henkilökohtainen elämä oli jotain ihan muuta. Lissun hersyvä nauru, lämmin sydän ja kyltymätön tarve saada huomiota ja hellyyttä osakseen johti yleensä siihen että tämä tapaili useampaa miestä yhtä aikaa ja kiemurteli sitten saippuaoopperamaisissa tunnesotkuissaan viikonloput läpensä. Mutta nyt tämä Niko oli vilahdellut puheissa jo yllättävän pitkän aikaa.

”Ei siitä tule mitään, mä tiedän sen, mutta kun se soittaa niin mä aina vastaan ja kun mä vastaan mä kuulen sen äänen ja se on niin käheä ja matala ja ihana ja sitten se pyytää niin kauniisti ja yhtäkkiä mä kuulen mun oman äänen joka sanoo että joo, nähdään vaan, tosi kiva. Ihan järjetöntä. Kun mä tiedän ettei siitä tule yhtään mitään. Se on niin nuori ja sillä on tyttöystävä Rovaniemellä, tai joku sen tapainen, en tiedä, mutta lauantainakin se lähti mun luota vielä sen kaverin synttäreille vaikka mä sanoin että voi jäädä yöksi, mutta se sanoi että on pakko mennä, tärkeät juhlat. Sen kaveri täytti kakskytneljä. Mieti. Ihan totta, miten joku voi täyttää kakskytneljä…”

Mimi nyökyttelee ja yrittää hymyillä, mitä enemmän Lissu puhuu omia juttujaan sitä vähemmän kysyy häneltä mitään. Hän avaa samalla sähköpostinsa, silmäilee uudet postit läpi ja nähdessään viimeisenä tulleen hän kuulee suustaan purkautuvan voihkaisun.

”Mitä nyt”, Lissu kysyy, ihme kyllä oman kertomuksensa keskeyttäen.

”Ei mitään, olin vaan unohtanut yhden jutun”, Mimi vastaa ja kumartuu lähemmäs konetta, toivoo että Lissu antaa asian olla.

Posti on tullut kuudelta aamulla ja sisältönä on heidän lentolippunsa Kreikkaan. Häämatka. Varattu ja maksettu, ilman mahdollisuutta perua ja saada rahat takaisin. Heistä ei ollut kumpikaan koskaan käynyt Kreikassa ja nyt heillä olisi ollut kymmenen päivää aikaa tutustua sen saariin, rantoihin ja kulttuuriin, kahdestaan, kiireettä. Aviopuolisoina. Kylmä tunne jäytää rintaa, hän puree hammasta ja sanoo menevänsä vessaan.

”Sieltä on ehkä paperi lopussa, kävin heti kun tulin ja rulla meni tyhjäksi”, Lissu sanoo.

Ärtymys nousee aaltona.

”Miksi sä sanot, että paperi on ehkä lopussa, jos kerran tiedät, että rulla meni tyhjäksi? Mikset vaan sano, että paperi on lopussa? Miksi sun täytyy aina sanoa kaikki pidemmän kautta, selittää ja jaaritella? Onko se niin helvetin vaikeaa vain sanoa asia niin kuin se on?!”

Mimi kuulee oman äänensä, kireän ja kimeän, ja näkee Lissun kasvot jotka ensin kalpenevat ja muuttuvat sitten aivan punaisiksi.

”Mä tiedän että tänään on maanantai, ja sulla on selkeästi ollut jotenkin rankka viikonloppu, kun oot noin surkea ja nuiva ja sun paitakin on rypyssä ja likainen, mutta koitapa vähän rauhoittua. Se on vaan vessapaperia, ei mikään maailmanloppu.”

”Kyllä mä tiedän että mun paita on likainen mutta arvaa mitä? Ei vois vähempää kiinnostaa, toisin kuin eräitä joiden koko elämä pyörii oman vaatekaapin ympärillä!”

Mimi tietää ettei hänellä ole oikeutta eikä syytä purkaa pahaa oloaan Lissulle, eikä tämä edes ollut mitenkään pinnallinen vaan suhtautui moneen muuhunkin asiaan intohimoisesti, kuten tasa-arvokysymyksiin ja eläinten oikeuksiin, mutta hän ei saa sanojaan enää takaisin, joten hän kääntyy ja hakee eteisen kaapista kolme rullaa paperia, menee vessaan ja paiskaa oven kiinni perässään. Hän painaa kasvot käsiinsä eikä enää jaksa välittää kuuleeko Lissu vai ei. Kaikki saisivat joka tapauksessa tietää, ennemmin tai myöhemmin.

”Onko sulla kaikki hei ihan hyvin”, Lissu kysyy varovasti oven takaa.

”Ei ole. Ei todellakaan ole”, Mimi vastaa ja avaa oven, painautuu Lissua vasten ja on kiitollinen siitä että tämä on kerrankin ihan hiljaa, vain silittää hänen selkäänsä ja pitää kiinni.

Täpötäysi raitovaunu kolistelee pitkin Mannerheimintietä, ohittaa Kolmen sepän patsaan, Musiikkitalon ja Kansallismuseon. Hesperianpuiston kohdalla Mimi muistaa viime hetkellä ettei olekaan menossa kotiin vaan Lauran luo, että hänen täytyy jäädä pois.

Hän kävelee puiston poikki, tuntee auringon lämmittävän kasvojaan, huomaa penkillä istuvan resuisen näköisen vanhan miehen jonka hymy paljastaa lähes hampaattoman suun.

”Näin kaunis päivä ja noin surullinen tyttö. Istuhan alas”, mies sanoo ja viittoo häntä istumaan alas.

Tietämättä itsekään miksi Mimi istuu miehen viereen.

”Mikä mieltä painaa”, mies kysyy lempeällä äänellä ja ottaa huikan viinipullostaan, tarjoaa hänellekin.

”Ei kiitos”, Mimi vastaa ja nojautuu taaksepäin.

”Jaettu huoli on pienempi huoli”, mies sanoo ja katsoo häntä hämmentävän sinisillä ja kirkkailla silmillään.

"Sain viikonloppuna tietää että mun tulevalla aviomiehellä on ollut monta kuukautta suhde mun parhaan ystävän kanssa”

”Mun oli tarkoitus mennä ensi kuussa naimisiin mutta sain viikonloppuna tietää että mun tulevalla aviomiehellä on ollut monta kuukautta suhde mun parhaan ystävän kanssa”, Mimi sanoo ja ihmettelee äänensä yllättävää vakautta, kuin kertoisi jonkin satunnaisen uutisen.

Mies päästää pitkän matalan vihellyksen ja ottaa uuden huikan.

”Ei jumalauta.”

”Niinpä.”

”Häät on sitten vissiin peruttu?”

”On. Ja tänään sain lentoliput meidän häämatkalle. Kaikki on maksettu eikä rahoja saa takaisin.”

”Nyt on kyllä huonosti asiat”, mies sanoo eikä Mimi ole ihan varma kuinka tosissaan mies on.

”Niin no, voishan ne kai huonomminkin olla”.

Mies nyökyttelee ja kallistaa jälleen pulloa.

”Usko pois, kyllä vois… Ihan hyvä päivä tämä on, on viiniä ja aurinkokin paistaa.”

He istuvat siinä vielä hetken vieretysten. Lopulta Mimi nousee.

”No niin”, hän sanoo ja jatkaa matkaa.

”Voithan sä mennä sinne matkalle yksinkin”, mies huutaa hänen peräänsä ja Mimi kääntyy katsomaan taakseen. Ajatus on ihan järjetön mutta toisaalta… Ehkä kymmenen päivää auringossa, meren äärellä ja kaukana täältä olisi juuri se mitä kaipasi. Mutta voiko olla mitään surullisempaa ajatusta kuin entinen morsian yksin ja petettynä häämatkalla?

”Enemmän sinä kadut sitä mitä et tehnyt kuin sitä mitä teit”, mies sanoo ja hymyilee.

Jatkis päivittyy lauantaisin.
Lue lisää:

Helmi Kekkonen on helsinkiläinen kirjailija, äiti ja feministi, joka on julkaissut yhden novellikokoelman ja kolme romaania. Uusi romaani Vieraat julkaistiin syksyllä. Hän työskentelee myös freelancer-toimittajana ja kirjoittaa Sivulauseita-blogia.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.