Mimi päättää ottaa etäisyyttä kotimaan kolmiodraamaan ja lähtee häämatkalle yksin.

Lentokoneen pienestä ikkunasta näkyy hehkuva taivas, alapuolella kimaltava meri. Mimi nojautuu viileää ikkunaa vasten ja sulkee silmänsä. Ehkä tämä on virhe, ehkä ei, mutta joka tapauksessa hän olisi pian perillä. Hän on päättänyt nauttia matkasta ja olla ajattelematta Tuomasta. Ensimmäinen olisi mahdollista, toinen hyvin epätodennäköistä, mutta ainakin hän yrittäisi.

Tuomaksen ääni oli ollut puhelimessa melkein lapsellisen häkeltynyt, kun hän oli toissa viikolla kertonut suunnitelmansa. Se oli kolmas kerta, kun he olivat eron jälkeen puhuneet hieman pidempään, kirein äänenpainoin käyneet läpi käytännön asioita ja järjestelyjä. Tuomas oli tehnyt kaiken mitä hän oli pyytänyt, perunut hääjärjestelyt ja vastannut sukulaisten kysymyksiin, Mimin yllätykseksi useimmille jopa aivan rehellisesti, ja lisäksi ilmoittanut, ettei Mimi halunnut puhua kenenkään kanssa, ottaisi itse yhteyttä jos ja kun aika olisi oikea. Lisäksi Tuomas oli luvannut hänelle, ettei tavaroiden jakamisella tai muuton järjestämisellä ollut mitään kiirettä, mikä oli helpotus, mutta saanut sen silti raivostuttavalla tavalla kuulostamaan siltä kuin olisi tässä tilanteessa jokin laupias hyväntekijä. Mimiä oli ärsyttänyt myös sanojen herättämä toivo, vaikkei hän ollut edes varma mitä toivoi. Tilanne oli yhä niin helvetin sekava, surullinen ja outo, että hän halusi vain unohtaa kaiken.

”Ajattelin lähteä yksin meidän matkalle, kun ei niitä rahojakaan enää takaisin saa.”

”Oikeasti? Eikö toi nyt ole vähän outoa?”

”Oudompaa kuin se, että menit sänkyyn mun parhaan ystävän kanssa?”

Tuomas oli tajunnut pysyä vaiti.

Mimi oli itsekin pähkäillyt päätöksensä kanssa päiväkausia, punninnut hyviä ja huonoja puolia, jopa kirjoittanut niistä listan.

Hyvät puolet: poissa silmistä poissa mielestä, lämpö, uimaranta, rauha, yksinolo.

Huonot: yksinolo, tilanteen absurdius, mahdollisesti vielä suuremmaksi kasvava ikävä Tuomasta ja kaikkea menetettyä kohtaan.

 Jos matka osoittautuisi täysin katastrofiksi, hän voisi aina hypätä ensimmäiseen koneeseen ja tulla takaisin.

Mutta lopulta kaikkein eniten päätökseen oli vaikuttanut jo hoidetut vapaapäivät töistä (ajatus joutilaista tyhjistä päivistä Helsingissä oli kauhea), äidin luona asuminen (joka palautti Mimin lähes päivittäin teini-ikäisen tasolle) ja tuntemattoman miehen puistossa lausumat sanat, että enemmän hän katuisi sitä, mitä ei tehnyt kuin sitä, mitä teki. Eikä hänellä loppujen lopuksi ollut paljoakaan menetettävää. Ja jos matka osoittautuisi täysin katastrofiksi, hän voisi aina hypätä ensimmäiseen koneeseen ja tulla takaisin.

Mimi avaa silmänsä ja katselee ympärilleen. Nuoria pariskuntia pienten lasten kanssa, paljon keski-ikäisiä ja eläkeläisiä, yksi isompi seurue ja muutama yksin matkustava, kuten hänkin. Tunnelma on sekoitus odotusta, jännitystä ja varhaisen lähdön aiheuttamaa väsymystä, ja ilokseen Mimi huomaa todeksi juuri sen mitä oli eniten matkalta toivonut: täällä kukaan ei tiedä hänestä yhtään mitään. Ei sitä miksi hän on yksin tai mitä hänelle on tapahtunut. Hän on vain aivan tavallinen nainen joka on lähtenyt itsekseen lomalle.

Lentokoneen kapteeni ilmoittaa laskeutumisen alkavan. Mimi nostaa selkänojan ylös, vetää syvään henkeä ja tuntee miten kaikesta huolimatta häntä huimaa edessä oleva tuntematon eikä ainoastaan huonolla tavalla. Hän ei ole koskaan ennen matkustanut yksin minnekään.

Kahta viikkoa aiemmin hän oli jälleen kerran istunut Lauran keittiössä ja sanonut muuttavansa väliaikaisesti äidin luo.

”Sä voit ihan hyvin olla täällä, Laura sanoi, ja hytkytti kiukkuista Maijaa sylissään, ihan totta. Jos Joni on antanut ymmärtää jotain muuta niin älä välitä, se on vaan väsynyt ja stressaantunut.”

Mimi oli pudistanut päätään.

”Ei Joni ole antanut ymmärtää mitään, ja te olette olleet aivan ihania, mutta en mä voi täällä ikuisesti muutenkaan olla.”

”Sä olet ollut täällä viisi päivää. Sitä ei ehkä ihan lasketa ikuisuudeksi.”

”No ei, mutta äidin luona on kuitenkin vähän enemmän tilaa ja mä olen joka tapauksessa laittanut hakemuksen pariin vuokra-asuntoon, yksi niistä saattaa vapautua jo ensi kuun alusta.”

Laura oli kohottanut kulmiaan.

”Sä teet nopeita päätöksiä. Ootko nyt ihan varma?”

”Varma mistä?”

”Ettet halua enää yrittää Tuomaksen kanssa?”

Mimi oli ollut hetken hiljaa, pudistanut sitten uudestaan päätään.

”Rehellisesti sanottuna en ole, mutta se vaatisi myös sen että Tuomas olisi itse ehdottanut jotain sen suuntaista. Eikä se ole. Hädin tuskin pyytänyt kunnolla anteeksi.”

”Ethän sä ole edes vastannut sen puheluihin.”

”Se on soittanut tasan kaksi kertaa. Jos se olisi oikeasti pahoillaan ja haluaisi mut takaisin niin osoittaisi sen jotenkin muuten kuin antamalla mulle tilaa ja pysymällä kaukana, siitä huolimatta että olen sitä siltä pyytänyt. Enkä toisaalta tiedä, miten ihmeessä me voitais jatkaa… Tässä on mennyt niin paljon rikki, ettei sitä oikein ehjäksi enää saa. En halua enkä voi elää ihmisen kanssa kehen en voi luottaa, eikö se nyt ole ihan itsestäänselvää?”

”On kai, mietin vaan että olihan teillä niin paljon hyvääkin. Äläkä ymmärrä mua väärin, en tarkoita että mitään pitäisi unohtaa tai antaa anteeksi, mutta…”

”Ei tässä ole mitään muttia, ei ainakaan nyt. Mä menen huomenna äidin luo ja olen siellä hetken, annan tilanteen asettua. Voihan se olla etten edes saa mitään asuntoa. Mun on tosi vaikea suunnitella mitään päivää pidemmälle. Paitsi että…”

”Paitsi että mitä?”

”Olisko sun mielestä ihan hullu ajatus jos mä lähtisin yksin sinne Kreikkaan?”

Laura oli purskahtanut iloiseen ja yllättyneeseen nauruun ja saanut Maijankin hihkumaan.

”No ei todellakaan vaan ihan mahtava ajatus. Pääsisit pois täältä, selvitettyä ajatuksia ja muutenkin. Ja se olis Tuomakselle niin oikein.”

”Mutta mitä jos mä tulen ihan hulluksi siellä? Itken hotellihuoneessa ja vaivun täydelliseen epätoivoon ja hyppään parvekkeelta alas?”

”Sä mitään hyppää. Ja ajattele, sähän voit tavata jonkun miehen. Tumman ja lihaksikkaan, kreikkalaisen unelmauroksen. Kelpais mullekin”, Laura sanoi ja nauroi taas.

”Ehkä on vähän liian aikaista uusille uroksille”, Mimi vastasi päättäväisesti mutta tunsi myös varovaisen hymyn karehtivan huulillaan.

Seuraavana päivänä Mimi oli pakannut vähäiset tavaransa ja työpäivän päätteeksi kantanut laukkunsa äidin asuntoon Munkkiniemeen. Äiti oli sijannut hänelle vuoteen vierashuoneeseen, hössöttänyt ja höpöttänyt, tehnyt hänen lempiruokiaan ja pysynyt hänen vierellään koko ajan, luultavasti pelännyt hänen olevan liian herkässä mielentilassa.

Päivä oli ollut heidän hääpäivänsä, ensimmäinen vapaapäivä moneen viikkoon ja surkein päivä kaikista.

Mimi oli kuitenkin ottanut vastaan kaiken äidin tarjoaman avun, tehnyt samalla pitkiä työpäiviä ja kertonut matkasta vasta edeltävänä päivänä, jottei äiti ehtisi puhua itseään mukaan. Päivä oli ollut heidän hääpäivänsä, ensimmäinen vapaapäivä moneen viikkoon ja surkein päivä kaikista, sellainen jonka lävitse hän oli vain vaivoin onnistunut rämpimään, käytännössä pysymällä peiton alla koko päivän.

”Onkohan tuo nyt hyvä idea? Mitä jos sä vaan ahdistut siellä lisää? Nytkin olet tuossa kunnossa…”

Äiti nojasi vierashuoneen ovenkarmiin ja katseli häntä silmät täynnä huolta mutta myös ärtymystä. Oli tilanne mikä hyvänsä, äidin oli vaikea sulattaa sitä, ettei joku noussut aamulla sängystä ylös, pukenut puhtaita vaatteita yllensä ja juonut kupillista kahvia. Tai kolmea kuten hän itse.

”En usko että se on edes mahdollista. Ja mun on päästävä pois. Saatava muuta ajateltavaa. Sitä paitsi se matka on jo maksettu, hotellit ja kaikki, tuntuisi tyhmältä heittää rahaakin kaiken muun lisäksi roskiin.”

”Onhan ne Tuomaksenkin rahoja.”

Ärtymys oli lehahtanut nopeasti.

”Sitä Tuomaksen olisi kannattanut ajatella ennen kuin aloitti suhteen mun ystävän kanssa. Ja sitä paitsi mitä sä siitä huolehdit, eikö sun kuuluisi olla mun puolella?”

”Älä nyt, totta kai mä olen sun puolella, ajattelin vaan ääneen, anteeksi.”

Sitten äidin kasvoille oli syttynyt ilme jonka Mimi tunsi liiankin hyvin.

”Jos mä tulisin mukaan.”

Mimi oli esittänyt pettynyttä niin hyvin kuin pystyi.

”No hitto, mä itse asiassa kysyinkin tuota jo, mutta lippua ei voi enää vaihtaa toisen matkustajan nimelle.”

Äidin kasvot olivat valahtaneet ja Mimi oli tuntenut omatunnonpiston mutta ravistanut sen nopeasti pois. Hänen ei juuri nyt tarvinnut kantaa huolta äidistä. Ei kenestäkään muusta paitsi itsestään ja juuri sen vuoksi hän lähtisi.

Pidä itsestäsi huolta rakas, oli Laurakin sanonut hänelle, ja niin hän tekisi. Kreikan auringon alla, lempeissä aalloissa, samettisissa illoissa.

Viiden tähden hotellin viileässä ja kirkkaasti valaistussa aulassa häntä tulee vastaan nuori mies joka ottaa hänen matkalaukkunsa, hymyilee hänelle pitkään ja merkitsevästi, iskee silmää. Mimi häkeltyy, kohentaa hiuksiaan ja etsii katseellaan peiliä. Aikainen herätys, monen tunnin lento, kuoppainen ja mutkikas taksimatka kapealla vuoristotiellä ja kosteankuuma ilma eivät varmasti tehneet hänestä erityisen viehkeää, mutta peiliä ei näy ja mies jatkaa hymyilemistään, joten hän päättää antaa olla, katsoo miestä hetken ajan silmiin, näkee niissä kiihkeän välähdyksen ja tuntee vatsanpohjassaan yllättävän mutta myös miellyttävän humahduksen.

Kirjauduttuaan sisään hän nousee hissillä kuudenteen kerrokseen ja sulkee huoneensa oven takanaan. Huone on juuri sellainen mistä he olivat Tuomaksen kanssa haaveilleet. Vaalea, avara ja lasisten pariovien takana iso terassi merinäköalalla. Luojan kiitos hän oli tajunnut jo ennen lähtöään ilmoittaa sähköpostilla hotellille, että tulisikin yksin, että tässä oli nyt ikävä kyllä käynyt niin että häät oli viime hetkellä peruttu, eikä kukaan siis odottanut tuoretta avioparia saapuvaksi. Ei ollut ruusun terälehtiä sängyllä, ei jäähdytettyä kuohuviiniä ja kahta lasia terassin pöydällä, ei imeliä onnittelukortteja.

Mimi ottaa kengät jalastaan, riisuu itsensä alusvaatteisilleen, avaa terassin ovet auki, käy sängylle makaamaan ja antaa lämpimän tuulen puhaltaa ylitseen, unen tulla.

Iltapäivällä uima-altaalla on väljempää kuin mitä hän oli ajatellut. Useimmat rantatuoleista ovat vapaina, allasbaarin tarjoilijat istuskelevat hyväntuulisen oloisina varjossa. Mimi valitsee lähinnä allasta olevan tuolin, avaa valkopunaraitaisen auringonvarjon, riisuu mekon yltään ja sukeltaa siniseen veteen. Tunne on taivaallinen. Hän halkoo vettä koko kehollaan, ojentautuu pitkäksi ja sulkeltaa kapean ja pitkän altaan poikki. Noustuaan pintaan ja vedettyään itsensä altaan reunalle istumaan, hän huomaa aulassa aamulla olleen miehen katselevan häntä hieman kauempaa. Hymy on yhä lämmin ja syvä, ja samassa Mimi tajuaa, että hänellä on yllään vain bikinit ja hän tuntee punastuvansa.

Hän ei ole tottunut tällaiseen. Hän ei ole pitkään aikaan kiinnittänyt juurikaan huomiota miehiin tai heidän mahdollisiin katseisiin, miksi olisikaan? Hän on ollut varattu nainen, onnellinen nainen, ei hän ole kaivannut ihailua muilta kuin Tuomakselta. Mutta nyt hän huomaa myös nauttivansa tilanteesta ja muistaa Lauran sanat. Särkyneestä sydämestään huolimatta hän on nyt vapaa nainen, ensimmäistä kertaa vuosiin hän voi tehdä ihan mitä haluaa.

Joten kävellessään poispäin hän kääntyy katsomaan olkansa yli, kohtaa miehen katseen ja vastaa hymyyn.

Pieni vene keikkuu aaltojen mukana, tuuli on pehmeä ja lämmin, pulleareunaiset pilvet lipuvat taivaan poikki ja ohi jylhien vuorien.

Mimi istuu veneen kärjessä, tuntee auringon ja meren roiskeet kasvoillaan. Hänen lisäkseen veneessä on kolme muuta matkustajaa, hänen ikäisensä saksalainen pariskunta ja hieman vanhempi italialainen mies. Hotellin aulassa ollut lappu oli luvannut elämyksellisen retken pienelle saarelle, mitään virallista ohjelmaa ei olisi, vain tutustumista saareen, uimista syrjäisellä rannalla ja kevyt lounas.

Viisi päivää hotellilla olivat menneet nopeasti vaikka Mimi ei oikeastaan ollut tehnyt yhtään mitään. Hän oli nukkunut joka aamu myöhään ja ollut aina viimeisenä aamupalalla, makoillut altaalla ja uinut, juonut jääkylmiä drinkkejä ja syönyt tuoreita hedelmiä, ottanut iltapäivisin torkut ja iltaisin kävellyt kylälle syömään. Ravintoloita oli noin kymmenen mutta hän oli valinnut joka kerta saman, ei ollut jaksanut suunnitella tai ajatella asiaa sen enempää. Jotain oli syötävä ja keltaisen kivitalon katolla olevasta ravintolasta oli kaunis näkymä pienen sataman ja meren yli. Syötyään hän oli kävellyt rannan kautta kotiin, kahlannut lämpimässä vedessä kuun valossa ja ollut yhtä aikaa rauhallinen ja surullinen.

Kaiken kaikkiaan hän oli nauttinut matkasta enemmän kuin oli uskaltanut toivoa tai odottaa, mutta silti yksinäisyys oli hetkittäin tuntunut musertavalta. Joka päivä hän oli käynyt mielessään läpi tapahtunutta, sen yhä niin epätodellista kaarta. Vaikka hän oli kieputtanut asiaa miten päin tahansa ei siinä ollut mitään järkeä. He olivat olleet onnellisia, he molemmat. He olivat tehneet suunnitelmia ja haaveilleet samoista asioista. Hän ei suostunut uskomaan että kaikki oli ollut pelkkää valhetta. Mutta yhtä lailla lopputulos oli joka kerta sama: hän oli yksin viettämässä häämatkaansa ja Tuomas oli kotona Helsingissä, eikä sellaiseen päädytty ilman että jotain oli jo pidemmän aikaa ollut pahasti pielessä. Hän ei tiennyt millainen Tuomaksen ja Ellan suhde tällä hetkellä oli eikä ollut vielä valmis sitä kuulemaankaan. Ei sitä että he olisivat yhdessä, eikä sitäkään että eivät olleet. Ensimmäinen oli jo pelkän mielikuvan tasolla liian kauhea, jälkimmäinen taas tekisi kaikesta vieläkin surullisempaa, vieläkin turhempaa.

Hän tunsi joka päivä viiltävää mustasukkaisuutta ja epätoivoa.

Hän tunsi joka päivä viiltävää mustasukkaisuutta ja epätoivoa, mutta jollain tasolla hän osasi olla myös helpottunut: ainakin hän tiesi totuuden. Hänen elämänsä oli jälleen hänen omissa käsissään.

Mimi ei ollut vielä kyennyt tapaamaan Tuomasta kasvotusten, oli pelännyt liiaksikin omaa reaktiotaan, sitä että hajoaisi täysin ja pyytäisi miestä ottamaan hänet takaisin, mutta ennen lähtöään hän oli tavannut Ellan. Tapahtuneesta oli kuitenkin kulunut jo melkein kuukausi ja hänellä oli ollut muutama ihan hyväkin päivä. Hän oli ajatellut, toivonut, että tapaaminen tekisi mielestä ja olosta selkeämmän, tyynemmän, mutta oli ollut väärässä.

He olivat sopineet tapaavansa Tuomiokirkon rappusilla. Mimi oli nähnyt Ellan jo kaukaa, istumassa pää painuksissa, kädet polvien ympärille kiedottuina ja häntä oli alkanut samantien ärsyttää. Mikä oikeus Ellalla oli näyttää noin surkealta? Pitäisikö hänen lohduttaa tätä, ymmärtää? Hän oli ollut jo aikeissa kääntyä pois kun Ella oli nostanut katseensa, nähnyt hänet ja vilkuttanut varovasti. Helvetti.

”Sä näytät jotenkin erilaiselta”, Ella sanoi ja punastui.

”Ai. Vanhalta, väsyneeltä ja särkyneeltä vai?”

”Eikun varmemmalta jotenkin, en tiedä”, Ella vastasi ja katsoi häntä kohti mutta juuri ja juuri hänen ohitseen.

”Sä näytät ihan samalta. Mikä on tosi outoa koska musta tuntuu, ettei mulla ole aavistustakaan, että kuka sä olet.”

Ella oli vavahtanut ja painautunut tiukemmin polviaan vasten.

”Mä olen niin pahoillani.”

”Ehkä, mutta ei sillä oikeasti ole mitään merkitystä. Mä olen niin vihainen että voisin lyödä sua mutta en halua. Oikeastaan en halua edes puhua sun kanssa.”

”Miksi sä sitten tulit?”

”En tiedä, ei olisi pitänyt.”

”Enkö mä saa edes selittää?”

”Miten sä voisit selittää tämän? Ei ole mitään mitä sä voisit sanoa mikä saisi mut ymmärtämään sua tai teitä.”

Ella oli vihdoinkin katsonut häntä suoraan silmiin ja Mimi oli huomannut tämän itkevän.

”Kaikki ihmiset tekee virheitä, sinäkin.”

”Joo, mutta se mitä te teitte ei ollut mikään virhe. Se oli petos.”

Mimi oli tuntenut itkun lähestyvän ja nopeasti kääntynyt ja kävellyt pois. Ellan edessä romahtaminen, Ellan lohdutus, oli viimeinen asia mitä hän halusi. Ella oli vielä huutanut hänen nimeään mutta hän oli vain jatkanut matkaa. Painukoot helvettiin. Molemmat.

Ja nyt tässä, turkoosin meren keskellä, kiikkerässä veneessä, matkalla kohti jotain pientä kreikkalaista saarta kolmen tuntemattoman kanssa, tuo tapaaminen niin kuin kaikki muukin kotona oleva ja odottava tuntuu yhä kuin pahalta unelta. Mutta jotain on myös aavistuksen verran toisin, jotain hänessä on muuttunut. Hän nauttii vapaudestaan ja yksinolosta, ja ihmettelee miksei ole koskaan ennen tehnyt mitään tällaista, ennen Tuomasta tai heidän suhteensa aikanakin. Ottanut aikaa itselleen, lähtenyt katsomaan maailmaa. Ehkä hän on ollut liian arka, liian epävarma. Kuvitellut että pienetkin seikkailut olivat joitain toisia varten.

Oli miten oli, nyt hän on täällä.

Viimeisenä iltana Mimi seisoo korkean peilin edessä ja miettii kumman mekon laittaisi: kukallisen ja olkaimettoman vai mustan jossa on naruolkaimet. Hänen on vaikea myöntää sitä todeksi mutta hän näyttää oikeastaan aika hyvältä. Levänneeltä. Rusketus on muuttunut entistä syvemmäksi ja tuo hänen vihreät silmänsä kauniisti esille, aavistuksen hoikistuneessa olemuksessa on enemmän ryhtiä.

Hän kääntyy sivuttain ja nostaa hiukset ylös, sekunnissa liike muistuttaa häntä elokuun alun pukusovituksesta, viimeisestä aidosti onnellisesta hetkestä, ja hän vavahtaa kivusta. Tällaista tämä oli, koko ajan, jatkuvaa vuoristorataa, mutta nyt hän pystyy sentään pakottamaan kyyneleet takaisin. Hän ei käyttäisi viimeistä iltaansa täällä itkemällä Tuomaksen perään. Sitä mies ei todellakaan ansainnu. Ja vielä vähemmän hän itse.

Hän huuhtelee kasvonsa kylmällä vedellä, korjaa meikkiään ja sitoo hiukset ponihännälle, valitsee lopulta mustan mekon, sujautaa sandaalit jalkaansa, ottaa kangaskassinsa tuolilta ja lähtee ulos. Aulassa hän ei ole uskoa silmiään kun näkee jälleen kerran saman hymyilevän miehen istumassa nojatuolissa hissiä tuijottaen. Tällä kertaa tämä on tosin hotellin työasun sijaan pukeutunut siniharmaisiin pellavahousuihin ja valkoiseen kauluspaitaan, näyttää rennolta ja komealta. Huomatessaan Mimin mies nousee ylös, haroo hieman hermostuneen oloisena paksuja hiuksiaan ja kävelee hänen luokseen.

”Hei”, mies sanoo haparoivalla suomella.

”Hei”, Mimi vastaa ja naurahtaa epäuskoisesti.

”Mikolas”, mies sanoo ja ojentaa kätensä.

”Mimi.”

”Kaunis nimi. Oletko menossa syömään”, mies jatkaa ja vaihtaa kielen samalla englantiin, onneksi.

”Olen”, Mimi vastaa ja kohottaa kulmiaan.

”Tämä voi kuulostaa ihan hullulta mutta voisinko liittyä seuraan?”

Mimi harkitsee vastaustaan noin viisi sekuntia, sitten nyökkää ja hymyilee.

He kävelevät pitkin pieniä kujia, paljon pidemmälle kuin minne Mimi on itsekseen mennyt, ja lopulta ylös kapeita ja jyrkkiä rappusia, aina vain ylöspäin. Mimi tajuaa heidän kulkevan koko ajan kauemmaksi muista ihmisistä ja valoista. Hän tuntee pienen pelon hiipivän mutta päättää silti luottaa mieheen.

”Minne me olemme menossa”, hän kuitenkin kysyy koska hiljaisuus alkaa tuntua hieman painostavalta.

”Näet kohta, se on yllätys”, Mikolas sanoo sointuvalla aksentillaan ja ottaa häntä kädestä kiinni. Kosketus on luja ja lämmin.

Muutaman minuutin kuluttua he pysähtyvät valkoisen, matalan tiilitalon eteen. Pienistä ikkunoista hehkuu valoa, sisältä kuuluu vilkasta puheensorinaa ja iloista musiikkia. He astuvat pienelle tasanteelle, Mikolas työntää oven auki ja samassa joku kaappaa heidät syliinsä, nauraa ja puhuu kreikkaa nopeasti ja kovalla äänellä. Mikolas vetäytyy hieman kauemmas ja nauraa itsekin, pyytää miestä rauhoittumaan ja esittelee Mimin.

”Isä, tässä on ystäväni Mimi, hän on Suomesta. Mimi, tässä on isäni, Orfeas, hän työskentelee täällä kokkina.”

Mimi katsoo nauravaista, lempeäkasvoista ja karhumaista miestä joka näyttää häkellyttävän paljon samalta kuin Mikolas, ja sitten Mikolasta joka laskee kätensä hellästi hänen vyötärölleen, ja ajattelee että tästä viimeisestä illasta saattaa tulla viikon paras. Paras pitkään aikaan.

He istuvat ravintolan puutarhamaisella terassilla myöhään yöhön. Mimi ei ollut väärässä rappusten ja kiipeämisen keston suhteen, ravintola on todella korkealla vuoren rinteessä, niin korkealla että tuntuu kuin he istuisivat meren yllä. Näkymä on päätähuimaava, tähtikirkas taivas heidän yllään kuin suoraan satukirjasta. He puhuvat paljon mutta pinnallisista ja tutuista asioista, matkoista, elokuvista ja töistä, ja se sopii Mimille. Hän ei halua ajatella tänä iltana mitään muuta kuin tätä iltaa, edessään istuvaa kiinnostavaa ja ystävällistä miestä, lasissaan olevaa ihanaa viiniä ja samettista yötä ympärillään. Hän nauttii aidosti olostaan ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän unohtaa monta asiaa.

Mutta kun Mikolas loppuillan hiljaisena hetkenä jaetun jälkiruoan jälkeen yllättäen koskettaa hänen kasvojensa sivua, kumartuu häntä kohden ja on aikeissa suudella häntä, Mimi vetäytyy nopeasti ja pyytää anteeksi, ryntää vessaan kaataen samalla tuolinsa.

Hän tuijottaa itseään peilistä, sydän tuntuu hakkaavan rinnasta ulos.

”Mitä ihmettä sinä oikein teet”, hän sanoo itselleen ja vetää monta kertaa syvään henkeä, valuttaa kylmää vettä käsilleen ja ravistelee harteitaan. Ei hänen tarvitse suudella ketään jos ei halua mutta ei hänen silti tarvitse järjestää mitään kohtausta.

Mimi palaa pöytään ja huomaa kiitollisena ettei Mikolas aio ottaa asiaa sen kummemmin esille, sanoo vain olevansa pahoillaan että oli tulkinnut tilanteen väärin, kaikki on hyvin, he voisivat lähteä jos Mimi haluaa, hän saattaisi tämän takaisin hotellille.

Mimi hymyilee miehelle, sipaisee sormillaan tämän kättä. He tilaavat laskun jonka mies haluaa ehdottomasti maksaa ja hyvästelevät Mikolaksen isän joka katsoo heitä kulmiensa alta ilkikurisesti hymyillen, viheltää heidän peräänsä ja sanoo vielä jotain kreikaksi saaden Mikolaksen nauramaan. Mimi kysyy mitä tämä sanoi.

”Että minun pitäisi tuoda sinunlaisiasi naisia tänne useamminkin. Että sinä sait paikan loistamaan.”

Mimi ilahtuu sanoista ja huomaa yllätyksekseen ajattelevansa hieman mustasukkaisesti kaikkia niitä naisia joita Mikolas tänne hänen jälkeensa toisi, ja mitä lähemmäs hotellia he tulevat, häntä alkaa kaduttaa. Miksi hän oli käyttäytynyt kuin jokin hermostunut teinityttö, säikähtänyt komean miehen imartelevaa elettä? Ja mikä hölmöintä, jossain mielensä sopukoissa ajatellut pettävänsä Tuomasta. Ei tässä ollut mitään järkeä.

Hotellin edustalla Mimi katsoo sivulleen, katsoo Mikolaksen profiilia, tarttuu tätä kädestä ja pysähtyy.

”Mitä nyt?” mies kysyy.

”Ei mitään,” Mimi vastaa, kohottautuu varpailleen ja painaa huulensa hellästi miehen huulia vasten. Mies jännittyy hetkeksi mutta rentoutuu yhtä nopeasti, vetää hänet itseään vasten ja raottaa huuliaan. Mimi vastaa samalla tavalla ja painautuu mieheen kiinni, tuntee kiihottuvansa. Hänen sisällänsä läikähtää kaikki mahdolliset tunteet ilosta suruun ja halusta kaipaukseen, eikä hän tiedä kuinka pitkälle on valmis menemään, kuinka paljon hän todella haluaa miestä ja kuinka paljon vain haluaa todistaa itselleen kykenevänsä tällaiseen, elämään ilman Tuomasta, mutta toisaalta, mitä sillä on merkitystä?

Mies työntää hänet varovasti hieman sivuun ja seinää vasten, ujuttaa kätensä Mimin hameen helman alle, kuljettaa sormia hellästi mutta päättäväisesti lähemmäs alushousujen reunaa, ujuttaa sormensa niiden alle. Mimi kuulee miten huokaus purkautuu hänestä ulos, miehen tuoksu ja kosketus kietoo hänet sisäänsä, eikä hän ajattele enää yhtään mitään.

Mies työntää hänet varovasti hieman sivuun ja seinää vasten.

Aikaisin aamulla hän seisoo melkein samassa paikassa, vilkaisee ovien vieressä olevaa pientä varjoisaa syvennystä ja naurahtaa. Eilinen ilta on hänen mielessään kuin kohtaus jostain romanttisesta elokuvasta, eikä hänellä ole mitään sitä vastaan.

Mikolaksen kosketus oli tuntunut hyvältä, ei yhtään väärältä, mutta sen pidemmälle hän ei ollut uskaltanut eikä halunnutkaan mennä. Hän ei myöskään ollut kutsunut Mikolasta huoneeseensa vaikka tämä oli sanonut ettei tekisi mitään mitä Mimi ei halunnut. Ehkä siksi että kaikki oli siihen asti ollut niin ihanaa, mies niin täydellinen, että hän oli pelännyt jonkin taian rikkoutuvan. Hän halusi muistaa miehen ja illan juuri tuollaisena, kauniina hetkenä.

Mikolas oli ymmärtänyt, tosin hieman vastahakoisesti, muutaman kerran houkutellut häntä edes jäämään hotellin baariin vielä yhdelle drinkille, mutta Mimi oli pysynyt päätöksessään. Hän oli suudellut miestä vielä kerran ja melkein juossut hissiin.

Nyt hän näkee taksin lähestyvän katua pitkin ja kuulee samalla puhelimensa piippaavan saapuvan viestin merkiksi. Ehkä se on Mikolas. Hän oli antanut tälle numeronsa tietämättä oikeastaan miksi, mutta ottaa puhelimensa hymyillen esiin.

Viesti ei ole Mikolakselta. Se on Tuomakselta.

Hei, onko kaikki hyvin? Tiedän ettei mulla ole oikeutta sanoa tätä mutta mulla on sua ikävä ja samalla tiedän että on asioita joista meidän on pakko puhua, ettei me vaan voida lakaista kaikkea maton alle. Voidaanko nähdä heti kun tulet takaisin? T

Mimi lukee viestin moneen kertaan pystymättä erottelemaan sen synnyttämiä tunteita. Taksikuski nousee ulos vanhasta ja rämisevästä autostaan, napauttaa auton kattoa kaksi kertaa ja katsoo häntä kysyvästi. Mimi nyökkää, kirjoittaa Tuomakselle lyhyen vastauksen ja laittaa puhelimen takaisin laukkuunsa.

On aika palata takaisin kotiin.

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue lisää.

Helmi Kekkonen on helsinkiläinen kirjailija, äiti ja feministi, joka on julkaissut yhden novellikokoelman ja kolme romaania. Uusi romaani Vieraat julkaistiin syksyllä. Hän työskentelee myös freelancer-toimittajana ja kirjoittaa Sivulauseita-blogia.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.