Marjan ja Soljan reissu jatkuu Pariisista Espanjaan. Vaikka parivaljakko tutustuu toisiinsa koko ajan paremmin, tunnelma alkaa säröillä.

Olemme Pariisissa, Solja ja minä. Juomme Baron Philippe de Roth-schildin kuivaa Bordeauxia vuodelta 2013. Kerron Soljalle, kuinka ensimmäisellä reililläni kaksikymmentäviisi vuotta sitten eksyimme kuin seireenien houkuttelemina silloisen ystäväni Kiiran kanssa Seinen rannalle. Ensin korviimme kantautui huumaava musiikki. Sitten näimme Notre Damen takana raamikkaita, upeasti pukeutuneita ihmisiä. Äkkiä olimme mukana hurjassa biennalessa, ulkoilmadiscossa, johon rankka vesikuuro hakkasi pohjabeattia.

Rääkkäsimme vartaloamme tanssiurheilulla, kunnes jano viskasi meidät etsimään juotavaa sillan alta. Silloin meillä välähti, välähdys tapahtui kahden parrakkaan rekkakuskin rymistäessä toisiaan kohden, kahden raavaansulokkaan härän langetessa suudelmaan. Kun sarvet kalahtivat, kun noro valui taistelijoiden huulilta, me tiesimme tulleemme paikallisen nuorisoseuran järjestämiin pönäkkiin vuosipartyihin. Euroopan homot kohtaavat! Eikä meistä ollut kiinnostunut kukaan. Ei edes Kiirasta. Ei edes naiset. Miten vapauttavaa! Olimme ei kenenkään maalla. Tunnelma oli yhtä hieno kuin amsterdamilaisessa homobaarissa, jossa turhaan tavoitteli kiinnostunutta katsekontaktia.

– Oletko sä mun parini, Kiira kysyi, ja ennen kuin ehdin vastata, hän suuteli minua, fuksianpunaisilla, hikisillä huulillaan.

– Eikä! Solja sanoo kuultuaan tämän kohdan, – Kiira rakasti sua!

– Kiira suuteli mua, se on eri asia.

Solja raaputtaa punaa kynnestään.

– Olemmeko valmiit karistamaan Pariisin tomut jaloistamme?

– Kohti Espanjaa!

– Kohti Espanjaa.

– Muistat, mitä lupasit mulle?

– Bilbaossa kynitään kana, mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Solja hymyilee arvoituksellista vinoa hymyään:

– Ja matkalla saat kertoa minulle Nikolaosista kaiken!

Läpsäytämme käsiä yhteen. Kun nousemme junaan, Solja nukahtaa saman tien ja minä lueskelen matkapäiväkirjaani kahdenkymmenenviiden vuoden takaa.

Jatkan yllätyssuudelmasta, ensimmäisestäni. Muistan itseni, kainon säikyn antiloopin; muistan hajun, tainnuttavan raskaan ruusujen tuoksun. Painan silmät kiinni. Olin niin kovin nuori. Tunnen Nikolaosin kädet ympärilläni, kuulen miehen sanat. Näen, kuinka hän mutristi alahuulensa paksuksi kuin lapsella, jota on loukattu. Hän sanoo pettyneensä naisiin. Silloin annan hiuksieni valahtaa katseemme väliin. Haluan uskoa, ettei minun tarvitse välittää hänen sanoistaan, haluan uskoa että hän kaikesta huolimatta pitää minusta.

Silitän päiväkirjan sivua, johon olen piirtänyt näkymän Arkoudin kylästä. Kuvassa ei ole juuri muuta kuin kukkiva pensas, kaide ja taustanäkymä jyrkänteestä. Se riittää. Se on tapahtunut minulle, todistetusti. Päiväkirja pitää puoliani.

Aamulla Cesare herää ensimmäisenä, hänen on mentävä töihin hotellille. Kiira jää vilkuttamaan, laittaa sitten huulipunaa siveltimellä, pukeutuu rantamekkoon, käy lähikaupassa perustamassa tilin, toisin sanoen jää velkaa kauppiaalle, lihavalle hyväntuuliselle miehelle. Kiusoittelen Kiiraa Cesaresta, hän haukottelee, ei viitsi vastata.

Nikolaos houkuttelee minut heti aamusta rannalle. Hän pujottaa päähäni snorkkelin ja ojentaa räpylät. En sano, että pelkään. Pelkään myrkyllisiä rauskuja, pelkään vedenalaisten kallioiden teräviä piikkejä. Kun pääsen sukeltamaan, vettä hulahtaa suuhuni. Hätäännyn. Kadotan yhteyden Nikolaosiin. Viskaan maskin aalloille ja kauhon rantaan.

Kiira on saanut kiskottua itsensä paikalle. Kiipeämme kalliolohkareille ja vilkutamme Nikolaosille. Aallot kuljettavat häntä Afrikkaan. Kiira sanoo, että tämä on onnea. Minä varoitan häntä. Kiira ei ymmärrä, hän sanoo, ettei onnessa ole varomista. Roikumme rannalla yli nälän, yli janon. Roikumme, kunnes Kiira punoittaa ja peruuttaa koloonsa. Silloin Nikolaos kiipeää viereeni ihailemaan auringonlaskua. Hän on hiljainen, puhuu vain muutaman sanan. Mieleeni muistuu eilinen suudelma. Oma syyni, minun ja onnen.

Iltayöstä lähikaupungin discossa me bailaamme, Kiira, Cesare ja minä. Nikolaos ei viitsi edes katsoa, vaan pitää silmiä tiukasti kiinni. Eilinen oli harhaa, ajattelen. Hän vihaa naisia.

Aamulla rantataloon ilmestyy sliipattuhiuksinen nuorukainen, miksi aloitankaan ihmisen katsomisen ylhäältä alaspäin, ikään kuin hiuksilla olisi suurikin merkitys? Mies on pukeutunut merivoimien univormuun, ja hän katsoo minua kysyvästi tummia kulmiaan kohotellen. Virnistän. Komistus on Nikolaosin veli, Kostas, ja viikonloppuvapaalla kaksivuotisesta armeijakoulutuksesta. Seisomme yhä vastakkain alakerran eteisessä, kun Nikolaos tulee paikalle. Katson Nikolaosin kasvoja ja niistä paistaa ensin ilo, sitten hämmennys, sitten totisuus. Sentään veli tuli. Mutta hän on jo etäällä taas. Tunnistan itsessäni raivon ja avuttomuuden. Kun yritän kysyä onko jokin hätänä, hän sanoo vain:

– Sleepy girl.

Viittaako hän minuun? Vai Kiiraan, joka yhä nukkuu?

– Time to get some sleep? hän sanoo ja silittää minua poskesta.

Yritän kysyä, mitä hän tarkoittaa, mutta hän on jo kääntynyt puhumaan veljen kanssa. En saa hänestä otetta.

Menen yksin rannalle. Poukamassa kuorsaa mies mahallaan. Asetun istumaan vedenrajaan, kunnes Rantaleijona herää ja tulee luokseni juttua iskemään:

– You know I?

Leijona hulmuttaa harjaansa ja pullistelee lihaksiaan, hän on läheisen tavernan omistaja. Hän pajattaa sekaisin englantia ja saksaa, kysyy missä yövyn. Kun viittaan rantataloon, hän lopettaa keskustelun, nyökkää ystävällisesti ja lähtee.

Kostas kävelee ohitseni. Uituaan hän tulee istumaan seurakseni. En voi jättää tilaisuutta käyttämättä.

– Nikolaos oli niin yrmynä eilen discossa. Eikö hän pidä tanssimisesta?

Kostas katsoo minua.

– Se nyt ei ole mikään ihme.

– Kuinka niin?

– Paikka on täynnä hänen oppilaitaan, Nikolaos ei voi juhlia heidän nähtensä. Eivätkä he hänen.

– Miksei hän sanonut mitään?

– Te olitte varmaan innoissanne?

Jään miettimään Kostasin sanoja. Harmittaa. Jos Nikolaos joutui vasten tahtoaan istumaan iltaa oppilaidensa ympäröimänä, miksei hän sanonut mitään, asia olisi ollut helposti korjattavissa. Tai miksei Cesare sanonut, että Nikolaos vei meidät siis sinne silkkaa kohteliaisuuttaan. Mutta tapahtunut ei silti selitä miehen välinpitämättömyyttä.

Illalla pelataan legendaarinen koripallo-ottelu Kreikka vastaan USSR, Nikolaos käy katsomassa viimeiset minuutit ja suostuu ynähtämään:

– We won.

Ilmapiiri on lenseä. Kiira ja Cesare juhlivat hotellilla mestaruutta samppanjaillallisella, mutta me menemme aikaisin nukkumaan, sillä lähdemme keskiyöllä Ateenaan. Ehdin torkahtaa kevyesti, ennen kuin Nikolaos tulee herättämään minua. Kun hän kumartuu ylleni, näen hänen katseessaan lämpöä. Ehdin jo luulla, että hän painaa huulensa minuun, mutta hän suoristautuukin ylös ja sanoo, että Kostas lähtee yhtä matkaa takaisin, viemme hänet bussipysäkille matkalla junalle.

Menen keittiöön tekemään eväitä. Nikolaosin täytyy käydä Ateenassa hoitamassa työasioita, pääsen samalla katsomaan historiallisia nähtävyyksiä. Kiira jää hotellille, hän viihtyy mofan selässä.

Kostas tulee. Hän on pukenut päälleen jonkinlaisen loma-asun, puolihihaisessa paidassa on neliönmuotoinen tummansinisellä kantattu kaula-aukko, puku on huolettoman valkoinen ja siinä on musta leveä vyö. Hän näyttää hauskalta. Arvelen, että hän on minua muutaman vuoden vanhempi.

Nikolaos tulee. Hän on pukenut ylleen farkut ja valkoisen pikeepaidan. Ranteeseen on ilmestynyt kello. Hän hymyilee minulle ja hoputtaa liikkeelle. Vatsani lävitse humahtaa kuuma. Tunnen itseni heikoksi, hän näyttää suloiselta. Kun he juttelevat toisilleen vapaina ja rentoina, en voi olla tuijottamatta pienimpiäkin yksityiskohtia hänessä: kaulaa, käsivarsia, lantiota.

Meitä onnistaa junassa, saamme vierekkäiset paikat. Tosin seuraavalla asemalla lihavat mustaviiksiset tytöt asianmukaisine paikkalippuineen vievät ne meiltä. Joudumme seisomaan erillemme. Vähitellen juna kuitenkin täyttyy, silloin Nikolaos vetää minut viereensä seisomaan. Äkkiä hän viittaa tyttöihin, naurahtaa ja sanoo, että kreikkalaisen uskomuksen mukaan viiksekkäät naiset ovat aktiivisia sängyssä. Sanon, että se tuntuu varsin kohtuulliselta korvaukselta viiksekkyydestä.

– Entä sinä, pika, sinulla ei ole viiksiä?

Olen opettanut aiemmin, astioita pestessäni, hänelle sanan piika, kun hän on harkinnut pestaamistani palkolliseksi.

– Piiika, sinun täytyy venyttää sitä, piikaa, ei sänkyaktiivisuutta.

Hän kuljettaa sormensa vihjailevasti hameeni vyötärönnauhan alle. Läppään häntä kädelle. Nauramme.

Istumme ensin junan lattialla ja sitten, yhden paikan vapauduttua, sylikkäin mummon viereen. Mummolla on likaiset vaatteet ja nokinen naama. Sitten hajoaa veturi, odottelemme uutta auringon noustessa radan varressa. Matka on riuduttava, mutta me pidämme lystiä muiden kustannuksella. Itsestämme emme uskalla puhua, miksemme siis pilkkaisi inttipoikia, miksemme mustaviiksisen tytön suuta.

Väsyneinä pudottaudumme Ateenan kolmenkymmenenseitsemän asteen helteeseen. Käymme keskustan koulutoimistossa. Katua ylittäessämme Nikolaos pitää kiinni kädestäni aivan kuin en ymmärtäisi pitää varaani.

– Miten olen selvinnyt tänne saakka ilman apuasi Herra Ylihuolehtija? vastustan, vaikka ei hänen otteensa ole tiukka.

Tunnen taas, kuinka mahanpohjaani vihloo. Jätän käden hänen käteensä ylitettyämme kadun, ja hän antaa sen olla siinä.

Menemme tavarataloon ostoksille, pistän menemään drakman toisensa perään, ostan hohtavan sinivihreän uimapuvun, aurinkolasit ja hatun, se tekee markkoina kaksisataa, enemmän kuin mihin olisi varaa. Nikolaosia huvittaa lapsellisen onnellinen ilmeeni. Sitten kävelemme varjoisaan puistoon, käymme istumaan penkille. Äkkiä Nikolaos laskee pään syliini. En uskalla sanoa mitään, hengitykseni kulkee katkonaisesti ja yritän katsella kauemmaksi. Lasken käden hänen poskelleen ja silitän. Kun on minun vuoroni nojata häneen, hän on leikkisä jälleen ja puristaa poskeni. Tekee mieli itkeä, mutta minä nauran, hengitystä salpaa. En ole ennen tuntenut näin. Hän heiluttaa ilkeännäköistä mustapäätä ja sanoo, että taidan sittenkin valehdella ikäni ja olen näin ollen sopiva hänen vaimokseen.

– I love you, minulta pääsee.

Nikolaos tuijottaa minua ja sitten mustapäätä. Sitten hän nousee rajusti.

Olen pilannut tämän. Olen pilannut tämän höläyttämällä suustani jotain niin typerää.

– En tarkoita sillä tavoin, en oikeasti, yritän selittää. – Tarkoitan niin kuin amerikkalaiset sanovat.

Nikolaos kääntyy pois.

– Tai siis tietenkin pidän sinusta, mutta vasta suomeksi sanottuna rakkaudella on oikea merkitys.

Mikä minun on? Suljen suuni ennen kuin pahennan tilannetta entisestään. Nikolaos ottaa laukun ja sanoo, että meidän on mentävä, jos aiomme nähdä kaiken.

Kävelemme ensimmäisten nykyaikaisten vuonna 1896 pidettyjen olympialaisten stadionille. En jaksa kiinnittää katsetta mihinkään, yritän vain pysytellä perässä. Sitten tarvomme uuvuttavan, helteisen ylämäen helleenien kukkuloiden kukkulalle, Akropolikselle. Oikein sitä nauttii kuumuudessa kivipilareiden tuijottelusta. Pääni on täynnä tummia hattaroita. Nikolaos on vaiti. Minne keveä tunnelma hävisi? Nikolaos näyttää Ateena Niken temppelin, Pinakoteekin ja Propylaian, hän puhuu asiallisella äänellä, kysyy haluanko tulla kuvatuksi historiallisella paikalla. Käyn istumaan Parthenonin portaille. Olen aivan voimaton. Äkkiä Nikolaos huolestuu:

– En ole muistanut tarjota sinulle juotavaa, mikä pölkkypää minä olen. Sinä olet tottumaton tällaiseen kuumuuteen. Pois pannulta paistumasta piikaseni.

En jaksa vastata, että osaan pitää huolen itsestäni. Annan Nikolaosin taluttaa minut kahvilaan, annan hänen syöttää ja juottaa minua. Olen näännyksissäni. Kuumuus ja raukea hyvänolontunne ottavat minua valtaansa. Tekee mieli nojata Nikolaosiin.

Emme millään saa taksia, ihmiset vilisevät silmissäni, tuossa houkuttelee joku putiikkiin, tuossa tyrkytetään ties mitä palvelusta, tuossa kumarretaan junan ovella. Olen pyörällä päästäni, uupunut ja kaihoisa. Yritän sinnitellä, etten puhuisi mitään päättömyyksiä enää, etten säikäyttäisi miestä.

Junamatka takaisin on miellyttävämpi kuin tullessamme, Nikolaos on ostanut paikkaliput, nukutuksi en silti juuri saa. Kun pääsemme Patrakseen, juna ei yllätykseksemme kuljekaan eteenpäin. Maanviljelijät ovat hallitusta vastaan kapinoidessaan pystyttäneet radalle barrikadin. Meidän on jäätävä yöksi Patrakseen. Hotellihuoneita on vapaana vain yksi. Kirjaudumme pariskuntana sisään. Nikolaos katsoo minuun merkitsevästi.

– Nyt me ollaan kahdestaan.

Mitä hän tarkoittaa?

– Kahdestaan seitsemännessä taivaassa, hän sanoo ja painaa hissin seitsemättä nappulaa.

Tunnen, kuinka suoneni lyövät valtimoissa. Yritän etsiä hänen katseestaan totuutta. Vitsaileeko hän kanssani, pelotteleeko? Vakuutan itselleni, että en pelkää enkä toivo, ei hänkään ole tosissaan. Katson hänen tekaistua sänkykamari-ilmettään, sen täytyy olla huumoria.

Syötyämme ja peseydyttyämme vetäydymme vuoteeseen. Olen kuin huumattu, Nikolaos on huumannut minut puheillaan seitsemännestä taivaasta, tunnen kuinka avuton olen. Haluan yhtä aikaa sekä heittäytyä hänen syliinsä että käyttäytyä järkevän aikuisen tavoin. Käännyn kuin hidastettuna hänen puoleensa, hänen ihonsa hohkaa kuumana viileiden lakanoiden välissä. Silmäluomeni tuntuvat raskailta, olen antamassa periksi jossain, jota ei ole ennen ollut. Tekee mieli kuljettaa epätietoista sormea pitkin miehen kylkeä, mutta en uskalla liikauttaa itseäni. Kun sitten vihdoin painan nenäni miehen sileään ihoon kiinni, hän ei liikahdakaan. Vasta silloin huomaan että hän on unessa, hän suorastaan kuorsaa!

Tällaista siis on seitsemännessä taivaassa.

Aamulla Nikolaos ehdottaa, että lähtisimme bussilla Bartholomeoon. Koetan muistella, mitä paikkakunnan nimeen liittyy:

– Te haitte auton sieltä ensimmäisenä iltana.

– Niin, perheeni asuu siellä. Menemme tapaamaan heitä.

Säikähdän. En sano mitään. Tiedän vain, että perheellä on rautakauppa ja että Nikolaosin isä on kuusikymppinen ja äiti huomattavasti nuorempi, kuten kreikkalaisilla on tapana. Miksi minua nyt viedään rautakauppiaan eteen? Pitäisikö minun olla otettu? Aivan kuin Nikolaos olisi lukenut ajatukseni, hän selittää että pistäydymme kotona vain hoitamassa pari asiaa. Ei sen kummempaa.

Jännitän koko bussimatkan, vaikkei minulla ole mitään järkevää syytä. Kun laskeudumme bussista, näen edessäni vaaleaksi rapatun rakennuksen, jonka pihalla on laattoja, putkia, betonielementtejä, polkupyöriä.

Nikolaos vie minut yläkertaan ja jättää seisomaan aulan lattialle. En uskalla kurkistella huoneisiin. Tunnen, kuinka lattia hohkaa viileyttä kuumaan päivään. Sitten edessäni seisoo äiti, kiharat hiukset, sävy sama kuin pojallaan, riuskoilla kasvoilla lepää yhtä aikaa epäilevä ja ystävällinen ilme. Nikolaos tulee aulaan.

– Äiti, tässä on Marja, Marja, tämä on äiti.

– Hauska tavata, saan sanottua.

– Marja on Suomesta.

– Niin, se on kaukana pohjoisessa, sanon.

Miksi minun piti tuo sanoa, vähentääkö kaukaisuus jotain uhkaa kenties? Mutta ei äiti näytä siltä, että häneltä ollaan viemässä poikaa. Ei edes siltä, että kohtele nyt hellävaroen poikaani, hän on joutunut paljon kärsimään. Mitä oikein olen kuvitellut? Että kreikkalaismatroonat väijyvät salama tanassa suojelemassa poikiaan skandinaavivampeilta?

Taustalta kuuluu isän ääni, Nikolaos sanoo, että isä on sairastunut ja että hänen täytyy viedä minut Arkoudiin ja palata takaisin hoitamaan asioita. Nyökkään. Minulta ei kysytä mitään. Isoäidistä ehdin nähdä vain jalat sängyn laidalla.

Automatkalla Nikolaos sanoo, ettei minua lasketa. Minun kanssani voi kävellä kadulla käsi kädessä ilman mainintaa. Mutta jos kreikkalaistyttö seurustelisi miehen kanssa julkisesti, hän saisi heittää toivon menemään. Kreikkalaisella tytöllä on maine.

– Eikö muka minulla ole?

– Kuka sitä vahtii?

– Minä!

Nikolaos naurahtaa.

– Siihen sinä oletkin hanakka.

Kuron suuni kiinni ja istun muka happamana. Näin roolit toimivat paremmin, jos minä varaan itselleni kärttyisän roolin, hänen on oltava leikkisä. Irvistän miehelle, mutta silmissäni pomppii ilo. Nikolaosin hymykuoppa syvenee, se on niin syvä, että sen pohjalle muodostuu sininen varjo.

Listaan matkalla poimimiani huomioita miehestä nimeltä Nikolaos, joka istuu vieressäni ja ohjaa autoa sillä aikaa, kun minä tunnen heikotusta polvissa. Ensiksi hän on huolehtiva, liiankin, suorastaan holhoava. Ennen kuin ehdin edes ajatella asioita, hän on jo päättänyt puolestani. Toiseksi hän on järjestelijä. Hän järjestelee lakkaamatta asioita, alkaen rikkoontuneista tavaroista ja loppuen sään huomioimiseen. Kolmanneksi hän on siisti, mitä ei voi sanoa kaikista, junassakin hän etsi suojan allemme ennen kuin istuimme lattialle. Neljänneksi hänellä on periaatteensa raha-asioista ja rakkaudesta. Miehen luonteenpiirteet ovat hyviä sinänsä, mutta ennen pitkää ne luultavasti muuttuisivat rasittaviksi silmissäni.

Vietän päivän rannalla kiviä ja simpukankuoria keräillen. Kiirasta tai Cesaresta ei kuulu mitään. Illalla Nikolaos tulee. Syömme, löhöämme rannalla kuunpaisteessa ja opettelemme numeroita, minä opin kreikkalaiset numerot yhdestä kymmeneen, Nikolaos oppii lausumaan suomeksi numeron yksi. Sitten menemme jälleen – nukkumaan.

Aamulla herään ja huomaan olevani lukittuna yläkertaan. Nikolaos on lähtenyt kauppaan töihin ja unohtanut kertoa minulle, missä vara-avainta säilytetään. Kiira on muuttanut Cesaren luo hotellille, niin ettei minulla ole turvaa hänestäkään. Harkitsen hyppääväni ikkunasta. Sitten kuljetan sormiani ikkunalistojen yläpuolella, oven kamanoilla, purkkien pohjilla, mihin järjestelmällinen ihminen laittaisi avaimen?

Löydän avaimen ennen kuin jouduin paniikkiin, se on makuuhuoneen lipaston laatikossa. Samassa paikassa erään valokuvan kanssa. Pysähdyn. Seison ikkunasta lankeavassa valossa avain oikeassa ja kuva vasemmassa kädessä. Sitten katson. Mies on kumartunut naisen puoleen sopiakseen samaan ruutuun. Naisella on pitkät vaaleanruskeat kiharat, eittämättä kauniimmat kuin minulla. Nainen hymyilee äitelää onnen hymyä. Mies on minun Nikolaosini. Hänen silmänsä säteilevät.

Käännän kuvan, se on päivätty kolme vuotta sitten. Alareunaan on mustekynällä tekstattu: Susannah. Työnnän kulmasta murtuneen kuvan takaisin laatikkoon. Suljen sen. Tässäkö on vastaus kysymykseeni, jonka esitin miehelle ajaessamme Bartholomeosta: Why do you hate women? Miksi sinä vihaat naisia?

Kiira ja Cesare avaavat oven ulkopuolelle piilotetulla avaimella, tietenkin heti vara-avaimen löytymisen jälkeen.

– Olet sä ollu näin pitkään nukkumassa? Mikäs sua väsyttää, Kiira vinoilee.

– Kerrankin näin päin, sanon.

Puristan avainta nyrkissäni. En mainitse mitään kuvasta.

Olen yhtä aikaa surullinen ja voitonriemuinen. Kun Nikolaos tulee, sanon, ettei hän muistanut kertoa, missä vara-avainta säilytetään. Näen, että mies ymmärtää heti mitä on tapahtunut. Hän mustuu, varjot silmien alla syvenevät.

– Nikolaos rakas, minä …

– Hss, mies vaientaa minut vieden sormen suulleni.

Hän lähtee taluttamaan minua värikivirannalle taas. Hän taluttaa jälleen niin kuin sellaista, jota on välttämätöntä johdattaa. Tunnen, kuinka hänen sormensa puristavat rannettani, ja tällä kertaa se on aitoa. Rannalla hän laskee minut makaamaan kivien päälle ja riisuu hellästi paitani. Sitten hän suutelee rintojani, kylkikaariani, suutani, kuiskaa:

– Agápi mu, filisé me.

Hän laskeutuu päälleni, riisuu loputkin vaatteet. Huohotan. Olen valtava, suunnaton, olen merenä, aallot lyövät rantaan, jokin humahtaa läpi, liu´un läpi kerrosten, läpi hiekan laskosten. Toisessa nyrkissäni avain, toisessa värikivet, punainen ja sininen.

Juna saapuu asemalle. Solja herää.

– Sinun vuoro.

Solja ymmärtää, mitä tarkoitan.

– Mitä haluat tietää?

– Miksi me mennään sinne? Bilbaoon.

Solja alkaa kertoa. Hän kertoo samalla, kun jäämme junasta ja vaihdamme toiseen. Hän kertoo, kun juna hajoaa kolmekymmentä kilometriä ennen Bilbaota. Hän kertoo yhä, kun paahdumme ilmastoimattomissa busseissa. Illalla kun tulemme perille, hän on valmis.

Katson ympärilleni, seison Atlantin rannalla. Näen liuskaisia kallionpientareita silmänkantamattomiin, ruohotupsut pitävät tuulessa varansa. Märät hiekkasärmät kiloina varpaillani, suola kirvelee silmiäni. Kallion takaa kuuluu mailapelin läiske. Pienet mummot kulkevat jonossa mustat ristit käsissään. Mitä kauemmas katson, sitä kauniimmalta näyttää. Mutta jalkojeni juuressa haisevassa purossa makaa päätön rotta. Haistan mädän, lahon, piittaamattomuuden, unohduksen.

Solja on heittänyt rinkan selästään. Hän riisuuntuu.

– Alahan tulla, kai sinä yhdestä uinnista selviät kun selvisit nakurannastakin.

Katson korkeita aaltoja.

– Kun selvisit suutelemisestakin Seinen rannalla! hän huikkaa.

Sitten hän sukeltaa. Kävelen rantaveteen. Annan aaltojen huuhtoa varpaitani, imeä pohjan altani. Miksi olen täällä? Mitä oikein pakenen? Mitä kohti pyrin?

– Voitko lainata minulle tuhat euroa? Solja sanoo.

Mietin tarinaa, jonka olen juuri kuullut.

– Minusta sinun ei pitäisi, sanon ja varistan hiekkaa polvihousuiltani.

– Tarvitsen niitä kipeästi. Sinulla rahaa riittää.

– Matkabudjetin mukaan …

– Hiiteen matkabudjetti!

Solja lähtee harppomaan kohti rapistunutta hotellia. Kierrämme sivuovelle, ja Solja etsii tottuneesti avaimen kukkapurkista. Tarkkailen Soljaa matkan päästä. Hän on jotenkin muuttunut, kun tulimme tänne. Vai johtuuko kaikki vain tarinasta, jonka hän kertoi minulle?

Syömme hotellin ravintolassa. Henkilökunta näyttää tuntevan Soljan, kaikki tulevat juttelemaan hänen kanssaan. Kun olemme syöneet jälkiruuan, hän taputtelee suunpieliään, katsoo minua alta kulmien ja sanoo:

– Anteeksi tuo äskeinen. Ethän pahoittanut mieltäsi?

– Ei se mitään.

– En tiedä, mitä tekisin ilman sinua.

Solja lähtee soittamaan puhelua, nojaa otsallaan maisemaikkunaan eikä välitä siitä, että seisoo asiakkaiden edessä. Näen, että hän puhuu lyhyin lausein.

Seuraavana aamuna herään kynsilakan tuoksuun. Soljan varpaankynnet kiiltelevät. Hän on pukeutunut parhaimpiinsa ja sanoo menevänsä tapaamiseen. En kysy mitään. En letkauta kanasta, joka hänen piti kyniä. Sen sijaan sovimme tapaavamme rannalla myöhemmin.

– Sinä voit käydä tsekkaamssa Guggenheimin sillä aikaa, hän sanoo ja pamauttaa oven lähtiessään.

Iltapäivällä seison katselemassa tyrskyissä liukuvia surffaajia. Rannalla kävelee kauniita hyvätapaisia baskeja, yön huumebaskeja, hoikkia, ruskeita, lihaksikkaita. Minä en kuulu joukkoon, minua ei osattu odottaa. Koirat juoksevat kaljun miehen vieressä kieli terävännäköisten hampaiden välistä roikkuen.

Solja saapuu, hän sanoo että on ehdottoman tärkeää, että annan heti hänelle viisisataa. Hän ei jää kuuntelemaan vastaustani vaan lähtee hotellille vaihtamaan vaatteita.

– Se sinun Kiirasi, hän sanoo heti kun tulee takaisin. – En ensin ymmärtänytkään, että hänellä oli rakastaja. Kuinka kätevää, sulho Suomessa ja loveboy etelän lämmössä.

Solja kierähtää hiekalle. Näen että hänen ranteeseensa on ilmestynyt mustelma.

– Eikä ollut.

– Totta helvetissä oli, miksi muutenkaan he olisivat odotuttaneet teillä ja maanneet puoleen päivään. Hän ei vaan saanut kerrotuksi sinulle, kun sinä olet tuollainen siveyden sipuli. Siitä teille se riita tuli, niinhän, Niuho? Sinä pidit sen Suomen pojan puolia, sen paimenkoira Lassin. Pyytämättä! Tiedätkö Marja, sinulla on moraalisi, mutta se sinun moraalisi ei ymmärrä elämää. Et kestä heikkoutta toisissa ihmisissä, se sinussa on, Solja sanoo, pitää tauon ja katsoo palavissaan kohti. – Tule, mennään uimaan!

Solja lähtee puikkelehtimaan pitkillä säärillään kohti aaltoja. Tuijotan hänen menoaan. Mitä Solja sanoi?

Syötyämme illallista rantakahvilassa Solja kysyy:

– Otatko kahvia?

– En pysty.

Solja kohottaa kulmiaan.

– Sinun täytyy alkaa elää. Ei tämä tämmöinen voi jatkua.

– En voi juoda kahvia kello kuuden jälkeen.

– Sinä olet niin helvetin säntillinen koko ajan. Etkö voisi kerran antaa vaan mennä?

– En saa nukutuksi jos…

– Mitä siitä, miljoonat ihmiset eivät saa nukutuksi. Eivätkä he silti jätä elämää väliin. Kokeilisit joskus, hörppää sitä helvetin kahviasi, katso miten käy.

Kaadan kahvia kuppiin käsi täristen. Solja tarttuu käsivarteeni.

– Älä nyt tottele minua, ei sinun tarvitse tehdä niin kuin sanoin, Solja sanoo kyllästyneesti ja kaataa kahvin maahan. – Sinuahan saa opettaa kuin pikkulasta.

– Anna nyt niin minä juon sitä kahvia.

– No juo!

Kaadan lisää. Nostan varovasti kupin huulilleni. Kulautan kerran. Solja katsoo minua arvaamaton virne naamallaan.

– Sehän onnistuu, sinähän juot!

Tupeksin suusta kahvinporoja. Kahvi on pahaa mustaa ja väkivahvaa. Minua alkaa itkettää, mutta Soljaa tympäisee sellainen:

– Sinä olet kuin varjo, ryhditön klooni kahdeksantoistavuotiaasta itsestäsi. Mitä sinä oikein kuvittelit! Tällainen neljännesvuosisatareilitoisinto on naurettava, älytön ajatus sen himokkaan, ahneen kuningatar-Kiiran täitä kihisevästä päästä.

– Kuinka sä voit puhua hänestä noin?

– Nämä ovat sinun omia ajatuksiasi sanoiksi muutettuna. Luuletko sinä, ettei sinua voi lukea rivien välistä.

– Minä rakastan Kiiraa.

– Niin juuri ja juuri tarpeeksi voidaksesi suudella häntä, mutta et tarpeeksi antaaksesi anteeksi.

– Anteeksi minkä?

– Sen sinä parhaiten tiedät.

Solja tempautuu irti. Hän kävelee rantaviivaan, juuri siihen kohtaan, jossa meri vyöryttää hiekan jalkojen alta. Hänen vaaleat hiuksensa sädehtivät kuun valossa.

Vihaan häntä. Ja vihaan Kiiraa. Kyynelet alkavat valua poskilleni suolaisina ja kosteina. Meri huuhtoo minua tyhjiin. Solja on oikeassa. Minun täytyy vapautua kaikesta. Karistaa entinen yltäni. Aloittaa seisomalla tuulessa tässä ylpeässä Baskimaassa, jonka meri on niin aava, niin ääretön ettei se mahdu minun päähäni niin kuin sen ei kuulukaan mahtua. Laskeudun lämpimälle hiekalle. Olen niin väsynyt kaikkeen. Tunnen, kuinka hiekka kulkee yli kasvojeni.

Herään. Solja kumartuu silittämään poskeani:

– Valoisa, se sinä olet, älä koskaan menetä valoasi.

Solja ottaa minua kädestä ja johdattaa rantakahvilaan, jota juuri avataan. Hän sivelee hiekan kasvoiltani ja tuo vesilasin. Kahvilan omistaja kolistelee takahuoneessa. Tunnelmassa on jotain turvallista. Tunnen, että paino on putoamassa sydämeltäni, se tekee lähtöä, pidättelee hetken sanoakseen hyvästit.

Kahvilanpitäjä tulee esiin raa´an vihreässä esiliinassaan, nainen on pyöreä kuin vastaleivottu nisu. Solja lähestyy tiskiä. Nainen tervehtii, Solja vastaa, he puhuvat toisilleen matalalla äänellä. Vaikuttaa kuin he olisivat vanhat tutut.

Myöhemmin, kun pöytään kannetaan sitruunamehu ja sienikeitto, lasken lusikan lautaselle niin, että posliini kilahtaa. Aavistan jo, mitä Solja aikoo. Kun näin hänen pakkaavan rinkkansa huolellisesti, tiesin jo kaiken.

Hiekkaan jäävät jäljet hänen lähtiessään kävelemään avojaloin kuumalla hietikolla. Hänen on kipristeltävä varpaitaan, mutta muistan ­hänen joskus sanoneen, että hän rakastaa poltetta. Sinne hän menee, pelottomasti kohti, ei taakseen katso.

Huokaisen ja käännyn maksamaan. Kahvilanomistaja estelee, sanoo, että kaikki on jo maksettu. Sitten hän neuvoo minulle tien asemalle ja sopivan junan Genovaan, aivan kuin hän jo tietäisi, mihin olen matkalla. Ehkä hän tietääkin. Ehkä hän tietää enemmän kuin minä. Ehkä he ovat puhuneet minusta. Mitä Solja on sanonut? Mitä hän sanoi minulle:

– Sinun täytyy alkaa elää. Älä tyydy varjoelämään.

Mietin rahoja, jotka olen sujauttanut Soljan rinkan taskuun. Yöllä junan ikkunasta näen, kuinka kuu kelluu pinjapuun latvassa. Opin, että ihminen valehtelee pelätessään.

Uusi osa ilmestyy aina lauantaisin.

Lue lisää:

Edellinen osa

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.