Reilaava parivaljakko saapuu Pariisiin, ja Marja alkaa vihdoin kertoa Soljalle vuosien takaisesta kreikkalaisesta ihastuksestaan. Tällä oli auringon raidoittamat hiukset ja ilkikurinen luonne. Marjasta tuntuu, että menneisyys muuttuu aina vain elävämmäksi.

Olemme aamuyön junassa matkalla Amsterdamista Pariisiin. Solja letittää hiuksiani ja odottaa. Olen luvannut kertoa tarinani. Olen luvannut kertoa, kuinka kaksikymmentäviisi vuotta sitten matkustimme Kreikkaan, jossa tapasin Nikolaosin. Silloin olin matkalla ystäväni Kiiran kanssa, Kiiran, jota en ole sittemmin nähnyt, parhaan ystäväni Kiiran.

– No niin no niin? Solja kutsuu tarinaa sormillaan, pitää yllä tempoa.

– Mistä aloittaisin, mietin ja hypistelen mustakantaista päiväkirjaa, johon olen kirjoittanut ensimmäisen reilin tapahtumat. Niitä meidän on tarkoitus tällä matkalla päivittää.

Solja saa letin valmiiksi ja katsoo minua kärsimättömänä. Emme ole tunteneet toisiamme täyttä viikkoakaan, mutta hän johtaa elämääni itsetietoisen kapellimestarin ottein.

– Aloita alusta, hän määrää.

Lähden uudestaan elämäni ensimmäiselle reilille. Lähden kotoa, jossa äiti ompelee uuden vetoketjun farkkuihini. Niistä tulee niin tiukat, että minun pitää avata ketju, jos aion istua. Jo ensimmäinen juna ajaa minut nukuksiin. Aavistus herättää juuri ennen vaihtoa, vetoketju auki. Sitten tapaan Kiiran ja Lassin, Kiiran poikaystävän. Hän saattaa meidät laivaan. Lassissa on jotain liikuttavaa, hän pitää kiinni Kiiran kädestä viimeiseen asti.

Yöllä Kiira viskaa banaaninkuoret mereen, hän on kyllästynyt iskettyään päänsä lasiin. Hän sanoo että kaikki pitää ottaa uusiksi. Ehkä hän haluaa vain kiukutella, kun puolijättiläinen meni pitkäksi koripalloilijan silmien alla. Mutta Kiira on tosissaan, hän tarkoittaa, että uusisimme matkan sitten kun olisimme kyllin vanhoja ja viisaita, jotta voisimme korjata erehdyksemme.

– Tuleeko meistä koskaan sellaisia?

– Olemme jo matkalla.

– Oletko suuttunut minulle jostain?

– En tietenkään, hän sanoo, vaikka on.

Nostan katseeni päiväkirjasta Soljaan. Hän koettaa näyttää huolestuneelta, vaikka on iloinen, sillä hänen päänsä on täynnä taakse jäävää Amsterdamia.

– Miksi se oli suuttunut sulle?

– En tiedä.

– Tiedätpäs, se oli mustasukkainen.

– Mistä?

– Mistä! Kenestä, pitää kysyä.

Tarkoittaako Solja koripalloilijaa?

– Me vain juteltiin.

– That´s it.

Keskityn uudestaan, päätän sittenkin aloittaa siitä, kun saavumme Kreikkaan, siitä kun laskusilta lasketaan alas Patraksessa.

Näen mielessäni Kiiran nojaamassa laivan partaaseen. Lokit kirkuvat. Miehistö maalaa laivan keulaa. Olemme juhlineet yön juhannusta yhdessä aussien ja heidän Finlandia-vodkansa kanssa. Vodka on velvoittanut meitä, samoin kansipaikat. Kiira on polttanut poskensa nukuttuaan päin nousevaa aurinkoa. Hän puhuu aussipojille suomea. Selittää, että on aina halunnut nähdä Kreikan saariston tai ainakin siitä lähtien kun kuuli mantsan maikalta, että Suomen saaristo on vasta toiseksi kaunein. Pojat nyökyttelevät, pyytävät osoitetta.

Laskeudumme maihin ja etsiydymme Youth Hostelliin. Huoneet ovat pieniä, halpoja ja kuluneita. Yön muhkuraisilla patjoilla viruttuamme olemme valmiit siirtymään Kilinisin leirintäalueelle. Vinkin paikasta saamme hostellin siivoojalta. Seuranamme junanvaunussa on kaksi tanskalaistyttöä. Heilläkin on jano. Heilläkin on rinkat selässään. Muita turisteja ei näy, mikä on mielestämme lupaava merkki.

Junaa vaihtaessa ihastelemme asemaa: jos jo asema on sievä, millainen mahtaakaan olla määränpää. Toinen juna, pikkuruinen, vie meidät uudelle asemalle. Otamme taksin, se on täälläkin leveä mersu. Mutta kaikki muu näyttää pieneltä taksin ikkunasta: talot, ikkunaluukut, kukkaruukut, ihmiset, kissat aurinkoisilla seinustoilla. Tanskalaistytöt, jotka halusivat leirintäalueelle, joutuvat hiekkasärkille, ja me, jotka halusimme hotelliin, joudumme leirintäalueelle.

Heti kun näemme paikan, se tuntuu oikealta. Tosin kansainvälisen leirintäalueen virkailija ei puhu englantia, hän puhuu käsiä. Tulkiksemme ryhtyy saksalaismies, hänen välityksellään neuvottelemme itsellemme bungalowin. Rahaa meillä ei ole. Joten jätämme passit pantiksi. Arvelemme viipyvämme kolme yötä. Virkailija antaa avaimen ja käskee palata, jos olemme tyytyväisiä. Vakuutamme että olemme ja palaamme vain, jos emme ole.

Kävellessämme bungalowille tiedän, että olemme perillä, emme vain kääntöpaikassamme, vaan perillä. Kiira on samaa mieltä, bungalow itsessään on hyvä, sijainti mainio, ranta on lähellä, samoin disco. Etenkin discon läheisyys on hyvä, eihän sitä ole avattukaan, vinoilen bilehai-Kiiralle. Suunnistamme rantaan. Lojumme ja annamme katseen kiertää vähäisissä rantaleijonissa. Sitten on päästävä uimaan, juoksemme veteen laahuksenamme joukko pikkupoikia. Heitämme kuperkeikkoja ja seisomme käsillämme.

Kauempana näkyy nuoria, kolme poikaa ja kaksi tyttöä, pelaamassa lentopalloa. Olemme elämämme ensimmäisellä rantalomalla.

Heittäydyn hiekkaan makaamaan. Nukahdan. Näen unta, että taivas putoaa niskaan.

Tulemme Pariisiin, ja taivas jää putoamaan niskaani. Solja on tyytymätön katkokseen. Mutta hän työntyy höyryävään, aamunkosteaan Pariisiin ja nappaa taksin. Ajamme läpi kaupungin. Se on niin kuin se on: vapaiden sielujen temmellyskenttä, melua, juhlaa, kiihkeyttä, hiljentymistä kirkon kaarien suojissa, yhä uudestaan haarautuvia teitä, Y:n muotoisia risteyksiä. Pariisi, jos mikä, on tehty muurahaisten poluille.

Mustakantisen päiväkirjan Pariisia lähestymme sateen sisällä. Silloinkin istumme unen turruttamassa junavaunussa. Näen unta Lassista, joka ruinaa Kiiraa jäämään Suomeen. Kiira puolestaan ei saa nukahdetuksi, hänen täytyy tyytyä jututtamaan konduktööriä, makeaa nuorta pimua. Meitä vastapäätä istuu mies, jolla on jaloissaan suomalaiset Karhut, hinta kaksisataa D-markkaa, kuten hän korostaa. Mies tarjoaa haselnüsseja, me mansikoita. Ikkunaa vasten vihmoo, Kiira loruttaa sääriinsä aurinkorasvaa. Sitten saavumme Gare du Nordiin. Pariisiin!

Muutamassa tunnissa olemme nähneet kaiken: katusoittajat, piirtäjät, infopisteen jonon, tulennielijät, Notre Damin, matkamuistojen myyjät, hotellihuoneen upottavanpehmeän parisängyn, kaapin, pöydän, kaksi tuolia, kaksi peiliä, lavuaarin, bideen, ranskalaisen parvekkeen, isot höyhentyynyt. Mielestämme olemme myös kokeneet kaiken: eksymisen, arveluttavan näköisten miesten karkottamisen, vaatteiden vaihdon, tarkemmin sanottuna sukkien ja kenkien. Eräs Giovanni on kosinut Kiiraa, ja hänen algerialainen serkkunsa Abraham tuhlannut rahansa meihin. Mies on tullut Pariisiin ostamaan auton isälleen. Sen sijaan Kiira saakin saapikkaat ja uljaan takin.

Menemme katsomaan Eiffel-tornia, Lassi on kertonut, kuinka hän oli joskus ymmärtämättömyyttään sopinut tapaamisen sen juurelle. Näen, mitä hän tarkoittaa. Joka tapauksessa Eiffel on upea iltavalaistuksessa. Heittelemme frisbeetä, hylkäämme saattajat ja otamme taksin hotelliin. Se maksaa neljäkymmentäneljä frangia, mutta sightseeing öisessä Pariisissa on sen arvoinen: Eiffel, Louvre, pari tuntematonta palatsia, Seine, Riemukaari, Ooppera. Pyydämme kuljettajaa lausumaan Champs-Élysées yhä uudestaan ja uudestaan. Miten huikean kaunista, märkää ja hivenen surullista kaikki onkaan.

Jäämme hotelli Pierre Dupontin eteen. Naapurihuoneen asiakkailla kukkatapetin takana on erimielisyyksiä, mutta me kaadumme uppopetiimme, jossa ei tyynyä tarvita.

Aamulla herään torventoitotuksiin, ponnistan ylös ja avaan ikkunan. Katu kuhisee elämää. Iloisenväriset markiisit täplittävät näkymää, jossa vilisee shoppailijoita, koululaisia, töihin kiirehtiviä, elämäntapamaleksijoita, kotiäitejä ja koiran taluttajia: sessejä näyttää olevan söpöistä pikkupuudeleista omanarvontuntoisiin saksanpaimenkoiriin. Myymälät levittäytyvät kadulle, ruukkuistutukset suojatielle. Hurmaavat aamupariisilaiset ovat kerta kaikkiaan valloittaneet kaupunkinsa.

Syömme aamiaisen rapeine patonkeineen ja täydellisine maitokahveineen. Sen jälkeen olemme valmiit sekoilemaan metrotunneleissa. Koska olemme jo lähdössä seuraavaan kaupunkiin, pyrimme rinkat selässä Louvreen, josta ei löydykään säilytystilaa:

– No no, your luggages are too big.

Liian isot, meidän söpöt keltaiset Haltimme!

– Hyytyköön hymysi Mona Lisa! Kiira kiroaa typyn alimpaan museohelvettiin.

Harmissamme vetäisemme viisi kilometriä länteen ja viisikymmentäseitsemän metriä ylös. Pysähdymme vasta Eiffelin ensimmäisellä tasanteella rinkat yhä selässä, mikä huvittaa brittipoikia.

– We are serious, don´t laugh!

En viitsi lukea Soljalle tuota kaikkea. En viitsi edes ehdottaa, että lähtisimme samaan myllyyn. Toki olen ostanut frisbeen mutta antanut sen saman tien ohikulkeneelle pikkupojalle. Jos menemmekin Eiffelin juurelle, tuskin jaksamme jonottaa ylös, sillä tunnen, että olen väsynyt, että niskaani särkee ja että Pariisi puristuu ympärilleni, vaikka olemme sen kanssa hyvissä väleissä. Olemme löytäneet viihtyisän hotellin Rue de Montorqueililta ja nukkuneet tunnin kaksi. Näin unen, jossa olin synnyttänyt pienen tyttölapsen ja vein sen vaunuilla puistikkoon tuntemattomassa kaupungissa, mutta kun palasin hakemaan vauvaa, en löytänyt puistikkoa, johon vaunut olin jättänyt; koko kaupunki oli muuttunut toiseksi, puut kadonneet rakennusten joukkoon. Itkien vaelsin toisiksi muuttuneiden rakennusten välissä ja minun oli herättävä, vaikka ehdin ymmärtää, että jos heräisin, en löytäisi vauvaa koskaan.

Mistä uni tuli? Muistan lauseen mustakantiseen päiväkirjaan teipatusta leikkeestä: unien avulla voi löytää uusia oivalluksia. Mitä minun tulisi oivaltaa?

Tuntuu, että sekoitan asioita paitsi unessa myös valveilla, Solja on välillä olevinaan Kiira ja toisinpäin, olemme taas nuoria emmekä sittenkään ole, kaupunki pysyttelee hämmästyttävän muuttumattomana, eikä sittenkään pysy. Nikolaos on tulevinaan vastaan ihmisjoukossa, mutta lähemmin katsottuna mies onkin vieras. Kaipaanko Nikolaosta niin, että sijoitan hänet mielessäni Pariisiin? Olenko ylipäänsä lähtenyt matkalle vain tavatakseni hänet, kuten Solja sanoi? Miksi ajattelen häntä? Voinko olettaa, että hän olisi kaikkien näiden vuosien jälkeen vapaa tai edes elossa?

Soljan mentyä suihkuun otan päiväkirjan ja annan sen aueta vapaasti. Esiin pulpahtaa keskustelu Nikolaosin kanssa tai Nickin, kuten hän käskee itseään kutsuttavan.

– Miten kaikki aina luuleevat, ettei ulkomaalaiset osaa lausua niiden nimiä, että on oltava joku helppo versio?

– Koska useimmat näyttävät sekä tyhmiltä, huonomuistisilta että hassuilta. Sinä esimerkiksi, tiedätkö että sinulla on tapana pitää suuta auki?

– Niin?

– Se näyttää pöljältä, vaikka oikeasti olet välkky. Et vaan tajua sitä.

– Välkkyyttä?

– Pöljyyttä.

– Tykkään siitä, miten kehut ja loukkaat yhtä aikaa.

Hän sivelee olkaani. Laskee käden nopeasti, niin että epäilen aistejani.

– Onko tämä sinun tapa houkutella miehiä, suu auki?

Suljen kirjan nopeasti. Muistot tulvivat padon yli. Avaan ikkunan kadulle ja koetan keskittyä nykyhetkeen. Äkkiä muistan tarkkaan hajut, maut, Nikolaosin lihasten muodon niiden jännittyessä ympärilleni. Mitä minulle tapahtuu? Onneksi Solja tulee suihkusta, ja olemme valmiit lähtemään kahvilaan. Yritän sulkea Nikolaosin mielestäni tarkkailemalla ympäristöä.

Mutta kahvilassa minulla on taas aikaa. Nikolaos suutelee minua poskille niin kuin tuo vanha herrasmies tyttärentytärtään, juuri sillä tavoin hänellä oli tapana kiusoitella minua, kun olimme julkisella paikalla. Miksi muistikuvat tulevat näin vahvoina? Entä uni? Mitä ne yhdessä haluavat viestittää minulle?

Katson, kun Solja yrittää tilata kahvia ja croissantteja, eikä tarjoilija ole ymmärtävinään. Solja on vaihdettava ranskaansa, joka on surkeaa, mutta tarjoilija ottaa heti tilauksen vastaan.

Huokaisen. Olen niin jäykkä. Minun pitäisi enemmän luottaa intuitioon. Ehkä olen jo hieman oppinutkin. Mitä muutakaan tällä matkalla on tehty kuin luotettu intuitioon? Eivätkö valinnat ole perustuneet siihen? Olenhan täällä ennestään tuntemattoman naisen kanssa, tämän Soljan, josta tuskin tiedän muuta kuin sukunimen, asuinpaikan ja sen että aamuyöstä hän kuorsaa. Entä Kööpenhamina, tuskin tietoisesti olisin viettänyt iltaa suomalaisnuorten parissa? Tai miksi Amsterdamissa olisin mennyt alastomana tuntemattomien ihmisten keskuuteen, laskeutunut paljaana kuumaan rantahiekkaan? Mitä pidemmälle matkaa, sitä enemmän metkaa, kuten Solja sanoo.

Lähdin tälle matkalle kohdatakseni ihmisiä. Itseni myös. Vaikka arjessa olen joutunut liikaakin tutustumaan omaan napaani. Minun on aika laajentaa reviiriäni! Viime kerrasta on liian pitkä aika. Nikolaosista liian pitkä aika. Huumaantumisesta liian pitkä aika. Uskalla Marja, uskalla!

– Mitkä sulla on fiilikset? Solja herättää minut todellisuuteen.

– Kuinka niin?

– Näytät huolestuneelta.

– Huolestunut keski-ikäinen nainen Pariisissa.

– Älä aina ota ikää esille, se on niin …väsyttävää. Kerro vielä siitä kreikkalaisesta.

– Taivas putoaa niskaan?

– Niin siitä.

– Se olikin pallo.

Hörppään kahvia ja suljen silmäni. Alan kertoa. En tarvitse kirjaa, olen juuri lukenut kohdan.

Tunnen valon kasvoillani. Vihdoinkin lämpöä. Olemme tulleet perille. Huumaavaan kuumuuteen, virvoittavaan merituuleen, säksättävien heinäsirkkojen paratiisiin, jossa liikkumattomuus on hyve. Äkkiä pallo putoaa niskaan. Säikähdän ja kimmahdan polvilleni. Hän tulee. Harppoo vasten aurinkoa. Varjostan kädellä silmiä. Kiira on mennyt jonnekin.

– Nielaisitko sinä sen? mies virnistää härnäävästi.

Ehdin nähdä, että hänellä on ruskeat pehmeänkuohkeat hiukset, siloinen vartalo, poikamaiset kasvot. Suljen suuni. Mies hekottaa minulle avoimesti. Vilkaisen sivulleni, missä Kiira nyt on, kun hänen piikittelevää kielitaitoaan tarvittaisiin?

– Keitä nuo naiset ovat? huomaan kysyväni.

Järkytyn, mutta en saa kysymystä enää takaisin. Mies vilkaisee taakseen. Sieltä lähestyy kaksi jumalaista amatsonia, pitkiä kuin sankarittaret kreikkalaisessa mytologiassa. Tai ehkä sittenkin hivenen patsasmaisia, kenties jopa torsoja?

– Ketkä, nuoko? Pelkäätkö kilpailua?

Irvistän. Vilkuilen jälleen sivulleni, jos Kiira ei nyt heti tule, en tiedä, mitä tulen tekemään.

– Kuka se on? kysyy ensimmäisenä lähestyvä nainen.

– Eikö se osaa englantia? kysyy toinen, olenko näkevinäni vinon hymyn hänen kasvoillaan.

– Osaa se, se on huolestunut teidän viehätysvoimastanne, mies sanoo nauraen, mutta katsoo minua tarkasti silmiin ja ojentaa käden.

Samassa hän on vetänyt minut ylös hiekasta. Hän laskee käteni irti ja jään etäälle hänen lämpöä uhkuvasta vartalostaan.

Toiset miehet huutavat pelikentältä ja naiset kääntyvät menemään, vastahakoisesti, olen huomaavinani. Sitten mies tarttuu taas käteeni ja johdattaa minut varjoon, vaikka yritän sanoa että olen tullut tänne asti ottamaan aurinkoa. Hän ei välitä vastusteluista vaan esittäytyy ja kysyy nimeäni. Silloin alan yllätyksekseni puhua, mainitsen hänelle tuosta ulkomaalaisille tyrkytettävästä lempinimestä, vaikka itse nimikin on kaunis: Nikolaos.

Miestä huvittaa. Silloin vasta oikein tajuan. Mitä minä oikein teen? Puhun englantia ventovieraan miehen kanssa, joka pitää yhä kiinni kädestäni. Minua alkaa kiukuttaa, mies on houkutellut minut ansaan, kaikki on hänen syytään. Minulta on hetkessä riistetty luontainen arvokkuuteni ja päälle päätteeksi vielä arvostelukyky. Kiskaisen käden pois. Miestä huvittaa yhä enemmän.

– No mistä asti sinä olet tullut vaalea kaunotar?

– En minä ole mikään vaalea, enkä kaunotar, kivahdan.

Tämäkin vielä, mistä alkaen olen puhunut vihoitellen uusille tuttavuuksille. Onneksi Kiira ilmestyy samassa. Huokaisen helpotuksesta. Kohta mies alkaa tuijottaa Kiiraa, niin kuin niillä on tapana. Mutta Nikolaos tuskin vilkaisee Kiiraa, joka alkaa vilkkaasti kertoa matkastamme. Minä saan tarpeekseni, käännyn kannoillani ja lähden. Ensin tosin väärään suuntaan, mutta korjaan sitä, korjaan kerta kaikkiaan ja palaan bungalowille. Jossa meitä odottaa ongelma.

Kohotan katseeni. Solja hymyilee jotensakin ärsyttävästi.

– No?

– Jatka vain muruseni, hän sanoo.

Mutta minä en saata jatkaa. Kaikki on jotenkin liikaa, tuntuu kuin haluaisin itkeä ja nauraa yhtä aikaa. Mitä tämä nyt on, olenko rakastunut muistoihini?

Lähdemme kävelemään Centre de Pompidouhun. Mutta samanaikaisesti kun etenen Pariisin vilkkailla kaduilla, missä joka kulmauksessa saa pitää varansa, ajatukseni karkaavat Kilinisin leirintäalueelle.

Bungalowille päästyäni saan huomata, että rinkkamme ovat hävinneet. Otan pari kiihtynyttä askelta ennen kuin huomaan lapun pöydällä. Se on kutsu vastaanottoon. Juoksen respaan sydän hakaten, tällä kertaa paikalla on englannintaitoinen vastaanottovirkailija. Ehdin jo huojentua, mutta mies alkaa huutaa minulle. Ymmärrän mekastuksesta sen, että hän luulee, ettemme aio maksaa. Vannon että maksamme heti kun täältä löytyy jonkinmoinen rahanvaihtopiste. Mies väittää edelleen meitä varkaiksi, vaikka on itse vienyt rinkkamme. Alan saada tarpeekseni kreikkalaisesta vieraanvaraisuudesta. Minäkin korotan ääntäni ja sanon, ettei tämä ole parasta mainosta leirintäalueelle. Hän huutaa, ettemme me ole ensimmäiset emmekä myöskään viimeiset asiakkaat. Otan pöydältä kynän ja teen pistoliikkeen, jos ukko ei nyt heti kättelyssä anna rinkkojamme ja passejamme takaisin niin hän saa… mistä? kynästä?

Juuri silloin kuulen rykäisyn, käännyn kynä kädessä ja kenet huomaankaan: Nikolaos seisoo Kiiran kanssa takanani. Mies hymyilee tuota ärsyttävää hymyään. Nykäisen kynän alas ja irvistän jälleen. Mihin hyvät tapani ovat kadonneet? Nikolaos ryhtyy selvittämään tapausta, ja Kiira auttaa häntä. Minut on sysätty syrjään, saan sivusta seurata kuinka Nikolaos maksaa pyydetyn varaussumman, rinkat ja passit ojennetaan tiskin yli ja sanomme hyvästit hyväntuuliseksi muuttuneelle vastaanottovirkailijalle. Ovella käännyn kannoillani ja palautan kynän, vastaanottovirkailija ottaa sen vastaan kohotellen muka pahoittelevasti olkapäitään. Mihin hourulaan olemme tulleet?

Ajamme taksilla hotellille, nostamme rahaa, maksamme taksille ja Nikolaokselle. Hän viittaa meidät terassille.

– Tämä on kallis paikka, hän sanoo.

– Meillä on rahaa, sanon ja heiluttelen setelitukkoa, jonka hän on jo nähnytkin, sillä tarvitsimme hänen kielitaitoaan myös rahanvaihdossa.

– Tiedän halvemman paikan, tulkaa, hän sanoo.

Kiira nyökkää, eikä kumpikaan heistä ota lukuun vastustelujani. Nikolaos vislaa, paikalle ajaa mofa, kuljettaja esittäytyy Cesareksi. Tämä säkkärätukkainen mies vie meidät vuorotellen pienen talon eteen. Talossa on kolme huonetta, keittiö ja suihku. Nikolaos sanoo, että voimme saada huoneen vuokratuksi halvalla.

– Kuinka halvalla, tivaan, mutta Kiira ja Nikolaos lyövät jo kättä päälle.

Sitten Kiira hyppää Cesaren mofan kyytiin ja häviää jonnekin. Huokaan. Tunnen olevani ansassa. Nikolaos laittaa kattilan tulelle, talo on siis hänen asuntonsa. Pyytämättä hän kertoo asuvansa talvet sisämaassa perheineen, isän ja äidin kanssa siis, hän korjaa. Työkseen hän opettaa kemiaa ja fysiikkaa lukiossa. Iänkin hän mainitsee, se on kaksikymmentäkuusi.

– Niin vanha, minulta lipsahtaa.

– Niin, olen jo siinä iässä että etsin itselleni puolisoa, Nikolaos kääntyy minuun päin paistinlasta kädessä.

– Kuinka vanha sinä olet?

– Kahdeksantoista.

– Liian vanha, Nikolaos sanoo ja kääntyy lorauttamaan öljyä pannulle.

– Liian vanha? haukon henkeäni.

– Auttamatta. Etsin vaimoksi viisitoista vuotta itseäni nuorempaa niin kuin on tapana.

– Miksi?

– Että olisi joku, joka huolehtii minusta vanhana.

Mikä sovinisti! Kiusoitteleeko hän vai onko hän tosissaan? Selän puolelta häntä on vaikea lukea.

– Fysiikan maikkana varmaan osaat laskea, ettet voi avioitua moneen vuoteen.

– Niin, ehdin tuskastua monet kerrat.

Hän taitaa vedättää minua. Äkkiä huomaan olevani yhä bikineissä. Lähden menemään.

– Älä suotta vaihda, Nikolaos huikkaa keittiöstä. – Kohta alkavat aallot.

– Mitkä aallot? Et sinä voi tietää, milloin menen uimaan ja milloin en.

– Et ainakaan ennen syöntiä.

Kiukuttaa. Tekee mieli sanoa, että meillä päin uidaan ensin ja syödään sitten, mutta en halua venyttää keskustelua. Menen terassille kirjoittamaan päiväkirjaa.

Mutta kun aallot tulevat menemme mereen. Se on huimaa ja ihanaa, vaikka minua pelottaa ensin. Nikolaos ui yhä kauemmas, eikä minun auta muu kuin mennä perässä, kunnes tulemme matalampaan kohtaan. Heittäydymme yhä uusiin aaltoihin. Huomaan, että joka seitsemäs aalto tulee musertavan suurena. Osaamattomuuttani vedän vettä keuhkoihini ja hätäännyn, mutta siinä Nikolaos onkin. Hän kannattelee minua seuraavien aaltojen yli. Ehdin tuntea hänen lihaksikkaan vartalon ja painua rentona ja avuttomana häntä vasten, mutta heti kun pääsemme selvemmille vesille, hän pudottaa minut tylysti sylistään.

– Kaunotarta olisi kantanut pidempääkin, mutta sehän sinä et ole, vai mitä? hän tuumaa ja lähtee menemään rantatalolle.

Minun on puuskutettava perässä. Mitä tämä nyt on, ensin pidellään kuin merenneitoa ja sitten tömäytetään hietikolle.

Sisällä Nikolaos sekoittaa minulle drinkin. Epäröin ottaa sen vastaan, ja hän huomaa sen.

– Älä huoli, ei siinä ole tyrmäystippoja. Mutta jos…

– … olisin kauniimpi, niin olisi.

– Niin juuri!

Skoolaamme laseilla ja maistan varovasti. Nikolaos sanoo, että koska ystävääni ei näy, voin aivan hyvin lähteä hänen mukaansa. Hän lähtee menemään saman tien, tuskin ehdin vaatteita vaihtaa, kun minun on jo kipitettävä hänen perässään yli kuumien polttavien kivierämaiden, aavikoiden ja arojen, kunnes lopulta saavumme kylään nimeltä Arkoudi. Epäilen, että kävelimme ympyrän. Nikolaosia naurattaa, kun hän huomaa, että helmani on täynnä kotiloita. Hän väittää, että minulle tulisi vielä runsaasti tilaisuuksia kartuttaa kivikokoelmaani.

Korjaamon edessä hän juttelee kurttuisen vanhan miehen kanssa. Vaikuttaa, että he puhuvat myös minusta, mutta en voi puolustautua millään tavoin. Lopuksi vanha mies ottaa kiinni poskestani, puristaa sitä kuin aikoisi haukata palan ja iskee silmää. Sitten hän sanoo jotain.

– Mitä se oli? kysyn, mutta Nikolaos ei ole kuulevinaankaan, hän on menossa taas.

Ohi ajaa auto verkkaisesti. Päät riippuvat ikkunasta kuin kypsät melonit.

– Mitä tämä nyt on?

Mutta mies vain harppoo eteenpäin, kunnes äkkiä olemme taas saman hotellin pihassa. Siellä siivoojamummot tekevät Nikolaosille merkitseviä eleitä. Alan saada tarpeekseni. Pysäytän miehen ja asetun eteen seisomaan:

– Ala kertoa! Miksi kaikki tuijottavat ja virnuilevat?

Kuin ohimennen Nikolaos mainitsee, että ne luulevat, että hänellä on naisystävä, vihdoinkin.

– Miten niin vihdoinkin?

– Kaikki tietävät että vihaan naisia.

– Miksi?

Mutta Nikolaos ei jää selittelemään, vaan astuu hotellin ovesta sisään ja marssii aulaan. Baaritiskillä Cesare parhaillaan tarjoilee Kiiralle long drinkin eli puolitoista litraa vettä.

– Onko sinulla auringonpistos? kysyn kun katson Kiiran kulauttelua.

– Ei vaan onko sinulla, Kiira sanoo ja pyyhkii suuta. – Miten muuten on selitettävissä, että et istu kirjoittamassa päiväkirjaasi vaan puhut vieraita kieliä kanssaihmisille?

En ehdi vastata, sillä Cesare pyytää meitä pelaamaan backgammonia. Pelaan Kiiraa vastaan ja olen niin terävänä taas. Onneksi Nikolaos auttaa ja tekee ratkaisevan siirron – läpsäyttää pelilaudan kiinni, ennen kuin olisin hävinnyt häpeällisesti – kaikki nappulani olivat kiikissä. Sitten juttelemme saksalaisturistien kanssa, Kiira ja minä, Nikolaos ja Cesare lähtevät hakemaan autoa.

Menemme rantatalolle kaunistautumaan ja vaihtamaan vaatteita. Niitähän onkin mitä vaihtaa, huokaisen, kun punnitsen kahden hepeneen väliltä. Valitsen hihattoman, ruskeavalkokukkaisen mekon. Kiira pukeutuu sortseihin ja upeaan brodyyripaitaan, miten hän on onnistunut kuljettamaan sen niin sileänä.

Sitten onkin jo aika lähteä illalliselle. Nikolaos ja Cesare tulevat hakemaan meitä sovitusti puoli seitsemältä. Miehet ylistävät Kiiraa, minullekin ynähdetään hyväksyvästi. Tarjoilija ottaa tilauksen ja kantaa jo saman tien valtavat lautaselliset ruokaa pöytään. Toiset ahmivat mustekaloja ja moussakaa. Perään he litkivät veteen sekoitettua ouzoa. Minä näykin salaattiani ja juon pillillä Seven uppia, olen kuin mikäkin lapsi. Sitten eteeni kannetaan perunoita ja kotletteja. Hiki kihoaa otsalleni. Nikolaos leikkaa lihapalan ja tarjoaa sitä. Minun on avattava suuni, vaikka Kiira katsoo vahingoniloisena vieressä. Perunoiden kohdalla nieleskelen yhä hartaammin.

Kiira ja Cesare ajautuvat romanttiselle kuutamokävelylle, minä suuntaan aallonmurtajan rumille betonilohkareille; toisilla nyt vaan on tajua näistä asioista. Nikolaos on jäänyt maksamaan laskua, mutta hän huomaa heti, missä olen. Juttelemme muutaman sanan ja heittelemme veteen kiviä, kunnes rakastavaiset malttavat tulla takaisin. Palaamme Nikolaoksen kesäasunnolle, Kiira ja Cesare sulloutuvat yhteen makuuhuoneista. Me jäämme istumaan terassille.

Katson miehen ylpeää profiilia. Tekee mieli kysyä, miksi hän vihaa naisia.

– Kysy vaan, Nikolaos kääntyy yllättäen puoleeni. – Sitähän sinä ajattelit, pettymystäni naisiin.

Nikottelen, ei kai tästä voi perääntyä. Sitä paitsi yhtä hyvää tilaisuutta ei ehkä tule toiste:

– No?

– Tykkään siitä, kun töksäyttelet, poikkeat täysin muista naisista, joita täällä pyörii.

Ihmettelen pitäisikö minun olla otettu.

Katson häntä tarkemmin. Hänen poskipäänsä ovat korkeat, nenä on suora, ei ollenkaan niin kuin kreikkalaisissa maljakoissa, hampaat hohtavat valkoisina ruskettuneita kasvoja vasten, hiuksia on aurinko raidoittanut. Hän on pakahduttavan ihanan näköinen, kuin olisin avannut pääsiäismunan ja maistanut jotain yllättävän hyvää. Teen huulillani liikkeen. Nikolaos huomaa sen.

– Mitä nyt?

– Maistut varmaan suklaamunalta, sanon haaveksien.

Sitten huomaan mitä olen sanonut, mutta se on myöhäistä. Nikolaos kaappaa minut syliinsä ja juoksuttaa rantaan, uhkaa heittää veteen. Kiljun ja taon häntä nyrkeillä. Nikolaos pudottaa minut maahan.

– Ei noin puhuta sen jälkeen, kun toinen on sanonut pettyneensä naisiin. Ai niin unohdin: et ole kaunis etkä vaalea, kohta varmaan väität, ettet ole nainenkaan.

Avaan suuni teatraalisesti.

- No niin tuota juuri tarkoitan, Nikolaos sanoo ja peittää kädellään suuni. Toisen kätensä hän vie alaselkääni vasten.

- Lopeta, näykkään häntä korvasta ja vapautan itseni, minua alkaa naurattaa.

Hän ottaa askeleen taaksepäin, astuu taas kohti, muodostaa huulillaan tuntemattoman sanan. Hän hymyilee raukeaa hymyään, silittää kaulaani ja vetää niskahaivenista. Sitten hän taivuttaa päätäni hellästi ja suutelee. Uppoan. Uppoan syvänsiniseen, auringonlaskunjälkeiseen. Suljen ovia, kuljen käytävää ja avaan uusia. Tällaistako se on? Avautua ja sulkeutua, kuin kiduksilla hengittäen. Toinen suudelma on painava, hän painaa suuta huuliani vasten pitkään kuin seisoisimme suvun edessä alttarilla. Tyrskähdän.

- Mikä on?

- Ei mikään, et sinä ymmärtäisi.

- Olen siis mielestäsi hassu? Tyhmä?

- Oletko nyt onnellinen?

Äkkiä herään ajatuksistani, seiwsomme Soljan kanssa Centre de Pompidoun lasiputkessa. Miten me tänne jouduimme? Solja osoittaa jotain taustalla näkyvää. Nyökkään:

- Kyllä, se on Sacré-Cœur. Tiedätkö että siellä järjestetään öisin rukoushetkiä, mutta ne ovat niin suosittuja että tilaus pitää tehdä etukäteen. Mutta sinne voi mennä myös päivällä, ihan vaan katselemaan. Sacré-Cœurin hämyyn katoava kupoli saa ajatukset kohoamaan. Se on mystisin käymistäni katedraaleista, ja olen sentään käynyt yhdessä jos toisessakin.

Mitä minä nyt? Puhun kuin matkaopas.

- Nikolaos muuten vihasi naisia, sanon sitten.

Mikä minun on? Kärsinkö nestehukasta?

- Mitä sanoit kultaseni, Solja kysyy. – Sanoitko että tämä elämäsi mies vihaa naisia?

Uusi osa ilmestyy aina lauantaisin.

Lue lisää:

Edellinen osa

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.