Koko totuutta miehestä Ruusu ei uskalla kuitenkaan kertoa. Hän käy ruumishuoneella tunnistamassa Tonin, jonka kuolinsyystä poliisi on hyvin epäileväinen. Tilalle saapuu epäilyttäviä tyyppejä vierailulle.

Ruusu heräsi vasta seitsemän jälkeen. Tuli kiire. Hän irtautui vieläkin kuorsaavan Marcon kainalosta perunakellarin patjalta, kävi hätäisesti suihkussa ja noukki vaatteensa pukuhuoneen lattialta.

Ulkona paistoi aurinko. Ruusu nousi portaita onnellisena, avoimin aistein. Valmiina uuteen päivään.

Äiti oli kahvilla keittiössä, Eevi potalla ja pojat näköjään jo ulkona temmeltämässä.

– Huomenta, Ruusu sanoi ja suuteli Eeviä. Hyvä ettei suudellut äitiäänkin.

– Äittä, Eevi sanoi ja näytti mummoaan. – Mummo.

– Nukuitko sä kellarissa? äiti kysyi viattoman näköisenä. Se ennusti pahaa, mutta Ruusu ei välittänyt. Hän oli hyvällä tuulella.

– Kävin vaan suihkussa, Ruusu sanoi ja kaatoi kannusta kahvia mukiin.

– Pitkä suihku, äiti sanoi. – Me tultiin muksujen kanssa alas jo kuuden maissa. Yli tunti sitten.

Ruusu tuhahti.

– Mikä hiton kuulustelu tää nyt on? Isä aina valitti, jos mä olin liian kauan suihkussa. Pitääkö sunkin nyt alkaa? Jos sä haluut asua täällä, sä saat tottua siihen, että mä lutraan lämpösen veden kanssa just niin pitkään kuin haluan.

– Ihan vapaasti, äiti sanoi. – Sinähän sen sähkölaskun maksat. Ja vesilaskun.

– Niin maksankin.

Juuri kun Ruusu oli istuutumassa puusohvalle kahvimukin kanssa, äiti katsoi häneen alta kulmain ja kysyi:

– Minkä takia sä piilottelet sitä miestä kellarissa? Onko se joku rikollinen, vai?

Ruusu veti kahvia väärään kurkkuun, iski kyynärpäänsä sohvan päätyyn ja kaatoi mukin syliinsä.

Äiti otti mukin hänen kädestään ja tarjosi talouspaperia.

– Älä nyt hyvä likka tukehdu siihen rakkautees.

Ruusu riisui kahvisen T-paidan päältään, pyyhki kahvia farkuistaan ja köhi vielä kahvia keuhkoistaan.

– Mi… Mistä sä tiesit?

– Mä oon sun äitis. Mun kuuluu tietää sun asias. Luulitko sä tosiaan, etten mä kuullut eilen, kun sä tulit sen jätkän kanssa sisään ja rymistelit alakertaan. Autossako se piilotteli koko sen ajan, kun me juteltiin täällä?

– Kävi se navetan nurkalla.

– Kuka se on? Äläkä nyt sano, ettei kuulu mulle. Kyllä se kuuluu. Mä oon sun lastes mummo, enkä mä haluu että sä huseeraat täällä ihan kenen kanssa tahansa. Muksut on sun vastuullas.

Tänä aamuna Ruusu ei osannut suuttua äidilleen. Ei vieläkään.

– Ei se oo kuka tahansa, hän puolusti miestään. – Se on Marco ceellä.

– Ihme sukunimi. Seellä.

– Mä sanoin ihan samaa, kun kuulin sen ekan kerran.

– Mikä sen jalassa on?

–Se oli moottoripyöräonnettomuudessa.

– Missä sä siihen tutustuit?

”Enkö mäkin saa joskus olla onnellinen?”

– Salessa. Se oli samaan aikaan kassalla ja auttoi mua kantamaan kamat autoon ja tarjos meille kahvit ja jätskit.

– Ja sä pyysit sen heti kellariis.

– On me nähty muutaman kerran tässä välissä. Älä nyt viitti, äiti. Enkö mäkin saa joskus olla onnellinen?

Äiti hymyili.

– Sun onneeshan mä toivonkin. Ja muksujen. Mutta sun onnes tahtoo aina jäädä niin lyhyeks. Kannattaisko sun joskus vähän harkita, kehen sä haksahdat?

– Mä oon kolkytkolme ja kolmen lapsen mutsi. Mä en voi enää kauheesti ootella. Mun aikani on kohta ohi.

– Mä oon kuuskytkolme ja leski. Entinen parturi-kampaaja, sairaseläkkeellä väriaineallergian takia. Silti mulla on vielä mieskavereita.

– On vai? Ruusu ihmetteli. – Et sä oo kertonut.

– En kai mä nyt kaikkee sulle kerro. Mutta kyllä mä ymmärrän, että muksut ja eläimet rajoittaa sun seurusteluas aika lailla. Me vaikka lähetään pentujen kanssa kylän rantaan uimaan, niin saatte olla vähän aikaa rauhassa sen Marcos kanssa.

– Kiitos, Ruusu sanoi. – Mutta…

– Mutta mitä? Enkö mä saa kertoa kellekään Marcosta?

Ruusu väisti äidin katsetta, meni pyyhkimään Eevin pyllyn vaikkei tyttö vielä pyytänytkään.

– Tää on niin tuore tapaus…

Äiti sanoi ymmärtävänsä. Ruususta tuntui, että se jopa tarkoitti mitä sanoi.

– Kerroitko sä sille mun oikeen nimeni? Marco ärähti.

Hän istui pukuhuoneen penkillä, ja Ruusu puhdisti hänen reidessään olevaa ampumahaavaa.

– Jos se nyt on oikee. Enhän mä edes tiedä sun sukunimeäs.

– Mitä muuta sä kerroit?

– Että sä oot joutunut moottoripyöräonnettomuuteen. Ja että me tavattiin Rengon Salen kassalla, ja sä autoit mua kantamaan kamat autoon ja tarjosit mulle ja muksuille kahvit ja jätskit.

– Mitä jos sun äitis kysyy pennuilta?

– Ne nyt puhuu mitä sattuu. Mutta sun pitää näyttäytyä äidille. Se voi muuten epäillä, että sulla on jotain salattavaa. Vaikka että sä oot joku rikollinen.

– Minäkö rikollinen? Marco naurahti. – Mä oon Marco Nieminen eikä mulla oo mitään salattavaa.

– Ceellä vai koolla? Oikeesti?

”Kuules nyt Nieminen. Vai ootko sä Niemone?”

– Oikeesti Ceellä. Mutsi halus, että mulla on kansainvälinen nimi. Sitä paitsi faija oli italialainen. Ainakin se sanoi mutsille niin.

– Tunnetko sä isääs?

– Tunnetko sä monta italialaista, jonka sukunimi on Nieminen?

Ruusu kiristi sideharson haavan suojaksi ja kiinnitti sen.

– Kuules nyt Nieminen. Vai ootko sä Niemone?

– Sä saat sanoa ihan miksi haluat, Marco sanoi, painoi nenänsä hänen hiuksiinsa ja nuuhkaisi. – Mites se Romeossa ja Juliassa menikään? Minkä nimisenä tahansa Ruusu tuoksuisi yhtä suloiselta.

– Osaatko sä runojakin?

– Ruusu on Ruusu on Ruusu. Virpin kanssa oppi kaikenlaista… Mutta unohdetaan Virpi.

Se sopi Ruusulle. He uppoutuivat toisiinsa.

Äkkiä oli iltapäivä, ja äiti ajoi lasten kanssa pihaan.

Viikonlopun mittaan äiti ja Marco totuttelivat toisiinsa. Hyvin ne pärjäsivät. Aurinko paistoi ja Ruusu nautti elämästään.

Sunnuntai-iltana hän huomasi Hämeen Sanomien nettiuutisista, että Hattelmalanjärven lintutornin parkkipaikalta oli autosta löytynyt kuollut mies. Poliisi tutki tapausta, muttei suostunut kertomaan yksityiskohtia.

Sekään ei pystynyt karkottamaan Ruusun hyvää tuulta. Hän pyyhkäisi koko jutun pois mielestään saman tien.

Maanantaiaamuna taivaalle oli ilmestynyt tummia pilviä. Marco liikehti levottomasti unissaan, ja sen otsa oli hikinen ja kuuma. Ei kai vain haava ollut tulehtunut?

Ruusu työnsi viltin syrjään ja avasi siteen. Siistiltä näytti. Mutta jokin oli nostanut Marcossa kuumeen. Oliko mies reuhtonut liikaa lasten ja Ruusun kanssa?

Ruusu syytti itseään. Hän kasteli käsipyyhkeen kylmällä vedellä ja asetti sen Marcon otsalle. Marco raotti silmiään ja näytti uupuneelta. Yritti silti hymyillä.

– Tää menee ohi. Näissä aina välillä tulee takapakkia.

– Mä tiedän, Ruusu vakuutti ja halasi miestään.

Yläkertaan Ruusu nousi vasta yhdeksän maissa. Äiti oli jo ruokkinut eläimet ja lapset ja antanut munat Selinalle.

– Mä sanoin, että sä oot kipeenä. Mikä sulla on?

– Ei mulla mikään. Marcolla taitaa olla vähän kuumetta.

– Pitäiskö sen mennä terkkariin?

– Ei nyt vielä. Katotaan muutama päivä.

– Jos se reisihaava on tulehtunut?

– Kyllä mä tiedän sen verran kuin ne terkkarin muijat ja äijätkin.

– Niin kai sitten, äiti sanoi. – Mitäs Nikkilä täältä hakee?

”Mulla on huonoja uutisia. Tai ehkä hyviä, en tiedä.” 

Pihaan ajoi tuttu harmaa siviili-Focus. Nyt ei Leila Pohjasta näkynyt. Vain rikosylikonstaapeli Nikkilä nousi ratin takaa ja näytti tavallistakin ilmeettömämmältä.

– Mulla on huonoja uutisia. Tai ehkä hyviä, en tiedä, Nikkilä arpoi, kun Ruusu meni pihalle. – Toni Vesseli Eskelinen on kuollut.

– No siinä ei hyvä hävinnyt eikä kaunis kadonnut, äiti sanoi. Se oli tullut ulos Ruusun perässä.

– Kuka sen tappoi? Ruusu kysyi.

– Miksi joku olisi tappanut? Nikkilä tarkisti.

– Sillä oli sellainen luonto.

Nikkilä nyökkäsi.

– Niin kyllä oli. Mutta näyttää siltä, että Ekkeli päätti itte päivänsä. Sillä oli pistooli kädessä ja luodinreikä ohimossa. Vielä isompi reikä toisella puolella päätä. Ei mikään kaunis näky.

– Ei se kovin kaunis ollut eläessäänkään, Ruusu sanoi.

Äiti katsoi Ruusuun kuin olisi vähän ihmetellyt.

– Tuutko Ruusu Apparan kellariin tunnistamaan eksäs virallisesti? Nikkilä kysyi. – Mä tarjoon kyydin.

– Mä pidän kyllä huolta muksuista, äiti lupasi.

Ruusulla oli vain T-paita ja farkkusortsit ja crocsit, ja ulkona oli vähän viileää. Hän haki eteisen naulasta fleecetakin päälleen, meni sitten Nikkilän kyytiin.

Nikkilä kiepautti U:n ja lähti pihasta.

– Missä Pohjanen on?

– Lomalla.

Nikkilä ei tainnut olla varsinaisia supliikkimiehiä. Matka sairaalan mäelle Ahvenistoon kesti parikymmentä minuuttia, ja sinä aikana rikosylikonstaapeli esitti yhden kysymyksen:

– Mites juhannus?

– Siinä se, Ruusu vastasi. – Mites itelläs?

– Loistavasti. Kossua ja Olavi Virtaa riitti.

Oikeuslääketieteellinen vahtimestari eli obduktioteknikko oli Nikkilän ikäinen, riskin ja auringossa kärähtäneen näköinen nainen. Sillä oli raybanit silmillä. Se moikkasi Nikkilää ja nyökkäsi Ruusulle, vei heidät ruumiskylmiöön.

Desinfiointiaineen haju kirveli silmiä, teräksiset vetolaatikot häikäisivät. Nainen avasi yhden ja veti lakanan pois vainajan kasvoilta.

– Näyttääkö tutulta? Nikkilä kysyi, ei edes katsonut ruumiiseen.

Ruusu katsoi.

– Ei näytä.

Nikkilä katsoi vainajaa.

”Tulin just lomalta. Torremolinos, tico tico.”

– Väärä loota, Nikkilä sanoi teknikolle ja toisti: – Eskelinen Toni.

– Ohoh, nainen sanoi ja hieraisi varovasti ohimoitaan. – Vaikee päivä tänään. Tulin just lomalta. Torremolinos, tico tico. Baila baila.

– Etti nyt vaan se Eskelinen, Nikkilä sanoi.

Nainen työnsi väärän laatikon kiinni, veti varovasti vähän matkaa auki vasemmanpuoleista naapuria, kurkisti sisään.

– Ei perkele.

Työnsi senkin laatikon kiinni, avasi uuden edellisen oikealta puolelta.

– Käviskö tämä?

– Arvotaan kolmas ruumis, Nikkilä sanoi ja katsoi laatikkoon. – No nyt osui. Miltäs näyttää, Ruusu? Onko tuttu naama?

Ei se enää kovin tutulta näyttänyt. Nikkilä oli varoitellut jo kotipihalla Rengossa, mutta Ruusu oli ehtinyt matkalla unohtaa.

Tonin oikessa ohimossa oli punareunainen reikä. Vasen puoli päästä oli kadonnut.

– Tekniikan kaverit keräili palasia pitkin auton sisustusta, Nikkilä jatkoi. – Kaislarannan Piakin sanoi, että harvoin näkee näin päättäväistä kaveria.

– Miten niin? Ruusu kysyi, vaikkei halunnutkaan tietää. Jotenkin hänestä tuntui, että tieto vain lisäisi tuskaa.

– No kun Ekkeli ampui ensin itteensä oikeeseen käteen ja sitten vielä samalla kädellä päähän. Vaikka muuten on vasuri.

Ruusu ei sanonut mitään. Tuijotti vain erittäin entistä eksäänsä ja tajusi, että Marco oli mokannut.

Lopulta Ruusu tunnisti Tonin ääneen. Nikkilä sanoi, että selvä.

– Mä kirjoitan pöytäkirjan ja tuon sulle paperit allekirjoitettavaksi joku päivä tällä viikolla.

– Kiitos.

– Joko tän saa panna piiloon? teknikko kysyi.

– Joo, kiitos vaan, Nikkilä sanoi.

Ulkona oli kirkasta, valo kävi silmiin. Ruusu toivoi, että hänelläkin olisi ollut aurinkolasit. Nikkilä tuntui katselevan häntä omituisen tarkkaan. Oliko se ihastunut vai epäilikö se jotain?

Autossa Nikkilä alkoi jutella melkein luontevasti. Ruusu kyllä arvasi, että jotain se ajoi takaa. Se oli poliisi, ja vielä rikostutkija.

– Yksinään saa puhua, kun tutkijapari on lomalla eri aikaan, Nikkilä sanoi. – Tulee helposti mökkihöperöksi. Tai autohöperöksi.

– Jaa, Ruusu sanoi.

– Niin että mukava kun lähdit tunnistamaan Eskelistä. Eihän me yleensä tälleen omaisia kuskailla tänne, varsinkin entisiä omaisia, kun Ekkelilä oli ajokortti ja kaikki ja mies oli muutenkin tuttu. Mutta mä ajattelin, että sua vois kiinnostaa nähdä sun eksäs ruumishuoneella. Ja kuulla, miten tutkimukset edistyy.

– No miten ne edistyy?

– Ei oikein mitenkään. Kukaan ei oo nähnyt eikä kuullut mitään. Pyydettiin tietysti havaintoja yleisöltä, ja saadaan varmaan muutama vinkki tutuilta kylähulluilta. Tuskin mitään käyttökelpoista, vaikka koskaan ei tiedä…

– Kuka Tonin löysi?

– Ruumis löytyi eilen eli sunnuntaiaamuna, joku meni kattelemaan lintuja ja tajus, että Eskelinen oli tehnyt suikkarin parkkipaikalla omaan autoonsa. Lääkärin mukaan vainaja oli ollut samassa paikassa jo ainakin lauantaiaamuna. Kukaan ei huomannut sitä vuorokauteen.

– Eikä kaipaa varmaan vieläkään, Ruusu sanoi. – Tonin äitikin sanoi ittensä irti siitä jo ajat sitten.

Jalat eivät olleet kunnolla lämmenneet ruumiskylmiön jälkeen, ja auton puhallin työnsi jalkatilaan kosteaa viileää ilmaa. Ruusu pudotti crocsit jalastaan ja veti sääret alleen penkille. Hän huomasi, että Nikkilä seurasi toimitusta katseella.

– Pannaan tosta vähän lämmintä, ettei tartte palella, Nikkilä sanoi ja sääti kojelaudasta. – Ihmeen kylmä siellä kylmiössä olikin.

– Ehkä sitä sen takia sanotaan kylmiöksi.

Nikkilä nyökkäsi. Se hamusi havaijinpaitansa rintataskusta tupakka-askia, veti kätensä pois, vei sen taas askille.

– Haittaako jos poltan?

– Oma on autos, tai valtion. En mä oo nyt raskaanakaan tai mitään. Tietääkseni.

Nikkilä avasi ikkunan. Kun mies oli saanut muutamat henkoset vedettyä, se rentoutui selvästi. Ruusulle tuli taas kylmä ja hän veti fleece-takin polviensa ympärille. Onneksi takki oli väljä ja fleece venyi hyvin.

– Mites ne ryöstötutkimukset? Ruusu kysyi lämmetessään.

– Jaa niin sen arvokuljetuksen? Ne rahat on kaikki numeroitu ja numerot tallessa, niin että rosvot jää kiinni heti, kun ne yrittää käyttää saalistaan.

– No hyvä, Ruusu sanoi. Hän oli aivan varma, että Nikkilä valehteli.

”Naiset on enkeleitä, miehet perkeleitä.”

– Sitä paitsi mukana on väripanoksia, jotka pamahtaa ja värjää rahat ja rosvot punaisiksi heti, jos ne yrittää avata kassalippaita.

– Oikeen hyvä, Ruusu kehui. Hänen näkemänsä setelit olivat kaikki likaisia ja kuluneita, mutta punaisen väripanoksen jälkiä niissä ei ollut. Ehkä Nikkilä puhui jostakin toisesta rahaerästä, joka oli kadonnut samassa ryöstössä. – Joko teillä on tietoa tekijöistä?

– Voitto ”Vito” Ketosta epäillään. Iso tumma kolmekymppinen kaveri, pitkä tukka, kroppa täynnä tatuointeja ja arpia. Se haavoittui omien luodista ryöstön jälkeen. Siltä jäi osittainen sormenjälki pakettiautoon, jolla rosvot tulivat ja meinasivat lähteä. Hanska oli varmaan revennyt. Vito tais paeta moottoripyörällä, jonka se varasti lähitalosta.

– Ihan outo nimi, Ruusu sanoi. Vaikka epäilikin, että hänelle Vito oli esittäytynyt Marcoksi. – Onko se pahakin mies?

– Me miehet ollaan kaikki pahoja, Nikkilä sanoi. – Kuka enemmän, kuka vähemmän. Naiset on enkeleitä, miehet perkeleitä. Mutta jos satut näkemään Viton, kannattaa lähteä karkuun. Sillä on parimetrinen rekisteri pahoinpitelyjä, tavallisia ja törkeitä, ja sitä on muutaman kerran epäilty tapostakin, mutta ei pystytty todistamaan. Se on toiminut Mustien enkelien perintämiehenä ja suostuttelijana nyt pari vuotta, sitä ennen pääkaupunkiseudulla eri jengeissä. Ei oo tiedossa, pakeniko se sieltä jotain vai houkutteliko joku sen tänne. Se on opiskellut yliopistossa historiaa, mutta jätti kesken. Kirvesmiehen ja mekaanikon hommia se on tehnyt siviilissä, vaikkei sillä mitään koulutusta ole kumpaankaan.

– Miks sä kerrot mulle noin paljon? Ruusu ihmetteli. – Eihän poliisit yleensä kerro mitään. Tai no isältä mä tietysti kuulin kaikkee, mutta se olikin isä.

Nikkilä mietti hetken, tumppasi sitten savukkeensa tuhkikseen. Sytytti saman tien uuden.

– Väärä päivä mennä tupakkalakkoon, se sanoi ja katsoi Ruusuun. – Sun isäs oli mun esimieheni. Ei niitä parhaita, muttei ihan huonoinkaan. Siltä mä opin paljon. Sellaistakin mitä ei olis tarvinnut, niinku viinanjuonnin ja tupakoinnin.

– Ne isä kyllä osas.

– No, Topi kuoli nuorena. Mä oon nyt vanhempi kuin Topi kuollessaan. Mulla on suhun vähän niinku isällistä mielenkiintoa, vaikken varsinaisesti isäs ookaan.

– Mitä toi nyt tarkoitti?

– Kysy äidiltäs.

– Mitä hittoa sä vihjailet? Oliko äiti muka sun kanssas silloin, kun isä joi itteensä hengiltä?

Nikkilä väisti Ruusun katsetta, katsoi taas eteensä ja ajoi.

– En mä niin sanonut. Airi saa päättää, mitä kertoo sulle. Mutta mä halusin vaan varoittaa, ettei kannata ruveta Viton kanssa mihinkään, jos se sattuis ilmaantumaan sinne Rengon peräkulmalle. Se on täys roisto. Ja täys paska.

– Kiitos varoituksesta, Ruusu sanoi. Hän toivoi, että Nikkilä lopettaisi jo.

– Soita mulle heti, jos näet sen. Niin on kaikille paras.

– Okei.

– Mä nimittäin epäilen, että se Vito on sekaantunut sun eksäs ampumiseen.

– Miten niin? Ruusu kiinnostui tahtomattaan. – Eikös se ollut itsari?

– Teoriassa joo. Mutta käytännössä on pirun vaikea ampua itteensä pistoolilla kämmenen läpi ohimoon niin, että pistooli on siinä samassa kädessä johon reikä on tullut. Eikä siellä autossa ollut ammuttu kuin kerran. Löytyi vain yksi hylsy, ja Tonin Waltherin lippaasta puuttui vain yksi kuti.

– Mutta miten toi liittyy siihen Vitoon?

– Se ryöstäjä varasti Tonin moottoripyörän. Ja siinä oli avaimet valmiina virtalukossa. Mä vähän epäilen, että Toni oli juonessa mukana.

– Tai sitten Toni vaan oli täys pässi, Ruusu sanoi.

Nikkilä nyökkäsi, katsoi Ruusuun vakavana.

”Onko Nikkilä oikeesti mun isä?”

– Sitä se oli joka tapauksessa.

Kun Ruusu jäi Nikkilän kyydistä kotipihaansa, äiti oli heti vastassa. Se oli meikannut ja pannut siistin kukkaleningin. Hiuksiaankin se oli laittanut.

– Kai Taisto jää kahville, äiti houkutteli. – Mä tein mokkapalojakin.

– Houkutteleva tarjous, Nikkilä myönsi auton ikkunasta, – mutta nyt ei millään ehdi. Töitä on niin että ranteet notkuu, ja puolet porukasta on lomalla. Kesänössien kouluttamiseen menee enemmän aikaa kuin niistä on hyötyä.

Äiti jäi katsomaan kaihoissaan Nikkilän perään. Ruusu kysyi:

– Onko Nikkilä oikeesti mun isä?

Äiti kääntyi järkyttyneen näköisenä Ruusuun päin.

– Mistä sä tommosta oot saanut päähäs?

– Te ootte toisillenne Taisto ja Airi ja käyttäydytte muutenkin kuin vanhat heilat. Eikä isästä varmaan loppuaikoina ollut paljon iloa sulle, se dokas niin paljon. Nikkilä oli silloin nuori karju, kakskytviis tai jotain, ja sä olit kolkyt ja risat, samanikäinen kuin mä nyt.

– Nikkilä oli isäs alainen. Se kävi joskus hakemassa sen töihin, kun se ei ollut ajokunnossa. Samalla se heitti mut kampaamoon Kaurialaan.

– Mä muistan, kun Nikkilä myöhemminkin kuskaili isää töihin ja toi sitä kaupungilta. Tai varoitteli, että tänään kannata tulla asemalle, kun poliisiylijohtaja tai maaherra tai sisämininisteri vierailee. Voi muuten käry käydä.

– Nikkilä on nyt viiskyt ja risat ja mä oon kymmenen vuotta vanhempi, äiti sanoi alistuneen näköisenä. – Ei siitä enää mitään taida tulla.

– Mutta tuliko silloin?

– Mistä sä tommosta sait päähäs? äiti kysyi taas takaisin.

– Nikkilä vihjaili jotain ja käski kysyä sulta. Ei kuulemma oo sen asia kertoa.

– Tyypillistä Taistoa. Panee ensin asian alulle ja vetäytyy sitten vastuusta.

– Ai niinku munkin tapauksessani?

Äiti väisti Ruusun katsetta, koppasi Eevin syliinsä ja lähti sisään.

– Makkarakastike on valmiina. Tuu syömään kun kerkiät ja tuo Marcokin.

Marco vai Vito? Ruusu mietti. Ruusu on Ruusu on Ruusu, mutta mikä on Marco?

Marco kuorsasi kuumeisena kellarissa. Otsassa meinasi kärähtää käsi. Ruusu mittasi lämmön. 41,4 astetta. Jätkä oli potkinut viltin pois päältään, ja reisi oli vahvasti turvoksissa.

– Sut pitäis nyt oikeesti viedä lääkäriin, Ruusu sanoi. – Sulla voi olla vaikka jäykkäkouristus. Sun pitäis saada tetanus-piikki ja antibioottikuuri, eikä mulla ole kumpaakaan.

Marco ei vastannut. Heittelehti vain vuoteellaan ja vapisi kuin horkassa. Kuume nousi, eikä burana tahtonut riittää kipulääkkeeksi. Jalkaan voisi tulla kuolio.

Ruusu pyyhki hikeä Marcon otsalta ja meni yläkertaan.

– Marcolla ei ole nälkä, hän sanoi. – Eikä mullakaan oikein. Mä voisin painua punkkaan, mä en oo nukkunut kunnolla vähään aikaan.

– Mee vaan, kyllä mä pärjään muksujen kanssa, äiti vakuutti. – Pärjäsin mä sunkin kanssa, vaikkei kumpikaan isä ollut paikalla.

Ruusu oli niin väsyksissä, että havahtui miettimään äidin sanoja vasta vintillä, omassa sängyssään. Sitten uni tuli ja vei mietteet mennessään.

Keskiyöllä Ruusu heräsi, kun äiti kömpi viereen. Eevi nukkui jo omassa sängyssään. Avoimesta ikkunasta tuli raikasta yöilmaa, ja Ruusu tunsi itsensä virkeäksi. Hän otti vaatteensa tuolilta ja kaapista ja laskeutui alakertaan, puki farkut ja ruutupaidan päälleen.

Hän avasi kellarin oven. Tulehduksen haju tulvahti heti nenään. Hien ja mätänevän lihan haju. Hän laskeutui portaat, avasi painesiteen turvonneen reiden ympäriltä. Mätä purskahti esiin heti kun vähän painoi haavan reunoilta. Hyvä ettei roiskunut silmille.

Oliko Marcon eli Viton haava tulehtunut, koska se oli paha ihminen? Tulisiko kaikki mätä ulos haavan kautta? Kaikki paha?

Tuskin kuitenkaan.

” Miksi sä jätit mut? Älä jätä mua enää… Mä kuolen kohta.”

Marcon silmät olivat auki, mutta katse ei kohdentunut mihinkään. Käsi hapuili Ruusun kättä, löysi sen ja puristi lujaa. Silti jotenkin voimattomasti. Se oli kuin pikkulapsen puristus.

– Miksi sä jätit mut? Älä jätä mua enää… Mä kuolen kohta. Tää tuska! Perkele, tätä ei kestä ihminen…

Ruusu vastasi puristukseen lyhyesti, puristi samalla toisella kädellä mätää ulos haavasta. Marco sävähti kuin olisi saanut sähköiskun.

– Aaaahh! Älä kiusaa mua, Virpi! Mä oon vaan ihminen… ja mies. En mä voinut sille mitään…

Sitten katse sammui ja silmät painuivat kiinni. Puristus heltisi Ruusun käden ympäriltä.

– Vai Virpi, Ruusu sanoi.

Hän puristi haavasta ulos niin paljon mätää kuin sieltä tuli, puhdisti haavan ja kiersi siihen uuden painesiteen. Niin tiukalle kuin uskalsi. Sitten hän nosti Marcon päätä kädellään ja antoi suuhun ensin yhden buranan ja vettä, sitten toisen ja lisää vettä.

Nyt hän oli tehnyt Marcon hyväksi sen, minkä voi. Enempää ei tarvinnut. Hänkin oli vain ihminen, eikä edes Virpi.

Yö oli pehmeä ja hellä. Ruusu käveli siinä kuin olisi kahlannut lämpimässä järvessä. Lampaat olivat asettuneet aloilleen, samoin kanat ja Elmeri. Eeverttikin seisoi paikoillaan puhtaaksi kalutun heinäympyrän keskellä. Pitäisi aamulla siirtää se.

Heinikko tuntui paljaissa jaloissa kostealta. Sateen jälkiä vielä. Nyt taivas oli syvänsininen, kuu ja tähdet kirkkaat. Idässä lepatti jo punertava aamun koi. Ihme perhonen sekin, Ruusu hymähti itsekseen.

Äkkiä Eevertti säpsähti liikkeelle kohti metsää. Siellä kulki joku. Pian sen kuulikin. Ruusu jäi liiterin kulmalle kuuntelemaan tuttuja ääniä.

– …kyllä näytetään sille mimmille närhen munat…

– …mistä kana kusee…

Artsi ja Rane. Taas.

Täytyi tunnustaa, että jätkät olivat sitkeitä. Ehkä ne luulivat, että kolmas kerta sanoisi toden. Ja niin se varmaan sanoisikin.

Pitäisi taas hakea haulikko.

Ruusu käännähti ympäri ja oli vähällä törmätä pistoolin piippuun. Hän hypähti taaksepäin.

– Top tykkänään, mies sanoi. Sillä oli savolainen nuotti puheessa, vaikkei se ihan savoa puhunutkaan. Ehkä se oli oululainen.

Ruusu jähmettyi katsomaan miestä.

Mies oli nelikymppinen ja pulskan puoleinen, sillä oli vaalea pystytukka ja muutaman päivän sänki. Syvänsininen silmä katsoi rävähtämättä kapeasta kanjonista pystynenän molemmin puolin.

Ihmeen hiljaa se oli onnistunut hiipimään, kun eivät elikotkaan olleet reagoineet. Ei mikään pitkä mies, mutta käsi kuin lampaan lapa. Ison lampaan. Pistooli melkein hukkui siihen, vain piippu pilkisti nyrkinsilmästä.

Koko ajan ukko hymyili vinosti, kuin olisi tiennyt tilanteeseen sopivan hyvän vitsin ja aikoisi kohta kertoa sen.

Nyt:

– Artsi ja Rane ei uskaltaneet enää kolomatta kertaa tulla tänne kahestaan. Halusivat minut turvakseen. Tiijä sitten, mitä turvaa tämmösestä vanahasta ukosta on.

Ruusu ei ollut ihan varma vitsin hyvyydestä.

– Kuka sä oot? hän kysyi. – Mitä sä täältä haet?

– Musta tuntuu, että sinä tiijät hyvinnii, mitä minä täältä haen. Ja ketä. Missä Vito on?

– Vitostako mä tiedän.

– Vitostako, Artsi toisti takaoikealta ja asteli esiin metsästä. Pitkätukka pukumies, mutta nyt sillä oli mustat farkut ja kangaspusakka. Puku ei ollut tainnut selviytyä paljukeikasta. – Huumorinaisia.

– Kas kun ei kutosta, Rane sanoi takavasemmalta. Sekin tuli metsästä näkyville. Sillä oli tutut buutsit, farkut ja farkkupaita sekä Mustien enkelien nahkaliivi. Liivi vain oli kutistunut. Se muistutti korsettia, mutta oli edestä auki niin että maha röllötti.

– No te ette kyllä oo huumorimiehiä, pystytukka sanoi. Selvä pomo. – Hakekaa kakarat sisältä, niin kahotaan, vieläkö muijalla huumori kukkii.

– Mitkä kakarat? Ruusu yritti hämätä, vaikka sydäntä kylmäsi.

– Ne kaks poikaa ja pikkulikka, mitkä me on nähty täällä molemmilla kerroilla, Rane sanoi ja lähti marssimaan kohti taloa.

– Käskystä herra kapteeni, Artsi sanoi ja seurasi ihan omassa tahdissaan.

Ruusu yritti vielä:

– Ne on mummon luona.

Se oli sitä paitsi totta. Muksut olivat mummon luona yläkerrassa.

Pystytukka hörähti hilpeästi kuin ruunavainaa teurastamon portilla. Artsi ja Rane jatkoivat epätahtista marssiaan.

– Uskokaa nyt, en mä tiedä mistään Vitosta mitään! Ruusu vetosi ja otti kädet ojossa askeleen kohti pystytukkaa. Lähestyi samalla rautaharavaa, joka nojasi liiterin seinään.

Äijä vei aseen lähemmäs itseään ja yllytti:

– Askel vielä, niin sun mukulas jää ilman äitiä.

– Helppohan toi on uhkailla ase kädessä. Anna se mulle ja yritä sitten.

Äijä hymähti. Ei antanut pistoolia.

Artsi ja Rane nousivat jo ulkoportaita peräkkäin, lyhyempi Artsi oli hyökännyt edelle. Ranen pää kohosi silti välillä Artsin päätä korkeammalle.

Talon ovi heilahti auki. Äiti seisoi oviaukossa yöpaitasillaan haulikko kädessä ja jyrähti:

– Nyt hiiteen täältä koko sakki!

Ruusu huomasi, että pystytukka kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja käänsi samalla pistoolin piipun sivuun hänestä. Hän tarttui rautaharavaan ja huitaisi sillä pystytukan asekättä. Pistooli lennähti heinikkoon lähelle Eeverttiä. Mies kirosi ja loikkasi aseen perään, Eevertti huomasi miehen ja syöksyi sarvet sojossa kimppuun.

Eevertti jäi teutaroimaan mies sarvissaan.

Eevertti ja mies kohtasivat pistoolin kohdalla. Eevertin terävät sarvet upposivat miehen mahaan, ja mies ähkäisi:

– Paskat.

Eevertti oli pahalla päällä. Se heitti miehen irti sarvistaan ja juoksi uudestaan miestä kohti. Mies yritti vielä heikosti tavoitella asettaan. Kädenojennus jäi kesken, kun Eevertti nosti miehen sarvilleen ja heitti korkealle ilmaan. Otti vielä kopin sarviin niin, että ne juuttuivat ukon kylkiluitten välin.

Eevertti jäi teutaroimaan mies sarvissaan. Mies heilui enää Eevertin liikkeiden voimasta.

Ulko-ovella jyrähti. Ruusu oli jäänyt lumoutuneena katsomaan Eevertin ja pystytukan yksipuolista yhteenottoa, mutta Rane ja Artsi olivat yrittäneet toimia. Äiti pysäytti heidät tuplalaukauksella.

Ruusu näki, miten Artsilta katosi päälaki ja Ranelta räjähti koko pää. Jätkät lensivät selälleen pihalle.

Eivät nousseet enää.

– Miksei ne totelleet? äiti kysyi. Haulikko tärisi käsissä. Onneksi siinä ei enää ollut pateja.

Ruusu meni portaiden vierelle, äidin sivulle, ja sanoi varovasti:

– Annatko sen haulikon tänne.

Näytti siltä kuin äiti olisi nyt vasta huomannut hänet. Se laski haulikon ylätasanteelle ja vajosi sen viereen istumaan, painoi kasvot käsiinsä.

– Mitä mä oon tehnyt?

– Pelastit mut ja muksut, Ruusu sanoi. Otti haulikon, taittoi sen auki. – Kiitos, äiti.

Äiti vei kädet poskilleen ja katsoi pihalle. Kauhuissaan.

– Mitä me noille tehdään? Karmee siivo.

– Mä keksin jotain, Ruusu sanoi. – Mee sä nukkumaan. Rauhottele muksuja, jos ne heräs.

– Rauhottele… äiti sanoi samalla kun nousi. – Rauhottele tässä muita, kun on ittekin ihan sekasin. Mä tapoin just kaks miestä. Ja Eevertti tappoi kolmannen.

– Ei siinä hyvä hävinnyt eikä kaunis kadonnut.

Äiti tyrskähti. Itkusta vai naurusta, Ruusu ei saanut selvää. Äiti kääntyi sisäänpäin ja meni. Ovi kävi. Kohta kuului yläkerran portaiden natina, sitten ei sitäkään.

Hiljaisuus soi Ruusun korvissa. Hän huomasi, että hänenkin kätensä vapisivat. Tässä olisi voinut käydä huonosti.

Vieläkin voisi käydä.

Oli aika siivota jäljet. Ruusu vei haulikon sisään, se täytyisi putsata myöhemmin. Ensin piti huolehtia vainajista.

Ruusu vaihtoi navettahaalarit päälleen, kietaisi huivin päähänsä, kiskoi puutarhahansikkaat käteen. Hän tarkisti miesten taskut, keräsi aseet ja ammukset talteen. Kolmelta hyökkääjältä kertyi yhteensä neljä pistoolia ja kaksi revolveria. Hänellä alkoi olla jo melkoinen arsenaali. Teräaseita hän ei enää huolinut.

Artsi oli ajokorttinsa mukaan Arto Ilmari Teivo, 32, Janakkalasta. Rane taas oli Rauni Johannes Vermo, 33, samasta kunnasta. Kumpikaan sukunimi ei välttämättä ollut alkuperäinen.

Vaalealla pystytukalla ei ollut mitään henkilöpapereita mukana. Taskussa oli vain Audin avain Hertzin keltaisessa avaimenperässä ja pari tuhatta euroa setelirullassa, jonka ympärillä oli punainen kuminauha. Ei edes nenäliinapaperia.

Avaimen Ruusu otti taskuunsa. Mutta mihin hän piilottaisi kolme kuollutta miestä?

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen osa

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä. 
 

Tapani Bagge on hämeenlinnalainen kirjailija, joka on julkaissut satakunta teosta lastenkirjoista rikosromaaneihin. 2016 Baggelta ilmestyy kuusi teosta: novellikokoelma Maan korvessa, lasten kuvakirja Pikku auton bändi, Elviira Noir -dekkarisarjan avaus Pikku enkeli, lastenkirja Ryhmä Z ja lohikäärmeen kita, dekkarin tekemisen opas Se murhaa joka osaa sekä sarjakuva-albumi Harmaa susi, jonka on kuvittanut Aapo Kukko.

Riina ja Jaana lähtevät viihteelle. Ensin naiset tarkastavat terassien tarjonnan ja loppuillasta tanssilattialta löytyy ihana mies.

Ajattelin kivipuutarhaani ja ryhdyin suunnittelemaan työaikatauluani. Kehtaisinko soittaa Uskolle ja kysyä peräkärryä? Ei, en halunnut vaikuttaa hyväksikäyttäjältä. Ymmärsin toki, että Usko teki piharakentamista työkseen… ja itsehän hän oli tarjoutunut auttamaan?

Juoksin ajatuksissani ja Puppe laukkasi kevyesti rinnallani. Hiekkatie kääntyi aivan rannan tuntumaan, kun erotin lyhtytolpan valossa pariskunnan, joka istui puistonpenkillä. Laitoin hieman kateellisena merkille heidän läheisyytensä. He eivät puhuneet, olivat vain ja katselivat toisiaan.

"Uskon seurassa olin paljon tutummalla maaperällä."

Puppe alkoi vetää remmissä. Toruin sitä ja juoksin pariskunnan ohi nopeasti, sillä olin pilannut heidän intiimin hetkensä. Polku kaartui taas ja seuraava valotolppa tuli näkyviin. Kiskaisin Pupen remmiä, sillä huomasin samassa sen edessä pystykorvaisen koiran. Vastaantulija päästi korkean ulvaisun. Koira heilutti häntäänsä ja laski etutassunsa maahan, odottaen leikkikaveria. Kuulin, kuinka pystykorvan omistajakin pysäytti koiransa Flexi-kelan. Kun mies asteli valokehään, kohotin katseeni koirista. Tunnistin hänet. Se oli Usko, joka sanoi yllättyneenä:

”Ai Riina… sullakin on koira?”

Sydämeni sykähti yllätyksestä. Olin hengästynyt hölkkäämisestä ja vastasin yhteen hengen vetoon:

”Joo ja ei. Tää on mun siskon koira.”

Tunsin ulkomuotoni räjähtäneeksi ja kasvojani kuumotti. Toivoin kiivaasti, että valotolppa olisi ollut sammuksissa. Olisin saattanut hölkätä Uskon ohi, tajuamatta sitä ollenkaan ja nolaamatta itseäni. Olin tehnyt kehnon ensivaikutelman jo kolme kertaa, jos se oli edes mahdollista.

Usko sen sijaan oli yhtä tyylikäs kuin viimeksikin ja piteli tarkkaavaisen, mutta ystävällisen oloista suomenpystykorvaansa kevyellä kädellä. Puppe hyppeli sinne tänne ja haukahteli. Tunsin oloni kiusaantuneeksi.

Usko kyykistyi ja annoin Pupen mennä haistelemaan. Hän antoi koiran haistaa kättään. Katselin vaivihkaa, kuinka miehen rauhallinen olemus tuntui siirtyvän koiraan. Myös minä rauhoituin ulkoisesti. Jokin ison miehen lempeydessä eläintä kohtaan liikutti sisimpääni. Jäin katselemaan näkyä, kunnes outo rohkeus valtasi minut.

”Hei, mihin suuntaan olet menossa? Kävelläänkö yhtä matkaa?”

Usko kohotti katseensa ja trendikkään parrakas suu kääntyi hymyyn.

”Joo, kävellään toki. Jätän autoni yleensä sataman parkkiin.”

Kun hän nousi, käänsin Pupen paluu suuntaan. En ollut juossut vielä kovin pitkälle, mutta alkuperäinen syy lenkkiini oli jo hoidettu: Hiron tapaamisesta johtuneet sekavat tuntemukseni olivat haihtuneet. Uskon seurassa olin paljon tutummalla maaperällä. Kun katselin rauhallisen oloista, itsevarmaa ja aikuista miestä, tunsin itseni taas tasapainoiseksi ja ihan täysjärkiseksi.

Ohitimme uudelleen rannassa istuvan parin. Vilkaisin heitä ja tunsin samassa muiston sykäyksestä, jota olin tuntenut koskettaessani Hiroa. Samalla tiesin, etten ollut vielä täysin turvassa kuuman, nuoren miehen lumolta.

Kävelimme Uskon kanssa rinnatusten pitkin Näsijärven rantaa. Valaistu pururata päättyi aivan liian nopeasti sataman parkkipaikalle. Usko kääntyi kohti autoa, mutta tunsin, kuinka hän viivytteli. Yritin keksiä jotain sanottavaa – jotain, jonka avulla olisimme voineet pitkittää mukavaa hetkeä vielä tovin.

"Tunsin itseni ihan teiniksi ja päätin rauhoitella ajatuksiani kuumassa suihkussa."

Usko hymyili ja heilautti kättään.

”Hei. Oli kiva nähdä, mennään vaikka toistekin lenkille. Tylsäähän täällä on aina yksin pyöriä.”

Nyökkäsin.

”Joo, niinpä. Mennään vaan. Ja kun saan pihani kuntoon, voin kutsua sut teelle tai kahville.”

Sanat lipsahtivat huuliltani. Onneksi hämärtyvä ilta peitti nolostukseni, sillä en halunnut kuulostaa liian epätoivoiselta tai tyrkyltä. Saattoihan jopa olla, että Usko eli parisuhteessa? Kai tuollaisella pitkällä ja raamikkaalla miehellä oli vientiä. Hän vaikutti niin vakaalta ja luotettavaltakin… aivan erityyliseltä kuin Hiro, kuuma, adrenaliinia hohkaava kendo-opettajani .

Mutta pelostani huolimatta Usko heilautti vain kättään, eikä vaikuttanut lukeneen liikoja rivien välistä.

”Joo, tsemppiä sen pihan kanssa! Palataan!”

Heilautin kättäni vastaukseksi. Yllytin Pupen juoksuun ja keskikokoinen villakoira laukkasi rinnallani kotipihaan saakka.

Kun kiipesimme ylös pihaportaita, poskiani kuumotti huomattavasti. Hymyilytti ja nauratti.

Mikä ilta! Tunsin itseni ihan teiniksi ja päätin rauhoitella ajatuksiani kuumassa suihkussa . Joskus oli aivan mahtavaa olla sinkku. Kaikki mahdollisuudet, pihapolut ja moottoritiet, olivat minulle auki.

"Kävelin kiilakorkosandaaleillani epävarmasti Tullintorin mukulakivetyksen yli ja kiskoin farkkumekkoni lyhyttä helmaa alemmas."

Nukuin puoleen päivään saakka. Puppe makasi vieressäni sängyllä, eikä sillä vaikuttanut olevan tänään kiirettä mihinkään. Siirryin asteittain unten mailta todellisuuteen ja hautasin hymyilevät kasvoni tyynyyn. Mieleeni tulvi hetkiä edellispäivän kohtaamisista: Hiron nahkatakin tuoksu, Uskon raikas metsäntuoksuinen partavesi. Havahduin lopullisesti vasta, kun puhelimeni pirahti soimaan. Tartuin siihen kömpelösti.

”Haloo…?”

”Moi Riina! Herätinkö, kuulostat ainakin siltä!”

Kuulin puhelimen toisessa päässä Jaanan pirteän äänen. Nousin sängylle istumaan ja haroin pitkää mustaa tukkaani.

”Joo, moi… tuli hiukan valvottua, kun en saanut unta. Mitäs mielessä?”

Jaanan innostunut ääni kaikui kirkkaana luurin toisesta päästä.

”Kuule, tuli tässä mieleen, että lähdetään tänään viihteelle! Ilonassa on live-musiikkia ja joku söpö suomirokki duo. En ole ollut aikoihin missään, etkä varmaan sinäkään. ”

Olin liian väsynyt sanoakseni Jaanalle vastaan.

Jaana höpötti iloisena, mutta saatoin itse ajatella vain aamukahvia. Kun puhelu päättyi ja raahauduin keittiöön, alkoi mieleeni kohota valveunia. Sydämeni syke kiihtyi, kun ajattelin Uskoa. Ehkä voisin kutsua hänet mukaamme terassille ja myöhemmin jatkoille yökerhoon?

”Jaana, onko sulla jotain kerrottavaa? Kuvittelin, että olit vakisuhteessa.”

Kahvinkeitin pulputti ja levitti huoneeseen kahvin tuoksua. Hoitopuudelini tassutteli viimein seurakseni. Se haukotteli ja ryhtyi vilkuilemaan vihjailevasti ulko-ovelle.

Kun astuin ulos, näin taimiruukut ja lannoitesäkit, jotka odottivat portaiden pielessä. Tiesin millä saisin kulutettua loppupäivän.

Kello lähestyi kuutta ja vilkuilin yhä kännykkääni. Olin lähettänyt Uskolle bussissa tekstiviestin, että olisimme Passionin terassilla. Mies ei ollut vastannut vielä mitään, mutta yritin uskotella itselleni, ettei se haitannut. Jaana oli mainiota seuraa.

Kävelin kiilakorkosandaaleillani epävarmasti Tullintorin mukulakivetyksen yli ja kiskoin farkkumekkoni lyhyttä helmaa alemmas. Kauniit turkoosit pallokoristeiset kengät olivat tuliaiseni Japanista. Olin pessyt hiukseni uudelleen ja käyttänyt aikaa oikeaoppiseen kuivaamiseen. Pitkät mustat hiukseni aaltoilivat kauniisti latvoista. Olin kaiken kaikkiaan aika tyytyväinen itseeni.

Näin pian Jaanan, joka vilkutti ison aurinkoterassin keskellä. Jaanan punaiset hiukset loistivat ilta-auringossa.. Kiersin ystäväni luokse ja huomasin, että terassilla oli yllättävän paljon väkeä. Osa miehistä silmäili minua ja tunsin itsevarmuuteni kohoavan, vaikka Uskosta ei näkynyt vilaustakaan.

”Moi, et kai odottanut kauan?”

Jaana heilautti kättään.

”Moi! En ole, mutta kyllähän täällä kelpaa odottaa. Jaana katsoi minua salamyhkäisesti ja vinkkasi takavasemmalle.”

”Katsopa tuota pöytää… näetkö tuon kaljupäisen miehen? Kelpaisi kyllä…”

Laskin laukkuni tuoliin ja istuin sen viereiselle penkille. Virnistin ja kaivoin huulipunan laukkuni taskusta.

”Jaana, onko sulla jotain kerrottavaa? Kuvittelin, että olit vakisuhteessa.”

Jaana kallisteli kättään puntaroiden ja iski silmää.

”No niin olenkin, mutta saahan sitä katsoa… Mutta entäs sinä, et sitten ainakaan löytänyt japanilaista miestä reissulta?”

Ajattelin saman tien Hiroa. Hän ei ollut reissulta ja enemmän poika kuin mies. Jokin Jaanan heitossa sai kumminkin poskeni punoittamaan. Päätin, etten paljastaisi mitään kyseenalaista matkani jälkimainingeista. Ensi torstaista eteenpäin Hiro olisi vai kendo-opettajani, ei muuta. Nuorelle ja itsevarmalle miehelle olin vain keski-ikäinen täti, jolle hän oli ollut kohtelias… Ja ellei, niin Usko antoi minulle syytä odottaa aivan erityyppistä kohtaamista. Jaanalle sanoin kumminkin:

”En, sitä paitsi japanilaiset miehet etsivät kotirouvaa. Minä en osaa kokata edes mitään lasagnea vaativampaa.”

Jaana räjähti nauruun.

”No mutta, sitähän varten meillä myydään K-marketissa sitä ”äitien tekemää”.”

Jaanan nauru tarttui helposti. Nappasin laukun olalleni ja astelin tiskille jo paljon rennommin ja vilkaisin viimeisen kerran puhelintani. Jos Usko ei ollut kiinnostunut seurastani, ehkäpä joku muu olisi.

”No tänään me kyllä bongataan sinulle mies. Mites olisi tuo?”

Hetkeä myöhemmin olin työntymässä ahtaiden pöytien välistä paikalleni, kun kuulin useiden moottorien murahduksen. Nostin kasvoni ja näin, kuinka kaksi moottoripyörää ajoivat torin laitaa. Toinen oli mustavihreä. Sydämeni hypähti. Tunsin itseni vainoharhaiseksi, mutta en voinut mitään sille , että moottoripyörän ääni oli herättänyt minussa hermostuneen odotuksen. Entä, jos se oli Hiro? Mutta mikä oli todennäköisyys... Tampereella oli paljon motoristeja.

”Mutta oikeasti, miksi et seurustele? Olet fiksu ja vetävän näköinen mimmi, Jaana kysyi.”

Otin hörpyn juomaa, jotta ehdin miettiä vastaustani. Sillä todellakin, miksi en seurustellut?

”Ei ole vain tullut oikea kohdalle, ei kai siinä muuta…”

Jaana ei näyttänyt vakuuttuneelta. Hän siristi kauniisti rajattuja silmiään ja mutristi huultaan.

”Miehet eivät tule kohdalle, jos ei anna tilaa.”

Kohautin olkapäitäni. Jaana huokasi teatraalisesti ja näytti päättäväiseltä.

”No tänään me kyllä bongataan sinulle mies. Mites olisi tuo?”

Vilkaisin taakseni Jaanan osoittamaan suuntaan ja olin purskauttaa siiderit suustani.

Terassia lähestyi aidan toisella puolelta kaksi miestä, joista toisella oli mustavalkoinen nahkainen moottoripyörätakki ja toisella kokomusta. Jälkimmäisen silmillä olivat kultaa heijastavat peililinssiset aurinkolasit, mutta tunsin Hiron silti heti.

Jaana hykerteli huvittuneena, kun käännyin nopeasti takaisin päin ja yritin maastoutua laukkuni puoleen. Nostin siiderin uudelleen huulilleni. Jaana nojasi kämmeneensä ilmeisen tyytyväisenä.

”Eli aasialaistyylinen look toimisi sittenkin? Hymyilin ja yritin vastata vitsikkäästi, vaikka odotin hermostuneena, huomaisiko Hiro minua.”

”No eihän siinä tyylissä mitään vikaa ole. Mutta puhutaanko välillä sinun mieskuvioistasi?”

Jaana otti syötin. Sain seurata rauhassa sivusilmällä, kuinka Hiro kiersi kaverinsa kanssa terassin ja suuntasi kohti baaritiskiä. Katsellessani hänen komean pitkää varttaan ja itsevarmaa olemustaan, en ollut varma halusinko Hiron huomaavan minua vai en. Muistin yhtäkkiä taas Uskon ja vilkaisin puhelintani.

Ei uusia viestejä.

Olin samalla kertaa sekä harmistunut että huojentunut.

Kuuntelin Jaanan selvitystä siitä, millaista oli kasvaa erilleen pitkän parisuhteen aikana. Käsite oli minulle tuntematon, enhän ollut koskaan pystynyt vielä seurustelemaan vuotta pidempään. Olin tapaillut toki monesti, mutta kun ihastumisen luomat vaaleanpunaiset lasit haihtuivat silmieni edestä, paljastui niiden jäljiltä aina silmiinpistäviä vikoja. En ollut itse täydellinen, mutta vaatimuslistani kävi ajan kuluessa pidemmäksi. Nykyisin en enää edes tiennyt, mitä hain – tiesin vain, että tunnistaisin oikean hänet nähdessäni. Samoin kuin ainutlaatuisen vaatteen shoppailureissulla.

Silmieni edessä oli nyt jotain. Sellaista, joka kiinnitti huomioni kaikesta järkeilystä huolimatta. Tiesin, että kiehtova ulkonäkö oli vaatimuslistani kärjessä. Fyysinen vetovoima auttoi yli pahemmista karikoista, sen avulla jaksaisin katsella miestä huomennakin ja kuukausin päästä. Mutta Hirossa oli jotain muutakin. Olin aistinut huolehtivaa lempeyttä itsevarman kuoren alla. Se lisäsi vetovoimaa: jokainen nainen tahtoi huomiota, rakkautta ja tuntea olonsa turvalliseksi. Olin lukenut artikkelin, jonka mukaan mies taas kaipasi arvostusta. Pieniä tekoja, joiden kautta saattoi tuntea olevansa perheen pää, tarvittu ja voimakas.

”Lähdetäänkö kohta sinne Ilonaan? Voidaan vaikka poiketa parissa pubissa matkalla?”

Hiroa katsellessani ajattelin, että hänelle tuo ei tulisi teettämään haastetta. Naisen arvostus piti ansaita, mutta siihen riittivät pienetkin teot. Kokemukseni mukaan parisuhteen saattoi kumminkin tuhota samalla tavalla: nalkuttamalla ja olemalla välinpitämätön.

Katseemme kohtasivat. Hiro nosti tuoppiaan. Hymyilin ja nostin omaani. Kaikki oli niin luonnollista, että unohdin stressata syistä ja seuraamuksista.

Silloin puhelimeni soi.

Näytöllä vilkkui nimi Usko Lehtinen.

”Riina.”

”Moi! Sori, kun en ehtinyt vastata aiemmin. Pääsin vasta kotiin. Harmi vaan, en varmaan pääse tänään lähtemään. Lupauduin aamusta yhdelle rakennuskeikalle. Mutta jos lauantai-ilta sopii, niin palataanko asiaan?”

Uskon ääni kuulosti aidosti pahoittelevalta.

”Joo, ei se mitään… Katsotaan, jaksanko lähteä huomenna, kun ollaan nyt kaupungilla. Mutta ellei huomenna, niin joku toinen päivä. Tai käydään vaikka koirien kanssa lenkillä rantakallioilla.”

”Hyvä idea! Mukavaa illan jatkoa!”

”Kiitti, samoin!”

Jaana katsoi minua kysyvästi, mutta hymyilin näennäisen rauhallisesti, aivan kuin soittaja olisi ollut sisareni.

Usko ei päässyt tulemaan. Olin tälläytynyt turhaan ja se harmitti. Toisaalta, tunsin oloni itsevarmemmaksi. Jaanahan se oli minua pyytänyt viihteelle, joten tästä oli ollut tarkoituskin tulla tyttöjen ilta. Enkä sitä paitsi kaivannut liian innokasta esiliinaa mukaan treffeille.

Hautasin kännykkäni syvälle käsilaukkuuni ja päätin, etten vilkuilisi sitä enää lainkaan. Otin vaihdossa esille pitkähihaisen neuleeni, sillä ilta-aurinko loi viimeisiä lämpiä säteitä Tullintorin punatiilisten rakennusten yli.

”Lähdetäänkö kohta sinne Ilonaan? Voidaan vaikka poiketa parissa pubissa matkalla?”

Jaana hörppäsi viimeiset siemaukset ja jätti punaiset huulipuna jäljet tuoppiinsa.

”Joo, mennään vaan!”

Muutamaa tuntia myöhemmin seisoimme Ilonan jonossa ja nauroimme vedet silmissä. Muistelimme legendaarisia firman pikkujouluja parin vuoden takaa. Jätimme neuletakkimme narikkaan ja painuimme täpötäyden yökerhon sokkeloon. Seurasin Jaanan vanavedessä poppia jytäävän tanssilattian poikki baaritiskille. Tilasin kuitenkin pelkän colan, sillä muistin taas pelätä huomista darraa.

"Tunsin, kuinka joku painautui selkääni vasten."

Jaana nosti foliohuiskalla koristellun drinkkinsä ilmaan ja lähti vyörymään kohti pöytäryhmiä.

”Tule! Kyllä kaksi naista aina johonkin pöytää mahtuu.”

Suomirock duo alkoi soittaa Ismo Alangon Extaasiin ja tartuin Jaanaa olkapäästä. Viitoin kohti tanssilavaa ja huusin musiikin yli.

”Hyvä biisi! Mennään tanssimaan!”

Vaihdoimme suuntaa ja kiemurtelimme tiemme tanssilattian reunalle.

…Uskon rakkauteen... Extaasiin, sinne vie pieni polku halki villin sademetsän…

Tunsin, kuinka rytmi otti vallan. Annoin sen liikuttaa vartaloani ja suljin hetkeksi silmäni.

Extaasiin… Sinne vie lämmin iho vasten toista…

Tunsin, kuinka joku painautui selkääni vasten. Haistoin tutun hajuveden, huumaavan sekoituksen omenaa, kanelia ja aavistus bambua. Minun ei tarvinnut kääntää katsettani olkani yli, että tunnistin Hiron. Hän painautui minua vasten. Tunsin ihollani väristyksen ja annoin lasini vaipua läheiselle kaidetasolle, ennen kuin se kirpoaisi hervottomiksi muuttuvista sormistani.

Musiikki vei meidät mukanaan ja vapautti minut ajattelemaan vain ihollani. Tunsin, kuinka Hiron kädet vaelsivat vyötärölleni ja hän kumartui minua vasten niin, että hiukseni koskettivat hänen leukaansa. Musiikin viettelevä sävy antoi omille käsilleni luvan koskettaa hänen reittään.

Tanssilattian pimeyttä halkaisi pinkki valokeila. Näin sen väläyksessä Hiron tummat silmät. Kun valo katosi ja ympärillämme liikkuvat ihmiset hävisivät yhdeksi suureksi massaksi, tunsin, kuinka Hiron sormet koskettivat poskeni sivua. Hän käänsi kasvoni itseään kohti. Seurasin liikettä, kohotin kasvoni ja tunsin pehmeät huulet omillani.

Ellen olisi jo päästänyt irti lasista, se olisi särkynyt lattialle viimeistään suudelman myötä. Pehmeä kosketus kokeili huuliani. Kun vastasin siihen, unohdin samalla Jaanan, Uskon ja ikäkriisini. Tunsin vain täyteläiset huulet ja sormissani Hiron mustan t-paidan peittämän selän, jolle sormeni olivat varovasti vaeltaneet.

Uskon rakkauteen…

En tiennyt rakkaudesta, mutta uskoin sillä hetkellä ajoitukseen ja Jaanan sanoihin: kehoni oli jo päättänyt antaa Hirolle tilaa ja mahdollisuuden.

Kun kappale loppui ja seuraava alkoi, kurotin kohti juomaani. Kaikki oli vain tapahtunut ja yritin hetken ymmärtää, mitä olin tekemässä. Hörppäsin ja katsoin ympärilleni. Jaana oli kadonnut. Hiro ei antanut minut sen sijaan karata liian kauas, vaan tarttui käteeni ja lähti johdattamaan minua suurelta tanssilattialta pienemmän pubin puolelle. Varjoisassa käytävässä hän nojasi seinään ja veti minua lähemmäs. Musiikki oli vaimeampaa. Annoin periksi ja astuin häntä vasten. Hiro veti toispuolisena valuvan tukkansa pois silmiltä ja katsoi minua hymyillen kulmiensa alta.

”Komban wa.”

Se tarkoitti hyvää iltaa japaniksi. Katselin häntä tovin ja vastasin.

”Iltaa.”

En tiennyt miten jatkaa tai mitä ajatella, mutta tunsin, että hän oli yhtälailla yllättynyt asioiden ottamasta käänteestä kuin minäkin. Aivan kuin viaton flirtti olisi tuonut eteen yhtäkkiä varteenotettavan kumppanin. Hiro katsoi minua tiiviisti.

”Olet hyvä tanssimaan.”

Äänekäs ihmisjoukko ohitti meidät ja painauduin lähemmäs, jotta hän saattoi kuulla vastaukseni. Poskemme lähes koskettivat jälleen, kun sanoin:

”Niin sinäkin.”

En ollut voinut olla huomaamatta, että Hiron hyvä fysiikka taipui myös tanssiin. Hän oli liikkunut terävin ja itsevarmoin liikkein kuin harjaantunut hiphop-tanssija. Miehen itsevarmuus herätti minussa lähes alkukantaisen tunteen: halusin olla lähellä, koskettaa. Näin myös ohi kulkevien naisten vilkaisut: Hiro oli komea ilmestys. En saattanut olla tuntematta salaista ylpeyttä siitä, että seisoin siinä, hänen rinnallaan.

Tunsin samassa, kuinka Hiro kosketti hiuksiani ja veti minut lähemmäs. Suudelma oli ensin varovainen, mutta muuttui kiihkeämmäksi. Painauduin häntä vasten ja tunsin vartaloidemme lämmön. Tunsin myös, kuinka Hiro kietoi vahvat käsivartensa ympärilleni ja kumartui puoleeni.

Vain tämä hetki, tämä ilta... Annoin itselleni luvan unohtaa, että parisuhde rakentui muustakin kuin fyysisestä vetovoimasta. Hiron täyteläiset huulet tuntuvat pehmeiltä omiani vasten ja hänen suunsa vihjasi, että vielä parempaa oli tulossa.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Uskon reippaus ja aikuisuus viehättävät Riinaa, mutta myös mystinen moottoripyörämies saa sydämen sykkyrälle.

Kello tuli puoli kuusi. Päästin irti kottikärryjeni kädensijasta ja metallijalat kalahtivat kaupan parkkipaikan asfalttiin. Pihassa oli kaksi autoa, mutta kummassakaan ei näkynyt kuskia odottelemassa. Vilkaisin Raisaa hermostuneena.

”Ei näy vielä. Olisin tietysti voinut kysyä, millaisella autolla hän ajaa… mutta eipä tullut siinä tilanteessa mieleen.”

Kuten ei moni muukaan ajatus, sen tähden, että olin ollut liian hämilläni yllättävästä tilanteesta, josta Usko oli minut pelastanut.

Raisa kaivoi käsilaukkuaan ja otti esiin purkkapakkauksen.

”Otatko? Ja selitä nyt vielä kerran – millaista miestä me odottelemme?”

Pudistin päätäni tarjotulle purukumille. Tässä tilanteessa oli todennäköistä, että vetäisin sen joko väärään kurkkuun ja tukehtuisin siihen. Enkä halunnut kohdata Uskoa samalla, kun mäyskytin purkkaa kuin joku teini. Tällä kertaa olin sentään varma, että epävirallinen deittini oli ylittänyt aikuisuuden rajan. Vilkuilin ohi ajavia autoja ja tulin ikävän tietoiseksi valkeista sääristäni, jotka paljastuivat lyhyitten farkkushortsien lahkeista. Lisäsin mielessäni purkin itseruskettavaa voidetta ostoslistalle.

”Parta, työhaalari, kumisaappaat: näyttää hiukan metsurilta.”

Raisa tirskahti ja katsoi minua huvittuneena.

”Ja sinä mietit tunnin ennen lähtöä, mitä laitat päälle… kunnes valitsit tuon kuluneen bändipaidan ja farkkushortsit. Mun ei tarvitse edes nähdä tätä miestä ja tiedän, että se sopii sulle täydellisesti.”

”Se olisi aivan liian tyrkkyä, en pysty!”

Raisa oli itse pukeutunut nykymuodin mukaisiin piukkoihin treenihousuihin, toppiin ja löysään napamittaiseen collegehuppariin. Mulkaisin häntä muka pahoillani ja näytin kieltä.

”No, en ehkä ole tyylitietoinen, mutta mulla on työt kesken takapihalla. Ja odota vaan: kun olet itse kymmenen vuotta vanhempi, muistelet kauhulla noita vetimiä ja nuorten muotia. Farkkushortsit ja bändipaita ovat sen sijaan aina klassikkovalinta.”

Raisa virnuili ja pyöritti päätään säälivästi.

”Whatever, sis… mutta nyt mua kyllä kiinnostaa nähdä tämä tyyppi. Sähän voisit pyytää sitä kiitokseksi terassille ja tarjota oluen?”

Pudistin päätäni ajatukselle.

”Se olisi aivan liian tyrkkyä, en pysty!”

Raisa ei antanut periksi vaan maanitteli.

”Sanot vaan, heität ehdotuksen ilmaan ilman mitään vikittelyä…”

En kuitenkaan ehtinyt vastata, kun musta hybridimaasturi kurvasi pihaan. Katselimme oudon hiljaista autoa ihmeissämme, kunnes kuskin paikalta nousi parrakas pitkä mies. Usko oli jättänyt vihreät työhaalarinsa ja pukeutunut niiden sijaan lyhythihaiseen punamustaruudulliseen kauluspaitaan, mustiin pillifarkkuihin ja maihareihin. Kun mies käveli autonsa perään, hän tunnisti minut ja heilautti kättään. Raisa sihahti vieressäni.

”Onko tuo Usko? Sehän on hipsteri, eikä mikään metsuri!”

Vilkaisin Raisaa epäillen ja tartuin kottikärryjeni kahvoihin.

”Jaa hipsteri? En mä tiedä sellaisista mitään, mutta ainakin sillä on persoonallinen tyyli.”

Raisa tönäisi minua salaa olkapäällään. Kun kävelimme autoa kohti, hän sanoi hiljaa:

”Aika cool, sun pitää ehdottomasti pyytää tuo oluelle…!”

Yritin pitää kasvoni peruslukemilla, kun laskin kottikärryt hybridikatumaasturin viereen. Usko avasi peräluukun ja vilkaisi meitä pahoillaan.

”Moi ja sori, että olen hiukan myöhässä. Joskus tarhalla pyörii asiakkaita vielä sulkemisajan jälkeenkin. Mutta tässä nämä säkit nyt ovat.”

”Anna mä kärrään nämä perille saakka.”

Aloin vetää puutarhahanskoja käteen ja vilkaisin miestä, jonka katse kävi Raisassa ja minussa. Ehkä olin sittenkin valinnut vaatteeni oudosti ja kadottanut klassisen tyylitajuni?

”Moi ja ei se mitään, kiitos tosi paljon avusta! Sisareni Raisa tuli mukaan vahtimaan säkkejä, jos mun pitää tehdä kaksi kärräysmatkaa. Piha on kyllä tuossa tien toisella puolella, mutta kumminkin.”

Ennen kuin ehdin käydä käsiksi ensimmäiseen isoon multasäkkiin, Usko oli jo tarttunut siihen ja laski sen kärryyn. Kolme multasäkkiä ja lannoitesäkki myöhemmin mies sulki peräkontin ja naksautti sähkölukon kaukosäätimestä kiinni. Olin juuri tarttumassa painavaan lastiin, kun Usko astui vierelleni.

”Anna mä kärrään nämä perille saakka. Multa painaa yllättävän paljon, eikä sun kottikärryjesi rengas ole ihan terässä.”

Suoristauduin nolona ja vilkaisin lussulta näyttävää rengasta.

”Ai, no kiitos… taas! Se on tuo rapattu talo tuolla ja nämä on menossa takapihalle.”

Kun Usko nosti tottuneesti kuorman ja lähti liikkeelle, Raisa loi minuun merkitsevän katseen ja sihahti suupielestään.

”Kysy nyt…!”

Kiiruhdimme Uskon perässä tienpiennarta. Kävelin hänen rinnalleen ja osoitin autoni ohi.

”Tuosta vasemmalta pääsee ympäri takapihalle.”

Usko harppoi eteenpäin, otti vauhtia ja työnsi kärryt voimakkaalla tönäykselle nurmikkoa ja hietikkoa erottavan matalan betonireunuksen yli. Näin kuinka miehen käsivarret pullistuivat koetuksesta lyhyiden hihojen alla – hän oli joko treenannut tai sitten fyysinen työ piti kuntoa yllä. Joka tapauksessa, näky paloi verkkokalvolleni.

Tunsin, kuinka puna nousi poskilleni. Tunsin itseni typeräksi.

Kiersimme rehottavien pensaiden lomitse takapihalle. Osoitin kuistin porraspielestä paikan ja Usko laski kottikärryt maahan. Kiusallisen sekunnit tikittivät päässäni.

”Tuota… miten mä voin korvata tämän sinulle, haluatko oluen? En ole kyllä varma, onko mulla just jääkaapissa mitään, mutta lähde joskus terassille niin tarjoan…?”

Tunsin, kuinka puna nousi poskilleni. Tunsin itseni typeräksi. Raisa teki tilanteesta vielä pahemman. Hän käveli ohitseni rappusille ja huikkasi mennessään teennäisesti:

”Mun puhelin soi sisällä, sori…”

Jäimme Uskon kanssa kahden ja odotin yhä vastausta.

Usko katseli uteliaana pihamaata ja sen räjähtänyttä tilaa, kunnes sanoi:

”Siistin kokoinen piha, tästähän saa vielä tosi kivan.”

Kun vihreät silmät kääntyivät viimein minua kohti, mies hymyili leppoisasti.

”Joo, toki siideri käy. Olutta en juo. Viikonlopulle oli luvattu aurinkoa, jos vaikka silloin?”

Nyökkäsin samalla kertaa helpottuneena ja hermostuneena, kun Usko kaivoi takataskustaan litteän nahkalompakon ja veti sieltä kortin.

”Tuossa on mun numero. Palataan asiaan.”

Nyökkäsin uudelleen, kuin puhekykyni menettäneenä ja otin kiiltävän vihreällä lakalla stailatun kortin. Siinä luki Usko Axel Lehtinen, Viherrakentaja, Länsi-Tampereen Pihapojat. Okei, eli hän oli myös yrittäjä – se selitti palveluasenteen. Työnsin kortin taskuuni ja tunsin oloni voittajaksi. Hymyilin kuin hölmö.

”Kiitos, mä laitan viestiä.”

Usko räpäytti merkitsevästi silmiään. Hän otti askeleen takaisin kohti etupihaa, mutta seisahtui vielä ja osoitti entistä patiota pihani keskellä.

”Millä olet ajatellut siirtää nuo lahonneet laudat? Soita, jos tarvitset apua kaatopaikkakuorman tekemisessä. Mulla on muun muassa peräkärry, jota voin lainata.”

Nyökkäsin. Sehän oli mahtavaa, sillä en ollut edes päässyt niin pitkälle suunnitelmassani. Olin kai ajatellut vain kasata laudat pihan perälle.

”Kiva! Mulla ei tosin ole vaan kovin iso budjetti… mutta jos kaksi siideriä riittää, niin tehdään kaupat?”

Olin kehittymässä flirttailun jalossa taidossa. Onneksi Raisa oli yhä sisällä, kun Usko iski silmää ja hymyili leppoisesti.

”Kuulostaa hyvältä, palataan!”

Katselin, kuinka pitkä mies heilautti kättään hyvästiksi ja harppoi pihatielle.

”No joko se meni? Saitko edes sitä numeroa?”

Kun hän katosi K-Marketin parkkipaikan suuntaan, kävin istumaan taloni kiviportaalle. Peitin suuni käsillä ja piilotin kasvoilleni kohoavan hymyn. Unbelievable. Uskomatonta. Mutta miehen nimi oli Usko – kaikkea sitä sattui ja välillä oli pakko uskoa.

Kun Raisa viimein astui ulos, hän katseli ympärilleen kysyvän näköisenä.

”No joko se meni? Saitko edes sitä numeroa?”

Katsoin Raisaa viekkaan näköisenä, kunnes hymyni välitti vastauksen. Raisa veti huparinsa kengurutaskusta kaksi siideritölkkiä ja ojensi toisen minulle.

”Noniin, se on sitten skool! Kesäloman kunniaksi!”

Otin tölkin vastaan ja naurahdin. Raisalla oli ehkä loma, mutta minä olin vain työtön – siinä oli pieni vivahde-ero… mutta mitä pienistä.

Kun kohotin kuivan päärynäsiiderin huulilleni, Raisa katsoi minua koiranpentuilmeellä.

”Mutta hei… mulla on yksi kysymys: voisitko ottaa Pupen hoitoon pitkäksi viikonlopuksi? Me lähdetään Jannen kanssa Yyteriin.”

Hörppäsin siideriä. Maistelin kuplivaa juomaa kielelläni ja mietin pientä keskikokoista aprikoosinväristä villakoiraa, joka vinkui, hyppi ja jahtasi omaa häntäänsä.

”Joo, voin ottaa.”

Ainakaan minulla ei olisi tekemisen puutetta, eikä asunto tuntuisi kolkolta. En ollut vielä täysin tottunut ajatukseen, etteivät vanhempamme enää asuneet talossa. Se oli minun nyt, mutta elin yhä siirtymävaihetta ennen ajatuksen lopullista kotiutumista.

”Jätät ilmeisesti torstain treenit väliin?”

Raisa nyökkäsi pahoitellen.

”Joo, sori! Toisin sen sulle jo huomenna. Mutta tulen taas sitten seuraavalla kerralla ja kyllähän sä siellä pärjäät… susta pidetään huolta.”

Sisareni hörppäsi siideriä ja onnistui melkein peittämään salakavalan hymynsä eleellä. Siristin silmiäni vastaukseksi ja otin itsekin kulauksen.

”Meillä on tänään erikoisvieras salillamme ja hän pitää edistyneemmille treenit. Hashime mashite!”

Torstaiaamupäivän käytin työhakemusten täyttämiseen, mutta kun kello tuli viisi, astuin Ylöjärven Liikuntakeskuksen kendosaliin. Olin pukeutunut valkoiseen t-paitaan ja mustiin college-housuihin, kuten suurin osa mustakin aloittelijoista. Aika näyttäisi, sijoittaisinko lajiin tosissani ja hankkisinko oikeat varusteet.

Odottelimme tunnin alkua, kun joukko mustiin täydellisiin kendoasusteisiin pukeutuneita nuoria miehiä asteli saliin. Heidän keskellään käveli vanha harmaahapsinen japanilaismies. Yksi joukon nuorukaisista, vaaleatukkainen hoikka nuorukainen erkani meidän puolellemme salia ja tervehti ryhmäämme.

”Meillä on tänään erikoisvieras salillamme ja hän pitää edistyneemmille treenit. Minä olen Antti ja pidän teidän harjoituksenne tällä kerralla. Hashime mashite!”

Se oli japania ja tarkoitti hauska tutustua.

Olin pettynyt. Ei siinä mitään – uskoin toki, että Antti oli etevä opettaja, mutta… olin muistellut koko päivän vakiopettajamme Hiron hymyä ja pilkehtiviä tummia silmiä. Kun kävi selväksi, ettei hän ollutkaan paikalla, jännitykseni lässähti.

Otimme paikkamme ja aloitimme harjoituksen tervehdyksestä. Vilkuilin sivusilmällä salin toiselle puolelle. Yritin pohtia, oliko joku mustakypäräpäisistä kendokoista Hiro, mutta olin liian kaukana nähdäkseni kamppailijoiden vöihin kiinnitettyjä nimikylttejä. Käänsin katseeni eteenpäin ja keskityin harjoitukseen.

”Tarvitsetko kyytiä? Taisit jäädä juuri bussista.”

Kun tunti oli ohi, kävelin ajatuksissani bussipysäkille. Autoni oli vasta palautunut huollosta ja bussilipulleni ladattua kuukausikorttia vielä jäljellä. Vaikka jouduin vaihtamaan bussia matkalla, halusin säästää periaatteesta ja käyttää korttini loppuun. Käännyin risteyksestä Koivumäentielle ja kaivoin korttia laukustani, kun tajusin, että katselin bussini perävaloja. Juoksin muutaman hyödyttömän askeleen sen perässä ja huidoin. Perhana! Bussikuski ei välittänyt, hänelläkin oli kai kiire kotiin.

Käännyin lannistuneena ja palasin bussipysäkin katokselle. Toivottavasti tuo ei ollut viimeinen vuoro?

Kaivoin juuri aikataulukirjaa esille, kun massiivinen, musta moottoripyörä kurvasi pysäkille. Vilkaisin sen tumma-asuista kuskia. Mies sammutti moottorin ja polkaisi sivujalan tuelle. Kun hän otti kypärän päästään, tunnistin Hiron. Oli lähellä, etten tiputtanut aikataulukirjaani kadulle, kun hän katsoi minuun ja sanoi:

”Tarvitsetko kyytiä? Taisit jäädä juuri bussista.”

Vilkaisin jo mutkan taakse kadonneen bussin perään ja nielaisin.

”Joo, niin jäin… mutta mä olen menossa Lentävänniemeen saakka. Tuskin sä niin kauas viitsit heittää?”

Hiro kääntyi ja taputti katupyöränsä korkeaa peräpenkkiä.

”Kyllä mä voin heittää, jos uskallat tulla kyytiin? Mulla on toinen kypärä repussa.”

Otin askeleen lähemmäs ja tunsin, kuinka sydämeni alkoi takoa kiivaammin. Olin ollut aiemmin vain isäni moottoripyörän kyydissä, mutta tiesin, kuinka siellä oltiin: piti ottaa etummaisesta kiinni ja painautua selkää vasten, muuten ajo olisi tukalaa kuskille. Ajatus painautumisesta Hiroa vasten oli samalla kertaa sekä tukala että kuumottava. Tiesin jo ryhtyväni tähän, mutta lohdutuksekseni huomasin, että pyörä oli sentään täysitehoinen – eli Hiro oli sentään 24-vuotias. Laitoin repun takaisin selkääni ja vedin takkini vetoketjun kiinni.

”Onko sulla ollut tämä pyörä kauan?”

Olin keksinyt ovelan kysymyksen, jolla saatoin arvioida auttajani ikää.

Hiro ojensi minulle vihreämustan tribaalikuvioidun kypärän ja vastasi:

”Tämä on ollut vasta vuoden, mutta mulla oli vähän vanhempi tonninen pyörä kolme vuotta ja muita sitä ennen.”

Nyökkäsin. Osoitin sormellani moottoria peittäviä muovikatteita, jotka tekivät pyörästä virtaviivaisemman.

”Mikä sai sinut vaihtamaan katettuun… tulitko vanhaksi?”

Hiro nauroi ja painoi oman kypäränsä takaisin mustaan päähänsä samalla, kun vastasi minulle.

”Ai, sä tiedät pyöristä? No, ehkä mä en ollut koskaan tarpeeksi ”bomber” eli hyvä kikkailemaan… ja tykkään enemmän vauhdista.”

Hiro käynnisti jylähtävän moottorin ja ääni kaikui lähitalojen seinistä. Otin askeleen lähemmäs.

Kun Hiro sitoi reppunsa ja käänsi takimmaiset jalkatapit esiin, minä kiinnitin kypäräni remmin. Katseemme kohtasivat hetkeksi. Kuvittelin nähneeni kiinnostuneen hymyn – ilme sai hänen silmäkulmansa siristymään, kun kypärän tiukat pehmusteet painautuivat nuorukaisen poskia vasten.

Hiro käynnisti jylähtävän moottorin ja ääni kaikui lähitalojen seinistä. Otin askeleen lähemmäs.

Olin vaarallisella kurssilla, mutta hetken emmittyäni tartuin kuskini mustaan nahkarotsiin, nostin jalkani tapille ja nousin kyytiin. Kun Hiro polkaisi vaihteen päälle ja käänsi kaasua, laitoin käteni hänen vyötärönsä ympäri ja painauduin kevyesti hänen selkäänsä vasten. Haistoin nahan ja miedon, mutta miehekkään sekoituksen partavettä ja bambun tuoksua. Mahtoikohan jälkimmäinen olla peräisin kendossa käytettävästä harjoitusmiekasta, shinaista?

Kaarsimme liikenneympyrästä ja moottoripyörän vauhti kiihtyi. Painauduin rohkeammin Hiroa vasten. Ilmavirta humisi korvissani, vaikka napsautin kypäräni visiirin kiinni. Kiihtynyt hengitykseni sai visiirin pian höyrystymään. Kun kurvasimme Vaasantien valtatietä kohti Tamperetta, painauduin entistä tiukemmin Hiron selkää vasten. Yritin pitää käteni kevyesti hänen vatsaansa vasten, mutta kuvittelin tuntevani kovat vatsalihakset takin läpi – vai oliko se sittenkään kuvitelmaa? Tunsin itseni noloksi, hetkellisesti. Mutta olinhan sentään saanut juuri selville, että Hiro oli sittenkin vain kaksi vuotta minua nuorempi. Tieto lievensi ikäkriisiäni… ja sai minut tuntemaan kutkuttavaa houkutusta. Miksi en tapailisi kerrankin nuorempaa miestä, vaikka tavallisesti hakeuduin itseäni vanhempien seuraan?

Tilanteen luoma läheisyys tuntui varastetulta nautinnolta. Silti epäilys kalvoi lähellä pintaa. Oliko orastava tunteeni molemmin puolinen, vai oliko minulle sattunut todellakin vain onni onnettomuudessa? Oli miten vain, nautin sillä hetkellä häikäilemättömästi, kaikin rinnoin miehisestä läheisyydestä, jota en ollut saanut kokea pitkään aikaan. Hiro kiihdytti, ja vatsanpohjassani lenteli perhosia. Sormenpääni tunto herkistyi, kun kuvittelin tuntevani hänen treenatun vartalonsa yksityiskohtaisesti ohuen nahkatakin alla.

Kun moottoripyörä kurvasi viimein Lentävänniemeen ja pysähtyi K-Marketin pihaan, nousin kyydistä vaivalloisesti. Sormeni olivat kohmettuneet jännityksestä. Kiskoin kypärän jotenkuten päästäni ja ojensin sen takaisin. En saattanut peittää hymyäni.

”Kiitos, kävelenkin tästä kotiin. Paljonko olen velkaa bensoista ja vaivasta?”

Hiro huitaisi kädellään ilmaa.

”En mä mitään tarvi. On kiva ajella iltaisin, ja joskus kaipaan seuraa, kun ei sitä aina viitsi pyöriä samoilla pätkillä samojen jätkien kanssa.”

”Jees, en pidättele sua enempää. Nähdään sitten ensi viikolla treeneissä?”

Huomasin, että nuorukaisen lyhyeksi leikattu siilitukka oli jätetty keskeltä hieman pitemmäksi. Pään vasemmalla sivulla oli muutama partaterällä leikattu tyylikäs raita.

Yritin haroa ohimennen omat, ponihännällä tuulessa tuivertuneet hiukseni suoriksi ja vilkaisin kaupan suuntaan. Kaipasin vähiten nyt sitä, että Jaana sattuisi olemaan työvuorossa. En halunnut selitellä miesseuraani kenellekään.

Hiro luki hermostuneen liikkeeni väärin. Hän veti pitkän sauhun, tumppasi savukkeen ja otti kypäränsä.

”Jees, en pidättele sua enempää. Nähdään sitten ensi viikolla treeneissä?”

Yritin hymyillä ja paikkailla hermostunutta käytöstäni, mutta se ei tuntunut riittävältä.

”Joo, nähdään! Mulla onkin koira odottelemassa iltalenkkiä… eli pitää mennä, ennen kuin se tuhoaa paikat.”

Hiro nyökäytti päätään ja käynnisti pyöränsä. Katselin häntä ja huikkasin vielä:

”Kiitos tosi paljon, että viitsit heittää…”

Hiro nosti kättään, painoi vaihteen päälle ja ajoi parkkipaikalta. Lähdin samalla kotiinpäin, mutta vilkaisin vielä hänen peräänsä. Houkutus oli liian suuri.

Musta pyörä katosi katulamppujen valaisemalle tielle.

Olin jo päässyt, Uskon avulla, hetkeksi ihastuksestani nuoreen kendo-ohjaajaani, kun ajatukseni kävivät taas kierroksilla.

Illat olivat alkaneet hämärtyä sinisiksi, vaikka kesää piti olla vielä jäljellä. Huokaisin typertyneenä ja jatkoin kotipihaa kohti.

Miten tässä oli näin käynyt? Olin jo päässyt, Uskon avulla, hetkeksi ihastuksestani nuoreen kendo-ohjaajaani, kun ajatukseni kävivät taas kierroksilla. Yritin järkeillä ja toppuutella tuntemuksiani, mutta siitä ei ollut hyötyä. En voinut mitään sille, että olin aina ollut visualisti – oli vaikeaa, ellei mahdotonta olla katsomatta komeaa kohdetta toistamiseen. Ja vielä hankalampaa, jos kohteita oli kaksi.

Kun avasin oven ja laitoin valot päälle, Puppe villiintyi hyppimään ja vinkumaan. Laskin treenireppuni lattialle ja nappasin remmin naulasta. Tänä iltana voisin tehdä tavallista reippaamman iltalenkin – hölkkäisin lämmön kiertämään kohmettuneissa sormissani ja saisin samalla ajatukseni tuuletettua.

Suuntasimme Pupen kanssa Näsijärven rantaan, lenkkipolulle kohti Reuharinniemeä.

Jatkuu ensi viikolla.