Elämä yltäkylläisyyden keskellä alkaa uuvuttaa Karri Kettusta toden teolla. Mies lankeaa kohtalokkaaseen ansaan.

Karri vilkaisi pöydällä lojuvaa kalenteriaan. Huomenna alkaisi hänen ensimmäinen työpäivänsä Astrid Sjöbergin alaisuudessa. Mutta sitä ennen oli hoidettava epämiellyttävä velvollisuus. Hänen oli viimeinkin soitettava Piialle, joka oli yrittänyt tavoittaa häntä kymmenin puhelinsoitoin ja tekstiviestein. Hän oli sen toki Piialle velkaa. Oli ollut helpompaa pakata laukut Piian nukkuessa ja matkustaa Astrid Sjöbergin kutsumana Helsinkiin kuin jäädä selvittelemään viikonlopun ylitse yllättävän työtarjouksen taustoja ja vaikuttimia. Tosiasia oli se, että hän oli jättänyt Piian ja Tomin ilman minkäänlaisia selityksiä.

Karri haroi tummia hiuksiaan kaksin käsin. Yksi puhelu, helvetti soikoon. Kyllä hän sen kestäisi. Oli hän ennenkin kuunnellut naisten itkuja ja kitinöitä. Ja olihan Piia jo nähnyt alusta alkaen, ettei Karrille riittänyt pelkkä keinun heiluttelu leikkipuistossa tai kotoinen elokuvailta popcornikippo sylissä. Sellainen elämä ei ollut häntä varten. Hän oli mies, joka janosi rahaa ja menestystä. Piian ja Tomin nojakeppinä sellaiset jäisivät häneltä saamatta.

Piia joutui karauttamaan äänensä auki – niin yllättynyt hän oli Karrin soitosta.

”Ajattelin, ettei sinussa olisi miestä ottamaan yhteyttä”, Piia totesi apeasti.

”On ollut kiireitä. Uusi työpaikka, kuulit varmaan jo Liinalta.”

Pitkä hiljaisuus. Sitten Piia nyyhkäisi.

”Tämä oli ruma temppu. Varsinkin Tomia kohtaan. Hänellä on ollut univaikeuksia siitä lähtien kun karkasit luotamme.”

Karri puhalsi itsensä tyhjäksi.

”Lapset ovat ihmeen sopeutuvaisia, usko pois. Muutama viikko, ja Tomi ei enää muista minua.”

”Niinkö tosiaankin luulet? Olit osa meidän elämäämme usean kuukauden ajan. Lapsi kyllä muistaa sellaiset asiat. Et tiedä kuinka vaikeaa on keksiä vastauksia, kun poika kyselee sinua jatkuvasti.”

Karri tempautui ylös tuolista ja alkoi kiertää hermostuneena olohuonetta ympäri.

”Työpaikka on minulle tärkeä asia. Ja tämä on ainutlaatuinen mahdollisuus edetä elämässä. Piia. Koeta ymmärtää. Ei meidän suhteemme olisi kuitenkaan pitkälle kantanut.”

”Ei niin. Enhän minä tyhmä ole, vaikka olenkin kilttiluonteinen. Näin jo heti niillä surullisilla rapujuhlilla, kuinka perso olet vaikutusvaltaisille ihmisille. Silloin me tavalliset piiat ja tiiat saamme unohtua.”

”Ero mikä ero. Mitä sitä nyt puimaan mikroskoopin kanssa.”

Karri katsahti kelloa. Kauan hän ei tuollaista diipadaapaa kuuntelisi. Ero mikä ero. Mitä sitä nyt puimaan mikroskoopin kanssa. Tämähän nyt oli aivan selvä pähkinä.

”Piia. Halusin vain toivottaa sinulle kaikkea hyvää. Muuta asiaa minulla ei ole sinulle.”

Puhelu poikki, Karri murahti hampaittensa välistä ja katkaisi kännykästään virran. Huomenna hän vaihtaisi numeronsa salaiseksi. Enää eivät akat perään soittelisi. Karri asteli makuuhuoneeseensa ja heittäytyi huokaisten mukavalle vuoteelleen. Seuraavalla kerralla Astrid ehkä makaisikin hänen vieressään täällä, hänen asunnollaan. Tämä oli hyvä ja toimiva asumiskuvio. Kumpikin eläisi omissa asunnoissaan, muutaman sadan metrin päässä toisesta. Hän saisi Astridin suomat hyödyt, Astrid nautintonsa.

Ensimmäinen työviikko kului kuin siivillä. Jos Karri ei kuljettanut Astridin liikekumppaneita lounaille, junille tai lennoille, hän päivysti Astridin toimiston vieressä olevassa työhuoneessa, joka oli räätälöity häntä varten. Vai olisiko sittenkin pitänyt sanoa: heitä kahta varten. Astridin toimistosta pääsi nimittäin välioven kautta huomaamattomasti Karrin työhuoneeseen milloin tahtoi. Niinpä saattoi käydä, että kun Astridin neuvottelukumppani perui tapaamisen, Astrid ilmestyi Karrin työhuoneeseen ja pyysi mieheltä ”pientä rentouttavaa käsittelyä”. Sitä varten Karrin huoneeseen oli hankittu leveä, mukava sohva.

”Olen ajatellut meitä kahta kaikessa, aivan kaikessa, kuten huomaat”, Astrid kuiskasi vetäessään Karrin viereensä sohvalle.

Karri ei vastustellut. Astrid ei sellaista olisi sietänyt, sen hän arvasi.

Viikonloppuvapaitaan Karrin ei tarvinnut yllätyksekseen niitäkään suunnitella – Astrid nimittäin ilmoitti, että he ajaisivat Astridin huvilalle Hankoon. Nainen oli näköjään päättänyt, että myös Karrin yksityiselämä oli hänen vallassaan. Eipä minulla varsinaista yksityiselämää olekaan, Karri totesi itsekseen ajaessaan kohti Hankoa lierihattuinen Astrid vierellään. Astridilla oli hänen asuntonsa avain ja nainen saapui sisälle aina ilmoittamatta, ovikelloa soittamatta. Nyt he sitten viettäisivät pari päivää Astridin hulppeassa merenrantahuvilassa. Karria järjestely ei haitannut. Jos hän sai näin muhkean kuukausipalkan asunto- ja autoetuineen, oli Astridin viihdyttäminen siitä pieni hinta.

Huvila sijaitsi komealla paikalla kallion laella. Suurista ikkunoista avautui näkymä merelle ja saaristoon. Astrid viskasi vaalean lierihattunsa huvilan terassille ja kiersi taloa esitellen Karrille huvilalle hankkimiaan taideteoksia. Takkahuoneessa Karri seisahtui paikoilleen.

”Haluaisitko laittaa ehkä tulen takkaan”, Astrid uteli.

”Ei – jäin vain katselemaan noita takanreunuksella olevia valokuvia.

Tämä oli ainoa paikka, jossa oli näkyvillä jotakin Astridin yksityiselämästä. Hänen katseensa kiinnittyi kuvaan, jossa komea, vaaleatukkainen herrasmies ohjaili suurta purjevenettä.

”Kukas hän on? Ex-miehesikö?”

Astrid vilkaisi kuvaa ja kohautti olkapäitään.

”Hän on Henrik Sjöberg. Entinen aviomieheni kuten arvasit. Asuu nykyisin Kanadassa. Henrik osti tämän huvilan aikoinaan minulle häälahjaksi. Hän vietti täällä paljon aikaa yksinkin. Purjehti, kalasti ja tutki luontoa. Minua sellainen ei kiinnostanut.”

Astrid näytti omituisen vakavoituneelta kertoessaan Henrikistä. Ehkäpä muistot miehestä ja avioerosta eivät olleet haaltuneet vielä yhdentekeviksi. Viereisessä valokuvassa keikisteli kiharatukkainen nuori nainen olemattoman pienet bikinit yllään. Kuva ei näyttänyt kovinkaan vanhalta.

”Kukas hän on?” Karri kysyi virnistäen.

”Annica. Minun tyttäreni.”

Astrid käännähti äkäisenä kannoillaan ja poistui takkahuoneesta. Oho – sepäs tulikin kipakasti, Karri tuumasi ja siveli sormellaan tytön valokuvaa. Tytär ja äiti eivät taida olla kovin sopuisissa väleissä. Eikä Astrid ollut tätä ennen maininnut sanallakaan Annicasta.

Karri tavoitti Astridin keittiöstä. Nainen nosteli tarjolle pikkusuolaista. Juustoja, kalaa, hedelmiä ja pullollisen samppanjaa.

”Älä kysele minulta enempää Annicasta. Hän asuu omassa boksissaan Eirassa ja on tällä hetkellä aloittamassa ties monettako kertaa opintoja Kauppakorkeassa. Henrik lelli hänet piloille. Me emme tule Annican kanssa toimeen keskenämme. Mutta tyttö on yhä minun vastuullani. Henrik ei Kanadasta käsin ehdi pitämään tyttöä aisoissa.”

Karrin mielessä kävi, mikä mahtoi rikkoa Astridin ja Henrikin välit. Astrid itse? Jos nainen oli käyttäytynyt samalla tavoin naimisissa ollessaan kuin nyt, se ei olisi ihme. Astrid halusi valloittaa. Eikä Karri häntä siitä syyttänyt. Ennemminkin hän ymmärsi Astridia. Olihan hänessäkin taipumusta samanlaiseen levottomuuteen. Karri kohotti samppanjalasin ja katsoi Astridia silmiin.

”Ei puhuta menneistä enempää. Jokaisella meillä on omat murheemme ja ne kannattaa unohtaa.”

Astrid hymyili vastaan ja joi koko lasillisen yhdellä kulauksella.

”Ennen kuin lähdemme illastamaan rantaravintolaan, sinä saatkin auttaa unohtamaan epämiellyttävät muistot. Olet sen minulle velkaa, senkin utelija.”

”Tuo samppanjapullo ja lasit mukanasi. Mikään ei ole ihanampaa kuin viileä samppanja rakastelun jälkeen.”

Nainen nousi ja viittasi Karrin mukaansa.

”Tuo samppanjapullo ja lasit mukanasi. Mikään ei ole ihanampaa kuin viileä samppanja rakastelun jälkeen, nainen huikkasi mennessään kohti makuuhuonetta.”

Karri kokosi pullon ja lasit tarjottimelle. Hän kuuli kuinka Astridin kylpyhuoneessa vesi alkoi juosta ammeeseen.

Yhtäkkiä hän pysähtyi. Ensimmäistä kertaa hänen mielessään häivähti epävarmuus. Nyt tämä oli vielä toistaiseksi helppoa. Hän kulkisi nöyrästi Astridin talutushihnassa ja tekisi kaikki temput, jotka nainen häneltä vaati. Mutta mihin saakka hänen miehinen ja henkinen energiansa riittäisi? Astrid oli ikäisekseen viriili ja kyltymätön. Se piirre yhdistettynä voimakkaaseen tahtoon teki naisesta aikamoisen haasteen kenelle tahansa. Mikäli hänen vapaa-aikansakin kuluisi Astridin kanssa, milloin hän saisi edes hetken vain olla ja levätä? Toistaiseksi hänellä ei ollut hätää – hän oli vielä hyvässä kunnossa ja pystyi tyydyttämään naisen tarpeet. Mutta entä vuoden, kahden kuluttua, jos tahti jatkuisi tällaisena?

Karri koetti karistaa epäilykset mielestään. Hänen oli jaksettava ja ennen kaikkea – pidettävä mielensä kurissa. Epävarmuus ruokki epävarmuutta. Siihen hänellä ei ollut varaa.

Astrid oli varannut heille pöydän merenrantaravintolasta. He kävelivät huvilalta ravintolaan tähtikirkkaassa, leudossa illassa. Astrid oli pukeutunut valkoiseen housupukuun ja näytti tyylikkäältä kuten aina. Ainoastaan kuosistaan hajonnut kampaus oli pikkuruinen kauneusvirhe Astridin tyylikkyydessä, mutta se ei tuntunut naista häiritsevän. Ehkä hän nauttikin siitä – paljastihan pörröinen kampaus tarkkavainuisimmille ruokailijoille mitä äsken oli ollut tekeillä tuon kypsän naisen ja tuon nuorehkon komistuksen välillä.

Pöytään päästyään Astrid havahtui ja muisti jotakin.

”Johan minä kerroin sinulle ensi viikosta?”

”Et ole ainakaan vielä merkinnyt minulle mitään ohjelmaa.”

Astrid iski silmää ovelasti.

”Lähdemme viikoksi Italiaan. Minulla on varattuna sviitti Roomasta. Oikein mukava hotelli. Muutama tärkeä liikeneuvottelu ja loppuviikko vapaata. Miltä kuulostaa?”

”Viikko Roomassa Astridin talutusnuorassa. Kuinka hän jaksaisi?”

Astrid kumartui eteenpäin ja odotti hymyilevänä Karrin vastausta. Karrin vatsanpohjaa kouraisi. Samat epävarmat mietteet, jotka kiusasivat häntä huvilalla, alkoivat koukkia voimalla hänen mieltään. Viikko Roomassa Astridin talutusnuorassa. Kuinka hän jaksaisi? Hän tarvitsi ehdottomasti pienen tauon, edes yhden ainokaisen vuorokauden täysin omaa aikaa.

”Astrid. Se kuulostaa aivan mahtavalta. Asiassa on vain yksi pieni mutta.”

Astrid vetäytyi loitommas hämmästyneenä.

”Mikä voi olla ’mutta’ miehelle, jolle tarjotaan viikkoa Roomassa?”

Karri ymmärsi luistelevansa haurailla jäillä. Hän ymmärsi myös sen, että jatkaakseen Astridin kanssa hänen oli saatava levätä. Kukaan ei kykenisi olemaan tauotta yhtä aikaa väsymätön rakastaja, tunnollinen työntekijä ja hyväntuulinen seuramies.

”On katsos kysymys minun äidistäni. Hän on vakavasti sairaana. Joudun menemään hänen luokseen pariksi päiväksi ensi viikolla.”

Karri otti kasvoilleen murheellisen ilmeen. Astrid huokaisi ja tarttui hänen käteensä.

”Kultaseni. Olisit sanonut aiemmin asiasta. Minä ehdin jo tehdä varaukset. Lennot, hotellit, ravintolat. Kaiken.”

Astridin äänestä kuulsi karvas pettymys.

”Toivottavasti ymmärrät siitä huolimatta tilanteen. Olen äitini ainoa poika. En antaisi itselleni anteeksi, jos jotakin sattuisi sillä aikaa kun olen matkalla.”

Karri puristi naisen kättä ja katsoi tätä silmiin. Häntä jännitti. Kuinka hyvin Astrid mahtoi lukea rivien väliin kätketyt valheet? Jos tuo naaraspantteri tajuaisi petkutuksen, piru perisi hänet.

”Mene sitten äitisi luokse, jos sinun todellakin on pakko. Mutta kun tulen Roomasta, lupaa olla odottamassa minua”, Astrid vastasi nyrpeällä äänellä. Hän ei ollut tottunut tällaisiin yllätyksiin. Hän oli tottunut olemaan itse se, joka järjesti yllätykset.

Karri huokaisi helpotuksesta. Kokonainen viikko yksin. Miten rentouttava ajatus. Siitä hyvästä hän kyllä jaksaisi pelehtiä koko viikonlopun huvilalla. Astrid oli niin kiireinen, että tuskin ottaisi selvää hänen äidistään, joka makasi haudassa jo kolmatta vuotta.

Seuraavana maanantaina Karri kyyditsi Astridin Roomaan lähtevään koneeseen. Nainen kohotti aurinkolasinsa otsalleen ja tuijotti Karria nälkäisin silmin.

”En saata uskoa vieläkään sitä, että joudun olemaan ilman sinua kokonaisen viikon.”

Karri suuteli Astridia ja vakuutteli, ettei viikon ero ollut hänellekään helppo. Mutta äidin tila oli niin huonossa jamassa, ettei vaihtoehtoa ollut. Kun Astrid vilkutti hänelle portilta ja katosi käytävälle, Karrista tuntui kuin suuri taakka olisi vierähtänyt hänen selästään. Viikko vapaata, takoi hänen mielessään. Toki hän pitäisi puhelimen kuulolla yötä päivää, koska Astrid niin vaati.

Karri hyppäsi Mersuunsa ja ajeli huolettomin ottein asunnolleen. Perille päästyään hän avasi television ja naksautti olutpullon auki. Tätä hän oli kaivannut. Hetki omaa aikaa. Jalkapallo-ottelu, olut, tilauspizza ja toinen olut. Ja edes yksi yönseutu syvässä unessa omassa sängyssä. Yksin.

Myöhään illalla soi puhelin. Karri vastasi välittömästi huomatessaan soittajan. Astrid.

Nainen halusi tietää kaiken kuluneesta illasta. Hän rauhoittui, kun kuuli Karrin viettäneen koko illan jalkapallo-ottelua tuijottaen.

”Milloin olet menossa äitisi luokse”, hän uteli.

”Lähden huomenna. Käyn sairaalassa muutaman kerran peräkkäisinä päivinä, kun nyt on aikaa.”

Astrid oli hetken hiljaa.

”Olisiko sinun mahdotonta ajaa Hangon huvilan kautta? Unohdin sinne timanttisormukseni. Sen suurimman, muistat varmasti. Se jäi kampauspöydälle ja on turhaan siellä varkaiden houkuttimena.”

Karri lupasi auliisti tehdä palveluksen. Eihän hänellä ollut todellisuudessa minkäänlaista ohjelmaa koko viikolle.

”Kiitos, Karri. Ilmoita sitten kun sormus on tallessa. Sillä on erityinen tunnearvo.”

Syyskuinen päivä oli aurinkoinen. Alkava ruska punersi ja kellersi siellä täällä maisemassa, kun Karri Kettunen antoi autonsa lipua pehmeästi Astridin huvilalle johtavalle tielle. Ulkona oli lämmintä kuin parhaimpana kesäpäivänä. Intiaanikesä. Tällainen jumalainen sää ja sopivasti minun vapaalle viikolleni, Karri siunaili ihastuneena. Hän pysäköi huvilan pihaan. Kului hetki ennen kuin hän tajusi, että talon kulman takaa pilkotti vieraan auton lokasuoja. Jumaliste, Karri manasi. Satuinko juuri sillä hetkellä huvilalle, jolloin varkaat olivat iskemässä kiinni Astridin taideteoksiin. Karri avasi Mersun peräluukun. Jotain kättä pidempää oli otettava mukaan. Hän oli turvamiehen vakanssilla töissä – ja nyt taisi ensimmäistä kertaa olla tosi kyseessä. Käteen osui tunkki. Hän puristi sen kouraansa ja lähti etenemään varovaisin askelin ulko-ovea kohti. Ainakaan ilmaiseksi ne eivät saisi saalistaan. Kyllä hän vähintään muutamalla ruhjeella ja mustelmalla maksattaisi tunkeutujien teon.

Ovi oli jätetty raolleen. Koska vieras auto oli pysäköity takapihalle, Karri arveli, että varkaat kuljettivat saaliit takaoven kautta autoonsa. Takaovi antoi suoraan merelle eikä kukaan näkisi varkaitten liikettä.

”Mitä helvettiä? Oliko varasliigassa myös mukana joku matahari?”

Karri hiipi varoen sisään. Kaikkialla oli hiljaista. Hän tunsi kainaloidensa hikoavan. Montakohan niitä juippeja mahtoi olla? Parista hän kyllä selviäisi, mutta isompi lauma olisi vaikeampi pala. Poliisikin ennättäisi huvilalle vasta kun tilanne oli ohi. Samassa Karri pysähtyi. Astridin makuuhuoneen suunnasta kuului puhetta. Nainen? Mitä helvettiä? Oliko varasliigassa myös mukana joku matahari?

Karri kuulosteli hetken ja lähestyi makuuhuonetta äänettömin askelin. Olohuoneen taulut olivat ainakin paikoillaan. Sitten hän muisti. Timanttisormus. Astrid oli sanonut jättäneensä sen makuuhuoneen kampauspöydälle. Se sormus oli varmasti hirvittävän kallis – ainakin kivi oli suurin minkä hän oli koskaan nähnyt.

Ennen kuin hän ehti reagoida mitenkään, makuuhuoneen ovi avautui ja vaalea, nuori nainen katsoi häntä vastaan. Tytön suu avautui huutoon, puhelinta pitävä käsi heilahti ja kännykkä lensi lattialle. Karri ymmärsi tytön kauhun – näyttihän hän itse vähintään varkaalta tai murhanhimoiselta psykopaatilta hiipparoidessaan tunkki kourassa pitkin asuntoa.

Tyttö kiljui jo täyttä kurkkua. Karri laski tunkin lattialle ja levitti kätensä anteeksipyytävästi. Vasta usean yrityksen jälkeen tyttö suostui kuuntelemaan hänen sanojaan.

”Usko pois. Olen sinun äitisi turvamies. Minun nimeni on Karri Kettunen. Äitisi on nyt Roomassa liikematkalla ja hän pyysi minua hakemaan täältä unohtuneen sormuksen turvaan.”

Tyttö katkaisi huutonsa ja katsahti jalkoihinsa. Puhelin lojui lattialla rikkoutuneena.

”Mä en tiedä koskaan missä mutsi liituaa. Mutta mulla on lupa olla täällä. Tää on mun lapsuuden huvilani ja mä luulin, että saisin olla täällä hetken rauhassa.”

Tyttö oli pukeutunut lyhyttäkin lyhyempään minimekkoon. Vaaleat kiharat valuivat olkapäille, kauhistuksesta kalpeat kasvot alkoivat punastua vihasta. Äitinsä tyttö, temperamenttia riittää, Karri tuumasi, nosti tunkin ylös ja vei sen ulos portaille.

”Älä nyt hemmetti soikoon mene minnekään kun kerran tulit sotkemaan mun kuviot”, tyttö ärjäisi ja käveli hänen perässään eteiseen.

”Saat selvittää mulle mikä on homman nimi. Milloin äiti on palkannut itselleen muka turvamiehen?”

Tytön kysymys oli epäuskoisen ivallinen. Karri kääntyi ja palasi keittiöön.

”Otatsä oluen vai haluatko että avataan viinipullo? Äidin samppanjoihin mä en koske. Se on niistä sairaalloisen tarkka.”

Karri huokaisi voipuneena ja pyysi oluen.

”No?”

”Mitä no”, Karri naurahti. Häntä alkoi huvittaa tytön nokittelu.

”Mikä sun nimi olikaan…Kettunen?”

”Kyllä. Karri Kettunen. Ja arvaan että sinä olet Annica. Astridin tytär.”

Annica avasi viinipullon ja kaatoi huolettoman ison annoksen punaviiniä tavalliseen maitolasiin.

”Kuinka kauan sä olet ollut äidin palkkalistoilla?”

”Parisen viikkoa.”

Annica siemaisi viiniä ja siristi silmiään.

”Onks kova duuni olla äidin alaisena?”

Tytön sanoista kuulsi pidätelty nauru. Varsinainen neiti näppärä tuo Annica Sjöberg, tuhahti Karri mielessään. Mutta oli parempi olla suututtamatta tytärtä. Mikään kielteinen viesti ei saisi kantautua Astridin korviin.

”Äitisi palveluksessa on paljon töitä, mutta hän korvaa sen kyllä hyvin”, Karri vastasi diplomaattisesti.

Tyttö kiepsahti istumaan sohvalle. Karri päätti puolestaan olla utelias.

”Saanko kysyä miksi olet täällä keskellä viikkoa yksiksesi? Eikö sinulla ole opiskeluita tai muita velvollisuuksia Helsingissä?”

Annica mulkaisi häntä synkästi.

”Mä en jaksa opiskella. Mä olen nyt kaksikymmentäviisivuotias enkä halua pilata loppuja nuoruusvuosiani koulunpenkillä istumalla.”

Karri istuutui vastapäätä tyttöä. Tyttö katseli häntä häpeämättömän avoimesti.

”Mitä sinä sitten haluaisit tehdä?”

”Annica kohotti pyöreitä, pieniä rintojaan ja antoi silmänsä vaellella pitkin Karrin vartaloa.”

Annica kohotti pyöreitä, pieniä rintojaan ja antoi silmänsä vaellella pitkin Karrin vartaloa. Mikä keimailija ja flirttailija, Karri puhahti ihmeissään. Varsinainen lolita. Yrittää saada minut, yli kolmikymppisen miehen punastumaan. Alan vähitellen ymmärtää miksi Astrid ei tule toimeen niskuroivan tyttärensä kanssa.

”Mitäkö haluan elämältä? Haluan pitää hauskaa. Matkustella ja bilettää.”

”Mutta millä rahoilla? Jos ei opiskele ja pääse töihin, on se aika lailla mahdotonta.”

Annica katsahti häntä kuin puhumaan opettelevaa pikkulasta.

”Toisille se on mahdotonta, mutta ei mulle. Pappa betalar. Niin se menee. Mulla on kiva faija. Se asuu Kanadassa ja laittaa mun tilille viikoittain tonnin, joskus kaksi. Hyvin niillä pärjää, mutta lisä ei tekisi pahaa.”

Tyttö joi viinilasin tyhjäksi.

”Älä siinä katsele mua kuin jokin ylituomari. Mä olen täysi-ikäinen nainen.”

Ulkoisesti kyllä, Karri ajatteli ja yllätti itsensä katselemasta Annican hyvinmuodostuneita sääriä, joita tyttö ei yrittänyt piilotella.

”Mä näen, että sä katselet mua”, Annica tirskahti.

”Kuulehan, Annica. Lopeta höpinät. En ole kokematon opiskelijapoika, jota voit nolata ja pompottaa miten sattuu.”

Karri laski oluttölkin pöydälle, nousi ja suuntasi kohti makuuhuonetta.

”Miksi sä sinne menet?” Annica hihkaisi pettyneenä.

Timanttisormus oli kampauspöydällä, aivan kuten Astrid oli kertonut. Karri koppasi sormuksen käteensä ja sujautti sen taskuunsa.

”Lähden nyt takaisin Helsinkiin. Toivottavasti sinulla on mukavaa täällä lapsuudenajan huvilallasi”, hän tokaisi hymyttömästi.

Annica ponnahti seisomaan.

”Ei. Sä et voi lähteä minnekään.”

Karri nosti kätensä puuskaan.

”Kuulepas nyt. Minä en ole sinun palveluksessasi. Otan määräykset vastaan vain ja ainoastaan Astrid Sjöbergilta.”

Annican suupielet vetäytyivät alas.

”Mun auto ei lähde käyntiin. Korjaaja kävi täällä ja sanoi tulevansa varaosien kanssa sitten kun ne on tilattu. Siihen voi mennä useita päiviä. Ja mä en todellakaan halua jäädä yksin yöpymään näin syrjäiseen paikkaan.”

”Pääset minun kyydissäni Helsinkiin.”

Annica käveli hänen eteensä. Vaaleat kiharat tuoksahtivat ruusulta ja joltakin muulta kukkaiselta.

”Mä lupasin odottaa huomiseen. On nimittäin mahdollista, että auto saadaan kuntoon huomisiltaan mennessä. En mä voi lähteä stadiin sun kanssa ja jättää autoa tänne.”

Karri huokaisi syvään. Naisten kanssa joutui aina välikäteen, teki mitä tahansa.

”Pliis, älä lähde”, tyttö pyysi kostunein silmin.

Karri Kettunen puisti päätään voimattomana. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin myöntyä kyynelsilmäisen, nuoren naisen pyyntöön. Mitä Astridkin olisi sanonut, jos hän lähtisi Helsinkiin ja tytölle sattuisi sillä välin jotain pahaa?

”Ihanaa. Mullakin on nyt oma turvamies”, tyttö vitsaili ja käveli takapuoltaan keikutellen jääkaapille.

”Mä teen meille safkaa. Usko tai älä, olen hyvä kokki.”

Karrin hämmästykseksi tyttö puhui totta – tunnin sisällä ruokasaliin oli katettu pieni, maukas illallinen. Kynttilät lepattivat. Avonaisesta ikkunasta kantautui meren kohina ylös ruokasaliin. Alkavan syksyn ja väistyvän kesän haikeansuloinen tuoksu virtaili Karrin ja Annican ympärillä, kun he aloittivat aterioinnin. Jossakin vaiheessa tyttö oli käynyt vaihtamassa ylleen kesäisen mekon, joka korosti kauniisti hänen muotojaan. Karri huomasi tuijottavansa häntä tämän tästä. Nuori, lapsellinen nainen. Ja niin valloittava. Yksinäinenkin, ilmiselvästi.

”Onko sinulla poikaystävää”, Karri kysyi välinpitämätöntä teeskennellen.

Tyttö puisti päätään.

”Mä en pidä pojista.”

Karri kohotti kulmiaan kysyvästi.

”Mä pidän miehistä.”

Tyttö lähetti hänelle ujostelemattoman hymyn. Karri ei tiennyt minne katsoa. Hyvänen aika, hän tuskaili. Menenkö minä hämilleni parikymppisen naisen huomiosta?

He söivät aterian loppuun hiljaisuuden vallitessa. Annica katsahteli mieheen tämän tästä. Karri alkoi aavistella, että yöpyminen huvilalla saattoi olla suuri virhe. Mutta toisaalta – entä jos Annicalle sattuisi täällä jotakin kauheaa – syy vierisi hänen kontolleen.

”Sä voit nukkua vierashuoneessa”, tyttö ilmoitti omituisen nopeasti ja kokosi astiat.

Karri nyökkäsi ja siirtyi makuuhuoneen vastapäätä sijaitsevaan vierashuoneeseen. Hän riisuutui ja otti viilentävän suihkun. Sitten hän lähetti Astridille tekstiviestin. ”Sormus tallessa, palasin jo Helsinkiin asunnolle. Äiti hiukan parempana. Suukkoja.” Astrid vastasi lähettämällä sydämenkuvan.

Karri huokaisi helpottuneena. Huomenna hän heräisi varhain ja katsoisi osaisiko tehdä mitään Annican autolle. Tuskinpa vain. Mutta tyttöä hän ei tänne yksin jättäisi, se oli selvää. Karri kierähti kyljelleen ja katseli ikkunasta hohtavaa tähtitaivasta. Ihastuttava nuori nainen. Ujostelematon. Nokkava ja terävä samanaikaisesti. Tyttö joka piti miehistä, ei pojista, Karri naurahteli itsekseen.

Ovelta kantautui koputus. Karri kohottautui istumaan. Vierashuoneen ovi avautui hitaasti. Annica seisoi kynnyksellä. Hänellä oli yllään vain läpinäkyvä harsomainen yömekko. Ei mitään muuta. Karri nielaisi vaikeasti. Tämä ei ollut totta. Mihin hän oli kadottanut tahdonvoimansa?

”Mä en halua nukkua yksin.”

Karri nousi seisomaan ja asteli Annican luo. Tyttö kiersi kätensä hänen ympärilleen. Paljas naisenvartalo tuntui kimmoisalta ja lämpimältä miestä vasten.

Verhot olivat jääneet auki. Karri siristeli hetken silmiään ennen kuin ymmärsi missä oli. Tyyny hänen vieressään oli tyhjä. Karri painoi kädet kasvoilleen. Hyväluoja mihin sotkuun hän oli ajautunut. Ensin äiti, sitten tytär. Mikä häntä riivasi?

Keittiöstä kuului kalahteluja ja kahvinkeittimen korinaa. Annica valmisti heille aamiaista. Karri nousi istumaan ja vilkaisi puhelintaan. Ei soittoja, ei viestejä. Mikä helpotus. Hän kiskoi vaatteet ylleen, haroi hiuksensa ojennukseen ja käveli keittiöön. Annica kattoi aamiaispöytää pelkät pikkuhousut ja rintaliivit yllään.

”Huomenta unikeko!”

Tyttö kiepsahti hänen kaulaansa.

”Sä olet ihana mies.”

Karri työnsi häntä hellästi loitommas.

”Meidän pitää vähän jutella.”

”Joo – niin pitääkin. Se korjausmies soitti varhain aamulla ja kertoi, että osat tulevat huomenna. Auto on siis valmis vasta huomisiltaan mennessä.

Karri puisti päätään. Ei hitossa. Hänenkö pitäisi jäädä Annican seuraksi vielä toiseksikin yöksi huvilalle? Mitä pidempään tämä jatkui, sitä sotkuisemmaksi asiat menisivät.

”Älä synkistele siinä. Tämä päivä pidetään lomaa. Syödään, juodaan ja rakastellaan. Huomenna ajetaan peräkanaa sitten Helsinkiin. Katsotaan sitten mitä kivaa siellä keksitään.”

”Annica!”

Karri säikähti itsekin jyrähtävää ääntään. Annica laski teekupin pöydälle ja tuijotti häntä pelokkaana.

”Me emme voi syödä, juoda ja rakastella äitisi huvilalla. Sinun äitisi on minun esimieheni.”

”Me emme voi syödä, juoda ja rakastella äitisi huvilalla. Sinun äitisi on minun esimieheni. Tämä ei ole soveliasta. Ja se viimeöinen… se oli kaunista, mutta sellainen ei voi jatkua.”

Annican katse kylmeni.

”Voi helvetti mikä harmaapartasetä. Tajuatko sä ollenkaan miltä kuulostat? Tämä ei ole soveliasta. Millä vuosisadalla sä oikein elät?

Annica paiskasi lautasen lattialle. Sirpaleet kimpoilivat pitkin keittiötä. Eteisessä pirisi puhelin. Karri hämmentyi hetkeksi. Miten se oli mahdollista? Annican puhelinhan meni eilen rikki. Sitten hän ymmärsi. Henrikin vanha lankapuhelin. Totta kai täällä oli yhä toimiva yhteys. Ennen kuin Karri ehti tehdä mitään, Annica riensi vastaamaan.

”Moi äiti.”

Karrin polvet valahtivat veltoiksi. Astrid. Hän harppoi Annican eteen ja näytti elekielellä, ettei Annica saisi kertoa hänen olevan huvilalla.

”Joo, mä tulin tänne pari päivää sitten. Auto on rikki.”

Karri tarttui Annican ranteeseen varoittavasti. Annica irvisti vastaan.

”Ai se sun uusi turvamies? Tapasin toki.”

Kylmänväreet juoksivat Karrin selkää pitkin.

”Ai Helsinkiin? Ei se sinne lähtenyt. Se nukkui viime yön mun vieressä. Ihan mahtava kaveri.”

Annica pudotti puhelimen kuulokkeen paikoilleen.

”Äiti meni ihan hiljaiseksi. Ehkä sillä on nyt jonkin verran pohtimista.”

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Maritta Lintunen

  • on julkaissut neljä romaania sekä novelli- ja runokokoelmia.
  • Hänen runojaan ja novellejaan on ilmestynyt antologioissa ja kirjallisuuslehdissä englanniksi, ruotsiksi, unkariksi, udmurtiksi, hollanniksi, saksaksi ja venäjäksi.
  • Lintunen on koulutukseltaan musiikin maisteri.

Mira on kohdannut autiolla rannalla Donin. Miehessä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, josta Mira ei saa otetta.

Kuullessani hänen nimensä purskahdan nauruun kaikista mahdollisista reaktioista. Uhkaavan tilanteen aiheuttama jännitys laukeaa, kun hirnun siinä ventovieraan edessä, vaikka tämä ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen tyylistä purkausta.

Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.

Saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen inhoa miettiessäni humalaista kolmikkoa, joka hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmaloma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi ilmestynyt kuin tyhjästä oikealla hetkellä.

”Don niin kuin Don Draper?” varmistan. En tajua mitä sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.

Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.

”Se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”

Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan lisää.

”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. Ääni kuulostaa ihmeellisen syvältä; mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että sen syntyminen vaatisi tynnyrimäistä rintakehää. Silti Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla, aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.

Ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä.

Don ei kuulosta kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Tuota kihartuvaa tummaa partaa jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa. Osaisin helposti kuvitella lainehtivat hiukset nutturalle, mutta minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.

Don asettaa kätensä löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei oikeastaan ole paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko tuo mieleeni romantisoidut keskiaikaleffat, joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa.

Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutamia uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.

Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän olla vilkuilematta Donin vartaloa, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Ymmärrän mainiosti miksi urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.

Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.

Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.

Panen ohimennen merkille, että aurinko on laskenut.

”Sinä tulit”, Don sanoo.

Hätkähdän pitkää hiljaisuuttamme. Don astuu lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin maalausta.

Tavallisesti hermostuisin näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Donin olemuksessa ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.

Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.

Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin paitsi vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.

”Tulen Suomesta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”

Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.

Hieron käsivarsiani, joita on alkanut paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin olet kotoisin? Oletko paikallisia?”

”Tämä on kansani.”

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä.

Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.

Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten en voi varmistaa onko hänellä sormusta.

Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”

Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.

Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”

”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”

”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”

Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”

”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”

”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”

Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.

”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”

”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”

”Aiotko viipyä kauankin?”

”Sen ajan jonka tarvitsen.”

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä.

Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään haluaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt Perissassa monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.

Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.

Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.

”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”

Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.

”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.

En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.

Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.

Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi pilvisenä päivänä.

Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.

Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.

Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.

Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.

”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.

”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.

Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.

”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”

”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”

”Meressä.”

Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”

”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”

”Olet siis merimies?”

”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”

”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”

”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.

”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”

Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”

Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta.

Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”

”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä, en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”

Hän hymyilee vaisusti eikä vastaa mitään.

En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.

Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.

Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.

Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.

”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.

”Aivan, sinähän palelit.”

Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä loistaa turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.

Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.

Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”

”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.

Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.

Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.