Osa 10/10

Kahvi tuoksui. Hanna avasi silmänsä. Markus istui sängyn reunalla ja katseli häntä.

”Sä et lähtenyt pois”, Hanna sanoi.

Markus vain pyöritti päätään. Mies silitti hänen poskeaan ja veti lakanan hänen paljaiden rintojensa peitoksi. Hanna ymmärsi ja tunsi samoin. Ei enää viime yön kaltaista hulluutta. Jos he vielä rakastelisivat, sen täytyi tapahtua toisenlaisessa tilanteessa. Toisenlaisilla ehdoilla.

Kun Hanna nousi sängystä, Markus meni oudon näköiseksi ja poimi hänen tyynynsä käteensä. Tyynyliinassa oli Hannan ensimmäisen luokan koulukuva. Äiti oli teettänyt hänelle tyynyliinat lahjaksi kaikista ala-asteen kuvista pari vuotta sitten. Hanna hymyili kuvassa aukkoista hymyä hiukset leteillä ja poolopaita päällään. Kuvan alla oli vuosiluku.

”Tokaluokkalainen?” mies kysyi.

”Ei kun ihan ehta ekaluokkainen”, Hanna hymähti.

Markus rypisti kulmiaan.

”Mitä?” Hanna kysyi, mutta mies vain pudisti päätään.

”Ei mitään, mä varmaan vaan muistan sun iän väärin lehdistä tai laskin väärin. Mä luulin, että sä olit aloittanut koulun jo edellisenä vuonna.”

He istuivat aamiaispöydässä hiljaisuuden vallitessa. Vastaamattomia kysymyksiä oli liikaa, niitä ei voinut edes alkaa esittää.

Hanna halusi epätoivoisesti rikkoa muurin heidän väliltään. ”Hassu muuten toi koulujuttu”, hän sanoi lopulta.

”Äiti on sanonut, että mun piti itse asiassa aloittaa koulu jo vuotta aikaisemmin, kuusivuotiaana. Mä olin käynyt koulukypsyyskokeissa ja selvinnyt niistä.”

Hannaa hämmensi, miten intensiivisesti mies tuntui kuuntelevan hänen turhanpäiväistä tarinaansa.

”Mitä tapahtui?” tämä kysyi.

”Muutama päivä ennen koulun alkua mä sairastuin vakavasti. Mä jouduin olemaan pari viikkoa sairaalassa, ja kun mä toivuin, muut oli ehtineet liian pitkälle.”

”Mikä sulla oli?” Markus kuulosti jännittyneeltä.

Hanna pudisti päätään. ”En mä muista, selvisikö se, mutta varmaan joku aivokalvontulehdus tai muu aivoperäinen juttu. Mulle kävi vähän samalla lailla ku sulle. Mä olin osannut lukea, mutta hukkasin sen taidon kokonaan. Äiti on kai vähän sitä mieltä, että mä olin joku lapsinero, mutta sairaus teki musta ihan tavallisen.”

Kun he nousivat pöydästä, Hanna vilkaisi kännykkäänsä. Elli ja Paula olivat soittaneet vuorotellen, ja kumpikin ainakin viisi kertaa. Ismo oli soittanut kerran.

Hän katsoi Markusta.

”Sun pitää mennä”, tämä tulkitsi.

Hanna nyökkäsi.

”Mitä sä aiot tehdä?” mies kysyi.

Niin valtava kysymys ja niin nopeasti kysytty.

”Mä en tiedä”, hän vastasi suoraan. ”Mä en tiedä yhtään.”

Markus nousi ja puki takin päälleen ja kengät jalkaansa. Hän halasi Hannaa eteisessä ja suuteli tätä lempeästi.

”Mä sanoin eilen, että mä taistelen susta. Se on totta, jos sä annat mun taistella. Mutta jos sä haluat valita Ismon, mä en tule väliin.”

”Mä en tiedä”, Hanna sanoi taas koruttomasti.

Markus nyökkäsi ja huokaisi. Sitten mies katosi rappukäytävään.

Töölössä krapulaisen näköinen Ismo tuli haukotellen avaamaan oven pelkissä pyjamanhousuissa. Mies virnisti nolona.

”Meni aika myöhään”, tämä sanoi. Hän viittasi olohuoneen pöydälle, jossa oli avonaisina molemmat iltapäivälehdet. ”Oletko nähnyt jo?”

Hanna oli nähnyt lööpit kävelymatkalla. Hänet oli valittu illan kuningattareksi, mutta sitäkin näyttävämmin oli revitty otsikot Ismon jatkobileistä pintaliitoravintolassa ilman tyttöystäväänsä. ”Suhde rakoilee”, oli toisen lehden kansi julistanut jättiotsikolla.

”Älä välitä niistä”, Ismo sanoi.

”En mä välitäkään.”

Ismo katsoi häntä pitkään ja istui sohvalle. ”Mikä sulla on?” hän kysyi. ”Mitä eilen tapahtui?”

Katseessa ei ollut epäilystä, vain huolta ja alkavaa hätää.

Hanna ei ollut tehnyt päätöstä etukäteen. Hän teki sen nyt katsoessaan Ismoa.

Markus ei ollut todellinen, hän oli edelleen haavekuva. Tilanne ei ollut muuttunut, vaikka hän oli aamulla herännyt miehen vierestä.

Mitä hän saattoi odottaa elämältä Markuksen kanssa? Sitä, että arki hiipisi hiljaa ja syrjäyttäisi unelmat? Tottumus ja rutiini työntyisivät sinne, missä nyt oli intohimoa ja hulluutta? Miksi hän menisi pilaamaan täydellisen muiston?

Samalla hän pilaisi kaiken, mikä oli totta. Mikä oli jo olemassa.

Hän rakasti Ismoa ja oli sitoutunut mieheen. Tunne oli aito ja konkreettinen, sillä oli juuret, jotka he olivat yhdessä kasvattaneet. Se oli sekä sanoja että tekoja, sekä arkea että juhlaa. Se oli ystävyyttä ja intohimoa. Se oli tulevaisuus.

Hän katsoi miestä silmiin ja hymyili. ”Ei eilen tapahtunut mitään”, hän sanoi. ”Mulle tuli vain migreeni.”

Tytön pää oli pyörällä.

Hän kuuli Raimon ja mummon riitelevän oven ulkopuolella mutta ei ymmärtänyt, mistä oli kysymys.

”Luulitko, että voit taas noin vain marssia tiehesi? Luulitko, etten tuntenut sinua?” Raimo huusi.

Mummo piti pientä vikinää. Hänen hengityksensä vinkui.

Raimo alkoi marssia huoneessa edestakaisin. Tyttö kuuli hänen raskaat askeleensa. Hän itse oli hiljaa kuin hiiri.

”Täälläkö sinä olet piilotellut kaikki nämä vuodet? Ajattele mitä kohtalon ivaa, että me päädyttiin naapuriisi.”

”Ovatko Seppo ja Juhakin täällä?” mummo kysyi tuskin kuuluvalla äänellä.

”Missä muuallakaan ne olisivat, kaksi helvetin luuseria? Minä niitä olen raahannut mukanani koko niiden elämän. Minä yritin suojella niitä isältä sen jälkeen, kun sinä lähdit, mutta enpä voi sanoa, että olisin onnistunut siinä kovin hyvin.”

”Minun oli pakko...”, mummo aloitti, mutta Raimo nauroi karkeasti hänen päälleen.

”Pakko ja pakko. Sinä otit likan ja jätit meidät muut. Toivottavasti edes sillä on ollut kelvollinen elämä.”

”Minun olisi pitänyt ottaa teidät kaikki. Mutta ei se olisi onnistunut.”

”Ei niin”, Raimo nauroi taas. Tyttö ei ollut koskaan kuullut kenenkään nauravan sillä tavalla. Kuin maailmassa ei olisi lainkaan iloa. ”Isä olisi tullut perässä, jos olisit vienyt meidät kaikki. Sinun oli jätettävä sille joku kidutettavaksi.”

”Sinut minun ainakin olisi pitänyt ottaa. Sinua se vihasi, kun et ollut sen oma. Ehkä muut olisivat selvinneet helpommalla.”

Mummo alkoi itkeä.

”Sitä sinä et saa koskaan tietää. Etkä sitä, millaista meidän elämä oli, kun sinä olit lähtenyt.”

Tytöstä kuulosti kuin Raimokin olisi itkenyt, mutta hän oli varmasti väärässä. Ensin hän ajatteli olevansa väärässä siinäkin, että Raimo lähti pois. Mutta hänen korvansa eivät valehdelleet. Askeleet etääntyivät, ja sitten ulko-ovi pamahti.

Tyttö ei uskaltanut vieläkään huutaa eikä koputtaa.

Mummon itku yltyi, ja tämän hengitys vinkui yhä pahemmin. Tyttö kuuli hänen avaavan taas piirongin laatikon ja kaivavan jäätelörasian esiin, mutta rasia putosi lattialle ja pillerit pitivät pientä rapinaa levitessään ympäri huonetta.

Mummo vaikeroi. Tyttö oli erottavinaan oman nimensä.

Kuului rymähtävä ääni.

Sitten tuli hiljaista.

Hanna ei ottanut yhteyttä Markukseen, eikä mies yrittänyt tavoittaa häntä. Muutaman päivän kuluttua Ismo mainitsi ohimennen, että se onnettomuudessa loukkaantunut turvamies, joka oli tuonut hänet juhlista kotiin, oli jättänyt työnsä. ”Lähti kuulemma yksityispuolelle. Siellä on varmasti paremmat rahat ja enemmän säpinää kuin tylsässä valtion virassa”, Ismo oli sanonut aamiaispöydässä lehteään selatessaan.

Ehkä kaikkein vaikein päätös oli olla kertomatta Markuksesta Amatsoneille. Se olisi tiennyt vain loputtomasti spekulointia, asioiden vatvomista ja hänen päätöstensä kyseenalaistamista.

Totta kai Elli ja Paula huomasivat, että jotain oli tapahtunut. Migreenikohtaus kesken vuoden tärkeimpien bileiden ei mennyt läpi. Mutta kun Hanna vaikeni kuin muuri, he lakkasivat pikkuhiljaa pommittamasta häntä.

Hannan kroppa oli aina toiminut kuin sveitsiläinen kellokoneisto. Niinpä hän osasi epäillä melkein heti itsenäisyyspäivän jälkeen, että oli raskaana. Hanna teki raskaustestin Cortexin vessassa. Kun se näytti positiivista, hän istui pitkään vessan kannella ja tuijotti tyhjyyteen.

Lapsi oli varmasti Ismon. Markuksen kanssa hän oli kiihkonsa keskelläkin muistanut kaivaa yöpöydän laatikosta sinkkuaikojensa vajaan kondomipakkauksen, ja mies oli käyttänyt ne viimeistä kumia myöten. Hän mietti, mitä olisi voinut tapahtua, jos hän olisi antautunut hullujen tunteidensa vietäväksi. Hän voisi nyt olla Markuksen kanssa – tai yksin – ja odottaa Ismon lasta. Kaikki oli mennyt niin kuin pitikin, hän sanoi itselleen. Vauva oli viimeinen todiste, että hän oli valinnut oikein.

Hän kertoi Ismolle paria päivää ennen kuin he lähtivät joulunviettoon Lahteen.

”Saat yhden joululahjan ennakkoon”, hän sanoi aamiaisella ja laittoi Ismon kahvikupin viereen rasian, joka oli koristeltu suurella rusetilla.

Ismo pyöritti pakettia käsissään ja kumartui pöydän yli suutelemaan häntä.

”Mitä täällä on?” mies kysyi.

”Avaa se.”

Ismo nosti rasian kannen ja otti esiin pikkuruiset kengät.

Hannan ensimmäinen vaistomainen mielikuva oli, että Ismon yllättyneessä ilmeessä oli jotain liikaa, jotain, jonka ei olisi pitänyt kuulua tähän hetkeen. Tunne meni saman tien ohi, kun mies alkoi hymyillä ja katsoi häneen pelkkänä kysymysmerkkinä.

Hanna nyökkäsi. Ismo sulki silmänsä, ja kun hän avasi ne, kyyneleet tulvahtivat esiin.

”Sinä teet ihmeitä”, hän sanoi Hannalle.

”Tarvittiin siinä vähän sunkin apuasi”, Hanna vastasi.

Aatonaattona hän oli pakkaamassa Lahteen lähteviä tavaroita, kun kuuli ulko-oven kolahtavan.

”Mahtavaa, sä pääsit jo”, hän huusi Ismolle. ”Päästään ajoissa lähtemään.”

Ismo ei vastannut. Tämän raskaat askeleet tulivat makuuhuoneen ovelle ja pysähtyivät siihen. Hanna nosti katseensa kasseista.

”Tuletko tänne, meidän pitää puhua”, Ismo sanoi. Hän oli tuhkanharmaa. Hannalle tuli mieleen, että mies näytti samalta kuin silloin, kun hän oli tavannut tämän ensimmäisen kerran Jalkarannan talon kuntosalissa.

”Mitä nyt?” hän kysyi hätääntyneenä. ”Onko jotain sattunut?”

Ismo ei vastannut vaan meni olohuoneeseen ja istui nojatuoliin. Kun Hanna seurasi perässä, tämä viittasi hänet istumaan vastapäiselle sohvalle.

Kylmyys levisi Hannan ruumiiseen. Hän toivoi ja rukoili, että asia ei olisi se, mitä hän pelkäsi.

”Muistatko kun kerroin, että olin menossa armeijaan silloin, kun Iiron diagnoosi selvisi”, Ismo aloitti tukahtuneella äänellä.

”Valehtelin kun sanoin, että minua ei ole testattu. Kyllä meidän koko perhe testattiin. Mirja oli puhdas, mutta minä olin kantaja. Sain tietää sen armeijan alkupäivinä. Marssin suoraan kasarmin sairastuvalle ja pyysin sterilisaatiota.”

Hanna sulki silmänsä. Elämän sortuminen oli enemmän fyysinen kuin psyykkinen tunne, hän huomasi. Hän tunsi konkreettisesti tuulen ulvovan ympärillään, kun seinät kaatuivat.

”Kun kerroit, että odotat vauvaa, pelästyin ensin. Se meni ohi saman tien. Tajusin, että luotin sinuun kuin vuoreen. Ajattelin, että sterilisaatiosta on aikaa, ja jokin on voinut korjaantua itsekseen. En edes aikonut mennä lääkäriin. Mutta tiesin että perheeni kysyy, olenko varma, että se on minun.”

Hanna olisi tehnyt mitä vain, että olisi pystynyt pysäyttämään Ismon suusta tulevat lauseet. Miehen ääneen hiipi vääjäämättä yhä enemmän vihaa.

”Kävin tänään lääkärissä”, Ismo sanoi koruttomasti. ”Olen edelleen sataprosenttisen steriili.”

Nyt se oli sanottu.

Hanna painoi kasvot käsiinsä ja alkoi itkeä.

”Ensimmäinen liittoni hajosi, koska en voinut saada lapsia. Siksi en kertonut sterilisaatiosta sinulle.” Mies naurahti katkerasti. ”En halunnut menettää sinua.”

Hanna nyyhkytti. Ismon kasvot muuttuivat sekunti sekunnilta vieraammiksi. Ne olivat kuin kiveä.

”Voisitko tyydyttää uteliaisuuteni ja kertoa, kenen lasta odotat?”

Hanna kertoi kaiken. Kun hän oli päässyt tarinassaan itsenäisyyspäivän jälkeiseen aamuun saakka, Ismo oli käynyt kasvoiltaan entistä harmaammaksi. Hän näytti vanhenneen kymmenen vuotta parissa tunnissa.

”Se oli erilainen tarina kuin odotin”, hän sanoi lopuksi.

”Mitä sä odotit?” Hanna kysyi.

”En tiedä. En ainakaan mitään niin triviaalia kuin vanhuuttaan pettänyt kondomi. Ehkä ajattelin, että halusit lasta, ja kun sitä ei alkanut kuulua, ryhdyit toimenpiteisiin. Että teit sen meidän takia.”

Hanna toivoi olevansa kuollut.

Ismo nousi ylös ja alkoi kävellä pitkin huonetta. ”Meidän täytyy miettiä muutamia käytännön asioita”, hän sanoi. ”Luuletko alkavasi pian seurustella Markus Reinin kanssa?”

”Mitä?” Hanna kysyi hämmentyneenä. ”En mä ole ollut sen kanssa tekemisissä. En tiedä missä se on. Mähän sanoin, että me oltiin yhdessä vain se yö. En mä ole piilotellut sitä missään komerossa helposti saatavilla sen jälkeen.”

Ismo jatkoi kävelyään miettivän näköisenä.

”Jos te alatte seurustella saman tien, lehdistö toki pääsee vuosisadan piknikille meidän kolmen kustannuksella, mutta kun vauva syntyy, kukaan ei ehkä epäile mitään. Kaikki voi mennä sen piikkiin, että olette heti alkaneet hommata lasta. Mutta jos olet yksin, kun vauva syntyy, se asettaa minut hyvin outoon valoon. Se näyttäisi siltä kuin olisin hylännyt raskaana olevan avopuolisoni.”

Hanna kuunteli Ismon esitelmää epäuskoisena. Miten mies oli jo ehtinyt analysoida tämän kaiken?

”Niinpä jos et ala heti seurustella, minun ei auta muu kuin kertoa saman tien totuus erostamme. Että olet pettänyt minua ja odotat toisen miehen lasta. Jos odotan niin kauan, että raskautesi alkaa näkyä, olen pulassa. Minun on saatava kansan sympatiat kääntymään puolelleni, tai tästä tulee poliittisen urani loppu.”

”Ajatteletko sä tällaisena hetkenä politiikkaa ja uraasi?” Hanna kysyi epäuskoisena.

Ismo lakkasi hetkeksi kävelemästä ja katsoi ensimmäisen kerran häntä silmiin. ”Etpä sinä ole jättänyt minulle juuri muuta ajateltavaa”, hän vastasi hiljaa.

Hanna istui lamaantuneena sohvalla, kun Ismo pakkasi tavaransa. Saatuaan kaiken valmiiksi hän jäi seisomaan Hannan eteen.

”Olen Lahdessa tapaninpäivään saakka. Oletan, että sinulle jää tarpeeksi aikaa kerätä tavarasi ja muuttaa takaisin omaan kotiisi.”

Sitten hän oli poissa, ja ulko-ovi kolahti hänen perässään.

”Anteeksi”, Hanna kuiskasi tyhjälle huoneelle.

Hän käpertyi sohvalle ja itki tuntikausia.

Aika venyi. Valojuova oven alapuolella häipyi. Tyttö lakkasi kutsumasta mummoa. Hän oli tiennyt koko ajan, että mummo ei tulisi.

Hän nukahti komeron lattialle, ja kun hän heräsi, valo oli taas ilmestynyt oven alle. Siitä eteenpäin hän vuorotellen torkkui ja oli hereillä, kunnes ei enää itsekään tiennyt, oliko valveilla vai ei.

Aluksi hän näki nukkuessaan unia, mutta nekin loppuivat. Sen jälkeen hän tunsi itsensä entistä yksinäisemmäksi. Tytön päätä alkoi särkeä, sitten joka paikkaa. Hänellä oli kauhea jano.

Lopulta tyttö nukkui melkein koko ajan. Silti hänestä tuntui, että oli olemassa vielä syvempi uni, joka kutsui häntä. Nukahda vain, ääni kutsui häntä. Nukahda ja tämä on ohi.

Pahinta oli, kun ääni sanoi: nukahda ja heräät aamulla omassa sängyssäsi. Hän tiesi, ettei se ollut totta, mutta hänen teki mieli uskoa. Voi miten hänen teki mieli uskoa.

Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka paljon aikaa oli kulunut, kun hän havahtui oven ulkopuolelta kuuluviin ääniin. Hän luuli ensin, että unet olivat palanneet, sillä hän oli kuulevinaan äidin äänen. Äiti kutsui mummoa ja itki.

Tyttö päätti koputtaa oveen, ihan siltä varalta, että äiti ei olisikaan unta. Hän yllättyi kun huomasi, ettei jaksanut kohottaa kättään.

”Äiti”, hän sanoi. Hän tuskin kuuli omaa ääntään.

Mutta äiti kuuli.

Hanna makasi Ismon asunnon sohvalla koko aatonaattoillan ja koko jouluaaton, syömättä ja käymättä suihkussa. Jossain vaiheessa hänen puhelimestaan loppui virta, ja sen jälkeen Ellin ja Paulan jatkuvat soittoyritykset onneksi taukosivat. Joulupäivänä hän lopulta nousi ja alkoi liikkua lyhyin, mekaanisin askelin. Hän säästi voimiaan, teki vain tarvittavat liikkeet ja laittoi niihin koko keskittymiskykynsä. Hän vei puhelimen lataukseen, jatkoi jääkaapille ja joi purkillisen tuoremehua. Sen jälkeen hän laahusti suihkuun. Hän seisoi ainakin tunnin kuuman veden alla. Lopulta hän havahtui ja huomasi olevansa suihkussa. Hän kuivasi itsensä, käveli keittiöön, teki voileivän ja söi sen, vaikka se maistui tuhkalta.

Sen jälkeen hän soitti Ellille.

Elli ja Paula olivat oven takana vartissa.

Hanna istui sohvalla ja tuijotti kaukaisuuteen sen aikaa, kun ystävät keräsivät asunnosta jokaisen hänelle kuuluvan vaatekappaleen, sampoopullon, voidepurkin, kirjan ja levyn. Elli kantoi suurta kassia, ja Paula otti hänet kainaloonsa ja kävelytti hänet ulos. Ovi sulkeutui heidän jälkeensä. Se kuulosti Hannasta kiväärin laukaukselta.

Ismon haastattelu ilmestyi iltapäivälehdessä tammikuun ensimmäisellä viikolla. Se oli ”pääministerin harvinaisen avoin tilitys”, jossa tämä kertoi ”surutyöstään kaatuneen suhteen jälkeen” ja pohti muun muassa ”kestäisikö kukaan hänen rinnallaan julkisuuden aiheuttamia paineita”.

Hannan raskaus mainittiin, samoin kuin se, että Ismo ei ollut isä. ”Rakkaan ihmisen petollisuus on tietysti aina kauhea pettymys”, Ismo kertoi haastattelussa.

Elli yritti aluksi hallita Hannan kännykkään tulevien puheluiden virtaa mutta joutui luovuttamaan ja sulkemaan puhelimen. Torkkelinkadun-asunnon edusta kuhisi toimittajia ja kuvaajia. Onneksi Hanna ei ollut siellä. Ellin ja Kimin luota kukaan ei osannut tulla etsimään.

Melkein kukaan.

Pari päivää lehden ilmestymisen jälkeen ovella seisoi pitkä, tumma mies.

Elli katsoi vierasta ja peitti vartalollaan näkymän olohuoneeseen, jossa Hanna ja Paula istuivat sohvalla torkkupeittoon kääriytyneinä ja odottivat, että hän tulee jatkamaan vuoroaan sanaristikkopelissä. Elli oli ottanut mukaan omat kirjaimensa lähtiessään ovelle.

”Mä olen...”, mies aloitti, ja Elli keskeytti hänet saman tien. ”Mä tiedän, kuka sä olet.”

Hän näytti kirjaimiaan miehelle. ”Jos sä saat näistä aikaiseksi jotain, saat tulla sisään.”

Mies tuijotti kirjaimia. ”Zwyrtcko”, hän ehdotti.

”Kelpaa”, Elli sanoi.

Hanna katsoi ylös pelilaudasta, kun mies astui sisään. Hän ei yllättynyt mutta kysyi silti: ”Miten sä löysit tänne?”

”Uskaltauduin soittamaan sun mutsille”, mies vastasi.

Hanna nyökkäsi. Niinpä tietysti.  ”Oletko sä se mies, jonka se on vuosikaudet nähnyt mun tarot-korteissa?” hän kysyi.

”Luultavasti.”

”Saako sulle olla jotain?” Elli tiedusteli. ”Kahvia? Teetä? Yks raskaana oleva helvetin idiootti?”

Markus nauroi. Hän astui lähemmäs sohvaa. ”Hanna, mä tulin hakemaan sut retkelle.”

”Mihin?” Hanna halusi tietää.

”Mä en voi kertoa. Mutta tää matka sun pitää tehdä joka tapauksessa, vaikka sä tekisit tulevaisuudessa mitä tai olisit kenen kanssa vaan.”

Hanna nousi sohvalta ja antoi torkkupeiton pudota päältään. ”Mennään sitten”, hän sanoi.

Kun tyttö havahtui seuraavan kerran, oli valoisaa. Valo särki hänen silmiään, mutta se meni ohi.

Hän oli valkoisessa huoneessa. Hän arvasi olevansa sairaalassa, sillä huone näytti samalta kuin se, jossa hän oli ollut kaksi vuotta sitten, kun oli kaatunut pyörällä ja käteen oli laitettu kipsi. Nyt hänen kädessään oli neula. Siitä meni letku pussiin, joka roikkui telineessä hänen yläpuolellaan. Sängyn vieressä oli tuoli. Tuolilla istui Kaarina ja luki lehteä.

”Äiti?” tyttö sanoi. Hänen äänensä oli ihan outo.

Kaarina pudotti lehden, nousi seisomaan ja kumartui hänen ylleen. ”Luojan kiitos”, Kaarina sanoi ja hymyili.

”Äiti?” hän sanoi uudestaan.

”Äitisi tulee illalla. Voi miten hän ilahtuu, että olet herännyt. Hän meni hautajaisiin.”

Tyttö ei ymmärtänyt.

”Kulta, hän meni mummosi hautajaisiin.”

”Kenen?” tyttö kysyi.

”Sinun mummosi”, Kaarina sanoi uudelleen.

Tyttö kurtisti kulmiaan. Hän yritti miettiä, mutta hänen päässään ei ollut mitään.

”Kenen?” hän kysyi vielä kerran. Sitten hän nukahti uudestaan.

Hän näki unta nallesta, jolla oli vetoketju mahassa. Se oli tyhmä uni, ja hän päätti jo nukkuessaan, että unohtaisi sen.

Automatka oli kestänyt jo pari tuntia.

”Tuntuuko maisemat millään tavalla tutuilta?” Markus kysyi ainakin kolmatta kertaa. Hanna pudisti taas päätään.

Mies hiljensi ja kääntyi kiinni menneen vanhan kyläkaupan kohdalta pikkutielle. Se oli mutkainen ja mäkinen. Yhtäkkiä maisema aukeni avaraksi, lumen peittämäksi niityksi. Pian sen jälkeen Markus ajoi pienen keltaisen puutalon pihaan. Pihassa kasvoi iso koivu, jonka alle oli pysäköity ikäloppu vanha Peugeot. Hetkeksi Hannasta tuntui kuin näkymän päälle olisi liukunut toinen kuva. Siinä koivu oli vähän pienempi, mutta täynnä vihreitä lehtiä, ja sen alla nurmikolla seisoi erilainen auto. Tunne meni nopeasti ohi.

”Toi on äidin auto”, Hanna ihmetteli.

Talon ovi aukesi, ja Saara Selin tuli rappusille. Hanna astui ulos autosta. Häntä huimasi vähän. Hänestä tuntui, että jotakin pyrki hänestä esiin myrskytuulen voimalla, mutta se jokin oli niin iso ja pelottava, että hän ei uskaltanut päästää sitä irti. Tai ehkä se jokin oli ulkopuolella ja yritti päästä hänen sisäänsä.

Äiti katsoi huolestuneena ensin häntä, sitten Markusta. ”Onkohan tämä sittenkään hyvä ajatus?”

”En tiedä”, Markus sanoi hiljaa.

Hanna lähti kävelemään kohti ovea. Äiti väisti, ja hän astui sisään. Hän kulki läpi tupakeittiön ja olohuoneen. Talossa oli asumaton, ummehtunut tuoksu, ja se oli ollut kylmillään.

Pienen makuuhuoneen ovella hän pysähtyi ja katsoi sisään. Siellä oli lastensänky, pieni pöytä ja kirjahylly. Hyllyllä oli muutama Asterix-albumi ja pöydällä piirustusvälineitä. Hanna kääntyi ja jatkoi matkaansa. Olohuoneen toisella laidalla oli isompi makuuhuone. Hän avasi oven ja meni sisään.

Huoneen seinät olivat täynnä valokuvia, samoin piirongin päällinen ja kirjahylly. Hetekan päällä oli kukallinen viltti. Hän tiesi, miten sängyn jouset narahtaisivat, jos hän istuisi sille. Hän käänsi katseensa nurkkaan. Siellä oli kapea ovi, jonka lukossa oli suuri avain.

Markus ja äiti tulivat hänen taakseen ja ottivat hänestä kummaltakin puolelta kiinni, kun hänen polvensa uhkasivat pettää. Kun hän tunsi heidän kosketuksensa, hän sai tarpeeksi rohkeutta antaa muistojen tulla. Niitä tuli valtava hyökyaalto.

”Mummo”, hän sanoi.

”Mummo löytyi suurin piirtein tuosta”, äiti osoitti lattiaa kapean oven edustalla. ”Mä luulen, että sen viimeinen ajatus oli päästää sut ulos komerosta.”

Hanna nyökkäsi. ”Se sanoi mun nimen.”

Hän astui hitaasti eteenpäin, siihen kohtaan lattiaa, johon mummo oli kuollut. Hän tarttui avaimeen ja veti kapean oven auki.

”Kauanko mä olin täällä?”

Äiti nyyhkäisi. ”Melkein kolme vuorokautta. Maanantaista torstai-iltaan. Olin kavereiden luona Helsingissä, Kaarina ei tavoittanut mua ennen kuin tiistaina. Me etsittiin ensin kaikki ystäväsi läpi. Soitin pari kertaa mummolle ja luulin, että se on pihatöissä, kun se ei vastaa. Ajattelin, että olisihan se ilman muuta soittanut mulle, jos sä olisit ilmestynyt tänne – vaikka me oltais erottu kuinka riidoissa.”

Hanna katsoi kapeaa, pimeää komeroa. Hän tunnisti sen seinissä painajaisensa muodot, se tuntui vieläkin houkuttelevan häntä uneen, josta ei tarvitsisi herätä.

”Torstaina ajoin umpimähkään pitkin poikin, ja näin yhtäkkiä sun polkupyörän linja-autoaseman telineessä. Kävin asemalla, ja se neuvonnan nainen muisti pienen tytön, joka oli käynyt kysymässä, miltä laiturilta lähtee auto sen mummolaan. Sitten ajoin tänne. Voi luoja sitä matkaa”, äiti painot kasvot käsiinsä. ”Lääkäri sanoi, että löysin sut viime hetkellä.”

Hanna kääntyi katsomaan äitiä. ”Miksi mä en ole muistanut?”

”Kukaan ei osannut sanoa”, äiti vastasi. ”Sulle nousi korkea kuume, se saattoi johtua siitä, mutta toisaalta ne arveli, että kuumekin oli stressiperäistä. Mä olen aina uskonut, että sä vaan suljit kaiken pois ja jonain päivänä sä muistat. Mutta sitä päivää ei vain tullut.”

”Ennen kuin nyt.”

”Ennen kuin nyt”, äiti toisti. ”Mä muistan kerran, kun sun piti koulussa täyttää joku valmiiksi piirretty sukupuu. Sä kyselit multa isovanhempien nimiä ja syntymäaikoja, ja mä annoin sulle mummon ja papan nimet ja synnyin- ja kuolinvuodet. Sä kirjoitit ne etkä kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että sä olit ollut jo kuusivuotias, kun mummo oli kuollut, etkä muistanut siitä mitään.”

”Mä muistan sen sukupuun”, Hanna sanoi kyynelten läpi hymyillen. ”Se oli säälittävin koko luokassa. Isän puoli kokonaan tyhjä, ja sun puolella oli pari surkeaa nimeä. Ei edes setiä tai tätejä.”

Hanna vaikeni kesken lauseen. Hän päästi toisen hyökyaallon sisäänsä. Sen mukana tuli Raimo, sininen talo ja kivenkolo, joka oli sammaleen peitossa. Hanna kääntyi ja juoksi ulos talosta. Hänen jalkansa muistivat reitin, vaikka kaikki oli lumista ja erilaista. Lunta ei ollut paljon, vain nilkkoihin, mutta silti hänen jalkansa kastuivat nopeasti läpimäriksi.

Sininen talo oli muuttunut punaiseksi. Pihalla oli Volvo ja keinu.

Hän sukelsi kiven taakse ja kaivoi. Lumen alla oli jäätynyttä sammalta ja sen alla pieni luola, jossa oli vanhanaikainen Valintatalon muovipussi. Hän veti pussin esiin, se rapisi jäisenä.

Markus ehti paikalle, kun hän otti nallen pois pussista. Mies istui hänen vierelleen, mutta ei sanonut mitään.

Nallen sisällä oli kaksi pieneksi mytyksi taiteltua paperia. Hän avasi niistä ensimmäisen.

”Rakas Hanna. Löysin sinut kolme päivää sitten, ja nyt vaikuttaa, että menetin sinut uudelleen saman tien.

En ymmärrä, miksi et soita.Teinkö virheen, kun paljastin kirjeessäni, että tunnemme toisemme lapsuudesta? Ehkä minun olisi pitänyt jäädä puhumaan asiasta kanssasi kasvotusten aamulla. Tilanne oli vain niin outo.

Makasin valveilla vieressäsi aamun varhaisina tunteina, kun yhtäkkiä tajusin, kuka olet. Olit Hanna, minun Hannani. Lapsuuden sankarini. Asia oli minulle niin iso, etten voinut noin vain herättää sinua ja kertoa. Ajattelin, että sinäkin ansaitset muutaman tunnin aikaa sulatella uutista, niinpä tyydyin vain kirjoittamaan kirjeen.

Tulin käymään piilopaikassamme siinä toivossa, että tapaamisemme saa sinutkin muistelemaan menneitä ja tulet käymään täällä.

Olen sinulle velkaa ainakin sen, että kerron miten kaikki silloin päättyi. Sinä päivänä, kun yritit auttaa minut karkuun, Raimo lähti mummosi perään teidän talolle. Hän tuli melko pian takaisin ja odotin saavani elämäni selkäsaunan tai pahempaa, mutta hän sanoikin äidille: ”Soita pojan isälle.” Isä tuli vielä samana iltana ja vei minut mukanaan Helsinkiin. Me muutimme Tukholmaan ja asuimme siellä monta vuotta. Sitten muutin yksin Lontooseen. Isä kuoli pari vuotta sitten. Otin asioista selvää ja sain tietää, että Raimo ja äiti olivat kuolleet auto-onnettomuudessa pian lähtöni jälkeen. Raimo oli ollut humalassa, mutta itsemurhaakin epäiltiin.

Olen ajatellut sinua melkein joka päivä näiden vuosien ajan. Siksi oli niin käsittämätöntä yhtäkkiä törmätä sinuun kadulla. En tiedä, voiko seitsemänvuotiaana rakastua loppuelämäkseen, mutta ehkä voi. Ainakaan kukaan muu ei ole koskaan vetänyt vertoja sinulle.

Ehdin käydä silloin aikoinaan jättämässä sinulle viestin ennen kuin isä tuli. Se oli vielä nallen sisässä, siitä tiesin, ettet ole käynyt täällä. Jätän sen sinne, sillä se pitää edelleen paikkansa.

Yritän kunnioittaa päätöstäsi olla ottamatta yhteyttä, mutta rukoilen, että muutat mielesi.

Markus Reini (entinen Pekka, otin toisen nimeni käyttöön Tukholman aikoina)”

Hanna avasi toisen pienen mytyn. Kirje oli paljon lyhyempi.

”Isä tulee hakemaan minut kotiin. Sinä olet maailman rohkein tyttö.”

Hanna nojasi päätään kiveen ja sulki silmänsä. Vyyhti oli niin suuri, että hän tunsi uupumusta sen alla. Oli vielä palasia, jotka vain hän pystyi yhdistämään. Jossain oli kaksi miestä, Seppo ja Juha, jotka ehkä miettivät, mitä heidän pikkusisarelleen kuului.

Markus tarttui hänen käteensä. Hän avasi silmänsä. ”Mitä luulet, voiko seitsemänvuotiaana rakastua loppuelämäkseen?” mies kysyi.

”Mä en tiedä”, Hanna vastasi. ”Mä en tiedä, mutta mä toivon niin.”

Mutta kyllä hän tiesi – ja kun Markus suuteli häntä, hän oli varma. Hän oli vihdoin löytänyt kotiin.

EPILOGI

”Alkaa” huusi Elli olohuoneesta.

Hanna sulki nopeasti Ellan vaipan ja nosti tytön syliinsä. Sitten hän kiiruhti olohuoneeseen, jossa ensimmäiset Linnan juhlien vieraat kättelivät jo presidenttiparia televisiossa.

”Siellä ei ole yhtään niin kaunista pukua kuin sulla viime vuonna”, Elli tuhahti.

”Niin, miten noi Mannerheimristinritarit ei ole onnistuneet löytämään prameampia kolttuja”, Markus nauroi.

Elli ojensi käsivartensa. ”Anna kummityttö tänne.”

Ella jokelsi innoissaan päästessään Ellin syliin. Hän rakasti kumminsa punaisia hiuksia ja jaksoi kiskoa niistä loputtomasti. Tyttö oli saanut nimensä kahden kumminsa mukaan, Elliltä alun ja Paulalta lopun. Elli oli tosin – tietysti – ehdottanut, että tytölle laitettaisiin nimeksi Palli.

Puolivuotias Aarre katsoi Ellin leikkiä kateellisena äitinsä sylistä.

”Haluatko tän toisenkin kummilapsesi?” Paula kysyi.”Tänne vaan.”

”Nyt tulee Ismo”, Paula kuulutti hetken kuluttua, vaikka kaikki he sen näkivät. Pääministeri marssi saliin komeana ja ryhdikkäänä, ja samalla illan suurin kysymys sai vastauksen.

”Ne on kimpassa! Se on ottanut sen mukaan!” kiljui Elli.

Ismon käsikynkässä sisään purjehti Leila Simonen sulan kullan värisessä iltapuvussa, jokainen vaalea hius täydellisesti paikallaan. Helman alta pilkahtivat samansävyiset ballerinat. ”Miksi mä kiduttaisin jalkojani?” Elli, Paula ja Hanna lausuivat kuin yhdestä suusta.

Jussi ja Kimi pistivät päänsä esiin keittiöstä nähdäkseen Ismon. ”Täällä olis iltapalaa”, he tiedottivat samalla.

Hanna töni Markusta kyynärpäällään rintaan sohvalla. ”Senkin laiskimus, jätkä vaan katsoo juhlia, kun toiset miehet ahertaa keittiössä.”

Markus nauroi ja veti hänet syliinsä. ”Hei muru, toiset palvelee ja toiset suojelee.”

Hanna päätti antaa ruuan odottaa vähän aikaa ja käpertyi syvemmälle Markuksen syliin. Tarkemmin ajateltuna kaikki muu sai odottaa.

Tyttö otti pojan käden käteensä. Se sopi siihen täydellisesti.

Osa 1/10

Osa 2/10

Osa 3/10

Osa 4/10

Osa 5/10

Osa 6/10

Osa 7/10

Osa 8/10

Osa 9/10

Osa 10/10

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.