Osa 9/10

Mikä siitä tulee mulle?” Elli halusi tietää.

”Sun miehen sisko tai veli”, Paula vastasi nauraen. ”Eli sun lanko tai käly. Vai onks se nato? Toinen on miehen sisko ja toinen veljen vaimo, mä en koskaan muista.”

”Käly on muistaakseni aina oikein. Sitä voi käyttää kummasta tahansa”, Hanna huusi keittiöstä.

”Sun lapsesta tulee mun käly. Mä kuolen.” Elli heittäytyi dramaattisesti selälleen sohvalle ja käytti sisustuslehteä viuhkana.

Kimi istui Ellin viereen sohvalle. ”Tehdään oma”, hän ehdotti nauraen. ”Faijan ja Paulan lapsi olis sen setä tai täti.”

Elli kirkui kauhusta. ”Paulan lapsi on mun lapsen täti! Kuka teki mun elämästä Kauniita ja rohkeita?”

Hanna naureskeli salaattia pilkkoessaan, ja Jussi hohotti hänen vieressään ottaessaan uunista jotakin tuntematonta luomusta, josta levisi koko Jalkarannan talon olohuoneeseen huumaava valkosipulin tuoksu. ”Tää alkais olla valmista”, Jussi ilmoitti ja tökki samalla vuokaa haarukalla.

”Nostaisitko sä ruuan pöytään. Mä käyn hakemassa Ismon”, Hanna sanoi.

Ismo istui työhuoneessaan. Lukuvalo teki sädekehän hänen päänsä ympärille, ja hän oli haronut hiuksensa sekaisin. Hän ei katsonut ylös papereistaan, kun Hanna tuli huoneeseen.

”Täällä olis ruokaa”, Hanna kutsui.

Ismo murahti.

”Se olis valmista nyt.”

Ismo kohotti katseensa. ”Minun on pakko saada muistiin¬panot valmiiksi. Jos mä söisin myöhemmin? Kai sitä voi lämmittää?”

Hanna mietti, miksi Ismo oli suostunut siihen, että hän kutsui vieraita, jos kerran oli näin kiireinen. He olisivat hyvin voineet istua iltaa Helsingissäkin. ”Toivottavasti me ei häiritä sua”, hän sanoi.

Ironia meni Ismolta ohi. ”Ei mitään, mä osaan sulkea korvani.”

Hanna huokaisi sulkiessaan oven. Vasta silloin hän huomasi käytävällä Ellin, joka oli tulossa vessasta. ”Onko arki iskenyt rakkauteen?” Elli kysyi myötätuntoisesti ja otti hänet kainaloonsa.

”Niin kai”, Hanna myönsi. ”Mä luulin, että Ismo painoi hulluna töitä koko kevään ja kesän, mutta itse asiassa keväällä se vielä jarrutteli toipilaana ja kesällä melkein lomaili. Nyt mä olen vasta tajunnut, miten pitkiä päiviä se tekee.”

”Teillä oli myös koko kevään ja kesän kuherruskuukausi päällä”, Elli muistutti. ”Se jousti töistään, koska halusi viettää mahdollisimman paljon aikaa sun kanssa.”

”En mä valita”, Hanna sanoi nopeasti. ”Meillä on edelleen ihanaa yhdessä. Me kai nykyään vietetään sitä, mitä kutsutaan laatuajaksi.”

”Kulta, ei sun kanssa pysty viettämään muuta ku laatuaikaa”, Elli julisti ja saattoi hänet pöydän päähän istumaan.

Jussi ja Kimi olivat jo pöydässä, mutta Paulaa ei näkynyt. ”Se sai jonkun puhelun”, Jussi selitti ja alkoi jo annostella lautaselleen salaattia ja alkuruokia. Muut seurasivat esimerkkiä. Sitten he jäivät istumaan ruuat edessään.

”Se on kohta mikrolinja sillekin, jos se ei ala tulla”, Hanna uhkasi. ”Mä kuolen nälkään.”

”Aloitetaan vaan”, sanoi Jussi ja poimi haarukan käteensä. ”Mulla on pääkokkina valta päättää.”

He olivat melkein saaneet alkuruuat tuhottua, kun Paula viimein ilmestyi pöytään outo ilme kasvoillaan. Hän otti ruokaa lautaselleen ja jäi istumaan haarukka puolitiessä lautasen yläpuolella.

”Se oli Timo”, hän sanoi.

Hanna ja Elli nostivat katseensa salamannopeasti lautasistaan.

”Ne on pari tuntia sitten saaneet pojan.”

”Ja se soitti sulle”, Elli kysyi ällistyneenä. ”Onnitteluitako se kerjäsi vai pyysikö kummiksi?”

Paula alkoi tökkiä ruokaansa haarukallaan. ”Ei kun se oli vähän pöllämystynyt vielä. Se meni ihan oudoksi kun mä vastasin ja sanoi, ettei oikein tajunnut, mitä teki. Että se ei vaan yhtäkkiä muistanut, ettei se enää voi soittaa mulle, kun jotain tärkeää tapahtuu.”

Jussi kuunteli rauhallisena ja siemaisi viiniään. ”Hyvää vuosikertaa”, hän sanoi Hannalle ja jatkoi ateriaansa muina miehinä.

”Ei muistanut”, Elli tuhahti.

Paulakin alkoi viimein syödä. Hän näytti tekevän kaiken hidastetusti, ja ensimmäisen haarukallisen pureskeluun meni kohtuuttomasti aikaa. ”Mä luulen, ettei siellä ole kaikki kunnossa”, hän sanoi nielaistuaan.

”Miten niin?” Hanna kysyi.

”Mä luulen, että Timo vaistoaa, että jotain on vialla, ja siksi se soitti mulle.”

”Juu vialla on”, Elli näpäytti. ”Pää sillä on vialla, kun se kuvittelee, että sä haluat olla ensimmäinen, joka kuulee sen ilouutiset.”

”Se ei kuulostanut kovin iloiselta”, Paula sanoi.

”Hyvä”, sanoi Jussi ja kurottautui pöydän yli ottamaan leipää.

Ismo ilmestyi huoneestaan vasta, kun vieraat seisoivat jo eteisessä valmiina lähtemään. Hän pysähtyi hämmästyneenä olohuoneeseen. ”Luulin, että jäisitte yöksi”, hän sanoi. ”Ajattelin juuri, että lämmitän vähän ruokaa ja keskityn sen jälkeen hyvään punaviiniin, kuubalaiseen sikariin ja mahtavaan seuraan.”

”Kello on yksitoista”, Hanna sanoi kuivasti.

”Paulasta on tullut tollanen tylsimys”, Elli valitti. ”Haluaa aina kotiin yöksi ja väittää, että raskaus olis muka joku syy olla vetämättä perseitä.”

”En yhtään tajunnut ajan kulua”, Ismo sanoi anteeksipyytävästi ja lähti saattamaan nelikkoa ulos autolle.

Hanna tyytyi vilkuttamaan ovelta ja meni sitten keittiöön lataamaan astioita tiskikoneeseen. Ismo tuli hänen taakseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.

”Anteeksi”, mies mutisi hänen korvaansa.

”Laitoin sulle valmiiksi lautasen mikroon. Pistä se vaan päälle”, Hanna vastasi. Ismo käänsi hänet ympäri ja hamusi huulillaan hänen kaulaansa. ”Jos on ollut kiltti poika, saako jälkiruuan ensin?”

Hanna pujottautui vapaaksi Ismon sylistä ja napsautti mikron päälle. Hän nappasi pöydältä Jussin loihtiman jälkiruokaleivoksen – viimeisen – ja työnsi sen kokonaisena suuhunsa samalla kun marssi ulos keittiöstä. ”Jos olis ollut kiltti poika, olis voinut saada”, hän sanoi mennessään.

Lokakuussa Elli soitti Hannalle ja kutsui hänet hätäistuntoon.

”Mikä hätä nyt sitten on?” Hanna ihmetteli.

”Jos sä et sitä tajua, sun pitää välittömästi irtisanoutua ja luovuttaa paikkasi jollekulle sopivammalle pääministerin morsiamelle”, Elli kauhisteli.

”No mä menen ovelle katsomaan, kuka siellä on ensimmäisenä jonossa”, Hanna lupasi auliisti.

Kun hän pääsi Amatsonien toimistoon, hän löysi Ellin ja Paulan palaveripöydän äärestä selaamasta kansainvälisiä muotilehtiä. Pöytä oli valokuvien, lehtileikkeiden ja kangasnäytteiden peitossa.

”Ette ole tosissanne”, Hanna puuskahti. ”Niihin bileisiin on melkein kaksi kuukautta.”

”Niin on, ja me ollaan jo pahasti myöhässä. Me ei olla vielä edes valittu suunnittelijaa, ja parhaat alkaa olla jo täyteen buukattu.”

”Suunnittelijaa”, Hanna ihmetteli. ”Mä ajattelin vain kävellä jonnekin kauppaan ja ostaa valmiin puvun. Vaikka johonkin morsiuspukuliikkeeseen. Hääpukujahan on nykyisin kaikenvärisiä.”

Amatsonit tuijottivat häntä järkyttyneinä.

”Tai tiedättekö mitä? Mä olen aika lailla samoissa mitoissa kuin lukiossa. Muistatteko mun vanhojenpäiväpuvun? Mutsi laittoi siihen aikoinaan monta sataa kiinni. Sen varmaan sais muunnettua aika helpolla. Mutsilla on taatusti tallella se jossain komerossa.”

Elli yritti sanoa jotain, mutta suusta tuli pelkkää pihinää.

Hanna kurtisti miettivästi kulmiaan. ”Tai onko teillä tallella se mun enkelipuku?”

Elli ja Paula tajusivat vihdoin. Hanna nauroi makeasti ystäviensä ilmeille.

”Senkin sika”, Elli sähisi. ”Pyhistä asioista EI lasketa leikkiä. Ihmisen elämän ensimmäisten Linnan juhlien puvusta EI lasketa leikkiä.”

”Okei, ruvetaan töihin sitten”, Hanna sanoi.

He aloittivat käymällä läpi asioita, joista Hanna piti vaatteissaan. ”Huput”, hän aloitti. ”Juu ei”, vastasi Paula.

”Mä tykkään, jos hihoissa on jotain jujua. Kuminauhoja tai koristeita tai ne on vähän ylipitkät.”

”Sulle tulee hihaton mekko. Me halutaan, että joka ainoassa suomalaisessa lehdessä on kuva sun olkavarsista.”

”Olkavarsifasistit”, Hanna mutisi.

Elli osoitti häntä kynällään tuiman näköisenä. ”Hei, sun pitäis osata olla kiitollinen, että me suostutaan olemaan sun kavereita ja auttamaan sua. Sä olet niin törkeän upean näköinen, että universaalien lakien mukaan olis ihan oikeutettua, jos me vihattais sua.”

”Niin”, Paula säesti. ”Me voitais vihata sua ja sisarellisen kateuden nimissä laittaa sut näyttämään kamalalta.”

Hanna huokaisi. ”Ja sehän olis katastrofi, koska sitten mä joutuisin miettimään koko matkan juhliin, näytänkö mä törkeältä. Kun mullahan ei ole lainkaan omaa makua.”

”Hiljaa”, Elli komensi. ”Anna tulla lisää asioita, joista sä pidät.”

”Taskut”, Hanna vastasi uhmakkaasti. Hänen ihmeekseen Elli kirjoitti sen listaansa.

”Ei huono ajatus”, Elli pohti. ”Taskulliset iltapuvut alkaa olla suuressa maailmassa kyllä jo vähän ohi, mutta toisaalta Suomessa ne on ihan korkkaamatta.”

”Mä rakastin sitä Ralph Laurenin iltapukua, jossa oli taskut”, Paula innostui.

”Ja oliko se Sandra Bullock, jolla oli sellainen puku Oscar-gaalassa pari vuotta sitten?”

”Niukka ja tyköistuva yläosa, spagettiolkaimet jos niitäkään. Ja runsas, ylellinen hameosa, jonka saumoissa on syvät taskut.”

”Sä näyttäisit ihan törkeän hyvältä, kun sä poseeraisit kuvaajille kädet taskussa.”

Hanna katsoi ystäviään kuin tennismatsissa. ”Okei, mä ostan ton”, hän sanoi.

Elli ja Paula alkoivat päät yhdessä miettiä mahdollisia suunnittelijanimiä, ja Hanna lähti noutamaan sillä aikaa itselleen kahvia keittiönurkkauksesta. Hän kuuli ovikellon soivan ja painoi avausnappia. Kun hän kääntyi katsomaan, Timo seisoi ovella.

”Mitä sä täällä teet?” Elli sanoi terävästi.

”En mä tiedä”, Timo sanoi ja purskahti itkuun.

He istuttivat miehen sohvalle, ja Hanna antoi hänelle oman kahvinsa. Timo itki hetken hillittömästi ja alkoi sitten koota itseään.

”Anteeksi, että mä tällä tavalla... En mä halunnut häiritä tai olla vaivaksi. Piti vain päästä jonnekin...”

”Mikä nyt on?” Paula kysyi.

Timo päästi pitkän, värisevän huokauksen. ”Leevi ei ole mun lapsi”, hän sanoi.

”Mistä sä tiedät?” Paula tarttui Timon käteen rohkaisevasti.

”Se on sairas. Sillä on jotain vasta-aineongelmia ja sille joudutaan tekemään verensiirto, ja koska sillä on harvinainen veriryhmä, niin sille haluttiin antaa mahdollisimman yhteensopivaa verta.”

”Ja teidät testattiin”, veikkasi Elli. Timo nyökkäsi kyyneleet valuen.

”Onko Marianne kertonut, kenen se on? Että oikea isä voidaan testata?” Hanna kysyi vuorostaan.

Timo nyökkäsi taas. Hänen hartiansa vavahtelivat. ”Se on Markun.”

”Sun veljen”, Paula puuskahti.

”Niin”, Timo vahvisti. ”Se testattiin, ja sen veri oli sopivaa, niin että siinä mielessä kaikki on kunnossa. Mutta samalla selvisi, että Markku ei voi olla mun veli.”

”Mitä hittoa?” Paula älähti.

”Mä tulen juuri isän luota. Se olisi kuulemma aina halunnut kertoa mulle, että mut on adoptoitu, mutta äiti ei koskaan antanut lupaa.”

Hanna, Elli ja Paula tuijottivat Timoa sanattomina. Kun mies alkoi taas itkeä, Hanna ei kestänyt katsoa, vaan lähti hakemaan itselleen uutta kahvia.

”Mä menetin kahden päivän sisällä mun lapsen, mun vaimon, mun veljen ja mun vanhemmat”, hän kuuli Timon sanovan.

Ovikello soi taas, kun hän pääsi keittiönurkkaan. Sen enempää ajattelematta hän painoi summeria.

Tällä kertaa ovella seisoi Jussi. Tämä katseli näkyä edessään hiljaa. Timo oli sohvalla puolittain makaavassa asennossa pää Paulan sylissä. Kun hän näki Jussin, hän nousi hiljakseen istumaan.

”Hei Jussi, tässä on Timo, meidän entinen työkaveri. Ja Timo, tässä on Jussi, mun... mun...”

”Sun tulevan lapsesi isä”, Jussi auttoi.

Timo katsoi Paulaa yllättyneenä. ”Onneksi olkoon. En tiennyt.”

Hän nousi seisomaan. ”Anteeksi, että tunkeuduin tällä tavalla. Mä taidan mennä Shakespeareen juomaan muutaman oluen. Jos vaikka pystyisi unohtamaan, että tämä vuosi on ollut olemassa.”

Timo lähti ja nyökkäsi kohteliaasti Jussille ohi mennessään.

Elli lähti omaan huoneeseensa ja viittoili Hannan mukaan. He sulkivat oven mutta kuulivat tietysti sen läpikin Jussin ja Paulan keskustelun. Kun Paula oli selittänyt, mitä Timolle oli tapahtunut, Jussi oli pitkään hiljaa.

”Ikävä tilanne”, hän sanoi.

”Lievästi sanottuna”, Paula myönsi.

He kuulivat Jussin kävelevän pitkin toimistoa. ”Teillä on pitkä historia, ja mä ymmärrän, jos sä haluat yrittää Timon kanssa vielä, nyt kun se on lopullisesti vapaa. Mutta lapseni elämässä mä haluan ehdottomasti olla mukana”, Jussi sanoi.

Kun Paula ei heti vastannut, Elli ja Hanna vilkaisivat toisiaan pelästyneinä. Lopulta he kuulivat ystävänsä hiljaisen äänen.

”Mä säälin sitä”, Paula sanoi. ”Se on tossa tilanteessa, koska se on aina pyrkinyt tekemään oikein. Mutta aina oikein jollekulle muulle, ei koskaan itselleen.”

”Mutta jos se nyt tekee oikein, haluatko sä sen?” Jussi intti.

Elli ei kestänyt enää. Hän avasi oven, marssi toimistoon ja huusi: ”Tietenkään se ei halua sitä.”

Paula nousi sohvalta. ”Elli on tapansa mukaan törkeä, mutta oikeassa. Mä säälin Timoa, mutta sua mä rakastan. Sä näit sen. Se on... se on...”

”Se on vakosamettihousuinen pelle”, julisti Elli. Paula kohautti olkapäitään.

Jussi harppasi Paulan eteen ja kaappasi hänet syliinsä. He suutelivat niin kauan, että Hannan teki mieli alkaa vihellellä ja tuijotella kattoon. Lopulta Jussi irrottautui. ”Jos sulle sopii, mä lähden katsomaan, kelpaisiko Timolle seura. Kenenkään ei pitäisi olla yksin tuollaisessa mielentilassa.”

”Sä olet kultainen mies”, Paula sanoi. ”Me jatketaan täällä Hannan puvun suunnittelua. Tule sitten takaisin, ja mennään yhtä matkaa kotiin.”

Jussi nyökkäsi, suukotti Paulaa vielä kerran ja lähti.

Kolme tuntia myöhemmin ovikello soi taas. Sisään astui Kimi umpihumalaista Timoa kannatellen.

Elli laski muotilehden käsistään ja kohotti kulmakarvojaan. ”Tähän on varmasti jokin hyvä selitys”, hän arveli.

”Montakin selitystä ja taatusti hyviä”, Kimi vakuutti.

”Reippaat kymmenen per naama, talon parasta mallasviskiä. Mä laitoin faijan taksilla kotiin, mutta tää sano, että sillä ei ole paikkaa, mihin mennä. Mä ajattelin, että se vois olla täällä yötä.”

Elli osoitti divaania sanomatta mitään. Kimi rojautti Timon makuulle ja riisui tämän kengät.

”Mitähän anniskelulaki tästä sanoo?” Hanna mietti.

Kimi kävi suikkaamassa no¬pean suukon Ellille. ”Täytyy mennä takas”, hän sanoi.

”Oliko ne edes kiltisti?” Paula huokaisi. ”Tappeliko ne?”

”Ne kuule löysi hienon miehisen yhteyden”, Kimi vakuutti. ”Timo itki, että haluaa olla teidän ystävä, ja faija sanoi, että kyllä se vaan sopii, mutta jos se yrittää jotain sun suhteen, faija repii sen pään irti.”

”Jussi ja Kimi”, Elli julisti. ”Isä ja poika. Helsingin kuuluisimmat päänirtirepijät.”

”Ja parhaat”, Kimi huusi ovelta.

Mummon kasvot tulivat aivan tytön naamaan kiinni. Hänen silmänsä olivat valtavat haaleat pallot. ”Minähän sanoin, että toisten ihmisten asioihin ei puututa”, mummo huusi.

Poika seisoi hänen vieressään hiirenhiljaa. Tyttö oli vihainen. Hän oli tuonut pojan turvaan, ja nyt täällä huudettiin melkein yhtä pahasti kuin pojan kotona.

”Sä et ymmärrä!” hän huusi.

Mummo otti pari askelta taaksepäin ja tuijotti häntä. ”Joko sinäkin rupeat vänkyröimään vastaan. Olet ihan kuin äitisi. Olette ihan samanlaisia.”

”Se on sun syy, jos Pekka kuolee”, tyttö sanoi.

Mummo liikkui niin nopeasti, että kumpikaan heistä ei ehtinyt tehdä mitään. Hän tarttui toisella kädellään tytön käsivarteen ja toisella poikaan ja lähti kuljettamaan heitä kohti makuuhuonetta. Tyttö yritti rimpuilla, mutta poika seurasi rauhallisesti. Huoneessaan mummo avasi kapean oven, jota tyttö ei ollut koskaan edes huomannut. Se johti pitkänmalliseen, ikkunattomaan komeroon. Mummo tönäisi tytön sisään, ja hän kuuli, miten avain kääntyi lukossa.

”Päästä ulos”, hän huusi ja hakkasi ovea nyrkeillään. Mummo ei vastannut.

”No niin, nuori herra, sinä lähdet nyt kotiisi”, tyttö kuuli mummon sanovan, ja sitten askeleet alkoivat etääntyä.

”Pekka!” tyttö huusi.

”Älä pelkää”, poika huusi takaisin. ”Älä pelkää, kaikki menee hyvin. Sinä olet tosi rohkea!”

Sitten he olivat poissa.

Tyttö ei tuntenut itseään rohkeaksi. Hän kokeili vielä ovea, mutta se oli visusti lukossa. Hän löysi tunnustelemalla oven vierestä valokatkaisijan, mutta kun hän käänsi sitä, mitään ei tapahtunut. Hän vajosi istumaan lattialle oven viereen. Oven alta näkyi kaistale valoa.

Joulukuun kuudes koitti vesisateisena ja pimeänä. Tuuli kävi mereltä, ja Helsinki oli masentavimmillaan. Mutta Amatsonien ja Hannan juhlatuulta ei pilannut mikään.

Hannasta tosin tuntui, että Elli ja Paula olivat itsenäisyyspäivän kutsuista vielä enemmän innoissaan kuin hän. He seurasivat häntä kuin uskolliset adjutantit ensin puvun tekijäksi valitun nuoren naissuunnittelijan työhuoneelle ja sieltä kampaajalle ja meikkiin. Kun he lopulta saapuivat viimeistelemään illan tyylin Töölön asunnolle, Elli piteli sateenvarjoa niin visusti Hannan päällä, että hänen oma leijonanharjansa kastui läpimäräksi.

Hanna katsoi itseään vaatehuoneen kokovartalopeilistä ennen kuin veti juhlapuvun ylleen. Hän piti meikistään ja hiuksistaan, vaikka olikin sitä mieltä, että olisi itse osannut laittaa lyhyen kuontalonsa aivan yhtä hyvin. Hänellä oli uudet, elämänsä kalleimmat alusvaatteet, jotka kieltämättä olivat seksikkäät, ja upeat korkokengät, jotka epäilemättä saisivat Leila Simosen myöhemmin illalla pudistamaan paheksuvasti päätään.

Samassa Hanna muisti, ettei Leila avioeronsa vuoksi tänä vuonna tulisi bileisiin. Se masensi hieman: jokainen tuttu naama olisi ollut tervetullut Linnan tungoksessa.

”Joko on valmista?” Elli kysyi malttamattomana oven toiselta puolelta. ”Tarvitsetko apua?” Mutta ei hän tarvinnut. Puku oli yksinkertainen ja upea. Suunnittelija oli kiltisti ottanut huomioon heidän toiveensa ja yhdistänyt niihin oman kädenjälkensä. Tuloksena oli asu, joka näytti hyvältä ja oli mukava kantaa – ja helppo pukea päälle. Hanna pujottautui pukuun, veti kiinni sivusaumaan piilotetun vetoketjun ja astui ystäviensä ja Ismon eteen.

Puku oli ylellistä, tummanpinkkiä satiinia. Siinä oli olkaimeton, korsettimainen yläosa, joka oli koristeltu pystysuorin ompelein. Vyötärölinja oli laskettu ja helma levisi laskoksina maahan saakka. Hameen sivusaumoissa oli syvät taskut, joihin mahtui helposti kaikki oleellinen pikkutavara, eikä taskuja edes erottanut, ennen kuin hän laittoi kätensä niihin ja otti parhaimman poseerausasentonsa.

”Täydellistä”, huokaisi Paula.

”Me ollaan NIIN hyviä”, säesti Elli.

Ismo katseli häntä pitkään sanomatta sanaakaan. Sitten hän kaivoi taskustaan rasian ja otti sieltä hennon valkokultaisen ketjun, jonka päässä kimalsi sydämen muotoinen timantti.

”Sopisikohan tämä kokonaisuuteen?” hän oli pohtivinaan muina miehinä. ”Ja nämä”, hän lisäsi ja otti rasiasta vielä samaa sarjaa olevat korvakorut.

Ismo kiinnitti korun Hannan kaulalle, ja hän kävi itse kylpyhuoneen peilin edessä pujottamassa sydämet korviinsa. Ismo hymyili tyytyväisenä, kun hän tuli takaisin esittelemään loppusilauksen saanutta asuaan. Amatsonitkin nyökkäilivät tyytyväisinä.

”Autoitteko näiden valinnassa?” Hanna halusi tietää.

”Ei olla edes nähty koruja, ennen kuin nyt”, Elli ilmoitti. ”Miehes on toiminut ihan omin päin.”

Hanna pussasi Ismoa kiitokseksi suoraan suulle.

”Meikit!” hätäili Paula.

Ismo alkoi puuhata lähtöä.

”Näin aikaisin”, ihmetteli Elli ja katsoi kelloaan. ”Etkö sä muka pääse siellä jonon ohi?”

”Haluan vain olla ajoissa paikalla”, sanoi Ismo ja ohjasi Hannaa päättäväisesti kohti ovea.

Elli ja Paula lähtivät samalla. He aikoivat pitää virallisen kisakatsomon Shakespearessa.

”Tapa ne kaikki”, Elli toivotti Hannalle, kun tämä oli nousemassa Ismon kanssa autoon.

Ismo oli tilannut pitkän limusiinin, jonka nahkaisella takapenkillä he korkkasivat pullon samppanjaa. ”Tää on isompi ku mun yksiö”, Hanna nauroi.

Ismo painoi nappia, ja tummennettu lasi kuskin ja takapenkin välillä sulkeutui äänettömästi. Sitten hän otti samppanjalasin Hannan kädestä ja laittoi sen telineeseen. Hän veti Hannan lähelleen ja suuteli hänen kaulaansa.

”Pääministeri Majuri”, Hanna kuiskasi käheästi. ”Te halusitte lähteä liian aikaisin vain tämän vuoksi.” Ismo hengitti raskaasti ja seurasi sormellaan hänen pukunsa leikkausta rintojen kohdalta. ”Kai miehellä saa fantasioita olla”, hän sanoi ja antoi huuliensa seurata sormien reittiä.

”Meikit”, Hanna voihkaisi.

”Ollaan varovaisia”, Ismo kuiskasi ja alkoi keriä hänen hamettaan ylös. ”Sukkanauhat”, hän murahti yllättyneenä. ”Kaikki sanoo, että Linnassa on kuuma, ja mä vihaan sukkahousuja muutenkin”, Hanna vastasi.

”Fiksu tyttö”, Ismo kuiskasi ja veti hänet päälleen.

Hanna kiitti luojaansa, että Ismo oli varannut tarpeeksi aikaa pieneen autoilukierrokseen kaupungilla, ennen kuin heidän oli suunnistettava juhlapaikalle. Hän tarkisti meikkinsä peilistä, ja pahin puna ehti häipyä molempien kasvoilta. Silti Hanna ei päässyt eroon mielikuvasta, että kaikki arvaisivat, mitä he olivat puuhailleet.

Turhaan. Hän huomasi pian, että melkein kaikkia jännitti kättelyjonoon ja tv-kameroiden eteen astuminen sen verran, ettei kukaan olisi huomannut, vaikka he olisivat astuneet linnan eteiseen ilman vaatteita.

Hannaakin alkoi jännittää. ”Sä kättelet ensin, eikö niin?” hän kuiskasi Ismolle vielä, kun he olivat melkein ovella. Sali avautui heidän edessään, salamavalot välkkyivät ja parvi oli jo pakkautunut täyteen ihmisiä.

Ismo puristi hänen kätensä kainaloonsa rauhoittavasti. Sitten mentiin. He kävelivät lattian poikki kohti presidenttiparia, ja salamavalojen välke kiihtyi. Hanna hymyili. Ei tämä niin kauheaa ollut. Hän ei kompastuisi eikä mokaisi muutenkaan.

Ismo kätteli presidentin ja hänen puolisonsa ja toivotti hyvää itsenäisyyspäivää. Sitten Hanna tunsi presidentin yllättävän viileän ja kuivan käden tarttuvan omaansa ja puristavan lujasti.

”Ihastuttava puku”, presidentti sanoi.

”Kiitos, niin teilläkin”, Hanna vastasi. ”Hyvää itsenäisyyspäivää.”

Hän toisti toivotuksen presidentin puolisolle, ja sitten he kävelivät salamavalojen kujaa pitkin linnan sisuksiin.

Ismo otti hänet taas kainaloonsa ja kuiskasi hänelle matkalla: ”Jonain päivänä me vielä seistään tuossa.”

Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen Hannalla ei ollut enää aavistustakaan, montako haastattelua hän oli antanut ja kenelle. Hymy uhkasi jäykistyä hänen kasvoilleen, kun hän kertoi kymmeniä kertoja pukunsa suunnittelijan nimen ja otti vastaan onnitteluja. Jossain vaiheessa hän pakeni vessaan ja luki kännykästään Ellin ja Paulan ja äidin jättämät innostuneet viestit. Hän oli ollut kaunis ja puku oli näyttänyt upealta ja saanut television muotiasiantuntijankin hurraamaan. Hän näkyi kameroissa koko ajan.

”Toivottavasti en just nyt, sillä olen pöntöllä hame korvissa”, hän näpytteli Amatsoneille.

Hanna palasi vessasta Ismon luo mutta juuttui matkalla vaihtamaan kohteliaisuuksia erään tämän puoluetoverin kanssa. Hän oli tutustunut naiseen jo Ismon kuntoutusaikana, kun tämä oli vieraillut usein Lahden talossa.

”Ainakaan illan kuningattaresta ei tänä vuonna ole epäilystäkään”, nainen sanoi, kun he olivat vaihtaneet kohteliaat poskisuudelmat.

Hanna kiitti ja kehui myös naisen pukua, vaikka pitsiunelma muistutti hänen mielestään virkattua pöytäliinaa.

”Hanna”, hän kuuli Ismon äänen viereltään. ”Haluaisin esitellä sinut eräälle ihmiselle. Hän oli samassa onnettomuusautossa kanssani ja on vasta tänään palannut ensimmäistä päivää töihin pitkän sairausloman jälkeen.”

Hanna kääntyi hymyillen.

”Hanna, tässä on turvamieheni Markus Reini.”

Ismon vieressä seisoi pitkä, tumma mies.

Markus.

Hänen Markuksensa.

Tytöstä tuntui, että kului tuntikausia, ennen kuin hän kuuli ulko-oven avautuvan. Hän nousi pystyyn ja paukutti ovea kaikin voimin.

”Mummo, päästä ulos”, hän huusi.

Tyttö kuuli mummon tulevan makuuhuoneeseen, mutta tämä ei tullut ovelle. Jouset narahtivat, kun mummo istui sängylle, ja sitten tyttö kuuli piirongin laatikon avautuvan. Hän arvasi, mitä mummo teki. Mummo säilytti lääkkeitään piirongin ylälaatikossa vanhassa jäätelörasiassa. Joskus kun mummolle ja äidille tuli riitaa, mummo meni huoneeseensa ja kaivoi jäätelörasiasta pillereitä. Hän oli nähnyt sen kurkistaessaan ovenraosta.

Tyttö arveli, että mummo oli tullut kipeäksi, koska oli lähtenyt kotoa siniseen taloon, vaikka pelkäsi vieraita ihmisiä. Hän kuuli mummon hengittävän raskaasti ja nopeasti ja mutisevan itsekseen.

Tyttö koputti uudelleen oveen ja huusi mummoa, mutta tämä ei vastannut. Tyttö alkoi itkeä. Hän näki mielessään kauhukuvia siitä, mitä pojalle tapahtui. Miten kaikki oli saattanut mennä näin pieleen? Hän oli tarkoittanut vain hyvää, mutta nyt Raimo varmasti tappaisi pojan.

Äkkiä tyttö kuuli, miten ulko-ovi repäistiin uudelleen auki. Sänky narahti, kun mummo nousi seisomaan. Miesääni huusi: ”Äiti!”

Se oli Raimo.

Ensimmäisten tanssien jälkeen Ismo sai tarpeekseen. Hän vei Hannan rauhallisimpaan nurkkaukseen, jonka linnasta löysi, ja tarttui tätä olkapäistä.

”Mikä sulla on? Olet kuin haamu.”

”Mulla on ihan hirveä päänsärky”, Hanna nyyhkäisi. Se ei ollut edes valhe. Hänen päätään oli alkanut särkeä kuin joku tunkisi jääpiikkiä takaraivosta sisään.

Ismon ilme muuttui hetkessä ärsyyntyneestä huolestuneeksi. ”Onko se migreeniä? En edes tiennyt, että sulla on taipumusta.”

”Musta tuntuu, että mä pyörryn tai oksennan”, Hanna kuiskasi. Sekään ei ollut valhe.

Ismo vilkuili ympärilleen. Hanna arvasi, mitä tämä ajatteli: onneksi kello oli niin paljon, että valokuvaajat olivat jo lähteneet tai ainakin joutuneet viemään kameransa narikkaan. Se vielä puuttuisi, että hän päätyisi valokuvaan, jonka otsikko kirkuisi: ”Liikaa boolia?”

”Sinut on saatava kotiin. Olen niin pahoillani, kulta, tiedän miten paljon odotit tätä iltaa.” Ismo suukotti häntä otsalle, ja hänen teki mieli kirkua.
”Pärjäätkö, jos jään vielä vähäksi aikaa?” mies varmisti.

”Pärjään”, Hanna vastasi nopeasti. ”Mä haluan vain lääkettä, kuuman suihkun ja nukkumaan. Aamuun mennessä mä oon varmasti kunnossa. Teillähän on ne puolueen jatkotkin, sun on mentävä.”

”Markus”, Ismo kutsui, ja turvamies oli hetkessä hänen vieressään. ”Hannaan iski migreenikohtaus. Katsotko, että hän pääsee turvallisesti kotiin?”

Markus nyökkäsi lyhyesti.

Hanna katsoi paniikissa ympärilleen, mutta muutakaan kyytiä ei ollut näköpiirissä. Hän seurasi Markusta eteiseen ja ulos. Mies kutsui matkalla auton, ja se odotti heitä oven edessä. Markus asettui itse ajajan paikalle, ja Hanna istui takapenkille. He lähtivät liikkeelle läpi juhlavalaistun kaupungin.

Puolimatkassa Töölöön Hanna tajusi, ettei hänellä ollut avaimia Ismon asunnolle. Hän oli lähtöhässäkässä kaapannut yhden avainnipun eteisen pöydältä käsiinsä, mutta nyt hän huomasi, että renkaassa roikkuivatkin hänen Torkkelinmäen avaimensa.

”Voisitko viedä mut Torkkelinmäelle?” hän sanoi hiljaa Markukselle. ”Mä otin väärät avaimet.”

Markus muutti suuntaa seuraavasta risteyksestä mitään sanomatta. Liikennevaloissa hän kääntyi viimein katsomaan taakseen.

”Sattuuko pahasti?” hän kysyi. ”Olet ihan kalpea.”

”Nyt on jo vähän parempi”, Hanna vastasi totuudenmukaisesti. ”Auttoi kun pääsi sieltä pois, ilma oli aika huono.”

Markus nyökkäsi. Valot vaihtuivat vihreiksi, ja matka jatkui.

Hanna laittoi Ismolle viestin ja kertoi avainvahingosta. ”Olen ihan kunnossa, nähdään huomenna. Pidä hauskaa!” hän naputti.

Kun hän nosti katseensa, hän huomasi Markuksen seuraavan häntä peilin kautta. ”Laitoin viestin avaimista”, hän selitti hermostuneena.

Sen jälkeen Hanna istui vaiti, kunnes auto pysähtyi Torkkelinmäelle. Hän laittoi jo kätensä ovenkahvalle, mutta huomasi, ettei pystynytkään avaamaan. Hän ei voinut antaa Markuksen mennä kertomatta, mitä oli tapahtunut.

”Siitä yöstä”, hän aloitti. ”Mun on pakko kertoa...”

Markus tuijotti eteenpäin kasvot kivettyneinä. Hanna näki, miten pieni lihas nyki tämän leuassa.

Hanna kertoi kaiken. Tahraantuneen kirjeen, epätoivoiset hetket netissä ja kävelyretket ympäri kaupunkia, ystävien käynnistämän etsintäkampanjan, jopa äidin kehotuksen mennä meedion luo.

Hän yritti pitää tarinansa kevyenä ja esitti itsensä romantiikannälkäisenä höppänänä, jolle tuli pakkomielle yhden yön suhteesta vain siksi, että se loppui niin hölmöllä tavalla. Hän ei tiennyt, suojeliko hän itseään vai miestä loihtimalla kertomuksensa Hannasta blondibimbon, mutta ei sillä toisaalta ollut merkitystä.

Mies tiesi. Tämä kuuli totuuden hänen hassujen anekdoottiensa takana ja tiesi.

”Mä en voinut uskoa, että sä et soita”, mies sanoi, kun hän oli lopettanut. ”Mä en voinut uskoa, että mä olin ollut niin väärässä. Mä olin aina odottanut, että löydän sut, ja sitten sä et halunnutkaan muuta kuin sen yhden yön.”

Hanna mietti, mitä mies tarkoitti sanoessaan, että oli odottanut löytävänsä hänet. Ennen kuin hän ehti kysyä, Markus naurahti ja jatkoi. ”Mä kärvistelin ylpeyteni kanssa melkein kuukauden. Mä olin tietysti katsonut siitä väliaikaisesta maalarinteipistä ovessa sun sukunimen, ja joka päivä mä pitelin kädessäni lappua, jossa oli sun puhelinnumero, ja joka päivä mä laitoin sen takaisin lompakkoon.” Hanna henkäisi. Markus oli koko ajan tiennyt, kuka hän oli.

”Silloin onnettomuusiltana me oltiin puolueen tilaisuudessa Kouvolassa, ja siellä oli yleisön joukossa sun kaksoisolento. Tai niin mä katsoin ensin, mutta eihän se loppujen lopuksi ollut yhtään sun näköinen. Se tyttö sai mut kuitenkin järkiini. Mä tajusin, että mä en menetä mitään, jos mä soitan sulle, en edes ylpeyttäni. Ja mä päätin soittaa heti seuraavana päivänä.”

Mies keskeytti. Hanna muisteli onnettomuusiltaa ja tajusi, että he olivat katsoneet toistensa kaksoisolentoja täsmälleen samaan aikaan.

”Seuraavan kerran mä tajusin jotain tästä maailmasta neljä kuukautta myöhemmin. Mä olin tajuissani ennen sitäkin, mutta mulla oli pitkään pahoja lähimuistiongelmia. Mä olin lyönyt pääni ikkunaan, ja aivot oli päässeet heilahtamaan kallon sisällä. Ne ruhjoutui ja turposi. Mua pidettiin ensin pitkään keinotekoisessa koomassa. Kun mä heräsin, mä en osannut mitään, en niellä, en puhua, en kirjoittaa, en kävellä.”

”Sä olet kuntoutunut hyvin.”

”Vahva pohjakunto. Ja mä olen sitkeä”, Markus sanoi.

Sitten hän oli pitkään hiljaa. ”Yhtenä päivänä kaveri toi sairaalaan iltapäivälehdet. Mä en osannut vielä lukea, mutta kuvia mä osasin tietysti katsoa.”

”Ja siellä me oltiin. Ismo ja minä”, arvasi Hanna.

”Teidän ensimmäinen haastattelu”, mies myönsi.

He olivat pitkään hiljaa. Hanna tiesi, ettei ollut enää mitään sanottavaa, mutta toisaalta oli mahdotonta ajatella, että hän voisi päästää miehen menemään noin vain.

”Elämä teki meille aika kurjan tempun”, hän sanoi lopulta.

Silloin hänen kätensä lopulta pystyi tarttumaan ovenkahvaan. Markus hyppäsi autosta ja kiersi hänen puolelleen. Mies avasi oven ja jäi seisomaan auton viereen, kun hän astui kadulle. He seisoivat pitkään lähekkäin katsomatta toisiaan. Sitten Hanna veti syvään henkeä ja lähti kohti kotiovea. Hän tunsi äkkiä olonsa naurettavaksi pinkissä unelmassaan ja halusi siitä mahdollisimman nopeasti eroon.

Hän ei kääntynyt katsomaan taakseen mutta kuuli Markuksen menevän autoon ja sulkevan oven. Auto kaasutti mäkeä alas kohti Hakaniemeä.

Hän kävi suihkussa, kaivoi kaapista pehmeimmän flanellipyjamansa ja käpertyi sohvannurkkaan. Hän katsoi kännykästään Ellin ja Paulan viestit mutta ei vastannut niihin. Ismo oli kuitannut hänen avainviestinsä ja pyysi häntä tulemaan Töölöön aamulla heti kun hän olisi herännyt. Hän laittoi puhelimen pois ja vain tuijotti eteensä.

Kello kahdelta yöllä ikkunassa rapsahti. Hanna nousi sohvalta ja käveli ikkunaan. Hän avasi tuuletusluukun ja katsoi pihalle. Markus ei puhunut mitään, katsoi vain häntä kädet taskussa. Hän oli käynyt vaihtamassa vaatteet ja oli tutussa mustassa villakangastakissaan.

Hanna haki avaimensa ja pudotti ne ikkunasta.

Hän seisoi keskellä olohuonetta, kun Markus tuli sisään. Mies jäi seisomaan eteiseen. Tämän kasvot olivat väsyneet ja hiukset pörrössä. ”Sä et olis saanut kertoa mulle, mitä sille kirjeelle tapahtui”, Markus sanoi hiljaa.

”En niin”, Hanna myönsi. ”Se oli itsekästä ja typerää.”

”Mä olisin pystynyt lähtemään pois ja unohtamaan sut, jos mä en olisi saanut tietää. Mutta nyt mulla ei ole vaihtoehtoja. Mun on pakko taistella susta loppuun saakka.”

Hanna alkoi itkeä.

Markus harppasi hänen luokseen, nosti syliinsä ja kantoi sänkyyn. Heidän rakastelunsa oli hurjaa ja epä­toivoista, epätodellista. Hannasta tuntui, että he satuttivat toisiaan yhtä paljon kuin tuottivat nautintoa. He rankaisivat toisiaan kaikesta, mitä olivat joutuneet kokemaan.

Aamunkoitteessa, juuri ennen kuin he nukahtivat, oli ensimmäinen hetki hellyydelle. Markus silitti hänen hiuksiaan ja sanoi jotain omituista. ”Maailman rohkein tyttö”, mies kuiskasi.

Hanna nukahti, ennen kuin ehti kysyä, mitä se tarkoitti.

Osa 1/10

Osa 2/10

Osa 3/10

Osa 4/10

Osa 5/10

Osa 6/10

Osa 7/10

Osa 8/10

Osa 9/10

Osa 10/10

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.