Osa 8/10

Tilanne on se, että meidän on saatava huomiseksi lehtiin asiallista tietoa Hannan ja Ismon romanssista. Tässä on nyt käynyt sellainen onni onnettomuudessa, että noi juorulehden kännykkäkuvat on ilmeisesti otettu juuri ennen kuin lehti on mennyt painoon”, Elli selitti suunnitelmaansa Ismolle, Hannalle ja Andersille.

”Muuten ne olisivat ehtineet laittaa toimittajan ja kuvaajan vakoilemaan teitä vuorokauden ympäri ja niillä olisi jo tiedossa, kuka Hanna on, missä se asuu ja missä se on töissä”, lisäsi Paula.

”Ja ennen kaikkea, miten te olette tavanneet. Sehän tässä nyt on tärkeää, ettei iltapäivälehdet pääse revittelemään otsikoita, joissa julistetaan että ’Rakkaus alkoi jumppatelineillä’, tai jotain sen tyylistä.”

”Tai kyllä ne sellaista kirjoittavat joka tapauksessa, mutta että ne kirjoittaisivat myös totuuden.”

Hanna painoi kasvot käsiinsä. Ismo kietoi käsivartensa lohduttavasti hänen ympärilleen. Anders tuijotti Elliä ja Paulaa kuin nämä olisivat juuri laskeutuneet olohuoneeseen ufolla.

”Me siis oletetaan, että te ette ole naiskennelleet tammikuusta asti, koska Hanna ei olisi ikinä kyennyt salaamaan sitä meiltä. Ja jos olettekin, sitä ei ikinä kerrota lehdille.”

”Ei olla”, Hanna tyytyi toteamaan. Anders ryki hämmentyneenä.

”Me siis ehdotetaan, että kutsutaan tänne nyt saman tien pari valikoitua toimittajaa, joille annatte ensimmäiset yhteishaastattelut. Meidän puolesta ne voi olla saman tien myös viimeiset. Kerrotte, miten kaikki kävi, ja että teillä ei ollut tarkoitus salata suhdettanne. Ette vain olleet vielä sattuneet esiintymään julkisesti yhdessä.”

”Se sattuu olemaan ihan totta”, Ismo sanoi.

”Aina parempi”, Elli sanoi.

”Pannaanko hösseliksi?” Paula ehdotti.

”Mitä ihmettä täällä tapahtuu?” Anders kysyi pienellä äänellä.

Puoleenpäivään mennessä kaikki oli ohi, ja Ismo lähti töihin hokien ”Ei kommentteja” koko matkan autolleen. Hannalla oli pöllämystynyt olo, mutta hän oli myös täynnä ihailua Elliä ja Paulaa kohtaan.

Hösseliksi paneminen oli alkanut siitä, että Paula oli kantanut olohuoneeseen kasan ylellisiä paperikasseja. Amatsonit olivat arvanneet, että Hanna oli tullut Ismon luo edellisenä iltana farkuissa ja paitapuserossa, joten Paula oli poikennut parissa keskustan kalliissa putiikissa hakemassa sopivia vaatteita valokuviin.

Loppujen lopuksi he olivat silti päätyneet rentoon tyyliin. Harkittuun mutta rentoon. Hanna oli puettu tunnetun italialaismerkin kesämekkoon, jonka halterneck-leikkaus korosti Ellin ja Paulan mielestä sekä hänen siroa rakennettaan että hänen treenattuja olkapäitään ja hauiksiaan. Tai niin he halusivat toimittajien kirjoittavan.

”En mä niitä treenaa, työssä ne treenaantuu”, Hanna oli protestoinut, mutta hänet oli hiljennetty.

Ismon he olivat määränneet farkkuihin ja pikeepaitaan. ”Sä olet ainoa poliitikko, joka voi uskottavasti pitää farkkuja. Yleensä te näytätte niissä ihan kamalilta. Valitsette sellaisia mattinykäsmalleja ja yhdistätte niitten kanssa kauluspaidan ja kravatin”, Paula oli saarnannut.

”Otan moitteet vastaan koko ammattikuntani puolesta”, Ismo sanoi vakavana.

Elli oli taputtanut pääministeriä takapuoleen. ”Mutta meidän Hanna on treenannut sulle niin hyvän perseen, että pakkohan se on näyttää koko kansalle.”

Siinä vaiheessa Anders oli vetänyt Ismon sivummalle ja todennut pelkäävänsä vahvasti tämän mielenterveyden puolesta. ”Tämä on hullua, noi naiset on ihan pähkähulluja”, Anders oli vaikeroinut.

”Tästä ei voi seurata mitään hyvää. Vapaaehtoisia yhteishaastatteluja toimittajille!”

Ismo oli vain nauranut. ”Vaikuttaa siltä, että hermopaine on sinulle liikaa. Lähde vaan puoluetoimistoon rauhoittumaan ja kerro niille sellaiset terveiset, että meillä on täällä homma hallussa.”

Anders oli lähtenyt, omien sanojensa mukaan tekemään seuraavaksi päiväksi damage control -suunnitelmaa.

”Valikoidut toimittajat” olivat saapuneet täsmälleen sovitusti ja innostustaan huonosti peitellen. Pienessä joukossa oli Ellin ja Paulan luottoihmiset molemmista iltapäivälehdistä, suuresta päivälehdestä sekä tärkeältä nettisivustolta. Nettitoimittajalle he olivat puhuneet erikseen ja lyhyemmin, mutta hän saisi jutun esille ensimmäisenä. Uutinen ehtisi myös lehtien nettisivuille, ennen kuin laajemmat haastattelut ilmestyisivät paperiversioissa seuraavana päivänä.

”Mikään väline ei voi alkaa spekuloida ja levittää perätöntä tietoa, kun teidän omat kommentit on kaikkien luettavissa”, Elli oli summannut, kun viimeinenkin haastattelu oli annettu.

”Hyvää työtä”, Ismo oli tunnustanut ja halannut Elliä ja Paulaa lämpimästi.

Kun Ismo oli lähtenyt, Amatsonit ja Hanna istahtivat vetämään henkeä ja Elli ja Paula alkoivat tuijottaa Hannaa vaativasti.

”Koska sä olit ajatellut kertoa?” Elli kysyi. ”En mä tiedä”, Hanna tunnusti.

”Älä nyt vaan sano, ettet ole varma tunteistasi ja sen takia et kertonut.”

”En sano. Mä olen varma. Tätä on vaan jotenkin ollut niin hirveän vaikea uskoa, ja kaikki on tapahtunut niin nopeasti.”

”Ei kai se sun miehes ole mikään absolutisti?” Paula halusi tietää.

”Ei, miten niin?”

”Koska mä tarvitsen nyt tömpsyt.”

Hanna nousi ja avasi kirjahyllyn baarikaapin. ”Käykö konjakki?”

”Käy tosiaan.”

”Mulle tupla”, tilasi Elli.

Hanna kaatoi heille kaikille reilut lasilliset. ”Nyt kerrot kaiken”, Elli ja Paula määräsivät, kun hän istui takaisin sohvalle.

Hanna kertoi. Hän aloitti päivästä, jolloin oli ensimmäisen kerran matkustanut Lahteen, ja lopetti aamuun, kun Elli oli soittanut. Kun hän vaikeni, seurasi pitkä hiljaisuus.

Hanna siemaisi viimeiset konjakit suuhunsa. Vatsassa lämmitti mukavasti. ”Entä mitäs teille kuuluu?” hän kysyi muina miehinä.

Elli ja Paula räjähtivät nauramaan. Sitten he vilkaisivat toisiaan.

”No mä olen harkinnut ottavani Kimin takaisin, ainakin koeajalle”, sanoi Elli. ”Asiassa on vain yksi hemmetin suuri mutta.”

”Mikä?” Hanna kysyi.

”Toi”, vastasi Elli ja osoitti Paulaa.

Hanna katsoi ystäviään kummissaan. ”Jos mä alan olla uudestaan Kimin kanssa, Paulasta tulee mun anoppi. Kelaa!”

Hanna katsoi Paulaa silmät suurina. ”Se Jussi?”

Paula hymyili autuaana. ”Täydellinen mies. Täydellinen.”

Hanna halasi ystäväänsä. ”No ei kyllä voi mennä väittämään, että sulla olis varma miesmaku. En keksi, kuka voisi olla erilaisempi kuin Timo.”

”Tiedän”, Paula vastasi ja hymyili yhä leveämmin.

Elli vilkaisi kelloa. ”Jokohan haastis alkais olla nettisivuilla?” hän pohti.

Hanna pomppasi pystyyn. ”Herran jumala! Mun pitää soittaa mutsille!”

Kun tyttö ja äiti pääsivät kotiin, äiti lähti omille teilleen ja Kaarina tuli vahtimaan tyttöä. Hän ei yllättynyt siitä. Äiti lähti usein muutamaksi päiväksi jonnekin sen jälkeen, kun he tulivat kotiin mummolasta. Myös silloin, kun ei ollut riidellyt mummon kanssa.

Tyttö oli toivonut, että Kaarina tulisi. Se sopi hänen suunnitelmiinsa hyvin.

Hän ei ollut antanut periksi. Miten hän olisi voinut antaa? Tytön tarvitsi vain ajatella verijuovia pojan selässä tai kivipiiloa, jonne ei enää koskaan tulisi viestejä, ja hän tiesi, että hänen oli toimittava.

”Minä menen huomenna aamulla uimakouluun”, hän sanoi Kaarinalle illalla.

”Äitisi ei puhunut siitä mitään”, Kaarina sanoi.

”Se unohti”, tyttö vastasi. Kaarina uskoi. Ei olisi ollut mikään ihme, vaikka äiti olisi unohtanut.

Tyttö meni huoneeseensa ja avasi vanhan rikkinäisen soittorasian, jota käytti säästölippaana. Siellä oli aika paljon rahaa, hän oli säästänyt ratsastustunteja varten. Tai ainakin summa tuntui tytöstä paljolta, mutta silti häntä jännitti, riittäisivätkö rahat.

Seuraavana aamuna hän lähti aikaisin. Kaarina tykkäsi nukkua pitkään. ”Olen siellä uimakoulussa”, hän kirjoitti lapulle, jonka jätti keittiön pöydälle.

Tyttö oli kerran mennyt äidin kanssa linja-autolla mummolle. Äidillä oli silloin miesystävä, joka oli lainannut heidän autoaan. He olivat menneet linkulla mummolle, ja mies oli hakenut heidät autolla pois. Tyttö muisti, mistä bussit lähtivät. Hän pyöräili asemalle, vaikka ei olisi saanut. Hän oli luvannut pyöräillä vain tutuilla reiteillä. Hän laittoi pyörän telineeseen aseman eteen ja lukitsi sen huolella.

Hän ei muistanut, mistä laiturista linja-auto oli lähtenyt mummolaan. Hän ei edes muistanut, miksi niitä kutsuttiin laitureiksi, vaikka ne eivät olleet vedessä. Hän yritti etsiä mummolan paikkakunnan nimeä, mutta ei löytänyt sitä. Hän arveli, että linja-auto olisi menossa jonnekin muualle ja vain pysähtyisi mummolan lähelle.

Tyttö meni sisään asemalle. Siellä oli lasiluukku, jonka takana istui mukavan näköinen nainen. Tämä kertoi, että linja-auto mummolaan lähtisi laiturilta kuusi puolen tunnin kuluttua. Tyttö kiitti ja meni ulos. Vartin päästä laituriin ajoi linja-auto. Tyttö nousi kyytiin vanhan pariskunnan perässä. Hän sanoi mummolan paikkakunnan nimen. Kuski katsoi häntä ja kurkisti sitten hänen taakseen.

”Matkustatkos sinä ihan yksin?” kuski ihmetteli.

”Äiti oli saattamassa minua, mutta se ehti jo lähteä. Ja mummo on minua vastassa perillä”, tyttö vastasi.

”Minä olen ennenkin matkustanut mummolaan yksin”, hän lisäsi, koska ajatteli, ettei kaksi valhetta tee häntä paljon sen huonommaksi ihmiseksi kuin yksi valhe.

Kuski sanoi matkalle hinnan, joka tuntui tytöstä kauhean paljolta. Kun hän pääsi penkkiin istumaan, hän laski loput rahansa: ne eivät riittäisi paluulippuun sekä pojalle että hänelle.

Hän päätti murehtia asiaa myöhemmin.

Ikinä ennen aika ei ollut lentänyt Hannan elämässä niin kuin nyt. Tuntui, että koko ajan tapahtui jotakin uutta ja hän teki ja koki asioita joka päivä ensimmäistä kertaa.

Kaikki alkoi tietysti siitä, kun hän näki heidän haastattelunsa lehdissä ensimmäisen kerran.

Elli ja Paula olivat haastatteluihin ja kuviin tyytyväisiä. Romanssi esitettiin lehdissä vuosisadan rakkaustarinana, eikä Hanna joutunut epäilyttävään valoon.

Hannakin oli tyytyväinen. Hän oli vain täysin yllättynyt, miten laajasti lehdet käsittelivät asiaa. Iltapäivälehdet eivät tyytyneet julkaisemaan vain heidän haastatteluaan, vaan myös ainakin kymmenen muun ihmisen haastattelut. Ismon puoluetovereilta ja poliittisilta vastustajilta kyseltiin terveisiä pääministerille, ja fysioterapeuteilta udeltiin, olivatko he koskaan rakastuneet asiakkaisiinsa. Kukaan ei ollut.

Leilaakin haastateltiin. ”Hanna on yksi Cortexin kovan tiimin luottopakkeja. Totta kai uutinen yllätti minut, mutta tunnen romanssin molemmat osapuolet ja uskon, että he ovat täydellisiä toisilleen”, Leilaa siteerattiin.

Hanna sai myös lukea, että hänen toivottiin jatkavan työpaikassaan normaalisti. ”Sepä kiva”, hän kommentoi kuivasti Ismolle.

Lisäksi lehdet olivat kaivaneet historiasta esille kotimaisia ja ulkomaisia kuuluisuuksia, jotka olivat rakastuneet sairaanhoitajiinsa tai lääkäreihinsä. Ismoa nauratti, kun hän huomasi tulleensa verratuksi ikäloppuun akateemikkoon, joka oli nainut parikymppisen kotisairaanhoitajansa ja saanut aikaiseksi muhkean perintöriidan.

Seuraavaksi Hannalla oli edessä ensimmäinen julkinen esiintyminen Ismon rinnalla. He valitsivat paikaksi Suomenlinnan kesäteatterin ensi-illan, ei vähiten sen vuoksi, että teatteriryhmä oli antanut esityksen markkinoinnin Amatsonien hoitoon. ”Kaksi kärpästä yhdellä iskulla”, julisti Elli.

Elli ja Paula sparrasivat Hannan huolella ja valitsivat taas hänen vaatteensa. Elli opasti, miten seurapiiripalstan kuvissa kannatti poseerata. ”Puoliksi sivuttain ja jalka toisen edessä – vaikka sä nyt et näytä kuvissa lihavalta, vaikka sut kuvattais alakulmasta syömässä hattaraa.”

Hanna melkein tottui ympärillään hyöriviin toimittajiin ja oppi olemaan juuri niin kohtelias ja iloinen, että kukaan ei loukkaantunut, mutta juuri sen verran etäinen, että kukaan ei oikeasti saanut hänestä mitään irti. Hän oppi, että lehdet halusivat kysyä hänen mielipidettään mitä uskomattomampiin asioihin. ”Mistä kesäherkusta et luovu?” ”Missä haluaisit harrastaa kesäseksiä?” ”Minkä juhannuksen haluaisit unohtaa?” ”Miten ikäero vaikuttaa seksiin?” ”Minne pakenet, kun haluat olla maailmalta rauhassa?”

”Ihan kuin mä sen niille kertoisin”, Hanna ihmetteli Ellille ja Paulalle.

Lehdet tietysti löysivät hänen äitinsä. Hanna pelkäsi pahinta, mutta äiti käyttäytyi moitteettomasti ja pyysi hänen lupansa jokaiseen lausuntoon tai haastatteluun, jonka antoi. Äidin ansiosta lehdissä ja netin keskustelupalstoilla taitettiin jonkin aikaa peistä siitä, oliko naisilla oikeus hankkia lapsia yksin.

Ismon ja äidin ensitapaaminen oli ikimuistoinen. He olivat kutsuneet äidin ja Hanneksen Jalkarantaan, ja nämä tulivat äidin ikivanhalla Peugeotilla, jonka pakoputki paukahti portilla niin kovaa, että turvamiehet ryntäsivät täydessä valmiudessa esiin. He myös tutkivat auton lattiasta kattoon. Kostoksi, äiti väitti.

Hannes vetäytyi heti Ismon työhuoneeseen ja alkoi kahlata sarjakuvahyllyä läpi. Hanna oli mainostanut sitä pojalle, muuten tämä ei olisi varmasti edes suostunut tulemaan mukaan. Hannes oli muutenkin vähäsanainen sisarensa romanssin suhteen. ”Arvaa, kiusaako kaverit”, oli ainoa, mitä hän suostui sanomaan.

Äiti puolestaan käytti Jalkarannassa ensimmäiset puoli tuntia kertomalla, mitä kaikkea talossa pitäisi muuttaa. Se oli kyllä kuulemma kaunis, mutta energiat virtasivat väärällä tavalla.

Päivällisen jälkeen äiti kaivoi Hannan kauhuksi tarot-korttinsa esiin ja heilutti niitä Ismon edessä. ”Suostutko, jos minä vilkaisen, mitä kortit sanovat teidän rakkaudestanne?” äiti kysyi. Ismo vastasi myöntävästi silmät naurua vilkkuen.

Äiti löysi korteista isoja tunteita, keskinäistä kunnioitusta ja materiaalista hyvää, mutta sitten hän vakavoitui.

”Täällä on jokin hankaluus, jokin suuri selvittämätön asia. Jompikumpi teistä salaa toiselta jotakin, ja jos sitä ei selvitä, se voi aiheuttaa paljon pahaa”, äiti tulkitsi. Sitten hän katsoi Ismoon vaativasti, aivan kuin olisi odottanut tämän saman tien alkavan heitellä luurankoja ulos kaapistaan.

”Mitä?” Ismo nauroi. ”Sinähän sanoit, että jompikumpi meistä salaa jotakin. Sehän voi yhtä hyvin olla Hanna.”

Äiti katsoi Hannaa yllättävän lempeästi. ”Minun Hannani ei ole oikein koskaan osannut salata mitään.”

”Tiedän sen”, Ismo vastasi ja veti Hannan syliinsä.

Äiti katsoi heitä hymyillen, mutta Hanna tunsi hänet tarpeeksi hyvin tietääkseen, että jossain hänen sisikunnassaan muhi vielä epäilys.

Ismo tarjosi Saaralle ja Hannekselle vierashuoneita yöksi, mutta Saara kieltäytyi ja käänsi Peugeotin nokan kohti Espoota. Kun vieraat olivat lähteneet, Hanna seisoi olohuoneessa katselemassa järvelle ja nautti hiljaisuudesta. Vesi välkehti vapaana valoisassa illassa. Ismo tuli hänen taakseen ja veti hänet itseään vasten. ”Laitoin saunan päälle”, mies kuiskasi hänen korvaansa.

Hanna kääntyi ja suuteli Ismoa pitkään. Hän antoi käsiensä vaeltaa miehen paidan alle ja sitten tämän housunkaulukselle, mutta Ismo irrottautui hänen otteestaan nauraen.

”Mulla on muuta mielessä”, mies kuiskasi.

”Muuta?” Hanna kysyi kulmakarvojaan kohottaen.

”No ei muuta, mutta muualla”, Ismo oikaisi.

He viettivät koko yön alakerrassa saunoen ja rakastellen uima-altaassa.

Heinäkuun alussa Ismo vietti lomaa. Paria viikkoa aikaisemmin hän oli saanut aamiaispöydässä tekstiviestin ja luettuaan sen tiedottanut Hannalle: ”Äiti ilmoittaa, että aikoo julistaa minut perinnöttömäksi ja luopua äidinoikeuksistaan, jos en vie sinua näytille parin viikon sisällä.”

Oli kesän kuumin viikko, kun he hyppäsivät autoon Jalkarannassa ja lähtivät ajamaan kohti Etelä-Pohjanmaata. Ismo oli kieltäytynyt ottamasta turvamiehiä mukaan vapaa-aikana, joten he olivat liikkeellä kahdestaan. Hanna nautti matkasta. Hän avasi auton ikkunan ammolleen, työnsi päänsä ikkunasta ulos ja antoi tuulen pöllyttää hiuksensa sekaisin.

Ismo nauroi. ”Oikeastaan et saisi tehdä tuota. Ilmastointi menee sekaisin.”

Hanna kääntyi ja pärisytti hänelle kieltään. Sitten hän sulki silmänsä ja nautti lämpimästä tuulesta kasvoillaan. Ismo sulki suosiolla ilmastoinnin ja avasi omankin ikkunansa.

Hanna veti päänsä sisään vasta kun suuri hyönteinen osui häntä otsaan napsahtaen.

”Au”, hän nauroi. ”Ilmahyökkäys.”

”Siihen tuli jälki”, Ismo sanoi. ”Niin kuin kastimerkki.”

Hanna sulki ikkunan. Hän nojasi raukeana selkänojaan ja antoi ajatustensa vaeltaa.

”Kerran lapsena mä pidin päätä ulkona ikkunasta samalla tavalla, ja mulla meni paarma nenään”, Hanna sanoi. Hän rypisti kulmiaan. ”Mistähän toi tuli, en ole muistanut vuosiin koko asiaa.”

”Miten se saatiin pois?” Ismo ihmetteli.

Hanna mietti silmät kiinni. ”Äiti yritti ensin, mutta se meni vain syvemmälle. Me jouduttiin menemään terveyskeskukseen, ja ne veti sen ulos sellaisilla kapeilla, pitkillä pihdeillä. Hirveintä oli, että se oli elossa pitkän aikaa. Mä tunsin, kun sen jalat liikkui ja kutitti mun nenässä ja mä huusin suoraa huutoa, että ottakaa se pois, ottakaa se pois.”

Ismo irvisti. ”Yök.” Hän ajoi hetken hiljaa ja kysäisi sitten ohimennen: ”Mihin te olitte menossa silloin? Sinä ja äitisi?”

Hanna mietti. Mihin he olivat olleet menossa? Vastaus oli melkein hänen ulottuvillaan, mutta pakeni hänen yrityksiään muistaa. Hän yritti kovemmin. Äkkiä Hanna tunsi putoavansa. Auton pehmeä penkki hävisi hänen altaan, ja hän putosi mustaan kuiluun, jossa hänen kimppuunsa hiipi vanhasta painajaisesta tuttu toivottomuuden ja luovuttamisen tunne.

Nukahda vain, ääni tuntui kuiskaavan hänen korvaansa. Nukahda, etkä koskaan herää.

”Hanna, oletko kunnossa?” Ismon ääni tunkeutui mustuuden läpi, ja äkkiä putoamisen tunne häipyi jälkiä jättämättä. Hanna tunsi taas penkin allaan ja tuulen kasvoillaan.

”Hanna!” Ismo alkoi jo hiljentää vauhtia ja etsi katseellaan bussipysäkkiä tai muuta levennystä, johon pysähtyä.

”Ei mulla ole hätää”, Hanna sanoi nopeasti. ”Huimasi vaan hetken. Varmaan toi aurinko.”

”Oletko varma, että olet kunnossa?” Ismo kysyi ja vilkuili häntä tutkivasti.

”Ihan varma”, Hanna hymyili. ”Mutta toisaalta jos sun tekee mieli pysähtyä vaikka jollekin kauniille metsätielle hetkeksi, niin mulla ei ole mitään sitä vastaan.”

Ismon kotitalo oli perinteinen kaksikuistinen pohjalaistalo. Sitä isännöi varsinaisesti Ismon sisar Mirja miehensä Aaron kanssa. He tulivat pihalle tervehtimään, samoin kuin Ismon vanhemmat Terttu ja Martti, ”vanhukset”, jotka asuttivat suuren talon toista päätyä. Sen sijaan Mirjan ja Aaron nelivuotiaat kaksospojat jäivät ovenrakoon ja kurkkivat sieltä säikkyinä. ”Hei Pohjanmaan ujoimmat, uskallattekos tulla hakemaan tuliaiset?” Ismo huusi.

”Kaikki ei voi olla tuollaisia synnynnäisiä esiintyjiä niin kuin sinä”, Mirja moitti veljeään. ”Se tanssi lapsena vieraille vaikka ripaskaa alasti, kunhan se huomattiin”, hän selitti Hannalle. Terttu nauroi ja myönsi, että jotakuinkin näin se oli.

Kaksosista rohkeampi teki syöksyn pihan poikki auton luo ja nappasi isot karkkipussit Ismon kädestä lennossa. Poika kipaisi samaa vauhtia takaisin sisään ja veljensä ohi. ”Annat mulle toisen!” kuului hätääntynyt huuto.

Hanna näki liikettä silmänurkastaan ja kääntyi katsomaan vanhusten ovelle. Sieltä asteli ulos iso mies työntäen pyörätuolia, jossa istui nuori poika. ”Pontus”, Hanna henkäisi yllättyneenä. Hän asteli pihan poikki ja kapsahti sairaanhoitajan kaulaan. ”Onpa mukava nähdä. Mulla ei ollut aavistustakaan, että sä olet täällä.”

Pontus hymyili ja halasi häntä lämpimästi, mutta ei ollut muuttunut yhtään puheliaammaksi. Ismo rykäisi ja katsoi vanhempiaan hämmentyneenä.

”Jaaha, et sitten ole saanut morsiamellesi kerrottua”, Martti sanoi harvoja hiuksiaan sukien.

”En”, Ismo vastasi ykskantaan. Sitten hän käveli Hannan, Pontuksen ja pyörätuolipojan luo. ”Hanna, tässä on veljeni Iiro.”

Hanna katsoi tarkemmin ja tajusi saman tien, että pyörätuolissa istui aikuinen mies, ei suinkaan keskenkasvuinen poika, niin kuin hän oli luullut.

”Hei Iiro”, hän sanoi ja tarttui miehen käteen. Se oli täysin jäykkä. Iiron pää pysyi toiselle olkapäälle painuneena, eikä hän tuntunut tunnistavan veljeään tai reagoivan heihin kumpaankaan millään tavalla. Hanna oli erehtynyt miehen iästä, koska tämä oli kooltaan melko pieni ja varsinkin, koska tämän iho oli uskomattoman sileä ja nuorekas. Iiron mittasuhteissa oli myös jotain, joka toi ennemmin mieleen teini-ikäisen kuin aikuisen miehen.

Pontus lähti viemään Iiroa takaisin sisään. ”Kuuma”, hän totesi selitykseksi harvasanaiseen tyyliinsä. Ismon vanhemmat seurasivat heitä, koska kahvi piti kuulemma saada tippumaan. Mirja ja Aaro taas sanoivat lähtevänsä katsomaan, etteivät pojat syö mahojaan kipeiksi karkeista. ”Näytä nyt Hannalle paikkoja”, Mirja kääntyi sanomaan.

He jäivät seisomaan keskelle pihaa. Hanna arvasi kaikkien lähteneen, koska he halusivat antaa Ismolle mahdollisuuden puhua hänen kanssaan Iirosta. Mies ei kuitenkaan tuntunut tietävän, mistä aloittaa.

”Tuon takia sinä halusit mahdollisimman nopeasti pois pyörätuolista, eikö niin?” Hanna sanoi lopulta.

Ismo katsoi Hannaa kiitollisena ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. He lähtivät hiljakseen kävelemään kohti laajan pihamaan toisella puolella olevia ulkorakennuksia.

”Onko se cp-vamma?” Hanna kysyi, vaikka aavisti jo vastauksen.

”Ei”, Ismo vastasi. ”Se on erittäin harvinainen geneettinen sairaus, jota esiintyy rajoitetusti vain tässä maailmankolkassa. Varsinainen pahan onnen numero elämän arpajaisissa.”

Hannan seuraava kysymys oli selvä. ”Onko se perinnöllistä?”

”Vain jos molemmat vanhemmat ovat kantajia”, Ismo vastasi. ”En ole testannut itseäni enkä ole viitsinyt pelotella sua, koska vaikka mä olisin kantaja, mahdollisuus siihen, että sinäkin olisit, on täysin mitätön. Eihän sulla ole mitään tekemistä näiden seutujen geeniperimän kanssa.”

Hanna rypisti kulmiaan. ”Älä unohda, etten mä tiedä isästäni muuta kuin että blondin väritykseni perusteella se on ollut suomalainen. Mä käyn verikokeissa. Testataan se, niin voidaan olla rauhassa”, hän sanoi. Ismo nyökkäsi lyhyesti.

”Miksi sä et ole kertonut?” Hanna kysyi viimeiseksi. He olivat päässeet navettarakennuksen luo, joka ilmeisesti oli nykyään tyhjillään. Ismo istui portaille ja veti hänet viereensä.

”En mä oikeastaan tiedä. Siitä on vain vuosien varrella tullut asia, josta ei edes osaa puhua.” Miehen käsi teki pientä liikettä hänen selässään.

”Iiro oli 14-vuotiaaksi asti ihan terve. Se oli tosi hyvä urheilemaan, paljon parempi kuin minä. Just koulun urheilutunnilla se alkoi itse ensimmäisenä aavistaa, että jotain oli pielessä. Se sanoi, että jalat ei vain totelleet kunnolla. Se tuli niin kuin hiipien alussa, ja sitten yhtäkkiä täydellä ryminällä. Ei mennyt kuin muutama kuukausi, niin Iiro oli pyörätuolissa.”

Ismo katsoi häntä silmiin. ”Olit oikeassa, että pyörätuoli muistutti mua Iirosta. Muutenkin ajattelin monta kertaa meidän kuntoutusjakson aikana, että tein tavallaan saman matkan kuin Iiro mutta toiseen suuntaan.”

”Minkä ikäinen sä olit, kun Iiro sairastui?” Hanna kysyi.

”Olin juuri täyttänyt yhdeksäntoista. Kun menin armeijaan, Iiro pystyi vielä kävelemään keppien avulla. Kun tulin ensimmäiselle lomalle, Iiro istui pyörätuolissa.”

Ismon äiti ilmestyi ”vanhusten puolen” portaille. ”Tulkaa kahville”, hän huusi.

Heidän parin päivän lomansa Pohjanmaalla sujui rauhallisesti. Terttu kantoi jatkuvasti ruokaa pöytään ja oli silti huolissaan, että heillä oli nälkä. Hannaa hymyilytti, kun anoppi pudotteli koko ajan ohimennen pieniä vinkkejä siitä, millainen Ismo oli ollut lapsena ja mistä tämä erityisesti piti. Miehen herkkua olivat kuulemma vastaleivottu korvapuusti, ruispuuro voisilmällä ja näkkileipä paksun juustosiivun ja sinapin kanssa.

Tertun hössötyksestä tuli välillä myös surullinen olo. Hanna näki, että pojasta oli tullut äidille ainakin puoliksi muukalainen. Tämä tunsi paremmin sen pikkupojan, joka Ismo oli ollut, kuin sen miehen, joksi tämä oli kasvanut.

Kun he kiertelivät alueen nähtävyyksiä, Hanna lähetti omalle äidilleen postikortin. ”Olet hölmö mutta rakas”, hän kirjoitti.

He lähtivät ajamaan takaisin Lahteen aikaisin aamulla, kun oli vielä viileää. Hanna meni edellä ulos autolle, kun Ismo jätti hyvästit veljelleen. Oli aina mahdollista, että he eivät tapaisi enää. Terttu oli kertonut Hannalle naisten saunassa, että Iiro oli elänyt jo vuosia yli kaikkien ennusteiden.

Pontus ja Iiro tulivat rappusille katsomaan heidän lähtöään. Hanna meni vielä kättelemään Pontusta.

”Pidä sinä tuosta huolta, niin minä pidän tästä”, sanoi Pontus vuorotellen Ismoa ja Iiroa osoittaen.

Hanna hämmästyi niin paljon pojan suusta tulleesta kokonaisesta lauseesta, ettei osannut kuin nyökytellä.

Paluumatka meni nopeasti. Ismo oli omissa ajatuksissaan, mutta ajoi rauhallisen varmasti. Ennen Tamperetta Hanna nukahti.

Kesä vyöryi eteenpäin.

Palattuaan lomalta töihin Hanna kävi Cortexin kanssa samoissa tiloissa toimivassa lääkärikeskuksessa testeissä. Hänen verikokeensa lähetettiin tutkittavaksi Pohjanmaalle, ja tulokset tulivat takaisin merkinnällä negatiivinen. Ismo otti tiedon vastaan tyytyväisenä.

Kun puut alkoivat jo muuttua keltaisiksi ja punaisiksi, saatiin vauvauutisia. Nimittäin Paulalta.

Tyttö nukahti linja-autoon. Se oli viereisellä penkillä istuneen naisen vika. Nainen yritti jutella hänen kanssaan: kuka hän oli, minne hän oli menossa, miksi hän oli matkalla yksin? Lopulta tyttö oli laittanut silmät kiinni ja esittänyt nukkuvansa. Ja sitten hän oli nukahtanut oikeasti.

Hän heräsi siihen, että kuski ravisti häntä. ”Eikös sinun tässä pitänyt jäädä pois?” kuski kysyi, kun hän vihdoin sai silmänsä auki.

Tyttö katsoi ikkunasta ulos. Linja-auto seisoi tutunnäköisen kyläkaupan edessä. Täällä he kävivät aina välillä äidin kanssa ostamassa ruokaa, vaikka äiti ei pitänytkään kaupasta. Hänen mielestään kauppiaalle olisi pitänyt antaa mitali siitä, että tämä pystyi koko ajan pitämään yllä täydellistä varastoa elintarvikkeita, joiden kaikkien viimeinen myyntipäivä oli huomenna.

”Juu, mä jään tässä”, hän sanoi kuskille ja lähti kohti ovea. ”Mutta täällä ei ole ketään sinua vastassa”, kuski huolehti.

”Ei se mitään. Mummo on varmasti juuri tulossa. Ja äiti sanoi, että mä voin mennä kauppaan odottamaan, jos tarvitsee.”

Hän meni kaupan portaille ja oli menevinään sisään, mutta heti kun linja-auto kaarsi kaupan pihasta takaisin isolle tielle, hän lähti kävelemään kohti mummolaa. Tyttö oli kävellyt matkan äidin kanssa pari kertaa, ja silloin se oli tuntunut paljon lyhyemmältä. Tiellä oli paljon mutkia ja mäkiä, ja aina kun tytöstä tuntui, että ihan varmasti seuraavan mutkan tai mäen jälkeen jokiniitty aukeaisi hänen oikealla puolellaan, siellä olikin vain metsää tai pusikkoa.

Lopulta hän kuitenkin tuli perille. Hän kulki vähän niityn ohi, että pääsi polulle, jonka oli kesän aikana kuluttanut mummolasta siniselle talolle.

Hän hiipi loppumatkan kiven taakse ja kurkisti pihalle. Siellä ei ollut ketään. Hän otti sammaleet pois kivenkolon päältä ja kaivoi esiin muovipussin ja nallen.

”Missä sinä olet? Minua pelottaa.” Poika oli kirjoittanut. ”Raimo on ihan hullu. Minä haluan täältä pois.”

Vähän ajan päästä poika tuli ulos. Toinen puoli hänen kasvoistaan oli musta ja turvonnut, ja hän ontui. Tyttö ei halunnut mitään niin paljon kuin nousta seisomaan ja vilkuttaa, tai vielä mieluummin kävellä keskelle pihaa, ottaa poikaa kädestä kiinni ja vain kävellä pois. Mutta heti pojan perässä käveli tämän äiti.

”Olethan oikein kiltisti tänään”, tumma nainen pyysi pojalta. ”Raimo on huonolla tuulella.”

Poika kohotti sinisenkirjavaa leukaansa uhmakkaasti. ”Ei sillä ole väliä, miten mä olen. Lyö se kumminkin, jos on pahalla tuulella.” Tyttö tajusi, että tämä oli vasta toinen kerta, kun hän kuuli pojan puhuvan. Tumma nainen silitti pojan hiuksia vakavana ja meni takaisin sisään.

Samalla hetkellä tyttö nousi seisomaan. Poika näki hänet heti. Hän vilkaisi nopeasti oveen päin, aivan kuin epäröisi vielä, mutta lähti sitten päättäväisesti ontumaan kohti kiveä.

Tytön päässä kiersi tuhat ajatusta, ja hän ehti ajatella ne kaikki, ennen kuin poika pääsi hänen luokseen. Hän oli aikonut laittaa pojan linja-autoon. Rahaa oli tarpeeksi yhteen lippuun. Mutta se suunnitelma oli lentänyt ikkunasta ulos, kun hän oli nähnyt, miten vaikea pojan oli kävellä.

He eivät ikinä pääsisi kaupalle asti, ja tieltä heidät olisi helppo löytää. Oli vain yksi vaihtoehto. Heidän oli mentävä mummon luo ja pyydettävä apua.

Kun poika ehti kiven taakse, he lähtivät kohti mummolaa niin lujaa kuin pääsivät.

Osa 1/10

Osa 2/10

Osa 3/10

Osa 4/10

Osa 5/10

Osa 6/10

Osa 7/10

Osa 8/10

Osa 9/10

Osa 10/10

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.