Osa 7/10

Tietenkään tyttö ei voinut pysytellä pois. Hän palasi talolle heti seuraavana päivänä.

Tyttö luuli ensin, ettei kivenkolossa ollut mitään. Sitten hän huomasi muovipussin värikkään kulman pistävän esiin sammaleen alta. Hän nosti sammalkimpaletta ja tajusi, mitä poika oli tehnyt. Tämä oli putsannut kivenkolosta maata ja irtokiviä ja saanut aikaiseksi oikean pienen luolan. Muovipussi oli työnnetty syvälle kiven sisään, ja piilopaikka oli peitetty sammaleella.

Tyttö kaivoi kädet vapisten pussin esiin. Siellä oli tyhjä muovirasia ja nalle. Hän avasi nallen mahan ja veti ulos pieneksi mytyksi taitellun paperin.

Poikakin oli piirtänyt oman perheensä. Hän oli hyvä piirtäjä, vaikka hänellä oli ollut käytössään vain tylsä lyijykynä. Kuvassa oli poika itse sortseissaan ja tumma nainen, jonka päällä luki äiti. Vanhan naisen päällä luki Mummi. Kahden hintelän mieshahmon päällä luki Seppo ja Juha, ei muuta. Tyttö rypisti otsaansa. Ilmeisesti kumpikaan miehistä ei sittenkään ollut pojan isä. Suurimmasta piirroshahmosta ei voinut erehtyä. Sillä oli iso ruumis ja iso pää, jossa oli pienet silmät ja iso huutava suu. Sen päälle oli kirjoitettu Raimo. Laitimmaiseksi poika oli piirtänyt koiran. Sen nimi oli Rasse.

Piirroksen alla luki Pekka 7v.

Sen alle poika oli kirjoittanut tikkukirjaimin: ”Kiitos pullista ne oli hyvät. En voi tulla kivelle jos olet siellä. Raimo hurjistuu ja voi tappaa. Sinä olet minun paras ystävä.”

Tyttö meni suoraan takaisin kotiin kirjoittamaan vastausta. Hän piirsi kukkasia ja kirjoitti: ”Tykkään olla sinun ystävä. Onko Raimo sinun isä? Miksi Raimo huutaa? Rasse on kiva kun se ei hauku enää. Minulla ei ole isää. Menen kohta kouluun koska olen jo kypsä. Silloin lähdemme äidin kanssa pois kaupunkiin.” Kirjeen mukana hän vei voileipiä.

Pojan vastaus tuli vielä samana päivänä.

”Sinun ei tarvitse nyt antaa minulle ruokaa jos et halua. Saan ruokaa äidiltä. Raimo on antanut luvan. Raimo ei ole isä. Minun isä on kaupungissa eikä tiedä että olen täällä. En usko että saan mennä kouluun. Haluan isän luo. Raimo huutaa koska on Raimo. En halua että lähdet pois.”

Heti ensimmäisenä työpäivänään Cortexissa Hanna sai kutsun Leilan puheille.

”Kerrohan nyt, miten sinulla meni Ismon kanssa”, Leila kehotti ystävällisesti hymyillen ja tarjosi hänelle vihreää teetä ja japanilaisia merileväkeksejä.

”Hyvin meillä meni”, Hanna vastasi lyhyesti.

”Kas kun Ismo oli minuun yhteydessä tänä aamuna”, Leila sanoi varovasti.

Hannan maha heitti kuperkeikkaa. ”Oliko hänellä jotain valittamista?”

”Ei, ei mitään sellaista. Päinvastoin, hän kehui sinut maasta taivaaseen. Sanoi, ettei olisi ikinä voinut palata töihin näin pian ja näin hyvässä kunnossa ilman sinua.”

”Miksi hän sitten soitti? Tuskin vain minua kehuakseen.”

”No se onkin outoa. Hän haluaa jatkaa vesijumppaa kerran viikossa täällä Cortexin tiloissa mutta toivoi, että joku muu hoitaisi terapian tästä lähtien.”

Hanna nieleskeli varovasti tulikuumaa teetä. Se antoi hänelle onneksi muutaman sekunnin lisäaikaa ajatella.

”Niin, me puhuimme siitä. Ja olimme yhtä mieltä, että Ismon kannattaa edelleen jatkaa kuntoutusta asiantuntijan kanssa. Minun erikoisalaani on pahojen traumojen jälkeinen alkukuntoutus. Meillä on paljon parempia työntekijöitä hoitamaan sitä jumppaa, jota Ismo nyt tarvitsee.”

”Niin Ismokin sanoi. Halusin vain kuulla saman asian sinun suustasi. Ja varmistua, että kaikki on hyvin. Ymmärrät varmaan, että kun Ismo jossakin vaiheessa päättää antaa haastattelun toipumisestaan, hän mainitsee varmasti Cortexin, ja sillä on valtava merkitys.”

Hanna ei olisi ollut lainkaan varma, aikoiko pääministeri antaa ainuttakaan haastattelua toipumisestaan, mutta saattoi tietysti olla, että Ismo ja Leila olivat sopineet asiasta etukäteen.

Elämä palautui nopeasti tuttuihin uomiinsa, ja jo muutaman päivän jälkeen Hannasta alkoi tuntua, kuin aika Lahdessa olisi ollut unta. Ismosta ei kuulunut mitään, mutta Hanna näki tämän tietysti jatkuvasti televisiossa ja lehdissä. Mies oli kovilla. Hanna arveli olevansa Pontuksen lisäksi ainut ihminen koko maassa, joka osasi tulkita pääministerin valkoisia suupieliä, otsan pientä hikikerrosta tai ohimolla pullottavia verisuonia.

Hän ei ollut ehtinyt olla kotona viikkoakaan, kun Paula soitti eräänä iltana vuolaasti itkien.

”Marianne on raskaana”, tämä nyyhkytti puhelimeen.

Hanna hyppäsi saman tien taksiin ja ajoi ystävänsä luo.Paula tuli ovelle hiukset rasvaisina ja silmät turvonneina. Hanna passitti ystävänsä suihkuun ja laittoi sillä aikaa vedenkeittimen päälle ja kattoi teekupit pöytään.

Kun Paula palasi kylpyhuoneesta aivan yhtä surkean näköisenä kuin sinne mennessään, Hanna sammutti keittimen ja kaivoi Paulan kaapista punaviinipullon. ”No niin, kerro”, hän komensi kaadettuaan heille molemmille lasilliset.

Timo oli edellisenä iltana lähtenyt entiseen kotiinsa hakemaan viimeisiä tavaroitaan. He olivat ennen sitä päivällä käyneet asuntoesittelyissä katsastamassa isompaa kämppää lähempää Amatsoneja. Kului tunteja, eikä Timo tullut kotiin. Keskiyöllä Paula oli saanut lyhyen viestin, jossa Timo kirjoitti olevansa kunnossa ja selittävänsä kaiken seuraavana päivänä.

”Se tuli ovesta sisään, ja mä näin heti, että kaikki on ohi”, Paula nyyhkytti.

”Sillä oli se sama hakatun ajokoiran katse kuin joka ainut kerta viiden vuoden ajan kun se oli selittänyt, ettei se voi jättää Mariannea.”

Hanna oli niin vihainen, että hänen teki mieli heittää punaviinilasi seinään. Mutta eipä viinitahrojen siivoaminen keittiön tapeteista paljon Paulaa auttaisi.

”Milloin se sitten oli tapahtunut? Onks se varmasti Timon?”

Paula päästi pitkän värisevän huokauksen. ”Jouluna.”

”Se oli pannut vaimonsa paksuksi suunnilleen samana iltana, kun sä olit kertonut sille, että yrität päästä siitä eroon?” Hanna varmisti epäuskoisesti.

Paula nyökkäsi surkeana.

”Ja Marianne kertoi sille vasta nyt?”

”Ei se kertonut nytkään. Se oli tullut avaamaan oven Timolle tiukka toppi päällään, ja sen raskaus näkyi jo vähän. Tai sitten se noita-akka oli laittanut jonkun tyynyn paitansa alle.”

Hanna jäi yöksi ystävänsä luo ja katseli, kun tämä itki itsensä Timosta eroon viimeisen kerran. Ainakin Hanna toivoi syvästi, että kerta olisi viimeinen.

Elli sai kuulla asiasta seuraavana päivänä ja antoi koruttomasti saman tien Timolle potkut. Mies otti uutisen vastaan nöyrästi. Periaatteessa hän oli yksi Amatsonien omistajista, mutta tajusi kai itsekin, ettei voisi jäädä enää firmaan. Vielä samana iltapäivänä lakimies tuli paikalle tekemään paperit, joilla Timo luovutti osansa yrityksestä Ellille ja Paulalle.

Paula palasi toimistoon seuraavana päivänä ja meni suoraan Timon tyhjän huoneen ovelle. Hanna oli tullut ruokatunnillaan tarkistamaan, miten Paula pärjäsi, ja hänen sydäntään särki katsoa ystäväänsä.

”Ei sen panos niin suuri ollut muutenkaan”, Elli julisti Paulan takana seisten. ”Kyllä sä sen tiedät. Numeroita se lähinnä pyöritti, mä en muista, koska siltä olis viimeksi irronnut joku konkreettinen luova idea. Ulkoistetaan sen hommat hyvälle tilitoimistolle ja tehdään sen huoneesta vaikka meditaatiotila, jonne voi mennä kuuntelemaan valaan laulua pimeässä.”

Paula nauroi ja itki samaan aikaan ja nyökytteli suunnitelmalle hyväksyvästi. Sitten hän pyyhki päättäväisesti silmänsä ja meni katsomaan Amatsonien seinälle kiinnitettyä suurta kalenteria.

”Sopiiko sulle, jos mä hoidan ton ekovaatemerkin bränditapaamisen?” hän kysyi Elliltä.

”Sopii”, Elli vastasi lempeästi.

Hanna jätti kaksikon työn touhuun ja käveli takaisin Cortexiin. Ehkä sinkkuus ei sittenkään ollut maailman huonoin olotila, hän mietti.

Ajatus vain syveni pari viikkoa myöhemmin, kun Ellin katastrofi iski. Jälkeenpäin ajatellen heidän olisi ehkä pitänyt aavistaa, että jonkinlainen myrsky oli tulossa, sillä Elli ja Kimi olivat olleet aivan liian onnellisia. Kohtuuttoman onnellisia. He olivat aikoja sitten edenneet tilanteesta ”me vain naidaan” tilanteeseen, jossa Elli ei alkanut enää kirkua kauhusta, jos Hanna ja Paula lipsauttivat hänen seurustelevan. Itse asiassa termi oli pari kertaa karannut jopa Ellin omasta suusta.

Myrsky iski varoittamatta. Elli, Paula ja Hanna istuivat aivan tavallista iltaa Shakespearessa. Oli perjantai ja asiakkaita oli paljon. Kimi ahersi tiskin takana, heitteli ohimennen Ellille lentosuukkoja ja kävi heidän pöydässään aina, kun keksi siihen edes jonkinlaisen syyn.

Kukaan muu kuin Hanna ei kiinnittänyt huomiota Kimin ilmeeseen, kun Shakespearen ovi avautui ja sisään astui noin nelivitonen, komea mies. Kimi valahti kalmankalpeaksi. Mies puolestaan katseli tutkivasti ympärilleen ja suuntasi sitten päättäväisesti kohti heidän pöytäänsä. Kimi vilkuili vauhkona heihin päin, mutta hän oli juuri sillä hetkellä yksin tiskin takana ja asiakkaita riitti jonoksi asti.

Mies ilmaantui heidän pöytänsä viereen, hymyili ystävällisesti ja ojensi kätensä Ellille. ”Sinun olemuksestasi ei voi erehtyä. Voit arvata, että olen kuullut sinusta paljon, mutta kun Kimi ei ole suostunut tuomaan naistaan näytille, piti lähteä itse katsomaan.”

Elli ojensi kätensä täysin ymmällään, ja mies puolestaan meni hämilleen nähdessään hänen ilmeensä. ”Niin, minä olen Kimin isä.”

Kun Kimi vihdoin pääsi irrottautumaan asiakkaistaan ja ehti paikalle, häntä vastassa oli kylmän raivon vallassa oleva Elli. ”Kulta, voidaanko mennä juttelemaan vaikka takahuoneeseen?” Kimi ehdotti hengästyneesti.

”Kuule, mä en nyt just ehdi. Mulla on harvinainen ilo jutella sun kuolleen isäsi kanssa.”

”Mä haluaisin selittää.”

”Ala sitten selittää.”

”Tässäkö?”

”Eiku helvetti soikoon presidentinlinnan parvekkeella. Tässä. Ja nyt.”

Kimi vilkaisi avuttomana isäänsä, jota tilanne tuntui lähinnä huvittavan.

”Mä vaan yritin pelata sun peliä”, nuori mies aloitti surkeana. ”Sä yritit kaikin tavoin päästä mun housuihin yhdeksi yöksi, ja mä yritin kaikin tavoin päästä sun housuihin ainakin kahdeksi. Ja mä ajattelin, että sääli on ihan yhtä hyvä ase ku mikä tahansa muukin.”

Elli tuhahti epäuskoisesti.

”Mutta sä voitit kuitenkin. Sä sait sen yhden yön ja katosit. Ja sitten kun sä tulit takaisin ja mä sain sen toisen yön ja kaikki yöt sen jälkeen, mä olin jo lakannut pelaamasta. Mutta mä en voinut enää kertoa sulle totuutta, koska mä olin ihan päättömän ihastunut sinuun.”

Kimiä huudettiin apuun baaritiskin takaa. Hän lähti hitaasti peruuttamaan sinne päin. ”Mun piti kertoa. Ihan totta. Ja mä olisin kertonut.”

Elli ei sanonut mitään.

”Jutellaan myöhemmin”, Kimi sanoi vielä, ennen kuin kääntyi ja kiirehti tiskille.

”Ihan vain uteliaisuudesta, miten minä kuolin?” Kimin isä halusi tietää.

Paula kertoi pääministerin auto-onnettomuudesta ja miten se oli muka tuonut Kimin mieleen ikäviä muistoja.

”Pojan puolustukseksi on sanottava, ettei se keksinyt tarinaa ihan omasta päästään”, mies sanoi.

Naiset katsoivat häntä yllättyneinä.

”Minä olen tosiaan ajanut sellaisen kolarin. Olin 18-vuotias umpihölmö nuorisorikollinen, kun tyttöystävä ilmaantui eräänä iltana bändikämpälle kertomaan, että oli raskaana. En ottanut uutista kovin hyvin. Olin kännissä ja paniikissa, varastin kadun varresta vanhan Toyotan ja ajoin sillä Itäväylällä rekan alle.”

Kimin isä naurahti. ”Voi siis sanoa, että Kimi oli vähän enemmän kuin pilke isänsä silmäkulmassa, mutta kyllä se pahasti liioittelee, jos väittää, että muistaa jotain.”

”Miten sulle kävi?” Elli kysyi.

”Uskomaton tuuri kävi”, Kimin isä vastasi. ”Selvisin parin kylkiluun murtumalla. Mutta istuin vankilassa, kun Kimi syntyi, ja sitä en ole koskaan antanut itselleni anteeksi. Se oli kyllä hyvä herätys. Laitoin elämäni uusiksi sen jälkeen. Olin ehtinyt jo siihen ikään mennessä istua niin paljon baareissa, että ala tuntui tutulta. Niin tuli sitten mieleen perustaa pari ravintolaa.”

He tuijottivat miestä kunnioittavasti.

”Sä omistat Shakespearen”, Hanna vielä varmisti.

Mies nyökkäsi.

”Siinä tapauksessa me ollaan tehty susta miljonääri.”

”Mikä sun nimi muuten on?” Paula kysyi.

”Juhani minä olen. Jussiksi haukutaan.”

Mies kätteli heidät kaikki. Hanna pisti merkille hänen paidanhihastaan ranteeseen luikertavan tatuoinnin. Hän ei erityisesti välittänyt tatskoista, mutta Jussille se sopi. Mies toi muutenkin kaljuine päineen ja partoineen mieleen muusikko Veetin.

Hanna kuuli vierestään pienen tukahdutetun äänen. Hän katsoi Elliä ja näki, että tätä itketti.

”Me taidetaan lähteä”, hän sanoi Paulalle ja nyökkäsi Elliin päin. Paula ymmärsi, samoin Jussi.

”Olisi hienoa, jos voisit antaa pojalle anteeksi. Tyhmästihän se teki, mutta sinun pitäisi kuulla, miten se puhuu sinusta.”

Elli kohautti olkapäitään. Hän pidätti kyyneleitään eikä pystynyt puhumaan.

”Kimin äiti otti loppujen lopuksi lapsen tulon vielä kehnommin kuin minä. Se häipyi, kun Kimi oli vuoden vanha. Jos se yhtään auttaa sinua ymmärtämään poikaa, niin muista, että se on tällaisen äijän kasvattama.”

”Hyvää työtä sinä olet tehnyt ainakin minun mielestäni”, Paula puuskahti.

”Kiitos”, Jussi sanoi ja hymyili Paulalle. ”Ajattelin viedä Kimin yösapuskalle johonkin, kun se pääsee täältä. Huvittaisiko sinua lähteä mukaan?”

”Totta kai”, Paula vastasi.

Hanna ja Elli kävelivät baarin poikki, ja Kimi katsoi surkeana heidän peräänsä tiskin takaa. Ovella Elli kääntyi ja marssi takaisin tiskille. Hän kurottautui Kimin lähelle ja otti tätä paidankauluksesta kiinni. ”Mä en ikinä satuta sua. Muistatko kuka sanoi niin?” hän sähisi vasten Kimin kasvoja. Sitten hän seurasi Hannaa ulos.

Kadulla Hanna otti Ellin käsikynkkään, ja he lähtivät kävelemään kohti keskustaa. Oli ensimmäinen lämmin kevätyö. Aiemmin illalla oli satanut hiljakseen, ja Hanna melkein kuuli ruohon kasvavan ja puiden työntävän silmuja esiin. Hän oli pahoillaan Ellin puolesta mutta ei voinut olla nauttimatta keväästä.

He kävelivät hetken hiljaisuuden vallitessa. Sitten kyyneleet alkoivat valua Ellin silmistä. Hanna ei ollut nähnyt hänen itkevän sen kaukaisen päivän jälkeen, jolloin hän oli manannut peilin edessä entisen poikaystävänsä unohduksiin.

Hannalla vain oli aavistus, että tämä oli ilmaantunut kummittelemaan.

”Kimi ei tarkottanut pahaa”, hän sanoi varovasti.

”Mä en vain kestä, että mulle valehdellaan”, Elli sanoi hampaitaan yhteen purren ja itkua pidätellen. ”Mulle on valehdeltu kiintiö täyteen koko loppuelämäksi, valehdeltu ja petetty. Sen takia mä en ole edes halunnut kiintyä keneenkään. Jos on miehen kanssa vain yhden yön, ei koskaan saa edes tietää, että se on valehdellut.”

”Eikä myöskään saa koskaan tietää, että se ei ehkä olis koskaan valehdellut”, Hanna muistutti.

”No, se vaihtoehto on Kimin kohdalta ohi.”

Hanna pysäytti Ellin ja käänsi tämän katsomaan itseään. ”Meillä on aina ollut harvinaisen suorat välit. Silläkin uhalla, että sä suutut mulle, mun on nyt pakko sanoa, että sä sait vaan maistaa omaa lääkettäsi.”

Elli katsoi häntä silmät pyöreinä.

”Tottahan mä voisin hyssytellä ja lohdutella sua, mutta mun mielestä on parempi, että sä alat heti katsoa totuutta silmiin.”

Elli kiskaisi kätensä irti ja lähti kävelemään poispäin. ”Mä luulin, että sä ymmärtäisit mua”, hän sanoi mennessään.

”Elli”, Hanna huusi ystävänsä perään. ”Kato mitä sä teet! Sä annat sen kusipään vieläkin vaikuttaa sinuun. Sä annat sen pilata jutun, joka voisi olla tosi hyvä.”

Mutta Elli ei ollut kuulevinaan.

Eräänä toukokuun puolivälin lauantaina Hannan ovikello soi kuudelta aamulla. Hän vilkaisi kelloa uskomatta silmiään ja lähti sitten ovelle aamutakkia päälleen kiskoen. Oven takana oli kukkalähetti, jolla oli käsissään valtavan suuri laatikko.

”Nimi tähän”, lähetti pyysi kirjoitusalustaan kiinnitettyä paperia ojentaen. Hanna tarttui alustaan ja kynään ja mietti hetken unenpöpperössä nimeään. Kun se muistui mieleen, hän allekirjoitti paperin ja ojensi sen takaisin.

Kiitettyään lähettiä hän sulki oven, kantoi laatikon ruokailunurkkauksensa pöydälle ja nosti kannen varovasti. Sisällä oli ainakin kolmekymmentä pitkävartista punaista ruusua. Niiden päälle oli asetettu kermanvalkoinen kirjekuori.

Hanna laittoi ruusut maljakkoon. Ne eivät asettuneet kovin kauniisti, sillä hänellä ei ollut tarpeeksi korkeaa maljakkoa niin pitkille kukille. Hän asetti puskan ikkunalaudalle ja otti sitten kirjekuoren käteensä. Hän meni kuoren kanssa takaisin vuoteeseen, otti esiin kirjeen ja alkoi lukea.

”Rakas Hanna

Pyydän anteeksi, että herätin sinut, mutta halusin entisten aikojen muistoksi ottaa yhteyttä tasan kello kuudelta.

Toivottavasti voit hyvin. Olen nyt mielestäni käyttänyt tarpeeksi aikaa selvittääkseni, olivatko tunteeni sinua kohtaan vain erikoisten olosuhteiden aiheuttamaa pakkomiellettä vai oikeaa kiintymystä ja kunnioitusta. Lopputulos on se, minkä tiesin jo alusta saakka. Tai itse asiassa on väärin sanoa niin, sillä tämä aika on vain vahvistanut tunteitani.

Minulla on sinua aivan mieletön ikävä. Kun käyn kerran viikossa Cortexissa, luikin pitkin nurkkia kuin murtovaras, jotta en törmäisi sinuun. En ole ollut aivan varma, pystynkö hillitsemään itseni, jos näen sinut. Olisin saattanut kaapata sinut lähimpään siivouskomeroon.

En halua painostaa sinua mitenkään, mutta olen miettinyt paljon suudelmaamme ja uskon olevani oikeassa, kun muistelen, että vastasit siihen. Tiedän, ettei ole ongelmatonta hypätä suhteeseen kanssani, mutta toivon, todella toivon, että antaisit meille mahdollisuuden.

Olisin iloinen, jos tulisit luokseni Töölöön illalliselle tänään kello seitsemältä.

Rakkaudella, Ismo”

Kirjeen luettuaan hän sulki silmänsä ja tunsi muutaman kuuman kyyneleen valuvan luomiensa alta. Nyt hän saattoi myöntää itselleen, miten ikävä hänenkin oli ollut Ismoa.

Hanna valmistautui iltaan huolella. Suihkun jälkeen hän ajoi säärikarvansa ja lakkasi varpaankyntensä. Hän föönasi lyhyet hiuksensa ja laittoi niihin vahaa. Sitten hän pukeutui vastikään hankkimaansa suomalaisen suunnittelijan mekkoon ja toisen suomalaissuunnittelijan korkokenkiin. Katsoessaan itseään eteisen suuresta peilistä hän mietti, oliko asu jo liikaakin. Vaikuttiko siltä, että hän haki pääministerin edustusrouvan paikkaa?

Hanna näytti itselleen kieltä, pilasi tahallaan kokonaisuuden vetäisemällä mekkonsa päälle ruotsalaisketjun villatakin ja painui ovesta ulos.

Hermostuksissaan hän lähti kotoa ainakin puolta tuntia liian aikaisin. Koska korkokengät olivat mukavaa laatua ja ilta oli kaunis, hän päätti kävellä Ismon asunnolle. Matka antoi mahdollisuuden miettiä asioita vielä kerran.

Ismo oli tehnyt selväksi, mitä halusi, ja hän oli miehelle velkaa saman. Hän tiesi, että suostumalla illalliseen hän suostui samalla muuhun. Paljon muuhun.

Oliko hän siihen valmis?

Vastaus oli selvä ja samalla ärsyttävän epäselvä. Hän luuli olevansa. Hän ei voinut olla varma, sillä hän tunsi vain yhden puolen Ismosta. Tarkkaan ottaen hän ei ollut vielä kertaakaan tavannut pääministeriä. Jos Ismo olisi ollut kuka tahansa muu, hän olisi epäröimättä heittäytynyt suhteeseen ja katsonut rauhassa, mitä siitä tuli. Mutta hänellä oli epäilys, että pääministerin kanssa se ei ollut erityisen hyvä toimintasuunnitelma.

Perille päästyään hän ei ollut yhtään lähempänä vastausta, mutta kun hän vilkaisi hissin peiliin tarkistaakseen meikkinsä, hän näki äkkiä itsensä kuin ulkopuolisen silmin. Asiasta ei ollut epäilystäkään: hän näytti naiselta, joka oli menossa tapaamaan rakastettuaan. Hän tuijotti kuvaansa lumoutuneena, kunnes hissi pysähtyi nytkähtäen viidenteen kerrokseen. Ismo aukaisi oven, ennen kuin hän ehti edes kunnolla rimputtaa ovikelloa. Miehelle oli selvästi tullut kiire: hänellä oli farkut ja t-paita mutta paljaat jalat. Hänen hiuksensa olivat vielä kosteat suihkun jäljiltä. Hän tuoksui tutulta partavedeltä.

He tuijottivat toisiaan pitkään, sitten Hanna astui sisään ja suoraan Ismon syliin. Tämä tönäisi oven kiinni heidän takanaan ja suuteli häntä melkein raivoisasti. He eivät puhuneet sanaakaan. Ismo ei keskeyttänyt suudelmiaan hetkeksikään alkaessaan peruuttaa kohti olohuonetta. Korkkarit päätyivät eteisen ovelle ja ruotsalainen villatakki sohvan selkänojalle. Makuuhuoneen ovella Hanna nauroi matalasti.

”Mitä”, Ismo mutisi kiskoessaan mekon olkaimia alas ja suudellen hänen solisluutaan.

”Ei siivouskomeroon”, Hanna kuiskasi.

Mies murahti, pyörähti ympäri ja melkein heitti hänet sängylle.

Siihen kiire loppui. Ismolla tuntui olevan kaikki aika maailmassa kuoria hänen vartalonsa esiin mekon ja alusvaatteiden alta ja tutustua siihen perinpohjin. Kun hän yritti vuorostaan koskea miestä, tämä pysäytti hänen vaeltavat kätensä tai teki omilla käsillään ja suullaan jotain, mikä sai Hannan unohtamaan hetkeksi kaiken muun. Lopulta Hanna valitti ääneen, kun nautinto hyökyi hänen ylitseen. Kun hän tajusi uudelleen jotain maailmasta, hän näki Ismon kasvot yläpuolellaan ja tunsi tämän silittävän rintaansa kevyesti.

Mies katsoi häntä intensiivisesti ja puhkesi sitten hymyilemään. ”Sinua on ihana katsoa”, Ismo kuiskasi.

Hanna ponnisti kyynärpäidensä varaan. ”Sun vuoro”, hän sanoi pehmeästi.
Ismo pudisti päätään. ”Minun on hyvä näin.”

”Sun vuoro”, Hanna toisti ja työnsi miehen selälleen sängylle. Eikä tämä pistänyt vastaan.

Jälkeenpäin Hanna makasi rentona pää Ismon rinnalla, ja tämä antoi sormiensa vaellella hänen pörröisissä hiuksissaan.

”Meidän pitää jutella”, Ismo sanoi.

Hanna kohottautui istumaan miehen viereen. ”Haluan kanssasi kaiken mahdollisen, ja se tarkoittaa, että haluan suhteen, joka ei pysy kauan salassa”, mies sanoi suoraan. ”Ja sinun pitää päättää, oletko valmis sellaiseen.”

”Olen”, Hanna sanoi.

”Oletko varma?”

”Olen varma. Tiedän, että lehdistö kiinnostuu minusta ja että jokaista liikettäni seurataan. Tiedän, että jokaista vaateriepuani arvostellaan kohtuuttomasti ja etten voi enää mennä ystävieni kanssa baariin ja vetää iloisia kännejä. Mutta olen varma.”

Hanna kuunteli itseään hämmästyneenä. Hän ei tiennyt olleensa varma.

Ismo oli pitkään hiljaa. ”Muistatko, kun tulit ensimmäistä kertaa Lahteen ja pidin sinulle esitelmän, mitä kaikkea aion tehdä samaan aikaan, kun odotin sinun hoitavan minut takaisin kuntoon.”

Hanna nyökkäsi.

”Muistatko mitä sanoit siihen?”

”Muistan, Hanna sanoi. ”Siitä tulee rankkaa. Uskomattoman rankkaa.”

”Olen pahoillani, mutta sinun pitää varautua samaan.”

”Onko meidän pakko paljastaa suhde heti?” Hanna mietti. ”En tarkoita, että haluaisin salailla mitään, mutta olisi ihanaa olla ihan tavallinen pari niin kauan kuin se on mahdollista.”

”Tehdään niin”, Ismo sanoi ja suuteli häntä poskelle. ”Mutta meidän pitää miettiä valmiiksi, mitä kerromme medialle sitten kun jäämme kiinni. Emme pysty salaamaan, että olet ollut fysioterapeuttini, mutta minulle on tärkeää, ettet joudu millään tavalla huonoon valoon, vaikka iskit asiakkaasi.”

Hanna tönäisi miestä kylkeen. Kukahan oikein iski kenet?

”Eikö me voida vaan kertoa totuus?”

”Hmmm, totuus...”, Ismo mietti. ”Me siis kerromme, että minä rakastuin sinuun korviani myöten heti, mutta sinä käyttäydyit täysin ammattimaisesti etkä ottanut vikinääni kuuleviin korviisikaan. Sitten kun asiakassuhteemme loppui, aloin piirittää sinua hillittömästi, ja lopulta pitkän ajan päästä annoit periksi.”

Hanna vilkaisi yöpöydällä olevaa herätyskelloa. ”Todella pitkän ajan päästä. Meni melkein kaksi tuntia”, hän nauroi.

Ismo kääntyi hänen päälleen ja hamusi huulillaan hänen kaulaansa.

”Hei mies, mulle luvattiin ruokaa”, Hanna kiusasi.

”Hallitus ei periaatteessa luvannut ruokaa vaan totesi, että ruuan mahdollisuus on olemassa, jos asiat muuten menevät toivotulla tavalla”, Ismo vastasi.

”Ja ne menivät.”

Heidän päätöksensä pitää suhde salassa toimi melkein viikon. Ensimmäisten treffien jälkeisenä torstaina Hanna heräsi Ismon kainalossa kännykkänsä soittoon. Näytössä luki Elli. He eivät olleet puhuneet taannoisen riitansa jälkeen.

”Huomenta”, Hanna vastasi.

”Jumalauta nainen”, Elli huusi puhelimeen. ”Sä oot maan pahimman juorulehden kannessa!”

Tyttö alkoi vihata Raimoa enemmän kuin ketään koskaan. Hän huomasi, ettei oikeastaan ollut aikaisemmin vihannut. Silloinkin kun mummo oli ollut inhottavimmillaan ja haukkunut häntä tai äitiä tai komentanut pahasti, hän oli korkeintaan tuntenut kiukkua. Mutta Raimoa hän vihasi.

Raimo löi poikaa ja antoi remmillä selkään, vaikka poika ei tehnyt mitään pahaa. Joskus Raimo lukitsi pojan komeroon, ja välillä hän kielsi antamasta pojalle ruokaa.

Kaiken tämän tyttö oppi vähitellen pojan kirjeistä. He vaihtoivat kirjeitä välillä kaksikin kertaa päivässä. Välillä taas meni päiviä, ettei poika uskaltanut käydä kivellä, koska häntä vahdittiin niin tarkoin. Ja joskus harvoin mummo ja äiti pitivät tytön niin kiireisenä, ettei hänkään ehtinyt piilopaikalle.

Tyttö ei ymmärtänyt ihan kaikkia pojan juttuja. Poika kirjoitti, että hänet oli määrätty asumaan oikean isän luo, mutta samassa kirjeessä hän sanoi, että haluaisi asua siellä. Tytön mielestä määrääminen tarkoitti, että joutui tekemään jotain mitä ei halunnut.

Mutta tietysti tyttö uskoi, että poika halusi asumaan isänsä luo. Kuka nyt olisi halunnut asua Raimon luona? Pojan isä asui Helsingissä. Se oli aika lähellä äidin ja tytön kotia. Tyttö tiesi, että Helsinkiin pääsi linja-autolla ja että lastenlippu ei maksanut kovin paljon. Poika arveli muistavansa tien isän kotiin, jos vain pääsisi Helsinkiin.

Niin he pikkuhiljaa tekivät suunnitelman. Poika karkaisi ja tyttö piilottaisi hänet äidin auton takakonttiin. Äiti oli sanonut, että he matkustavat kotiin viikko ennen koulun alkua. Siihen oli kolme päivää.

Tyttöä jännitti, mutta hän tiesi, että poikaa jännitti vielä enemmän. Poika kirjoitti, että hän yrittää olla kiltti, ettei Raimo laita häntä komeroon. Tyttö kirjoitti, että jos hän olisi isompi, hän löisi Raimoa niin että tämä näkisi tähtiä ja pikkulintuja niin kuin sarjakuvissa.

Viimeistä edellisenä yönä mummolassa tyttö heräsi huutoon. Äiti ja mummo riitelivät. Äiti huusi, että mummo yrittää hallita hänen elämäänsä. Mummo huusi, että äidin pitäisi olla kiitollinen, koska mummo on uhrannut niin paljon hänen puolestaan. Äiti huusi, että pitäisikö hänen olla kiitollinen siitä, että mummo oli hylännyt perheensä. Ja mummo huusi, että kyllä, hänen pitäisi olla kiitollinen ja yrittää elää niin kuin ihmiset elävät eikä kierrellä maailmaa kuin kulkuri ja hankkia äpäriä. Tyttö ei tiennyt, mitä äpärä tarkoittaa, mutta äiti suuttui pahasti. Sen tiesi siitä, että äiti meni ihan hiljaiseksi.

Pian sen jälkeen äiti tuli hänen huoneeseensa ja sanoi, että nyt lähdetään. Tyttö tiesi, ettei äidille kannattanut sanoa vastaan. Kun äiti oli sellaisella tuulella, se ei kuunnellut ketään. Hän meni auton takapenkille ja nousi polvilleen, kun he ajoivat jokiniityn ohi. Hän näki vilauksen sinistä taloa ja alkoi itkeä. Äiti komensi hänet turvavöihin. Hän itki melkein koko matkan, paitsi että muutamaa kilometriä ennen kotia hän nukahti.

Hanna otti taas lehden käsiinsä ja katsoi kantta epäuskoisena. ”Kuka on pääministerin salarakas?” kirkui keltainen otsikko rakeisen kuvan päällä. Kuvassa oli kaksi epäselvää hahmoa, jotka nojasivat toisiinsa ja suutelivat. Joku juorulehden lukija oli napannut elämänsä otoksen kännykkäkamerallaan.

Hanna tunnisti hetken. He olivat olleet Ismon kanssa iltakävelyllä, ja kotiovella, kun Ismo oli kaivanut avainta esiin, hän oli silkasta päähänpistosta muiskauttanut suukon miehen huulille. Jotenkin viaton tilanne näytti kuvassa siltä kuin Ismo olisi käynyt noukkimassa kadulta humalaisen prostituoidun ja yritti pitää naikkosta pystyssä sisään saakka.

”Tässä kuvassa voisi kyllä olla ketä tahansa”, hän sanoi kolmannen kerran. Elli laittoi puhelimensa pois ja vastasi hänelle kolmannen kerran. ”Siinä olet sinä ja pääministeri, ja kuvan ottanut ’nimettömänä pysyttelevä lukija’ kertoo tunnistaneensa Ismon sataprosenttisen varmasti. Niin että tota mantraa sun on turha enää jauhaa.”

He odottivat Paulaa Ismon asunnolla. Elli oli heti aamuisen puhelunsa aikana ottanut tilanteen haltuunsa. ”Mitä te aiotte tehdä?” Elli oli kysynyt heti, kun Hanna oli jotenkin tajunnut, mistä oli kysymys.

”Me ajateltiin, että kun asia tulee julki, me kerrotaan niille totuus”, Hanna oli vastannut.

”Voi Luoja”, Elli oli vaikeroinut. ”Te NIIN tarvitsette apua. Sattuuko sulla olemaan kavereita, jotka on tottuneet hoitamaan julkisuutta ja peeärrää?”

”Mä lähden heti teidän toimistolle”, Hanna oli luvannut nöyränä. ”Tai siis me molemmat tullaan, jos Ismo vaan ehtii.”

”Mä peruutan aamupäivän menot”, Ismo oli sanonut ja mennyt laittamaan aamiaista katastrofin keskelläkin.

Mutta Elli oli kieltänyt heitä jyrkästi tulemasta. ”Siellä on kuulkaa talon ulkopuolella varmasti jo täysi saarto päällä. Ismo voi jossain vaiheessa lähteä töihin, mutta sä et voi liikkua sieltä mihinkään ennen kuin huomenna.”

”Mutta mullakin on töitä.”

”Soita ja ilmottaudu kipeäksi. Mä lähden sinne nyt heti ja soitan matkalla Paulalle.”

Puolen tunnin päästä Elli oli soittanut ovikelloa ja vahvistanut heti sisään astuessaan oman teoriansa. Talon ulkopuolella oli muuri valokuvaajia. ”Sä olet ilmeisesti jossain vaiheessa sulkenut summerisi”, hän oli sanonut Ismolle melkein ensimmäisenä, kun Hanna oli esitellyt heidät.

”Pari vuotta sitten, kun tämä pesti alkoi. Alkoi tulla aika paljon ilkivaltaa.”

Elli oli istunut olohuoneen sohvalle ja ottanut t-paitaan ja verkkareihin pukeutuneelta Ismolta vastaan kahvimukin. Sitten hän oli katsonut miestä tuimasti silmiin. ”Mä sanon tämän asian heti, että se on sitten pois päiväjärjestyksestä. Mä ymmärrän, että Hanna voi löytää itsensä tällaisesta tilanteesta, sillä se ei ole tottunut julkisuuteen, mutta miten helvetissä sä saatoit mokata tällä tavalla? Mitä sä odotit? Että jonain päivänä te lähdette herttaiselle pikku päiväkävelylle, ja joku kiva toimittaja tulee vastaan ja kysyy, että kukas kaunotar se siinä pääministerin kainalossa on, ja kirjoittaa siitä sitten kivan pikku jutun?”

Ismo oli ottanut läksytyksen nöyrästi vastaan. ”En tiedä”, hän oli huokaissut. ”Kai minä halusin hetkeksi unohtaa, että olen pääministeri, ja olla vain umpirakastunut mies.”

Elli oli pehmennyt hieman ja tuhahtanut vain jotain rakastuneista tolloista.

Lopulta Paulakin saapui, kasvot häthätää meikattuna ja hiukset pörrössä. ”Huh, mikä sirkus alhaalla”, hän huokaisi sisään päästyään.

Heti sen jälkeen ovikello soi uudelleen. Kaikki vilkaisivat toisiaan pelästyneinä. Ismo meni kurkistamaan ovisilmästä. ”Anders”, hän sanoi ja päästi miehen sisään.

Anders Blomqvist astui touhukkaasti eteiseen juorulehteä heilutellen. ”Tiedät jo varmaan tästä, mutta halusin tulla itse sanomaan, että asia on hallussa. Puolueen tiedotuskoneisto laatii parhaillaan suunnitelmaa, jolla koko asia kielletään. Eihän tästä kuvasta kukaan pysty sanomaan, keitä tässä on.”

Samassa Anders tajusi, että pieni eteinen oli täynnä väkeä.

”Anders, tässä ovat Elli ja Paula pr-toimisto Amatsoneista. Olemme palkanneet heidät hoitamaan julkisuutta Hannan osalta, ettei puolueen tiedotuskoneiston tarvitse turhaan taistella sen asian kanssa”, Ismo sanoi ja iski naisille silmää.

Kun kaikki olivat sanoneet käsipäivää, Elli otti ohjat käsiinsä.

Osa 1/10

Osa 2/10

Osa 3/10

Osa 4/10

Osa 5/10

Osa 6/10

Osa 7/10

Osa 8/10

Osa 9/10

Osa 10/10

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.