Osa 6/10

Kun Hanna lauantaina avasi puhelimensa viikon viimeisen terapiajakson jälkeen, hän näki, että Paula oli soittanut kuusitoista kertaa.

Hän pirautti ystävälleen takaisin pahaa aavistellen. ”Hanna”, Paula huusi puhelimeen. ”Muru, ihanaa kun soitit. Me ollaan NIIN kusessa.”¨

”Mitä nyt?” Hannan pahat aavistukset yltyivät.

”Meiltä puuttuu yksi enkeli.”

”Ei”, Hanna sanoi salamannopeasti.

”Kulta, me ei saada siihen ketään muuta näin nopeasti. Bileet alkaa viiden tunnin päästä.”

”Miten mä voin siihen tulla? Eihän mulle edes käy mitkään mallille hommatut vaatteet.”

”Niin mutta kun jutun juju onkin se, että me on palkattu enkeleiksi myös muutama julkkis. Ja tää, joka peruutti, on se yks vaateputiikin pitäjä, juontaja, laulaja, jääkiekkoilijan ex-tyttöystävä, joka on täsmälleen sun kokoinen. Eikä me tollasta hippiäistä nyt yhtäkkiä löydetä muualta.”

”Mutta kun mä en ole julkkis enkä juontaja enkä laulaja enkä varsinkaan jääkiekkoilijan eksä”, Hanna yritti.

”Niin mutta sä oletkin oikea enkeli”, Paula vastasi heti.

Hanna vaikeroi. ”No, mitä siellä sitten pitäis tehdä?”

Paula kiljui riemusta luurin toisessa päässä. ”Hanna suostuu!” hän huusi. Taustalta kuului Ellin jylisevä ”Luojalle kiitos”.

”Teknisesti ottaen mä en vielä suostunut”, Hanna yritti piipittää, mutta se oli tietysti turhaa.

”Onko sinulla villejä viikonloppusuunnitelmia?” Ismo tiedusteli kohteliaasti, kun Hanna kävi jättämässä hyvästit.

”No ei. Itse asiassa mä olen menossa yksiin kavereiden järjestämiin bileisiin töihin. Niillä on sellainen ohjelmatoimisto.”

”En tiennytkään, että teet sellaista keikkaa. Onko se jotain cateringia?”

”Tavallaan”, Hanna vältteli. Hän ei suurin surminkaan aikonut kertoa, että menisi keekoilemaan pitkin Helsinkiä minihameessa ja siivet selässään.

Paria tuntia myöhemmin Hanna jo istui meikattavana helsinkiläisravintolan takahuoneessa. Hänen toisella puolellaan istui edellisvuoden Idols-voittaja ja toisella puolella Pariisissakin työskennellyt mallityttö, jonka pelkät sääret Hanna arvioi suunnilleen itsensä pituisiksi.

Enkeleistä tehtiin muuten kalpeita, mutta utuinen silmämeikki oli vahva. Hanna hätkähti katsoessaan itseään, kun meikki oli saatu valmiiksi ja irtoripset kiinni. Itse asiassa hän ei näyttänyt ollenkaan hullummalta. Ei hän kyllä myöskään näyttänyt yhtään itseltään.

”Sulla on niin mahtava iho”, meikkaaja ihasteli tupsuttaessaan viimeiset puuterit hänen naamaansa. ”Sun kasvot oikein loistaa valoa. Sä olet muuten liian pieni malliksi, mutta kasvokuvia voisit alkaa tehdä koska vaan. Toi sun lyhyt poikatukkakin on nyt ihan hottia mallimaailmassa. Vähän tollanen Ellen DeGeneres -tyyli. Tiedätsä kuka on Ellen DeGeneres?”

Hanna myönsi tietävänsä maailman tunnetuimman lesbon, ja tyttö jäi katsomaan häntä suu auki peilin kautta.

”Ai onks se lesbo?”

Samassa Elli purjehti huoneeseen upeassa mustassa luomuksessa, jonka Hanna arvasi olevan tämän lempisuunnittelijan kädenjälkeä. Elli ryntäsi halaamaan Hannaa ja muiskauttamaan suukot hänen molemmille poskilleen. Meikkaaja piti loukkaantunutta vikinää ja korjasi jäljet nopeasti.

”Sä näytät mahtavalta”, Hanna sanoi. ”Onko sun mielestä oikein, että sä saat kulkea täällä tyyligurun luomuksessa, ja mun pitää patsastella jossain mauttomassa enkelipuvussa?”

”Sä et ole vielä edes nähnyt sun pukua.”

”Hei. Mulla on valkoinen minihame ja siivet selässä. Mikä kohta mussa ei ole mauton?”

”Hmmm. Sun saappaat?”

Elli oli väärässä. Tolppakorkoiset valkoiset saappaat saattoivat hyvinkin olla mauttomin osa asua. Vaikka eivät kimaltava valkoinen toppi ja lyhykäinen valkoinen hame, jossa oli valkoiset henkselit, jääneet kammottavuudessa juurikaan saappaista jälkeen.

Elli ja Paula vilkaisivat nopeasti toisiaan, kun Hanna asteli heidän eteensä koko komeudessaan. Heitä nauratti, mutta molemmat tiesivät, että yksikin huulilta karkaava hihitys saattoi saada aikaan sen, että Hanna heittäisi siipensä hemmettiin ja marssisi ulos.

”Sanokaa vaan suoraan”, Hanna kehotti lannistuneena.

Elli selvitti kurkkuaan. ”No mä sanon sen verran, että kun tällaisia asukokonaisuuksia suunnittelee, niin sitä ei tule ajatelleeksi, miltä ne kantajastaan tuntuu. Ennen kuin näkee ne jonkun tuttunsa päällä. Se tavallaan niinku avaa silmät.”

Sitten hän ei kestänyt enää vaan purskahti hysteeriseen nauruun. Paula ja Hanna liittyivät mukaan, ja he kikattivat kyyneleet silmissä. Aina välillä Hanna näki kuvansa peilistä ja alkoi nauraa uudelleen.

Lopulta hän hillitsi itsensä ja pyyhki silmänsä. ”Se meikkaaja tappaa mut”, hän sanoi.

”Me ollaan niin kiitollisia sulle”, Elli sanoi tosissaan.

”Me tarjotaan sulle tästä hyvästä huomenna brunssi ihan missä sä haluat”, Paula jatkoi.

”Kuoharien kera?”

”Sehän on ilman muuta selvää.”

Hanna huokaisi ja alistui kohtaloonsa.

Illasta tuli yllättäen ihan siedettävä. Enkelit ja puhelinoperaattorin kutsuma juhlaväki löysivät toisensa rusettiluisteluperiaatteella. Hanna kantoi rinnassaan numeroa 27, eikä ovien avaamisesta mennyt kuin kymmenisen minuuttia, kun hänen edessään seisoi mies samaa numeroa heilutellen. Hanna tunnisti miehen kuuluisaksi iskelmätähdeksi, joka oli ollut operaattorin mainoskampanjan keulakuva parin edellisvuoden ajan.

Kaveri osoittautui hauskaksi seuralaiseksi. Ei ollut puhettakaan, että hän olisi antanut enkelin palvella itseään, päinvastoin: entisenä tarjoilijana hän puikkelehti väkijoukossa kätevästi tarjottimen kanssa ja piti aina koko kulloisenkin seurueensa juomissa.

Loppuillasta mies intoutui laulamaan Hannalle serenadin ja kehumaan hänet maasta taivaaseen iltapäivälehden seurapiiritoimittajalle. Kun he olivat tanssineet viimeiset hitaat, mies herkesi tunnustamaan, että oli sisään tullessaan bongannut ensimmäisenä Hannan, palannut saman tien narikkaan odottamaan ja nähtyään miehen numero 27 astuvan sisään vaihtanut tämän kanssa numerolappua.

”Jos et usko, Mikko kertoo sulle.”

”Mikko” osoittautui yhdeksi operaattorifirman pomoista, ja hän myönsi numerovaihdon auliisti. Hanna myös näki, ettei miestä harmittanut tippaakaan, sillä hänen kainalossaan oli Hannan vieressä meikissä istunut malli.

Onneksi enkelin velvollisuuksiin ei kuulunut jatkoille lähteminen. Hanna suukotti iskelmä­tähteä hyvästiksi narikassa, kieltäytyi kiltein sanankääntein antamasta puhelinnumeroaan ja saattoi miehen ovesta ulos. Sitten hän palasi takaisin sisään etsimään Elliä ja Paulaa ja repi jo kävellessään siivet selästään. Sali oli tyhjentynyt, joten Hanna bongasi helposti ystävänsä, jotka istuivat baaritiskillä juomassa illan ensimmäisiä drinkkejään.

”Millaista oli?” Paula kysyi.

”No, millaista nyt maksetulla seuralaisella on”, Hanna heitti vastaan.

”Mäkin aloin jossain vaiheessa iltaa ajatella, ettei tää ehkä sittenkään ollut maailman paras ajatus”, Elli myönsi. ”Jotenkin se enkeli-idea pääsi hukkumaan.”

”Mutta asiakas tykkäsi hirveästi”, sanoi paikalle ilmestynyt Timo.

Mies meni Paulan baarituolin viereen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. Hanna katsoi heitä suu auki. Paula punastui mutta suuteli uhmakkaasti Timoa suoraan suulle.

Näköjään heillä olisi brunssilla paljon puhuttavaa.

Hanna kantoi kukkuraisen lautasen Kluuvikadun Fazerin pöytään. ”No niin, alkakaas kertoa”, hän komensi jo ennen kuin ehti istua.

”Kumpi ensin?” kysyi Paula.

”Sinä ensin. Mulla on eilisillalta muistissa visuaalinen todiste, että sä olet tullut hulluksi.”

Paula siemaisi kuoharilasistaan, ja Hanna näki hänen silmistään, että piikki sattui oikeasti.

”Hei anteeksi”, hän sanoi nopeasti. ”Mä vaan yllätyin, kun näin teidät. Sä tiedät, mitä mieltä mä olen Timosta.”

Paula katsoi häntä uhmakkaasti. ”Se jätti Mariannen. Kertoi sille kaiken ja jätti sen ihan oikeasti.”

”Miksi nyt?”

Elli viittasi kuin koulussa. ”No, se saattaa johtua siitä, että Thaimaan-matkan jälkeen mä en lakannut jauhamasta toimistossa, miten upea kaveri Jukka oli ja miten Paulan pitäisi jättää kaikki ja lentää sen perässä Etelä-Amerikkaan viettämään kaikkien aikojen seksiloma. Siis toinen peräkkäin.”

”Joten se päätti toimia. Ja mitä tapahtui?”

”No, Marianne oli arvannut. Tai kai se oli lähinnä tiennyt koko ajan. Kuvittele! Että joku jatkaa sellaisessa liitossa, sellaisilla ehdoilla.”

”Ja...”

”Ei siinä sitten paljon muuta. Marianne oli sanonut, että totta kai sä lähdet, jos sä haluat lähteä. Ei hän voi aikuista miestä väkisin naimisissa pitää. Lillin takia se oli jatkanut näinkin kauan.”

Hanna lusikoi hedelmiä ja jogurttia ja pyöritteli päätään epäuskoisesti. ”Ja nyt ne eroaa ja te muutatte yhteen?”

”Timo on jo oikeastaan muuttanut mun luo.”

”Kai mun pitäisi onnitella. Tätä on vain tosi vaikea uskoa kaikkien näiden vuosien jälkeen.”

Paula punastui. ”On sitä munkin vaikea uskoa.”

Hanna osoitti lusikallaan Elliä.

”No niin, sun vuoro. Tilannekatsaus. Tai siis älä nyt käy kaikkia viimeaikaisia miehiäsi läpi, tai me istutaan tässä vielä ens viikolla, mutta kerro tärkeimmät.”

Elli nauroi. ”Hyvät naiset ja herrat, meillä on tässä kuuluisan iskelmätähden sanoin ’kaupungin kuumin pikku enkeli’. Hän sattuu myös asumaan maamme pääministerin lukaalissa ja viettämään tämän kanssa runsaasti aikaa pelkkään uima-asuun sonnustautuneena. Ja nyt tämä nainen haluaa kuulla meidän miesjutuistamme.”

”Mun miesjutut jätetään viimeiseksi, koska niitä ei ole. Ala kertoa.”

Mutta Elli vain hymyili.

”Me oltiin viime viikolla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Shakespearessa”, Paula aloitti Ellin puolesta.

”No niin, nyt päästään asiaan.” Hanna melkein hieroi käsiään yhteen.

”Me oltiin hoidettu Valkokangashaiden uuden elokuvan pr-jutut, ja niiden tuottaja oli meidän mukana ja aika juhlatuulella.”

Paula vilkaisi Elliä kuin kysyäkseen, haluaisiko tämä ottaa kertomuksen haltuunsa, mutta Elli vain hymyili ja nyökkäsi rohkaisevasti.

”Me istuttiin meidän kantapöydässä, ja se tuottaja hieroi koko ajan Ellin reittä, muka salaa, mutta koko baarihan sen näki.”

”Kimi mukaan luettuna?” varmisti Hanna.

”Nimenomaan. Kun se tuottaja lähti vessaan, Kimi tuli meidän pöytään, ja se sanoi Ellille... Elli, mitä se sanoikaan?”

”Se sanoi: ’Jos ton jätkän käsi ei häviä sun reideltä, mä revin sen pään irti.’”

”Niin just”, Paula vahvisti. ”Ja Elli kysyi: ’Et kättä?’ Ja Kimi sanoi...”

”Kimi sanoi: ’Eiku nimenomaan pään.’ Ja sitten se lähti takas tiskille”, Elli päätti tarinan.

”No mitä sitten tapahtui?” Hanna kysyi kärsimättömänä, kun Elli ja Paula olivat hetken hiljaa.

”No sitten mä luovuin kaikista periaatteistani”, Elli sanoi. ”Ja menin Kimin kanssa toisen kerran sänkyyn. Ja vein sen kotiini.”

Hanna vislasi ja taputti, niin että viereisestä pöydästä pari mummoa vilkuili heidän pöytäänsä ihmeissään. ”Hyvä Elli, niin sitä pitää”, hän sanoi.

”No, ei mulla sinänsä ollut kauheasti vaihtoehtoja, kun en mä sen tuottajankaan kanssa voinut sänkyyn hypätä”, Elli sanoi vaatimattomasti.

”Mikset?”

”No kun mä olin jo pannut sen kanssa. Ja se oli paskaa seksiä. Mä vein sen sinne vaan, koska mä halusin nähdä, miten Kimi reagoi.”

”Sika”, Hanna sanoi.

”Tunnustan.”

”Kerro Kimistä.”

”Ai Kimi. No se on täydellinen. Sillä on mieletön kroppa, just sopivasti rintakarvoja ja tiukka peppu. Ja erittäin hyvä varustus. Jota se osaa käyttää. Ai niin, yks hassu juttu tapahtui.”

Paula tönäisi Hannaa kyynärpäällään. ”Valmistaudu tukkimaan korvasi. Nyt tulee sen luokan Liikaa infoa -juttu, ettei mitään tolkkua.”

Elli ei antanut Paulan häiritä. ”Mulle kävi sen kanssa ensimmäistä kertaa elämässäni niin, että oli seksikästä, kun mieheltä katosi seisokki kesken kaiken.”

Hanna purskautti tuoremehun nenän kautta ulos. ”Anteeksi?”

”No me oltiin just kokeilemassa yhtä juttua...” Paula asetti kädet korvilleen ja alkoi lallattaa.

Elli pyöritti silmiään. ”No ei siitä sen enempää. Paitsi että se vähän sattui.”

Hanna seurasi Paulan esimerkkiä.

”Haluutteko te kuulla tän vai ette”, Elli huusi. Viereisen pöydän mummot eivät enää edes esittäneet keskustelevansa keskenään, vaan kallistuivat kaulat pitkällä heihin päin. Hanna melkein odotti mummojen huutavan: ”Halutaan.”

Kun Ellin yleisö oli koossa, hän jatkoi tarinaansa tyytyväisenä. ”Niin, se juttu vähän sattui, ja mä sanoin, että nyt sattuu. Kimi lopetti heti, siis heti, ja ihan saman tien se tarttui mun käteen ja vei sen jalkojensa väliin ja sen stondis oli tiessään. Kokeile, se sanoi. Kokeile, mitä mulle tapahtui, kun sä sanoit, että sattuu. Mä en ikinä satuta sua.”

Hanna katsoi Elliä lumoutuneena. Viereisen pöydän mummot näyttivät siltä, että alkavat itkeä.

”Seukkaatteko te?” Hanna kysyi.

Elli pyöritti päätään. ”Me vaan naidaan.”

Mummot tekivät lähtöä. Toinen jäi kauemmas odottamaan, kun toinen, vanhempi ja kurttuisempi, tuli takkiaan napittaen heidän pöytänsä luo. ”Onneksi olkoon”, mummo sanoi Ellille. Sitten he hävisivät peräkanaa ovesta.

Seuraavana aamuna Hanna nukkui pommiin. Hän oli ajanut Lahteen vasta myöhään illalla istuttuaan uskomattoman pitkän brunssin Ellin ja Paulan kanssa ja käytyään sitten Espoossa tervehtimässä äitiään ja veljeään.

Hän oli saanut kertoa kaiken Ismo Majurista kahteen kertaan, tosin äiti ei onneksi ollut kysynyt kaikkia samoja kysymyksiä kuin Elli ja Paula. Kaikki olivat halunneet tietää, millainen pääministeri oli oikeasti (mukava, superhauska, älykäs, sympaattinen, sitkeä, itsepäinen, hitusen liian omanarvontuntoinen, joskus hieman liian virallinen). Kaikki olivat myös halunneet tietää, missä kunnossa hän oli (kuntoutus edistyy hyvin, mutta tie on vielä pitkä) ja keitä muita talossa asui heidän lisäkseen (ei muita kuin 120-kiloiselta vauvalta näyttävä pohjanmaalainen sairaanhoitaja).

Äiti oli lisäksi halunnut tietää, oliko hän jo kysynyt pääministerin syntymäpaikkakuntaa ja tarkkaa syntymäaikaa kellonaikoineen horoskooppia varten (ei, ei hän ollut).

Ja senhän saattoi arvata, että Elli ja Paula olivat kysyneet, miltä pääministeri näytti ilman vaatteita (ihan hyvältä nyt, kun hän alkoi saada lihaksiaan takaisin), oliko hän niin karvainen kuin käsivarsista saattoi päätellä (jotakuinkin), entä selästä (ei sentään) ja eikö hän oikeasti edes yrittänyt flirttailla yhtään Hannan kanssa (ei).

”Mitä mä sanoin, täysin frigidi. Ettei vain olisi Alahärmästä kotoisin”, Elli oli murjaissut.

Hanna kävi pikasuihkussa ja riensi sitten alakertaan. Hän ei ehtinyt keittää aamukahvia ja tiesi jo, ettei päivästä tulisi kovin hyvä.

Hanna käveli suoraan kuntosalille, mutta Ismo ei ollut siellä. Hän lähti käytävää toiseen suuntaan ja kuuli puhetta pääministerin makuuhuoneesta. Ismon äänen lisäksi hän erotti Andersin hieman nasaalin puheen ja ihmetteli, miksi avustaja oli liikkeellä näin aikaisin. Kun hän saapui ovelle, molemmat katsoivat häntä vakavina.

”Kävisitkö yläkerrassa keittämässä meille kahvia?” Ismo sanoi Andersille.

Nuori mies ohitti Hannan oviaukossa jäätävästi nyökäten.

”Hanna, olisitko hyvä ja kertoisit, mistä tässä on kysymys.”

Vasta nyt Hanna huomasi, että pääministerin edessä oli uunituore iltapäivälehti. Ismo nosti sitä ja näytti hänelle aukeaman, jonka pääkuvassa hän näki itsensä nauramassa suu ammollaan iskelmätähden kainalossa.

”Antti löysi enkelin”, julisti otsikko.

”Tämäkö se sinun työkeikkasi oli?” Ismo tiedusteli suu tiukkana viivana.

”Teetkö tätä sivubisnekseksi?”

Hanna oli järkyttynyt kuvan nähdessään, mutta nyt hän alkoi tuohtua miehen äänensävystä.

”En tiedä, mitä vihjailet”, hän sanoi. ”Olin bileissä auttamassa ystäviäni, koska he olivat pulassa peruutuksen takia.”

Ismo keskeytti hänet ja luki suoraan lehdestä. ”Illan enkeliteema vietiin loppuun asti. Vieraille luvattiin, että halutessaan he saavat enkelin saattajaksi kotiin saakka.” Mies katsoi häntä syyttävästi. ”Minne asti mahdoit saattaa iskelmäkuninkaamme, joka kuvailee tässä, ettei koskaan enää halua kirjoittaa rakkauslauluja muille kuin omalle enkelilleen?”

”Illan teema oli suojelusenkeli”, Hanna selitti. ”Vieraille luvattiin, että heistä pidettäisiin huolta. Kotiin saattaminen oli vitsi. Ja iskelmä­kuningas oli huppelissa.”

Sitten häntä alkoi toden teolla suututtaa. ”Mitä se sitä paitsi sinulle kuuluu, ketä mä olen saattanut ja minne?”

”Sinä olet minun palveluksessani. Jos lehdistö saa vihiä...”

Hanna keskeytti miehen: ”Mun pestini täällä ei ole julkinen. Avustajasi teki selväksi, kun mut palkattiin, etten saa puhua lehdistölle sanaakaan. Jos mä kiinnostaisin mediaa millään lailla, eiköhän mut olisi voinut jo aikoja sitten bongata ajelemasta muina miehinä portista sisään ja ulos oman kaukosäätimen kanssa.”

Hän veti henkeä ja huomasi Ismon ilmeen muuttuneen surkeaksi. ”Niin että mikä sua tossa jutussa oikeasti riepoo?” hän kysyi sitten lempeämmin.

Ismo punastui. ”Etkö tosiaan tiedä?”

Hanna pyöritti päätään. ”En.”

”Mustasukkaisuus minua riepoo. Olen niin saamarin rakastunut sinuun.” Ismo haroi hiuksiaan ja puristi silmänsä kiinni. ”Rakastuin sinuun varmaan heti ensimmäisenä päivänä. Itse asiassa taisin rakastua jo valokuvaasi ja kaikkeen, mitä Leila kertoi sinusta.”

Hanna tuijotti pääministeriä sanattomana. Hän oli odottanut kaikkea paitsi tätä. ”Ismo”, hän sanoi varovasti.

Mies kohotti kättään. ”Tiedän kyllä, että et tunne samalla tavalla.”

Hanna astui eteenpäin ja istui tuoliin Ismoa vastapäätä. Hän otti miehen kädet käsiinsä. ”En tunne samalla tavalla, koska en ole hetkeäkään ajatellut sua niin. Olet asiakkaani. Se olisi valtavan epäammattimaista.”

”Luuletko, etten tiedä sitä?”

”Pidän sinusta kovasti, ja jos tilanne olisi erilainen, en osaa sanoa, mitä tuntisin ja mitä voisi tapahtua.”

Ismo avasi vihdoin silmänsä ja katsoi häntä.

”Mutta tilanne on mikä on. Jos mä nyt antaisin sulle toivoa, että meidän välillä voisi olla jotain muuta, se olisi epäreilua sua kohtaan.”

”Miksi?”

Hanna huokaisi. ”Näin intensiivinen hoitosuhde on hyvin erikoinen. Me vietetään hirveästi aikaa toistemme kanssa ja ollaan koko ajan myös fyysisesti toisiamme lähellä. Sä olet antanut ison ja tärkeän osan elämääsi tavallaan mun käsiini, ja mun pitää kunnioittaa sitä.”

Ismo nyökytteli hitaasti.

”Voi olla, että sä olet oikeasti rakastunut minuun, mutta mä en voi olla siitä varma, ja mikä tärkeämpää, säkään et voi olla siitä varma. Sun tunne voi tavallaan olla eräänlaista Tukholma-syndroomaa. Mä vaadin sulta kohtuuttomia, tuotan sulle kipua ja mulla on valta-asema sun suhteen. Sä olet vähän kuin mun panttivanki.” Hanna hymyili vaisusti. ”Ja se on varmasti tilanne, johon sä et ole tottunut.”

”Olet kuule aika fiksu nainen”, Ismo sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.

”Toivottavasti en nyt onnistunut pelottamaan sinua pois. En missään tapauksessa halua kenenkään muun panttivangiksi.”

”Eiköhän me hoideta tää loppuun asti”, Hanna lupasi.

”Tehdään niin”, Ismo sanoi.

Hanna päästi miehen kädet irti ja aikoi nousta seisomaan, mutta Ismo tiukensi otettaan ja katsoi häntä silmiin.

”Ja kun tämä on hoidettu loppuun, katsotaan tilanne uudestaan. Voit varautua siihen, että jos tunteeni ovat edelleen samat, aion karauttaa valkoisella hevosella ikkunasi alle ja tarjota sulle puolta valtakuntaa.” Mies hymyili vinosti. ”Ja kuka muu sen voisi sinulle tarjota?”

Tyttö kyyristeli kiven takana ja katsoi poikaa. Oli jo melkein ilta, ja hän tiesi, että hänen pitäisi palata kotiin. Ruoka olisi kohta pöydässä. Mutta hän ei malttanut lähteä ihan vielä. Hän oli ihmeissään.

Poika oli ollut pihalla jo vaikka kuinka kauan, mutta ei ollut kertaakaan katsonut kivelle päin. Itse asiassa hän teki selvästi kaikkensa, ettei vahingossakaan edes vilkaisisi siihen suuntaan. Muovipussi oli edelleen kivenkolossa ja sininen rasia ja nalle sen sisällä.

Tyttö viipyi kiven takana, kunnes alkoi sataa. Silloin poika meni sisään ja tyttö laahusti mummolaan. Totta kai hän sai moitteet, että oli kastellut itsensä ja että oli antanut ruuan jäähtyä. Se, että antoi ruuan jäähtyä, oli mummon mielestä maailman pahimpia rikoksia.

Illalla vuoteessa tyttö itki vähän ja vannoi, ettei koskaan menisi takaisin siniselle talolle.

Talvi luopui aikaisin taistelusta sinä vuonna, ja yhtä nopein askelin kevään kanssa edistyi Ismo.

Merkkipaalut tuntuivat seuraavan toisiaan yhä kiihtyvällä vauhdilla. Ensin pääministeri luopui kokonaan pyörätuolista ja siirtyi liikkumaan kävelytelineen avulla. Hän jaksoi harjoitella kävelyä loputtomasti, joko tuen kanssa käytävällä tai nojapuiden avulla kuntosalissa. Pian hän jo luopui kävelytuestakin ja otti käyttöönsä kyynärsauvat.

Eräänä unohtumattomana päivänä Ismo käveli portaat yläkertaan. Perille päästyään hän hikoili, vapisi, itki ja hymyili yhtä aikaa. Heti kun oli vetänyt pari minuuttia henkeä portaiden yläpäässä, hän käveli maisemaikkunan eteen ja jäi pitkäksi aikaa katsomaan järvelle.

Alakertaan Ismo ei enää palannut. Hän julisti, ettei panisi pahakseen, vaikkei hänen tarvitsisi enää koskaan käydä siellä. Tamminen kirjoituspöytä siirrettiin takaisin yläkerran työhuoneeseen, ja tärkeimmille kuntoiluvälineille tehtiin tilaa olohuoneeseen. Ismolle tuli tavaksi tehdä harjoituksiaan järvelle katsellen.

Pian sen jälkeen Hanna palasi viikonloppuvapailta todetakseen, että Pontus oli matkustanut takaisin kotiin. Hän ehti jo huolestua jäävänsä Ismon kanssa kahden, mutta samana päivänä alakerran tyhjäksi jääneeseen vierashuoneeseen muutti rouva Saarinen, seurakunnan entinen emäntä, joka oli melkein yhtä hiljainen kuin Pontus mutta valmisti jättimäisiä annoksia hyvää kotiruokaa.

Ismon lupaus olla menemättä alakertaan ei pitänyt, sillä hän otti uudeksi kuntoilumuodokseen portaiden kävelyn. Lisäksi hän ei sittenkään ollut valmis luopumaan vesijumpasta. Portaiden kulkeminen kumpaan tahansa suuntaan oli pitkään samanlaista tuskaa kuin ensimmäisellä kerralla, mutta pikkuhiljaa Ismo pystyi kävelemään kaikki kuusitoista askelmaa pysähtymättä välillä.

Silloin Ismo julisti olevansa valmis palaamaan töihin. ”Minulla on suunnitelma ensimmäiseksi päiväksi”, hän kertoi Hannalle aamiaispöydässä. ”Pidän tiedotustilaisuuden torstaina kello 12.30 Valtioneuvoston linnan ala-aulassa, ja sitten kiipeän portaat toiseen kerrokseen johtamaan puhetta hallituksen istunnossa. Se alkaa aina kello 13.”

Hanna katsoi miestä tiukasti kahvikuppinsa yli. ”Kuulostaa hyvältä, kunhan sovitaan pari asiaa. Ensinnäkin menet Andersin kyydissä Helsinkiin jo keskiviikkona ja olet yötä asunnossasi siellä. Toiseksi laitat tukikorsetin. Kolmanneksi otat tarpeeksi kipulääkkeitä. Ja neljänneksi käytät kyynärsauvoja.”

Ismo pyöritti päätään. ”Suostun ehdoistasi tasan yhteen. Korsetti hivelee mukavasti sisäistä Mannerheimiani, sen laitan mielelläni.”

Hanna avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Ismo puhui hänen päälleen. ”Menen kyllä Helsinkiin edellisenä päivänä, mutta jos sopii, haluaisin kyydin sinulta. Kipulääkkeitä en voi ottaa paljon, minun on pysyttävä skarppina.”

”Onko parempi, että pyörryt kivusta ja väsymyksestä kesken päivän? Ei tule kovin viriili kuva siitäkään”, Hanna sai sanottua väliin.

”Kyynärsauvat, ei käy”, jatkoi mies kuin ei olisi kuullutkaan.

Hän nousi pöydästä ja lähti sauvojensa kanssa makuuhuoneeseensa. Hetken päästä hän palasi nojaten yhteen ainoaan kävelykeppiin. Se oli musta ja varsin tyylikäs. ”Tiedän mitä ajattelet”, hän sanoi. ”Mutta olen harjoitellut salaa.” Ismo istui alas ja katsoi häntä kuin pikkupoika, joka ei ollut aivan varma, oliko ansainnut nuhteita vai kehuja.

Hanna vangitsi miehen katseen. ”Kaikki menee varmasti hyvin. Olet tehnyt uskomattoman paljon töitä ja edistynyt paremmin kuin uskalsin toivoa.”

”Mutta...”, Ismo jatkoi hänen puolestaan.

”Mutta sun pitää muistaa yksi asia. Kun sä olet liikkunut tähän mennessä, sä olet liikkunut kuntoutuaksesi. Sä olet keskittynyt harjoituksiin ja siihen, miltä tuntuu ja miten jaksat. Mutta kun sä lähdet töihin, sä et voi keskittyä kroppaasi. Sun pitää antaa aivoillesi mahdollisuus keskittyä johonkin muuhun kuin kivun hallintaan. Älä vaadi itseltäsi liikaa.”

Ismo nyökkäsi vakavana. ”Sinulla on kyllä ärsyttävä tapa olla oikeassa ja vielä pirun looginen.”

”Mulle maksetaan siitä”, Hanna sanoi kevyesti. Hän nousi pöydästä, vei kahvikuppinsa tiskipöydälle ja alkoi huuhtoa sitä. Hän jatkoi puhettaan mieheen päin kääntymättä. ”Ja siitä puheen ollen, kun sä palaat töihin, munkin on aika palata oikeaan elämääni. Mun duuni täällä on tehty.”

Ismo ei vastannut. Hanna jatkoi edelleen selin mieheen. ”Mä ilmoitan tänään Cortexiin, että saavat alkaa varata mulle asiakasaikoja ensi viikon jälkeen.”

Äkkiä hän aisti miehen takanaan. Tämä oli niin lähellä, että hänen hengityksensä pyyhki Hannan niskaa. ”Kukaan ei aiheuta minussa niin ristiriitaisia tunteita kuin sinä”, Ismo kuiskasi. ”Vihaan sitä mitä juuri sanoit, ja samalla ymmärrän, että jotain pitää päättyä jotta jotain voi alkaa.”

Hanna tunsi miehen sormien hipaisevan kevyesti selkäänsä, sitten tämä käveli pois keppiinsä nojaten.

Jokin muuttui heidän välillään viimeisen viikon aikana. Hanna joutui myöntämään itselleen, ettei pystynyt enää ajattelemaan Ismoa vain asiakkaana. Siitä hetkestä, kun hän oli keittiössä tuntenut miehen sormien kosketuksen selässään, hän oli alkanut reagoida tämän läheisyyteen uudella tavalla.

Hän kätki hämmennyksensä muuttamalla otteitaan entistä riuskemmiksi, etäisemmiksi ja ammattimaisemmiksi. Välillä Ismo katsoi häntä ihmeissään, kun hän tarttui miehen jäseniin kuin tämä olisi ollut kimpale lihaa teurastamossa.

Ja sitten olikin jo viimeinen päivä. Aamun allasjumppa oli silkkaa kidutusta ja ääneen lausumattomia sanoja. Kun he lopettivat session, Hanna nousi altaasta ja kietoutui pyyhkeeseen valmiina lähtemään yläkertaan suihkuun. Ismo jäi seisomaan veteen kiusaantunut ilme kasvoillaan.

”Tarvitsetko apua?” Hanna kysyi ovelta.

Ismo pyöritti nopeasti päätään ja meni entistä nolommaksi. Hannakin tajusi vihdoin. Hän punastui hiusrajaansa myöten, hymyili hämillään ja pakeni ylös.

Iltapäivällä he seisoivat virallisina ja kohteliaina yläkerran ovella. Hanna oli ajanut auton oven eteen ja pakannut tavaransa, joita ei viikkojenkaan aikana ollut kulkeutunut Lahteen kovin paljon. Ismolla oli yksi laukku ja pukupussi.

Hanna avasi jo oven mutta ei kyennytkään astumaan ulos, ennen kuin käveli vielä kerran olohuoneen lasiseinän ääreen ja katseli maisemaa.  Lunta ei juuri enää ollut, mutta järvi oli edelleen jäässä.

”Et sinä ole täällä viimeistä kertaa”, Ismo sanoi hiljaa.

Hanna ei vastannut. Kun hän lopulta kääntyi, Ismo oli mennyt jo ulos ja huone oli tyhjä.

He eivät puhuneet automatkalla paljonkaan. Kumpikin oli omissa ajatuksissaan. Ismo selasi työpapereitaan ja jäi välillä katsomaan ikkunasta ulos. Hän soitti kaksi kertaa Andersille kysyäkseen jotain yksityiskohtaa seuraavan päivän tiedotustilaisuudesta ja sopi lopuksi tapaavansa avustajansa kotonaan illansuussa.

Ismo oli hankkinut Helsingin-asuntonsa nuorena kansanedustajana, joten se oli pääministerin arvolle sopimattoman vaatimaton kaksio lähellä eduskuntataloa. Ismo selitti hissimatkalla, ettei ollut viitsinyt hankkia suurempaa kaupunkiasuntoa, koska vietti niin paljon aikaa Lahdessa. Hanna nyökytteli. Hän oli lähtenyt mukaan yläkertaan kantamaan Ismon laukun. Pukupussinsa tämä vaati saada kantaa itse.

Kaksio ei ollut suuren suuri, mutta se oli viihtyisä ja yllättävän värikäs. Jalkarannan huvilan niukasta tyylistä ei täällä ollut tietoakaan. Asunnossa oli putipuhdasta, mutta silti kaikesta huomasi, ettei siellä ollut asuttu pitkään aikaan.

”Olen tainnut unohtaa peruuttaa siivoojan”, Ismo nauroi nostaessaan pukupussinsa olohuoneen sohvalle. ”Olen maksanut kuukausikaupalla siitä, että ovat käyneet imuroimassa asumatonta kämppää kaksi kertaa viikossa.”

Hanna laski laukun maahan olohuoneen ovensuuhun ja yritti hyvästellä lyhyesti ja ohimennen. Ismo oli parilla yllättävän ketterällä askeleella hänen edessään. ”Nytkö sinä sitten lakkaat olemasta minulla töissä?” mies varmisti.

”Niin kai”, Hanna vastasi hermostuneena.

”No siinä tapauksessa”, Ismo murahti ja veti hänet syliinsä. Mies jätti hänelle kyllä runsaasti aikaa estellä tai vetäytyä kauemmas, mutta Hanna oli utelias. Hän halusi tätä. Hänen oli saatava tietää.

Suudelma oli hellä ja kokeileva, aivan kuin mies olisi ollut samanlaisella tutkimusretkellä kuin hänkin. He päästivät irti ja vetäytyivät kauemmas samaan aikaan. Ismo pujotti kätensä hänen hiuksiinsa ja veti hänet uudelleen lähemmäs.

”Tiedän, että on ihan liian aikaista”, mies kuiskasi hänen huuliaan vasten.

”Niin on”, Hanna kuiskasi vastaan.

Ismo varasti vielä yhden nopean suudelman ja irrotti sitten otteensa. Hanna otti kaksi askelta taaksepäin, kunnes hänen selkänsä osui ulko-oveen.

”Pikku kiduttaja”, mies hymyili. Hän kurottautui Hannan taakse avaamaan oven, ja tämä kompasteli rappukäytävään. Ismo katsoi häntä vielä hetken silmiin, nyökkäsi sitten hyvästiksi ja veti oven kiinni takanaan.

Seuraavana päivänä Hanna katsoi tv-uutisista, miten pääministeri Ismo Majuri palasi pitkän sairausloman jälkeen hallituksen johtoon. Ismo näytti hyvältä tummassa puvussaan, ja jotenkin musta keppikin vain lisäsi hänen karismaansa. Valtioneuvoston linnan portaat hän käveli reippaasti ja kertaakaan pysähtymättä.

Illalla Hanna sai kännykkäänsä tekstiviestin. ”Kiitos”, siinä luki koruttomasti.

Osa 1/10

Osa 2/10

Osa 3/10

Osa 4/10

Osa 5/10

Osa 6/10

Osa 7/10

Osa 8/10

Osa 9/10

Osa 10/10

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.