Osa 5/10

Pääministerin asunnon ”siipi” sijaitsi pääsisäänkäynnin vastakkaisella puolella. Sinne pääsi sisäkautta olohuoneen takana kulkevaa käytävää pitkin, jonka varrella oli myös kolme makuuhuonetta. Käytävän päässä oli ovi, joka avautui pieneen välieteiseen. Siellä oli myös ulko-ovi, jota Anders raotti näyttääkseen hänelle takapihan. Hanna vilkaisi pääportille ja näki Andersin auton kulman lumivallin takaa. Aurattu ajotie johti portilta talon taitse aina erillisen autotallin kahdelle leveälle ovelle. Talon nurkalta tie kääntyi alas rantaan. Tien toisella puolella oli pengerretty puutarha, jossa oli kaksipuolinen keinu ja lintulauta, jossa vilisi talitiaisia ja keltasirkkuja.

”Taloon on kolme sisäänkäyntiä”, Anders selitti. ”Paraatioven olet jo nähnytkin, sitten on tämä ovi, ja myös alakerran terassin kautta pääsee kulkemaan. Kaikkien ovien eteen pääsee autolla. Ismo asuttaa nyt pelkästään alakertaa. Hän ei halunnut asentaa tänne hissejä ja on päättänyt muuttaa takaisin yläkertaan vasta, kun pystyy itse kiipeämään portaat.”

Hanna nyökkäsi. Anders veti oven kiinni, ja he jatkoivat matkaa varsinaiseen siipeen. Se oli yläkerran tasoon tehty jatke, joka istui hyvin varsinaiseen taloon. Olohuone oli oikeastaan pienoismalli päärakennuksen vastaavasta lasiseinineen ja vaaleine huonekaluineen. Sen lisäksi siivessä oli erillinen keittiö, pieni makuuhuone ja kylppäri. Tilaa oli monin kerroin enemmän kuin Hannan pienessä kalliolaisyksiössä.

”Mihin tarkoitukseen siipi on rakennettu?” Hanna kysäisi ja silitti samalla olohuoneen vaaleaa nahkasohvaa.

Anders naurahti. ”Talon rakennutti alun perin paikallinen tekstiilipohatta. Arkkitehti ei suostunut piirtämään siipeä, joten se lisättiin muutamaa vuotta myöhemmin. Sanotaanko niin, että täällä asuivat omistajan miespuoliset sihteerit, joiden palveluksia kiireinen liikemies saattoi tietysti tarvita mihin vuorokaudenaikaan tahansa.”

Hanna vilkaisi Andersia epäuskoisesti. Tämä nauroi ja nyökytti päätään pontevasti. ”Ihan totta. Työ oli kuulemma sen verran rankkaa, että sihteerit vaihtuivat aika usein.”

Siipi oli kaunis, ja Hanna tunsi houkutusta antaa periksi suunnitelmastaan ajaa joka päivä Helsinkiin. Mutta tänne asettuminen olisi sama kuin myöntäisi, ettei hänellä ollut muuta elämää, ja sitä hän ei ollut valmis tekemään.

Niinhän hän luuli. Asia mutkistui, kun he palasivat alakertaan ja alkoivat käydä hänen työnkuvaansa läpi.

”Mutta me vähän niin kuin maksamme siitä, että seuraaviin viikkoihin tai kuukausiin sinulla ei ole muuta elämää”, Anders Blomqvist sanoi tiukasti.

Hanna katsoi miestä epäuskoisena. Hän oli juuri saanut tietää, että periaatteessa hän sai asua missä halusi, mutta hänen oletettiin olevan joka arkipäivä valmiina aloittamaan ensimmäinen fysioterapiasessio kello kuusi aamulla. Päivän toinen kuntoutusaika olisi iltaseitsemän jälkeen.

”Jätättekö Hannan ja minut hetkeksi kahdestaan?” pääministeri pyysi. ”Oletin, että työn ehdot olisi selitetty hänelle etukäteen.”

Pontus nousi ääneti ja poistui sivuovesta viereiseen huoneeseen. Anders näytti siltä, että halusi väittää vastaan, mutta lähti sitten häntä koipien välissä. Pian hänen askeleensa kuuluivat yläkertaan vievistä portaista.

He istuivat Ismon uudessa yhdistetyssä työ- ja makuuhuoneessa. Se oli entinen vierashuone, joka oli varustettu sairaalasängyllä ja jonne oli lisäksi kannettu yläkerran työhuoneesta suuri tamminen kirjoituspöytä. Pontus asui viereisessä huoneessa, ja näiden kahden huoneen välissä oli alakerran ainoa jäljellä oleva ovi.

Hanna oli vilkaissut Pontuksen huoneeseen. Se oli selvästi lapsivieraille tarkoitettu tila, jossa oli kerrossänky ja tavallista pienemmät huonekalut. Hanna oli ihmetellyt, miten jättimäinen nuori mies mahtui alapetille.

Ismo huokaisi. ”Olen pahoillani, että olet joutunut keskelle tällaista kaappausdraamaa”, hän sanoi.

”En vain ymmärrä”, Hanna aloitti, mutta mies keskeytti.

”Puhun sinulle nyt ihan suoraan, jotta ymmärrät tilanteeni. Periaatteessa olen sairauslomalla, mutta käytännössä tietenkään en. Jos haluan palata virkaani – ja minä todella haluan ja aion palata mahdollisimman nopeasti – minun on tehtävä täysiä työpäiviä pysyäkseni mukana hallitustyössä.”

Hanna tunsi itsensä typeräksi.

”Olen ollut jo pitkään syrjässä, ja on vain ajan kysymys, milloin oppositio alkaa kysellä, eikö ole jo aika luopua sijaisjärjestelyistä ja nimittää uusi pääministeri. Kaikki tietävät, että jos palaan onnettomuuden jälkeen hallituksen johtoon sankarillisen selviytymisen perikuvana, media ja kansa rakastavat minua niin paljon, että se kantaa seuraaviin vaaleihin saakka. Ainoa ongelma siis on, että paluun on tapahduttava pian. Ja kun palaan, minun on oltava valmis sekä fyysisesti että muuten.”

Ismo rullasi pyörätuolinsa huoneesta ulos ja viittoili Hannaa seuraamaan. Käytävän päässä oli vielä yksi huone, jossa hän ei ollut käynyt.

”Fyysinen puoli on sinun vastuullasi. En aio mennä takaisin pyörätuolissa enkä sellaisena vapisevana ihmisrauniona, jollainen nyt olen, jos yritän seistä tai kävellä edes viiden minuutin ajan.”

Ismo tuli päätyhuoneen ovelle ja päästi hänet ensin sisään. Huone oli suuri varastotila, josta tavarat oli raivattu pinoihin seinustalle. Keskelle lattiaa oli tuotu suuri palaveripöytä ja tuolit.

”Se, että olen muuten valmiina, on sitten oma asiani. Anders istuu kanssani joka päivä useita tunteja käymässä asioita läpi, mutta ainakin kaksi tai kolme kertaa viikossa puolueeni avainhenkilöt, ministerit mukaan luettuina, hyppäävät Helsingissä taksiin ja ajavat tänne eräänlaiseen yksityiseen istuntoon. Käytännössä olen hoitanut pääministerin tehtäviä siitä saakka, kun pääsin sairaalasta. Eikä tämä tilanne saa vaarantua, vaikka aloitan työt sinun kanssasi.”

Ismo vaikeni ja katsoi Hannaa odottavasti.

”Siitä tulee rankkaa”, Hanna sanoi. ”Uskomattoman rankkaa.”

Ismo nyökkäsi. ”Olen varautunut siihen.”

”En tiedä oletko. Joudut opettelemaan kävelyn kokonaan uudestaan. Et ole käyttänyt lihaksiasi pitkään aikaan, ja ne kipeytyvät pahasti – ja vielä pahemmin kipeytyvät tietysti ne paikat, jotka ovat vammautuneet. Sä joudut syömään vahvoja kipulääkkeitä, jotta pystyt ylipäätään jatkamaan kuntoutusta päivästä toiseen.”

Ismo alkoi pyörittää päätään. ”En voi syödä lääkkeitä, jotka sumentavat ajattelukykyä.”

”Siinä tapauksessa kuntoutus etenee hitaammin.”

Ismo pyöritti taas päätään. ”Me pohjalaiset olemme sitkeitä. Kestämme hyvin kipua. Olet varmaan nähnyt Duudsonit?”

”Nyt puhutaan vähän muusta kuin tikkojen heittämisestä mahaan tai perskarvojen polttamisesta sytkärillä”, Hanna kivahti, mutta Ismo vain nauroi.

”Siitä polttamisesta olisin kyllä valmis maksamaan ekstraa.”

Hannan puhelin soi juuri kun hän oli käymässä nukkumaan siiven pienessä makuuhuoneessa. Hän oli ehtinyt jo todeta, että sänky oli erinomainen, että hänen jääkaappinsa oli täynnä aamiaistarvikkeita, että kylpyhuoneessa oli – taivaallista kyllä – amme ja että talossa oli hiirenhiljaista.

Rakennus sijaitsi kaukana yleisistä teistä, ja hänen lisäkseen talossa olivat vain pääministeri ja sairaanhoitaja Pontus. Hanna oli jossakin vaiheessa iltaa herännyt ihmettelemään turvamiesten poissaoloa, mutta Ismo oli selittänyt sopineensa, ettei tarvitse virallisia turvamiehiä nyt kun ei ole virassakaan. Taloa vahdittiin vain ulkopuolelta, mikä oli onneksi aitojen ja porttien ansiosta helppoa.

Talossa ei ollut myöskään kokkia tai kodinhoitajaa. Siivooja kävi kolme kertaa viikossa, ja mitä tuli ruokahuoltoon, sairaanhoitaja oli yllättäen osoittautunut myös taitavaksi kokiksi. Hanna ei ollut edes huomannut, että palaverihuoneeksi muutetussa varastossa oli keittiönurkkaus. Sen ahtaissa tiloissa Pontus kuitenkin oli loihtinut heille ilta-ateriaksi enemmän kuin kelvollista lohikeittoa.

Pääministerin ja hänen hoitajansa välillä vallitsi selvästi leppoisa yhteisymmärrys, vaikkei Pontus paljon puhunut. Molemmat tuntuivat suhtautuvan mutkattomasti esimerkiksi wc-käynteihin, joissa Ismo tarvitsi vielä apua.

Hanna pohti, mistä miehet tunsivat toisensa. Hän oli varovasti kysynyt sitä illallispöydässä, mutta oli saanut vastaukseksi Pontuksen hiljaisuuden ja Ismon välttelevää mutinaa.

Hanna vilkaisi kännykkänsä näyttöä. Soittaja oli Elli. Hän myhäili itsekseen, sillä hän oli pitänyt pestinsä ystäviltä salassa eikä ollut lähettänyt näille edes tekstiviestiä asiasta. Muutenkin he olivat vaihtaneet koko kolmen viikon aikana vain pari lyhyttä viestiä.

”Suomessa jo?” hän vastasi puheluun kysymyksellä.

”Onhan tässä oltu jo monta tuntia. Missä sä olet? Käytiin lentokentältä tullessa soittamassa sun summeria, kun heitettiin taksilla sun naapuriin yks mukava Jukka, johon tutustuttiin matkalla.”

”Mä teidän mukavat Jukat tiedän”, Hanna nauroi. ”Olitko säästänyt sen viimeiseksi yöksi, vai miten se sai armon päästä samaan taksiin?”

”En kuule säästänyt sitä miksikään yöksi. Se oli Paulan hoito.”

”Mitä?” ällistyi Hanna.

”Joo joo. Mä vannon. Kolmeen viikkoon ei ainuttakaan tekstaria tai puhelua Timolle, ja siihen varmasti vaikutti se, että heti ekana iltana se törmäs rannalla tähän Jukkaan.”

”No tuleeko siitä jotain vakavaa?”

”Ei luojan tähden. Jukka on 23 vuotta ja varsinainen elämäntapaintiaani. Matkustelee ympäri maailmaa kymmenen kuukautta vuodesta. Se tuli nytkin vain käymään ja lähtee saman tien Etelä-Amerikkaan.”

”Siis hiljennäpäs nyt vähän vauhtia”, Hanna nauroi. ”Sä väität, että Paulalla oli lomaromanssi 23-vuotiaan travellerin kanssa? Joka – mä oletan – oli pitkätukkainen, pyykkilautavatsainen ja ruskettunut...”

”...ja valkohampainen ja kaikin puolin kaunis kuin mikä. Ja ihan hulluna isoihin naisiin. Se oli ennen Thaikkuihin tuloaan viettänyt kaks kuukautta Samoalla yrittämässä iskeä paikallisia leidejä, mutta ei niitä pohjoismainen vaalea ruipelo kiinnostanut. Se melkein itki onnesta, kun Paula istui sen syliin rantabaarissa ”

Takaa kuului Paulan ääni, ja samassa tämä kaappasi puhelimen itselleen.

”Älä usko tota hullua. En kai mä nyt sen syliin istunut, siitähän olis voinut saada syytteen murhayrityksestä, ja thaimaalaiset vankilat kyllä tiedetään.”

”Okei, et istunut, kaaduit”, oli Ellin vuoro huutaa taustalta.

Hanna nauroi. Oli ihanaa kuulla ystävien äänet.

Elli palasi linjalle. ”Niin mutta missä sä olet? Me ajateltiin, että sä olet mennyt valmiiksi baariin odottamaan, mutta ilmeisesti et, koska taustalla on noin hiljasta.”

”Mä olen Lahdessa”, Hanna vastasi.

”Lahdessa? Mitä hemmettiä sä Lahdessa teet? Kuka sut on kaapannut Suomen Chicagoon?”

”Pääministeri.”

Puhelimessa tuli hiljaista. Hanna ehti jo luulla, että yhteys oli katkennut ja ajatteli alkaa huutaa haloota.

Elli ehti ensin.

”Ei haloo, Hanna on lopullisesti seonnut”, Elli sanoi Paulalle.

Tyttö salakuljetti nallen ja sinisen muovirasian kotiin paitansa alla. Rasian hän pesi keittiössä ja laittoi takaisin kaappiin. Nallen hän vei huoneeseensa ja piilotti sängyn alle.

Aurinko ei paistanut enää niin kuumasti, ja mummo sai päähänsä lähteä kitkemään kasvimaata. Tyttö komennettiin avuksi.

”Kasvattaa luonnetta tehdä edes joskus jotakin, mistä ei tykkää”, mummo sanoi vilkaistuaan tytön nyrpeää ilmettä. ”Nykyajan lapset pääsevät ihan liian helpolla.”

Tyttö ajatteli verijuovia pojan selässä ja putipuhtaaksi nuoltua muovirasiaa, ja hänen teki mieli heittää mummoa multapaakulla päähän.

Kitkeminen oli maailman tylsintä puuhaa, mutta ehkä juuri siksi tyttö sai kasvimaalla ajatuksen. Hän käsitteli porkkanapenkkinsä loppuun ennätysajassa ja pyysi lupaa saada poistua.

Mummo kävi tarkastamassa työn jäljen, ja kun ei löytänyt siitä moitittavaa, antoi vastentahtoisesti tämän mennä.

”Pitäähän lapsen saada leikkiäkin”, äiti kommentoi kastelukannu kädessä.

Sisällä tyttö meni suoraan mummon huoneeseen. Se oli itse asiassa kiellettyä, ja juuri siksi hän meni sinne nyt, kun mummo ja äiti olivat vielä ulkona.

Mummon huone oli täynnä valokuvia. Niitä oli seinillä, pöydillä, piirongin päällä ja pienessä kirjahyllyssä. Osa oli vanhoja ja mustavalkoisia otoksia, joissa vakavat ihmiset tummissa vaatteissa katsoivat suoraan kohti kameraa. Tyttö oli käynyt huoneessa kerran, nopeasti, äidin kanssa, ja silloin äiti oli kertonut, että vanhat kuvat olivat enimmäkseen hääkuvia. Tyttö ei ollut uskonut sitä.

Joukossa oli vain yksi kuva, jonka tyttökin hyväksyi hääkuvaksi. Se oli mummon ja papan vihkikuva, eikä sekään ollut ihan tavallinen. Mummo ja pappa olivat aika vanhoja, eikä mummolla ollut valkoista pukua vaan vaaleansininen jakku, jonka rinnuksessa oli ruusu. Tyttö ei muistanut pappaa, joka oli kuollut, kun hän oli ihan pieni, mutta äidillä oli papasta tämä sama ja muitakin kuvia.

Sitten oli paljon otoksia, jotka olivat vanhempia kuin mummon ja papan hääkuva mutta uudempia kuin mustavalkoiset kuvat. Tyttö katsoi niitä nyt ensimmäisen kerran kunnolla. Monissa kuvissa oli lapsia, ensin yksi vauva, sitten kaksi, sitten kaksi leikki-ikäistä ja kolmas vauva ja lopulta kolme leikki-ikäistä ja neljäs vauva. Joukossa oli studiopotretteja, joiden värit olivat haalistuneet, ja ihan tavallisia kotona otettuja kuvia, joissa lapset istuivat sohvalla tai rappusilla, usein koira välissään.

Mukana oli myös yksi valokuvaamopotretti, jossa samat neljä lasta istuivat keltahaalarisen naisen ympärillä. Nuorin lapsista, pieni tyttö, oli vasta parivuotias, vanhin ehkä hänen ikäisensä. Kaikki kolme vanhempaa lasta olivat poikia.

Tyttö katsoi valokuvan naista pitkään otsa rypyssä ja päätteli sitten, että sen oli oltava mummo. Tämä vain näytti niin nuorelta, nuoremmalta kuin äiti nyt.

Hän oli kerran, ihan pienenä, kysynyt äidiltä, miksi mummo oli aina vihainen. Äiti oli sanonut, ettei mummo ollut vihainen vaan surullinen. Hän kaipasi ensimmäistä perhettään, jonka oli menettänyt, ja välillä hän tuli vieläkin surulliseksi, vaikka oli saanut äidin ja tytön menetetyn perheen tilalle. Tyttö oli yrittänyt kysyä lisää, mutta äiti oli sanonut, että kertoisi kaiken sitten kun tyttö olisi tarpeeksi vanha. Tyttö katsoi kuvaa seinällä ja mietti, milloin hän olisi tarpeeksi vanha.

Sitten hän muisti, miksi oli tullut huoneeseen, ja unohti vanhat valokuvat.

Mummon vaatekaapin pohjalla, mekkojen ja villatakkien alla, oli neliönmallinen metallinen laatikko, joka oli täynnä ompelutarvikkeita. Laatikossa oli neulojen ja lankojen ja virkkuukoukkujen lisäksi valtava määrä erilaisia nappeja, neppareita, hakaneuloja ja vetoketjuja. Hän tiesi laatikosta, koska mummo kaivoi sen esille aina, kun joltakulta irtosi nappi tai sukkaan tuli reikä.

”Etkö sä ikinä heitä mitään pois”, äiti huokaisi joka kerran laatikon nähdessään, mutta mummo vain tuhahti ja kaivoi niin kauan, että löysi laatikosta napin, joka oli täsmälleen samanvärinen ja -mallinen kuin irronnut nappi, tai pätkän lankaa, jota ei erottanut lainkaan sukan väristä.

Tyttö rakasti laatikkoa. Hänestä oli ihana työntää kätensä syvälle ja antaa nappien valua sormiensa välistä. Hän ajatteli, että se tuntui varmasti samalta kuin Roope Ankasta, kun tämä antoi kultarahojen sataa päälleen.

Nyt leikkiin ei ollut aikaa. Tytön oli toimittava nopeasti, ennen kuin mummo ja äiti palaisivat. Häntä harmitti, ettei hän ollut uhrannut sen verran aikaa, että olisi hakenut nallen huoneestaan. Hän ratkaisi asian valitsemalla laatikosta kaksi samanlaista mustaa nappia. Vaihdetaan sitten molemmat silmät.

Sitten hän tutki pitkään vetoketjuja, ennen kuin valitsi niistä kaikkein lyhyimmän. Hän itse asiassa muisti, mistä vetoketju oli peräisin: hänen vanhoista ruskeista samettihousuistaan, jotka hän oli kaksi kesää sitten repinyt piikkilankaan niin pahasti, että mummokaan ei ollut saanut niitä enää kursittua kasaan. Sen sijaan mummo oli tietysti irrottanut niistä nepparit ja taskut ja vetoketjun ja kaiken muun käyttökelpoisen.

Tyttö tunki napit ja vetoketjun taskuunsa ja valitsi mukaansa vielä neulan ja mustaa lankaa. Sitten hän laittoi laatikon takaisin kaappiin täsmälleen samaan paikkaan, mistä oli sen ottanut.

Illalla ruuan jälkeen hän jätti mummon ja äidin katsomaan televisiota ja livahti huoneeseensa. Hän otti nallen sängyn alta ja käänteli sitä käsissään. Se oli tehty ruskeasta teddykankaasta, ja sillä oli vaaleammat käpälät, kuono ja maha. Mahassa oli viilto, aivan kuin joku olisi leikannut sen auki. Tyttö työnsi kätensä nallen sisään ja totesi, että sen ruumis oli tehty yhtenäisestä, tiiviistä massasta, joka ei ollut valunut ulos, vaikka nalleen oli tullut reikä.

Hän otti vetoketjun esiin. Se oli poltellut hänen taskussaan koko iltaruuan ajan, mutta hän oli sanonut itselleen, että alun perin vetoketju oli kuulunut hänelle eikä mummolle.

Vetoketju oli aavistuksen liian pitkä. Tyttö tiesi, ettei sitä voinut katkaista, koska muuten se ei toimisi enää. Sen sijaan hän otti sakset ja pyysi nallelta anteeksi niin kauniisti kuin osasi, ennen kuin leikkasi mahan reikää vähän pidemmäksi. Sitten hän asetti vetoketjun paikalleen, laittoi langan neulaan ja ompeli vetoketjun mahaan niin kauniisti kuin osasi.

Toinen reuna oli helppo mutta toinen vaikea, koska hän ei päässyt enää ompelemaan nurjalta puolelta. Tikeistä ei tullut niin hienoja kuin hän olisi halunnut, mutta hän päätti olla välittämättä siitä. Hän avasi vetoketjun ja sulki sen uudestaan. Se toimi hienosti. Nallen mahassa oli nyt pikkuruinen tasku.

Seuraavaksi tyttö ompeli nallelle uudet silmät. Hänen valitsemansa napit olivat vähän suuremmat ja mustemmat kuin ainoa jäljellä oleva silmä, mutta ne sopivat kuitenkin nallelle hyvin. Hän ajatteli, että nalle näkisi operaation jälkeen paremmin, kun sillä olisi kaksi suurta silmää yhden pienen sijasta.

Saatuaan työnsä valmiiksi tyttö laittoi nallen nojaamaan pöytälamppua vasten ja otti esiin piirustusvälineensä ja paperin. Hän piirsi kuvaan itsensä, äidin ja mummon ja kirjoitti niiden päälle, kuka kukin on. Hän piirsi mummon talon. Hän piirsi korren täynnä mansikoita ja yhden oikein suuren mansikan. Lopuksi hän piirsi pojan sellaisena kuin oli nähnyt tämän ensimmäisen kerran.

Kuvan alle hän kirjoitti tikkukirjaimin oman nimensä ja ikänsä, 6 vuotta. Ihan alimmaiseksi hän kirjoitti: Mikä sinun nimesi on? Hän taittoi paperin moneen kertaan ja työnsi sen nallen sisään. Sitten hän sulki vetoketjun.

Aikaisin seuraavana aamuna hän laittoi edellisiltana leivottuja pullia muovirasiaan. Hän laittoi rasian ja nallen muovipussiin, juoksi siniselle talolle ja työnsi pussin kivenkoloon.

Hän katsoi hetken ympärilleen sydän pamppaillen, mutta ei nähnyt muita kuin koiran, joka katseli häntä tarkkaan koppinsa luota. Se oli ilmeisesti päättänyt, ettei tyttöä kannattanut haukkua. Hän otti muovipussin vielä esiin, otti rasiasta yhden pullan ja piilotti pussin uudelleen. Hän hiipi muutaman askeleen lähemmäs, katsoi vielä kerran ympärilleen ja viskasi pullan niin lähelle koiraa kuin jaksoi. Koira laukkasi juoksunarunsa päähän ja äärimmilleen kurkottamalla se yletti juuri ja juuri hampaillaan pullaan. Saatuaan siitä kunnon otteen se hotkaisi pullan nopeasti. Se jäi katsomaan tyttöä odottavasti.

Tyttö levitti pahoitellen käsiään. Sitten hän kääntyi omasta rohkeudestaan pelästyneenä ja juoksi saman tien kotiin saakka.

Ensimmäisenä yönään Lahdessa Hanna näki painajaista. Se ei oikeastaan ollut yllätys. Niin kauan kuin hän muisti, hänellä oli ollut tapana nähdä pahaa unta ensimmäisenä yönä oudossa paikassa.

Painajainen ei ollut sellainen, josta olisi herännyt huutaen ja huitoen, pikemminkin se oli unessa hiljaa hiipivää pimeyden, toivottomuuden ja periksi antamisen tunnetta, jonka jäljiltä havahtui väsyneempänä kuin oli ollut nukkumaan mennessä.

Hanna oli kerran kuvaillut äidilleen, että hänestä tuntui kuin hän olisi maannut keskellä yötä lumihangessa pystymättä liikkumaan. Painajaisensa keskellä hän oli varma, että jos hän vajoaisi sikeämpään uneen, hän ei heräisi koskaan. Pelottavinta oli, että ajatus tuntui myös houkuttelevalta.

Äiti oli mennyt oudon näköiseksi ja ehdottanut psykiatrilla käyntiä, mutta Hanna ei ollut saanut sitä aikaiseksi. Eikä painajainen sitä paitsi vaivannut usein.

Tilanne oli joka tapauksessa sellainen, että kun Hannan kello soi pääministerin kotona aamulla viideltä, hän avasi silmänsä rättiväsyneenä.

Huoneessa oli valoisaa. Hän nukkui aina valot päällä. Se liittyi tietysti painajaiseen, vaikka silloin kun se oli tullakseen, valo ei sitä estänyt. Hanna kuitenkin aavisti, että uni olisi hänen vieraanaan paljon useammin, jos hän nukkuisi pimeässä. Tai ainakaan hän ei ollut valmis testaamaan asiaa.

Hanna raahusti keittiöön, laittoi kahvin tippumaan ja jatkoi kylpyhuoneeseen. Kymmenen minuutin kuuma suihku paransi oloa. Hän ei voinut ymmärtää ihmisiä, jotka käyttivät kylmää suihkua herätäkseen. Kuuma vesi toimi paljon paremmin ja jätti iholle mukavan kihelmöivän tunteen.

Hanna joi ensimmäisen mukillisen kahvia pyyhkeeseen kietoutuneena ennen kuin meni pukemaan ylleen Cortexin työasun. Hän teki pari voileipää, joi lasillisen ananastuoremehua ja vielä kaksi kuppia kahvia.

Sen jälkeen hän arveli olevansa valmis kohtaamaan ensimmäisen työpäivän pääministerin henkilökohtaisena fysioterapeuttina.

Ismo odotti jo häntä kuntosalilla, kun hän pääsi alakertaan. Mies katsoi häntä innokkaana.

”Mistä aloitetaan?” tämä kysyi.

He aloittivat kävelytelineellä. Se oli rollaattoria muistuttava laite mutta korkeampi ja kevyempi, niin että sitä työntävä pystyi kävelemään pystyasennossa. Hanna käytti ensimmäisen tunnin arvioimalla Ismon lihasten kuntoa ja liikeratojen puutteita. Tulokset olivat suurin piirtein sellaisia kuin hän odottikin. Vammat olivat olleet massiivisia, ja kuntoutuksesta tulisi pitkä ja raskas.

Mies hikoili ja vapisi jo kymmenen minuutin jälkeen, mutta Hanna pakotti hänet ottamaan askeleen toisensa jälkeen ja korjasi samalla hänen jalkojensa asentoa.

”Nosta jalka vähän korkeammalle. Noin. Ja työnnä eteenpäin. Suorana eteenpäin, älä taita lonkasta, vaikka reiteen sattuukin.

”Joka paikkaan sattuu”, oikaisi Ismo kylmä hiki otsallaan.

Hänen ennestäänkin kalpeat kasvonsa olivat muuttuneet melkein harmaiksi. Viimeiset viisitoista minuuttia hän kiroili.

Lopulta Hanna armahti miehen ja auttoi tämän takaisin pyörätuoliin. Ismo oli nojannut telineeseen niin lujaa, että hänen kätensäkin vapisivat holtittomasti. Hän katsoi niitä kuin ihmetellen, kenelle moiset lihakimpaleet kuuluivat. Sitten hän nosti katseensa Hannaan.

”Jos sä et olisi niin hemmetin mukava, lähettäisin jo tämän kerran perusteella palkkamurhaajat perääsi”, Ismo tokaisi.

”Ja jos sä alat ryppyillä, mä nauhoitan kiroiluasi ja pistän sen suorana ulos Radio Suomen uutislähetyksessä. Voit olla varma, että yksikään kirkossa käyvä suomalainen ei äänestäisi sua sen jälkeen.”

Ismo nauroi väsymyksestään huolimatta. Samassa Pontus ilmestyi huoneeseen kuin kutsun kuultuaan ja tarttui pyörätuolin kahvoihin. ”Suihkuun”, poika totesi ykskantaan ja lähti työntämään Ismoa kohti pesuhuonetta. ”Kyllä kiitos”, sanoi mies yhtä lyhyesti.

Hannakin oli hionnut työasunsa läpimäräksi ja lähti yläkertaan.

Päiviin muodostui nopeasti rutiini. Aamusessiossa keskityttiin joka toinen päivä kävelyharjoituksiin ja joka toinen päivä lempeämpään vesijumppaan. Illalla tehtiin vuorotellen venytyksiä, kävelyä ja vesijumppaa.

Pari ensimmäistä viikkoa kului nopeasti. Hanna ajoi ensimmäisenä viikonloppuvapaanaan Helsinkiin mutta oli niin poikki, että nukkui melkein koko lauantain. Sunnuntaina hän käväisi nopealla kahvikupillisella Ellin kanssa. Amatsoneillakin oli kiirettä suuren meikkilanseerauksen kanssa.

Toisena viikonloppuna Hanna matkusti suoraan Lahdesta Cortexin virkistysretkelle Vierumäen urheiluopistolle. Kaikki kihisivät innosta kuulla, miten hänellä meni kuuluisan asiakkaan kanssa, mutta Hanna ei puhua pukahtanut. Leilalle hän kertoi kahden kesken, että kaikki sujui hyvin.

Viikonlopun suurimmaksi uutiseksi osoittautuikin Leilan ilmoitus, että hän oli edellisenä päivänä jättänyt avioerohakemuksen.

Niin kuin oli arvannutkin, Hanna näki Ismosta nopeasti, ettei tämä vakuutteluistaan huolimatta ollut varautunut terapian rankkuuteen. Ensimmäisen viikon mies kävi tahtojen taistelua Pontusta vastaan, joka halusi lisätä kipulääkitystä huomattavasti. Sitten hän tajusi, että Hanna oli ollut oikeassa: kuntoutuksessa ei tapahtuisi edistystä, jos hän ei pystyisi kivultaan tekemään harjoituksia.

Pontukselta ja Ismolta kesti hetki löytää lääkitykseen sopiva taso. Kipulääkkeet aiheuttivat aluksi väsymystä ja pahoinvointia, mutta kuvotus saatiin kuriin toisella lääkkeellä. Sen jälkeen kuntoutus alkoi sujua paremmin. Ismo sai uutta virtaa varsinkin, kun oli kävellyt tukensa kanssa ensimmäisen kerran kuntosalista makuuhuoneeseen.

Periaatteessa ei tietenkään ollut mitään väliä, missä Ismo hitaat ja vapisevat askeleensa otti, kuntosali olisi käynyt siihen tarkoitukseen aivan hyvin. Mutta Hanna päätti hyödyntää sitä, että oli asiakkaansa kotona eikä kasvottomassa laitoksessa.

”Sä taisit unohtaa vesipullosi makuuhuoneeseen”, hän sanoi eräänä päivänä toisen viikon aluksi.

”Hmph”, Ismo murahti seuraavaan askeleeseen keskittyen.

”Eiköhän käydä hakemassa.”

Ismo katsoi häntä yllättyneenä, mutta Hannan ilmeen nähdessään hän alkoi hymyillä leveästi koko hikisellä naamallaan.

”Enpä muista, koska olisin ollut näin iloinen, kun nainen kutsuu minut makuuhuoneeseen”,

Ismo sanoi ja käänsi kävelytelineensä hitaasti kohti oviaukkoa ja makuuhuonetta. Sitten hän pysähtyi katsomaan. ”Ainoa ongelma tässä on, että tuo saamarin huone on Saharan autiomaan toisella laidalla.”

Sinne he kuitenkin päätyivät, pikkuhiljaa ja askel kerrallaan. Perille päästyään Ismolla oli kyyneleitä silmissään. Puoliksi liikutuksen, puoliksi väsymyksen kyyneleitä, arveli Hanna.

Jo kolmannella viikolla Ismo teki ehdotuksen. ”Keskiviikkona talo on yleensä täynnä väkeä. Ehdotan, että jätämme siltä päivältä aamuharjoitukset väliin.”

Erilaista poliittista väkeä juoksi talossa lähes joka päivä perjantaita lukuun ottamatta. Silloin Ismo kävi yleensä asioita läpi kahdestaan Andersin kanssa, ja joskus hän saattoi antaa avustajalleenkin vapaapäivän, jos viikko oli ollut harvinaisen hiljainen.

Hanna nyökkäsi. Aikataulu sopi hänelle hyvin. Se antoi mahdollisuuden ajaa tiistai-iltana Helsinkiin ja hoitaa siellä asioita keskiviikkona päivällä, ennen paluuta illaksi Lahteen.

”Mutta ei siinä vielä kaikki”, Ismo lisäsi varovasti. ”Haluan lisätä yhden session perjantaihin, ja ottaa yhden terapiakerran ohjelmaan myös lauantaiaamuna tai aamupäivällä. Tuntuu turhauttavalta olla koko viikonloppu tekemättä mitään. Maanantaiaamuna paikat on aivan jumissa.”

Hanna kuunteli otsa rypyssä.

”Ymmärrän, että se rajoittaa viikonloppujasi radikaalisti. Korvaamme sen tietysti.”

Hanna mietti hetken, mistä joutuisi luopumaan. Perjantain baari-illoista Ellin ja Paulan kanssa, eipä juuri muusta. Hän viihtyi pääministerin talossa ja piti asunnostaan, eikä pesti kuitenkaan kestäisi ikuisesti. Itse asiassa Ismon ehdottama lisäpäivä olisi tehokas ja voisi lyhentää kuntoutuksen kokonaiskestoa yllättävän paljon. Mies oli oikeassa: maanantaiaamuisin tuntui aina, että viikonlopun aikana oli tullut kohtuuttomasti takapakkia.

”Hyvä on”, Hanna sanoi lopulta.

Jo samana iltana Anders toi hänelle allekirjoitettavaksi uuden sopimuksen. Hanna vihelsi hiljaa nähdessään, miten paljon palkka oli kasvanut. Kun otti huomioon, että hän asui ja söi talossa ilmaiseksi, hänelle alkoi kertyä pääministerikeikasta varsin sievoinen summa säästöön. Ehkä oman asunnon pesämunaksi, hän ajatteli itsekseen kirjoittaessaan nimensä sopimukseen Andersin ojentamalla kultaisella kynällä.

Illat Jalkarannassa alkoivat myös muistuttaa toisiaan. Hanna lakkasi nopeasti vetäytymästä illallisen jälkeen omaan siipeensä ja jäi sen sijaan Ismon huoneeseen katselemaan telkkaria Ismon ja Pontuksen kanssa. Jos televisiosta ei tullut mitään kiinnostavaa, he pelasivat korttia tai vain juttelivat. Jutteluun Pontus ei tosin juurikaan osallistunut.

Hanna oppi pikkuhiljaa, että Ismo oli loistavaa seuraa. Mies oli hauska ja älykäs ja tiesi ihmeellisen paljon asioista – siis kaikista asioista maan ja taivaan välillä, ei pelkästään politiikasta. Hän tunsi uusimmat muotitrendit, bändit ja Salattujen elämien hahmot paremmin kuin Hanna. Salkkarit oli tosin kuulemma hallussa vain siksi, että Ismo oli toipilasaikana jäänyt sarjaan koukkuun.

Heitä yhdisti myös rakkaus historiaan, ja kun Ismo oli tajunnut sen, hän oli lähettänyt Hannan yläkerran yhdistettyyn työhuoneeseen ja kirjastoon, joka pursui kiinnostavia elämäkertoja. Hanna ei tosin ollut vielä päässyt niihin käsiksi, sillä hän oli löytänyt kirjastosta jotain vielä parempaa ja yllättävämpää: komeimman sarjakuvakokoelman, jonka oli ikinä nähnyt. Hän oli jo lukenut läpi kaikki Tintit, ja seuraavaksi vuoroaan odottivat Lucky Luket, Corto Malteset ja juhlapainokset Carl Barksin Aku Ankan parhaista.

”Joko se on yrittänyt iskeä sua?” Elli kysyi puhelimessa Hannan kolmannen viikon loppupuolella.

”Höpö höpö”, Hanna kuittasi ärtyneenä. ”Meillä on hyvä asiakassuhde ja alkava ystävyyssuhde, eikä kumpikaan varmasti ajattele eikä kaipaa mitään muuta.”

”Just joo”, Elli kiusasi, mutta antoi asian olla. ”Tulethan sä viikonloppuna sinne puhelinoperaattorin bileisiin?”

”Ai suojelusenkelibileisiin”, Hanna nauroi. ”Mä en jättäisi niitä väliin mistään hinnasta.”

Ellin ja Paulan Shakespearessa kehittämä bileidea oli oikeasti toteutumassa. Amatsonit oli kolunnut kaikki kaupungin mallitoimistot saadakseen kasaan tarvittavan määrän suojelusenkeleitä. Jos se oli ollut vaikeaa, vielä vaikeampaa oli kuulemma ollut löytää kaikille enkeleille siivet.

Hanna odotti ystäviensä tapaamista kovasti siksikin, että he olivat pahasti jäljessä toistensa kuulumisista. Kaikki kolme olivat tehneet töitä niin kiivaasti, että juoruaminen oli jäänyt vähemmälle kuin kertaakaan koko sinä aikana, kun he olivat tunteneet toisensa.

Elli väitti jopa, ettei oikeastaan tiennyt, mitä Paulalle kuului, mutta Hanna aisti ystävänsä äänestä, ettei tämä puhunut totta. Kun hän kovisteli Elliä, tämä vain huokaisi ja totesi, että oli parempi puhua asioista kasvotusten. Siihen Hannan oli tyytyminen. Se oli yksi syy, miksi hän ei malttanut odottaa tulevaa viikonloppua.

Osa 1/10

Osa 2/10

Osa 3/10

Osa 4/10

Osa 5/10

Osa 6/10

Osa 7/10

Osa 8/10

Osa 9/10

Osa 10/10

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.