Osa 4/10

Muutokset alkoivat nopeammin ja järisyttävämmin kuin hän olisi ikinä voinut uskoa.

Tammikuun puolivälissä, muutamaa päivää ennen kuin Elli ja Paula palasivat Thaimaasta, Hanna käveli Cortexiin. Heti kun hissin ovet aukenivat, Minna viittoili hänelle aulan tiskin takaa.

”Leila haluaa tavata sut.”

Leila Simonen oli Cortexin pääomistaja ja perustaja. Kerrostalon kellarista alkaneesta pikkufirmasta oli kasvanut yksi maan menestyvimpiä alan yrityksiä, joka oli levinnyt jo kuuteen kaupunkiin. Hanna ei ollut työhaastattelunsa jälkeen nähnyt Leilaa kuin muutaman kerran. Tämä ei enää tehnyt fysioterapeutin töitä, vaikka olikin alun perin saanut alan koulutuksen. Nyt bisneksen pyörittäminen vei suurimman osan aikaa, ja Leila hoiti asioita etupäässä kotitoimistossaan Kulosaaren-huvilassa.

Hanna kaivoi kalenterinsa esiin.

”Mulla on aika täyttä tänään. Onko se täällä paikalla? Mä voisin yrittää puristaa vartin jostain asiakkaiden välistä.”

Minna katsoi häntä kuin hän olisi idiootti. ”Se soitti eilen ja käski raivata sulle tunnin aikaa tänään aamupäivällä. Sulla on nyt eka asiakas, ja sen jälkeen mä hommasin sulle peruutuksen.”

”Hommasit mulle peruutuksen”, Hanna kimpaantui.

”Leila olisi voinut ilmoittaa mulle, että haluaa tavata ja hommata mulle peruutuksia, niin mä olisin voinut itse katsoa, ketä mun asiakkaista voi ruveta heittelemään tällaisen syyn takia.”

Minna katsoi hänen taakseen ja nopeasti papereihinsa posket punaisina. Voi ei, Hanna ehti ajatella. Samassa hän jo haistoi Leilan kalliin hajuveden tuoksun ja kääntyi tervehtimään nolona.

”Voit Hanna luottaa siihen, että Cortexissa ei ’ruveta heittelemään’ ainuttakaan asiakasta ilman kunnon syytä”, Leila aloitti jokseenkin jäätävään sävyyn. Sitten hän hymyili ystävällisesti ja ojensi kätensä tervehdykseen.

”Mutta kun kuulet, mistä on kyse, olet varmasti samaa mieltä siitä, että pienet aikataulujärjestelyt olivat paikallaan. Tavataan toimistossani kymmeneltä.”

Leila jatkoi matkaansa moitteettomassa kampauksessaan, housupuvussaan ja ballerinoissaan. Hän oli julkisestikin kuuluisa siitä, ettei koskaan käyttänyt korkokenkiä, ei edes Linnan juhlissa, jonne hänet kutsuttiin joka vuosi poliitikkomiehensä siivellä. Yksi lehdistön mielipuuhia olikin kytätä, millaiset matalakantaiset juhlakengät rouva Simonen oli tällä kertaa valinnut. Stylistit ja muotitoimittajat kauhistelivat, mutta Leila oli järkähtämätön. ”Miksi kiduttaisin jalkojani?” hän kysyi toimittajilta joka vuosi.

Hanna teki parhaansa keskittyäkseen päivän ensimmäiseen asiakkaaseensa, neurologisesta sairaudesta kuntoutuvaan keski-ikäiseen naiseen, joka oli tullut viikoittaiseen allasjumppaansa. Mutta hän ei voinut estää ajatuksiaan harhailemasta Leilan huoneessa odottavaan tapaamiseen. Mistä oikein oli kysymys?

Allasjumpan jälkeen hän meni suihkuun ja mietti sitten pitkään, mitä pukisi ylleen: siviilit vai työasun. Lopulta hän tuhahti omalle päättämättömyydelleen ja veti päälleen vaaleansinisen työasunsa.

Leilan huoneen ovi oli kiinni. Hanna vilkaisi kelloaan: viittä vaille. Hän päätti odottaa pari minuuttia, ennen kuin koputtaisi. Sisältä kuului epäselvää puhetta, ja Hanna hillitsi halunsa painaa korvansa ovea vasten. Se olikin onni, sillä sekuntia myöhemmin Leila pisti päänsä ulos.

”Ai siinähän sinä jo oletkin, tule sisään.”

Kun Hanna astui huoneeseen, häntä tervehtimään nousi arviolta 35-vuotias vaalea mies, jolla oli täydellisesti istuva puvuntakki ja viivasuorat prässit housuissa. Mies näytti tutulta, mutta ennen kuin Hanna ehti edes miettiä, missä oli nähnyt hänet – tai ennen kuin mies ehti esitellä itseään – Leila otti ohjat käsiinsä.

”Hanna, tässä on Anders Blomqvist, pääministerin erityisavustaja. Ja Anders, tässä on Hanna Selin. Hän on se, josta keskustelimme.”

”Hauska tavata.” Mies puristi hänen kättään tiukasti ja katsoi silmiin.

”Samoin”, Hanna vastasi.

Kyllä hän olisi tietysti Blomqvistin tunnistanut, jos vain olisi saanut hetken miettiä. Heti pääministerin onnettomuuden jälkeen mies oli usein ollut lehdissä ja tv-uutisissa kommentoimassa Ismo Majurin tilaa.

”Miten pääministeri voi?” Hanna tiedusteli. Hän oli oikeasti utelias. Alun mediaryöpyn jälkeen uutiset Majurin kunnosta olivat tyrehtyneet kuivaksi puroksi. Aina välillä lehdet tyytyivät vain toteamaan, että sairausloma jatkuisi ”toistaiseksi”.

”Kiitos kysymästä, hän on toipunut hyvin ja odottaa innoissaan paluuta työhön”, Anders Blomqvist vastasi.

Hannalle tuli sellainen olo, että mies toisti automaattipilotilla lauseen, jota oli tottunut hokemaan viikkojen ajan.

”Pääministerin toipuminen on todellakin edennyt siihen pisteeseen, että hänen on aika aloittaa täysimittainen kuntoutus”, Leila keskeytti. ”Ismo on mieheni ja minun henkilökohtainen ystävä, ja osin siitä syystä hän on valinnut Cortexin hoitamaan kuntoutusjakson. Ja koska sinä, Hanna, olet kokenein tämäntyyppisten vammojen hoidossa, olemme valinneet sinut pääministerin henkilökohtaiseksi fysioterapeutiksi.”

Hanna katsoi Leilaa ja Andersia vuorotellen ja nyökytteli hitaasti. Vaikka uutinen oli iso, hänestä tuntui, ettei tässä ollut vielä kaikki. Anders katsoi häntä taas tiukasti silmiin.

”Leila suositteli sinua senkin vuoksi, että hänen mukaansa sinuun voi luottaa sataprosenttisesti. Ymmärrät varmaan, että pääministeri ei ole tavallinen potilas. Julkisuuden osoittama kiinnostus tarkoittaa, että kaiken on tapahduttava ehdottoman luottamuksellisesti. Pääministerin tilasta tiedottaminen on ollut ja sen pitää edelleen olla tiukasti ennalta sovituissa käsissä.”

Hanna vastasi miehen katseeseen.

”Ensinnäkin meillä puhutaan asiakkaista eikä potilaista. Toiseksi ehdoton luottamus meidän ja asiakkaiden välillä on itsestään selvää. Sen puolesta olisitte täysin huoletta voinut valita kenet tahansa Cortexin työntekijöistä tähän tehtävään.”

”Mutta me valitsimme sinut”, Leila keskeytti terävästi. ”Ismo oli itse mukana tekemässä valintaa. Me esittelimme hänelle vaihtoehdot, ja hän päätyi sinuun.”

Hanna yllättyi. Hänen teki mieli kysyä, millaisia tietoja pääministerille oli välitetty ja miksi tämä oli muka niiden perusteella päätynyt juuri häneen. Mutta hän katsoi parhaaksi antaa asian nyt olla, ettei olisi vaikuttanut kinastelevalta pikkutytöltä. Sen sijaan hän valitsi ammattimaisen otteen.

”Voitaisiinko kerrata, millaisia vammoja pääministeri sai? Uutisoinnista on kauan, enkä tietysti silloin kiinnittänyt asiaan erityistä huomiota”, hän sanoi.

Leila vastasi tälläkin kertaa. ”Ismon lanneranka murtui, ja hänen toiseen reiteensä tuli avomurtuma. Lisäksi hän sai pahan aivotärähdyksen ja oli ensimmäiset päivät onnettomuuden jälkeen tajuttomana.”

”Miten lannerangan vamma hoidettiin? Oletan että transpedikulaarisella fiksaatiolla.”

”Kyllä”, vastasi puolestaan Anders. ”Hänelle tehtiin leikkaus, jossa hänen selkäänsä laitettiin ruuvit ja tukitangot.”

”Ja reisiluun murtuma hoidettiin ydinnaulauksella, ei kipsaamalla?”

”Kyllä”, Anders vastasi taas. Hän katsoi Hannaa uudenlaista kunnioitusta silmissään.

”Onnettomuudesta ja leikkauksesta on aika vähän aikaa”, Hanna ajatteli ääneen.

”Ismo halusi mahdollisimman pian sairaalasta kotiin toipumaan. Siellä on myös helpompaa pitää lehdistö aisoissa”, Leila selitti.

Hanna mietti hetken. ”Kuten Leila sanoi, mulla on kokemusta tämäntyyppisten vammojen kuntouttamisesta. Ei kai tässä ole mitään syytä, miksi mä en voisi ottaa pääministeriä asiakkaaksi.”

Leila ja Anders vilkaisivat toisiaan nopeasti. Hanna katsoi heitä epäluuloisena. Oli näköjään edelleen jotain, mitä hänelle ei ollut kerrottu.

”Tämä työtehtävä on hieman poikkeuksellinen useistakin syistä, mutta varsinkin sen takia, että pääministeriä ei kuntouteta täällä Cortexin tiloissa vaan hänen kotonaan Lahdessa”, sanoi Leila lopulta.

”Mitä?” Hanna puuskahti. ”Asianmukaiset tilat ja laitteet ovat ensiarvoisen tärkeitä kuntoutuksessa. Ei tällaista työtä voi tehdä kenenkään yksityisasunnossa, kyllä sinä sen tiedät.”

”Valitettavasti ei ole muuta vaihtoehtoa. Haluamme pitää Ismon hoidon yksityisenä. Lisäksi häntä ei voi kuljetella Helsingin ja Lahden väliä, eikä Cortexilla ole vielä Lahdessa toimipistettä”, sanoi Anders nopeasti.

”Ismolla on jo valmiiksi kotonaan hyvät kuntosalitilat, jotka varustetaan nyt kaikilla tarvittavilla laitteilla”, Leila sanoi.

”Entä...”, Hanna aloitti, mutta Leila keskeytti hänet taas.

”Tiedän mitä ajattelet. Ismolla on kotonaan myös uima-allas, joka hänen sairaalassaoloaikanaan on jo käyty remontoimassa fysikaaliseen hoitotyöhön sopivaksi.”

Varmaan Ismo Majurin kotiin hoituisi parissa päivässä myös laskettelurinne, jos kuntoutuksessa sattuisi sellaista tarvitsemaan, Hanna ajatteli. Ääneen hän tyytyi toteamaan:

”Ja mun pitää siis kulkea Lahden ja Helsingin väliä ainakin kaksi kertaa viikossa?”

Leila ja Anders vilkuilivat taas toisiaan. Ei voi olla totta. Mitä nyt vielä?

”Ismon toiveena on erittäin intensiivinen ja mahdollisimman nopea kuntoutumisjakso. Hoidon pitää olla päivittäistä viikonloppuja lukuun ottamatta”, Leila sanoi.

”Sinulla on pääministerin talon yhteydessä pieni asunto keittiöineen omalla sisäänkäynnillä. On ehdottomasti helpointa, että vietät viikot Lahdessa. Samalla pystyt konsultoimaan pääministerille palkattua sairaanhoitajaa niistä oireista, jotka syntyvät fysio¬terapian vuoksi”, Anders jatkoi.

”Sinä tiedät, millaisia kipuja tuollaisesta tehokuntoutuksesta voi syntyä ja miten niitä helpotetaan”, Leila päätti lauseen.

Hanna tuijotti kaksikkoa suu ammollaan. Ehdottivatko nämä tosissaan, että hän muuttaisi epämääräiseksi ajaksi Lahteen pääministerin nurkkiin?

”Saat tästä kaikesta tietysti asianmukaisen korvauksen”, Leila sanoi.

”Me maksamme tavallisen palkkasi päälle tuntuvasti ekstraa”, lisäsi Anders.
”Kuinka tuntuvasti?” Hanna kuuli kysyvänsä.

Summan kuullessaan hän istahti alas Leilan työtuoliin ja veti syvään henkeä. Voi hemmetti. Lahti kutsui.

Kun tyttö parin päivän kuluttua uskalsi palata piilopaikkaansa, hän löysi sieltä viestin. Tai kaipa se oli enemmän lahja kuin viesti, mutta tyttö halusi ajatella sitä myös viestinä. Kivenkoloon puoliksi piiloon oli työnnetty Valintatalon muovikassi, jonka sisällä – sateensuojassa, tyttö tajusi – oli viisi Asterix-albumia ja pussillinen Fazerin parhaita. Karkit olivat niin vanhoja, että ne olivat muuttuneet kivikoviksi. Tyttö tiesi, että poika oli säilyttänyt karkkeja kauan piilossa, säästänyt niitä jotakin aivan erikoista tapahtumaa tai tarkoitusta varten. Hän oli ehkä välillä käynyt katselemassa pussia, ehkä jopa silittänyt sitä sormillaan, mutta ei ollut kertaakaan avannut sitä.

Tyttö muisteli, miten laiha poika oli ollut, kun hän oli nähnyt tämän viimeksi, ja miten ahnaasti tämä oli syönyt tumman naisen antamat voileivät. Hän ymmärsi, miten valtava asia oli, että poika oli antanut karkit hänelle.

Sinä päivänä hän ei nähnyt poikaa. Pihalla oli muutenkin tavallista hiljaisempaa. Vasta kun hän oli lähdössä pois, ovi avautui ja vieras mies astui rappusille kahvimuki kädessään, väsyneen ja pahantuulisen näköisenä. Mies kiroili koiralle, vaikka se oli kerrankin hiljaa, ja joi kahvinsa kahdella kulauksella. Sitten hän paukautti ovea pari kertaa nyrkillään, ja melkein heti tumma nainen ilmaantui rappusille kahvipannu mukanaan. Nainen kaatoi mukin uudelleen täyteen ja palasi sisään. Hänkin näytti sairaalta ja juuri heränneeltä. Vieras mies otti kulauksen, kaivoi sitten housujensa takataskusta yhden niistä pimeistä pulloista ja kaatoi kirkasta nestettä kahviin. Tyttö odotti, että mies meni takaisin sisään, ja lähti sitten kotiin.

Mummo oli tehnyt valtavat määrät pannukakkua. Mummo teki aina paljon ruokaa, sillä se oli aikoinaan tottunut kokkaamaan suurelle joukolle ihmisiä. Nyt ei ollut muita kuin äiti ja hän, ja suurimman osan aikaa mummo oli yksin. Tyttö söi vain kaksi palaa pannaria, mutta äiti ja mummo eivät onneksi kiinnittäneet siihen huomiota. Yleensä hän söi ainakin kuusi palaa.

Aikaisin aamulla, kun muut vielä nukkuivat, tyttö hiipi keittiöön. Hän kaivoi mummon tiskipöydän kaapista vaaleansinisen muovirasian ja pakkasi loput pannukakut siihen. Päälle hän latoi sokeria ja monta lusikallista mummon mansikkahilloa. Astia tuli niin täyteen, että kansi ei meinannut mahtua kiinni.

Äiti oli luvannut jo kauan sitten, että tänään he lähtisivät lähikaupunkiin ostamaan hänelle vaatteita koulua varten. Tyttö oli vasta kuuden, mutta hän oli keväällä käynyt testeissä koululla ja siellä oli sanottu, että hän oli tarpeeksi kypsä aloittaakseen ensimmäisen luokan. Häntä pelotti vähän, mutta enimmäkseen hän odotti koulun alkua innoissaan. Siksi hän oli odottanut myös reissua kaupunkiin. Mutta nyt hän ei olisi halunnut lähteä.

Hän tiesi kuitenkin, että äidin päätä ei käännettäisi. Niinpä hän jätti vaaleansinisen rasian samaan kivenkoloon, josta oli edellisenä päivänä löytänyt muovikassin.

Kun tyttö palasi takaisin kotiin, äiti ja mummo olivat juuri heränneet. ”Missäs sinä olet hyppinyt tähän aikaan aamusta?” äiti kysyi. Äiti veti keittiön pöydän ääressä maskaraa silmiinsä. Mummo keitti pannukahvia ja vahti, ettei se kiehu yli.

”Ongella”, vastasi tyttö nopeasti.

”Sinulla ei ole mitään asiaa rantaan yksin”, mummo kivahti.

”Mä olin tosi varovainen. En edes menny laiturille, ongin vaan rannalta.”

Äiti sai silmänsä valmiiksi ja meni jääkaapille nostamaan aamiaistarpeita pöytään. Hän ehti ottaa kaapista maitokannun, voiastian ja juuston, ennen kuin jäi otsa rypyssä tuijottamaan tyhjää keskihyllyä.

”Eikö sitä pannukakkua jäänyt eilen?” äiti ihmetteli.

”Ajattelin, että olisi syöty se loppu nyt aamiaiseksi. Ei olisi heti tarvinnut kaupungissa mennä ostamaan ruokaa.”

Mummo kääntyi hellan äärestä katsomaan. ”Jäihän sitä vaikka kuinka paljon.”

”Ei täällä ole mitään.”

Mummo kurotti kaulaansa. ”Lautanen näkyy olevan likaisena tiskialtaassa.”

Molemmat kääntyivät katsomaan tyttöä.

”Mä söin sen”, hän sanoi nopeasti. ”Mä otin eilen aika vähän. Mulla oli kamala nälkä.”

”Söit sen kaiken?” mummo sanoi epäuskoisesti.

”Niin. Tai en. Mä en löytänyt matoja, niin mä pyörittelin osasta pannaria sellaisia palleroita ja laitoin niitä koukkuun.”

Äiti ja mummo jatkoivat tuijottamistaan. Tyttö hätääntyi.

”Mutta ne irtosi aina heti, kun mä heitin ongen veteen. Kun ne oli niin pehmeitä. Niitä ei saanut kunnolla kiinni. Ja sen takia se meni kaikki. Se pannari.”

Aikuiset katsoivat häntä vielä hetken. Sitten mummo päästi pienen kirouksen, kun kahvi kiehui yli, ja äiti kohautti olkapäitään.

”Lähdetkö sinä mummo mukaan?” tyttö kysyi vielä varmistaakseen, että puheenaihe vaihtui. Kyllä hän tiesi, ettei mummo lähtisi.

Äiti vilkaisi häntä vihaisesti. ”En minä tällä kertaa”, mummo sanoi kahvipannunsa äärestä.

Mummo ei lähtenyt koskaan kotoa mihinkään, siksi hekin äidin kanssa kävivät aina täällä eikä mummo koskaan heillä. Äiti oli sanonut, että mummo tavallaan pelkäsi toisia ihmisiä eikä siksi voinut lähteä kotoa. Se oli jonkinlainen sairaus. Tyttö oli kysynyt, mitä pelättävää mummolla oli, ja äiti oli vastannut, ettei mitään. Se juuri teki siitä sairauden.

Kaupungissa oli tylsää. Tytöllä oli kauhea nälkä, mutta tietenkään hän ei voinut tunnustaa sitä. Hän antoi äidin valita kaikki vaatteet ja tiesi jo nyt, että katuisi sitä syksyllä heti ensimmäisenä koulupäivänä. Mutta hän ei halunnut muuta kuin palata takaisin mummolaan.

Iltapäivällä hän juoksi koko matkan sinisen talon luo ja sukelsi kiven taakse. Muovirasia oli siellä typötyhjänä. Tyttö näki jäljistä, että poika oli viimekseksi nuollut rasian.

Kivenkolossa oli muutakin. Nukkavieru vanha nalle, jonka mahassa oli reikä ja jolta puuttui toinen silmä.

Kolme päivää myöhemmin Hanna istui Z-junassa matkalla Lahteen. Anders Blomqvist oli tarjonnut hänelle kyytiä, mutta Hanna oli sanonut matkustavansa mieluummin julkisilla ja tekevänsä matkan aikana töitä.

Tämä jäisi luultavasti hänen viimeiseksi junamatkakseen keikan aikana. Hänelle oli luvattu käyttöön auto, jotta Helsingin ja Lahden välillä kulkeminen olisi helpompaa ja jotta hän voisi välillä halutessaan ajaa arkisinkin Helsinkiin yöksi.

Jälkimmäisen syyn Hanna hyväksyi. Muuten hän ei käsittänyt, mitä iloa oli posottaa moottoritietä kahden kaupungin väliä, kun sen kulki nopeammin junalla.

Hän oikeasti teki töitä tällä ensimmäisellä matkallaan. Hän oli käyttänyt edellisen illan tulostamalla netistä lähes kaiken, mitä löysi pääministeristä ja varsinkin tämän onnettomuudesta. Matkaan ei mennyt kuin tunti, eikä Hanna ehtinyt lukea läheskään kaikkea, mutta silti hänen tietomääränsä miehestä kasvoi ainakin puolella.

Ismo Majuri oli kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, jossa hänen vanhemmillaan oli suuri maatila. Lukion ja armeijan jälkeen hän oli päässyt Helsinkiin opiskelemaan lakia, ja ollessaan opiskeluaikoina lahtelaisessa lakifirmassa harjoittelijana hän oli tavannut paikallisen tytön ja rakastunut. Opiskelujen jälkeen hän oli tullut takaisin samaan firmaan töihin ja pikkuhiljaa kohonnut yhdeksi pääomistajaksi. Samalla hän oli aloitellut poliittista uraansa kaupunginvaltuustossa.

Muutaman vuoden kestänyt avioliitto kaatui, kun Majuri oli vähän päälle kolmenkymmenen. Hän oli kuitenkin jäänyt Lahteen, jossa sekä työura että poliittinen ura olivat lähteneet hyvin käyntiin. Pari vuotta myöhemmin komea nuori lakimies oli valittu ensimmäistä kertaa eduskuntaan.

Siitä eteenpäin lehdet puhuivat poliittisesta komeetasta. Majuri oli noussut jo ensimmäisellä kansanedustajakaudellaan puolueensa sisällä tärkeäksi hahmoksi, vaikkei häntä valtakunnallisesti vielä kovin hyvin tunnettukaan. Sitten oli seurannut pesti puolueen varapuheenjohtajana, ja sen jälkeen tiukka ja katkeriakin tunteita herättänyt taisto puheenjohtajuudesta, joka oli melkein kaikkien yllätykseksi päättynyt nuoren haastajan voittoon.

Hannakin muisti kyseisen puoluekokouksen. Tv:n viihdeohjelmissa oli pyörinyt tiuhaan uutispätkä, jossa Majurin päihittämä entinen puheenjohtaja luuli olevansa kameroiden ulottumattomissa ja kiroili hartaasti.

Puheenjohtajana Majuri oli yhden vaalikauden aikana nostanut puolueensa suosion huippulukemiin, ja edellisten eduskuntavaalien jälkeen hänestä oli tullut maan pääministeri.

Kaikki oli sujunut hyvin kohtalokkaaseen marraskuun iltaan saakka, jolloin teiden nopea jäätyminen oli yllättänyt pääministerin autokuskin ja virka-auto oli loivassa kaarteessa ajautunut vastaantulevan rekan eteen. Poliisi oli arvioinut auton vauhdin keliin nähden liian kovaksi, mutta siihen ei julkisuudessa juuri puututtu, koska kuski oli maksanut virheestään hengellään. Hänen ja Majurin lisäksi autossa oli ollut yksi turvamies. Parin ensimmäisen viikon ajan uutisissa oli kerrottu tämän olevan ”edelleen kriittisessä tilassa”, sitten maininnat miehestä olivat tyrehtyneet. Hanna pohti, oliko hän jäänyt henkiin. Siinä se, pähkinänkuoressa.

Hanna katsoi ulos junan ikkunasta juuri sopivasti ja ehti nähdä hyppyrimäkien vilahtelevan metsäisen kukkulan takana. Hän pani merkille, että lunta oli enemmän kuin Helsingissä. Sitten juna alkoikin jo jarrutella asemalle.

Hanna oli varustautunut ensikäynnilleen kevyesti, hänellä oli mukanaan vain pienehkö jumppakassi. Hän halusi nähdä oman pikku pesänsä pääministerin lukaalissa ennen kuin tekisi lopullisia päätöksiä. Kyllä hän työn ottaisi vastaan, siitä oli jo lyöty Andersin kanssa kättä päälle ja nimet paperiin, mutta kukaan ei voinut pakottaa häntä muuttamaan asiakkaansa luo asumaan, jos hän ei sitä halunnut. Varsinkaan, jos hänellä oli auto.

Hanna nappasi asemalta taksin ja kaivoi takkinsa taskusta paperin, jolle oli kirjoittanut pääministerin osoitteen. Kun hän ilmoitti sen kuskille, tämä katsoi häntä tutkivasti silmiin taustapeilin kautta, ennen kuin lähti liikkeelle. Hanna oli käynyt Lahdessa muutaman kerran ja tajusi, että taksi ei lähtenyt keskustaan päin vaan ajoi radan suuntaisesti ohi suuren kukkulan, jonka päällä kohosivat kuuluisat punavalkoiset radiomastot.

”Missä päin osoite on?” hän kysyi kuskilta, vaikka tiesi, etteivät Lahden kaupunginosat kertoisi hänelle mitään.

”Jalkarannassa”, kuski vastasi. ”Kai neiti tietää, kenen osoite se on?”

”Totta kai”, Hanna vastasi lyhyesti.

”Ajattelin vain, että jos neiti on toimittajaihmisiä, niin taitaa olla hukkareissu edessä. Se on aidattu tontti ja aikas lailla vartioitukin tätä nykyä. Ihan sellaista Hollywoodin meininkiä.”

Hanna tyytyi nyökkäämään.

”Menen oikoreittiä”, kuski ilmoitti jonkin matkaa ajettuaan. ”Näette samalla nämä kaupungin nähtävyydet.”

Auto kääntyi jäähallin kulmalta alas, ja Hanna tajusi olevansa paikassa, jonka oli nähnyt lukemattomia kertoja katsoessaan televisiosta Salpausselän kisoja. Urheilukeskuksen betonikatsomo ja hyppyrimäet olivat vieressä vasemmalla. Sitten taksi ajoi kahden ison hallirakennuksen ohi mäen päälle ja alas kohti järvenrantaa.

”Vesijärvi”, kuski ilmoitti. ”Me lahtelaiset ollaan vähän yksinkertaisia. Meidän pitää antaa järvelle nimeksi Vesijärvi, että me muistetaan, mitä siellä on.”

Hän nauroi makeasti omalle vitsilleen ja kääntyi vasemmalle kadulle, joka seuraili järven rantaa. Vähitellen tie ajautui kauemmas järvestä, niin että kun kuski vähän matkaa ajettuaan kääntyi oikealle, hän joutui ajamaan hetken, ennen kuin järvi tuli uudelleen näkyviin. Sitten auto kääntyi pikkutielle ja ajoi yhä lähemmäs järveä, kunnes vastaan tuli aita ja portti. Portin edessä oli kääntöpaikka autoille.

”Minä jätän teidät tähän”, kuski ilmoitti. Hanna kiitti, maksoi ja nousi kyydistä. ”Koittakaa päästä sisään”, kuski huusi vielä avonaisesta ikkunasta ennen kuin kääntyi takaisin kohti kaupunkia.

Hanna nosti laukkunsa olkapäälleen ja katseli ympärilleen. Vihreä rauta-aita oli korkean ja tehokkaan näköinen, ja järvelle päin katsoessaan Hanna näki sen ulottuvan jonkin matkaa veden puolelle. Kesällä siitä ei pääsisi ohi kuin uimalla, mutta näin talvella olisi tietysti helppo kiertää jäätä pitkin.

Hannan kohdalla oli vanhanaikainen takorautainen portti, jossa oli modernilta näyttävä lukkosysteemi. Aidan ja portin takana tie jatkui eräänlaisessa metsikön ja puutarhan yhdistelmässä. Siellä kasvoi suuria, vanhoja havupuita, joita Hanna ei tunnistanut, ilmeisesti jonkinlaisia jaloja kuusipuita. Talo näkyi niiden takaa vain osin. Varpaille nousemalla ja tähystys¬paikkaansa vaihtamalla Hanna sai käsityksen kulmikkaista muodoista, valkoisesta väristä ja suurista ikkunoista. Talo näytti modernilta, mutta jokin maiseman ja rakennuksen yhdistelmässä laittoi ajattelemaan, ettei se ollut niin uusi kuin miltä vaikutti.

Hän ajatteli juuri etsiä jostain ovikellon tai summerin, kun kuuli auton ääntä takaansa. Valkoinen audi ajoi portille, ja Anders Blomqvist painoi auki tummennetun lasin.

”Etkö pääse sisään?”

”Tulin juuri ja katselin vähän maisemia”, Hanna vastasi vähän nolona. Tässä hän kurkki aidan raosta kuin paparazzit, vaikka hänellä oli virallinen lupa marssia portista sisään.

”Hyppää autoon, niin pääset kyydissä ovelle”, Anders sanoi.

Hannaa vähän nauratti kulkea auton kyydissä korkeintaan sadan metrin matka, mutta hän nousi kuitenkin mukisematta etupenkille. Ainakin hän pääsisi kätevästi portista sisään. Eikä itse asiassa tuntunut ollenkaan hullummalta ajatella, että Anders olisi hänen vieressään, kun hän tapaisi talon isännän ensimmäisen kerran.

Anders avasi portin jonkinnäköisellä kaukosäätimellä ja ajoi sisään. Hanna kääntyi katsomaan taakseen ja näki portin sulkeutuvan hitaasti heidän jälkeensä. Hänestä tuntui äkkiä, että hän oli mukana elokuvassa. Minkä lajin leffa mahtaa olla kyseessä, hän mietti. Kauhua ehkä? Tai komediaa? Tai Kotiopettajattaren romaanin tapaista melodraamaa?

”Mitä mietit?” Anders keskeytti hänen ajatuksensa.

Mies oli jo ajanut pääovelle ja pysäköi autoaan pihatien levennykselle. Ajotie jatkui talon taakse.

”Enpä juuri mitään”, Hanna vastasi. Sitten hän keskittyi katsomaan taloa tarkemmin.

Se oli valkoinen ja laatikkomainen, niin kuin hän oli ollut puiden takaa näkevinään. Ovi oli tienpuoleisella seinustalla, ja siitä mentiin suoraan yläkertaan. Talo sijaitsi jyrkässä rinteessä, joka putosi lumisena kohti järveä.

Heti kun Hanna astui sisään, hän ymmärsi talon idean. Eteinen aukeni valtaisaan yhtenäiseen tilaan, jonne tulvi valoa jopa tammikuussa, sillä järvenpuoleinen seinä oli kokonaan lasia. Hanna astui kuin hypnotisoituna lähemmäs ikkunaa. Hän tajusi, että talo oli rakennettu niin, että olohuone kurottautui paljon pidemmälle kohti järveä kuin alakerta. Rinne laskeutui rantaan niin jyrkkänä, että ikkunasta näkyi vain puiden latvoja ja loputon valkoinen järvenselkä, jota täplittivät muutamat saaret. Efekti oli tehokas: Hannasta tuntui, kuin hän olisi lentänyt korkealla maiseman yllä.

Olohuone oli kalustettu karun modernisti vaaleilla sävyillä, ja vaikka Hanna ei yleensä ollutkaan mikään niukan skandinaavisen tyylin suurin ihailija, hänen oli pakko myöntää, että tänne yksinkertaiset muodot sopivat loistavasti. Huomio kiinnittyi sinne, minne kuuluikin, eli maisemaan.

Hanna kääntyi hymyillen katsomaan Andersia.

”Vau!” hän henkäisi.

”Hmmm, melkoinen näkymä, vai?” mies sanoi hajamielisesti ja näpytteli kommunikaattoriaan.

”Mun on pakko soittaa yksi puhelu. Tosta oikealta menee rappuset alakertaan, Ismo odottaa siellä. Mene vain edellä, niin pääsette tutustumaan.”

Se siitä tuesta, huokaisi Hanna mielessään. Hän vilkaisi vielä kerran ulos ja mietti, mahtaisiko olla talossa vielä sitten, kun ikkunasta avautuisi lumisen järvenselän sijasta avoin sininen vesi.

Alakerrasta näki, ettei talo ollut uusi. Rappuset laskeutuivat käytävään, joka oli yllättävän ahdas ja ankea. Hanna kääntyi arviosta oikealle, kohti järveä. Käytävän päässä näkyi oviaukon läpi isohko huone.

Kävellessään sitä kohti Hanna tajusi, että käytävän ja huoneen väliltä oli irrotettu ovi, ja katsoessaan lattiaan hän huomasi, että myös kynnys oli otettu irti. Oviaukko avautui tilaan, joka oli aikoinaan tarkoitettu takkahuoneeksi ja saunan jälkeiseksi oleskelutilaksi mutta joka oli varmaankin pikkuhiljaa, vuosien varrella, muuttunut ammattitasoiseksi kuntosaliksi.
Tavallisten laitteiden joukosta Hannan silmiin pisti heti muutama uutuuttaan loistava teline, jotka oli tuotu paikalle pääministerin kuntoutusta varten, suurimpana niistä kävelyharjoituksiin tarkoitetut nojapuut.

Hanna nyökytteli itsekseen kävellessään katsomaan laitteita. Leila oli ollut oikeassa. Tänne oli tuotu kaikki tarvittava, että fysioterapia onnistuisi. Uima-allas oli tietysti vielä näkemättä, mutta hänellä ei ollut epäilystäkään, etteikö sen remonttia olisi tehty yhtä huolella.

”Vaikuttaa siltä, että pikku kidutuskammiomme täyttää vaatimuksenne”, kuului hänen takaansa oviaukosta.

Hanna pyörähti ympäri. Pääministeri Ismo Majuri istui pyörätuolissa hänen takanaan ja katsoi häneen täysin vakavana. Miehen silmissä näkyi kuitenkin hymynkare.

Hanna ei ehtinyt miettiä, hän toimi täysin vaistonsa varassa. Hän oli suunnitellut olevansa yltiöasiallinen ja etäinen, mutta kaikki se lensi sekunnissa ikkunasta ulos – ja vain sen tähden, että hän oli näkevinään pilkahduksen huumoria pääministerin katseessa.

Hän kurtisti kulmiaan teatraalisesti ja katseli ympärilleen. ”Tjaa”, hän sanoi ja naksautti kieltään. ”Menettelee. Mutta näin inkvisition virkamiehenä minun on ehkä tehtävä valitus siitä, että asianmukainen venytyspenkki ja ruoskimispaalu puuttuvat. Ja missä ovat pihdit?”

Ismo Majuri katsoi häntä hetken silmät suurina, ja Hanna ehti jo katua leikinlaskuaan. Sitten mies heitti päänsä taaksepäin ja räjähti nauramaan. Hanna hymyili helpottuneena ja astui pari askelta eteenpäin käsi ojossa.

Pääministeri otti tuolinsa käsinojista kiinni ja yritti ponnistautua pystyyn.

”Älkää nousko”, kielsi Hanna.

Mies rentoutui takaisin tuoliinsa ja huokaisi. ”Hyvä on. Mutta saa olla viimeinen kerta, kun kuulen suustasi tuon lauseen. Ensimmäinen päämääräsi on saada minut lopullisesti eroon tästä kapineesta.”

Hän puristi Hannan kättä tiukasti. ”Ismo Majuri. Tästä lähtien Ismo tai sinä. Niin kuin huomasit, otin vapauden sinutella sinua ilman erillisiä sopimuksia. Ajattelin, että en viitsi olla turhan virallinen naisen kanssa, joka ensimmäiseksi suunnittelee kiskovansa hampaat hitaasti suustani.”

”Hanna Selin. Ja itse asiassa mulla oli mielessä kiskoa kynnet.”

Hanna oli yllättänyt, miten hyvältä pääministeri näytti – olosuhteet huomioon ottaen. Mies oli toki kalpea ja laihtunut, mutta kun Hanna muisteli valokuvia junamatkalla lukemistaan lehtileikkeistä, hän tajusi tämän näyttävän aika lailla samalta kuin ensimmäisissä julkisissa kuvissaan kymmenisen vuotta sitten.

Poliitikkovuodet olivat välillä ehtineet kasata pienen pelastusrenkaan miehen vyötärölle, mutta nyt se oli tietenkin tiessään.

”Aika kurjaksi on mies mennyt, eikö?” Ismo kommentoi huomatessaan hänen tutkivan katseensa.

”Ei ollenkaan”, kiirehti Hanna kieltämään. ”Päinvastoin. Teillä on varmasti ollut hyvä lihaskunto ennen onnettomuutta, kun ette ole menettänyt tuon enempää lihasmassaa leikkauksien ja sairaalajakson aikana.”

Mies katsoi häntä tuimasti ja Hanna pohti, mitä hän nyt oli sanonut väärin. Sitten hän tajusi.

”Siis sinä. Sinulla on varmasti ollut hyvä lihaskunto.”

Outoa, miten luonnostaan teitittely tuli häneltä. Hänet oli kyllä kasvatettu teitittelemään vanhempia ihmisiä, mutta Ismo ei ollut häntä kuin kymmenen vuotta vanhempi, eikä näyttänyt verkkareissaan ja t-paidassaan niinkään vanhalta. Miehessä oli kuitenkin jonkinlaista arvovaltaa ja karismaa, joka melkein sai hänen polvensa notkahtamaan niiaukseen.

Hanna yritti päätellä, mistä laihtumisen lisäksi johtui, että Ismo Majuri oli niin erinäköinen kuin valokuvissa. Yksi syy oli ilmiselvä: miehellä ei ollut silmälaseja, ja ilman niitä hänen kasvoiltaan oli häipynyt virkamiesmäinen ankaruus. Itse asiassa Ismoa olisi helposti voinut kutsua hauskannäköiseksi. Rentoa vaikutelmaa lisäksi, että hänen kiharat hiekanväriset hiuksensa olivat päässeet venähtämään vähän liian pitkiksi.

Portaista kuului askeleita, ja pian Anders Blomqvist liittyi heidän seuraansa. Hän lopetteli parhaillaan puheluaan ja sanoi vielä luuriin muutaman lyhyen kommentin, ennen kuin laittoi puhelimen vyöllään olevaan koteloon.

”Onko täällä kaikki hyvin?” hän kysyi.

Ismo vilkaisi Hannaa ja iski silmää. ”No itse asiassa olemme havainneet varustelussa muutamia puutteita”, hän sanoi.

”Niinkö?” ihmetteli Anders. ”Tänne on kyllä toimitettu kaikki, mitä Leilan listalla oli.”

Avustaja kaivoi kuitenkin kuuliaisesti kommunikaattorinsa uudelleen käsiinsä ja valmistautui tekemään muistiinpanoja.

”Ensinnäkin täältä puuttuu venytyspenkki”, pääministeri sanoi ankarasti.

Andersin sormet naputtelivat ja huulet liikkuivat niiden mukana. ”V-e-n-y-t-y-s-p-e-n-k-k-i...”

”Ja pihdit”, Hanna pisti väliin. Andersin kulmat menivät ryppyyn, mutta hän kirjoitti kuitenkin sanan muistiin.

”Ja teilauspyörä”, jatkoi Ismo pokkana.

Se ei enää mennyt läpi. Anders nosti katseensa kommunikaattoristaan ja tuijotti heitä kyllästyneenä. Hanna ja Ismo purskahtivat nauruun.

Andersia ei naurattanut. Hän yritti tavoitella leikkisää sävyä, mutta Hanna kuuli, että hän oli ainakin puoliksi tosissaan. ”Ismon huumorintajun tason minä kyllä tiedän, mutta sinulta odotin vähän enemmän.”

”Sori, väärin arvioitu”, Hanna vastasi ja levitteli käsiään.

Ismo nauroi edelleen. ”En voi uskoa, että ne pihdit meni läpi.”

Anders hymyili nolona. ”Ajattelin, että tarvitset sellaisia, että pystyt pukeutumaan itse.”

Ismon nauru sammui ja hän vilkaisi Hannaa. ”Niin no, se ei itse asiassa olisi huono ajatus. Sellaisia pihtejä on olemassa, joiden avulla saa vedettyä sukat jalkaan kumartelematta”, Hanna sanoi.

”Pystyykö niillä kiskomaan hampaita ja kynsiä?” Ismo kysyi pokkana.

Hanna pyöritti päätään hymyillen.

”No kai ne sitten voi hankkia”, Ismo päätteli.

Heidän juttelunsa keskeytyi, kun ovelle ilmestyi jättiläismäinen nuori mies sortseissa ja t-paidassa. Pojalla oli untuvainen vaalea sänkitukka ja pyöreät posket. ”Lääkkeet”, tämä totesi ykskantaan ja kääntyi kannoillaan.

”Pontus Nyqvist”, Ismo selitti. ”Sairaanhoitajani. Hän matkusti tänne kotipuolesta, kun kuuli onnettomuudestani, ja vaati saada pitää minusta huolta. Poika ei puhu paljon mutta tekee hyvää työtä.”

Ismo käänsi pyörätuolinsa näppärästi ja lähti miehen perään kohti käytävää. Ennen kuin poistui huoneesta, hän kääntyi vielä katsomaan taakseen. ”Anders, vie Hanna sillä aikaa tutustumaan siipeen. Sitten voitte tulla takaisin tänne, ja aletaan käydä läpi aikatauluja ja muita tärkeitä asioita.”

Osa 1/10

Osa 2/10

Osa 3/10

Osa 4/10

Osa 5/10

Osa 6/10

Osa 7/10

Osa 8/10

Osa 9/10

Osa 10/10

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.