Osa 3/10

”Hei!” Hanna huusi ja lähti melkein juosten miestä vastaan. Hän ehti pöydästä melkein ovelle saakka, ennen kuin mies kääntyi katsomaan häntä. Silloin Hanna tajusi, ettei tämä sittenkään ollut Markus. Tuntematon katseli häntä kummissaan. Hanna näki miehen silmistä, että tämä yritti epätoivoisesti muistaa mistä tunsi lyhythiuksisen blondin, joka aikoi juuri hypätä hänen kaulaansa.

”Sori”, Hanna mutisi ja kurvasi samalla vauhdilla vessaan. Hän kiiruhti koppiin, kiskaisi oven lukkoon, istui pöntönkannen päälle ja nojasi päänsä seinään.

No niin. Oli tullut aika katsoa totuutta silmiin.

Amatsonien pikkujouluista oli kulunut kolme viikkoa, eikä ollut mennyt kokonaista tuntia ilman että hän oli ajatellut Markusta. Tähän oli pakko saada jotain järkeä. Hanna mietti menneitä viikkoja, katseli niitä kuin elokuvaa. Hän näki itsensä kulkemassa pitkin kaupunkia vilkuillen koko ajan ympärilleen. Hän katseli itseään itkeä tirauttamassa sulkiessaan Hesperianpuiston-asunnon oven viimeisen kerran. Hän muisti ajatelleensa, että lainakämpän ilmassa oli sentään vielä jäljellä jotain Markuksesta ja sen makuuhuoneessa oli tehty taikoja. Se oli myös ainut paikka, josta Markus osaisi tulla etsimään häntä.

Vaikka ei mies tulisi, se oli harvinaisen selvää. Markus oli heittänyt koko sydämensä peliin kirjeessään ja jättänyt sen hänen käsiinsä. Miehen silmissä täytyi näyttää siltä, että hän oli kylmä narttu, joka oli halunnut vain pitää hauskaa.

Juuri sen takia Ellin iloinen sänkyhyppely oli alkanut viime viikkoina ärsyttää häntä. Häntä ärsytti, että Markus piti häntä samanlaisena kuin Elli on, mutta häntä ärsytti myös, että hän ei osannut olla kuin Elli. Miksei hän voinut vain kohauttaa olkapäitään, onnitella itseään hyvästä panosta ja siirtyä eteenpäin?

Hanna veti vielä pari kertaa syvään henkeä. Sitten hän nousi, veti hämäykseksi vessan ja astui ulos kopista. Vessan odotustila oli onneksi tyhjä, joten hän käytti hetken tarkistamalla peilistä, että näytti suurin piirtein normaalilta. Sitten hän taikoi kasvoilleen hymyn ja astui ravintolan puolelle.

Elli, Paula ja Timo tuijottivat herkeämättä vessan ovea. Kun Hanna ilmestyi esiin, he käänsivät nopeasti katseensa ja olivat jatkavinaan kesken jäänyttä juttua. Hanna nyökkäsi heille kiitollisena. Viimeinen asia, jota hän nyt kaipaisi, olisi myötätuntoinen partio oven takana päivystämässä.

Aikaa voittaakseen hän poikkesi baaritiskille nappaamaan pienen vodkan. Kimi tarjoili sen hänelle myötätuntoisen ilmeen kera. ”Todella paskamainen tuuri sulla sen kirjeen kanssa”, baarimikko sanoi kaataessaan snapsilasin piripintaan.

Tokihan Kimi tiesi asiasta. Tottahan koko Helsinki Markusta lukuun ottamatta tiesi, että hän oli etsinyt miestä epätoivon vimmalla jo kolme viikkoa. Hanna nosti snapsilasinsa ironiseen tervehdykseen ja tyhjensi sen yhdellä huikalla.

”Kiitos”, hän sanoi Kimille, mutta tämä ei enää kuunnellut. Baarimikon katse oli kiinnittynyt Hannan taakse yläviistoon.

Hanna kääntyi ja tajusi, että Kimi tuijotti katonrajaan kiinnitettyä televisiota, jossa pyöri myöhäisillan uutislähetys. Kuvassa oli suuri musta auto, joka makasi pahasti romuttuneena kyljellään tienposkessa. Sen vieressä erottui punaisen rekan ruttuun mennyt keula.

”Pahannäköinen”, Hanna sanoi ja kääntyi takaisin baaritiskille.

”Se on pääministerin virka-auto”, Kimi vastasi samalla kaukosäädintä näpertäen.

Hanna henkäisi ja kääntyi uudelleen televisioon päin. Samassa Kimi sai kaukosäätimen toimimaan.

”...onnettomuuspaikalta saatujen ensimmäisten tietojen mukaan pääministeri Ismo Majuri on elossa, mutta loukkaantunut. Kuinka vakavasti, sitä emme vielä tiedä. Varma tieto sen sijaan on, että hänen autonkuljettajansa menehtyi onnettomuudessa, ja tiettävästi ainakin yksi turvamies on viety helikopterilla sairaalaan kriittisessä tilassa. Turman syyksi arvellaan erittäin liukasta keliä.”

Koko baari seurasi uutislähetyksen loppuun, mutta ei saanut tietää paljonkaan sen enempää. Lopulta Kimi laittoi televisiosta äänen pois ja jatkoi vakavana töitään.

”Ootsä pääministerin fani?” Elli kysyi pojalta, kun tämä tuli keräämään tyhjiä laseja heidän pöydästään. Laseja riitti, sillä he olivat skoolanneet pääministerin terveydeksi jo monta kertaa.

”On se musta ihan sympaattinen”, Kimi vastasi laseja pinotessaan.

”Ja onhan se aina traagista, jos ihminen menehtyy niin nuorena”, Timo lisäsi niin hassun mahtipontisesti, että muut purskahtivat nauramaan.

Kimi ei nauranut, vaan lisäsi viimeisen lasin pinoonsa vähän liian lujaa. Hanna ehti ajatella, että koko keko hajoaa sirpaleiksi tämän syliin.

”Hei”, Elli sanoi. Hän tarttui Kimiä käsivarresta ja rypisti otsaansa huolissaan. ”Sori, me ei tajuttu, että sä otat tän noin raskaasti.”

”Ei tässä mitään. Se kuva onnettomuuspaikalta vaan... Mun faija kuoli samanlaisessa onnettomuudessa, ja tuli ne lehtikuvat mieleen. Rekkakin oli ihan samanvärinen.”

Kimi pyyhkäisi otsaansa vapaalla kädellään ja hymyili vaisusti. ”Faija tosin oli liikkeellä ikivanhalla Toyotalla.”

Elli ei irrottanut otettaan pojan käsivarresta. ”Sori, me ei tiedetty.”

Kimi nyökkäsi lyhyesti ja lähti lasipinoineen kohti baaritiskiä, niin että Ellin ote irtosi ja tämä jäi käsi koholla katsomaan baarimikon perään.

Hanna puolestaan jäi miettimään, mitä Timo oli sanonut aiemmin. Että oli traagista, jos joku kuolee niin nuorena. Hän ei ollut oikeastaan koskaan ajatellut pääministerin ikää, mutta totta oli, että tämä taisi olla reippaasti alle viisikymppinen. Konservatiivinen olemus hämäsi.

”Minkä ikäinen se Majuri oikein on?” hän kysäisi muilta.

”Samanikäinen kuin minä”, Timo vastasi heti. ”Neljäkymmentäkolme. Historian toiseksi nuorin pääministeri.”

”Ja komein”, täydensi Elli.

Paula huokaisi teatraalisesti. ”Voi ei, sä oot pannu sen kanssa.”

”No en”, kauhistui Elli.

”Mikä siinä noin hirveää olisi?” Hanna kysyi. ”Komeahko, nuorehko ja käsittääkseni sinkuhko. Eiks se ole poikamies?”

”Eronnut”, ilmoitti tietotoimisto Timo. ”Nuorena solmittu liitto. Päättyi jo vuosia ennen kuin Majuri ilmaantui valtakunnanpolitiikkaan.”

Elli nyökytteli kiivaasti. ”Ja ihan varmasti päättyi siihen, että nainen ei saanut tarpeeksi seksiä. Majurilla ei ole tippaakaan libidoa. Se on varmasti eunukki, tai sitten se vetää jotain anti-Viagraa.”

Hanna nauroi. ”Tai sitten se vain keskittyy työhönsä eikä tuo naisjuttujaan julkisuuteen.”

”Toisin kuin useimmat muut miespoliitikot”, täydensi Paula.

Elli näytti kauhistuneelta. ”Väitättekö te, että tätä maata johtaa mies, joka ajattelee aivoillaan eikä vehkeellään? Sehän on katastrofi!”

Puolisen tuntia myöhemmin Paula ja Timo alkoivat muuttua levottomiksi, ja Hanna tiesi mitä se merkitsi.

”Alkaa väsyttää”, Paula haukotteli suurellisesti. ”Koti kutsuu.”

Timo nousi kuin marionettinukke. ”Mä lähden samalla ovenavauksella. Siis kotiin.”

Kaksikko vetäisi takit päälleen, mutta ei vaivautunut edes sulkemaan niitä. Paula tunki hanskansa takin taskuun ja jätti kaulaliinansa roikkumaan kaulasta. Ja miksikäs ei. Amatsonien toimisto oli kadun toisella puolella. Amatsonien toimisto ja sen leveä, ylellinen divaanisohva.

Hanna pyöritteli itsekseen päätään. Hän ei jaksanut ymmärtää, miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen Paula ja Timo jaksoivat vieläkin esittää, että vain sattumalta lähtivät kotiin yhtä aikaa.

Paula kääntyi vilkuttamaan ovelta, ja Elli vastasi hänelle työntämällä kielen poskeensa ja liikuttelemalla sitä niin rivosti kuin osasi. Paula laski kätensä ja katsoi Elliä hetken kyllästyneenä, ennen kuin kääntyi ja seurasi Timoa ulos ovesta.

”Mikä sitä vaivaa nykyään?” Elli puuskahti. ”Onko Timo onnistunut tappamaan siltä viimeisenkin ripauksen huumorintajua?”

”Ehkä niiden suhde vaan on niin paljon muutakin”, ehdotti Hanna.

Elli nauroi. ”Niin, tai sitten niiden suhde on pelkästään muuta.”

Hanna kohautti olkapäitään. Hänen katseensa oli eksynyt taas nurkkapöytään, jossa Markuksen kaksoisolento istui parin kaverinsa kanssa. Mitä useammin hän katsoi miestä, sitä vähemmän hän löysi yhtäläisyyksiä Markukseen. Tämä tyyppi oli laihempi, vaaleampi, ja hänen nenänsä ja leukansa olivat aivan väärän malliset. Hanna ei enää ymmärtänyt, miten oli alun perin voinut luulla häntä Markukseksi.

Elli seurasi hänen katsettaan ja yllätti Hannan kurottamalla kätensä pöydän yli ja tarttumalla hänen käteensä. ”Jos se sun adonis näytti tolta, mä alan ymmärtää, miksi sä olet niin maasi myynyt.”

”Mä just ajattelin, että ei se itse asiassa edes näytä samalta. Markus oli paljon komeampi.”

Elli kurtisti kulmiaan.

”Mitä?” kysyi Hanna.

”Mä olen kiinnittänyt tähän huomiota ennenkin”, Elli sanoi varovasti. ”Sä puhut välillä niinku sä olisit sen leski.”

Hanna ei vastannut.

”Mä tiedän, että se juttu merkitsi sulle paljon. Mutta oletko sä ihan varma, että se oli sun elämäsi mies? On helvetin helppoa ajatella niin, kun asiaa ei joudu koskaan testaamaan. Sä olet antanut sen tyypin kasvaa niin myyttisiin mittasuhteisiin, että jos sä ikinä löydät sen, sillä ei ole mitään mahdollisuutta olla sun mielikuvien veroinen.”

Hanna räpytteli kyyneleitä silmistään. Elli sanoi ääneen kaiken, mitä hän oli äsken miettinyt vessassa, mutta ei ollut vielä uskaltanut ajatella loppuun saakka.

Elli oli oikeassa. Totta kai Elli oli oikeassa. Hän nousi ja otti takkinsa tuolin selkänojalta.

”Hanna, anteeksi”, Elli sanoi.

”Ei ole mitään anteeksipyydettävää. Sä olet NIIN oikeassa”, Hanna vastasi ja kiskoi takkia päälleen. ”Tää järjettömyys loppuu nyt. Mä lupaan. Kun nähdään seuraavan kerran, mä en edes mainitse Markusta.”

”Hanna...”

”Kaikki on ok.”

Hanna veti syvään henkeä ja hymyili. Vähän omaksikin ihmetyksekseen hän sai aikaiseksi ihan aidon hymyn. ”Kaikki on ok”, hän toisti.

Elli nyökkäsi hitaasti. ”Ok. Jos kaikki on ok, se on ok.”

”Lähdetkö sä jo kotiin?” Hanna kysyi.

Elli vilkaisi baaritiskille. ”Mä jään vielä.”

”Antaisit Kimin olla”, Hanna sanoi, mutta näki Ellin silmistä, että pyyntö oli turha.

”Mä en tee sille mitään pahaa”, lupasi Elli silmää iskien.

Hanna pörrötti ystävänsä punaista kampausta, heitti laukun olkapäälleen ja moikkasi Kimiä ulos kävellessään. Poika parka.

Shakespearen ulkopuolella hän pysähtyi vetämään henkeä. Ratikat olivat jo menneet eikä yöbussi kiinnostanut. Hän harkitsi taksia, mutta huomasi sitten lähteneensä kävelemään.

Sen sijaan että hän olisi kävellyt suorinta reittiä kohti Kalliota, hän jatkoikin matkaa Mannerheimintietä pitkin, kunnes oli ohittanut Eduskuntatalon. Siitä hän poikkesi puiston läpi kohti Storyvilleä ja Manalaa ja taksitolpan ohi vanhaa tuttua reittiä kohti Hesperianpuistoa.

Hän kulki kuukauden takaisen reittinsä niin samoja jalanjälkiä kuin pystyi. Töölönkadun ja puiston kulmassa hän pysähtyi ja katsoi oikealle. Jalkakäytävää pitkin lähestyi kaksi parikymppistä tyttöä, jotka katsoivat häntä pitkään ohi kävellessään. Hanna mietti, miltä hän mahtoi näyttää. Ehkä aaveelta kuten Markus.

Hän ei kääntynyt vieläkään kohti kotia, vaan kulki puiston laitaa kohti väliaikaista kämppäänsä.

Oli kuin hän olisi kerinyt muistoja taaksepäin. Sen sijaan että jokainen askel olisi tuonut Markuksen ja heidän yhteisen yönsä lähemmäs, ne tuntuivat liukuvan kauemmas.

Hän päästi irti. Hän katseli kävellessään puiston puita, laski puoliääneen askeleitaan, ja jokaisen puun kohdalla hän pakotti itsensä päästämään hieman enemmän irti.

Vanhalle kotiovelleen ehdittyään Hanna tunsi olonsa haikeaksi mutta hyväksi. Ensimmäistä kertaa viikkoihin hän oli rauhallinen. Totta kai häntä harmitti edelleen, mutta elämän epäoikeudenmukaisuuden jättämä katkeruus oli poissa.

Ja hänen sisälleen oli jäänyt muhimaan jotain lämmintä ja pehmeää.

Hän mietti, että ehkä hän sittenkin oli väärässä sanoessaan äidilleen, ettei tulisi ketään muuta. Ehkä Markus ei sittenkään ollut hänen ainoa mahdollisuutensa onneen.

Ehkä hän oli sittenkin elossa.

Tyttö ei voinut pysyä poissa jokiniityltä. Hän hiipi sen laitamilla joka päivä ja seurasi suuren kiven takaa elämää sinisen talon pihalla. Välillä suuri sekarotuinen koira huomasi hänet ja haukkui villisti juoksunarunsa päässä, mutta kaikki talossa olivat ilmeisesti tottuneet sen räksytykseen, niin ettei siihen juuri kiinnitetty huomiota.

Poikaa ei näkynyt. Ei vilaustakaan. Välillä tyttö ajatteli jo, ettei poika sittenkään asunut täällä. Mutta muutaman kerran hän näki pihalla tummahiuksisen naisen, joka huusi koiralle kiukkuisesti, ja hän oli tunnistavinaan äänen, joka oli ensimmäisenä päivänä huutanut Pekkaa.

Pihalla riitti kyllä katsomista ilman poikaakin. Ihmisiä ja autoja tuli ja meni. Tytöllä kesti monta päivää saada jotenkuten selville, keitä talossa loppujen lopuksi asui. Hän luokitteli ihmiset sen mukaan, mikä heidän suhteensa oli poikaan hänen arvionsa mukaan. Äiti. Isä. Setä. Mummo. Nämä neljä olivat jotenkin selvästi samaa perhettä. Heidän lisäkseen oli vielä yksi mies, joka ei tuntunut kuuluvan joukkoon.

Hän näyttikin erilaiselta. Muut olivat laihanlaisia ja korkeintaan keskimittaisia, mutta vieras mies – niin kuin tyttö alkoi miestä nimittää – oli iso kaikin tavoin, pituudeltaan, leveydeltään ja ääneltään. Vaikka hän tuntui olevan talossa vieras, hän näytti olevan myös se, joka päätti muiden elämästä ja asioista. Kun hän karjaisi, kaikki hiljenivät. Jopa koira. Sitä tyttö ei ihmetellyt, sillä heti toisena vakoilupäivänään tyttö oli nähnyt vieraan miehen potkivan koiraa, kunnes se uikutti surkeana keränä koppiaan vasten.

Autoja, niitä liikkui sinisen talon pihalla kaiken aikaa. Mummo oli tuhahtanut, että tottahan siellä trafiikkia riitti; kylällä puhuttiin, että talossa myytiin pimeitä pulloja. Tyttö ei ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Hän näki joskus vieraiden lähtevän talosta pulloja mukanaan, mutta hänen nähdäkseen ne olivat ihan tavallisia. Hän tuli siihen tulokseen, että pullojen täytyi jollakin tavalla olla erityisen hulluja, ihan pimeitä. Tai ehkä niiden sisältö teki hulluksi, vaikka näytti ihan tavalliselta vedeltä?

Neljäntenä päivänä hän vihdoin näki pojan. Yhtäkkiä tämä vain ilmaantui sisältä talosta ja käveli hitaasti keskelle pihaa. Tyttö melkein purskahti kikattamaan, sillä hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että poika käveli unissaan. Sitten häntä ei enää naurattanut. Hän näki, että poika ei enää ollut ruskettunut vaan kalmankalpea ja luurankomaisen laiha t-paitansa ja shortsiensa alla. Tämä oli varmasti ollut pahasti sairaana.

Tummahiuksinen nainen ilmaantui rappusille ja vilkuili hermostuneena ympärilleen. Sitten hän kutsui poikaa hiljaisella äänellä ja tyrkkäsi hänen käteensä lautasen, jolla näytti olevan pino voileipiä. Poika istui rappusille, asetti lautasen polvilleen ja alkoi ahmia. Hän söi koko voileipäkasan katsettaan nostamatta, eivätkä hänen leukansa lakanneet hetkeksikään jauhamasta.

Syötyään hän laittoi lautasen vierelleen rappusille ja katseli pihamaata. Äkkiä hän tuntui jännittyvän, aivan kuin hän olisi kuullut jotain. Tyttö katseli ympärilleen: mikä oli kiinnittänyt pojan huomion? Sitten hän tajusi, että poika tuijotti suoraan hänen piilopaikkaansa. He katsoivat toisiaan silmiin pitkään.

Koira alkoi haukkua raivoisasti. Sitten oli hänen vuoronsa paeta. Hän kuuli koiran haukunnan melkein mummolaan saakka.

Joulu ei ollut Hannan, Ellin ja Paulan suosikkijuhlia. Vuosia he olivat yrittäneet hämätä itseään, että kolme sinkkunaista bailaamassa keskenään jouluaattoiltana oli coolia ja hauskaa, mutta nykyisin he eivät jaksaneet enää yrittää.

”Jouluaattopanotkin on perinteisesti ihan peestä”, oli Elli julistanut pari vuotta sitten. ”Pelkkiä epätoivoisia luusereita, vastaeronneita itkupillejä tai juoppoja, joilla on jäänyt pikkujouluputki niin pahasti päälle, ettei ne edes huomaa että on jo joulu – tai huomaavat mutta eivät uskalla mennä kotiin.”

Sen jälkeen he olivat yhteisestä päätöksestä kokoontuneet aattoisin Hannan pikku yksiöön juomaan punaviiniä, syömään herkkuruokia, pitämään varsinaiset suklaafestivaalit ja katsomaan putkeen kaikki romanttiset leffat, joita eivät olleet ehtineet vuoden mittaan nähdä. Jos leffat loppuivat kesken, loppuyöstä katsottiin Ylpeys ja ennakkoluulo – tietysti se versio, jossa Colin Firth nousi lammikosta märkä valkoinen paita ihoon liimautuneena. Se nimenomainen kohta katsottiin yleensä vähintään viiteentoista kertaan, ja kaikki muistivat aina julistaa, että Bridget Jones oli ehkä ärsyttävä ämmä, mutta joissain asioissa ihan oikeassa. Mutta edes kaikki nautinnot – viini, suklaa ja märkä Colin Firth – eivät yleensä onnistuneet pyyhkimään jouluaatosta pientä surullista pohjavirettä.

Ellillä oli tapana kaikista päätöksistä huolimatta alkaa viimeistään kolmannen punkkupullollisen jälkeen kaivata baariin metsästysretkelle, ja Paula puolestaan istui aina koko alkuillan sohvalla poissaolevana ja vilkuili kelloaan vartin välein. Säännöllisin väliajoin hän myös kaivoi kännykkänsä esille, ja melkein aina siellä olikin viesti.

Paula oli nimittäin viiden vuoden aikana oppinut ulkoa melkein minuutilleen jouluaaton ohjelman Timon kotona. Nyt siellä syödään joulupäivällistä, jolle osallistuvat myös appivanhemmat. Nyt korjataan astiat pöydästä ja Timo lataa tiskikoneen. Nyt Timo ja appiukko käyvät terassilla polttamassa pikkusikarit. Nyt rauhoitutaan olohuoneen sohvanurkkaan ja pian ovikello jo soikin, ja partiosta tilattu raitis, autoileva pukki kantaa lahjat sisään ja viipyy tasan vartin. Lilli avaa rauhallisesti kymmenet pakettinsa, sitten juodaan kahvit, hyvästellään appivanhemmat, laitetaan Lilli nukkumaan ja vetäydytään beigeen makuuhuoneeseen, jossa Timo kieltäytyy kohteliaasti seksistä väsymykseen vedoten.

Hanna oli aina nauttinut heidän yhteisistä aatoistaan eniten, ainakin sen jälkeen kun pakollinen kapakkakierros oli jäänyt ohjelmasta pois. Hän ei todellakaan ollut jouluhössötyksen suurin ystävä – mutta hänen äitinsä oli. Saaran koti oli täynnä jouluvaloja, koristeita ja erilaisia hörsellyksiä marraskuusta maaliskuuhun, ja äidin jokavuotinen missio oli luoda täydellinen jouluidylli. Hannan lapsuudessa äiti oli joskus jopa onnistunut hommaamaan rekikyydin joulukirkkoon. Aika hyvin keskellä Espoota.

Hannalle Ellin ja Paulan seura oli siis hyvä syy olla vierailematta äidin tonttupajaksi muuttuneessa omakotitalossa ennen kuin vasta joulupäivänä. Ystävät olivat Hannan motiivista hieman katkeria, sillä Paulan vanhemmat olivat kuolleet ja Ellin isä ja äiti viettivät talvet Espanjan aurinkorannikolla.

”Mä en tajua, että sä luovut vapaaehtoisesti jouluperinteistä”, Paula huokaisi tänäkin aattona melkein ensimmäisenä, kun Hanna avasi hänelle yksiönsä oven.

”Ei ole mitään perinteitä”, Hanna korjasi. ”Mutsi vaihtaa kaiken joka vuosi. Aina löytyy jostain edellistä hienommat jouluvalot ja entistä prameampi muovikuusi, jossa on entistä enemmän vilkkuvaloja. Se lukee ennen joulua kaikki naistenlehdet ja leikkaa niistä uusien trendikkäiden jouluruokien reseptit. Viime vuonna kukaan ei saanut paketin pakettia, mutta kehitysmaiden lapset sai hemmetisti vuohia ja kaivoja ja koulupukuja. Mikä tarkottaa sitä, että tänä vuonna mua luultavasti odottaa hirveä pakettipino ja Hannes on saanut vähintään viistoista pleikkaripeliä ja uudet monen tonnin rummut.”

Paula nauroi. ”Mutta silti.”

”Hei, tää on mun jouluperinne. Te olette mun jouluperhe”, Hanna jatkoi.

Paula halasi Hannaa pitkään ja ojensi sitten juhlallisesti hänen käteensä painavan Alkon muovikassin. ”Parhaat joulukukat. Voittaa hyasintit”, Paula julisti.

”Mutta kestävyydessä olisi toivomista”, Hanna valitti.

Kun Elli oli tullut, he vaihtoivat lahjoja. Tapahtuma ei tarjonnut yllätyksiä, mutta oli aina yhtä palkitseva: heillä oli keskinäinen sopimus ostaa aina toisilleen kirjoja. Tänä vuonna Hanna oli valinnut Ellille Marian Keyesin uuden romaanin ja Paulalle Anne Holtin dekkarin. Hän puolestaan sai Paulalta Florence Nightingalen elämäkerran ja Elliltä Joyce Carol Oatesin uusimman. Täydellistä.

Mutta sille ei voinut mitään, että muuten tämäkin joulu oli kaukana idyllistä, jopa heidän mittapuullaan. Elli oli niin pahalla tuulella, että häntä ei lohduttanut edes kolmen elokuvan George Clooney -putki.

”Emmä siitä enää. Vanha ukko”, Elli kiukutteli.

Muut katsoivat häntä suu auki.

”Ja missähän vaiheessa Clooney alkoi vanhentua sua nopeammin?” Paula kysyi, mutta sai vastaukseksi vain välinpitämättömän kädenheilautuksen.

Sattuessaan kerran vastakkain vessan ovella Hanna ja Paula vaihtoivat kuiskaten muutaman sanan Ellin mielentilasta.

”Mitä luulet, liittyykö tämä siihen, ettei me olla voitu pariin viikkoon edes käväistä Shakespearessa?” Paula mietti.

”Ajattelin ihan samaa”, Hanna myönsi.

Elli ei ollut puhua pukahtanut siitä, mitä oli tapahtunut sinä iltana, kun pääministeri oli loukkaantunut kolarissa ja hän oli ottanut tavoitteekseen lohduttaa ikävistä muistoista kärsinyttä Kimiä. Oliko Kimi antanut taas pakit? Vai oliko Elli saanut yhden yönsä, ja nuori mies roikkui nyt ikävästi perässä kinuamassa lisää?

Elli ohitti kaikki utelut täysin epätyypillisesti jäätävällä hiljaisuudella. Hänen kielenkantansa eivät irronneet, vaikka Hanna kaatoi hänen punkkulasinsa täyteen melkein joka siemauksen jälkeen.

Paulakin oli outo. Hän yritti kovasti esittää olevansa mukana menossa, mutta oli poissaoleva ja vaisu.

Hanna ei ensin kiinnittänyt asiaan juurikaan huomiota – ilmiöhän oli tuttu edellisiltä jouluilta – mutta havahtui pikkuhiljaa illan aikana huomaamaan, että Paula ei ollut kertaakaan edes vilkaissut kelloaan tai kännykkäänsä.

”Eikö Timolta ole tullut yhtään viestiä?” hän nosti lopulta kissan pöydälle.

Ellikin havahtui synkkyydestään. ”Mitä, ei viestejä? Onko Timo kuollut vai onko koko maan kännykkäverkko nurin?”

Paula huokaisi ja siemaisi lasinsa tyhjäksi. Hanna tarttui pulloon ja täytti lasin uudelleen saman tien. Elli nojautui innoissaan eteenpäin ja noukki samalla pitkillä, joulunpunaisilla kynsillään konvehdin illan kolmannesta rasiasta.

”Me päätettiin, ettei olla yhteydessä tänä jouluna”, Paula sanoi. ”Tai siis mä päätin.”

Hanna ja Elli tuijottivat Paulaa sanattomina. Heidän kauhukseen tämä alkoi itkeä.

”Mä yritän lopettaa”, Paula sopersi ja purskahti samalla itkunsekaiseen nauruun. ”Voi Jeesus, mä kuulostan ihan katkaisuhoitoon hakeutuvalta narkkarilta.”

Paula tyyntyi hetken kuluttua, mutta enempää he eivät saaneet hänestä irti. ”Ei ole muuta kerrottavaa”, Paula toisteli. Ei ollut tapahtunut mitään erityistä, hän oli vain yhtäkkiä saanut oivalluksen, että elämä ei voinut jatkua näin. Ja nyt hän siis yritti pysyä Timosta erossa. Aika tuntui sopivalta, sillä joulun välipäivinä hän ja Elli olivat lähdössä perinteiselle kolmen viikon talvilomalleen Thaimaahan, eikä hänen tarvitsisi nähdä Timoa ennen kuin tammikuun lopulla.

”Ja nyt sä saat luvan kertoa, mikä sulla mättää”, puuskahti Paula lopulta Ellille, kun kuulustelu oli saatu loppuun.

”Onks se Kimi?” uteli Hannakin.

”Antoiko se pakit?”

”Oliko paskaa seksiä?”

Elli ravisti leijonanharjaansa melkein loukkaantuneena. ”Oli ehkä parasta seksiä ikinä. Siis ihmiskunnan historiassa. Sehän tässä mättääkin.”

Kun Ellistäkään ei saatu enempää irti, Hanna nousi turhautuneena sohvalta ja katsoi kelloa.

”Hei ämmät, se on vasta varttia vaille yksi. Lähdetään baariin.”

Paula ja Elli ponkaisivat saman tien pystyyn kuin partiolaiset.

He päätyivät lyhyen kierroksen jälkeen Lost & Foundin hikiselle tanssilattialle, jossa Elli karjui iloisena Hannan korvaan, että jouluaaton meno oli selvästi parantunut huimasti siitä, kun he viimeksi olivat olleet ravintolalinjalla. Hanna nyökytteli innokkaasti ja kieputti käsiään pään yläpuolella muutaman vuoden takaisen Euroviisuhitin tahtiin. Paula näkyi vaihtavan kielareita parikymppisen nuoren miehen kanssa dj-kopin edessä.

Yökerho meni tietysti kiinni aivan liian aikaisin. Kuka nyt halusi jouluyönä nukkumaan jo neljältä?

”Valvottiinhan Beetlehemissäkin”, kailotti Elli Lostarin portsarille, kun tämä yritti vähemmän lempeästi patistella heitä oven suuntaan ja kehtasi väittää haluavansa nukkumaan.

Jatkot pidettiin Amatsonien toimistossa, eikä Hannalla ollut jälkeenpäin aavistustakaan, mistä paikalle oli eksynyt esimerkiksi strippaava musta joulupukki. Kundi tanssi Amatsonien suurella palaveripöydällä Abbaa ja heitteli tarrakiinnityksellä varustettuja pukinvaatteitaan juhlijoiden päälle, kunnes jäljellä oli enää joululahjapaketiksi naamioidut tangat.

Siinä vaiheessa Hannan muisti katkesi.

Aamulla hän heräsi kammottavaan päänsärkyyn Amatsonien divaanilta ja bongasi ensimmäisenä lattialla kippurassa nukkuvan pukin. Tämä oli tehnyt housuistaan ja parrastaan itselleen tyynyn ja vetänyt takkinsa peitoksi. Suuret valkeat napit liikkuivat kuorsauksen tahtiin. Siellä täällä lattialla näkyi muitakin juhlijoita, mutta aika moni oli aamun aikana jo livahtanut kotiin. Hanna kadehti heistä jokaista suuresti.

Elli ja Paulakin kömpivät esiin omista työhuoneistaan hiukset pörrössä ja meikit levinneinä. He katselivat toisiaan hetken ja purskahtivat nauruun.

”Tää oli paras joulu koko vuonna”, Elli totesi.

Tapaninpäivänä Elli ja Paula nousivat Thaimaan-koneeseen ja lensivät aurinkoon. He tekivät jokavuotisen viime hetken yrityksen saada Hanna mukaan, ja niin kuin joka vuosi tämä luetteli kaikki syyt, joiden takia ei voinut lähteä.

”Katsotaan ensi vuonna”, he sanoivat lopuksi yhteen ääneen, ja sitten Hanna halasi ystäviään hyvästiksi.

Loppuvuoden päivistä oli muutaman vuoden aikana tullut Hannalle tärkeä hiljentymisen ja rauhoittumisen jakso. Hän täytti yksiönsä kynttilöillä, käpertyi sohvannurkkaan, naposteli herkkuja ja luki lahjakirjojaan. Päivisin hän teki pitkiä kävelylenkkejä meren rannassa ja tarkkaili toiveikkaasti, alkaisiko meri pikkuhiljaa jäätyä. Hän oli pari vuotta sitten hurahtanut täysillä retkiluisteluun ja malttoi tuskin odottaa, että pääsisi pakkamaan kaakaota termariin ja repun selkäänsä ja suuntaamaan luistimien ja sauvojen kanssa ulapalle.

Uudenvuodenyönä hän käveli Töölönlahden rantaan ja katseli raketteja. Oli kylmä yö. Hän tömisteli jalkojaan rannalla seistessään ja näki mielessään Ellin ja Paulan, jotka olivat eläneet uutta vuotta jo muutaman tunnin ja suuntaisivat varmasti pian riikinkukonkirjavissa sarongeissaan rantaravintolaan aamiaiselle.

Pakkasesta huolimatta hän istahti puistonpenkille ja alkoi ilotulitusta katsellessaan puolivahingossa tutkiskella tunteitaan. Hän poimi ne esiin yksi kerrallaan ja käänteli mielessään.

Yksinäisyys. Se oli osin vapaaehtoista, osin ei. Hänen ei olisi tarvinnut olla uudenvuodenyötä yksikseen, vaikka Elli ja Paula olivatkin poissa, mutta hän halusi olla. Toisaalta hän oli viime aikoina tajunnut, miten syvällä yksinäisyys hänessä oli. Ei ollut väliä, oliko hän itsekseen vai muiden seurassa, tietty kodittomuuden ja irrallisuuden tunne oli aina läsnä. Hän oli myös tajunnut, että niin oli ollut lapsuudesta saakka. Hänestä tuntui, että joskus oli ollut toisin, mutta se oli vain tunne, ei muistikuva.

Hanna antoi pitkästä aikaa itselleen luvan ajatella Markusta. Hän luuli viimein tajuavansa, mitä oli nähnyt miehessä. Ei timmiä kroppaa tai komeaa naamaa tai upeaa seksiä, vaan ihmisen joka olisi ehkä pystynyt karkottamaan hänen yksinäisyytensä. Olemaan hänen kotinsa. Mutta sitä oli turha miettiä, sen hän oli päättänyt.

Muita tunteita? Rauha. Hänestä tuntui, ettei tarvinnut riuhtoa ja säntäillä, olla vain. Asiat tapahtuisivat, jos olisivat tapahtuakseen.

Ja silti, hassua kyllä, levottomuus. Hän tunsi luissaan, että jotain oli tulossa, ja vaikka hän ei voinut muuta kuin odottaa, se ei poistanut pieniä väriseviä linnunsiipiä hänen sisikunnastaan.

Hän palasi ajatuksissaan joulupäivään, josta hän oli aamukrapuloissaan herättyään odottanut pelkkää katastrofia. Mutta yllättäen vierailusta Espooseen oli tullut mukava ja lämmin. Hän oli istunut pitkään Hanneksen huoneen säkkituolissa ja jutellut veljensä kanssa tämän elämästä, tärkeistä bändeistä, jääkiekosta ja vähän tytöistäkin. Äiti oli sillä aikaa kattanut pöydän täyteen jouluruokia, jotka juuri tänä vuonna sattuivat olemaan trendikkään perinteisiä, hänen lapsuudestaan tuttuja.

Mukavan päivän oli päättänyt äidin jokavuotinen lahja, ennustus Tarot-korteilla. Äiti tulkitsi Taroteja tapansa mukaan dramaattisesti, mutta Hanna oli huomaavinaan, että tällä kertaa äiti oikeasti hätkähti hänen korttejaan.

”Aikamoisia muutoksia, tyttöseni”, äiti oli julistanut vakavana. ”Ensin iso muutos ja sitten jätti-iso muutos. Ja mies.”

Viimeinen lisäys nyt tietysti oli ollut täysin turha. Äiti oli ennustanut hänelle miehen joka ainoa vuosi.

”Niin, mutta tällä kertaa se on totta”, äiti oli sanonut, kun hän oli vielä pois lähtiessään nauranut asiaa. Ja sitten äiti oli halannut häntä tiukasti ovensuussa, aivan kuin ei olisi halunnut päästää häntä maailmalle toteuttamaan korttien kertomaa kohtaloa.

Hanna nousi penkiltä. Kello oli vierähtänyt jo pitkälle vuoden ensimmäisen päivän puolelle, raketit olivat hävinneet taivaalta ja hän oli täysin kohmeessa. Nyt kotiin, kuumaan kylpyyn ja nukkumaan. Ja sitten hän olisi valmis kohtaamaan uuden vuoden, toisi se sitten millaisia haasteita tai muutoksia tahansa.

Osa 1/10

Osa 2/10

Osa 3/10

Osa 4/10

Osa 5/10

Osa 6/10

Osa 7/10

Osa 8/10

Osa 9/10

Osa 10/10

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.