Juuri poikaystävästään eronnut kolmekymppinen Varpu päättää karistaa murheensa festareille. Juhlahumussa hän törmää kitaristiin, joka muuttaa koko paahtavan kuuman kesän rytmit.

Varpu heitti viimeisen pahvilaatikon kannen kiinni. Pakettiauto olisi kohta täällä. Hän sulki parvekkeen oven, lintujen laulu oli sietämättömän iloista.

Ne kaikki halusivat löytää jonkun ja rakentaa yhteisen pesän, synnyttää kauniita poikasia ja ruokkia ne, elää onnellisina elämänsä loppuun.

Pakettiauto parkkeerasi kadunlaitaan.

Varpu oli nyt virallisesti eronnut nainen.

”Tässäkö kaikki?” muuttomies ihmetteli.

Kyytiin noustessa Varpu oli rekisteröinyt miehen t-paidan alta näkyvät lihaksikkaat käsivarret. Mutta ei, nyt oli selvitettävä oma pää ja nuo kirotut pahvilaatikot, joihin Varpu oli heitellyt hujan hajan koko maallisen omaisuutensa.

Sitä ei tosiaan ollut paljoa. Ennen Juhan tapaamista Varpu oli viettänyt liikkuvaa elämää. Juha oli tuntunut tarjoavan kaikkea sitä, mitä Varpu oli aina salaa halunnut. Juha oli huokunut pysyvyyttä, sitoutumista, turvaa. Juha oli omistanut asunnon, johon Varpu oli muutaman kuukauden tapailun jälkeen sujuvasti muuttanut.

Varpu tuijotti tyhjää valkoista seinää. Uuden yksiön seinät tuntuivat puristavilta. Aina ennen Varpu oli rakastanut uusia alkuja ja niiden tuomaa avaran vapauden tunnetta. Varpu lysähti seinää vasten lattialle. Banaanilaatikot tuijottivat häntä. Monen mielestä oli varmasti säälittävää, että 31-vuotias nainen käytti edelleen ilmaiseksi lähikaupasta saatuja banaanilaatikoita muuttamiseen. Varpu hymähti. Näin pitkälle hän oli päässyt. Seikkailu. Uusi kämppä, kesä, kaikki.

Varpu kellahti lattialle makaamaan. Hän oli kokenut tämän kaiken jo liian monta kertaa, eikä se enää ollut seikkailu. Hän oli kuin lapsi, joka oli jäänyt huvipuistoon, vaikka kesä oli jo loppunut.

Varpu tunsi lattian muovimaton poskeaan vasten. Syke tuntui tasaisena, rauhallisena. Oli hiljaista.

”Sun täytyy ryhdistäytyä.”

Varpu onnistui löytämään lasit yhden laatikon pohjalta. Marianne oli tullut käymään, ja hänen vihreiksi lakatut kyntensä naputtivat lasia. Varpu vilkaisi itseään peilistä, vaikka katsomattakin hän tiesi näyttävänsä spurgulta. Vaaleat hiukset valuivat päätä myöten kohti olkapäitä, eikä meikistä ollut tietoakaan.

”Sun täytyy ryhdistäytyä”, Marianne sanoi.

Varpu kaatoi itselleen lisää juomaa.

”Enkä mä tarkoita sillä mitään kännien vetämistä.”

Marianne vilkaisi piripintaan täytettyä lasia.

”Sun täytyy tehdä jotain. Ihan aluksi voisit… mennä vaikka suihkuun ja vaihtaa vaatteet.”

”Älä nyt. Ei pidä asettaa tavoitteita liian korkeelle.”

Varpu lysähti nojatuoliin. Se oli kämpän ainoa huonekalu, edellisen vuokralaisen peruja.

”Ei kun oikeesti. Sä oot itsesi varjo!” Marianne pamautti.

”Kiitos.”

”Sä tuskin olet lähdössä?”

Varpu katsoi Marianneen.

”En mä jaksa.”

Marianne näytti pettyneeltä.

”No, pitää sitten mennä yksin.”

Marinne käveli eteiseen ja veti korkkarit jalkaan.

”Sun pitää lähteä jonnekin. Ihan sama mihin. Johonkin. Pois tästä masentavasta läävästä!”

Ovi pamahti kiinni.

Mariannen hajuvesipilvi jäi leijailemaan ilmaan, se tuoksui kukilta, elämältä, kaikelta kauniilta.

Varpu kävi hakemassa kahvin kioskilta. Hän oli ajoissa, rinkka painoi selässä sopivasti. Varpu oli maannut asunnolla muutaman päivän ja tajunnut sitten, että Marianne oli oikeassa. Nyt Varpu käveli asemalaituria eteenpäin ja nousi vaunuun numero seitsemän, vatsanpohjassa huljahti hänen loikatessaan portaat ylös.

Matka sai alkaa.

”Pitkä kukkamekko hyväili reisiä.”

Ranneke puristi yhtä aikaa kevyesti ja napakasti. Varpu yritti epätoivoisesti saada telttaa kasaan, hän ei ollut mikään partiolainen. Tuli hiki, oli pakko heittää takki pois. Vaalea kesätoppi oli muutaman vuoden takainen, ja koska lähtö festareille oli ollut hetken päähänpisto, ei Varpun stailaus ollut viimeisen päälle hiottu.

Varpu selasi festariohjelmaa. Aurinko häikäisi silmiä, ja Varpu kaivoi lasit esiin. Hän istui telttansa edessä ylpeänä kuin suurtilan emäntä.

Hän ei oikeastaan tiennyt, mitä tältä reissulta odotti, paitsi pientä irtiottoa kaikesta – eli ei-mistään. Kuin kohtalon ivasta hänen työsopimuksensa oli päättynyt lähes samaan aikaan kuin suhde Juhaan, eli hän oli tyhjän päällä hyvin kirjaimellisesti.

Varpu hörppäsi vesipullosta, vesi oli junamatkalla muuttunut valjuksi. Mitä tehdä, minne mennä, voi tehdä mitä vaan, muttei kuitenkaan?

Olisipa taas 19-vuotias ja kaikki edessä, tai ainakin illuusio siitä.

Varpu nousi ylös.

Ei hän ollut tullut tänne säälimään itseään, vaan pakenemaan itseään.

Varpu käveli kohti festarialuetta, pitkä kukkamekko hyväili reisiä.

Bändi lavalla oli Varpulle tuntematon. Suomenkielistä rokkia, hyvää sellaista. Kitaristi näytti kliseisen komealta kitaristilta, johon olisi ollut helppo ihastua.

Varpu hymähti.

Hänen käsilaukussaan oli paketti kondomeja, jotka hän oli ostanut hetken mielijohteesta. Miksi?

Tuskin niille mitään käyttöä tulisi.

Marianne oli vihjaillut Tinderiin liittymisestä, muttei se jaksanut kiinnostaa Varpua. Hän luotti deittailussa mieluummin perinteisiin metodeihin eli nousuhumalaiseen harhailuun yökerhon tahmaisella lattialla. Sillä tavalla hän oli Juhankin bongannut.

Juha.

Varpu tunsi pienen vihlaisun, mutta teki havainnon, että vihlaisun hetket olivat päivä päivältä muuttuneet lyhyemmiksi.

Ilma tuntui lämpimältä, kesäillan alku.

Kliseisen komea kitaristi vilkaisi Varpua, tai sitten Varpu vain toivoi hänen tekevän niin. Ehkä mies oli katsonut jonnekin horisonttiin. Varpu tunsi taas ihollaan lämpimän poltteen.

Varpu vilkaisi taakseen, siellä ei ollut ketään. Kyllä, kliseisen komea kitaristi katsoi häntä.

”Mä huomasin sut heti.”

Ilta oli vielä nuori. Varpu käveli ihmisjoukon seassa ilman päämäärää. Hänen sydämensä hakkasi villisti. Hän oli rakastunut ja se oli sataprosenttisen typerää ja naurettavaa. Kolmekymppinen bändäri, joka ihastui söpöön soittajaan, joka sattui kerran vilkaisemaan häntä. Noin niitä levyjä myytiin. Varpu oli naiivi, typerä, viaton.

Se oli ihanaa.

Varpu ajautui ihmisjoukon mukana jonnekin päälavan keskivaiheille, jossa oli juuri aloittamassa ulkomaalainen tähtiesiintyjä.

Varpu hoilasi mukana radiosta tuttuja kertosäkeitä. Sitten hän tunsi kyljessään kipeän kyynärpään töytäisyn.

Hän katsoi ylöspäin ja tajusi tönäisijän henkilöllisyyden.

Se oli kliseisen komea kitaristi.

”Anteeksi”, se sanoi.

Ääni oli matala ja pehmeä.

”Ei se mitään”, Varpu vastasi.

”Ihan kauhee ryysis täällä.”

”Mieletön meno. Vähän enemmän porukkaa kun meidän keikalla. Mitä muuten tykkäsit?”

Varpu oli hämmästynyt. Muistiko kitaristi hänet yleisön joukosta?

”Mä huomasin sut heti. Kiinnitin huomiota tohon hymyyn.”

Cheesy. Mitä sitten. Kitaristi katsoi Varpua ihanasti juuri nyt.

Varpu hymyili.

”Oisitko halunnut lähtee jatkaan iltaa jonnekin?”

Ihan mihin vaan, vaikka avaruuteen tai helvettiin sun kanssa, Varpu halusi vastata.

”Vaikka”, hän vastasi.

”Mikaelin kädet hamusivat Varpun toppia.”

Varpu seurasi Mikaelia kuin tottelevainen koiranpentu isäntää. Mikael. Kliseisen komealla kitaristilla oli nyt nimi. Minne he olivat menossa? Äsken nopeasti vedetty siideri teki olosta kelluvan kuplivan.

Mikael johdatti hänet ohi telttailualueen, jossain siellä oli Varpun vihreä, pieni teltta. Varpun käsilaukku hakkasi lannetta vasten, kortsut. Ehkä niille tulisi käyttöä hyvinkin pian. Halusiko Varpu sitä? Varpu katsoi Mikaelin selkää. Mitä järkeä tässä oli?

Teltat katosivat näkyvistä, esiin ilmestyi mökkejä ja asuntovaunuja. Mikael johdatti hänet yhden mökin ovelle ja kaivoi avaimet taskustaan. Varpu katsoi Mikaelin käsivarren sinistä suonta. Mitä järkeä tässä oli?

Mikael sulki oven ja painoi Varpun seinää vasten, suuteli. Varpu vastasi, Mikael nosti hänen ranteensa ja piteli niitä pään yläpuolella.

Kahleissa. Varpu oli kuin kahleissa, ja halusi olla.

Mikaelin kädet hamusivat Varpun toppia, kiskoivat sen ylös.

Ihan kohta Varpu oli kokonaan alasti ja paljas, samoin Mikael.

Sitten äkkiä Mikael painoi Varpun hellästi itseään vasten ja silitti hänen olkapäätään.

”Mä haluan tehdä matkan suhun.”

Cheesy, taas.

Varpu huomasi hymyilevänsä Mikaelin imelyydelle. Siinäpä vasta runopoika, tekikö Mikael bändin lyriikat?

”Mitä sä naurat?” Mikael näytti kysymysmerkiltä.

”En mitään.” Varpu ei halunnut tuhota kiihkeää hetkeä.

”Mulla on niin hyvä fiilis, kaikesta.”

Se oli totta.

”Okei. Mä luulin, että sä naurat mulle.”

Mikael näytti hieman suuttuneelta.

”En mä tarkoittanut mitään sellaista. Mä en vaan oo tottunut noin lyyrisiin miehiin. Siks mä nauroin. Siis tolle mahtipontiselle ilmaisulle. En sulle.”

”Okei.”

Sitten Mikael nauroi, Varpu tunsi helpotusta, Mikael ei ollut tosikko.

”Mä olen aika romanttinen”, Mikael myönsi.

”Niin mäkin”, Varpu painautui lähemmäs.

”Sitten tää voi toimia”, Mikael veti Varpun ihan kiinni itseensä.

”Varpu tuijotti Mikaelia kuin transsissa.”

Varpu istui bussin etuosassa, bussi nieli edessä loputtomiin siintävää asfalttia. Metsää, järviä, peltoja ja maatiloja vilisti ohi. Varpun kukkamekon helmassa oli savea muistona viimeisen festaripäivän sateesta. Isovarpaan punainen lakka oli lohjennut.

”Mitä ihmettä?” Marianne kiljahti.

Varpu laittoi puhelimen kauemmas korvastaan.

”Eihän tossa oo mitään järkeä!”

”No, muistaakseni sä sanoit, että mun kannattais lähteä jonnekin, tehdä jotain. Nyt mä oon tehnyt jotain.”

”Eikö sun ennemmin kannattais hankkia vaikka työpaikka!”

Järjen ääni.

”Pitää mennä”, Varpu valehteli ja lopetti puhelun.

Mikael tuli istumaan viereen, Varpu nojasi Mikaeliin ja sulki silmät.

Hetken mielijohteesta Varpu oli sanonut ”tahdon”, kun Mikael oli festareiden jälkeen kysynyt, olisiko Varpu halunnut lähteä heidän mukaansa seuraavaan mestaan.

Varpu tajusi kyllä itsekin, että tämä oli yritys paeta vääjäämätöntä totuuden kohtaamista. Pelkkä ajatus pahvilaatikoiden läpikäymisestä ja työpaikkahakemusten kirjoittamisesta tuntui vastenmieliseltä. Milloin tässä näin oli päässyt käymään? Hän vihasi elämäänsä. Se oli kuin vankila, pakkopaita.

Varpu kurotti kätensä kohti Mikaelia ja silitti tämän selkää. Hän halusi pitkittää seikkailua, jatkaa untaan vielä kauemmin ja mieluummin olla heräämättä koskaan.

Mikael katsoi Varpua ja hymyili.

Mikaelissa oli vastaus.

Mikaelin sormet liikkuivat otelaudalla ketterästi. Varpu heilui musiikin tahtiin, lauloi mukana kertosäettä. Basso tuntui kaikkialla. Varpu tunsi vieressä seisovien paljaat käsivarret ja hikisenkuuman ihon.

Mikael, Mikael, Mikael. Varpu tuijotti Mikaelia kuin transsissa. Hän oli kuin käärmeenlumoaja, Varpu oli lumottu. Varpu halusi upota Mikaelin silmiin, Mikael katsoi ohi, jonnekin viereen.

Keikan jälkeen takahuone täyttyi ihmisistä eikä Varpu päässyt Mikaelin luo, ihmisjoukko heidän välissään oli kuin muuri. Tyttöjä, naisia parveili Mikaelin ympärillä, ja Mikael näytti kokonaan unohtaneen Varpun olemassaolon.

Varpu istahti huoneen ainoalle vapaalle tuolille ja päätti odottaa pahimman kaaoksen laantumista. Hänellä olisi koko yö aikaa upota Mikaeliin. Varpu tunsi muuttuvansa pehmeäksi, kuin lempeä laine joka hyväili rantakiveä.

”Mikael!”

Varpu säpsähti kovaääniseen kiljahdukseen. Se oli pitkähiuksinen tyttö nahkatakissa. Tyypillinen bändäri, Varpu ajatteli. Säälittävää.

Varpu yritti näyttää välinpitämättömältä. Hän kaivoi puhelimensa esiin ja alkoi selata tuttujen päivityksiä. Oikeasti hän ei tajunnut sanaakaan lukemastaan. Hän huomasi, kuinka Mikael kiersi käsivartensa tytön ympärille ja halasi tätä pitkään. Tytön kovaäänisestä kalkatuksesta oli helppo päätellä, että hän oli Mikaelin vanha tuttu.

Mikael piteli yhä tyttöä otteessaan.

Tytön pää liikahti lähemmäs Mikaelin kasvoja, hänen vartalonsa kietoutui yhä tiiviimmin Mikaelia kohti.

Varpu lakkasi hengittämästä.

Sitten Mikaelin ja tytön huulet kohtasivat.

Suudelma jatkui ja jatkui ja jatkui.

Varpun puhelin tipahti lattialle, siinä tungoksessa kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Varpu nosti puhelimen ja heitti sen takaisin käsilaukkuun. Hän yritti näyttää neutraalilta ja yhdentekevältä. Eiväthän he virallisesti seurustelleet. Hän oli bändäri muiden joukossa.

Oli aika palata kotiin, joka ei ollut koti.

Avain rapisi lukossa, eteisen lamppu oli palanut. Varpu kompuroi hämärässä, hän oli onnistunut hankkimaan kyydin juna-asemalle, odottanut asemalla kaksi tuntia, kunnes maitojuna oli lopulta saapunut. Itku oli lakannut, eikä Varpu edes pystynyt sanomaan, mitä todella oli itkenyt.

Juhaa, Mikaelia, itseään?

Varpu repi vaatteet lattialle ja käveli kylpyhuoneeseen. Hän seisoi kuuman suihkun alla, vesipisarat hakkasivat ihoa ja saivat sen punoittamaan, hän oli väsynyt. Kaikki valui viemäriin.

”Mä rakastuin siihen oikeasti.”

Marianne viuhtoi rätti kädessä ympäri asuntoa. .

”Oliko se parempi pano kuin Juha?” Marianne kysyi kepeästi kuin tämä olisi kohtaus jostakin Sinkkuelämä-sarjan tuotantokaudelta, jotka kaikki löytyivät pahvilaatikoiden uumenista.

”En kommentoi.”

Marianne kohautti olkapäitään.

”No, hyvä että kuitenkin yrität mennä eteenpäin.”

”Mä rakastuin siihen oikeasti.”

”Mielenkiintoista”, Marianne napautti.

”Miten niin?”

”Rakastuitko todella siihen vai enemmän rakastumisen tunteeseen?”

”Mä en nyt jaksa mitään keittiöpsykologiaa.”

Asunto näytti jo ihmisen asunnolta. Keittiön lattialla oli oranssi matto, astiakaapissa siniset lasit. Pitäisi hankkia huonekaluja. Pitäisi hankkia elämä.

Samassa puhelin soi. Varpu kurottautui vastaamaan.

”Mihin sä niin yhtäkkiä häivyit. Mulla on ollu ikävä.”

Pehmeän matala ääni kehräsi. Varpun sydän alkoi hakata lujaa.

”Mä haluaisin jatkaa matkaa suhun, musta tuntuu, etten mä oo päässy vielä alkua pidemmälle.”

Mikaelin ääni hyväili Varpua. Varpu nielaisi ja sanoi osoitteensa.

Sitten hän syöksyi suihkuun. Makuuhuoneen lattialla oli pelkkä patja, vuodevaatteet olivat puhtaat ja raikkaat.

Ovikello soi.

Aurinko tulvi säläreiden raosta suoraan patjalle, suoraan Varpun silmiin. Mikaelkin heräsi. Mikael piirteli sormella kuvioita Varpun vatsalle, Varpua kutitti, olo oli pehmeä. Mikael näykkäsi Varpua olkapäästä. Siihen jäisi todennäköisesti jälki. Merkki siitä, että Varpu kuului jollekin, oli omistettu.

Mutta halusiko Mikael kuulua Varpulle?

”Pitää mennä”, Mikael sanoi ja nousi.

Se oli kuin vastaus äänettömään kysymykseen.

Mihin Mikaelin piti mennä? Varpu ei halunnut kysyä. Oikeastaan se ei kuulunut hänelle. Mikaelilla oli oma polkunsa, oma matkansa, hänellä omansa.

Heidän askeleensa olivat kohdanneet pienen hetken verran.

Oli aika mennä eteenpäin.

”Oletko sä mustasukkainen?”

”Onneksi olkoon”, Marianne nosti lasin ilmaan.

”Uusille aluille. Kippis!”

He maistoivat viiniä. Terassi oli melko tyhjä vielä alkuillasta. Varpu oli vihdoin onnistunut löytämään syksylle työpaikan. Se oli määräaikainen pätkä joululle asti. Ei varsinaisesti mikään unelmaduuni, mutta hän tunsi helpotusta. Kaikki oli vihdoin alkanut näyttää valoisammalta. Kirpparilöydöillä ja Ikean avulla asunto oli saatu sisustettua. Varpu tunsi olevansa taas elävien kirjoissa.

”Matka on yhtä tärkeä kuin määränpää”, Marianne sanoi sitten.

”Olipa syvällinen laini!”

Naistenvessan peilistä Varpua katsoivat päivettyneet kasvot. Hän lisäsi kiiltoa huuliin, se maistui mansikkaiselta.

Vessan ovella Varpu oli törmätä mallinnäköiseen vaaleaan naiseen. Pitkä & Laiha & Röyhkeä ei pyytänyt anteeksi, vaikka melkein taklasi Varpun kumoon. Varpu käveli takaisin pöytään, Marianne selasi puhelintaan ja tuskin huomasi ystävänsä saapumista.

Sitten Varpu näki tutunnäköisen pikkutakin selän. Juha.

Sisältä baarista käveli Pitkä & Laiha & Röyhkeä. Se istui Juhaa vastapäätä ja hymyili. Juha kumartui lähemmäs ja sanoi jotain, nainen nauroi.

”Mitä nyt?” Marianne kohotti katseensa puhelimesta.

”Kato tonne”, Varpu viittasi Juhaan ja naiseen.

”Oho!”

”Niinpä. Mistä se on ton dyykannut.”

”No, vaikka sieltä Tinderistä, jonne sunkin kannattais liittyä.”

Varpu tuhahti.

”Oletko sä mustasukkainen?”

Varpu mietti hetken.

”Itse asiassa en. Aluksi mä ajattelin, että joo, mutta itse asiassa en ollenkaan.”

”Hyvä.”

Varpu kohotti lasia, jonka pohjalla oli vielä tilkka.

”Sille.”

”Varpu tunsi miesten katseet.”

Mekon helma oli reilusti polvien yläpuolella. Varpu suhautteli lakkaa, teki huulista kirkuvan punaiset. Ne suorastaan vaativat suudelmaa. Kengät kirkuivat samaa hehkuvaa punaa. Ehkä tämä on viimeinen tällainen ilta, Varpu ajatteli. Piti ottaa kaikki irti, kaikesta.

Punaiset kengät hakkasivat asfalttia. Varpu tunsi miesten katseet. Silloin näytti varmasti hyvältä, kun naisetkin katsoivat eivätkä pelkät känniset äijät. Varpu heilautti hiuksiaan.

Hänellä oli suunnitelma tälle illalle.

Mikael huomasi hänet heti. Varpu tuijotti tätä julkeasti. Miten Varpu oli alentunut tällaiseen, myi itsensä halvalla jollekin sitoutumiskammoiselle soittelijalle?

Varpu kiehnäsi itseään musiikin tahtiin. Mikaelin silmät porautuivat Varpuun ja riisuivat tämän kokonaan. Kun musiikki lakkasi, Mikael otti Varpusta kiinni ja vei tämän pois, piiloon ihmisten katseilta.

Mikaelin koti oli pieni huone, jonka keskellä oli suuri vuode. Sen vieressä oli pöytä, jolla lojui irtonaista sälää. Kaksi kitaraa nojasi seinää vasten. Oli ahdasta, ihan kuin seinät olisivat pakottaneet heidät toisiaan vasten.

”Mä tiesin, että sä soitat tai palaat vielä”, Mikael sanoi.

”Koska et voi muuta.”

Mikael hamusi Varpun kaulaa huulillaan, Varpu kiemurteli halusta. Mikaelin kädet olivat voimakkaat ja varmat. Hän toi kätensä rinnoille, Varpu parahti. Juuri tätä hän Mikaelilta etsi.

”Ota mut”, Varpu sanoi käheästi.

Mikael kaatoi Varpun vuoteelle ja repi tämän vaatteet. Napit lensivät lattialle. Mikael ei välittänyt, että repi juuri palasiksi Varpun lempimekon. Varpu oli alasti.

”Otatko kahvia? Mikael kysyi.

”Joo.”

”Paitsi mulla ei oo sitä. Pitää käydä kaupassa.”

Mikael heitti äkkiä vaatteet päälleen ja häipyi ulos. Varpu halusi suihkuun, ehkä he voisivat mennä sinne yhdessä. Päivänvalossa asunto näytti vieläkin sotkuisemmalta. Kuunvalo ja kynttilät tekivät kaikesta kauniimpaa, kahdeltatoista vaunut muuttuivat takaisin kurpitsaksi. Niinpä niin. Varpu tuijotti Mikaelin tiskipöytää joka oli täynnä likaisia astioita. Miten kukaan pysyi täysijärkisenä tällaisessa ympäristössä? Varpu ei halunnut edes tietää, miltä Mikaelin kylpyhuone näytti.

Varpu istui sängylle. Hänen jalkansa osuivat johonkin sängyn alla, Varpu kumartui katsomaan.

Naisen pikkuhousut. Eivät hänen.

”Nyt on ruokaa”, Mikael alkoi latoa kassin sisältöä pöydälle. Leipää, sämpylöitä, juustoa. Ja sitä kahvia.

Miten ritarillista.

”Miten sä oot noin hiljainen?”

”Väsyttää vielä”, Varpu valehteli.

”No, kahvi piristää. Ja joku muukin piristää.”

Mikael hymyili merkitsevästi.

Varpu hymyili. Hän ei voinut paljastaa, mitä oikeasti tunsi. Mitä hän edes tunsi?

”Varpu kierähti sohvan käsinojalta Juhan syliin, Juha otti hänet vastaan.”

Yhtenä iltana ovikello soi, kun Varpu oli jo käynyt suihkussa ja valmis sänkyyn. Hän ajatteli sen olevan Mikael, he olivat alkaneet tapailla monta kertaan viikossa. Varpu ei jaksanut edes tarkistaa tulijaa ovisilmästä.

Varpu avasi oven. Hän katsoi Juhaa silmiin.

”Mitä sä täällä teet?” Varpu sai sanotuksi ensi järkytyksestä toivuttuaan.

”Mä haluan puhua”, Juha näytti vakavalta.

”Mistä?”

”Kaikesta.”

”Eikö me vähän niin kuin jo olla loppuun käsitelty kaikki?”

Juhan katse pakotti Varpun päästämään tämän kynnyksen yli. Juha olisi halunnut ostaa yhteisen omakotitalon ja yrittää lasta. Oli Varpukin halunnut niitä asioita, mutta ei vielä. ”Ei meidän kannata jatkaa, jos meidän tavoitteet on niin erilaiset”, Juha oli julistanut, kun ei ollut heti saanut Varpua mukaan agendaansa. Varpu olisi ihan mielellään jatkanut niin kuin siihenkin asti, kivaa yhdessäoloa ilman suurempia paineita. Juhalle se ei ollut riittänyt.

Juha astui sisään eteiseen ja riisui kenkänsä. Kuin itsestään selvästi hän käveli peremmälle ja mittaili asuntoa katseellaan. Varpu oli iloinen, että oli ehtinyt järjestää kämpän.

”Istu vaan”, Varpu sanoi, vaikka Juha oli jo istunut hänen vaivalla kokoon kyhätylle Ikea sohvalleen.

Juha katseli ympärilleen mitään sanomatta. Varpu tajusi, että Juha silmäili hänen yöpaitaansa. Se oli melko kauhea, vanha läpikuultava yöpaita.

Juha ei irrottanut katsettaan, Varpu tunsi sisällään jotain unohtunutta, jotain tuttua ja turvallista. Hän halusi palata siihen, edes hetkeksi. Varpu kierähti sohvan käsinojalta Juhan syliin, Juha otti hänet vastaan. Juha riisui hänen yöpaitansa, niin kuin aina ennenkin. Olen palannut kotiin, Varpu ajatteli.

Aamulla Varpu heräsi kahvintuoksuun, Juha hääräili hänen keittiössään isännän elkein. Hän oli kaivanut esiin kaiken kaapeista löytämänsä, Varpu asettui pöydän ääreen. Kirkkaassa aamuauringon valossa kaikki tuntui epätodelliselta. Juha näytti varmalta ja päättäväiseltä.

”Kannattaa irtisanoa tää kämppä heti, niin ei tarvi turhaa maksaa.”

”Mitä?”

”Ethän sä tänne enää jää!”

”Anteeksi, mä en nyt ihan ymmärrä.”

Juha tarttui hellästi kiinni Varpun olkapäistä.

”Sä palaat kotiin jo tänään.”

Juha kuulosti lempeältä ja turvalliselta, mutta samalla ahdistavalta. Varpu astui askeleen taaksepäin.

”Eikä me siellä kaksiossa enää kauaa kykitä!” Juha julisti mahtipontisesti.

”Mä olen jo alustavasti kysellyt lainaa ja…”

”Ei!” Varpu parkaisi.

”Nyt tää etenee pikakelauksella!”

Juha näytti hölmistyneeltä.

”Koko ajan sulla on kiire saavuttaa jotain, luoda hirveitä kahleita!”

”Kahleita?” Juha toisti.

”Jos rakkaus on sun mielestä niin hirveä kahle…”

”Eikö me vähän niin kuin erottu tän takia”, Varpu totesi.

Hän ei ollutkaan palannut kotiin, vain pienen hetken hän oli luullut niin.

”Sulla on oma matka, mulla omani. Meidän tiet kohtasi hetkeksi, mutta nyt meidän täytyy jatkaa, eri suuntiin.”

Varpu tiesi kuulostavansa tekosyvälliseltä. Juha näytti murtuneelta. Varpusta tuntui, ettei voinut edes hengittää, tai kävellä, koska silloin kävelisi Juhan sydämen palasten päältä.

”Anteeksi”, Varpu sitten sanoi.

Sitten Juha lähti, ja Varpu tiesi, ettei hän palaisi enää.

Elokuun ilta oli viileä, aamulla Varpu oli nähnyt maassa keltaisen lehden. Aurinko oli polttanut sen, niin kuin koko kuluneen kesän. Voisi lähteä johonkin tai jäädä johonkin. Varpu soitti taas Mikaelin ovikelloa, vaikka oli joka kerta ajatellut, että se olisi viimeinen kerta.

Mikael otti hänet syliin, ja Varpu käpertyi siihen. Hetken hän kuului johonkin, vaikkei kuulunut mihinkään. Mikael riisui hänet, ja hän oli paljas, alaston, auki.

Mikael on minun peilini, Varpu ajatteli. Minä olen Mikael, ja Mikael on minä. Sitoutumiskammoinen ajelehtija, joka ei löydä paikkaansa elämässä, koska ei uskalla.

Mikael piirsi viivoja Varpun ihoon, kuin viittoja reitille, joita pitkin suunnistaa.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.