Surun murtama Kiira saapuu lohduttamaan, tietenkin skumppapullo kainalossaan. Hän ehdottaa Jennille piristystä, josta on vaikea kieltäytyä.

No kai sä nyt vähän voit ottaa?”

Isällä oli kallistunut viinipullo kädessään. Äidin kasvoilla oli kokkailuviinin hehku, kun hän sanoi: ”On parempi opetella hallitsemaan määrää, jonka juo kuin lopettaa kokonaan.”

”En mä ole lopettanut”, sanoin. ”Mulla on detox.”

”Ai jaaha”, isä sanoi ja kaatoi äidille. Äiti kehotti ottamaan lohta. Kieltämättä kullanhohtoinen viini laseissa sai suun kostumaan, mutta nyt piti olla tiukkana. Olin pärjännyt niin monta viikkoa. Vadelmakivennäisveden mausta tuli mieleen lattiavaha, mutta minkäs teet. Oli kuitenkin ihanaa olla siellä: kynttelikkö valaisi pöytää, äiti oli kattanut hienot astiat, vaikkei Luka ollut mukana. Minun takiani oli nähty vaivaa. Oli turvallinen olo, täällä kelpasin sellaisena kuin olin.

”Mites työnhaku?” isä kysyi ja mielialani laski kuin lehmän häntä.

”Olen mä lähettänyt hakemuksia, mutta useimmista paikoista ei kuulu mitään, ei ne edes kiitä hakemuksesta.”

”Pitää soittaa perään”, isä valisti. Hän ei tajunnut, ettei kukaan nykyään soitellut, ihmiset hermostuivat, jos heille soitti, se oli kamalan tungettelevaa.

”Sain mä kutsun yksiin testeihin”, sanoin. ”Ne tsekkaa älykkyysosamäärän, sosiaaliset taidot ja tekee jotain psykologisia testejä. Testit kestää kolme päivää.”

”Voi hyvänen aika”, äiti sanoi. ”Meidän nuoruudessa sen kun valittiin paras paikka, firmat oikein kilpailivat hakijoista, kun koulutettua väkeä oli niin vähän. Mistä tämä kaikki johtuu?”

”Automatisaatio, työelämän murros, yritysten siirtyminen kevyemmän verotuksen maihin. Perinteiset työpaikat ovat katoamassa”, isä valisti.

”Onneksi Lukalla on kummiskin töitä”, äiti sanoi. Tiesin, mitä hän ajatteli: kai te kohta yritätte uudelleen, hän voi sitten elättää sinut ja vauvan. Kurkkuuni nousi pala. Väsytti ja pelotti. Olin alkanut ajatella, ettei minusta äidiksi olisikaan. Äiti jatkoi: ”Ehkä sun pitäisi kouluttautua uudelleen? Hoitoalalla riittää töitä.”

”Mutta kuinka kauan?” isä pohti. ”Kohta ne kouluttaa pakolaisista nöyriä hoitajia, jotka eivät vaadi sunnuntailisiä.”

”Mä en ole yhtään hoitsutyyppiä”, sanoin. ”Sen takiahan mä menin kaupalliselle alalle.”

”Kyllähän se huolettaa, mihin tämä maailma on menossa”, äiti sanoi ja kulautti viiniä. ”Ei niinkään meidän vanhusten takia, teitä nuoria mä ajattelen. Teidän lapset joutuvat varmaan tekemään töitä satavuotiaaksi.”

”Ja hyppelemään duunipaikasta toiseen”, isä täydensi.

Olisi sittenkin pitänyt ottaa viiniä, oli lakko tai ei. Keskustelu oli menossa masentavaan suuntaan. Onneksi äiti vaihtoi aihetta ja ryhtyi kertomaan näytelmästä, jota oli ollut katsomassa Kirkkokadun likkojen kanssa, he olivat hänen lapsuudentovereitaan samasta pihapiiristä. Oli se vaan kummallinen esitys, mitään kunnon juontakaan ei ollut, eikä oikein lavasteitakaan. Ihailin sitä, että äiti ja hänen ystävättärensä kävivät sitkeästi katsomassa uusia näytelmiä ja taidenäyttelyitä. Äiti oli pulputtanut jo pitkän tovin, kun kysyin: ”Voisit sä äiti selittää, miten sun ikäiset on niin energisiä ja sellasia väsymättömiä?”

”Ai ollaan vai?” äiti sanoi ja nauroi. ”Kuule, kai se johtuu siitä, ettei me olla koskaan oltu aloillamme. Pienestä saakka piti auttaa äitiä, pesutupa oli kellarissa ja kuivatuspaikka vintissä, raahattiin märkiä pyykkejä alhaalta ylös, käytiin marjassa ja maalla sukulaisten apuna. Ja aina leikittiin ulkona. Nykynuoret vaan istuvat laitteet kädessä.”

Mietin, että äidin ikäiset naiset olivat paljon virkeämpiä kuin samanikäiset miehet. Jos se johtuikin kotitöistä. Ensin oli autettu äitiä ja sitten olikin oma talous, jossa ei ollut kaikkia laitteita, mitä nykyään. Hän oli solakka ja tarmokas, jälkiruuaksi hän oli leiponut pullataikinaan mustikkapiirakan, mustikat olivat pakasteesta ja tietenkin itse poimittuja. Piirakka oli mielettömän hyvää. Yhtäkkiä minulle tuli lapsellinen tunne, että halusin takaisin vanhempien hoiviin. Maailma oli liian monimutkainen, ranskalaiset juustot liian kalliita, ja huonekasvini kupsahtelivat, vaikka olisin tehnyt mitä.

”Hyvähän se on, että sä olet tipattomalla”, isä sanoi. ”Pitäisikö meidänkin, muoriseni?”

”Ei se enää tässä iässä kannata”, äiti sanoi. ”Ei meidän terveytemme tästä enää miksikään muutu.”

Kieltämättä he olivat aina kestäneet melkoisia määriä alkoholia. Lapsuudessani he olivat järjestäneet iloisia illalliskutsuja, oli tuntunut turvalliselta nukahtaa aikuisten nauruun ja puheensorinaan. Kun olin teini-iässä, vanhempieni ystävät Jore ja Sirkku olivat koettaneet saada minut maistamaan viiniä, koska Keski-Euroopassakin opetetaan alkoholinkäyttö kotona, ja siksi siellä on vähemmän alkkiksia kuin meillä. Heitä oli naurattanut, kun en suostunut maistamaan pisaraakaan, olinhan vannoutunut streittari. Se oli ennen kuin polveni hajosi ja häivyin kiljunhuuruisille teilleni. Joskus kutsuilla oli toki ollut draamaakin, flirttiä väärään suuntaan ja mustasukkaisuutta.

”Hei mites poikien ilta meni?” kysyin isältä. Hän oli kutsunut entiset työkaverinsa istumaan iltaa. Isä vilkaisi äitiä ja äiti pudisteli päätään. ”Sähän muistat Retun?”

Mieleen putkahti pullea viiksekäs mies, isää iäkkäämpi työtoveri. Pienenä olin sanonut häntä herra Kiviseksi ja hän oli kertoillut brontonosturistaan.

”Se kaatui lähtiessä niin, että piti kutsua ambulanssi.”

”Ai kauhee, miten kaatui? Sairaskohtaus?”

”Kyllähän se selitti jälkeenpäin jostain tasapainoelimen häiriöstä”, isä sanoi totisena. ”Mutta mä jo illan mittaan katsoin, että hyvin Retulle maistui.”

”Muistatsä kun ne oli meillä, ja Mirjami koko ajan toppuutteli?” äiti sanoi.

”Nyt ei ollut rouva mukana ja överiksihän se meni”, isä pudisteli päätään ja hörppäsi punaviiniä. ”Retu on tyypillinen suomalainen mies, ei se oikein koskaan selvinnyt eläkkeelle jäämisestä. Työ oli sen elämän keskipiste. Ei se sen jälkeen ole löytänyt paikkaa elämässä.”

”Ja niin sulosia kun ne lapsenlapsetkin on”, äiti sanoi kaihoisasti. ”Mirjamillehan ne on tärkeintä kaikesta. Ja se on hyvä, nykyään on lehdissä paljon juttua alkoholisoituneista mummeista.”

”Kyllähän Retu työelämässäkin paljon käytti”, isä sanoi. ”Mutta tämä kaatuminen veti vakavaksi. Ensihoitajat tutkivat, ja Mirjami joutui hakemaan hänet kotiin. Joillekin se on niin paha paikka tuo eläkkeelle jääminen.”

”Retun kannattaisi panna toiminimi pystyyn, tehdä vaikka konsultin hommia”, äiti arveli ja nousi hakemaan toisen pullon viiniä.

”Tällasta se on, kun suuret ikäluokat vanhenevat”, isä sanoi. ”He ovat kasvaneet holhouskulttuurissa, alkoholi oli hyshysaihe, keskiolut vapautui kuin mikäkin kielletty hedelmä. Ja naisetkin alkoivat juoda, naisethan olivat viiskytäluvulle saakka raittiita enimmäkseen.”

”Eihän mekään juotu viiniä ruualla, ennen kuin mentiin Torremolinokseen”, äiti muisteli.

”Muistatko egyptiläisen ja aasin?” isä kysyi, ja sitten he nauroivat tikahtuakseen. Huokasin. Oli varmaan aika lähteä kotiin ennen kuin he kaivaisivat esiin enemmän sisäpiirin juttuja. Äiti tosin vaati, että veisin tähteitä Lukalle, aivan kuin hän olisi pelännyt, että mieheni nääntyisi hoidossani nälkään. Seisoin eteisessä takki päällä ja Tupperware-rasioilla täytetty Marimekon kauppakassi kädessäni. Äiti vannotti palauttamaan rasiat ja kassin. Äidin olisi pitänyt säästää lapsuuteni Tuppikset, ne olisivat varmasti olleet tätä nykyä jo keräilytavaraa.

Kävelin pimeässä pysäkille, katselin pensasaitojen yli valaistuihin huoneisiin. Olin ainoa ihminen liikkeellä, autot ja kakkosautot seisoivat pihoissa, lapset pomppivat pyjamat päällä. Pysäkki oli joutomaan reunassa, sysipimeät puskat vähän pelottivat. Olin onnellinen päästessäni bussin valaistuun lämpöön. Lohduton olo otti vallan. Luka oli työmatkalla, koti olisi pimeä ja autio. Olisi pitänyt jäädä äidin ja isän luo yöksi. Olo oli tyhjä, aivan kuin en olisi ollut mitään ilman Lukaa.

Otin kännykän laukusta. Kiira oli pannut Whatsapp-viestiä. ”Ootko keskuksessa? Lähdetkö drinksulle?”

En ollut nähnyt Kiiraa sen jälkeen, kun aloitin tipattoman. Ei niin, että meitä olisi yhdistänyt pelkkä dokaaminen. Tuli huono omatunto. Panin vastausta menemään: ”Ilman muuta.”

Joisin vain fantaa.

Havahduin koomasta. Herrajumala, olohuoneessa oli joku! Murtovaras! Sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Makuuhuoneen ovi avautui.

Luka. Hän tarkasteli huonetta. Pitkin poikin viskottuja vaatteita ja laukkua, palloksi rutistettua taksikuittia, matolle unohtuneita tuppiksia. Minulla ei ollut hajuakaan, mikä vuorokaudenaika oli, Suomen talvi on sillä lailla hämäävä.

Luka istuutui makuuhuoneen korituoliin ja katseli minua.

”Sä tulit jo”, sanoin. Olin suunnitellut, että ruoka olisi valmiina ja pyykit viikattuina kaappeihin, kun Luka palasi, mutta olin joutunut jonkinlaiseen aikatyhjiöön.

”Kuule”, Luka sanoi. ”Haluan puhua yhdestä asiasta.”

Olin jo pitkään pelännyt, että hän käskisi minua sanomaan irti ystävyyden Kiiran kanssa, koska tapaamisemme karkasivat niin usein kintaasta. Tosin nyt hän ei voinut tietää, että olin ollut Kiiran kanssa. Mietin, voisinko syyttää vatsapöpöä. Ehkä en, sotku ja hengitykseni haju paljastaisivat totuuden.

Jos hän käskisi heittämään Kiiran mäkeen, sanoisin, että olimme jo sopineet aloittavamme ilmajoogan, niin kuin olimmekin. Aamuyöstä (kun jostain syystä joimme taas ufoshotteja) olimme vannoneet, että epäterveellinen elämä saisi loppua. Aloittaisimme yhdessä ilmajoogan ja oikean detoxin – suolihuuhtelun tarpeellisuudesta tosin ajauduimme kinaan. Siis Ufossahan on hirveästi kemikaaleja, Kiira oli sanonut synkkänä, ja kemikaaleja plus aromivahventeita oli varmaan myös oranssissa kebab-lihassa, jota kauhoimme aamuyön tunteina.

”Mä olen ajatellut, että jos pidettäis hieman taukoa”, Luka sanoi ja tuijotti varpaitaan. Oikean isovarpaan kohdalla oli reikä. Hän oli tinkinyt tyylistään! Mutta taukoa mistä? Mietin ja käänsin katseeni kattoon. Boontjen valaisin oli oikeastaan ihan tyhmä.

”Mä muutan joksikin aikaa Jeren luo”, Luka selvensi.

Mitä helvettiä? Nousin istumaan sängyssä. Jere oli Lukan lapsuudenkaveri, joka ei koskaan tiskannut ja joka joi kahvin hillopurkista. Viimeksi kun olimme käyneet Jerellä, pytyssä oli niin komeat vauhtiraidat, että olin vähällä yrjötä (tosin olinkin silloin raskaana). Luka ei selviäisi sellaisen Rapa-Ripan kämpässä edes kahta minuuttia saamatta pysyviä mielenterveyden vaurioita.

”Sä olet sekaisin”, sanoin.

”Ei, vaan sinä olet”, Luka korjasi. ”Mä olen odottanut, että pääsisit raiteillesi. Suostuin siihen, että lopetit työn. Ajattelin, että saisit levättyä, mutta sä vaan kännäät ja sekoilet.”

”Mä olen kokenut hyvin vaikean asian.”

Luka katsoi minuun. ”Se olisi ollut munkin lapseni. Olen mäkin kokenut menetyksen. Mutta jossain vaiheessa täytyy päästä eteenpäin.”

”Se ei tapahtunut sun ruumiissasi!”

”Ei niin, mutta sun täytyy siitä huolimatta päästä siitä yli. Et voi murehtia yhtä keskenmenoa lopunelämää.”

”Mulla on vaikeaa, ja sä vain kävelet pois?”

Luka nousi. ”Olen yrittänyt tukea. Olen pyytänyt, että hankkisit ammattiapua. Olen kestänyt sen, että koluat kotiin milloin missäkin kunnossa, vaikka dokaavat naiset etovat mua.”

Alkoi itkettää, vaikken olisi halunnut. ”Mitä mä sanon äidille ja isälle?”

Luka kolusi vaatekaapista sporttikassin ja sanoi selin minuun: ”Pitäskö sun yrittää vähitellen itsenäistyä vanhemmiltas?”

Kyyneleet purskahtivat esiin. ”Mulla on kamalaa, ja sä vain haukut!”

”En mä hauku. Toivon että pääset tolpillesi. Mutta en osaa enää auttaa. En jaksa enää. Sanoit, että lopetat juomisen ja heti, kun olen yli yön työmatkalla, säntäät kiskomaan viinaa. Luultavasti Kiiran kanssa.”

”Älä sekoita Kiiraa tähän!”

Luka viskeli sukkia ja kalsareita kassiin. ”Haloo Jenni, kuka tahansa näkee, että sillä tytöllä on erittäin vakava alkoholiongelma.”

”Eikä ole. Kiira hoitaa työnsä tosi hyvin. Ja käy bodycombatissa.”

”Suomi on väärällään alkoholisteja, jotka hoitavat työnsä ja kuvittelevat siksi, ettei mitään ongelmaa ole. Onko normaalia, että vetää lärvit viininmaisteluillassa? Tai kummipojan nimiäisissä?”

Olisin halunnut sanoa, että Kiira oli sentään hauskaa seuraa päinvastoin kuin eräät, mutta aloin tajuta, että Luka oli oikeassa.

Keskenmenon jälkeen olin aina saanut seuraa Kiirasta. Keskenmeno. Suru painui raskaana päälleni. Olin menettänyt lapsen, koko tulevan elämän, nyt menettäisin Lukankin, uutta työtä en saisi varmaan ikinä. Runsas vuosi takaperin kaikki oli ollut niin hyvin, vauva tulossa, maailman ihanin mies rinnalla. Kaikki oli hajonnut atomeiksi. Krapula ja valvominen painoivat, päätä särki, itku poltteli silmiä, ja paha kebab kiersi vatsassa.

Kun avasin silmäni, Luka oli siinä, takki päällä ja kassi kädessä. Ei tällaista voinut tapahtua minulle!

”Millä mä elän?” kysyin.

”Mä maksan kyllä asunnon”, Luka sanoi.

Itkin valtoimenaan. ”Entäs me?”

”Ollaan nyt jonkin aikaa pitämättä yhteyttä, katsotaan sitten.”

”Mä rakastan sua.”

”Niin mäkin sua, mutta en voi jatkaa näin.”

Hän suukotti otsaani ja meni. Olin yksin rännänharmaassa huoneessa, hiljaisessa kerrostalossa. Kuuntelin hissin ääntä, jossakin haukkui koira, sitten alaoven kolahdus ja Luka oli mennyt. Luka minun mieheni, jonka kanssa minun piti saada vauva, meidänhän piti olla aina yhdessä. Kyynelet valuivat korviin ja kutittivat viileinä.

Jonkin ajan kuluttua nousin ja menin keittiöön keittämään kahvia. Koti ei tuntunut kodilta, kun Luka oli mennyt, vaikka siellä olivat meidän yhteiset tavaramme. Istuin keittiön pöydän ääressä kahvimukini kanssa. Olisi pitänyt syödä, jo krapulankin takia, mutta en jaksanut. En voisi syödä enää koskaan.

Lopulta hain kännykkäni. Kirjoitin Kiiralle, mitä oli tapahtunut. Kiira vastasi välittömästi: ”Tulen sinne heti, kun pääsen duunista.” Huokasin helpotuksesta ja menin mukini kanssa sohvalle viltin alle. Olo oli kuin kipeällä alakoululaisella, joka odottaa, että äiti tulisi töistä. Aika kului hitaasti, hämärä tiheni, räntä alkoi vihmoa vasten ikkunaa.

Kiira pyyhälsi eteiseen likomärkänä, käsissään läppärisalkku sekä merkkilaukkunsa, johon olisi mahtunut citymaasturi. Lisäksi hänellä oli möhjöksi vettynyt Alkon lahjakassi, jonka hän ojensi minulle.

”Varo ettei pohja petä.”

Kurkisin pussiin. Pinkkiä skumppaa. Huokasin. ”Mun ei pitäisi juoda.”

”Whaaaat... Miksei?” Kiira kysyi ja pyörähti kylppäriin ripustaakseen päällysvaatteensa suihkukoppiin kuivumaan. ”Et kai sä–”

”En ole paksuna!” mylväisin ja menin edeltä keittiöön. Panin pullon jääkaappiin ja kurotin kristallilasit ylähyllyltä. ”Lukan mielestä ongelman ydin on mun juomiseni. Se ei jaksa enää.”

”No se kundi ei kyllä ole koskaan osannut pitää hauskaa”, Kiira sanoi. ”Keittäisitsä mulle kahvit? Oli totaalisen paskamainen päivä duunissa.”

Mittasin kahvin suodattimeen. ”Miten niin ei osaa pitää hauskaa?” kysyin, kaadoin vedet säiliöön ja istuuduin Kiiraa vastapäätä. Hän oli ottanut megalaukustaan meikkipussin ja töpötti puuteria kasvoilleen.

”No haloo, onhan Luka aika takakireä”, Kiira sanoi.

Oivalsin jotain. ”Etkö sä pidä Lukasta?” kysyin, vaikka yhtäkkiä näin selvästi, että vastaus oli ei. ”Miksi et?”

Kiira napsautti puuterirasian kiinni ja pudotti sen meikkipussiin. ”Se on muuttanut sua”, hän sanoi. ”Tai siis, mä en tiedä, oletko sä muuttunut oikeasti, vai etkö sä vain osaa olla oma itsesi enää.”

Tuntui, että sellaisesta olisi pitänyt suuttua, mutta yllättäen minua ei yhtään kiukuttanut, olin vain utelias. Kynttilä valaisi utuisesti, räntäpyry sammutti ulkomaailman äänet. Oli hiljaista ja hämärää, me kaksi kuin jollain luolanaisten nuotiolla.

Tuntui kuin olisi katsonut peiliin, joka olikin ovi hämärään, luukku minuun itseeni.

”Silloin, kun te aloitte seurustella...” Kiira aloitti. Muistot olivat siinä ympärilläni. Olin ollut ihan vauva silloin, 21-vuotias. Olimme olleet puistopiknikillä, minä, Kiira ja joitain muita, Luka oli piknikillä ystäviensä kanssa. Elokuun kultainen hehku kaupungin yllä, meren tuoksu, helle ja valo, viiniä kalliolla.

”Mikä sua hänessä silloin viehätti?” Kiira kysyi.

Rauhallisuus, se että Lukan lähellä oli turvallista olla. Oma elämäni oli ollut kaaosta, olin juuri lopettanut repivän suhteen, kaikki oli sekaisin, opinnot levällään, en selvinnyt edes arjen hommista kuten hammaslääkäriajan varaamisesta tai tiskaamisesta. Solukämppä oli jatkuvasti kuin pommin jäljiltä, koska menimme mieluummin baariin tai bileisiin kuin siivosimme. Ja sitten siihen ilmestyi Luka, asiat asettuivat omiin koloihinsa kuin itsestään. Pääsin taas opiskeluun kiinni, valmistuin nopeammin kuin olin kuvitellut. Oli tuntunut, että Lukan kanssa kaikki järjestyi kuin itsestään, harjoittelu, valmistuminen, ensimmäinen työpaikka – silloin asuimme yhdessä jo ja hän oli kaikessa tukena.

Koko sen ajan Kiira oli ollut virallisesti sinkkuna, vaikka hänellä olikin ollut sotkuisia suhteita varattuihin ja sitoutumiskammoisiin sekä yhteen sugar daddyyn, joka oli vienyt hänet Miamiin. ”Musta tuntui, että sä olit liian nuori silloin”, hän sanoi ja sekoitti kahviinsa sokeria. ”Mutta sä vaikutit niin onnelliselta, ajattelin sitten, ettei sillä olla väliä, ei kaikilla tarvitse mennä samalla lailla. Mutta jotenkin sä muutuit.”

”Onko se paha jos kasvaa nopeasti pois kaaoksesta ja haahuilusta?”

”En mä sitä tarkoita”, Kiira sanoi ja katsoi suoraan minuun. ”En ehkä osaa selittää. Spontaanius ja sellainen, sä menetit sen.” Hän piteli kahvikuppiaan ja huokasi. ”Ihan kuin eläisit pelossa nykyään.”

Aikuiselämäni jakautui kahteen osaan, oli entinen ja nykyinen. Entisessä elämässä kävelin keskellä katua, koska kello oli neljä, eikä autoja ollut liikkeellä. Paljain jaloin, koska olin unohtanut kengät diskoon. Kiiralla oli kädessään hampurilaisravintolan ilmapallo, hän huiski sillä, kun me kävelimme kohti merta, emme pelänneet mitään. Valoon aukeava kesäaamu, autere lehmusten latvuksissa, vaaleasta siniseen liukuva taivas. Silloin mikä tahansa oli ollut mahdollista, mutta oliko enää? Olin kuvitellut maailman erilaiseksi, olin uskonut olevani ainutlaatuinen, niinhän minulle oli opetettu, ainoa ainutlaatuinen lapsukainen, isin prinsessa. Minä saisin kaiken, minkä haluaisin, olin ollut itsevarma silloin, mutten edes ajatellut asiaa, se oli itsestään selvää. Saisin lapsia ja talon, designvalaisimet ja seinän kokoiset ikkunat, olisin maailman paras vaimo ja äiti, häämatka tehtäisiin Malediiveille, sillä Thaimaa oli jo ihan out.

Suljin silmäni, muistin mummin hauraana puutarhassa, kun syöpä oli syönyt häntä sisältä päin niin, että jäljellä oli vain hauras iho, kuin kuultava nahkea terälehti, jonka valo läpäisi. Mummin kukkapenkit rehottivat, emme me olleet niitä osanneet hoitaa, emme tunnistaneet rikkaruohoja hyötykasveista. Istuimme keittiönpöydän ääressä, äiti ja minä. Äiti itki, enkä osannut sanoa mitään, seurasin sormella pöytäliinan kirjailuja kuten lapsena. Kukintojen keskellä olevan nyppylät tuntuivat samanlaisilta sormenpäähän, en käsittänyt, että ihmiseen ilmestyi pieni kova nyppy, ja kaikki oli lopussa.

En käsittänyt, että minun mummini kuolisi, totta kai tiesin, että kaikki kuolevat, mutta se tarkoitti kaikkia muita kuin minun mummiani. Mummi oli ollut olemassa ennen kuin synnyin, hän oli nostanut minua kohti omenanraakileita, turvalliset kädet kainaloideni alla, olin tarttunut viileään palloon puussa, viileänvihreään. Katso miten hitaasti hän kulkee, äiti oli sanonut, kun istuimme siinä. Mummi veti jalkojaan maata pitkin, teki matkaa tiikerililjojen luo, äidin kädet vapisivat pöytäliinalla ja ensimmäistä kertaa tajusin, ettei minulla olisi ketään tukena, kun vanhempani kuolisivat, koska ei ollut sisaruksia.

Pelko, halkeamat talojen seinissä, liuskeina irtoava maali, tummuva tapetti, kaikki oli täynnä kuolemaa.

Nyt Luka oli lähtenyt. Väliaikaisesti, muistutin itseäni, kyllä se tulee takaisin. Pakko, mitä minulla muuten olisi?

Sitä paitsi Luka ei pärjäisi ilman minua.

Heti kun ajatus pullahti päähäni tajusin kauhukseni, ettei se ollut totta. Luka oli meillä se, joka osasi kaiken. Hänellä oli käytössään viisi erilaista pyykinpesuainetta, ja hän oli esitellyt minut värinpoistoliinoille – minulla ei ollut harmainta hajuakaan, että sellaisia oli olemassa, ennen kuin tapasin Lukan. (Kuulin samassa korvissani hänen tyytyväisen huudahduksensa, joka kajahti kylppäristä aina, kun liina oli värjäytynyt erityisen tummaksi.) Ennen Lukaa en ollut tiennyt, että omenat nahistuvat nopeammin, jos ne ovat kylki kyljessä tomaattien kanssa, tai että kuppi soodaa poistaa jääkaapista hajut.

Eikä Lukan kaikkivoipaisuus rajoittunut kodinhoitoon. Hän oli kaikin puolin aikaansaapa ihminen, kuten äiti sanoi. Jos vaikkapa suunnittelimme matkaa, hän löysi käden käänteessä edullisimmat lennot ja kivoimman hotellin, tai jopa sikahalvan airbnb-kämpän, joka oli lyöty omistajan kanssa lukkoon ennen kuin ehdin kissaa sanoa.

Minusta oli vaikea sitoutua, no, vaikkapa lentolippuihin, koska niiden muuttaminen oli tehty niin perin juurin vaikeaksi, jollei jopa mahdottomaksi. Aloin aina miettiä, että mitä jos umpisuoleni puhkeaisi ja joutuisin menemään lentokoneeseen kauheissa tuskissa, koska lentoja ei missään olosuhteissa voinut siirtää, eikä rahoja ainakaan saisi takaisin. Jos joutuisin siinä tilanteessa leikkauspöydälle, ajattelisin takuulla vain menetettyjä satalappusia! Tai entä jos kuolisin? En saisi rahoja takaisin! Siksi jäin pähkäilemään lippujen kanssa kunnes parhaat tarjoukset olivat menneet, ja jäljellä oli vain triplahintaisia. Mutta ei Luka! Hän järjesti kaiken, hän jopa viritti matkan ajaksi itsekastelujärjestelmän huonekasveille (tarvittiin vain muovinen juomapullo ja vettä).

Räpyttelin kiivaasti, kun tulin ajatelleeksi, ettei Luka oikeastaan tarvinnut minua mihinkään.

Kiira tarttui minua kädestä. ”Kyllä se tulee takaisin”, hän sanoi.

”Pitäisikö mun mennä terapiaan?” sanoin. Olin aina ajatellut, että terapia oli muotijuttu. 70-luvun amerikkalaisissa elokuvissa turhautuneet kotirouvat (ja Woody Allen) ravasivat terapiassa. Nykyään sitä tekivät vähän kaikki, paitsi eivät tietenkään ne, jotka olivat oikeasti sekaisin kuin seinäkello. ”Tai AA-kerhoon? Jos mä voisin kertoa Lukalle, että käyn AA:ssa, se olisi tyytyväinen.”

Kiira mulkaisi minua. ”Elätsä sen elämää vai omaasi?”

”No jos mulla on alkoholiongelma?”

”Niin Lukan mielestä sulla on”, Kiira sanoi painokkaasti, ja Lukan ääni sanoi heti päässäni: se tyttö juo kyllä aivan liikaa.

”Eikö alkkikset aina kiellä, että niillä olisi mitään ongelmaa?” sanoin.

”Sittenhän kaikki olisivat alkkiksia, paitsi ne, jotka sanovat, että niillä on ongelma. Sama kuin syömishäiriöiden kanssa. Jos sanot, että sulla ei ole ongelmaa ruuan kanssa, sulla automaattisesti on. Sitä paitsi kaikilla on nykyään olevinaan vaikka mitä ongelmia. Jos syö kaksi possumunkkia, kärsii ahmimishäiriöstä. Jos juo yli virallisten suositusten, on heti alkkis, vaikka nehän on laskettu ihan alakanttiin. Varmuuden vuoksi niinku. Ja onhan silläkin eroa, minkä kokoinen ihminen on, syökö alle pihvin vai salaatin ja sitä rataa. En kestä tämän maan hysteeristä alkoholipolitiikkaa. Mistä tulikin mieleeni, että se skumppa taitaa olla tarpeeksi kylmää.”

Kiira nousi hakemaan pullon jääkapista ja poksautti korkin tottuneesti (”siis oikeestihan sitä ei kuulu poksauttaa, mutta kun se on niin hauskaa”). Hän otti kristallilasit, kaatoi skumpat ja sanoi:

”Uudelle alulle!” Nähdessään väpättävan alahuuleni hän korjasi: ”Tai vanhan jatkumiselle! Tai... omalle ajalle?”

”Mä en halua omaa aikaa”, sanoin synkkänä, mutta join kiltisti kuohuviiniä. Se maistui tosi hyvälle. Kuplat pistelivät ihanasti nenässä, ja rentous valahti jäseniin aika nopeasti. Lopettaisin nousuhumalaan, en joisi tänään liikaa. Lukahan saattaisi vaikka soittaa, hänellä oli kuudes aisti, mitä tuli juomiseeni. Vaikka olisimme kommunikoineet Atlantin yli morsettamalla, hän olisi tiennyt, että olin juonut.

”Nyt kun teidän suhde on tauolla, sä voisit tehdä nettideittiprofiilin!”

Kauhistuin. ”Ei me olla tauolla, Luka on vaan vähän aikaa pois.” Mietin. ”Sitä paitsi sähän olet tavannut vain täystuhoja siellä.”

”No joo katsos, kun mä etsin siittäjää vauvoilleni ja elämäni miestä”, Kiira selitti. ”Jos etsii vain kikkeliä, voi löytää kivoja tyyppejä. Varattuja meinaan.”

”Siis onks tää nyt joku miehet on kuin wc:t, joko varattuja tai täynnä paskaa?”

Kiira tyrskähti. ”No joo, sinne päin.”

”Ja mitä kivaa niissä varatuissa on, jos ne pettää vaimoaan?” kysyin ja muistin sitten Kiiran värikkään menneisyyden, joka saattoi toki olla nykyisyyttäkin, mistäs minä tiesin. Kiirehdin lisäämään: ”Siis en mä moralisoi! Jokaisella on tilanteensa, eikä me voida tuomita miehiä, ennen kuin ollaan kuljettu kuukausi niiden reinoissa, tai jotain.”

”Aika paljon Suomenmaassa on miehiä, jotka ei saa seksiä kotona ja sitten meitä sinkkuja, jotka ei saa seksiä missään.”

”Hetkinen, seksi ei ole se ongelma mun kohdallani.”

Kiira hörppäsi viiniä. ”Joo joo, mutta sä voisit kokeilla jotain uutta nyt, kun olet väliaikaisesti vapaa. Ei sitten vanhana kaduttaisi, ettet kokeillut jotain erikoisempia juttuja, joita tämä sun elämäsi mies ei voi tarjota.”

Mulkaisin Kiiraa taas. ”Mistä sä tiedät, mitä Luka tarjoaa?”

”Sen näkee päältä”, Kiira sanoi ja pehmitti sitten: ”Vaikka enhän mä tiedäkään. Onhan jotkut katoliset piispatkin kauheita rietastelijoita.”

Pohdin. Olin lukenut ensimmäisen osan 50 Shades -sarjasta, ja vaikka se olikin ollut mielestäni huippupöljä tekele, sen kuvaama maailma oli jäänyt kutkuttamaan. Minua eivät tosin kiinnostaneet takakireät pukumiehet, joilla oli yksityislentokone, mutta sitomisessa ja käsirautaleikeissä oli jotain kiehtovaa.

”Voidaanhan me vilkaista niitä ilmoituksia”, sanoin. Kuohari teki olon kevyeksi, kuin olisin leijaillut samppanjankeltaisessa autereessa. Huolet, kuolemanpelko, surullinen olo ja pesemättömät pyykit (minkä viidestä pyykinpesuaineesta valitsisin?) häipyivät jonnekin kauas. Olimme kuin toisessa maailmassa. Kynttilä valaisi laseissa jumppaavat kuplat kauniisti. Oli lämmin.

Kiira kaivoi läppärinsä salkusta ja avasi kannen.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää

Edellinen osa

 

 

Laura Honkasalo on helsinkiläinen kirjailija, jonka uusin romaani Perillä kello kuusi ilmestyi 2015. Hän harrastaa ompelemista, vintagevaatteita ja itäblokin designia.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.