Luka ja Jenni viettävät romanttisen illan fine dining -ravintolassa. Jokin on silti Jennin mielestä pielessä.

Erotin hänet ihmisjoukossa jo matkan päästä, totta kai erotin, hänhän oli minulle tutuin ja läheisin koko maailmassa. Minun mieheni. Olisi tehnyt mieli juosta, mutta pakotin itseni kävelemään hitaasti. Mieleen putkahti, että olin kuin ranskalaisen elokuvan naispäähenkilö, tosin elokuvassa olisin tietysti lintumaisen siro, minulla olisi ollut leyhyvä silkkimekko ja lyhyt tukka, eikä ikinä hiivatulehdusta.

Luka näki minut ja hymyili koko kasvoillaan. Hän puski ihmisten lomitse luokseni ja halasi lujaa. ”Voi että tuntuu hyvältä nähdä sut.”

Hänen sylinsä oli koti ja turva. Kesti kauan, ennen kuin irtosimme toisistamme ja lähdimme kulkemaan katua käsi kädessä. Varaus oli tehty parempaan ravintolaan, sellaiseen jossa on vankat valkoiset liinat pöydillä, suuret ikkunalasit puistoon, valaisimet huippumuotoilua ja vessassakin erikoiset hanat. Fine dining -paikka, jossa syötiin hiirenkakan kokoisista kikkareista koostuva keittiömestarin suunnittelema menu.

Tarjoilija ilmestyi pöydän viereen paksu mappi käsissään ja ryhtyi luennoimaan. Meidän piti tuntea ravintolan toimintaperiaate ja inspiraatio, ennen kuin voisimme nauttia ateriasta. Tämän päivän menussa yhdistyivät italialainen ja australialainen keittiö suomalaisen puhtaan saaristoruuan kanssa (kukaan ei kai ollut kertonut ravintolanpitäjille Itämeren saastumisesta). Alkupalana oli piimässä marinoitua punajuurta, lentokalan mätiä ja kum-kvatti-raakasuklaagazpacho. Huh. Suositeltu viini oli nimeltään jotain ranskaksi, minun puolestani siinä olisi voinut lukea, että tämä juna menee kääntöraiteelle, mutta Lukalla oli onneksi ollut pitkä ranska.

”Viinisuositukset tulevat sitten ruokalajin mukaan”, tarjoilija valisti meitä.

”Yksitoista ruokaa ja jokaiselle viini?” Luka kysyi vähän häkeltyneenä, ja tyttö nyökkäsi. Luka katsoi minuun. Olisimme ihan käkimäkkyrässä aterian pääteeksi, jos kittaisimme yhtätoista eri viiniä! ”Me otamme mieluummin viinit fiiliksen mukaan”, Luka muotoili tahdikkaasti.

Ei ihme, että moni viiniharrastaja oli pahasti alkoholisoitunut! Lentokalan mätiä oli noin kaksi palleroa, viiniä kaksitoista senttilitraa. ”Mä tunnen itseni juntiksi”, supatin Lukalle, joka sanoi: ”On tää vähän kikkailevampi putiikki kuin kuvittelin. Ajattelin, että tämä olisi romanttista.” Hän katsoi minua suoraan silmiin. ”Kun ollaan palattu takaisin yhteen. Pitäähän sitä juhlistaa.”

”Juu juu”, kiirehdin sanomaan. ”Ainakin tämä on elämys.”

Viereisessä pöydässä kiristetyn oloinen Burberry-täti tivasi tarjoilijalta, millaisia mineraalivesiä heillä oli. Juuri sellainen tyyppi, joka vaatisi nelikulmaisia kuplia, entinen alkkis luultavasti, viinituntemus piti siirtää jonnekin.

Seuraavassa annoksessa oli ”pikkelöityä puutomaattia, karamellisoitua perunaa ja sherryssä marinoitua vasikanposkea”. Eteemme laskeutuivat helikopterikentän kokoiset lautaset, joiden keskellä oli niin pikkiriikkiset kikkarat että isä, joka kieltäytyi satsaamasta uusiin monitehoihin, ei olisi varmaan nähnyt mitään. Karamellisoitu peruna näytti kastemadon kakalta ja oli samaa kokoluokkaa. Kastike oli luultavasti ammuttu ympäri annosta jonkinlaisella virallisella gordon bleu -kastikepyssyllä. Vilkaisin Lukaa ja yhtäkkiä meitä alkoi naurattaa ihan kamalasti.

”Romanttista”, Luka kuiskasi ja minua hihitytti kahta pahemmin. Sanoin: ”Tätä olisi helpompi syödä barbien haarukalla!”

Ruoan makumolekyylit ehtivät hädin tuskin limakalvoille, kun annos oli jo syöty. Ajattelin kaiholla mummin rakuunalihapullia kermakastikkeessa. Mummi oli tehnyt niiden kanssa aina naurisperunamuusia, ja kokonaisuus oli niin hyvä, että aterian jälkeen makasimme ulisten sohvalla ja olohuoneen itämaisella matolla.

”Onneksi mummi ei näe”, supatin.

”Tulisi vaan juoksuhaudat mieleen”, Luka kuiskasi.

”Ai meinaatsä, että mun mummini oli rintamalla tykittämässä?”

Me kuuluimme yhteen, nauroimme ja juttelimme ja kaikki oli niin kuin ennenkin. Aterian jälkeen menimme raitiovaunulla kotiin, meidän katumme, meidän alaovemme, meidän kotiavaimemme. Tästä alkaisi yhteinen loppuelämä! Eteisessä Luka suuteli minua ja sanoi: ”Mennäänkö makuuhuoneeseen vähän pötkön pötkön?”

Asiat loksahtelivat paikoilleen. Seuraavana päivänä sain puhelun: aloittaisin Elämystavaratalon markkinointiassistenttina. Laitoin illaksi hyvää ruokaa ja kävin ostamassa pullon samppanjaa. Katoin viimeisen päälle, kynttelikköön tulet. Luka tuli räntäsateesta likomärkänä.

”Oho, mitäs me juhlitaan?” hän kysyi ja asetti läppärilaukkunsa nojatuoliin.

”Mä sain sen duunin!” sanoi ja halasi häntä.

”Hieno uutinen”, Luka sanoi ja avasi pullon poksauttamatta, oikeaoppisesti. Hän kaatoi huolellisesti kristallilaseihin ja kilistimme. ”Nyt kun sulla on työpaikka, saat ansiosidonnaisen sitten, kun alat odottaa.”

Katselin häntä toisella puolella pöytää, miten huolellisesti hän poisti tiikeriravun pyrstöistä kuorenpalat, söi pedantisti ja siististi. Kaikki oli niin kuin aina ennenkin, me kaksi siinä, juttelemassa ja nauramassa, pimeys ja yksinäisyys jäivät ikkunalasin taakse.

Päätin huvittaa Lukaa kertomalla tädeistä. ”Ne on ihan mainioita tyyppejä”, sanoin. ”Mä olen niin onnellinen, että Leena-Kaisa otti itelleen nuoren rakastajan. Sen lapset on tietenkin aivan kauhuissaan. Poika on sitä kakskytviis vuotta nuorempi! Se on just sellanen äitityyppi, joka ole koskaan ajatellut itseään, saati vartaloaan.”

Luka katsoi minuun. ”Sinäkö kannustit häntä tuohon?”

”Totta kai! Kuten Mirkku sanoo, nuoret miehet on täynnä elämäneliksiiriä.”

”Ei tollanen oikein kivalta kuulosta”, Luka sanoi. ”Miltä susta tuntuisi, jos äitisi ottaisi sun ikäisen rakastajan?”

”No ei se ota, nehän on faijan kanssa kasvaneet jalasta kiinni toisiinsa.”

”Mutta jos?”

”Jos äiti olisi onnellinen niin mikäs siinä.”

Luka laski ruokailuvälineensä ja pyyhki suunsa kankaiseen nenäliinaan. ”En oikein tajua, miksi kaikessa on nykyään kyse seksistä. Mitä tahansa saa tehdä, kaikki pervoilukin on normaalia ja saippuasarjoissa tehdään mitä vain.”

Huh, olipas outo palopuhe.

”Mä olin yhtenä päivänä Sirjen kanssa leffassa”, Luka jatkoi. ”Ja sielläkin tuli dildomainos ennen elokuvaa. Mitä jos olisin ollut meidän mummin kanssa?”

”Eiköhän sun mummis ole nähnyt yhtä sun toista, sehän oli lääkäri.”

Luka mulkaisi minua, mietin kannattaisiko kysyä, mitä niillä oli ollut Sirjen kanssa meneillään. Mieleen tunki inhottava mielikuva, Luka ottamassa takaa Sirjeä, jolla oli sukset jalassa. Olisin halunnut pestä aivoni kaustisella soodalla.

”Asiasta kukkaruukkuun”, Luka sanoi ja ihoni nousi kananlihalle. Inhosin kyseistä sanontaa. ”Nyt kun sä menet takas työelämään, niin koetathan sä pitää matalaa profiilia shoppailun kanssa? Meidän pitää meinaan ostaa isompi auto, kun vauva tulee.”

Mitä helvettiä? Hän ei ollut edes kysynyt, halusinko alkaa duunata toukkaa. Se oli olevinaan itsestään selvää. Entä jos olisinkin halunnut keskittyä ensin uraani? Uusi työ vaikutti kiehtovalta, olin miettinyt, että voisin siinä sivussa opiskella tapahtumamatkailua.

Mielialani laski. Kaikki on täydellistä, hoin itselleni. Jos olisin nähnyt asetelman lifestyleblogissa, olisin pökertynyt kateudesta. Design-astiat ja tanskalainen arkkitehtityylinen kynttelikkö, maljakossa oksa punaisin marjoin, nuori, terve pariskunta, hyvännäköisiäkin vielä, siinä he istuivat syömässä sahramirisottoa ja keskustelemassa perheen perustamisesta. Kaunis koti, tyylikkäitä huonekaluja, molemmilla hyvä koulutus, kaikki oli loistavasti. Luka puhui paraikaa, että hän haluaisi isomman sohvapöydän, voisimme mennä viikonloppuna kiertämään sisustusliikkeitä.

Voihan vittu. Elämä ei voinut olla tässä.

”Mä voin tiskata, kun sä laitoit niin ihanat safkat”, Luka sanoi ja pussata posautti minua otsalle. Menin viinilasin kanssa olohuoneeseen, istuin sohvalle ja avasin läppärin. Kiira oli liekeissä: ”Sä et usko tätä! Päätin käydä vihonviimeisen kerran nettitreffeillä ja tapasin aivan ihanan miehen. Tää ei voi olla totta!”

Vastasin: ”Olen tosi iloinen sun puolestasi.”

Kiira jatkoi: ”Kaikki tuntuu yhtäkkiä helpommalta. Koko oleminen on jotenkin kevyempi!”

No, minun olemiseni oli kyllä raskaampi. Teki mieli itkeä.

Kevätaurinko paistoi sälekaihtimien lomasta luokkaan. Pirkko-Liisalla oli ruohonvihreä, kirjailtu kaapu. ”Tänään puhumme jämäkkyydestä”, hän ilmoitti ja laski mappinsa opettajan pöydälle. ”Jämäkkä henkilö osaa ilmaista omat halunsa ja tarpeensa rakentavasti. Jämäkkä osaa sanoa ei. Hän arvostaa itseään ja osaa pitää kiinni itselleen tärkeistä arvoista.”

Fyysinen olemus oli erittäin tärkeä jämäkkyyden kannalta, Pirkko-liisa muistutti. ”Teidän iässänne – Jenniä lukuun ottamatta – kehonkielestä tulee helposti anteeksipyytävää. Ollaan lysyssä, hartiat etukenossa, vaikka napakka ryhti olisi ensiarvoisen tärkeää.”

”Voiko ryhtiä enää parantaa?” Maire kysyi.

Pirkko-Liisa kohensi silmälasejaan. ”Totta kai voi. Kaikenlainen liikunta auttaa. Moni kursseilleni osallistunut on kertonut saaneensa apua joogasta ja Alexander-tekniikasta.”

Pirkko-Liisa innostui aiheesta. Lihaskorsetti oli ensiarvoisen tärkeä, se pitäisi muistaa keski-iässäkin. Nuoret tytöt jumppasivat nykyään vatsaa saadakseen hyvännäköisen bikinikropan, mutta ”meidän iässämme – ei koske Jenniä” tärkeämpää oli pitää keskivartalo kunnossa terveyden vuoksi. Se paransi ryhtiä ja ehkäisi esimerkiksi selkävaivoja. Lihaskorsetin hyvinvointi vaikutti lantionpohjalihaksiin, ja ne taas vaikuttivat seksuaalisuuteen. Pirkko-Liisa oli ollut huomaavinaan, että keski-ikäiset naiset panostivat mieluummin hampaiden valkaisuun ja ryppyruiskeisiin kuin lantinpohjajumppaan, vaikka siellä asui naiseuden ydin. Valkoisista hampaista oli vain esteettistä hyötyä, kun taas oman puutarhan hoitaminen vaikutti hyvinvointiin kaikilla elämänalueilla.

Nielaisin. Pirkko-Liisa oli porhaltanut kieltämättä vauhdikkaasti oman mielipiteen sanomisen tärkeydestä vulvaan. Olivatkohan kaikki ihan noloina? Vilkuilin tätejä, he päinvastoin hehkuivat innosta. Nyt tuli asiaa! ”Lantionpohja on kehon pohja ja tärkeä tuki”, Pirkko-Liisa sanoi. ”Se on myös avainasemassa naisen nautinnon kannalta. Parhaimmillaan aistillisuus on luovuutta ja todellista mindfulnessia, silloin ollaan täysin kiinni hetkessä.”

Mirkku nojautui kuiskuttamaan korvaani: ”Tosin jos mies on tylsä, niin tulee mietittyä kauppalistaa ja lottonumeroita.”

Meidän piti kaikkien kertoa oma näkemys siitä, mitä jämäkkyys tarkoitti. Mirkku supatti minulle: ”Sä voit sanoa, että tykkäät panna miehiä kahleisiin.”

Nauratti. Leena-Kaisa sanoi, että jämäkkyys oli rohkeutta sanoa, mitä ajatteli sen sijaan, että tunnusteli, mikä oli yleinen mielipide ja pyrki sitten miellyttämään muita.

”Oikein hyvä”, Pirkko-Liisa sanoi. ”Jämäkkyyteen kuuluu ilman muuta rehellisyys, mutta mitään kovakalloisuutta sen ei tarvitse olla, joustavuudessa ei ole mitään rikollista, jos se tarkoittaa muiden huomioimista.”

Maire oli sitä mieltä, että jämäkkä osasi suojella omia voimavarojaan. Orvokin mielestä jämäkkä tarkoitti, ettei ollut liian kiltti. Jämäkkää ei voinut kukaan jyrätä. ”Vaikka kyllä mä haluan ottaa toisten tarpeet huomioon, parisuhteessa varsinkin.”

Mirkku puuttui puheeseen. ”Parisuhteessa moni nainen myötäilee kaikessa ja kokee syyllisyyttä, jos sanoo mitä haluaa. Ihan kuin mies olisi niin kuin ilmainen kouluruoka, pitää olla erittäin kiitollinen, että se on olemassa, ei siitä saa valittaa.”

Lissu sanoi: ”Mun nähdäkseni moni nainen ei uskalla parisuhteessa pitää kiinni siitä, mitä haluaa. Sitten ne ryhtyvät marttyyreiksi. Säälillä ja syyllisyydellä yritetään saada se, mitä halutaan.”

”Uhrivaimoja piisaa tuttavapiirissä”, Mirkku mutisi, ja Leena-Kaisa sanoi: ”Minä pääsin uhrin osasta rupeamalla puumaksi. Aina sanotaan, ettei saa odottaa miehen pelastavan, mutta joskus ei tarvita kuin iso penis.”

Tädit nauroivat räkänaurua ja voivottelivat: niin totta, justiinsa näin. Nielaisin ja ihmettelin hiljaa mielessäni suurta muutosta, joka Leena-Kaisassa oli tapahtunut kurssin aikana. Hänellä alkoi olla elämä hallussa.

”Näkemys se on tuokin”, Pirkko-Liisa sanoi diplomaattisesti pani meidät tekemään fyysisiä jämäkkyysharjoituksia. Piti maadoittaa jalat, kuvitella että selkärangasta tuli lanka pään kautta kattoon, lapaluut taakse, hartiat alas. Piti hengittää syvään, tuntea, että otti oman tilansa, olen tilani arvoinen. Ensin tuntui kuin olisi ollut päiväkodissa, mutta yhtäkkiä tunsin olemukseni voimakkaammaksi. Tästä se lähtee, sanoi ääni päässäni, mutta mikä?

Tunnin jälkeen tädit tekivät lähtöä Tsemppipubiin, mutta minä sanoin meneväni kotiin.

”Luka lupasi laittaa iltapalaa.”

Mirkku tarkasteli minua tupakkansa sauhun läpi, muttei kommentoinut. Orvokin mielestä oli kovin ikävää, etten päässyt mukaan, Leena-Kaisa oli jo jalkakäytävän reunalla, Niko voisi jo olla paikalla, he aikoivat vetää dueton. ”Kyllähän tässä suu napsaa”, Mirkku sanoi ja viskasi savukkeensa märkään hiekkaan.

Luka oli laittanut graavilohivoileipiä ja salaattia. Vihreä tee odotti kannussa.

”Eiks tossa ole enemmän kofeiinia kuin tavallisessa?” kysyin ja Luka virnuili: ”Ehkä mä meinaankin valvottaa sua!”

Hän tavoitteli pakaroitani. ”Vauvantekoa täytyy harjoitella.”

Näin heijastuksemme eteisen peilistä. Rakastunut, himokas avomies puristelee kumppaninsa pakaroita. Jos se olisi ollut lifestyleblogissa, yksinäiset lukijat ja jääpuikkojen kanssa seurustelevat olisivat pökertyneet kateudesta. Neule Dots, farkut Dr. Denim, Lukan paita Pour Homme, kynttilänjalka Hay.

”Haluaisin puhua sun kanssas”, Luka sanoi ja kaatoi kivennäisvettä laseihin. Mitä mitä, en ollut edes mennyt pubiin, enkö voisi joskus saada kiitostakin? Luka kurkotti työtasolle ja otti jotain. Nytkö se aikoi kosaista? Pakokauhu porisi sisässäni.

”Mä olen jo pitempään ajatellut, että maalattais olohuone”, Luka sanoi ja ojensi maalinäyteliuskoja minua kohti kuin korttipakkaa. ”Kysyin jo vuokranantajalta, se kyllä kustantaa, saadaan itse valita sävy.”

Plarasin kortteja. ”Mutta näähän on kaikki valkoisia.”

”Totta kai ne on valkoisia. Valitaan niistä oikea sävy.”

Oliko tämä piilokamera tai jotain, vai oliko nipussa todellakin parikymmentä eri valkoisen sävyä? Nostin katseeni Lukaan. Tuhma ääni sanoi päässäni: ei perhana, kun sais viiniä nyt. Lukan poskilla oli hento puna, tukka oli sopivasti pörrössä. Hän oli läpikotaisin tuttu, tiesin hänestä kaiken. Että hän leikkautti tukkansa kolmen viikon välein, prässäytti housut pesulassa, lankasi hampaansa joka ilta ja käytti pohjallisia, joissa oli hiiltä, jotta kengät eivät haisisi.

Olin kerta kaikkiaan väärä ihminen siihen, Lukaa vastapäätä, jakamaan hänen elämänsä. Luka ei tajunnut mitään, jaaritteli vain iloisena valkoisen eri sävyistä ja miten täsmälleen oikea sävy vaikuttaisi ratkaisevasti huoneen valoisuuteen. Apua.

Ruuan jälkeen jätin Lukan tiskaamaan. Pesin meikit, levitin yövoiteen. Vaihdoin päälle kulahtaneen topin ja pyjamahousut, menin peiton alle kirjan ja kännykän kanssa, avasin Whatsappin ja kirjoitin Kiiralle: Musta tuntuu, että kaikki elämässä on pielessä. Kira vastasi nopeasti: Vieläkö keskenmeno painaa? Näpytin takaisin: Ei kun kaikki muu.

Avasin kirjan. En edes voinut sanoa ääneen, tai siis kirjoittaa, että Luka tuntui väärältä. Hän tuli huoneeseen, kävi päivävaatteissa viereeni ja hiveli kämmenellä vatsaani. Mikä minua oikein riivasi? Vielä muutama viikko sitten olin halunnut eniten maailmassa lisääntyä Lukan kanssa. Olin varmaankin sekoamassa, minulla oli ehkä ADD, mania ja masennus, tai ehkä olin saanut aivoverenvuodon, joka oli muuttanut persoonallisuuteni toiseksi – olin katsonut sellaista dokumenttia eräänä iltana, kun Luka oli myöhään töissä.

Sekin vielä. Hoitaisin vauvan yksin, kun hän kököttäisi konttorilla. Suomessa eniten ylitöitä tekivät pienten lasten isät.

Lukan käsi lähestyi rintaani.

”Kuule”, sanoin ja tartuin hänen käteensä. ”Mulla on jotenkin vatsa kipeä.”

Luka huolestui heti. ”Olisi pitänyt ostaa tyhjiöpakattua lohta, ei niistä palvelutiskeistä nykyään tiedä, jotain teinejä sielläkin oli hommissa, onkohan ne edes käyneet salmonellatesteissä.”

Kiitosta vaan. Vatsassa alkoi myllertää oikeasti.

”Tuonko mä hedelmäsuolaa?” Luka sanoi empaattisena ja vastasin: ”Ei sun tartte, mä haluan vain nukkua.”

Kuvittelin, miten hänen siittiönsä kääntyivät takaisin ja huutelivat hännillä tuleville: Hei tyypit, väärä hälytys, ei meitä tarvitakaan! Osa marisi, että ikinä ei päässyt tositoimiin, mutta toiset olivat sitä mieltä, että vapaailta oli ihan tervetullut.

”Ok, kulta”, Luka sanoi. ”Herätät mut sit yöllä, jos on huonompi olo.”

Joku huuteli Jenniä. Käännyin ja näin tungoksessa tutun naaman. Kaarle.

”Upee juttu nähdä sua!” hän sanoi. Emme olleet nähneet sen koomin, kun Luka oli palannut kotiin. ”Ehtisitkö sä yhdelle?”

Rypistin ostaani, ja Kaarle kohotti kätensä. ”Siis ihan baariin vain. Olisi kiva kuulla, miten menee.”

”Ok”, sanoin.

Menimme lähimpään anniskeluravintolaan, Kaarlen seurassa ei tarvinnut välittää tarjouskupongeista. Toiseen kerrokseen ikkunapöytään, Kaarle tilasi pullon skumppaa, ja kuoriuduin takistani. Ulkona oli vielä valoisaa, vaikka kello oli jo seitsemän, jalkakäytävät täynnä ihmisiä.

”Mun pitäisi tarjota sulle”, sanoin. ”Sain sen duunin, josta vinkkasit.”

”Hei, sehän on hieno uutinen”, Kaarle sanoi. ”Sille.” Kilistimme. Kaarle jatkoi: ”Eli sulla on kaikki mallillaan. Mies tuli takaisin, ja sait duunin, joka on luultavasti kiinnostava.”

”Joo. Mites sulla?”

”Sitä samaa”, Kaarle sanoi, ja hänen hymyynsä ilmestyi katkera vivahde. Vaimo halusi aina vain vähemmän, domme toki toteutti toiveet rahasta, mutta ketään sellaista kuin minä ei ollut löytynyt. Joku nettideittikumppani oli lähtenyt samantien samppanjabaarista tiehensä, kun Kaarle esitteli mieltymyksensä. ”Sä olit paras, kun sulla on huumorintajua”, hän sanoi kaihoisasti. ”Haluaako sun miehesi...”

”Juu ei”, sanoin nopeasti. En halunnut jutella aiheesta, enkä edes ajatella sitä. ”Hän on vähän sellainen arkisempi persoonallisuus.”

”Söisit sä mun kanssa jotain?” Kaarle kysyi. ”Jäi lounas väliin, oli just kehittämispalaveri silloin, siellä oli kyllä hyvännäköisiä sämpylöitä, mutta kuka voi syödä täyteen tupattuja sämpylöitä, kun pitäisi puhua?”

Minua nauratti. Niin totta!

”Ja piti vielä ottaa videopuhelu Saksaan. Mitä ne olis ajatelleet, kun olisin pupeltanut samalla kurkkua ja salaattia?”

Huomautin, että pahempia olivat sellaiset patongit, jotka raapivat kitalakea ja aloimme nauraa. Tilasimme pihvit ilman perunaa, koska kuka nyt hiilareita haluaisi, proteiinit sen sijaan olivat tervetulleita, koska Kaarle oli purkanut tarmoaan pyöräilyyn. Hän oli hommannut paremman ajotietokoneen sekä joustohaarukan ja treenasi kesää kohti tiiliskiviä satulalaukuissa.

”Uuuh, sullahan oli jo ennestään valurautapakarat”, vitsailin ja Kaarle sanoi: ”Näkisitpä ne nyt.”

Hän ei puhunut työstään eikä vaikuttanut uupuneelta, vaan tosi rennolta. Hän kiusoitteli minua, minä piikittelin häntä, ilmassa oli selvästi flirttiä, ja minua kutkutti ajatus, miten menisin kotiin Lukan luo pöksyt kosteina ja kävisin hänen kimppuunsa. Olin melkoinen tiikeri!

Hämärän tultua oli vielä viileää, tuuli puhalsi pitkin katua. Kaarle halusi saattaa minut pysäkille, oloni oli raikas ja selkeä, olin juonut vain puoli pulloa ja syönyt pihvin päälle. Olin juuri hölpöttämässä ylipolvensaappaista, jotka aioin hankkia kevääksi, kun Kaarle kiskaisi minut porttikäytävään ja painoi seinää vasten. Ensin kauhistuin, mitä ihmettä hän oikein kuvitteli, mutta sitten menin halusta villiksi, hän pusersi minua rappausta vasten ja suuteli ahnaasti. Ei saa ei saa, ajattelin, mutta en pannut vastaan.

”Kerran vielä”, Kaarle kuiskasi. ”Sä olet niin mahtava.”

Olin vai? Kiiruhdimme hotelliin, hienompaan kuin koodihotelli, carpe diem, tätäkö se tarkoitti, hetkessä eläminen, hyväksyvä tietoinen läsnäolo. Sileiksi mankeloidut viileät lakanat, hetkeen laskeutuminen, elämä oli tässä ja nyt, kuumassa ihossa, karvojen rahinassa, suolaisessa tuoksussa, hiessä ja panotakuissa. Mitään muuta ei ollut olemassa kuin huone, ote, ranteet otteessani, nauru ja huokaukset.

Jälkeenpäin makasimme peittojen keskellä likomärkinä hiestä. Odotin paniikkia ja morkkista, mutta tunsin vain rauhaa. Tältä varmaan tuntui meditaation jälkeen! Tietoisuuteni oli parantunut, olin läsnä hetkessä, aivot olivat levänneet, olin tyyni.

Mikä minua oikein riivasi? Olin saanut Lukan takaisin, ja ryntäsin heti pettämään häntä. Naisten välisestä ystävyydestä kertovassa tv-sarjassa muut olisivat paheksuneet kybällä: pilaat elämäsi, haluatko heittää kaiken menemään?

Kaarle nousi kyynärpäänsä varaan ja katsoi minuun. ”Kuule, mä meinasin muutenkin ottaa yhteyttä.”

Toivottavasti hän ei kertoisi, että hänellä oli sukupuoliherpes.

”Katsohan, mulla oli sua ikävä. Kova ikävä, itse asiassa. Mitä sä sanoisit, jos ottaisin eron ja alkaisimme oikeasti olla yhdessä?”

Mitä helvettiä? ”Mullahan on mies”, sanoin.

”Voitais aloittaa polyamorinen liitto.”

”Joo ei. Luka on liian konservatiivinen tollaseen.”

”Sitten tapaillaan salaa.”

Kaarlen mieleen ei näemmä juolahtanut kysyä, halusinko olla oikeasti hänen kanssaan. Olikohan hän narsisti, esimiehet usein olivat, kukaan empaattinen ei kestänyt sellaista hommaa, nykyaikana ainakaan. Tajusin, että jollakin tapaa Luka oli samanlainen. Molemmat olettivat tietävänsä, mitä minä halusin. Kaarle oli jo pitkällä suunnitelmissaan, olin kuulemma parempi kuin ammattidomina, minussa oli erilaista draivia ja uteliaisuutta, voisimme yhdessä viedä seksuaalisuutemme uudelle tasolle. Hän oli toivonut jo pitkään, että voisi kokeilla ja tutkia, mutta sopiva ennakkoluuloton kumppani oli puuttunut.

Nousin ja aloin pukeutua. ”Mun on ihan tosi mentävä nyt kotiin.” Katsoin häneen. ”Eiköhän sunkin pitäis palata omaan elämääsi?”

Tältä siis tuntui olla sovinistisika, joka vain käveli tiehensä.

Luka istui sohvalla katsomassa uutisia televisiosta. Kuin ukki. Seisoin päällysvaatteet ylläni olohuoneen ovella. Luka kohotti katseensa ja hymyili.

”Kaupassa oli tuoretta haukea, mä laitoin sen uunissa.”

Tuo hyvä ihminen tuossa. Hänen olisi pitänyt olla jonkun muun kanssa.

”Törmäsin yhteen kaveriin, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan”, sanoin. ”Käytiin syömässä.”

”Ai. Olisit pannut viestiä.”

Lukan ilme oli pettynyt. Hän sulki television ja nousi sohvasta.

”Voin mä maistaa sun seuraksesi”, sanoin.

Vein vaatteet eteiseen ja kävin pesemässä kasvot. Levittäessäni voidetta kuulin, miten Luka lauloi keittiössä. Harjasin tukan ja kiinnitin sen lenksulla poninhännälle. Luka oli tuttu, hänen takiaan ei tarvinnut yrittää. Menin keittiöön. Luka oli juuri sytyttämässä kynttilöitä.

”Meidän pitäisi mennä sunnuntaina katsomaan mummia”, hän sanoi. ”Se kaatui ja satutti lonkkansa jotenkin.”

Istuuduin pöytään. Taas lattiavahan makuista kivennäisvettä, se ärsytti ja sitten minua suretti oma ärtymykseni. Otimme ruokaa, ja Luka kertoi mummista, miten se oli liukastunut kylpyhuoneessa, siinä olisi voinut käydä pahemminkin ja niin energinen kun mummi oli, sehän tulisi hulluksi sairaalassa.

En pystynyt sanomaan mitään. Otin huikan kivennäisvettä. Olin vahva, en tarvinnut viinin tuomaa rohkeutta.

Olin vapaa.

”Luka hani”, sanoin. Luka siirsi salaattikulhoa suuntaani. ”Mä en pysty tähän.”

”Ei sun ole pakko syödä, jos olet vielä täynnä”, Luka sanoi ja hymyili. Muistin, miten olin joskus sulanut hänen hymystään, miten ihana se oli minusta ollut. Olin rakastanut kaikkea hänessä.

”Eikun tähän”, sanoi ja huiskautin kättäni. ”Me ollaan kuin joku keski-ikäinen pariskunta.”

”Sehän sun kanssasi onkin mukavaa”, Luka sanoi. ”On niin rauhallista. Turvallista.”

Mutta kun en ollut ollenkaan sellainen. Kiira oli oikeassa. Olin halunnut olla joku muu. Sellainen tyttö kuin Luka toivoi. Olin ajatellut, että sitten olisin turvassa.

”Mä haluan jotain muuta”, sanoin.

”Haluatsä jatkaa taukoa?”

”Ei.” Pakko se oli sanoa suoraan. ”Haluan erota.”

Lukan vuoksi tuntui pahalta, mutta muutoin tuntui vain huojentavalta.

”Siis eiks me mennä yhdessä Hämeenlinnaan sunnuntaina?” Luka kysyi aivan kuin se olisi ollut tärkeintä kaikesta. Ja sitten: ”Onko sulla joku toinen?”

”Ei tietenkään ole”, sanoin.

”Miksi sä sitten haluat erota? Haluatko sä jonkun paremman?”

”En”, sanoin ja silin Lukan hiuksia. ”Sä olet paras. Mutta mä en oikeastaan edes tiedä, kuka olen. Mähän olin just eronnut Japista, kun me tavattiin. Olen ollut viimeksi sinkku joskus 14-vuotiaana!”

Luka itki. Voi Luka parka. Tajusin, että tämä oli samanlainen hetki kuin polven rikkoutuminen tai sininen viiva tikussa. Polut haarautuivat, elämän suuntaa eivät määrittäneet suuret päätökset, vaan pienet yhteensattumat. Suljin silmät. Kymmenen vuoden kuluttua Luka voisi olla suurperheen isä ja minä yksinäinen vanhapiika, mutta haittasiko se? En halunnut, että muut päättivät, millainen elämästäni tulisi.

Halusin olla minä.

Ensi lauantaina alkaa uusi jatkis.

Lue lisää

Edellinen osa

Laura Honkasalo on helsinkiläinen kirjailija, jonka uusin romaani Perillä kello kuusi ilmestyi 2015. Hän harrastaa ompelemista, vintagevaatteita ja itäblokin designia.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.