Jenni kokeilee elämänhallintakurssia, joka ei ole ihan sellainen kuin hän oli kuvitellut. Luka ja Jenni viettävät mukavan illan ystäviensä kanssa, mutta aamu on kaukana mukavasta.

"Ensimmäiseksi piirrämme sielun.”

Tuijotin paperia edessäni. Kotona elämänhallintakurssi oli tuntunut juuri siltä, mitä tarvitsin, mutta nyt olisin halunnut juosta kirkuen toiselle puolelle maapalloa. Kurssin kuvauksessa ei ollut kerrottu, että siellä pitäisi taiteilla. Aloin hikoilla, kun mieleeni palasi, miten olimme tehneet yläasteella linotöitä ja kaiverrin oli lipsahtanut peukalooni. Terveydenhoitajan huoneen antiseptinen haju tuntui tunkeutuvan nenään. En vain ollut taiteilijaluonne.

Opetajamme Pirkko-Liisa näytti siltä, että jos googleen olisi näpytellyt sanat hörhökurssin vetäjä, olisi saanut hänet kuvansa. Hänellä oli hennattu tukka ja Gudrun Sjöden -kauhtana, tosin varmaankin vintage-gudrunia, niin kulahtanut se oli. Pirkko-Liisa jakoi meille Pirkka-puukynät. Viittasin.

”Mä haluaisin piirtää tusseilla.”

Pirkko-Liisa katsoi minuun rakastavan kärsivällisesti kuin olisin ollut vauvojen värikylvyssä se vauva, joka meni mieluummin tutkimaan roskapönttöä.

”Huopakynät eivät ole luonnollinen väline”, hän selitti. ”Puukynistä tulee harmonisempi värien kokonaisuus.”

Teki mieli vääntää suu mutruun ja kiljua, että halusin tussit, samanlaiset Cariocat kuin minulla oli ollut pienenä, mutta oli varmaan parempi yrittää sulautua joukkoon. Muut kurssilaiset olivat pulleita keski-ikäisiä tätejä, joiden puskurit venyttivät Marimekko-tunikoiden etumusta. Yhdellä oli jopa Marimekon taskumekko – hän näytti lastentarhanopelta, joka oli eksynyt kouluun. Tädit olivat luultavasti tottuneet piirustelemaan puukynillä, tuskin heidän lapsuudessaan oli tusseja olemassakaan.

Katselin kyniä. Jotain puuttui. Pirkko-Liisa selvensi:

”Mä olen ottanut mustat kynät pois.”

Jaaha. Hän oli varmaan ollut sijaisena kuvataidelukiossa ja kaikki olivat palauttaneet mustaksi väritetyn piirustuspaperin. Täällä ei kyllä kauheasti arvostettu luovuutta, tuli mieleen alakoulun kuvismaikka, joka kielsi kulma-auringot. Lasten ilmaisua oli typistetty rajusti.

”Mustahan ei olekaan väri,” takarivin täti sanoi tietäväisenä.

Ai ei vai. Tädit kävivät riuskasti tehtävään käsiksi, he olivat luultavasti suorittaneet jo sata samanlaista kurssia. Olin lamaantunut. Sitten minulla välähti. Ryhdyin värittämään ja innostuin. Oikeastaan tämä oli mukavaa. Oli hiljaista, kuului vain puukynien suhina ja sihinä. Nyt tehtiin taidetta.

Kun tehtävälle varattu aika oli kulunut, Pirkko-Liisa käski kääntää paperit väärin päin. Kuvat käsiteltäisiin kahvitauon jälkeen.

Valuimme opiston käytävälle, missä avaruusaluksen näköinen automaatti odotti uhreja. Olisi luullut, että Pirkko-Liisa olisi hauduttanut kotonaan sielunteetä ja tuonut sen meille termarissa. Tädit hyökkäsivät kahvinhimossaan automaatille, painelivat nappuloita niin että diskovalot välähtelivät ja saivat masiinan liruttamaan kitkerää sumppia pahvikuppiin. Yhdellä tädillä oli mukanaan ballerinakeksejä, hän tarjosi kaikille. Sälekaihtimet olivat raollaan, niiden takana pieksi räntää. Yksi tädeistä, Mirkku, katseli loisteputkia ja totesi:

”Me voitaisiin tuoda ensi kerraksi kynttilät. Tuoksukynttilät vaikka.”

”Mä kyllä ajattelin sitä”, Pirkko-Liisa sanoi, ”mutta opiston palomääräykset kieltävät kynttlät.”

”Onhan sitä sellaisia led-kynttilöitä, mutta niissä ei ole samaa energiaa”, Lissu sanoi.

Tädit vaikuttivat kaikki vahvoilta ja vereviltä, vähän niin kuin seniorikarjakkojen kokouksen osallistujat. Ihmettelin, mikä oli saanut heidät hakeutumaan kurssille. Tuskin he kaipasivat elämäänsä uutta suuntaa, he vaikuttivat tosi tomerilta. He kyselivät Pirkko-Liisalta tämän muista kursseista.

”Onks sulla sitä transformatiivista mentaalivalmennusta tulossa lähiaikoina taas?”

”Kevätlukukaudella juu”, Pirkko-Liisa sanoi silmin nähden iloisena siitä, että tätejä kiinnosti. Aika paljon sokeria hän lappasi kahviinsa, olisi luullut, että tuollainen hahmo olisi vältellyt valkoista sokeria, tärkkelystä ja jäykkäkouristusrokotuksia, ja liottanut kahvissaan kuivattuja stevianlehtiä.

Kahvittelun jälkeen palattiin luokkaan. Jokaisen piti esitellä piirroksensa luokan edessä. Se oli mielestäni aika paljon vaadittu, olimmehan sentään panneet paperille sisimpämme, mutta koska tädit ryhtyivät innolla toimeen, en halunnut olla ilonpilaaja. Lissu oli piirtänyt valoon kurottavan oranssinkuultavan hahmon (”musta tuntuu, että mä olen menossa valoa kohti, mutta kuten näkyy, mun jalat on vielä täällä varjossa”). Orvokki oli piirtänyt kukkamereen hautautuvat kasvot (”mulla on tosi paljon hyvää elämässäni, kun mä sain lapsenlapsenkin, silti musta tuntuu, että mä katoan siihen hyvään”). Mirkku oli piirtänyt sukeltavan naishahmon.

”Tuntuuko susta, että se olet uppoamassa?” Pirkko-Liisa kysyi empaattisella äänellä.

”Meille on tulossa viidennet yyteet”, Mirkku selitti. ”Mä en tiedä, montako kierrosta mä jaksan.”

”Sulta tulee kuitenkin suusta kuplia, se on hyvä merkki”, Pirkko-Liisa arveli. ”Mä uskon, että sun sisimmästäsi on löytymässä uutta voimaa.”

Leena-Kaisa oli piirtänyt äidin ja lapsen.

”Onko tämä sun sisäinen lapsesi?” Pirkko-Liisa kysyi ja Leena-Kaisa säteili: ”Joo, just niin mä tarkoitin. Mä olen pääsemässä yhteyteen sisäisen lapseni kanssa, niiden asioiden, mitä mun sisäinen lapseni on hautonut vuosikymmenet.”

Muut näyttivät siltä, että aikoivat tirauttaa pienet itkut. Oma piirrokseni alkoi hävettää. Minullahan oli kaikki hyvin. Nousin ja menin luokan eteen. Hiljaisuus.

”Sä sitten piirsit labyrintin”, Pirkko-Liisa sanoi. Muut näyttivät samalta kuin terapeutti, jolle pedofiili on tunnustanut moraalittomat himonsa. ”Miksi?”

”No kun musta tuntuu, että...” Kauhukseni minua alkoi itkettää. ”Että mä niin kuin olen sokkelossa, enkä löydä ulos.”

Tätien kasvoilta huokui valtava myötätunto. ”Tää kurssi auttaa sua aivan varmasti”, he mumisivat empaattisesti, ja: ”Me ollaan kaikki oltu tossa tilanteessa.”

Palasin paikalleni ja keskityin asettelemaan puukyniä värijärjestykseen. En halunnut katsoa muihin.

Tunnin loputtua Pirkko-Liisa pyysi, että jäisin juttelemaan.

”Oletko sä kärsinyt tyhjyyden tunteesta?” hän kysyi. Nielaisin. ”Joo.”

”Mä järjestän katsos myös sielunpalautuksia.”

”Anteeksi mitä?”

”Siinä etsitään se pala sun sielustas, joka on ajautunut henkimaailmaan ja tuodaan se takaisin, eheytetään sielu. Elämänvoima on heikentynyt, jos pala sielua on paennut henkimaailmaan. Terapia ei silloin auta, siinähän hoidetaan vain niitä sielun osia, jotka ovat paikalla. Ihmiset täyttävät sielunpalan jättämää tyhjiötä erilaisilla keinoilla, esimerkiksi päihteillä. Jotkut juovat liikaa vain, koska eivät kestä tyhjyyden tunnetta. Sielunpalautuksessa hoitava shamaani menee henkimaailmaan ja tuo puuttuvat palan takaisin.”

Okei. Nyt mentiin hiukkasen pelottavaan suuntaan, olin sentään käynyt rippikoulun ja kuuluin edelleen evankelisluterilaiseen seurakuntaan. Miten hemmetissä pääsisin ulos rakennuksesta ilman, että sieluni aukkoja alettaisiin täyttää new age -sementillä?

Pirkko-Liisa asetti kämmenensä olkavarrelleni. Hänen hengityksessään haiskahti sipuli.

”En tee sielunpalautuksia täällä, koska opiston johdon mielestä se on liian riskaapelia. Mietithän sä tätä?”

”Joo, ilman muuta”, sanoin pirteästi ja irtauduin kädestä hakeakseni takkini. Mitä jos Pirkko-Liisa ei ollutkaan harmiton Gudrun Sjöden -tantta, vaan hämäräperäisen lahkon johtaja? Sellaisethan saivat ihmiset valtaansa silkan karismansa avulla, ilman että nämä itse huomasivatkaan. Pian joisin koivunkantosienimehua ja höpöttäisin shamanistisista varjomaailmoista. Kieputin nopeasti kaulahuivin kaulaani, jotten joutuisi lähtemään samaa matkaa Pirkko-Liisan kanssa. Hän hymyili empaattisesti ja huiskutti minulle kuin lähtevälle laivalle. ”Nähdään ensi torstaina!”

Joo ihan takuulla. ”Nähdään!” huikkasin lasiovella. Vasta hississä rentouduin. Hui kauhea, jos marikaapuiset matamit olivatkin saatananpalvojalahko, he olisivat vaivuttaneet minut transsiin mystisillä kuvioilla ja subliminiaalisilla viesteillä. Onneksi ehdin pelastautua ajoissa!

Räntä pieksi naamaa. Muistin lukeneeni naistenlehdestä, että pariisilaisissa kauneushoitoloissa annettiin hoitoja, joissa kasvoja rummutettiin pistävillä, jäätävillä pisaroilla. Sieti siis olla onnellinen uusimaalaisista sääoloista, sain ko hoidon ilmaiseksi. Parkkipaikka oli tyhjä, menin pysäkille ja rukoilin, ettei Pirkko-Liisa tulisi odottamaan bussia kanssani. Kai hänellä oli auto, keski-ikäisiä tätejä lypsämällä tienasi varmaan hyvin. Paukuttelin jaloillani maata. Unohtaisin kurssit ja keskittyisin tosissani työnhakuun. Olin jumahtanut ansioluettelon laatimisessa nykyiseen työtaukooni. Millä ihmeellä selittäisin sen? Kirjoitan self-help -kirjaa? Halusin auttaa vanhaa sukulaista? Maailmanympärimatka olisi näyttänyt siltä, että venytti kokemushorisonttiaan ja oppi pärjäämään mitä erilaisimpien ihmisten kanssa, mutta kotona olosta ei oppinut mitään.

Vihdoinkin bussi tuli, olin ainoa matkustaja. Ikkunan takana talvisen pimeä Espoo esitteli parhaita puoliaan, autokauppoja ja varastohalleja. Seuraavalla pysäkillä kyytiin tuli maahanmuuttajan oloinen äiti rattaiden kanssa. Hänellä oli kultalangoin somistettu huivi ja pitkä hame, suklaasilmäinen napero tiiraili ympärilleen Reiman pipon reunan alta. Minua rupesi itkettämään naisen takia. Joutua nyt tällaiseen paikkaan! Lapsi lauleskeli jänis istui maassa ja mietin, että muslimina elämä olisi varmasti helpompaa. Eikös islamissa uskottu Jumalan säätämään kohtaloon? Ajatus oli lohdullinen. Kuvittelin, että minusta tulisi sellainen taikinanaamainen huivipää, joita näki kaupassa, islamiin kääntynyt supisuomalainen, joka oli löytänyt rauhan Allahin huomasta.

Voi luoja. Kaivoin kännykän esiin ja whatsappasin Kiiralle: ”Kurssista meni vain pää entistä enemmän sekaisin.”

Kiira vastasi heti: ”Voi raasua. Ota lasi viiniä.”

Tosiaan. Luka oli työpaikan virkistysmatkalla Tallinnassa. Alkot olivat kuitenkin jo kiinni. Näpytin Kiiralle: ”Lähdetkö yhdelle?” Hän vastasi: ”Hani, en voi, pakko saada tää rapsu valmiiksi.”

Muslimiäiti asetteli lapsen myssyä paremmin ja muistin, että muslimithan eivät saaneet käyttää lainkaan alkoholia. Se ei sittenkään tainnut olla minun uskontokuntani, ei pienessä drinksussa voinut olla mitään synnillistä, tuollainen ajattelu oli aivan liian ankaraa. Olisivat mieluummin tuominneet karkit, nehän aiheuttivat keskivartalolihavuutta ja kakkostyypin diabetesta, sitä paitsi punainen väriaine teki lapsista ylilevottomia.

En ollut ikinä käynyt yksin baarissa, paitsi kerran laivan yökerhossa, kun Luka halusi jäädä hyttiin katsomaan telkkaa, mutta sitä ei laskettu. Heiluttelin käsilaukkuani, olisin moderni nainen, kyllähän miehetkin kävivät yksin kapakassa, miehet kävivät yksinään jopa vetämässä taulut, eikä se ollut kenenkään mielestä säälittävää, se vain todisti, että suomalainen mies seisoi omilla jaloillaan (siihen asti kun ne pettivät alta ja kissalan pojat korjasivat ukkelin talteen).

Suuntasin Hemingway’sille, muistin sen rennoksi paikaksi, jossa kävi iäkkäämpiä ihmisiä, enhän halunnut entisten työkaverien näkevän minua yksin lasillisella. Pystyin jo kuvittelemaan, miten he supattaisivat kopiokoneella, että Jenni otti loparit, jotta saisi dokata rauhassa, vaikka ei tämä ollut dokaamista, sivistynyt pikku lasillinen vain, tosin kannatti ottaa samantien kuusitoista milliä, se tulisi halvemmaksi. Vedin kapakan oven auki ja totta tosiaan, asiakkaiden keski-ikä oli kuudenkymmenen tienovilla. Tiskillä tajusin, että oli viisaampaa ottaa samantien kaksikymmentäneljä, eihän se ollut edes puoli pulloa.

Lasi oli sormiin ihanan kylmä. Menin istumaan loosiin ja riisuin märät päällysvaatteet. Telkkarissa oli meneillään geneerinen potkupallo-ottelu, ukkelit juoksivat pallon perässä. Pari vaaria baarissa tapitti telkkaa. Aika pysähtyi. Tummat huonekalut, telkkari potkupalloineen, sedät tuoppeineen. Ei tarvinnut pelätä hipsterien kriittisiä katseita eikä iskuvalmiudessa olevia kolmikymppisiä. Pappakapakat olivat oikeastaan parhaita.

Viini rentoutti ihanasti, koko Pirkko-Liisa alkoi ärsyttää. Millä mandaatilla hän tuomitsi, että minun sielustani puuttui pala? Vain siksi, että olin piirustanut labyrintin! Olin sitä paitsi laittanut vaaleanpunaistakin, olisi luullut hänen tajuavan, että se oli terveen sielun väri, olihan vaaleanpunainen pikkutyttöjen lemppariväri, eikä heillä ollut vielä traumoja.

Ovi aukesi ja kuppilaan tuli tätipoppoo. He olivat jo valmiiksi tuiskeessa, varmaan baarikierroksella työporukan kanssa. He kuuluivat Paula Koivuniemi -pukeutumissuuntauksen kannattajiin, ei mitään marisäkkejä, vaan niitein koristettuja nahkajakkuja ja pillifarkkuja. He tilasivat skumppapullon. Potkupalloa seuraavat sedät siirtelivät harmistuneina pakaroitaan jakkaralla, kun tätiporukan ilonpito ylitti tietyn desibelirajan. Sedät tietysti uskoivat vielä saavansa parikymppisen misukan, vaikka vatsa lörpötti lököfarkkujen vyötärön yli.

Sain olla kaikessa rauhassa loossissani. Oli lämmintä ja kodikasta, räntä pieksi ikkunalasia. Whatsappailin Kiiran kanssa niitä näitä, hän oli saamassa hermoromahduksen.

Päätin ottaa vielä toisen.

Herätessä suu tuntui asvalttipahvilta. Käännyin kyljelleni ja laitoin tyynyn polvien väliin. En muistanut, koska olin tullut kotiin. Olisi noustava, keitettävä kahvia, aloitettava uusi päivä.

Uusi merkityksetön päivä.

Morkkis jysähti kuin leka. Olin vetänyt nupin turvoksiin yksin. Luojan kiitos Luka ei ollut kotona! Ehtisin siistiytyä, voisin teeskennellä että kaikki oli ok. Kompuroin väsyneenä ylös vuoteesta. Olin katsonut jonkun sedän kanssa potkupalloa, hän oli tilittänyt tyttärensä kamalasta uudesta miehestä, joka ei antanut tavata lapsenlapsia, vaikka nämä eivät edes olleet hänen. Kaikenlaisia kohtaloita sitä olikin.

Olin viskannut vaatteet keskelle olohuoneen mattoa, käsilaukku oli niiden vieressä läppä auki, niin että rojut olivat valuneet puoliksi ulos. Potkaisin kasaa sivuun ja menin täyttämään kahvinkeitintä. Ikkunan takana uusi harmaa päivä. Whatsappasin Kiiralle: Vedin yksin pään täyteen, olenko mä nyt puliakka? Kiira vastasi heti: Höpsis, kaikkihan tota tekee. Kaikkiko? En jaksanut ajatella, jäin keittiön ikkunalle tuijottamaan ulos. Toisella puolella katua kumarainen mummeli lähestyi pysäkkiä keppiin nojaten, kamalan hitaasti. Kurkkuani kuristi. Silmänräpäys vain, ja olisin tuo mummo, elämä olisi hulahtanut jonnekin. Kuvittelin, että elämäni oli aurauslunta, jonka kuorma-auto tyhjensi mereen, täynnä roskia ja tupakantumppeja, lumi suli veteen, roskat painuivat pohjaan. Kurkkua kuristi, viinin vaikutus puristi ohimoita. Kaivoin Buranaa lääkelaatikosta, menin vesilasin kanssa läppärille ja avasin Fasen.

Heti ensimmäisenä silmille levähti kuva positiivisesta raskaustestistä. Jotkut siis tosiaan kuvasivat tikkua, johon olivat pissanneet ja jakoivat sitten kuvan koko maailman, tai ainakin 645 parhaan ystävänsä kanssa. ”Meille tulee vauva!” ja alla loputon räsymatto onnitteluja, haleja ja emojeita. Teki mieli kirjoittaa, ettei positivinen testi merkinnyt yhtikäs mitään, mitä tahansa voisi tapahtua, olisi kannattanut julkaista asia Fesessä vasta sitten, kun pää näkyi, mutta jokaisella oli oikeus tehdä omat mokansa.

Kahvin tuoksu leijaili keittiöstä. Yhtäkkiä mieleen palasi, miten puhtoinen olin ollut teini-iässä: ei alkoholia, ei tupakkaa eikä edes kokista, kuin mikäkin mormoni. Kaadoin kahvin kuppiin ja menin sohvalle. Avasin kännykästä sähköpostin. Äiti oli siivonnut kaappeja ja löytänyt minusta kuvan noilta ajoilta, hän oli lähettänyt sen minulle jokin aika takaperin. Avasin liitteen, kännykkään aukesi kuva vaaleasta punaposkisesta tyttösestä skeittirampin reunalla. Jalka dekillä, kädet voittajan asennossa. Olin uskonut olevani voimakas ja vapaa. Streittari ja skedemimmi. Minun tuli ikävä tyttöä. Hän oli kuvitellut, että mikä tahansa oli mahdollista. Koko maailma oli ollut skeittaamista. Lonkkari, pehmeet munkit. Päällä huppari, lökäpöksyt ja snäppis väärinpäin, silloin en yrittänyt miellyttää poikia, vaan voittaa kaikki.

Mihin se voima oli kadonnut?

Lauantaina meille oli vihdoin tulossa ystäviä syömään. Olin suunnitellut sitä pitkään. Ajattelin blogien ja naistenlehtien kuvia, joissa ystäväporukat söivät pitkien pöytien ääressä, parasta päällään. Haaveilin, että sen jälkeen minut tunnettaisiin hyvänä kokkina. Jännittäviä ne Jennin ruuat, ystäväni sanoisivat toisilleen, tai siis kirjoittelisivat somessa. Ja hän osaa luoda niin hienon tunnelman! Olin lainannut kirjastosta keittokirjoja, inspiroivimmaksi osoittautui Hienompaa katuruokaa. Päätin laittaa meze-tyyliin pöytään paljon vateja, joista saisi ottaa mitä halusi. Hyvät viinit tietysti, se oli Lukan tehtävä. Jälkiruuaksi pavlova, joka oli vaivaton.

Oloneuvoksena ehdin hankkia laadukkaita raaka-aineita hallia myöten. Kuvittelin, että minusta tehtiin ruokalehteen juttua. Luotan tuoreisiin, laadukkaisiin raaka-aineisiin ja luomuun, silloin onnistuu varmasti, Jenni Lampi sanoo vastaremontoidussa keittiössään (remontti odotteli tosin putkiremonttia, mutta aina sai haaveilla). Lähiruoka on minulle ja miehelleni sydämen asia, ja ottaisimmekin heti kanoja, jollemme asuisi kerrostalossa. Kuvissa poseeraisin korkokengissä ja ihanassa mekossa, tukka kuuskykymmenluvun tyylisellä nutturalla. Jennille parasta terapiaa on yhdessä syöminen! kuvateksti julistaisi.

Nypin haaleaa nyhtöpossua kulhoon ja siemaisin välillä ruuanlaittoviiniä. Luka oli kuurannut kylppärin hammasharjan kanssa, jottei kukaan vain pitäisi meitä syrjäytyneinä siksi, että lavuaarista löytyi partakarva.

”Ihanaa, kun emäntä kokkailee”, hän vitsaili tullessaan keittiöön.

Pussasimme. Siitä olisi saanut parisuhdeblogiin suloisen kuvan. Minä Vallilan esiliinassani, puulusikka kädessä, Lukalla arkinen neuleensa, jonka hän pian vaihtaisi siistiin pukuun. Kaikki ajattelisivat kateellisina, että siinä oli läpensä rakastunut pari täydellisessä kodissaan. Käännyin ottamaan vielä kulauksen.

”Ethän sä juo liikaa, ennen kuin ne tulee?” Luka sanoi kevyesti.

”No en tietenkään. Yksi lasi vain tässä ruuanlaiton lomassa.” Lasi tosin oli toinen, mutta ei Luka sitä huomaisi.

”Mä voisinkin avata punkun hengittämään”, Luka keksi.

”Tarjotaan myös valkkaria”, sanoin, sillä tiesin, että menisin ihan tillin tallin, jos nyhtäisin samana iltana puna- ja valkoviiniä.

Illasta tuli juuri sellainen kuin toivoin. Se olisi voinut olla suoraan lifestyle-blogista! Oli Iittalan ja Marimekon astioita, pellavaiset lautasliinat, Lähi-idän ja Kreikan vaikutteista ruokaa, teräksiset kynttilälyhdyt, ystäviä koolla. Ulkona satoi lunta, mutta sisällä oli lämmin, Luka oli valinnut Spotifysta lounge-henkistä musiikkia. Heti kun saisin töitä, hankkisin kunnollisen kameran, Nikonin tai Canonin herkkuobjektiiveilla, kuten bloggaajat kirjoittivat. Lähestyisin laittamiani ruokia samalla kunnianhimolla kuin National Geographicin kuvaaja ikivanhojen intiaanikulttuurien pyhiä esineitä. Tai ehkä lainasin rahat Lukalta (tai tarkemmin ajatellen isiltä) ja opettelisin tallentamaan huippuotoksia samantien. Moni bloggaajahan tallensi elämäänsä työkseen ja sai kaupanpäälle Dolce Gusto -kahvikoneen, kuten venäläisperäinen neitokainen, jonka blogia olin lueskellut aamupäivällä kieli pitkällä. Kuvissa hän valmisti miehelleen yksilöidyn aamukahvin kullankeltainen kiharapilvi (”kiitos Rapunzel ja luottokampaajani Ronya!”) auringonpaisteessa sädehtien.

Katselin ystäviämme pöydän ääressä. Sirje selosti paraikaa käyneensä hiihtotunnelissa, koska oli niin märkää. ”Se on vaan niin ankeeta oikeaan murtsikkaan verrattuna.”

”Pitäs järjestää kaverireissu Lappiin”, Luka sanoi, vaikka tiesi, ettei minulla olisi rahaa lähteä minnekään, ei ainakaan Lappiin, sehän tuli kalliimmaksi kuin matka Lanzarotelle, minne tosin mieluummin menisinkin. Olin saanut paahtaa tarpeeksi murtsikkaa koulussa.

”Kun vaan löytäisi paikan, joka ei ole kauhea turistirysä”, Sirje sanoi.

”Eiks Anna-Reetta sun suvullasi ollut joku mökki Äkäslompolossa?”

Anna-Reetta laski haarukkansa ja sanoi. ”Joo enon perheellä. Mä voin kysellä.”

”Hei arvatkaas mitä”, Reza sanoi. ”Mä aion ostaa sijoitusasunnon.”

Tuijotin Rezaa. Mitä hittoa? Mehän olimme nuoria, eivät nuoret ostelleet sijoitusasuntoja.

”Mites nyt näin?” Luka sanoi ja katsoi Janneen. ”Etteks te osta sitä yhdessä?”

Janne siemaisi punaviiniä. ”Mullahan oli jo asunto, kun me alettiin seurustella.” Reza täydensi: ”Mä olen ollut ASP-säästäjä 18-vuotiaasta. Joten mä päätin sijoittaa ne säästöt yksiöön.” Hän katsoi rakastuneesti mieheensä. ”Janne auttaa tietysti.”

”Käymme yhdessä näytöissä”, Janne sanoi. ”Siihen jää koukkuun. Ette uskoisi, miten paljon yhtiövastikkeet heittelevät...”

Hänen puheensa muuttui surinaksi korvissani. Ihan kuin olisi ollut keski-ikäisten kahvikutsuilla, vai mitä proseccoa ne nykyään vetivätkään. Tervetuloa Nordean sijoitusiltaan, tarjoamme lasillisen kuohuvaa ja pikkusuolaista samalla, kun kerromme uusimmista rahastovaihtoehdoista. Olin viskannut kirjeet samantien paperiroskikseen. Jokainen voi panna sivuun viisikymppiä kuussa. Joo niin voi, nimittäin jos ei halunnut elää. Nyt joku minun ik... eikun herrajumala, Rezahan oli paljon nuorempi. Kahdenkymmenenkolmen! Sillä oli kaaso ja kohta sillä olisi sijoitusasuntokin.

Otin kunnon kulauksen chardonnayta ja naurahdin. ”Pian tämän saman pöydän ympärillä puhutaan varmaan eläkesäästämisestä!”

He kaikki tapittivat minua. Mitä? Mitä minä olin sanonut? Vai oliko minulla salaattia etuhampaissa?

”Mä olenkin miettinyt sitä jo pitempään”, Tuomas sanoi. ”Ala kuin ala on nykyään niin epävarma, kuka tietää mistä vielä leikataan ja millainen maailma edes on viidenkymmenen vuoden päästä. Olishan se hyvä, kun olisi vähän pesämunaa.”

Häiskä oli kolmikymppinen ja puhui eläkeajoistaan! Whaaat? Missä spontaani ilonpito, huumeet ja huorat, telkkareiden viskely ikkunoista, joka tosin ei ollut koskaan tainnut kuulua key account managerin toimenkuvaan. Katselin ystävästä toiseen. Mehän olimme vielä nuoria! Muut halusivat sijoittaa ja säästää, tää maailma on niin epävarma, ensin Nokian tuho ja nyt pakolaiset (en oikein tajunnut, miten ne liittyivät toisiinsa). Samanikäisinä vanhempani olivat pakanneet minut vauvankopassa kuplan takapenkille ja lähteneet kiertämään Eurooppaa teltta takakontissa. Heillä ei ollut suunnitelmia! Koko elämää ei ollut lyöty lukkoon!

Ja sieltä se sitten tuli taas, koko masentava liirumlaarum, kuin jonkun tuomiopäivää povaavan torisaarnaajan depressiivinen palopuhe: yyteet, hyvinvointivaltion purku, kiinteän pääomakannan kasvu, bruttokansantuotteen romahdus. Keittiössäni oli meneillään A-studion lähetys! Halusin pois, diskoon, samppanjabaariin, ketkuttamaan pyllyä homoklubille!

Sen sijaan tarrasin viinilasiini kuin haaksirikkoinen huvipurjehtija hätärakettiin.

Lopulta Anna-Reetta naurahti. ”Ai kauheeta, miten vakavia me puhutaan. Pelattaisko? Twisteriä?”

Alakoululaisten pelikin oli toki parempi kuin yhteiskuntaopin pistarit! Nousin ja menin lasi kädessäni olkkariin etsimään pelilaatikkoa. Aikuisena Twisterissä oli tiettyä pikkutuhmaa kipinää, viini teki touhusta vielä kuumottavampaa. Ei niin, että olisin himoinnut ystävieni miehiä, en todellakaan, hehän olivat kuin veljiä. Ennemmin himoitsin tyttöystäviä, hahhahhaa. Tunnelma muuttui riehakkaaksi, tytöt makasivat hikisinä lattialla ja pojat keskustelivat potkupallosta.

Vieraat lähtivät puolenyön maissa, koska seuraavana päivänä pitäisi jaksaa body combatiin/lenkille/kellarikomeron siivoukseen. Heidän mentyään suuntasin parvekkeelle, minne olin säilönyt yhden valkkaripullon, jotteivat vieraat joisi kaikkea. Olin ottanut iisisti, olin ansainnut vielä pari lasillista siivoamisen siivittämiseksi. Luka oli kadonnut vessaan, menin pulloineni keittiöön, avasin sen nopeasti ja kaadoin kunnon siivun. Asetin putelin ikkunalaudalle verhon taakse ja ryhdyin latomaan astioita koneeseen.

Luka tuli mansetinnappeja aukoen keittiöön. ”Oli hyvät kekkerit, kiitos hani”, hän sanoi ja pussasi poskelle.

”Pitäisi kutsua usemmin porukkaa, on ihan eri tunnelma, kun ollaan kotona eikä ravintolassa”, sanoin ja kulautin viiniä.

Luka alkoi kuurata isompia astioita, jotka eivät mahtuneet koneeseen. Työskentelimme harmoniassa, kuin hyvin öljytty kone. Vaikka sotku oli melkoinen, keittiö oli nopeasti siivottu.

”Mennäänkö nukkumaan?” Luka kysyi.

”Mä vielä rauhotun hetken”, sanoin ja otin korista uuden naistenlehden, jonka olin ostanut itselleni palkinnoksi. Luka nyökkäsi ja lähti kohti makkaria. Kaadoin lasini täyteen ja menin sohvalle. Lyhdyissä paloivat vielä kynttilät. Olohuoneessa viipyi iloisen yhdessäolon tunnelma. Nostin jalat alleni ja avasin lehden. Ensimmäisenä oli juttu näyttelijästä, joka oli saanut vauvan usean keskenmenon jälkeen. Sivuutin sen nopeasti ja siirryin lukemaan juontajasta, joka oli löytänyt elämänsä miehen Gambiasta. Kenbugut on aivan erilainen kuin gambialaiset miehet yleensä, eloveenablondi hehkutti haastattelussa. Saatoin jo kuulla korvissani nettikommentoijien mielipiteet. Kun Suomi-tyttö huomaa nelikymppisenä jääneensä hyllylle, pitää mies hakea halpamaasta.

Olisin halunnut raapia korviani. Halusin uskoa siihen, että aito rakkaus voitti kansallisuuksien ja kulttuurien väliset kuilut ja töyssyt! Serkkuni Tuomas, joka työskenteli parisuhdekouluttajana, sanoi että nelikymppisten piirissä oli yksi hyvä mies kymmentä hyvää naista kohden. Luojan kiitos minun ei tarvinnut huolehtia sellaisesta! Kuulin, miten Luka kurlasi kurkkuaan ja röhisi tavalla, jota inhosin. Tunsin suurta hellyyttä. Oma ihana mieheni, hänen ärsyttävät tapansa olivat tärkeä osa arkeamme. Hän kävi antamassa hyvänyönsuukon kuin 1800-luvun porvarisperheen vesa äidilleen ja meni iphonensa kanssa peiton alle. Some ei jaksanut kauaa koukuttaa, pian makkarista kantautui tuttu punkkukuorsaus – mieheni kuorsasi vain dokattuaan.

Onneksi en elänyt tuon juontajan elämää! Hänen appivanhemmillaan oli vuohi asuinhuoneessa. Olihan se pienoinen järkytys, Leila naurahtaa, mutta kaikkeen tottuu.

Heräsin siihen, että Luka ravisteli minua. ”Jenni. Tulisitsä sänkyyn nukkumaan.”

Tajusin olevani ankarassa tunnelissa. Lattialla lojui tyhjä viinipullo. Ruuasta oli kulunut aikaa ja ilmeisesti pullollinen aiemmin nautittujen kah... viid... muutaman lasillisen päälle oli ollut liikaa. Annoin Lukan taluttaa itseni vuoteen laidalle, hän riisui mekkoni ja sitten pimeni.

Luka istui keittiössä kahvilla, kun kipitin kylppäriin ja heitin laatat. Osuin onneksi pönttöön. Kävin selälleni laattalattialle, se oli ihanan viileä. Luka ilmestyi ovelle.

”Vedän vähän henkeä”, selitin.

”Haluatsä lasin vettä?”

”Ei se taida nyt pysyä sisällä.”

Luka tuli sisään ja istahti pöntön kannelle. ”Mä en jaksa.”

”Nukuitko sä huonosti?” kysyin. Tuntui kuin niskani olisi ollut rautapihdeissä. Tiesin, että minun olisi pitänyt juoda viinin kanssa paljon vettä, mutta aina se unohtui. Alkoholi ilman nesteytystä aiheutti poikkeuksetta niskajumin. Varaisin maanantaina ajan fysioterapiaan.

”Eikun mä tarkoitin nyt tätä sun juttuasi.”

Mitä helvetin juttua? Pohdin ja tuijotin kattoon upotettuja halogeenilamppuja.

”Tätä sun alkoholinkäyttöäsi.”

”Joo, mun olisi pitänyt syödä iltapalaa.”

Luka oli vaiti ja ojenteli sormiaan. ”Muistatsä, kun heräsit sohvalta?”

En todellakaan. ”Joo, totta kai muistan.”

”Muistat siis myös pikku vahinkosi?”

Vahingon, minkä vahingon?

”Kastelit allesi.”

En tajunnut. ”Mitä? Mitä mä kastelin?”

”No itsesi. Sä kusit housuun, Jenni. Sohva on kusessa.” Yhtäkkiä Luka pillahti itkuun. ”Ihan kuin joku spurgu! Herää kusilammikossa.”

Hän kiskoi vessaperia ja niisti. En ollut ikinä kokenut niin tyrmäävää nöyryytystä. Olin siis ollut niin perseet, että olin pissannut housuun? Olin pissannut sukkahousut ja mekon märäksi? Ei helvetti.

”Oletsä tosissas?” mumisin ja nostin kämmenet kasvoille.

”Totta kai mä olen. Heräsin neljän aikaan ja ihmettelin, missä sä olet. Sä olit sammunut sohvalle, märkänä virtsasta.”

Olimme molemmat hiljaa pitkän tovin, sitten Luka niisti nenänsä ja sanoi: ”Kuule, kai sä tajuat, että... mä en voi ajatellakaan... ”

Olin lamaantunut. Älä sano sitä.

”Mä en voi kuvitella, näissä oloissa, että me saataisiin yhteinen lapsi.” Luka huokasi. ”Jenni rakas, sun on mentävä hoitoon!”

”Mihin ihmeen hoitoon?” Jonnekin, missä olisi aikakone, jolla palattaisiin vuoden taakse, kun masussani oli vielä pikku papu. Kaikki kurja ja paha pyyhittäisiin pois, kaikki menisi hyvin, menisi kuten muilla, kaikilla muilla. Muilla oli normaali elämä, sijoutusasunnot ja ovulointitikut, lapsivakuutus ja perheauto, työpaikka ja ansiosidonnainen äitiyspäiväraha, kestovaipat ja itkuhälyttimet.

”Ei mulla ole näistä asioista kokemusta. A-klinikalle vaikka. Noin alkuun.”

”Mutta en mä ole alkoholisti!”

Hiljaisuus. Nöyryyttävä kuumotus levisi kaulasta kasvoilleni. Luka hieroi kämmenillä kasvojaan. ”Niin, mähän en ole asiantuntija, kuten sanottu. Mitä mä netistä luin, on vaikea itse tietää, käyttääkö runsaasti vai onko alkoholisti, mutta alkoholismi on sairaus, josta ei ikinä parane, se pitää vaan saada hallintaan...”

Hän jatkoi päihdelinkkiluentoaan, mutta en kyennyt kuuntelemaan. Haloo, kaikki joivat nykyään! Teki mieli soittaa samantien Kiiralle, hei et ikinä arvaa, mitä Luka väittää. Samalla minua kuitenkin kylmäsi, koko kroppa alkoi täristä kuin horkassa.

Tiesin, että Luka puhui totta. Olin hukassa.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen osa

Laura Honkasalo on helsinkiläinen kirjailija, jonka uusin romaani Perillä kello kuusi ilmestyi 2015. Hän harrastaa ompelemista, vintagevaatteita ja itäblokin designia.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.