Irtisanoutumisen jälkeen Jennillä on aikaa haahuiluun - ja bilettämiseen. Erään pitkäksi venähtäneen baari-illan jälkeen Luka sanoo sanat, joita Jenni on jo tovin pelännyt.

Miksi mä en ole saanut mitään ihanaa?” valitin ja kurkistelin muovipusseihin. Niissä oli vain tylsyyksiä, sukkia ja perustoppeja.

”Koska sä olet liian nirso”, Kiira sanoi. ”Voithan sä ostaa itsellesi vaikka hajuveden.”

”En tasan voi. Mähän olen työtön. Tai siis työpaikkojen välissä, mutta kuitenkin.”

Olimme kierrelleet kauppakeskusta alkuiltapäivästä lähtien. Kiira oli lähtenyt töistä aiemmin, olimme syöneet thai-buffetissa ja iskeneet sitten kauppoihin. En varsinaisesti tarvinnut mitään, mutta olin viettänyt niin paljon aikaa kotona, että oli pakko päästä jonnekin. Ulkoilu ei hirveästi huvittanut, koska päivästä toiseen oli pimeää ja satoi.

Olin lähtenyt shoppailemaan suurin odotuksin. Kuvittelin löytäväni ihania vaatteita, jotka tekisivät minusta uuden ihmisen, ja olin päättänyt vihdoinkin toteuttaa pitkäaikaisen haaveen ja ostaa valkoiset nahkalenkkarit. Kauppa kaupalta into oli latistunut. Vaatteet lerppuivat halvan näköisinä henkareilla. Jostain syystä pohjosmaisissa vaateketjuissakin ajateltiin, että pohjolan talvessa ihmisiä piristäisivät kuravellin väriset vaatteet. Valkoisia jalkineita ei tietenkään ollut kaupan, koska ulkona oli rapakelit. Sovituskopissa havaitsin, että kasvojen iho oli samaa eloisaa sävyä kuin ikkunakitti. Valaistus oli masentava, sovituskoppien loisteputket tilattiin varmaan sillä silmällä, että mahdollisimman moni asiakas tekisi harakirin.

Kauppakeskuksen tunnelmakaan ei ollut mieltä ylentävä. Viiden jälkeen siellä alkoi hyöriä väsyneitä lapsiperheitä, äidit ja esiteinit kinastelivat:

”Mä en haluu lasten takkia!”

”Kyllä näillä säillä pitää olla viidentoistatuhannen millin vesipilari, mä en halua, että sä kastut.”

”Kamoon mutsi, meinaatsä, että mä meen sateeseen seisomaan ihan niinku huvikseni?”

”Ei ainakaan tollasta takkia, joka ei peitä takapuolta.”

Kiira pyöritteli silmiään. ”Tää on ihan kauheaa, mutta mun tekee mieli kaljaa.”

”Pikku tuopponen tekisi kieltämättä terää.”

”Tai pikku lasi viiniä.”

”Isompikin lasi tulisi tarpeeseen, on tää shoppailu sen verran rankkaa hommaa.”

Pelastauduimme tyhjään, hämärään ravintolaan, jonka kaikki somisteet oli varmaan tilattu jostain autenttinen italialainen ravintolasisustus -katalogista Bangladeshista. Seinillä oli valokuvasuurennoksia oliviiöljylammikoista ja basilikapensaista. Tiiliseinä oli muovia. Se oli juuri sellainen paikka, joita me molemmat inhosimme apinan raivolla, mutta nyt oli tosi kysymyksessä. Viskasimme ostoskassit sohvalle ja menimme tiskille.

”Paras ottaa samantien kaksnelonen”, Kiira järkeili. ”Ei tarvitse koko ajan ravata tiskillä.”

Jos olisimme olleet Italiassa, hunksin näköinen gigolo olisi tullut hakemaan tilaukset pöydällä, mutta

Pöydässä Kiira kaivoi laukustaan tekokyyneleet. ”Tää ilmastointi kuivattaa mun öögat ihan täysin”, hän puolusteli ja taivutti päänsä takakenoon.

Suomen talvi. Ulkona oli likomärkää, mutta sisätilat lämmitettiin rutikuiviksi.

Kiira viskasi silmätippaputelin laukkuun ja tarttui lasiinsa. ”Kippis.”

”Mä en jaksa, kun joka paikassa on samat ketjuliikkeet”, valitin. ”Mutta en mä uskalla mennä mihinkään tyylikkäisiin pikkuputiikkeihin, tunnen itseni niissä roskaksi.

Myyjät on aina jotain kaksimetrisiä bambukeppejä.”

”Joilla on täydellinen iho.”

”Ja tukka. Miksei ne palkkaa jotain rasvalettisiä pulleroita, niin mua ei pelottaisi? Suurin pudottaja ennen pudotusta ois just hyvä.”

Viini maistui ihanalle. Muutaman siemauksen jälkeen raukeus lähti leviämään kehoon, shoppailuhiki kuivui iholle ja ajatukset asettuivat. Miksihän ihmiset oikein harrastivat aikuisten värityskirjoja, vaikka viinillä pääsi zen-tilaan paljon edullisemmin, ei tarvinnut ostaa puukyniäkään, eivätkä ulkopuoliset päivitelleet, että kaikkeen sitä oltiin valmiita tuhlaamaan.

Kun ensimmäiset lasilliset alkoivat olla lopuillaan, raukeus oli vaihtunut intoon. Suunnittelimme vaikka mitä, pitäisi vihdoinkin kokeilla escape room -peliä, ja tyttöjen Tallinnan-reissu olisi ehdottomasti toteutettava, ja lautapeli-ilta (ei Trivial Pursuitia!), turvesauna oli vieläkin kokeilematta ja...

”Haetaanpa toiset”, Kiira sanoi. ”Mun rundi.”

Kiiralla oli superkireät farkut, hän keikutteli lanteitaan kävellessään ja läpsytteli reisiään. Minua nauratti. Olipa mukavaa olla siinä, ei ollut kiire mennäkään. Tyhmien vaatteiden aiheuttama mielipaha oli kadonnut, mitäpä loimista, tärkeintä oli ystävyys ja se hoituisi vaikka ilkosillaan.

Kiira palasi lasien kanssa.

”Tän jälkeen ollaan juotu yli puoli pulloa”, sanoin.

”Joo, nyt pidetään roti, ei saa karata kintaasta.”

”Ei tää tarkoita, ettei osaisi pitää hauskaa ilman viiniä.”

”No ei. Tuntuu vaan, että kaikki stressi väistyy, kun ottaa vähän.”

”Mitä sä olet nyt vapaallasi duunannut?”

”Vapaalla ja vapaalla, enhän mä osaa olla tekemättä mitään, kuten tiedät. Olen siivonnut kaappeja ja selvittänyt kaikkia romulaatikoita, sen sellaista.”

”Tollasesta tulee niin puhdistunut olo.”

”No tulee.”

Höpöttelimme niitä näitä, mutta olo alkoi olla levoton.

”Vielä yhdet?” Kiira sanoi.

”Okei, mutta kuustoista vaan.”

Lähdin tiskille. Ravintola ei enää tuntunutkaan kolkolta, ihan kiva se oli. Hämyvalaistus oli kodikas, viini näytti kauniilta laseissa, kun kömmin takaisin pöytään.

”Nyt ei saa mennä överiksi”, Kiira sanoi ja kohotti lasin huulilleen.

”Ei todellakaan saa. Luka odottelee ruuan kanssa.”

”Sä olet niin onnekas, kun sulla on Luka. Mä en varmasti löydä ikinä ketään.”

”Totta kai löydät! Sä olet hauska ja fiksu ja huolehdit itsestäs.”

”Aika kuluu niin nopeaan, tiedätsä. Kun mä katselen nuorempia naisia, mua hirvittää, ne on niin täydellisiä, eihän niillä ole näppylöitäkään. Eikä mikään paikka roiku. En mä tajua, miten parikymppisillä on nykyään isommat tissitkin.”

”Ne on vetäneet hormonibroileria jo päiväkodissa.”

”Näinkö on? Ja miksei me saatu hormonibroileria pienenä? Haluaisin isommat puskurit.”

”Haloo beibe, sun kannut on täydelliset.”

Olimme kumonneet sen verran viiniä, että tyhmätkin jutut saivat aikaan hihityskohtauksen. Viereiseen pöytään oli ilmestynyt kuusikymppisiä pukumiehiä, jotka mulkoilivat meitä. Olisivat ottaneet kävyn pyllystään pois.

Seuraava leikkaus oli hotellin yökerhosta, jossa ei arki-iltana ollut juuri ketään. Tanssilattia kylpi sinisessä valossa, tanssimme sukkasillamme (minnehän kengät olivat joutuneet?), pompimme ylös ja alas, vatkasimme nyrkeillä ilmaa biisin tahtiin. Siellä soitettiin kunnon ysäriä, eikä mitään aneemista drumstepiä.

Kun biisi loppui, Kiira retkahti nauraen vasten olkapäätäni. ”Kauhee jano.”

”Otetaan jotkut viileet drinksut.”

”Viileet niin kuin jäätävät?” Kiira hihitti, kun menimme tiskille. Se tyttö osasi todella pitää hauskaa. Otimme vihreät venäläiset. ”Kippis!” Kiira sanoi ja kiskaisi kunnon kulauksen. Pääni oli ihan pyörällä, kun istua retkahdimme pöytääni ihmettelin, mitä säkkejä siellä oli ennen kuin muistin, että mehän olimme shoppailemassa.

”Olenko mä soittanut Lukalle?” ihmettelin ääneen.

”Joo joo, relaa vähän”, Kiira sanoi. Otin silti kännykän esiin ja panin viestiä menemään Whatsappissa: ”Menee vielä vähän. Oot tärkeä, pus pus.” Pudotin kännyn laukun pohjalle ja leyhyttelin kasvojani kämmenillä. Tanssiminen kävi treenistä, ei haitannut, vaikka bodyvive oli jäänyt väliin. Drinkki maistui kirpakalle, laskin lasin pöydälle ja venyttelin niskaa. Päässä ei ollut enää yhtäkään järkevää ajatusta, ryntäsimme takaisin tanssilattialle, kun seuraava biisi alkoi. Kännissä ei tarvinnut hermoilla, näyttikö pöljältä, vaikka tanssilattialla ei ollut muita. Kaikki tuntui hyvältä, liukuhihnabiisit, oma keho, lattia jalkojen alla, Kiiran vyötäiset kämmenten alla, kun tanssimme. Yö oli loputon, ja olimme selvästi pelastaneet deejiin illan, hän kannusti meitä käsimerkein.

Herrajumala, mut on siepattu.

Olin ventovieraassa huoneessa. Ikkunan edessä oli lattiaan asti ulottuvat pimennysverhot, joiden välissä hohkasi kaistale valoa. Huoneessa oli omituisen kliininen tuoksu. Käännyin selältäni kyljelle ja säikähdin kahta pahemmin: olin sängyssä vieraan miehen kanssa! Sykkeeni ponnahti stratosfääriin, ja käsi syöksähti vuodelampun katkaisimelle.

Hah! Sehän oli Kiira. Mutta miksi hemmetissä olin bestikseni kanssa samassa sängyssä? Ja missä oikein olimme? Luksushytissä Ruotsin-laivalla?

Oikeassa ohimossa nakutti tuttu konevasara. Suussa maistui isovaarin pissavaippa. Vähitellen tapahtumat palasivat mieleeni kuin olisin lukenut sarjakuvalehteä takaperin. Olin sauhutellut sikareja liikemiesten kanssa hotellin ovella, ja sitten oli otettu huone, tosin ei meidän ja pukumiesten kesken, vaan Kiiran kanssa kaksistaan. Se oli tuntunut silloin loistavalta ratkaisulta, Kiiran kaarahan oli kauppakeskuksen parkkihallissa. Parahdin itsekseni ja hapuilin kännykän yöpöydältä, missä se lojui korujen ja puoliksi syödyn proteiinipatukan keskellä. Fläsärinä aivoissani välähti, miten olin koettanut saada kolikkoa osumaan hotellin aulan eväsautomaattiin. Miksi ihmeessä olin valinnut juuri proteiinipatukan enkä vanhaa kunnon Tuplaa?

Kohotin kännyn naamani eteen. Kumma kun Whatsappissa ei ollut tapahtunut maailmanlaajuinen romahdus, sen verran monta viestiä Luka oli tykittänyt.

Klo 1: Koska sä tulet? Klo 1.15: Missä sä olet? Meinaatko tulla kotiin ollenkaan? Klo 1.54: Valvon ja odotan. Lämmitin sua varten keittoa. Klo 2.22: Onko kaikki ok? Klo 2.46: Nyt mä mietin, pitääkö alkaa soitella sairaaloihin.

Olin maailman surkein tyttöys... avovaimo. Tekstasin kaikki ok ja vilkaisin kelloa, nyt ei ollut aikaa megamorkkikselle. Kello oli kohta yhdeksän! Tuuppasin Kiiraa, joka murahti mystisesti: ”Joo joo äiti.”

”Sun pitää mennä töihin!” huusin paniikissa.

Kiira ponnahti istumaan kuin piirretyssä leffassa. ”Ou nou, mulla on paltsu puoli kymmeneltä.”

Onneksi hän oli ollut kaukoviisas ja mennyt nukkumaan vaatteet päällä. Hän kolusi laukkuaan ja viskasi kitaansa kaksi buranaa.

”Saaks noita ottaa kerralla kahdeksansataa milliä?” kysyin huolestuneena. Aina dokaamisen jälkeen sain ortoreksian.

”Sen verran pitää ottaa, että hedari hellittää”, Kiira valisti. ”Selviitsä? En ehdi heittää sua himaan.”

”Ei tarvitse”, sanoin. Klonks vaan Kiira oli jo ulkona ovesta. Tuli aavemaisen äänetöntä. Hotelleissa oli varmaan jokin salainen laite, joka imi normaalit elämän äänet, kuten hissin kolinan ja hotellivieraan hengityksen. Makasin selälläni, vatsassa kiersi, itkua pukkasi. Miksi ihmeessä olin taas vetänyt taulut? Hauskaahan se oli ollut, nimittäin edellisenä iltana. Surullista sen sijaan oli, etten enää ikinä näkisi kotia – en voisi koskaan nousta vuoteesta, koska yrjöisin saman tien pernan kokolattiamatolle. Ei edes ollut ketään, joka olisi tuonut nakkimunakasta ja Berocaa sänkyyn. Tavallisesti Luka hoiti sen homman.

Pakotin itseni ylös ja menin kylppäriin juomaan vettä. Yäk. Ottaisin taksin, vaikka se maksaisi varmaan viisikymppiä. Keräilin tavarani. Tosiaan, olin ollut shoppaamassa. Kun avasin verhot, pilvisen päivän halju valo kirvelsi silmissä.

Taksissa valuin takapenkillä niin lähelle makuuasentoa kuin mahdollista. Kunpa vain en oksentaisi. Miksi olin taas retkahtanut? Hotellissa yöpyminen oli vajoamista ihan uusiin syvyyksiin, vähintään Baikal-järven pohjamutiin.

Röhnötin takapenkillä, jauhoin mentoolipurukumia ja suunnittelin korjaavia toimenpiteitä. Tapaisin useammin kummityttöäni. Kahden viikon ajan söisin lounaaksi vain salaattia. Pitäisin karkkilakon. Kävisin katsomassa Mellu-tätiä dementiaosastolla, vaikka hän ei enää tunnistanut minua ja kuvitteli olevansa poliosairaalassa 1950-luvulla. Kävisin vihdoinkin poistattamassa hammaskiven ja söisin aktivoidun vihersaven loppuun, vaikka se maistui ihan, no, savelta.

Kuurasin pulloharjalla vessanpöntön takaista koloa, kun Luka tuli töistä.

”Tytöt lähti sitten radalle eilen?” Luka sanoi kylppärin ovelta.

”Joo, ajateltiin että oli turvallisempaa yöpyä hotellissa. Nykyään on liikkeellä kaikkia sekopäitä.”

”Just just”, Luka sanoi ja kiskoi solmiota kaulastaan. Tänään en jaksanut naputtaa siitä, että silkki venyisi, kun hän rääkkäsi solmiota.

”Makaronilaatikko on uunissa”, sanoin. Luka rakasti perinteistä kotiruokaa, mutta minä söin mieluummin quesadillaa ja kvinoapinaattivuokaa kuin mummoruokia.

”Mainiota”, Luka sanoi ja lähti makkariin vaihtamaan kotivaatteet päälle.

Aterian jälkeen päätin tsekata vakuutusasiat. Olin suunnitellut hoitavani kaikki ”toimistoasiat” kuntoon, kun olin työpaikkojen välissä, mutta toistaiseksi olin keskittynyt raivaamaan kaappeja ja ronttaamaan kamaa naapurikorttelin jeesuskirppikselle, mikä toki oli hyödyllistä sekin. Nyt otin kaapista mapit, joiden selkämyksissä luki kodin viralliset jutut, istuuduin makuuhuoneen nurkkaan kirjoituspöydän ääreen ja avasin koneen. Vakuutusyhtiön täti oli soitellut ainakin kaksikymmentäneljä kertaa ja kertonut, että meidän tilanteessamme ”pariturvavakuutus on kyllä ehdoton must”. Mutta kuka ehti perehtyä sellaiseen käydessään päivätöissä? Varsinkin kun aivoissa takoi isän elämänviisaus ”vakuutusyhtiöt korvaavat kaikki vahingot, lukuun ottamatta niitä, jotka tapahtuvat”.

Olin puurtanut jonkin aikaa, kun Luka ilmestyi ovelle.

”Olis teetä ja keksejä.”

Huh. Kuulosti siltä kuin olisimme jo vanhainkodissa. Nousin ja menin hänen perässään olohuoneeseen. Sohvapöydälle oli katettu lempikeksejäni ja antioksidanttiyrittiteetä.

”Jutellaan vähän”, Luka sanoi ja istuutui sohvaan.

Istahtin hänen viereensä ja aloin nakertaa keksiä.

”Kuule”, Luka aloitti. Jos hän puhuisi taas purjeveneestä, alkaisin kirkua. En halunnut mihinkään jollaan kellumaan, mielestäni venerahat piti sijoittaa ulkomaanmatkaan, joka tarjoaisi oikeasti unohtumattomia elämyksiä. Tosi moni ystävistämme oli käynyt Machu Pichulla, me emme. ”Mä olen sitä mieltä ihan tosissaan, että sun pitäisi mennä johonkin hoitoon”, Luka tokaisi.

Pahoitin mieleni. ”Sori oikeesti, että eilen meni överiksi. Oli vaan niin hauskaa olla Kiiran kanssa vapaalla pitkästä aikaa. Ja enhän mä paljoa ole juonut, ei mulla mene viikonloppuisin kuin max pullo viiniä illassa. Ja no joskus arkenakin, myönnetään, ruuan kanssa vain.”

”Jos sä katsot netistä viralliset suositukset naisille, niin pullo kerralla on melko paljon.”

”Ne suositukset on tosi alakanttiin varmuuden vuoksi. Ja mä en juo ikinä tiukkoja viinoja. Tai cocktaileissa juon, mutten paljaaltaan.”

Luka nojasi kyynärpäitä polviin ja pyöritteli keksiään pitkin lautasta. ”Olen nyt kuitenkin susta huolissani. Sun terveydestäsi. Menet aina samaa kaavaa. Lähdet yhdelle, touhu karkaa kintaasta, seuraavana päivänä sulla on kankkunen ja morkkis, ja vannot, että syöt vain ituja ja menet vanhainkotiin vapaaehtoistyöhön. Ja viikon päästä lähtee taas.”

Naamani kuumotti kuin kiukaan kylki. Lukan analyysi osui tasan nappiin, paitsi että shoppailin myös törkeän kalliita superfoodeja, jotka kotona osoittautuivat niin äklöiksi, että hädin tuskin sain niitä kurkustani alas. Mistä tulikin mieleen, että en ollut vielä kumonnut päivän vihersavijuomaa.

Luka kurotti paperipinkan käteensä. ”Mä luin netistä tällasesta Minnesota-hoidosta.” Hän ojensi paperit minulle. Teki mieli kirkua, mutta luin kiltisti. Vähintään 28 vuorokautta Lapualla, oma elämäntarina jaetaan terapeutin ja muiden potilaiden kanssa, 12 askelta, potilaat toimivat toinen toisensa peileinä, plaaplaa.

”Haloo Lukanderi, tää on tarkoitettu sellasille pulimummoille, jotka pissaa housuun bussissa!”

”Ehkä me voitas mennä yhdessä terveysasemalle ja---”

”Mä en ole alkkis.”

”Kestävyys paranee, mitä enemmän käyttää”, Luka sanoi kuin yläkoulun päihdevalistaja, joka ei ollut maistanut mummon kotikaljaa tujumpaa tavaraa. Suomalainen alkoholivalistus, yhtä hauskaa kuin istuminen kusiaispesään.

”Joo, tiedetään!” sanoin. ”Mä voin parantaa itse tapani! Vannon käsi ukin vanhoilla Päätaloilla!”

Lukaa näytti vielä mietityttävän jokin seikka. Kunhan se ei mainitsisi hutiostoja, joita olin tehnyt päissäni netissä yksinäisinä perjantai-iltoina. Siitäkin nähtiin, että kannatti mieluummin vatkata perperiä tanssilattialla.

”Sulla on lisääntynyt juominen sen jälkeen kun ---”

”Mä en halua puhua siitä.”

Lukan ruskeat silmät tapittivat minua. ”Eikö sun pitäisi jutella jonkun asiantuntijan kanssa? Mä katsoin, että Väestöliitossa on sellaiseen erikoistunut psykologi.”

”Joo ei kiitos”, sanoin ja nousin sohvalta. Meidän perhetaustamme olivat ihan erilaiset, mikä tuli pölpöttämiseen omista asioista. Lukan perheessä kaikki keskustelivat emootioistaan. Suhteemme alkuaikoina Luka olisi halunnut pitää palaverejä ja analysoida suhteen tilaa sekä jutella siitä, missä mentiin. Herrajumala. Minun perheessäni oli aina mennä porhallettu eteenpäin siitä saakka, kun isomummo pakkasi pärekonttiin lapset ja siemenperunat ja lähti leveämmän leivän perään jostain lestapitäjästä Kainuun korvista.

”Lupaan ottaa iisimmin!” sanoin. Päätin samantien napata niskalenkin elämästäni muutenkin, hakea töitä, panna vakuutukset ja sijoitukset ojennukseen, varata hammaslääkärin ja hiuspohja-analyysin. Siivoaisin myös vinttikomeron, luentomuistiinpanot saisivat viimein lähteä. Kyllä, kyllä, nimenomaan – aloittaisin aivan uuden elämän! Viherpirtelöitä ja macajauheita!

Katseemme kohtasivat. Luka-poloinen, hän oli niin kiltti ja ymmärtäväinen. Useimmat miehet olisivat jo häipyneet yhtä nopeasti kuin maantiekiitäjät Kelju K. Kojootissa. Jos nettikeskusteluita oli uskominen, suomalainen mies ei mitään inhonnut niin kuin juopottelevaa akkaa. Miehet halusivat varmaan itse juoda kaikki viinat, paitsi tietysti Luka. Kävi yhtäkkiä häntä kovin sääli, en halunnut, että hän joutuisi olemaan perinteinen juopon vaimo, joka piti koko ajan silmällä, ettei riskiraja ylittynyt. Kiedoin käsivarret Lukan kaulaan ja kiemurtelin hänen syliinsä. ”Oma sokeriorava.”

”What?”

”Mä katsoin yhtä luonto-ohjelmaa, jossa oli sokeriorava”, sanoin ja silittelin Lukan leukaa. ”Se on Australiassa ja Uudessa-Guineassa elävä pussieläin, joka pitää eukalyptuksen ja akaasian mahlasta sekä mesikasteesta. Samanlainen karkkihiiri siis kuin sä.”

”Olet joskus aika hassu.”

”Siksihän sä musta tykkäät”, sanoin ja tökin nenänpäällä Lukan kaulaa.

”Mennäänkö makuuhuoneeseen vähän pötkön pötkön?” Luka kysyi.

Suhteemme alussa olin revennyt joka kerta, kun hän sanoi niin. Voiko asiaa pöljemmin ilmaista? Aikojen kuluessa pöljä ilmaisu oli kuitenkin alkanut tuntua söpöltä ja jopa kuumottavalta, koska Luka oli niin rakas. Takerruin häneen, ja hän kantoi minut makkariin etureppuselässä.

En käyttänyt tippaakaan alkoholia viikkoon. Hoidin kodin paperiasiat järjestykseen, kävin mikroneulaushoidossa, varasin ajan hammaskiven poistoon, kuurasin uunin ja leivoin pakastimeen granolamuffineja siinä toivossa, että kutsuisimme joskus vieraita edes pullakahveille. Tein ruuan valmiiksi, kun Luka tuli töistä. Kieltämättä lapsettoman kotirouvan urassa oli puolensa.

Oli selvää, etten ollut alkoholisti, tietenkään en ollut. Pystyin ihan hyvin olemaan ilman alkoholia. Hotelliyöstä oli kulunut kymmenen päivää, olin tyytyväinen itseeni. Terveellinen, kunnollinen elämä oli mukavaa. Olin jopa mapittanut kaikkien kodin laitteiden käyttöohjeet, jotta niitä ei tarvitsisi etsiä vaatehuoneeseen lykätyistä tärkeiden papereiden laatikoista. Ehkä voisin luoda uuden uran henkilökohtaisena järjestelijänä. Katsoin jopa netistä kursseja, mutta ne maksoivat tonnista pariin tonniin. Huh, ei ihme, että järjestelijät olivat usein Burberry-tätejä, joilla oli paksut kultaketjut kaulassa.

”Voisit mennä illalla tapaamaan tyttökavereitas”, Luka sanoi perjantaiaamuna solmiessaan kravaattia kaulaansa. Tiedossa oli Skype-neuvottelu Kiinaan.

”Aion viettää jenniaikaa”, sanoin tyytyväisenä itseeni.

Luka pussasi nenänpäätäni. ”Mitä meinaat puuhata? Et saa kuurata vessanpyttyä, kun olen saunaillassa.”

”Etsin Tuubista jonkin täpäkän jumpan”, suunnittelin. ”Syvät vatsalihakset kaipaavat treeniä.”

Luka pyöritteli silmiään. ”En tajua teidän tyttöjen sanastoa.”

Lukan lähdettyä otin kaapista kinuskimerisuolasuklaata (olin sentään kiskonut aamulla chia-mössöä) ja menin koneelle lukemaan treeniblogeja. Olin tajunnut, miten paljon Suomessa oli naisia, jotka saattoivat kirjoittaa puhelinluettelon verran tekstiä vartalonmuokkauksesta. Minua kiinnosti tiukan keskivartalon saavuttaminen.

Taitoin palan suklaata ja luin, ettei kylkiä kannattanut treenata liikaa. Se tekee vyötäröstä tasapaksun, vaikka toki sporttisen, luin. Siksi keskitän treenin syviin vatsoihin ja staattisiin pitoihin. No huh. Sitten eksyin lukemaan putkirullauksesta. Se vaikutti kiinnostavalta, koska oli toki aina mielekkäämpää ostaa treenikamoja kuin varsinaisesti treenata. Päätin lähteä markettiin hakemaan oman putkirullan. Voisin samalla ostaa jumppakuminauhan, se olisi tosi kätevä kotijumpassa. Nyt piti säästää rahaa, koska en ollut töissä. Kun jumppaisin kotona, voisin myydä kuntokeskuksen jäsenyyden eteenpäin.

Lähdin pyörällä markettiin (ilmaista hyötyliikuntaa, hyväksi reisille ja pakaroille). Ostin viikonlopuksi juustoja ja viikunahilloa, putkirullan, kuminauhan ja stressipallon. Kassan läheltä otin mukaan spiruliinaenergiajuoman. Tervettä elämää! Pakkasin ostokset omaan kassiin (ekologista!) ja käännyin. Käytävän päässä leijaili tuttu pyöreä logo punaisine renkuloineen. No hemmetti, olin ollut tosi kiltisti. Kyllä puoli pulloa viiniä voisi vetää, kun vietti jenniaikaa itsensä kanssa.

Havaitsin pian, että puolikkaan litrahinta oli paljon enemmän kuin kokonaisen. Päätin ostaa kokonaisen pullon ja juoda puolet, meille jäisi vielä lasilliset lauantain aterialle. Olin tyytyväinen. Hoitaisin heti kotijumpan alta pois, tosin en ollut vielä löytänyt mieluisaa videota.

Youtubessa ei olisi koskaan pitänyt lähteä sivupoluille, se oli sama kuin lähtisi Ikeassa omaa reittiä sen sijaan, että seurasi nuolia. Ajantaju katosi. Tsekkasin rullajumppia, kun sivupalkki tarjosi lapsuudesta tuttua television Iltajumppaa. Voi luoja mitä menoa! Sitten ajauduinkin aina vain syvemmälle ja päädyin videoihin, joissa Neuvostoliiton omat Jane Fondat jumppasivat kiiltävissä voimistelupuvuissaan. Videot olivat kiehtovan hassunkurisia, varsinkin, kun voimistelua säesti neuvostoliittolainen diskohumppa. Tapitin jumppia kunnes havahduin siihen, että huoneessa hämärsi ja minun oli nälkä. Tyhjällä vatsalla ei voinut jumpata, muttei täydelläkään. Päätin aloittaa lauantaina. Keitin pastaa. Kello oli puoli kuusi, voisin ihan hyvin avata viinipullon. Pitkän tauon jälkeen valkoviini maistui tosi hyvältä, se oli kylmää, raikasta ja hieman kirpeää. Kaivoin kaapista suolamanteleita ja asetuin koneelle. Jo parin kulauksen jälkeen minulla oli sana hallussa, kommentoin Facebookissa vähän kaikkea poikkeuksellisen nokkelasti ja kirjoittelin siinä välissä Kiiran kanssa. Hän oli ylitöissä, jokin raportti oli saatava valmiiksi. Pidin ahkeralle konttoritytölle seuraa Fesen kautta, laitoin hänelle biisejä, pingviinivideoita ja linkkejä hassuihin lehtiartikkeleihin.

”Mikset lähtenyt ulos?” Kiira kysyi.

”Mulle on tärkeää, että joskus on omaa jenniaikaa, sluubailua”, kirjoitin.

”Kieltämättä kalsarikännit on välillä erittäin hauskat, ei tarvitse meikatakaan”, Kiira kirjoitti ja vastasin: ”En mä ole kännissä! Otan vain pari lasia valkkaria.”

”Hei, mä en tuomitse!” Kiira nakutti. ”Nyt mun pitää paahtaa tota rapsua.”

Rapsut ja paltsut. Olin kaikesta ulkopuolella. Minun pitäisi löytää työpaikka, tulisin mökkihöperöksi, jos vain kuuraisin pönttöä kotona. Viikonloppuna panisin CV:n kuosiin, mutta ihan hyvin voisin jo silmäillä, mitä oli tarjolla. Selasin ilmoituksia. Onko sinulla vahva kiinnostus käytännönläheiseen ja itsenäiseen työskentelyyn markkinointitehtävien parissa? Ilmoitusten kieli sai ihokarvat koholle. Energinen tiimimme. Vastuualueiden kasvutahti. Proaktiivinen ote työntekoon. Vahvat vuorovaikutustaidot. Olin ihan väärällä alalla. Oikeastaan olin väärässä maailmassa. Energiani ja positiivinen otteeni tuntuivat haalistuvan sitä mukaa kuin luin ilmoituksia. Otin kunnon huikan valkoviiniä. Jotain pitäisi keksiä. En ollut yhtään vakuuttunut, että olisin priorisointitaitoinen, joustava tai paineensietokykyinen – pelkkä sana sai sykkeen nousemaan ja stressin pintaan.

”Kannattaisiko mun mennä ammatinvalintapsykologille?” naputtelin Kiiralle ja nousin hakemaan lisää juomista. Palatessani Kiira oli vastannut: ”Miksi sä töihin haluat? Tämä on murhaa. Hanki lapsi, sullahan on mies.” Kyyneleet olivat jo kohoamassa silmiini, kun näytölle ilmestyi: ”ANTEEKSI! Olen nukkunut viisi tuntia. En tarkoittanut sitä.” Pyyhkäisin silmiäni ja siemaisin viiniä. Ei olisi pitänyt lukea työpaikkailmoituksia, nyt masensi.

Kun seuraavan kerran kävin jääkaapilla ja kaadoin lasiin, havaitsin, että pinta oli jo alle puolivälin. Äh, mitä väliä, tarvitsin nyt piristystä. Oikeastaan voisin ostaa itselleni jotain kivaa, koska olin ahertanut aamusta iltaan. Vaikka koruja. Tai vaatteita. Juoksutakille olisi oikeasti tarvetta.

Syystä tai toisesta päädyin kuitenkin tutulle sivustolle, jolla vertailtiin merkkilaukkujen hintoja eri puolilla Eurooppaa. Skrollasin loputtomia laukkukuvien rimssuja, kun sydän alkoi yhtäkkiä hakata tiheämpään. Ihana, täysin epäkäytännöllinen laventelinvärinen laukku oli huipputarjouksessa. Tiesin, että se ei sopinut Suomen oloihin värin (vaalea) eikä materiaalin (ohut mokka) puolesta. Klikkasin itseni vertailusivustolta espanjalaiseen laukkukauppaan. Pikainen käynti laukkufoorumilla vahvisti, että pulju möi aitoa tavaraa. Kämmenpohjat hikosivat, ja syke nousi. Ehkä juuri nyt joku laukunhimoinen irmeli toisella puolella Eurooppaa liikuttaisi kursoriaan saman rutkasti alennetun väskyn päälle. Apua. Tai entäs jos nettiyhteys alkaisi lagata tai katkeaisi kokonaan?

Ihme kyllä, tornado tai vallankumous ei tullut minun ja laukun väliin. Se luikahti sulavasti ostoskoriin ja kassalle. Näpyttelin luottokorttitiedot ja vahvistin näin omistusoikeuteni unelmien laukkuun. Olin pökertyä, ensin riemusta, sitten morkkiksesta: ei hyvä jumala, eihän minulla ollut edes töitä! Jos tekisin satojen eurojen ostoksia, säästöt olisivat pian menneet.

”Mä tein jotain kamalaa!” kirjoitin Kiiralle.

”Yllättävää”, Kiira vastasi. ”En ole pitänyt sua pettäjätyyppinä.”

”Pöhkö! Ostin TAAS laukun.”

”Mitäs toi nyt on. Myyt jonkun vanhoista säkeistäs.”

Tosiaan. Samalla voisin myydä muutakin. Vilkuilin kämppäämme. Downshiftaminen tulisi todellakin tarpeeseen. Otin viinilasini ja vaeltelin ympäriinsä katsomassa omaisuuttamme sillä silmällä. Yhtäkkiä olin varma, että juuri karsiminen ja minimalismi saisivat minut tasapainoon ja toisivat elämään sisällön! Etsisin netistä jonkin sopivan kurssin, niin pääsisin raiteille ja saisin elämäni hallintaan. Elämänhallintakurssi! Siinä se oli! Pian hallitsisin elämääni kuin kuningatar Viktoria britti-imperiumia.

Jatkuu päivittyy joka lauantai. 

Lue lisää: 

Edellinen osa

Laura Honkasalo on helsinkiläinen kirjailija, jonka uusin romaani Perillä kello kuusi ilmestyi 2015. Hän harrastaa ompelemista, vintagevaatteita ja itäblokin designia.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.