Me Naisten rakkausnovellikisan voittajanovelli kertoo kolmikymppisistä ystävyksistä Annasta ja Saarasta. Parivaljakolla ei ole ollut onnea miesten kanssa, mutta tänä iltana naiset aikovat pitää hauskaa. Ilta alkaa lupaavasti, mutta johtaako silmäpeli yhtään pidemmälle?

Juhannuksen jälkeen alkoivat helteet. Alkukesä oli ollut kylmä niin kuin oli ennustettukin. Saara oli viettänyt kesälomaansa jo viikon päivät, Annan loma oli alkanut edellisenä päivänä. Joka kesä he pitivät lomansa suurin piirtein samaan aikaan pystyäkseen viettämään edes viikon yhdessä. Siitä ei tingitty: tyttöjen yhteisestä lomaviikosta, jonka he joka vuosi suunnittelivat yhdessä ja varasivat johonkin ihanaan aurinkokohteeseen.

Lomaa alettiin suunnitella usein jo talvella, viimeistään helmikuun puolessavälissä. Pari kertaa Saara oli yrittänyt ehdottaa, että he tekisivät tällä kertaa kaiken eri tavalla, lähtisivät kulttuurimatkalle Lontooseen tai matkustaisivat joogamatkalle Intiaan, mutta siltikin he päätyivät joka kerta palvomaan aurinkoa ja juomaan pinkkejä drinkkejä Välimeren öihin. Ehkä valinta puhui puolestaan; kaikessa ihanuudessaan loma oli aina odottamisen arvoinen.

Tänään oli tarkoitus juhlia yhteisten lomapäivien alkamista, ja Anna oli saanut valita alkuillan kuppilan. Saara oli varma, että Anna valitsisi taas sen saman, jossa he olivat istuneet viimeiset puoli vuotta. Siellä Anna olisi saanut kuolata paikan kuuminta baarimikkoa, mutta Saaran yllätykseksi Anna päätti toisin.

– Toissa viikolla mä näin sen jätkän imuttavan jotain kakskymppistä vetyperoksidivamppia keskellä päivää tuolla kaupungilla, joten päättelin, että misu ei ehkä ole ihan mikä tahansa hoito. En jaksa lähtee taisteleen siitä jätkästä. Varsinkaan jos sen naismaku on tuollainen, Anna nyrpisti nenäänsä tuohtuneena.

– Mä oon muutenki ollu liian onnettomasti rakastunu johonki sellaiseen, jota mä en tunne yhtään ja jota mä en pysty saamaan, Anna jatkoi toivottomana.

– Ja me tiedetään molemmat, että sä saisit kenet tahansa.

– No ei me kyllä sitä tiedetä.

– Mutta mä tiedän. Kyllä sä saisit.

– Ihan sama. Mä haluan jotain uutta kierrokseen. Ja siks me mennään tänään eri paikkaan, missä ollaan viimeiset kuukaudet pyöritty! Mä en halua törmätä siihen jätkään enää edes vahingossa.

Anna ja Saara olivat parhaat ystävät jo kouluajoilta. Kivasti kolmekymppisiä, ja biologinen kello tikitti, hitaasti mutta varmasti. Saara olisi halunnut jo vakiintua, mutta kannoilla pyöri lähinnä vain idiootteja. Pari vuotta sitten hän oli tavannut Tomin, ja juttu vaikutti lupaavalta. Mutta sitten Tomi katosi kuvioista. Ei vastannut enää puheluihin eikä viesteihin, ja ilmeisesti vaihtoi numeronsakin, vaikkei Saara mielestään ollut mitään ahdistelijatyyppiä. Olisi vain halunnut tietää, mitä heille tapahtui. Ehkä hän oli ymmärtänyt jotain väärin. Vai oliko kyseessä ollut sittenkin vain jokin kesäromanssi, jonka tarkoitus ei edes ollut kestää?

Myöhemmin hän oli nähnyt Tomin uimahallissa kahden alle kouluikäisen lapsen kanssa. Toinen lapsista oli huutanut äitiä, kunnes joku nainen oli ilmestynyt seuraan ja silittänyt pojan päätä. Niinpä niin. Syy suhteen päättymiselle oli ollut salassa pidetty perhe. Vaimo. Lasten äiti, jota ei koskaan ollutkaan tarkoitus jättää. Suhde oli perustunut valheeseen, ja siitä jääneiden arpien paraneminen oli vienyt aikansa.

Nyt Saara koki olevansa jo kuivilla. Kunpa tulisi joku, joka pelastaisi tai saisi edes hetkeksi hänet tuntemaan taas onnea. Kesä oli aina täynnä toivoa. Ainakin silmänruokaa oli tässä kaupungissa tarjolla niin paljon kuin jaksoi nauttia.

– Tänä iltana me unohdetaan viimein se sun valhe-Tomppa ja mun imubaarimikko, jonka nimeäkään ei koskaan saatu selville. Mietitään uudet kuviot ja aletaan valmistautua tämän kesän reissuun, Anna intoili.

He meikkasivat ja siemailivat lomansa ensimmäisiä kuplajuomia Saaran kaksiossa vain kivenheiton päässä kesäkaupungin vilinästä.

– Ai niin, viikon päästä me ollaan jo Kreetalla, Saara hihkui.

– Niin ollaan, ihan mahtavaa! Käviskö sulle joku välimerellinen mies? Mitä jos me pokattais sieltä jotkut komeat ja rikkaat nuoret kundit?

– Otetaan saman tien jotkut vähän vanhemmat, jotka kuolee pian, jotta voidaan periä ne. Sitten päästään käsiksi niiden rahoihin ja pystytään ottamaan just sellaiset miehet kuin halutaan. Eikö rahalla saa miehiäkin? Saara intoili.

– Sitten ei tarvis koskaan tehdä enää töitä. Kyllä se mulle kävis, Anna jatkoi haaveilua.

– Mutta mä haluan olla töissä. Mä rakastan mun työpaikkaa.

– Sä saat tänään kertoa kaiken siitä sun salaperäisestä työmiehestä. Miks mä en tiedä siitä edelleenkään mitään?

– Ei ole mitään tiedettävää, Saara nauroi, mutta silti hänen sisällään kupli.

– Mä olen nyt kesälomalla. Antaapa niitten siellä töissä nyt olla. Katsellaan sitten syksymmällä ja keskitytään nyt näihin kaupunkilaiskolleihin tai Välimeren miehiin ja mitä näitä nyt tässä tuleekaan.

– Hehee! Joko sä olet valmis? Joko me mennään?

Anna johdatti Saaran yhteen kaupungin uusimmista yökerhoista, jonka tunnelmasta he olivat kuulleet vain hyvää.

– Miksi me ei olla käyty täällä aiemmin?

– Niin miksi? Siksi että siellä toisessa paikassa oli jotain, minkä vuoksi me ei voitu käydä muualla. Mutta kiitos, että olet taas avoin muillekin paikoille.

– Mun tekis mieli jäädä ulos istumaan ihanaan ilta-aurinkoon tuohon terassille, mutta jotenkin täällä sisällä tuntuis olevan enemmän väkeä.

– Niin. Kyllähän tuosta terassilta näkee, kun porukka kulkee ohi. Siis jos haluaa nähdä vaihtuvaa ihmismassaa. Mutta missataanko me silloin jotain olennaista paikan tunnelmasta?

– Missataan. Mennään sisälle. Otetaan paikat tuosta tiskiltä ja ollaan ihan rennosti vaan. Haistellaan vähän tunnelmaa.

– Joo, ainahan täältä pääsee pois, jos tää ei olekaan yhtään meidän paikka.

Anna ja Saara lipuivat baaritiskin tuntumaan ja istuutuivat korkeille jakkaroille. He tilasivat suosikkijuomansa ja alkoivat tarkkailla ympäristöään.

– Tää ei oo mikään nuorisomesta, Anna hoksautti.

– Joo, just hyvä meille. En jaksa enää niitä pikkutoppisia bilehileitä. Liian tyrkkyjä, ei jaksa ymmärtää sitä sielunmaailmaa.

– Me ei olla enää mitään nuoria.

– No kyllä me itse asiassa ollaan vielä ihan suht nuoria, mutta hyvällä tavalla aikuisia kuitenkin. Me ollaan laatumatskuu, rakkaani, Saara intoutui kehumaan.

Eikä hän väärässä ollut. He olivat kauniita, älykkäitä, korkeasti koulutettuja, molemmat terveellä tavalla hyviä tyyppejä, joilla ei vain ollut tähän mennessä ollut onnea miesten kanssa. Mutta minkä sille teki. Ehkä toisten vain piti odottaa hyvää kauemmin kuin toisten.

– Mä oisin jo niin valmis sitoutumaan, Saara aloitti tyypillisen unelmointinsa.

Hän oli muutenkin heistä kahdesta se, joka olisi tyytynyt melkein jo perushyvään ja luotettavaan, suoraselkäiseen mieheen. Sellaisen kanssa olisi voinut lyödä hynttyyt yhteen ja perustaa se pieni perhe, josta hän oli niin kovasti haaveillut jo useamman vuoden.

– Mä tiedän, mutta mä en anna sun ottaa mitään tavisurpoa. Mä välitän susta liikaa. Muista, että jos sun mies ei mene mun seulan läpi, sä et sitä kelpuuta. Mä olen sun makutuomari. Äyskäri. Varaventtiili. Mä en vaan anna sun pilata elämääs kenenkään toopen takia, joka ei oo sulle tarpeeksi hyvä. Onneks me muuten baareillaan aina kahestaan, Anna puuskahti.

– Sä olet ihan sekaisin, Saara nauroi.

– Mut joo, mä tajuun sun pointin. Hyvää sä tarkoitat.

– Todellakin tarkoitan. Sulle vaan parasta.

– Just näin, Saara huokaisi ja kääntyi siemailemaan juomaansa.

– En halua säikäyttää, mutta tuon yhden lähipöydän mies tsiigailee aina välillä tännepäin, Anna kuiskasi huomaamattomasti.

– Aha. Varmaan sua kattoo, Saara arveli muttei kääntänyt päätään.

– Hyvä ettet kattonu. Parempi pelata näin.

– Okei, kerro mulle siitä.

– Se ON komea. Sulle ehkä liian komea, Anna kiusasi.

– Hah! Joko saa kääntyä?

– Et todellakaan käänny!

– No, onkse mun tyyppiä?

– Joo, vois se olla. Se on tumma. Tai se mitä mä saan selvää. En kehtaa tuijottaa sitä koko ajan.

– Mistä sä voit tietää, että se tuijottaa mua eikä sua?

– Kyllä mä tiedän. Jos se tuijottais mua, se ois jo tehnyt siirtonsa. Iskenyt silmää, tullut juttelemaan, vilkuttanut. Tiedäthän sä. Nyt se nautiskelee tarkkailemalla meitä. Se valpastuu joka kerta, kun sä vaihdat asentoa. Mä näen, Anna luetteli havaintojaan.

– Onkse siis yksin?

– Joo, tai siis ei ole yksin. Hassua, tai siis, ethän sä tosiaan tiedä siitä mitään. Ihan huvittavaa, että mä voin selittää sulle kaiken siitä ja sen seurueesta, Anna jatkoi.

– Niitä on siis tollainen viiden miehen porukka. Ne on meitä vanhempia, ehkä viis vuotta, tuskin kuitenkaan vielä nelikymppisiä. Hyvin säilyneitä, jos ovatkin. En pysty näkemään, onko sormuksia. Sen kaveritkaan ei tosiaan oo hullumman näköisiä. Samaa sarjaa. Oiskohan nuo palomiehiä. Tai jotain hunkseja. Hirveen vaikea sanoa. Kamalan pimeääkin, ei näe kunnolla.

– Kato välillä johonkin muualle. Mua hävettää, Saara kihersi.

– Pitäiskö mennä vessaan. Mua pissattaa.

– Mua jännittää. Miten meillä on aina niin hauskaa? Just tällaista, ihan idioottia. Ihana olla sun kanssa lomalla. Etitään just semmoiset ihanat kesämiehet meille molemmille. Rattopojat.

– Tiedätsä edes mitä se tarkoittaa?

– En. Tai siis eikö se tarkoita jotain sellasta seuralaista.

– Joo, seksiseuralaista. Mieshuoraa.

– Ai, mä luulin, että se on sellainen, jonka kanssa vois viettää vaan aikaa rattoisasti. En mä mitään gigoloa halua. Kunnon mies kelpais kyllä.

– Niin mullekki. No niin. Nyt se kattoo taas. Joo. Joo. Ja näin. Sua se kuule kyttää. Se on kohta menoa! Mitä meinaat tehdä, jos se tulee juttelemaan. Jos se tarjoaa juotavaa tai jotain. Onko sulla spärdäreitä?

Anna alkoi vimmatusti kaivaa käsilaukkuaan.

– No älä nyt vielä mitään tollaista. Mä en ole edes nähnyt vielä koko tyyppiä. Mitä jos se tuijottaa meidän yli tai ohi jotain toista? Saara alkoi vilkuilla ympärilleen.

– Ei täällä kuule ole muita näin hyvännäköisiä kuin me!

– No ei täällä ylipäätään ole enää paljon muita kuin me.

– No niin, just. Se tuijottaa meitä, koska täällä ei ole muita. Mihin kaikki muut kaikkosi? Eikö tää paikka ollu äsken ihan täynnä?

– Kato porukka vaihtuu. Ei kannata hätääntyä, ilta on vielä nuori.

Anna ja Saara päättivät kuitenkin yhteistuumin lähteä pistäytymään saniteettitilojen puolella. Saaraa ei oikeasti edes pissattanut, mutta hän ei uskaltanut jäädä yksinkään. Mitä hän olisi tehnyt? Odotellut, että Herra Tsiigailija olisi tullut hänen luokseen? Ei hän ollut vielä tarpeeksi valmis siihen. Oli pakko lähteä tarkistamaan, miltä naama näytti tässä vaiheessa iltaa.

Vessaan ei ollut juurikaan jonoa, olihan vielä melko varhaista. Anna oli jo jossain vaiheessa ehdottanut, että jos baariin ei tulisi lisää väkeä, he äänestäisivät jaloillaan ja lähtisivät tutumpiin ympyröihin. Mutta sitten kuvioihin oli ilmestynyt Herra Tsiigailija, eikä Saaraa enää viehättänyt turvallisuus. Jos se joku, joka tuolla pimeydessä häntä tuijotti – jos se nyt ei siis tuijottanutkaan Annaa – olisi kiva ja komea, hän voisi olla valmis kohtaamiseen, vaikka vain hetkelliseenkin. Tässä iässä ei enää auttanut laatia vaatimuslistoja unelmien prinssistä; ei sellaista ollut löytynyt tähänkään mennessä. Liekö metsästetty sukupuuttoon jo aikojen alussa.

Saara ei pystynyt realistisesti sanomaan, kumpi heistä oli Annan kanssa kauniimpi. He olivat erilaisia, mutta kuitenkin jollain tavalla samanlaisia. Anna oli vaalea, hän tumma. Molemmilla oli pitkät ja vahvat hiukset, Annalla vähän taipuisammat kuin hänellä. He olivat tavallisia töissä käyviä, jumpalla juoksevia ja salaattia lounaaksi puputtavia, itsestään huolehtivia kolmekymppisiä kaupunkilaispimuja, mutta siltikin vielä sinkkuja.

Saaran hyvä ystävä Ville oli joskus tuumannut, ettei voinut ymmärtää, miksi Anna ja Saara olivat edelleen vapaalla jalalla. Hän oli tullut siihen tulokseen, että tytöt olivat todennäköisesti vain niin nirsoja. Saara ei tätä allekirjoittanut. Ehkä hän ei ollut vain löytänyt vielä Sitä Oikeaa. Niitä Vääriä oli takataskussa jo jokunen, ja mitä suuremmaksi tasku pullistui, sitä vaikeampaa oli uskoa, että Joku Hyvä vielä sattuisi kohdalle. Saara tiesi, että hänen ulkonäöstään sen ei pitäisi jäädä kiinni. He olivat Annan kanssa molemmat hyvärunkoisia ja kauniskasvoisia – niin Ville oli heidät luokitellut.

Anna oli joskus ihmetellyt, miksi Saara ei ottanut Villeä. Hänhän oli ihana, hurmaava, hyväkäytöksinen, komea ja piti aina Saaran puolta. Mutta Saara oli nauranut, että Ville oli hänelle kuin veli, eikä hän ollut koskaan tuntenut Villeä kohtaan mitään muuta kuin sisarellista rakkautta. Kyselytuokio oli päättynyt siihen, ja koko Ville oli unohtunut. Ehkä sopiva mies löytyisi kuitenkin muualta kuin lähipiiristä.

– Kato, sun posket hehkuu kummasti, Anna hymyili Saaralle peilin kautta.

– Ajattele, enkä mä ole edes vielä nähnyt sitä. Näin paljon mä suhun luotan. Sä tunnet mun miesmaun ja tiedät melko varmasti, pidänkö mä siitä vai en!

– Voihan se olla, että se on joku hullu. Vaikka ei se kyllä hullulta vaikuttanut.

– Niin tai naimisissa. Niinhän ne yleensä on, Saara pohti.

– Mutta tuo oli jo sen ikäinen, että jos se on naimisissa, se vois olla valmis toiselle kierrokselle.

– Totta. Tai sitten se hakee vaan jotain samanlaista hetken huumaa kuin Tomi. Mä en jaksa enää sellaista. Onko kaikki miehet sellaisia?

– Ei oo. Ei tää maailma voi pyöriä sellaisten miesten varassa. Pakkohan jossain on olla niitä fiksujakin, Anna jatkoi tuumailuaan.

– Vai pitäiskö meidän alkaa syksyllä harrastaa jotain?

– Joo, metsästystä. Miesten metsästystä.

– Hah, no ei vaan oikeesti, nehän aina naistenlehdissä jankuttaa siitä, että kannattaa alkaa harrastaa jotain. Että samansuuntaiset kiinnostukset ohjais ihmisiä yhteen.

– Mutta mä oon kiinnostunut tässä vaiheessa vaan miehistä, en mistään toissijaisesta typerästä käsityöpiiristä, jossa hakataan poppanaa sormet verillä.

– No tuskin kukaan täysjärkinen kaksilahkeinen sellaiseen eksyy. Mutta ajattele, jos tämän kaupungin baarit alkaa olla jo nähty. Meidän täytyy keksiä kohta jo joku varasuunnitelma.

– Niin no vaihdetaan kaupunkia.

– Tai maata!

– En halua ulkomaalaista. Haluan suomalaisen. Kotimaista laatulihaa. Ei luulis olevan liikaa pyydetty!

– Ei olekaan. Mä en lakkaa ikinä yrittämästä! Anna uhosi ja tarttui Saaraa käsikynkästä.

– Ja nyt me mennään kattomaan, mikä mies tää äskeinen oikeen oli!

– Jos niitä muuten oikeesti oli viis, vai mitä sä sanoit, niin kai siitä joku löytyis sullekin! Oliko ne muut minkään näköisiä?

– Kato ite kohta!

Ja niin he menivät. Anna taktikoi, että jos he nyt vaihtaisivat paikkaa, hän saisi varmistuksen siihen, että mies tosiaan vilkuili heitä, ja nimenomaan Saaraa. Eipä siinä, olisi tuo tyyppi Annallekin kelvannut, mutta ennemmin mies taisi olla Saaran tyyppiä. Sen jotenkin näki. Ja tiesi. Anna uskoi tuntevansa ystävänsä läpikotaisin. Kun he lähestyivät taas baaritiskiä, Anna istutti itsensä eri paikkaan vinosti kohti sitä ryhmää, jota halusi tarkkailla. Saaran hän asetteli seurueeseen nähden vinosti selin, kuitenkin niin, ettei Saaralla ollut suoraa näköyhteyttä mieheen. Peli sai jatkua.

– No niin, näitkö? Anna hihkui.

– Se katsoi sua taas. Selvästi huomasi, että me tultiin takaisin. Vooooi, tuliko sulle ikävä? Pelkäsitkö, että me lähdettäis täältä? Anna lässytti huomaamattomasti miehelle, mutta jatkoi sitten Saaralle.

– Huomasitko sä?

– Tiedätkö. En mä uskaltanut katsoa! En vaan uskaltanut! Mä koitan olla niin viilee. Sellaisiahan naisten kuuluu olla, vai mitä?

– Älä viitsi, eiiiii, ja just sen takia me lähdettiin muka käymään pissalla, että sä pystyisit luontevasti katsomaan sinnepäin ja näkisit sen viimein ja voisit edes vähän pelata silmäpeliä sen kanssa!

– Hahaa, muka pissalla. Etkö pissannut oikeasti? Sulla oli äsken vielä hätä!

– Äläää, mutta hei! Keskitytään nyt olennaiseen: se kyylää edelleen meitä. Odota, mä keskityn hetken sen muuhun seurueeseen.

– Nooo, mitä näkyy?

– Joo, kolme niistä on kuumia, yks semikuuma ja viimeinen ei sovi meille kummallekaan. Nyt kävi mäihä! Anna innostui.

– Mä isken toisen noista jäljelle jäävistä kuumiksista. Ne on ihan satavarmasti palomiehiä. Tai poliiseja. Oi voi, olisittepa poliiseja. Tai edes jotain ensihoitajia. Anna pystyi vaivoin hillitsemään innostuneisuuttaan, mutta jatkoi sitten hätääntyneenä.

– Apua. Nyt se tulee tänne. A-P-U-A! Se on menoa nyt. Tsemppiä, oikeesti hei, hulluna. Jos tilanne vaatii, mä häviän tästä ja me soitellaan myöhemmin.

– Et helvetti jätä mua yksin! Saara sihisi hampaiden välistä.

– Naama peruslukemille. Sun pitää olla nyt viehättävä. Muistat kaikki mitä me ollaan harjoiteltu. Sä osaat. Sä tiedät. Anna ohjeisti ystäväänsä ne viimeiset sekunnit, jotka he enää kaksin saivat viettää.

– Moi Saara! miesääni kuului vierestä ja Saara käänsi päänsä äänen suuntaan.

– Oho!

– Älä nyt näytä noin järkyttyneeltä, mies hymyili valloittavasti.

– Siis mitä? Tunnetsä Saaran? Anna oli ihan pihalla tapahtumien käänteestä.

– No joo. Tai en ehkä tarpeeksi, mutta joo, jollain tavalla, mies katsoi Saaraa.

– Moi. Sinäkö se nyt sitten olitkin? Anna on tässä tovin kuvaillut sua mulle.

– Älä nyt vaikuta noin pettyneeltä! Joo, mä huomasin, että kyllä täällä varmaan minusta puhutaan, mies nauroi silmillään.

– No niin, alapa kertoa, kuka sä oikein olet ja miks mä en tunne sua? Anna katsoi miestä kiinnostuneena, mutta Saara ehti vastata ennen miestä:

– Joo, sori Anna, tässä on siis. Antti. Antti Kukkapuro. Antti on... Antti on mun pomo. Esimies. Meidän töistä.

– Joo, niin olen, mies vahvisti.

– Okei. Just. No niin. Tämäpä mukava yllätys. Annan posket punoittivat samalla tavalla kuin Saarankin.

– Ja tässä on siis Anna. Anna on mun paras ystävä. Tai yks niistä. Tai no joo. On se paras, tai läheisin, Saara selosti.

– Okei, kiva. Mitäpä tytöt? Antti yritti jatkaa keskustelua, saada sitä muuttumaan normaaliksi.

– No eipä kuule sen kummempia, Anna totesi.

– Ihan lomahommissa tässä kuule ollaan, Saara nauroi ääneen.

– Entäpä ite?

– Poikien kanssa lähdettiin vähän haistelemaan kesää, Antti hymyili edelleen.

– Jäin kans itse lomalle tuossa viime viikolla.

Saara olisi kyllä tiennyt sen sanomattakin. Sitten Antti jatkoi.

– Haluaisitteko te liittyä seuraan? Siis tulla tuonne meidän pöytään?

– Mitä nuo sun kaverit on siitä mieltä? Saara kysyi epäluuloisesti.

– En usko, että niillä on mitään sitä vastaan. Itse asiassa se vois ihan piristää noitakin, jos tulisitte. Mä voin käydä kysymässä, Antti kuittasi kysymyksen. Sitten hän meni.

– Siis ihan tosi? Anna tuijotti Saaraa.

– Sun pomo?

– Joo, mun on pitäny kertoo siitä.

– Onko tää se mystinen työmies?

– On.

– Et sitten oo aiemmin muistanut mainita, että sulla saattais olla ihan hullun kuuma pomo? Anna jatkoi hiiltyneenä.

– Olin kyllä aikeissa kertoa siitä. Voitko nyt antaa anteeksi ja voidaanko miettiä, että mitä helvettiä me tehdään tämän asian kanssa? Saara panikoi.

– Se on kuuma. Ja sen kaverit on kuumia. Mulla on kuuma. Anna heilutteli käsiä kasvojensa ympärillä dramaattisesti.

– Mä tiedän, mä tiedän, mutta mitä me tehdään nyt? Saara melkein hermostui.

– Me mennään noitten pöytään! Anna pamautti.

– Ja pysytään alkuperäisessä suunnitelmassa. En tiennyt, että tämähän saattaa käydä suunniteltua kivuttomammin, jos te kaksi tunnette jo toisenne. Anteeksi muuten reaktioni. En ollut yhtään osannut varautua, että sä saattaisit tuntea sen.

– Mutta tiedätkö, se on naimisissa. Ja sillä on perhe.

Saara veti Annaa kädestä vielä ennen kuin he nousivat.

– Miks sillä ei sitten ole sormusta?

– Eihän kaikki pidä. En minä tiedä, miksi. Mutta sen tiedän, että kyllä sillä perhe on. En minä lähde mitään sellaista sotkemaan.

– No otetaan nyt ainakin tilanteesta selvää! Koska joka tapauksessa se on kyylännyt sua koko illan, eikä varmasti pelkästään siksi, että satut olemaan sillä töissä.

– Jos se on vaan tarkkaillut, kun mä juon. Että montako mä otan. Montako mä olen muuten ottanut? Apua. Olenko mä käyttäytynyt jotenkin hölmösti?

– Et sä ole vielä montaa ottanut. Ihan sopivasti. Ja vielä näyttäisi menevän, Anna ivasi hyväntahtoisesti.

– Mennään nyt! Anna hihkaisi reippaasti, kun huomasi Antin viittoilevan heitä pöytäänsä.

– Nyt ei hyvä heilu, Saara kuiskasi hiljaa itselleen.

– Mutta ehkä se ei haittaa.

Antti esitteli seurueensa muut miehet, ja kyllä, kun läheltä pääsi seuraamaan, useampi heistä kuului siihen samaan hieman-liian-komeiden-miesten joukkueeseen, johon Anttikin oli hetkeä aikaisemmin luokiteltu. Saara huomasi, että Antti pystyi olemaan rennosti eikä jännittänyt samalla tavalla kuin hän. Mitä Saara jännitti? Eihän heidän kuulunut viettää tällä tavalla iltaa yhdessä. Saara luokitteli sen kiellettyjen asioiden listalle. Pomon kanssa ei ylipäätään pyöritty. Se oli sääntö numero yksi. Mutta mitä jos pomo pyysi itse? Voisiko tässä tapahtua jotain peruuttamatonta? Saara tarkkaili Antin käytöstä. He istuivat vierekkäin, kuin hyvätkin ystävykset. Antti huomioi Saaraa, piti tämän pienillä eleillä mukana keskusteluissa, oli välillä luvattoman lähellä, kosketti huomaamatta. Saaraa väristytti. Mies tuoksui ihanalta. Miksi se oli pyytänyt heitä mukaan? Miksi se oli tuollainen hänelle?

Anna kiehnäsi jo yhden komistuksen vieressä, joka oli esitelty Esaksi. Mies oli kuin olikin palomies, joskin porukan ainoa. Työ ei näitä miehiä yhdistänyt, vaan pitkäaikainen kaveruus. Keskustelu kääntyi itse kenenkin parisuhdestatuksen määrittelyyn.

– Niin tässähän oikeastaan vietetään eräänlaisia erojuhlia! yksi miehistä huudahti.

– Älä nyt noin sano vielä, toinen ehätti torjumaan väitettä.

– Vai mitä? hän katsoi Anttia.

Anna puolestaan katsoi Saaraa merkitsevästi, kun huomasi katseiden heittelehtimisen.

– Niin no. Mennään yksi asia kerrallaan, Antti totesi rauhallisesti.

– Onko jotain tapahtunut? Saara kuiskasi Antille.

– Vaikka eihän se minulle tietenkään kuulu.

– Ollaan rouvan kanssa laittamassa lusikoita jakoon. Ei sen kummempaa, Antti sanoi ja siveli peukalollaan pöydänkulmaa.

– Onhan tämä ollut tämmöistä jo pitkään. Aika mennä eteenpäin. Ja siis ei tämä mikään salaisuus ole.

– Oi ei. Varmaan rankkaa, Saara hipaisi Antin olkapäätä.

– Mä oon tässä jos tarvit jotain, hän jatkoi ja huomasi kuinka typerältä olikaan kuulostanut.

– Niinhän sä olet, Antti hymyili ja hänen silmänsä tuikkivat.

– Lapsia kai tässä eniten olen surrut. Tulee olemaan raskasta olla erossa, kun ollaan oltu aina saman katon alla.

– Saatteko te sovittua?

– Eiköhän me saada. Se on kuitenkin viisas nainen tuo mun tuleva eksä, Antti kehaisi vaimoaan.

Saara ei tiennyt hänestä mitään, ei ollut koskaan nähnyt edes kuvaa. Minkäköhänlainen tämä oli? Millä alalla? Ihanien miesten vaimot olivat aina oma lukunsa. Heissä täytyi olla aina jotain erityislaatuista ja kadehdittavaa. Jokaisen fiksun miehen takana oli nainen: äiti, vaimo tai tytär. Niin Saara oli sen päätellyt. Nyt Antin elämän rakkaudessa oli kuitenkin ryppy, ilmeisesti aika iso vekki.

– Saanko mä kysyä, onko teillä mitään isompaa syytä? Anna kumartui Antin puoleen.

– Aika perinteisiä syitä. Ja kyllä tämä alkaa olla nähty. Surullista, mutta ehkä parempi näin. Voidaanko puhua jostain mukavammasta? Antti koitti vaihtaa puheenaihetta.

Anna katsoi Saaraa.

– Joo totta kai. Ei ollut tarkoitus udella, Saara totesi.

– Mä voisin hakea vielä yhden. Tuleeko joku mukaan? Saara jatkoi.

Anna tuli, ja he menivät nojailemaan baaritiskille.

– Mä niin otan ton Esan tänä iltana. Haittaako jos lähden jossain vaiheessa? Pärjäätkö sä? Anna huolehti.

– Tietenkin pärjään. Menet heti kun vain voit! Älä musta huolehdi!

– Sä oot niin hyvissä käsissä! Anna hihkui.

– Näitsä sen kädet? Mä sulan, kun mä katson niitä. Miten mä oon käyttäytyny? Analysoi mua vähän, pliis, pliis, Saara mankui.

– Sä olet aika hillitty. Koita rentoutua.

– Mä olen jännittänyt sitä. Mä luulin, että se olis varattu. Mutta ei se taida enää kauan olla.

– Se on kuule sydämessään jo luopunut siitä naisesta. Käy kimppuun vaan!

– Mutta se on edelleen mun pomo. Ei niihin kosketa.

– Mikä sääntö tuo on? En oo ikinä kuullutkaan. Jos mulla ois tollainen pomo, mä koskisin. Mielellään heti ja mielellään housujen etumuksesta.

– Järki päähän! Saara nauroi.

– Mun järki on tällä hetkellä jossain täällä, Anna virnisti ja taputti huomaamattomasti jalkojenväliään.

– Hullu! Saara kuiskasi.

– Anna sen viedä. Anna sen tehdä keskeisimmät siirrot. Siten sä et tee mitään väärää. Ja rentoudu vähän.

– Nyt kaikki muuttuu. Tiedätkö sä, miten paljon mä olen halunnut tuota miestä? Se ei ole mikään tyhmä ihminen.

– Ei olekaan. Näkeehän sen sokea mursukin.

– Hah! Mennäänpä jatkamaan tätä saalistamista!

– Tää on niin hyvä ilta! Mahtavaa, että päätettiin tulla tänne! Anna hihkui.

Ilta eteni hyvää vauhtia, ja paikka, jonka oli pitänyt olla vain alkuillan aloittelua varten, jäi sen illan ainoaksi. Anna kiehnäsi kiinni palomiehessään, joka oli vähintään yhtä valmista kauraa puimista varten kuin Annakin. Jossain vaiheessa Anna tuli hyvästelemään Saaran ja kuiskasi vain, että huomenna soiteltaisiin ja että hirmuisesti tsemppiä. Sitten Anna ja Esa menivät.

Myös toiset seurueen miehet päättivät lähteä jatkamaan iltaa toisaalle, ja lopulta pöydässä istuivat enää vain Saara ja Antti.

– Jäätin sitten kaksin, Saara hymyili.

– Niin jäätiin, eikä kyllä harmita. Olisin voinut laittaa nuo muut menemään jo useampi tunti sitten. Ei vain kehdannut lähteä ensimmäisenä. Mitä nuo muut olisivat miettineet, Antti puheli ja jatkoi.

– Sä varmaan tiesit, että mä olen katsellut sua koko illan.

– Mä mietin lähinnä, katsoitko sä mua vai Annaa.

– No sua tietenkin. Tietäisit vain kuinka kauan olen sua katsellut, töissäkin. On vain ollut näitä, kotiasioita.

– Mä olen pahoillani niistä.

– Älä huolehdi, ei ne liity mitenkään suhun. Eikä niistä tarvitse puhua. Mä muutan pois kotoa heinäkuun alussa.

– Ai, onko sulla jo kämppä?

– On joo. Aluksi muutan vuokrakaksioon siihen meidän talon lähelle. Saan olla lähellä lapsia. Ne voi tulla mun luokse milloin vaan.

– Okei. Mahtavaa. Tai siis mahtavaa, että voivat tulla.

Antti jutusteli Saaralle rennosti, mutta kuitenkin kunnioittavasti. Ei koskenut enempää kuin oli sopivaa. Kauempaakin kuitenkin näki, että hänen selvästi teki mieli koskea. Hän oli kääntyneenä Saaraan päin, kutsui Saaraa olemuksellaan lähemmäksi.

– Pitää kertoa yks juttu, Saara sanoi yllättäen.

– Kerro vain.

– Et varmaan tiennyt, että olen ollut suhun ihastunut mun työhaastattelusta asti. Silloin ajattelin, että apua, antakaa mulle kiitos tämä työ vaikka vain tuon miehen vuoksi, Saara tunnusti.

Antti hymyili.

– Joskus meille heitellään ihmisiä tielle ihan noin vain, varoittamatta.

– Mitä tässä nyt tapahtuu? Saara huokasi.

– Pitäiskö lähteä vähän ulos kävelemään?

– Kävely sopis kyllä hyvin. Saa vähän selvitettyä päätä. Tai hengittää ulkoilmaa. Me ollaan oltu sisällä tosi pitkään.

Ja he menivät. Kävelivät pitkin rantoja ja jutustelivat monta tuntia. Jossain myöhäisen yön ja varhaisen aamun välimaastossa Saara pysäytti Antin.

– Mä muuten asun tässä.

– Niin mä tiedän.

– Ai mistä sä sen tiedät?

– No kyllähän mä tiedän sun osoitteen.

– Ai niin no joo, Saara hymähti.

– Haluatko sä tulla sisään?

– Ehkä parempi etten tule.

– Okei, Saara kuulosti pettyneeltä.

Hän oli halunnut Anttia koko illan ja oikeastaan muutaman edellisen vuodenkin, ja nyt Antti kieltäytyi tulemasta sisään, vaikka he olivat viettäneet koko illan yhdessä. Kaikki merkit olivat olleet ilmassa. Eikö Antti sittenkään halunnut häntä? Oliko hän sittenkin käyttäytynyt typerästi, sanonut tai tehnyt jotain väärää? Hetkessä hän muisti Annan sanat: ”Anna sen tehdä keskeisimmät siirrot.” Saaraa hävetti. Peli oli ilmeisesti menetetty. Menneeseen ei ollut paluuta.

– Tai siis mä tarkoitan, että sä et tiedä, kuinka mielelläni mä tulisin. Ja varmasti tulen myöhemmin, jos tarjous on vielä voimassa. Meillä on ollut tosi kivaa.

– Niin on. Mä tiedän. Mikset voisi tulla? Saara aneli.

– Onko tää sitä, että meidän ei ole sopivaa olla yhdessä? Vai sitä, että sä et ole vielä virallisesti vapaa mies? Vai onko tässä nyt joku muu syy, jota mä en vain ymmärrä?

Antti hymähti. Painoi Saaran itseään vasten ja suuteli otsaa.

– Niin. No lähinnä sitä, että mä vaan haluaisin mennä yöksi kotiin. Koska jos en mene, ne miettii, missä mä olen ollut. Ja mä en halua valehdella niille. Jaksaisitko millään odottaa viikon? Mä muutan ens viikon lauantaina. Sen jälkeen kukaan ei enää vahdi mun tekemisiä. Tai kysele, missä mä olen yötä.

– Me lähdetään Annan kanssa perjantaina Kreetalle, iskemään Välimeren miehiä, Saara hymähti. Tuntui typerältä sanoa se ääneen tämän illan tapahtumien jälkeen.

– Okei. No sitten kun tulette sieltä. Jos et löydäkään sieltä ketään. Tulet sitten mun luokse. Tai mä sun.

Saara hymyili.

– Ai tässä ois niinku jotain jatkoakin luvassa? Saara kysyi.

– Eihän tää oo vielä alkanutkaan, Antti naurahti.

– Niin, no jos lupaat jatkoa, mulla ei ole niin hätää. Luulin aluksi, että meillä ois vaan tämä ilta. Tietenkin mä jaksan odottaa. Enhän mä ole tähänkään asti tehnyt muuta kuin odottanut.

Nyt Saaraa jo huvitti oma hätäisyytensä. Jos mies tuossa hänen edessään lupaisi hänelle kasoittain yhteisiä päiviä, iltoja ja öitä sen sijaan, että hän saisi nyt yhden hätäisen aamuöisen hetken tämän käsivarsilla, hän valitsisi ehdottomasti ensimmäisen vaihtoehdon.

– Tai voinhan mä hetkeksi tulla, jos sä haluat, Antti alkoi taipua.

– Ajattelin vaan, että jos on liian kivaa, saattaa alkaa harmittaa, että pitää sitten kuitenkin lähteä.

– Tiedätkö, tehdään vaan niin, että menet. Me ehditään kyllä.

– Niinkö? Mä olisin jo melkein taipunut, Antti naurahti.

Hän sulki Saaran syliinsä ja suuteli tätä ensimmäistä kertaa. Saara vaipui miehen syleilyyn, antoi huuliensa viipyillä tämän huulilla. Syleily jatkui minuutteja. Antin hengitys muuttui raskaaksi, Saaraakin hengästytti. Hän pysähtyi vielä kerran katsomaan miestä, imi tämän tuoksua itseensä, halusi painaa kasvonpiirteet mieleensä ennen aamuöistä eronhetkeä.

– Jos kuitenkin ihan hetkeksi? Antti yritti vielä.

Saara hymyili, ei sanonut mitään. Ovi narahti auki.

Lue lisää:

Täältä löydät Me Naisten jatkokertomukset

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.