Helen Mirren sai nuorena maineen seksikkäänä misuna, joka oli myös terävä tyyppi ja hyvä näyttelijä. Yli kuusikymppisenä hänellä on maine loistavana näyttelijänä ja terävänä tyyppinä, joka on myös seksikäs misu.

Kuinka iso juttu se oikein on, jos 63-vuotias nainen panee bikinit päälleen ja käy Italian-lomallaan uimassa? Jättimäinen, jos nainen sattuu olemaan näyttelijä Helen Mirren.

Vuonna 2008 salaa otetut bikinikuvat hyväntuulisesta Helenistä levisivät iltapäivälehdissä, ja kuvateksteissä hämmästeltiin näyttelijän kaunista vartaloa. Myöhemmin Helen nimettiin "Vuoden Kropaksi" L.A.Fitness -ketjun äänestyksessä. Elle McPherson jäi kakkoseksi reilulla marginaalilla. Pippa Middleton ylsi säälisijalle kahdeksan.

Heleniä itseään saattaa nykyään naurattaa koko bikiniepisodi, tai sitten itkettää. Ainakaan hän ei pääse kuvista eroon.

– Toivoisin, että näyttäisin oikeasti samalta kuin niissä kuvissa, mutta ne on vain otettu hyvästä kulmasta. Aloin kyllä jumpata heti seuraavana päivänä siinä toivossa, että kroppani joskus vastaisi kuvia, Helen sanoi kohun jälkeen.

– Eikä minulla edes ole hyvä kroppa. Naomi Campbellilla on hyvä kroppa. Ollaanpa nyt realistisia.

Totta tai ei, Helen Mirrenin yhteydessä puhutaan aina tähden seksikkyydestä. Haastattelut on tapana aloittaa kuvailemalla, miten "Dame Helen" saapuu paikalle korkokengissään, hymyilee ilkikurisesti, näyttää upealta ja tihkuu älykästä eroottisuutta.

Oikeasti 66-vuotiaassa Helenissä on paljon muutakin kiinnostavaa kuin ulkonäkö. Häntä arvostavat nykyään kaikki: teatteripiirit, palkintoraadit, leffayleisö. Kun hän avaa suunsa, sieltä tulee usein jotain aika omintakeista, kuivakkaa ja napakkaa. Lisäksi hän on yksi niistä harvoista naisnäyttelijöistä, joiden ura tuntuu vanhemmiten vain jatkavan nousuaan. Syynä ei ole pelkkä jumppaaminen.

Helen Mirren, viisivuotiaaksi asti Yelena Mironova, putkahti venäläissyntyiselle isälle ja englantilaiselle äidille vuonna 1945. Mironovien perheen menneisyydessä piili uljaita yksityiskohtia: Helenin isoisoisoisoisä mainittiin Tolstoin Sodassa ja rauhassa. "Hän taisteli Napoleonin sodissa, ei tosin mitenkään menestyksekkäästi", Helen on kertonut. Helenin isoisä Pjotr Mironov palveli puolestaan tsaarin armeijassa. Vuonna 1917 Pjotr tuli Lontooseen neuvottelemaan asekaupoista. Kesken matkan Venäjällä alkoi vallankumous, eikä kotimaahan ollut paluuta. Pjotr asettui Essexiin ja ryhtyi ajamaan taksia.

Pjotrin pojasta Vasilista, Helenin isästä, tuli toisen polven taksikuski, kun toinen maailmansota katkaisi hänen alttoviulistin uransa. Isä-Vasili halusi sopeutua englantilaiseen yhteiskuntaan ja käänsi perheen sukunimen skotlantilaisen kuuloiseksi Mirreniksi ja oman etunimensä Basiliksi.

Isoisän seinällä oli kuvia viimeisestä tsaariperheestä, ja ukin kertomuksissa toistuivat kaihoisat Venäjä-muistot. Helen on kuvaillut lapsuudenympäristöään kodiksi, jossa oli työväenluokan rahatilanne, keskiluokkainen maailmankatsomus ja venäläisjuurista juontuva pieni erityisyyden tuntu.

Kotoa Helen sai myös evästyksen, jota pitää edelleen parhaana elämänohjeena kaikille naisille. Äiti neuvoi Heleniä hankkimaan oman ammatin ja pysymään taloudellisesti riippumattomana.

Näyttelijän ammatti ei ollut se, mikä Mirreneillä oli tyttärelleen mielessä. Opettajan ura olisi ollut heidän mielestään varmempi valinta, mutta ei auttanut: Helen innostui 14-vuotiaana Shakespearesta. 18-vuotiaana hän pääsi mukaan kansalliseen nuorisoteatteriin.

Nuori Helen ei ollut mikään seurueen keskipiste vaan ujo tyttö. Näytteleminen tuntui vapauttavalta, koska siinä ei tarvinnut olla oma itsensä. Toinen uravalintaan vaikuttanut tekijä oli halu päästä pois uneliaasta lähiöstä, ja kolmas oli Helenin itsensä mukaan kateus.

– Kun pienenä tyttönä menin teatteriin, olin aina kateellinen tytölle, joka oli näyttämöllä. Nyt olen kateellinen niille, jotka ovat yhtä hyviä kuin minä. Päätin jo lapsena, että jos minusta tulee näyttelijä, en ole vain hyvä enkä vain loistava. Olen kaikkien aikojen paras, Helen on aikoinaan kertonut.

20-vuotiaana avautuivat kuuluisan Royal Shakespeare Companyn ovet. RSC:n silloinen taiteellinen johtaja on myöhemmin arvellut, että hyväksymiseen vaikutti merkittävästi Helenin kuumahko ulkonäkö.

Kovin paljoa ei vettä ehtinyt virrata Thamesissa, kun Helen jo tunnettiin nimellä Sex Queen of Stratford – Stratfordin seksikuningatar. Liikanimi tuli siitä, että Helen ei arkaillut esiintyä alasti näytelmissä, jos rooli niin vaati.

Alastomuus ei ehkä nyt 2010-luvulla kuulosta kovin järisyttävältä teatterikeinolta, mutta 60-luvulla se merkitsi Taidetta – rajojen rikkomista ja taistelua ahdasmielisyyttä vastaan. Ainakin Helenin näkökulmasta. Iltapäivälehdet puolestaan näkivät, että Shakespearen Cressidalla on isot tissit, ja vaikka arviot ylistivät Helenin roolisuorituksia, myös paljasteluun taipuvaisen blondin leima seurasi häntä sitkeästi.

Kun kirjoittaa Googleen hakusanat "seksismi" ja "Helen Mirren", löytää riemukkaan haastattelun vuodelta 1975. Ajankohtaisohjelman toimittaja haastattelee siinä nousevaa näyttelijää ja aloittaa lainaamalla kriitikon kuvausta Helenin "lutkamaisesta eroottisuudesta". Sitten hän mainitsee näyttelijän henkilökohtaisen "välineistön" ja tekee hipsuja ilmaan, kun puhuu vakavasta näyttelemisestä. Helen onnistuu pysymään viileän asiallisena ja jopa kommentoimaan vinosti haastattelijan asennetta.

Hiljattain hän katsoi pätkän uudestaan.

– Mielestäni olin siinä fantastinen! Ei silloin kukaan huomannut, miten seksistinen haastattelija oli, eikä sitä, miten hyvin pärjäsin hänelle.

Vanhempana Mirren on alkanut suhtautua seksikkyysleimaan huumorilla, mutta nuorta näyttelijää se ärsytti tosissaan.

– Koin, että minut marginalisoitiin. Halusin olla vakavasti otettava, mutta en sentään sanonut sitä ääneen. Tajusin ajoissa, että "älkää katsoko tissejäni, olen vakava näyttelijä" -valitus se vasta kuulostaakin pateettiselta.

Helen ei erityisesti nauttinut kultaisesta nuoruudesta. Hän asui 60-luvulla svengaavassa Lontoossa, jakoi kommuunin hippien kanssa ja vältteli rintaliivejä, kuten vapautuneet naiset siihen aikaan tapasivat tehdä. Hän kiersi ympäri maailmaa kokeellisen teatteriseurueen kanssa ja otti kännipäissään käteensä kömpelön tatuoinnin. Mutta Helen ei silti tuntenut olevansa aikansa lapsi.

– En ollut kapinallinen vaan kiltti. Ystäväni polttivat pilveä, minä taas menin harjoituksiin kymmeneltä aamulla ja illalla esitykseen.

Helen keräsi mainintoja rohkeudestaan, ihailua ulkonäöllään ja kehuja rooleistaan, mutta hän kärsi silti epävarmuudesta ja neurooseista. Hän tiesi haluavansa näyttelijäksi, mutta koko tulevaisuus tuntui pelottavalta.

– Itkin koko ajan. En pystynyt kävelemään keskellä jalkakäytävää, vaan pidin seinästä kiinni. En uskaltanut koskettaa metallia. Aloin ylipäänsä mennä todella sekaisin.
Ratkaisuksi Helen turvautui tuttavansa suositukseen ja hakeutui ennustajan pakeille. Mies tarkasteli Helenin kättä ja käski tämän kirjoittaa paperille, mitä hän kertoo. Kun Helen poistui ennustajalta, hänellä oli iso pino muistiinpanoja omasta tulevaisuudestaan, mutta hyvin vähän selkeitä muistikuvia siitä, mitä ennustaja oli sanonut. Ihan sama, Helen ajatteli, tunki paperit roskiin ja käveli pois rauhoittuneena.

Yksi yksityiskohta ennustajasta jäi mieleen. Tämä kertoi, että Helenin suurin ammatillinen menestys olisi luvassa vasta melkein viisikymppisenä. Enempää ei tehnyt mieli tietää.

Kolmenkympin jälkeen Helenin elämä alkoi taas olla mukavaa. Ura kulki hienosti, ja teatterin lisäksi Helen näytteli elokuvissa. Rooleista tuli monenlaisia arvioita, ja Helen luki niitä innoissaan. Hänen henkilökohtainen lempikritiikkinsä kimposi elokuvasta Excalibur. Kriitikko Pauline Kael totesi, että "Helen esittää Morgana-noitaa aivan kuin treenaisi Lumikin vastanäyttelijää homobaarin esitystä varten." Helenille ei koskaan selvinnyt, mitä lause tarkoitti, mutta se kuulosti mainiolta.

Naimisiinmeno ei ikinä väikkynyt Helenin haaveissa, vaikka hän onkin kuvaillut itseään yhden miehen naiseksi – yhden kerrallaan. Peräkkäin miehiä on ollut monta. Tunnetuin poikaystävistä on ollut näyttelijä Liam Neeson, jonka hän tapasi juuri Excalibur-leffan kuvauksissa vuonna 1981.

Helen oli suhteen alkaessa kolmevitonen, Liam seitsemän vuotta nuorempi; Helenille tulvi työtarjouksia ovista ja ikkunoista, kun taas Liam oli uransa alussa ja kulutti aikaansa maalaten Helenin asunnon seiniä. Helen päätteli, että Liam halusi salaa lapsia, mutta häntä itseään äitiys ei kiinnostanut. Suhteen epätasapaino alkoi häiritä Heleniä. Hän upottautui työhönsä, työnsi Liamin kauemmaksi ja itki jälkeen päin ämpärillisiä.

– Me rakastimme toisiamme. Oli vaikeaa päästää irti, Helen on muistellut.

Vuonna 1985 Helen haki roolia elokuvasta Valkeat yöt ja hermostui ensitöikseen leffan ohjaajaan Taylor Hackfordiin. Mies oli koe-esiintymisestä myöhässä, ja Helen osoitti mieltään polttamalla tupakkaa vuorosanoja lukiessaan. Tietysti pariskunta rakastui, ja pian nähtiin ihme: Helen Mirren päätti nelikymppisenä ensimmäistä kertaa elämässään asettaa rakkauselämän uran edelle ja muuttaa Taylorin kanssa Yhdysvaltoihin. Kymmenen vuotta seurustelun aloittamisen jälkeen pariskunta meni jopa naimisiin, pelkästään verotussyistä, kuten Helen on romanttisesti tarkentanut. Helen ja Taylor ovat kuitenkin ilmeisen onnellisia yhdessä, mikä johtuu ehkä siitä, että kumpikaan ei ole hempeyteen päin kallellaan.

– Saan häneltä uskollisuutta ja rehellisyyttä. Kunnon miehuutta, miehen pitää olla mies. En ikinä vaihtaisi Tayloria romanttisen aterian ääressä sössöttävään partneriin.

Lontoossa säilyi Helenin toinen koti ja myös suuri osa töistä. Hollywoodissa nelikymppisen naisnäyttelijän markkina-arvo osoittautui aluksi melko mitättömäksi.

Vuonna 1991 murtui jää Jenkkilässäkin. Fyysisesti rohkeat ja shokeeraavat roolit oli jo nähty, ja Helen päätti kokeilla jotain aivan muuta.

Urasiirto oli rikostarkastaja Jane Tennisonin rooli tv-sarjassa Epäilyksen polttopiste. Tennison oli miehisessä työyhteisössä uurastava nainen, ja rikosten ratkomisen lisäksi sarja käsitteli seksismiä ja työelämän lasikattoa – ongelmia, joiden kanssa pätevät naiset kamppailevat Atlantin molemmilla puolilla.

Viinaa käyttävä, äkäinen Jane Tennison oli tuttu tosielämän hahmo miljoonille, mutta televisiossa hän oli virkistävä, uusi tuulahdus.

Epäilyksen polttopistettä tehtiin 2000-luvulle asti, ja maailmanlaajuinen yleisö alkoi tuntea Helen Mirrenin naaman ja yhdistää sen Jane Tennisoniin. Suorapuheinen Helen ei ollutkaan kovin kaukana roolihahmostaan.

Vuonna 2006 Helen teki vielä viimeisen paluun Tennisonin rooliin. Käsikirjoittajalla oli tarkoitus tappaa päähenkilö sarjan kauniiksi lopuksi, mutta Helen vaati, että Jane oli jätettävä henkiin. Jane saattoi viimeisissä jaksoissa olla rappiolla, alkoholisoitunut ja kaikin puolin pohjalla, mutta katsojille piti Helenin mielestä luoda toivoa. Niinpä Jane Tennison ei päätynyt ruumishuoneelle vaan saattoi jopa raitistua – siihen suuntaan vihjattiin. Jatko-osaa Jane Tennisonin raittiista eläkepäivistä ei silti kuulemma ole luvassa.

Helenillä vaikuttaa olevan päivien mukaan vaihtuvia mielipiteitä siitä, mitä ikääntyminen merkitsee Hollywood-näyttelijälle. Toisinaan hän on tuhahtanut olevansa kyllästynyt katselemaan, kun keskinkertaiset miesnäyttelijät porskuttavat ja lahjakkaat naiset odottelevat turhaan hyviä rooleja. Joskus hän kertoo saaneensa USA:sta uransa kiinnostavimmat työtarjoukset ja väittää, että naisten syrjäytyminen ei kerro ikä­rasismista vaan näyttelijöistä itsestään:

– Monien Hollywoodin naisten ongelmat johtuvat lähinnä siitä, että he ovat päässeet urallaan eteenpäin kauneutensa, eivät näyttelijänlahjojensa avulla. Naisen on oltava tarkka näissä asioissa.

Jos Jane Tennison sanoo, mitä ajattelee, myös Helen Mirren on itse nainen, joka ei sensuroi mielipiteitään vaan antaa palaa. Hän on muun muassa kertonut huumeidenkäytöstään, joka oli hänen mielestään pientä ja viatonta. Hänhän ei koskaan lähtenyt pilvenpoltteluun mukaan.

– Mutta hiukan kokaiinia käytin, rakastin kokaiinia!

Kokaiinin käytölle tuli loppu, kun Helen sai kuulla, että Gestapon päällikkö Klaus Barbie eleli loppuelämänsä mukavasti kokaiinirahoilla.

Helen on myös nainen, jonka sanomisia kuunnellaan ja jota pidetään vahvan naisen arkkityyppinä. Joskus hänen mielipiteensä pulppuavat ehkä turhankin raakileina ulos, kuten vaikka silloin, kun hän tuli sanoneeksi, että treffiraiskaukset eivät hänen mielestään varsinaisesti ole raiskauksia. Helen kertoi, että hänetkin oli pari kertaa nuorena pakotettu treffien päätteeksi seksiin, mutta hän ei ajatellut tilannetta raiskauksena.

– Se on niin harmaata aluetta, eikö olekin? Varsinkin, jos ei käytetä väkivaltaa. Ajatellaan nyt vaikka Mike Tysonia. En sanoisi häntä raiskaajaksi.

Feministit raivostuivat. Vuosikymmeniä on taisteltu, jotta raiskatut naiset uskaltaisivat mennä poliisin luokse ilman pelkoa siitä, että heitä itseään pidettäisiin syyllisinä. Sitten tulee Dame Helen, joka sanoo, että pitää ymmärtää antaa, jos antaa ymmärtää.

Helen on myös avoimesti kertonut pitävänsä enemmän miespuolisista kuin naispuolisista haastattelijoista. Siis tämä sama teatterialan seksismiä kritisoinut tyyppi on myös sitä mieltä, että miestoimittajat ovat ok, ja naistoimittajat taas usein hankalia, ylikriittisiä ja kateuteen taipuvaisia.

Sanoisiko Helen Mirren itseään feministiksi? Kyllä kai, kun ynnää haastattelujen mielipiteet yhteen. Normaalit naiset ovat hänen mielestään kaikki automaattisesti feministejä.

– Ehkä he eivät sano ääneen olevansa, mutta jos heidät vietäisiin neljänkymmenen vuoden taakse ja heiltä kysyttäisiin, haluaisivatko he elää sellaisessa maailmassa, he sanoisivat ei.

Helen on tarkentanut, ettei ole oikein tuntenut oloaan kotoisaksi ensimmäisen aallon naisasianaisten kanssa.

– Kuulun siihen koulukuntaan, joka haluaa pukeutua kultaisiin korkokenkiin ja seksikkäisiin toppeihin, enkä näe siinä mitään ongelmaa.

Helen on aina tehnyt niin kuin on itse halunnut. Hän on joutunut monesti vastaamaan kysymykseen, miksi hänellä ei ole lapsia, ja vastauksia on muutama. Ensimmäinen selitys tulee hänen omasta lapsuudestaan: kun Helen oli 13-vuotias, koululuokalle näytettiin synnytysvideo. Se alustettiin sanoilla "seuraavaksi näette ihmeen", ja jatkossa seurasi lasten makuun turhan realistista kuvamateriaalia. Helen muistelee, että samalla luokalla oli monta muutakin tyttöä, jotka päättivät videon jälkeen jättää synnytyspuuhat muille.

Toinen selitys on mirrenmäisen suorapuheinen.

– Minulla ei ole minkäänlaisia äidinvaistoja. Enkä usko, että olen siinä suhteessa kovin poikkeuksellinen. Luulen, että monet naiset eivät tahtoisi lapsia mutta kokevat, että heidän pitäisi haluta. Ikään kuin heissä olisi jotain pielessä, jos he eivät halua. Ei heissä ole.

Helen on kertonut nauttivansa kovasti lapsettomuuden tuomasta vapaudesta. Hänellä on läheiset välit Kate-siskonsa lapsiin, mutta hän kertoo olevansa aina onnellinen, kun voi luovuttaa lapset takaisin vanhemmilleen.

– Ei sillä, että olisin koskaan oikeastaan ollut yksin heidän kanssaan.

Nuorena treffattu kädestäennustaja oli oikeassa: Helen Mirrenin uran huippuhetket ovat tosiaan osuneet vasta kypsemmälle iälle. Jos huippuhetkeksi lasketaan Oscar-voitto, sellainen tuli 61-vuotiaana, Elisabet II:n roolista Stephen Frearsin ohjaamassa elokuvassa The Queen. Ehdokkuuksia hän oli saanut aikaisemminkin, samoin Golden Globe -palkintoja ja muita tunnustuksia, mutta Helen ei koskaan ole ollut esimerkiksi Meryl Streepin veroinen patsashai. Oscar-gaalassa hän ei puhjennut liikutuksen kyyneliin, mutta paluumatkalla tyrskähti, kun Heathrown lentokenttähenkilökunta alkoi aplodeerata.

– Minulla oli patsas laukussani, joten otin sen esille. Aika häpeämätöntä, mutta he tykkäsivät siitä.

Helen lukee nykyään käsikirjoitukset lopusta alkuun. Hänen mielestään roolihahmon viimeinen repliikki on ratkaiseva: jos lause on hieno, rooli on hyvä, jos ei, hän ei vaivaudu lukemaan alkuun asti.

On fakta, että naisille ei elokuvissa ole niin paljon kiinnostavia rooleja kuin miehille. Helen on alkanut lähestyä ongelmaa uudelta suunnalta ja muuttanut pari miesroolia itselleen sopiviksi. Shakespearen Myrskyn Prosperosta tuli hänen näyttelemänään Prospera, ja myös Arthur-elokuvan Hobsonin hahmo muuttui naispuoliseksi.

Queenin jälkeen Helen on kurottanut myös luonneroolien ulkopuolelle. Hänet nähtiin esimerkiksi seikkailuelokuvan National Treasure jatko-osassa, joka ei kuulu kenenkään mielestä elokuvahistorian merkkipaaluihin. Helen joutui selittelemään valintaansa järkyttyneille haastattelijoille:

– Otin roolin, koska ajattelin, että se olisi hauskaa ja kaukana kaikesta, mitä olin tehnyt aikaisemmin. Lentäminen vaijereiden varassa oli mahtavaa. Paljon helpompaa kuin näytteleminen!

Kuningatar Elisabetin rooli lienee kuitenkin bikinikuvien lisäksi se asia, joka vainoaa Heleniä hänen loppuelämänsä. Helen näytteli pidättyväistä kuningatarta niin uskottavin ottein, että yleisön päässä Helen Mirrenin ja Elisabetin kasvot ovat alkaneet kummasti sekoittua keskenään.

Kuningattaren rooli oli sikälikin merkittävä, että se muutti Helenin oman suhtautumisen kuninkaallisiin.

Lapsuudenkodissaan ankaran antimonarkistiseksi kasvatettu nainen ymmärtää nykyään Elisabetiä ja kumppaneita. Hänestä on suloista, että prinssi William ja Kate näyttävät niin onnellisilta yhdessä. Ja kuningatartakin on Helenin mielestä parjattu aivan aiheettomasti.

– On muodollisuuksia, vaatimuksia ja kulttuurisia tapoja, joihin heidän on pakko sovittautua, sillä eräs tärkeimmistä monarkian piirteistä on, ettei mitään valinnanvaraa ole.

Jos monarkia saakin Heleniltä armon, brittiläinen luokkasysteemi ei vasemmistolaista naista sykähdytä.

– Se on pelkästään absurdi ja kauhea.

Yhtenä päivänä, ei kovin kauan sitten, Helen Mirrenin elämässä tapahtui pelottava kohtaus. Joku nuori mies tarjosi hänelle bussissa istumapaikkaansa. Kyseessä ei ollut kunnianosoitus arvostetulle maailmantähdelle; mies ei tuntenut Heleniä vaan halusi vain luovuttaa vanhukselle paikan.

– Sanoin että kiitos paljon ja istuin alas, mutta olin tosiasiassa aivan romuna.

Vanheneminen ei ole helppo juttu, vaikka olisikin seksikäs ja Oscar-palkittu. Helenkin on miettinyt eläköitymistä. Hän uskoo, että näyttelijät työskentelevät pitkään, koska he pelkäävät jatkuvasti tulevansa unohdetuiksi.

– Näyttelijänä sitä tietää, että työttömyys vaanii koko ajan lähietäisyydellä. Siksi työtarjouksista on aina säälittävän kiitollinen. Sehän voi olla viimeinen kerta, kun minua kysytään!

Entä ulkonäköpaineet? Helen koettaa jumpata ja hän vaikuttaa tarkkailevan myös syömisiään tiukasti, mutta ryppyihin kotikonstit eivät auta. Kun häneltä on kysytty, voisiko hän kuvitella käyvänsä kauneusleikkauksessa vähän kiristyttämässä ja täyttelemässä, hän on vastannut:

– Se olisi ihanaa!

Nykytietojen mukaan Helen käyskentelee edelleen alkuperäisessä kuosissaan, mutta periaatteessa kauneusleikkaukset kuuluvat hänestä niihin asioihin, joita saa itselleen tehdä, jos niistä tulee onnelliseksi. Poikkeuksia tosin on. Kun Heleniltä kysyttiin kauneusneuvoja nuorisolle, hän tiukensi kantaansa:

– Vanhemmalla iällä leikkaukset ovat mielestäni ok, koska totta kai ihminen haluaa näyttää hyvältä. Mutta nuorilla asia on toinen.

Helenin mielestä nuoret ihmiset ovat joka tapauksessa niin kauniita, että leikkaus vain pilaa kaiken.

Showbisneksen seksistisyyskin puhuttaa edelleen. Helen luukutti aiheesta viime vuonna tilaisuudessa, jossa palkittiin viihdealan sata vaikutusvaltaisinta naista:

– Kaikki kunnia tämän huoneen loistaville, menestyneille naisille, mutta Hollywoodin elokuvateollisuudessa palvotaan yhä 18–25-vuotiasta miestä ja hänen penistään.

Ja vielä lisäys:

– Melko pientä penistä, olen aina ajatellut.

Heleniä on alkanut pitkästä aikaa ärsyttää myös median ikuinen keskittyminen hänen seksikkyyteensä. Pitääkö kuusikymppisen naisen oikeasti näyttää hyvältä? Eikö olisi tärkeämpää olla onnellinen ja terve?

– Tästä paskasta on pakko päästä eroon, hän vaati.

– Se vain luo naisille uusia paineita, enkä minä halua olla osa niitä. En minä ole kaunis. Jos olenkin ikäisekseni hyvin säilynyt, se on niin hiton merkityksetöntä!

Lähteet: The Guardian, The Age, New York Times, The Daily Telegraph, Scotland On Sunday, Australian Magazine, The Sunday Herald, The Sun, The Observer, Bristol Evening Post, The Sunday Times, The Independent, radaronline.com, Daily Mail, Iltalehti, Ilta-Sanomat, Me Naisten arkisto.

Outi Keskevaarin kirjoittaman jatkokertomuksen ensimmäinen osa julkaistaan Me Naisten netissä 15.12.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.