Meryl Streep antaa piutpaut Hollywoodin ikärasismille ja selluliittipaineille. Nyt kuusikymppisen työtahti on kovempi kuin koskaan.

Lehtikuva

"Vanhenemisesta valittavat ihmiset saisivat sulkea suunsa. Hyvä luoja, mikä kitisemisen aihe! En jaksa kuunnella sitä yhtään."

Rajua puhetta näyttelijältä, joka tietää kyllä hyvin, miten Hollywood suhtautuu ikääntyviin naisiin. Mutta Meryl Streep, 62, ei puhukaan vain elokuvista vaan elämästä laajemmin.

– Olen menettänyt tarpeeksi monta ihmistä ja ollut itsekin riittävästi sairaana tietääkseni, että olemme onnekkaita, kun olemme vielä elossa. Joka sekunti olemme onnekkaita.

Vaikka iästä puhuminen kyllästyttää Meryl Streepiä, häneltä kysytään siitä lähes joka haastattelussa. Harva naispuolinen elokuvatähti on nimittäin yltänyt samaan mihin hän, päärooleihin vielä kuusikymppisenä. Yleensä niin sanottu selluliittikatto pysäyttää uran viimeistään neljänkympin kieppeillä.

Mutta Meryl Streep on muutenkin poikkeustapaus.

Toisin kuin monet Hollywoodin ikätoverinsa hän ei ole käynyt kauneusleikkauksissa. Laihduttanutkin hän on vain silloin, kun rooli on sitä vaatinut, esimerkiksi keskitysleirivankia näytellessään.

Hänen yksityiselämänsä on kollegoihin verrattuna harvinaisen seesteistä. Hän on ollut naimisissa saman miehen kanssa yli kolmekymmentä vuotta ja kasvattanut elokuvauran ohessa neljä lasta. Hän onkin viitannut uraansa vaatimattomasti "työnä, joka on tehty raskauksien välissä".

Silti häntä sanotaan kaikkien aikojen parhaaksi näyttelijäksi, ja hän on ollut Oscar-ehdokkaana 16 kertaa eli useammin kuin kukaan muu näyttelijä ikinä.

Miten hän oikein tekee sen?

Merylin lapsuudessa mikään ei viitannut siihen, että hänestä tulisi juhlittu filmitähti.

Hän kasvoi keskiluokkaisessa perheessä New Jerseyssä Yhdysvaltain itärannikolla. Isä oli lääketehtaan markkinointipäällikkö ja äiti kotirouva.

Pieni Meryl kyllä rakasti esiintymistä ja pukuleikkejä, mutta hänen ulkomuotonsa oli kaikkea muuta kuin kuvauksellinen. Hänellä oli pulleat posket, hammasraudat ja vahvat silmälasit. Hän itse on sanonut näyttäneensä keski-ikäiseltä jo alle kymmenkesäisenä.

– Koulussa lapset luulivat, että olen yksi opettajista. Näytin kamalalta. Lasit, finnit ja kaikki muu. Tunsin itseni aina paljon ikäistäni vanhemmaksi. Nyt kun todellakin olen keski-ikäinen, tunnen oloni paljon mukavammaksi.

Lapsena hänellä ei ollut juurikaan ystäviä, sillä hänellä oli taipumus komennella muita, eivätkä toiset lapset pitäneet siitä. Omat pikkuveljet luonnehtivat Meryliä tyranniksi ja kiusanhengeksi.

Meryl oli jo lapsena taitava laulaja ja näyttelijä, mutta kavereiden suosiota niillä taidoilla ei saanut. Teini-iässä hän kyllästyi rooliinsa rumana ja tylsänä tyttönä, ja hän päätti tehdä asialle jotakin. Hän halusi olla perinteinen high school -kaunotar, jonka suosiosta kilpailtaisiin. Niinpä hän vaalensi hiuksensa, poistatti hammasraudat ja rikkoi tahallaan silmälasinsa saadakseen tilalle piilolinssit.

Muodonmuutos toimi juuri kuten Meryl oli toivonut. Hän pääsi huutosakin johtajaksi ja koulun jalkapallotähden tyttö­ystäväksi, ja hänet valittiin koulun tanssiaisten kuningattareksi.

Myöhemmin hän on todennut, että se oli hänen ensimmäinen onnistunut luonneroolinsa.

– Esitin blondia tanssiaiskuningatarta useamman vuoden.

Tavoitteen saavuttaminen ei silti tehnyt Meryliä onnelliseksi. Vaikka hänestä tuli ulkoisilla mittareilla arvioiden suosittu, hän itse laski, että todellisia ystäviä hänellä oli vain kaksi.

Vasta college-vuosinaan Vassarin opinahjossa Poughkeepsien kaupungissa hän alkoi todella viihtyä omana itsenään. Teatteritaiteen opinnoissaan hän tutustui samanhenkisiin ihmisiin, jotka olivat hänen ystäviään, vaikkei hän enää pukeutunut pintamuodin mukaan eikä pessyt tukkaansa kahteen kuukauteen. Ennen kaikkea hän löysi opiskeluvuosina ilmaisunvapauden.

– Huomasin, että minulla saa olla omia ajatuksia.

Omia, usein melko kärkeviäkin ajatuksiaan Meryl on sittemmin esitellyt arkailematta haastatteluissa. Hän ei ole piitannut siitä, mitä filmiteollisuuden pomot lausunnoista ajattelevat.

Hollywoodin naisihanne on tunnetusti nuori ja vähäpuheinen kaunotar eikä suinkaan pisteliäs feministi. Silti Meryl on reippaasti ääneen kertonut oman teoriansa siitä, miksi varttuneet naiset pääsevät niin harvoin päärooleihin.

– Tuotannoista päättävillä miehillä on itsellään toinen tai kolmas vaimo menossa, ja he haluavat nähdä omat fantasiansa valokankaalla. He eivät halua elokuvia naisista, jotka muistuttavat liikaa heidän ensimmäisiä vaimojaan.

Ehkä Meryl kokee, että hänellä on moraalinen oikeus suorasanaiseen kritiikkiin, koska häntä itseäänkin on tölvitty julkisesti. Eräässä lehdessä häntä moitittiin lyhyistä paksuista jaloista ja latteasta rintavarustuksesta. Toinen aviisi luonnehti hänen roolisuoritustaan kylmän akateemiseksi ja kuvaili, että hän "näyttelee vain kaulasta ylöspäin". Kolmannessa näyttelijäkollega sanoi, että hänen arkinen ulkonäkönsä tuo mieleen petaamattoman sängyn.

Näihin moitteisiin Meryl on vastannut hillitysti hymyilemällä kuuluisaa Mona Lisan hymyään.

– Olen hyvin tietoinen siitä miltä näytän. En näytä Sharon Stonelta eikä minulla ole hänen vartaloaan.

Hän itse on nykyään niin sinut oman ulkonäkönsä kanssa, että saattaa ilmaantua haastatteluihin ilman meikkiä. Siihen ei riittäisi monenkaan kollegan pokka.

– Kukaan nainen tällä alalla ei voi olla tuntematta ulkonäköpaineita. Niiden edessä voi alistua – tai sitten voi suuttua ja uhmata niitä. Minä en treenaa vartaloani, ja olen paksumpi kuin kukaan muu elokuvatähti. Mutta arvatkaa mitä, en piittaa siitä.

Ulkonäkökeskusteluissa hän siteeraa vanhempaa kollegaansa Catherine Deneuvea, jonka kuuluisan lausunnon mukaan tietyssä iässä naisen pitää valita kasvojen ja takapuolen välillä.

– Minä valitsin kasvot, ja sen toisen päällä minä istun, Meryl on todennut.

Väistämättä hän on joutunut punnitsemaan kantaansa myös plastiikkakirurgiaan. Meryl on myöntänyt kerran harkinneensa pientä operaatiota – mutta vain harkinneensa.

– Sitten ajattelin, että mitä se lopulta auttaisi. Voisin vain näytellä naisia, joille on tehty kasvojenkohotus.

– Ihmiset näyttävät hassuilta, kun he jäädyttävät naamansa. Se ei ole minua varten.

Ulkonäköpaineista piittaamattomuus ei ole ainakaan vähentänyt Merylin työtilaisuuksia. Viiden viime vuoden aikana hän on näytellyt kahdessatoista elokuvassa. Vertailun vuoksi: samaan aikaan Reese Witherspoon, 35, oli mukana viidessä.

Meryl hoitaa kuntoaan uimalla, ja kauhoessaan allasta päästä päähän hän usein yrittää mielessään luetella järjestyksessä kaikki elokuvat, joissa hän on näytellyt. Se ei ole vielä koskaan onnistunut, niitä on yksinkertaisesti liikaa.

Yllättävää kyllä, Meryl itse pitää elokuvauraansa kompromissina. Kaikkein mieluiten hän näyttelisi teatterin lavalla, mutta lapsia saatuaan hän valitsi elokuvat.

– Minä rakastan teatteria, mutta aikataulut olivat sellaisia, ettei perheelleni jäänyt tarpeeksi aikaa. Haluan olla illat lasteni kanssa. Voin kertoa, etteivät tuottajat pidä siitä, jos pyydän töistä vapaata, koska haluan olla katsomassa lapseni koulunäytelmää, hän on sanonut.

– Teen jatkuvasti uhrauksia perheeni takia. Joka ikistä työhön liittyvää päätöstä harkitsen siltä kannalta, miten se vaikuttaa lapsiini.

Voi vain ihailla, miten Meryl on yhdistänyt loistokkaan uran, feministisen asenteen ja perhekeskeiset arvot saumattomaksi kokonaisuudeksi.

Hän meni naimisiin kuvanveistäjä Don Gummerin kanssa 29- vuotiaana vuonna 1978, ja parilla on neljä lasta. Henry syntyi 1979, Mamie 1983, Grace 1986 ja kuopus Louisa 1991.

Meryl on sanonut haaveilleensa perheestä aina.

– Minut on viritetty perhe-elämään alusta alkaen. Tiesin, että jos vain löytäisin oikean ihmisen rinnalleni, haluaisin perheen. En osaa kuvitella että eläisin yksin.

Vaikka Merylin ura oli nousukiidossa samaan aikaan kun perhe kasvoi, hän piti jokaisen lapsen syntymän jälkeen vuoden mittaisen äitiysvapaan.

– Elämää varten ei ole karttaa, josta voisi suunnitella reitin. Koskaan ei tiedä, kuka sairastuu tai kuka syntyy sellaisena, että tarvitsee jotakin hoitoa. Ainut mitä voi tehdä, on elää omaa elämäänsä, hän on kommentoinut.

Hän ei myöskään etukäteen suunnitellut saavansa juuri neljä lasta.

– Minä vain tulin monta kertaa raskaaksi. Ja kun olin saanut vauvan imetettyä, aloin taas lukea käsikirjoituksia.

Kun lapset olivat pieniä, koko perhe reissasi Merylin töiden perässä kuvauspaikoilla ympäri maailmaa, mutta jossain vaiheessa lapset alkoivat kapinoida. Kun perhe oli asunut muutaman vuoden sisällä Lontoossa, Afrikassa, Australiassa ja muutamassa amerikkalaisessa kaupungissa, esikoinen Harry ilmoitti, ettei halua aina olla se luokan uusi poika.

Vanhemmat myönsivät, että Harry oli oikeassa, ja perhe asettui asumaan Los Angelesiin lähelle elokuvastudioita. Se tuntui järkevältä ratkaisulta äidin töiden kannalta, mutta Meryl itse inhosi koko kaupunkia.

– Siellä olin 'Meryl Streep' jatkuvasti. Tunsin, että minun olisi pitänyt laittautua, kun vein lapsia kouluun. Ihmiset katsoivat, tajusin näyttäväni kamalalta ja aloin miettiä, että en varmaan saa seuraavaa työtä, jos en treenaa ja laittaudu. En kestänyt sitä.

Paparazzit ja julkisuuskultti olivat hänelle niin vastenmielisiä, että neljän vuoden jälkeen hän sai suostuteltua perheensä muuttamaan pikkukaupunkiin Connecticutiin. Donia piti tosin hieman taivutella, sillä hän olisi viihtynyt hyvin Losin lämmössä, jossa voi golfata ja tehdä veistoksia ulkoilmassa lähes vuoden ympäri.

Koko sen ajan, kun lapset kävivät koulua Yhdysvalloissa, Meryl sanoi ei elokuville, joiden kuvaukset olisivat olleet toisella puolella maailmaa. Vuonna 1997, kun katraan lapset olivat 6–18-vuotiaita, Meryl lensi kuvauksista New Yorkista joka ilta helikopterilla kotiin Connecticutiin.

– En voi nukkua, jos en ole kotona, hän selitti silloin.

Kerran hänelle tarjottiin teatterinjohtajan paikkaa, kun aiempi johtaja Joseph Papp olisi halunnut Merylin seuraajakseen. Meryl kuitenkin kieltäytyi. Tehtävä olisi nimittäin vaatinut lähes ympärivuorokautista omistautumista, ja se aika olisi ollut tietysti pois perheeltä.

– Joe ei ymmärtänyt, miten tärkeänä pidän perheeni kanssa olemista. Myös hänellä oli neljä lasta, mutta hän teki asiat toisin, Meryl on sanonut.

Hän ei silti ole koskaan esiintynyt marttyyriäitinä, joka olisi katkera uhrauksistaan.

– En aio valittaa elämästäni. Ymmärrän oikein hyvin, miten onnekas olen, kun olen saanut tehdä kaikkea sitä mitä olen tehnyt.

Meryl sanoo myös olevansa kiitollinen elokuville, koska juuri ne ovat antaneet hänelle mahdollisuuden olla paljon kotona. Intensiivinen kuvausvaihe kestää vain muutaman kuukauden, ja sen jälkeen voi taas palata pitkäksi aikaa täysipäiväiseen äidin rooliin.

Hän on kuvaillut työrupeamiaan pikajuoksijan spurteiksi. Kun hän tekee elokuvaa, hän uppoutuu rooliinsa täydellisesti ja keskittyy sen yksityiskohtiin lähes pakkomielteisesti. Esimerkiksi Sofien valintaa varten hän opetteli puhumaan puolaa. Monesti hänen suoritustaan onkin kuvattu sanalla hypnoottinen.
Mutta kun filmi on purkissa, hän palaa taas omaan, maanläheiseen arkeensa.

– Ei voi tulla liian hemmotelluksi, kun silittää itse omat pyykkinsä, hän on letkauttanut.

Koska vanhimmalla ja nuorimmalla lapsella on 12 vuoden ikäero, aktiivinen perhevaihe on jatkunut Merylin elämässä lähes kolmekymmentä vuotta. Melkein puolet elämästään hän on siis elänyt äitivaihetta, jossa juostaan koulun vanhempainilloissa, hihkutaan jalkapallokentän laidalla ja komennetaan lapsia siivoamaan jälkensä.

Meryl on pitänyt erityisen tärkeänä olla iltaisin ja viikonloppuisin kotona myös silloin, kun lapset ovat olleet teinejä. Jossain vaiheessa kuopus oikein toivoi, että äiti ottaisi roolin jostain kivasta Broadway-showsta, jonka takia pitäisi olla töissä illat ja viikonloput, mutta Meryl totesi vain tiukasti, että unohda koko juttu.

Vasta nyt, kun nuorinkin on jo parikymppinen ja muuttanut kotoa opiskelemaan, Meryl on vapaa tekemään uravalintoja aivan oman mielensä mukaan.

– Jokin aika sitten katsoimme Donin kanssa toisiamme ja totesimme, että mehän voisimme vaikka mennä jonnekin! Se ei ole ollut mahdollista kolmeenkymmeneen vuoteen.

Meryl on puhunut myös teatterin lavalle palaamisesta, kunhan lapset lentävät pesästä, mutta viime vuosien työputki on ollut niin tiivis, ettei hän ole jaksanut vielä ajatella koko asiaa.

– En ole tehnyt näin paljon rooleja edes silloin kun olin nuori ja nätti, hän on sanonut ja todennut olevansa pitkän loman tarpeessa.

– Tavallisesti olisin tässä vaiheessa tullut raskaaksi, mutta enää se ei ole vaihtoehto.

Joku muu 62-vuotias vauras nainen tietysti voisi harkita myös eläkkeelle jäämistä, mutta ei Meryl. Näytteleminen on hänelle henkireikä.

– Jokainen meistä on joskus ollut kolmevuotias, joka esiintyy olohuoneessa ja on kaikkien mielestä ihana, mutta jotkut meistä saavat jatkaa sitä aikuisenakin ja saavat siitä vielä palkkaa. En voi kutsua näyttelemistä työksi, koska se on salaa niin kivaa.

Meryl on kuitenkin tehnyt selväksi, että haluaa näytellä vain elokuvissa, joissa on jokin hänelle merkityksellinen sanoma.

– Olen liian vanha ja liian rikas tehdäkseni tätä tyhjän takia.

Meryl sanoo huippurooliensa olleen sarja onnellisia yhteensattumia. Omasta mielestään hän ei aktiivisesti suunnittele uraansa, vaan istuu vain kotona odottamassa, millaisia rooleja seuraavaksi tarjotaan.

– Ihmiset aina yrittävät löytää trendejä työstäni: 'Ahaa, nyt teet komedioita tai nyt teet vakavia juttuja.' Ei, teen juuri tämän roolin, koska juuri tämän käsikirjoituksen sain viime torstaina, hän on kommentoinut.

Se, että rooleja edelleen tarjotaan, johtuu Merylin mielestä siitä, että elokuvamaailmassa tuntuu vihdoin ja viimein puhaltavan vieno muutoksen tuuli. Hänen analyysinsä mukaan elokuvien rahoittajat tekevät päätöksiä intuitiolla, ja miespuolisten filmimogulien sisäiset pikkupojat haluavat nähdä räiskettä ja vielä vähän lisää räiskettä. Vasta Mamma Mian kaltaiset kassamagneetit ovat saaneet bisneksen päättäjäportaan tajuamaan, että ehkä naisyleisöäkin kannattaisi kosiskella.
Myös tuottajakaartissa on meneillään orastava sukupolven- ja sukupuolenvaihdos.

– Vihdoin elokuvabisneksessäkin on päätöksentekijöinä naisia. Naiset uskaltavat tehdä elokuvia, joita toiset naiset haluavat nähdä, Meryl on sanonut.

Kenties Merylin esimerkki avaa vähitellen tietä myös muille keski-ikäisille naisnäyttelijöille. Hän itse kuitenkin suhtautuu uranuurtajan rooliinsa kevyen itseironisesti. Esimerkiksi elokuvassa Oikeanlaista kemiaa (2005) hän ei saanut ihan sitä roolia, jota oli ajatellut.

– Sain puhelun, että nyt olisi tarjolla rooli elokuvassa, joka kertoo vanhemman naisen ja nuoremman miehen suhteesta. Ehdin jo innostua, että sehän kuulostaa kiinnostavalta, kunnes valkeni, että minulle tarjotaan sen nuoren miehen äidin roolia. Se vanhempi nainen olikin Uma Thurman, ja minä olin vielä vanhaakin vanhempi nainen.

Seuraavaksi Meryl nähdään valkokankaalla Margaret Thatcherina elokuvassa Rautarouva, joka tulee ensi-iltaan tammikuun lopulla. Vahvojen naisten esittäminen on hänestä haasteellista, sillä naispuoliset johtajat nähdään usein yksiulotteisina hahmoina.

– Elokuvissa se näkyy niin, että mitä vanhempi hahmo, sitä ilkeämpi hän on. Se kertoo paljon yhteiskunnastamme, hän on kommentoinut.

– Vahvoista naisista ei juuri pidetä. Itsevarmuus on miehissä viehättävää, mutta monien mielestä todella ärsyttävää naisessa. Se oli nähtävissä esimerkiksi Hillary Clintonin vaalikampanjan aikaan.

Merylistä on kiinnostavaa yrittää tuoda inhimillisiä sävyjä – huumoria, aistillisuutta ja lämpöä – myös varttuneiden ja menestyvien naisten muotokuviin. Siihen hän pyrkii myös Rautarouvassa. Aiemmista roolitöistään hän mainitsee Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvan Mirandan, muotilehden pelätyn päätoimittajan.

– Määrätietoisuutta pidetään naisessa usein epäviehättävänä ominaisuutena. Ihailen Mirandan roolihahmoani siitä, että hän uskalsi olla sellainen.

Meryl myös tunnisti roolista hieman itseään. Hänkin on huomannut, että joskus ihmiset kangistuvat jännityksestä hänen seurassaan.

– Se tuntuu oudolta.

Meryl haluaisi saada elokuviin moniulotteisia naishahmoja myös siksi, että nuorille tytöille olisi tarjolla monenlaisia samaistumiskohteita.

– Kolmen tytön äitinä en halua, että heidän idolinsa on Pretty Woman.

Omalta äidiltään Meryl sai aikoinaan tärkeän ohjeen.

– Äiti neuvoi: älä opettele konekirjoitusta, koska jos osaat konekirjoitusta, sitä sitten myös teet.

Omille lapsilleen hän on antanut vain yhden uraneuvon:

– Älä tee mitään, mitä et itse halua. Millään tasolla.

Merylin lapsista kolme vanhinta ovat näyttelijöitä, ja joskus Meryl murehtii paineita, joita etenkin hänen tyttäriinsä kohdistuu. Kun lapset olivat pieniä, hän suojeli heitä julkisuudelta jopa niin ärhäkästi, että joutui kerran käsirysyyn tunkeilevan valokuvaajan kanssa. Nyt hän ei voi enää varjella lapsiaan samalla tavalla.

– Nuorella naisnäyttelijällä on paine pysyä hyvin hyvin hyvin laihana. Pitäisi näyttää hohdokkaalta, esiintyä avajaisissa muotiluomuksissa ja lainajalokivissä kuin mikäkin mannekiini.

Merylin mielestä noilla asioilla ei ole juurikaan tekemistä varsinaisen näyttelijäntyön kanssa, ja itse hän välttelee gaalajuhlia parhaansa mukaan.

– Osaan monia asioita, mutta en tiedä miten olla filmitähti.

Menestyksekkään uran ja äitiyden lisäksi Meryl on onnistunut Hollywoodin mittapuulla poikkeuksellisen hyvin myös avioliitossaan. Meryl ja Don ovat olleet naimissa 33 vuotta, eikä liitossa ole näkynyt säröjä ainakaan ulospäin.

– Don on vahva, lämmin, hauska ja luova. Meillä on samanlainen huumorintaju ja musiikkimaku – ja erilliset kylpyhuoneet. Minun täytyy lisätä, että erilliset kylpyhuoneet ovat olennainen osa onnellista avioliittoa.

Aina pariskunnan elämä ei kuitenkaan ole ollut yhtä arkisen mukavaa. Suhde alkoi keväällä 1978 dramaattisissa olosuhteissa.

Pari vuotta aikaisemmin Meryl oli rakastunut näyttelijään nimeltä John Cazale. Meryl ja John olivat seurustelleet vuoden verran, kun John sairastui luusyöpään. Seuraava vuosi oli Merylin elämän vaikein. Hänelle tarjottiin roolia eurooppalaisessa Polttouhrit-nimisessä televisiosarjassa, ja hän joutui ottamaan sen vastaan, koska opintovelat piti maksaa ja myös Johnin hoitoihin tarvittiin rahaa. Niinpä hänen piti olla kuvauksissa Itävallassa samaan aikaan, kun John sairasti New Yorkissa.

Kun kuvaukset saatiin purkkiin, Meryl käytännössä muutti sairaalaan Johnin luo ja kieltäytyi seuraavina kuukausina kaikista työtarjouksista. Hän vietti kaiken aikansa miehen sairasvuoteen äärellä, luki lehdestä urheilu-uutisia ja yritti huvittaa tätä imitoimalla eri uutistenlukijoita.

John kuoli maaliskuussa 1978. Meryl oli poissa tolaltaan ja lisäksi hän huomasi olevansa pian asunnoton, sillä pariskunnan kodin vuokrasopimus oli ollut Johnin ja tämän edellisen tyttöystävän nimissä.

Silloin näyttämölle astui kuvanveistäjä Don Gummer. Don oli Merylin veljen ystävä ja hän tarjosi omaa asuntoaan Merylin käyttöön siksi aikaa, kun hän itse on näyttelymatkalla Euroopassa.

Matkan aikana Meryl ja Don alkoivat kirjoitella toisilleen pitkiä kirjeitä, ja kun Don palasi kotiin, he totesivat, ettei Merylillä ole mitään syytä muuttaa pois. He menivät naimisiin jo saman vuoden syyskuussa, vain puoli vuotta Johnin kuoleman jälkeen.

Meryl itse on vaitonainen tuon ajan tapahtumista, mutta tämän verran hän on todennut:

– Kun tajusin rakastavani Donia, tunsin tulevani taivaaseen.

Johnin kuolemasta hän on sanonut, että se pisti asioiden tärkeysjärjestyksen uuteen uskoon.

– Se opetti minulle, mikä elämässä on tärkeää. Opin, että joka sekunnilla on väliä, ja että ihmissuhteet merkitsevät enemmän kuin mitkään saavutukset.

Kaiken kokemansa jälkeen Meryl ei todellakaan jaksa murehtia muutamasta rypystä. Tärkeintä että on elossa ja läheiset voivat hyvin.

Kun Meryl pari vuotta sitten täytti kuusikymmentä, ihmiset kyselivät, miltä nyt tuntuu.

– Kuusikymmentä tuntuu olevan kaikille muille iso juttu, mutta minulle se on vain luku, joka tulee 59:n jälkeen.

Kun elämässä tulee vastaan hetkiä, jolloin huolet pyörivät päässä ja asiat täytyy saada takaisin mittasuhteisiin, Meryl tietää, mitä tehdä. Hän ottaa kanootin ja meloo järvelle.

Lähteet: Petri Nevalainen: Meryl Streep (Helsinki-kirjat), The Times, The Seattle Times, The New York Times, The Toronto Star, Rocky Mountain News, Washington Post, The Sunday Life, Essex Chronicle, Daily Mirror, Sun Herald, Sunday Herald Sun, Iltasanomat.


Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.