Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat... Näyttelijä Melanie Griffith on yrittänyt säilyttää nuorekkuutensa ja komeat miehensä lukuisten kauneusleikkausten avulla. – Olen kaikissa suhteissani pelännyt, että minua petetään tai että minut jätetään.

"Kuin rusina!"

"Melanie Griffith voitti leikellyin naama -palkinnon."

"Melanie kirjautui taas vieroitukseen."

"Onpa naisellista: Melanie vetää röökiä kuin korsteeni!"

Ei ole helppoa olla viisikymppinen nainen Hollywoodissa, jossa parasta ennen -päivämäärä menee umpeen kolmekymppisenä. Näyttelijä Melanie Griffith, 54, on saanut tuntea tämän nahoissaan, kirjaimellisesti. Milloin naista on pilkattu rypyistä ja roikkuvista polvista, milloin taas kauneusleikkauksista – jotka ovat olleet arvostelijoiden mielestä jo liian näkyviä.

Melanie on siitä poikkeuksellinen Hollywood-tähti, että hän on antautunut arvosteltavaksi avoimesti; hän on kertonut julkisuudessa rehellisesti alkoholi-, lääke- ja huumeriippuvuudesta, petetyksi tulemisesta, epäonnistuneista avioliitoista, lapsettomuushoidoista ja vanhenemisen pelosta. Avoimuus on kuitenkin kostautunut, julkisuus ei ole kohdellut Melanieta aina silkkihansikkain.

– Olen luopunut kaikesta muusta epäterveellisestä, joten hitto vie, antakaa minun nyt edes polttaa, Melanie parahti, kun maailmalle levisi kuvia hänestä kyykkimässä supermarketin parkkipaikalla rööki suussaan. Paparazzi oli zoomannut niin, että suipistuneen suun juonteet näkyivät varmasti.

Melanieta on ollut helppo kiusata ehkä siksi, että hän vaikuttaa puolustuskyvyttömältä. Hän näyttää eksyneeltä bimbolta, jolla on kauriinsilmät ja upea vartalo, mutta jonka vaalean kiharapehkon alla kaksi yksinäistä aivosolua törmäilevät toisiinsa. Vielä kun pakettiin lisätään lapsekas ääni, kuva tyhmästä blondista on valmis.

Kun Melanie avioitui espanjalaisen näyttelijän Antonio Banderaksen, 51, kanssa, hän sai osakseen suoranaista vihapuhetta. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, miksi maailman seksikkäimpien miesten joukkoon rankattu Antonio halusi naida monessa kohussa ryvettyneen Melanien, vaikka tuoreempiakin tähtösiä olisi ollut tarjolla. Vaikka Melanie on Antoniota vain kolme vuotta vanhempi, hänen pilkattiin käyvän ulkonäkönsä puolesta miehen äidistä. Liiton ei uskottu kestävän puolta vuotta kauempaa.

Mutta onko Melanie sittenkin poikkeuksellisen rohkea ja vahva nainen? Sillä rohkeuttahan omien heikkouksien ja haavoittuvuuden paljastaminen vaatii.

Joka tapauksessa Melanie on upporikas ja hänellä on takanaan pitkä ura – sanottiinpa hänen roolivalinnoistaan mitä tahansa. Lisäksi hänellä on mies, josta sadat tuhannet naiset fantasioivat.

Antonio ja Melanie ovat näyttäneet epäilijöille: he ovat pitäneet yhtä jo 15 vuotta. Liitto on kestänyt Melanien alkoholiongelman ja Antonion väitetyt syrjähypyt.

Mutta löytääkseen onnen Melanien oli erehdyttävä monta kertaa.

Melanien viehtymystä botox-piikkeihin on helpompi ymmärtää, kun muistaa, että näyttelijä Tippi Hedrenin tytär kasvoi Hollywoodissa. Hänelle unelmakaupungin muovinen maailma on aina edustanut normaalielämää.

Melanien syntyessä vuonna 1957 perhe asui New Yorkissa. Myös hänen isänsä Peter Griffith yritti vielä tuolloin uraa näyttelijänä mutta ryhtyi myöhemmin mainosmieheksi ja kiinteistövälittäjäksi.

Melanie oli vain tuntien ikäinen kohdatessaan ensimmäisen kerran filmitähden, sillä Marilyn Monroe oli samaan aikaan hoidettavana sairaalassa. Marilyn oli jopa pidellyt vastasyntynyttä Melanieta hetken sylissään. Kun Melanie myöhemmin teini-iässä ollessaan riiteli äitinsä kanssa, hän haaveili olevansa vaihdokas, että oikeasti hänen äitinsä olikin Marilyn. Marilyn oli – ja on yhä – Melanien suurimpia idoleita.

Pikkutyttönä Melanie tapasi myös näyttelijä Joanne Woodwardin. Nainen kertoi, että hänellä on ollut elämässään kolme tärkeää tavoitetta: saada kuuluisa mies, Oscar-palkinto ja kauniita lapsia. Melanie päätti pyrkiä samaan.

Melaniella onkin kolme kaunista lasta – Alexander, 26, Dakota, 22, ja Stella, 15 – ja kuuluisia aviomiehiä sama määrä. Oscaria hän ei ole saanut, mutta elokuva Working Girl – tieni huipulle poiki hänelle ehdokkuuden.

Silti Melanien kirouksena on ollut saada enemmän huomiota rooleista, joille hän on sanonut ei, kuin niistä, jotka hän on tehnyt. Hän kieltäytyi päärooleista muun muassa sellaisissa menestysleffoissa kuin Carrie, Basic Instinct tai Thelma ja Louise.

– Pidin rooleja liian synkkinä ja outoina. Haluan tehdä rooleja, joihin ihmiset voivat samaistua tai joille he voivat nauraa. Haluan tuoda ihmisille hyvää mieltä, Melanie on perustellut.

Melanie on saanut tottua myös siihen, että hänet sekoitetaan tämän tästä näyttelijäkollegaansa Meg Ryaniin – joka hänkin on suuri botox-pistosten ystävä.

– Aina kun joku luulee minua Megiksi ja pyytää nimmaria, kirjoitan vain tyynesti ’Rakkaudella, Meg’, sillä en raaski kertoa, kuka oikeasti olen. Pelkään, että tuottaisin heille pettymyksen, Melanie on kertonut.

Kun Melanie oli nelivuotias, hänen vanhempansa erosivat. Tippi muutti pieni tyttö kainalossaan Kaliforniaan. Kauhuelokuvien mestari Alfred Hitchcock oli iskenyt silmänsä viileänvaaleaan Tippiin, jossa virtasi skandinaaviverta. Ohjaaja oli luvannut tehdä naisesta tähden. Tippi saikin pääosat Hitchcockin elokuvista Linnut ja Marnie, ja ohjaaja antoi Linnuissa Tippin roolihahmon nimeksi Melanie.

Hitchcock oli kiinnostunut Tippistä myös romanttisesti, mutta ihastus jäi yksipuoliseksi. Tästä loukkaantuneena Hitchcock alkoi sabotoida Tippin uraa ja yritti estää naista saamasta rooleja muidenkaan elokuvista. Melaniekin sai osansa ohjaajan outoudesta. Kun tyttö oli kuusivuotias, Alfred-setä lähetti hänelle joululahjaksi puisen rasian. Kun Melanie avasi laatikon, sen sisällä lepäsi barbinukke – jolla oli Tippi-äidin kasvot. Melanie kirkaisi ja pudotti rasian, sillä kukapa lapsi haluaisi nähdä äitinsä makaamassa ruumisarkussa.

Onneton ja ahdistunut Tippi lohduttautui agenttinsa Noel Marshallin sylissä. Kun Tippi avioitui Noelin kanssa, Melanie sai kolme velipuolta. Heidän lisäkseen tyttö sai tottua myös villieläimiin, sillä Tippi ja Noel alkoivat kasvattaa tiikereitä ja leijonia käytettäväksi elokuvissa. Kellastuneissa lapsuudenvalokuvissa Melanie ja Tippi-äiti poseeraavat hipahtavissa kukkamekoissa leijonien keskellä. Villieläinten kanssa Melaniesta kasvoi peloton nuori nainen, vaikka leijona kerran raapaisikin häntä. "Naarmu" vaati 70 tikkiä parantuakseen.

Vaikka Melanien lapsuus vaikutti päällisin puolin onnelliselta, hän kaipasi isäänsä. Hän ei pitänyt isäpuolestaan ja tunsi olonsa ulkopuoliseksi uudessa perheessään. Tyttö koki, että hänen oikea isänsä oli hylännyt hänet.

Länsirannikolla Melanie aloitti katolisen koulun mutta vaihtoi pian Hollywoodissa opinahjoon, jossa pääsi hyppäämään heti yhden luokan yli. Hän kypsyi fyysisesti jo varhain. Kaikki ystävättäretkin olivat vuoden pari vanhempia.

– Kun olin neljätoista, puolelle tyttökavereistani oli jo tehty abortti, Melanie on myöhemmin kertonut nuoruusvuosistaan.

Melanie paitsi näytti myös vaikutti ikäistään vanhemmalta. Tippi oli kasvattanut hänestä itsenäisen tytön, joka osasi pitää huolta omista asioistaan. Melanie oli työskennellyt koulun ohessa jo pitkään. Hän oli aloittanut lapsimallina ollessaan vasta yhdeksän kuukautta vanha.

Mallikeikkojen lisäksi Melanie oli esiintynyt avustajana elokuvissa. Sellaisena hän oli myös leffassa Harrad Experiment – kielletyt leikit yliopistossa, jossa myös hänen äidillään oli rooli.

Tippin vastanäyttelijänä oli nuori, komea ja innokas näyttelijälupaus Don Johnson. Mies oli kuuminta, mitä Melanie oli lyhyen elämänsä aikana nähnyt.

– Ennen Donia en ollut vielä ollut kovin kiinnostunut pojista saati seksistä, mutta hänet minä halusin, Melanie on paljastanut.

Vasta 14-vuotias Melanie lirkutteli 22-vuotiaan Donin kanssaan lounaalle, vaikka miehen huhuttiinkin olevan laulajadiiva Barbra Streisandin sydänkäpynen. Aluksi Don vastusteli, sillä olihan Melanie niin sanotusti sakkolihaa, eikä miehen mielestä riski ollut vankilareissun arvoinen. Mutta suloisen ja varhaiskypsän teinitytön huomio imarteli, eikä Don lopulta voinut vastustaa kiusausta.

– Se olin ehdottomasti minä, joka vietteli Donin eikä toisinpäin, Melanie on vakuuttanut.

Vain muutama kuukausi ensitapaamisesta Melanie ilmoitti äidilleen muuttavansa Donin luo. Rakastumisen lisäksi häntä ajoi polte päästä pois kotoa. Nuori nainen ei ollut ikinä oppinut pitämään isäpuolestaan Noelista, josta hän tyttökavereilleen puhuessaan käytti nimitystä "paskaisäni".

Melanien äiti olisi voinut syyttää Don Johnsonia sekaantumisesta alaikäiseen, mutta yllättäen Tippi suhtautui romanssiin vapaamielisesti. Hän antoi tyttärensä lähteä kotoa pois.

– En ikinä antaisi omien lasteni toimia samoin, mutta en syytä äitiäni. En oikeastaan jättänyt hänelle vaihtoehtoja, sillä olin hyvin päättäväinen, Melanie on myöhemmin sanonut.

Kun Melanie neljän vuoden kuluttua täytti kahdeksantoista, pari lensi Las Vegasiin virallistamaan suhteensa. Naimisiinmeno oli kuitenkin vain epätoivoinen yritys pelastaa suhde. Don oli nimittäin perso paitsi viinalle myös kauniille naisille. Häitä edeltävän illankin mies oli viettänyt juopotellen vieraan naisen kanssa. Melanie taas oli kuluttanut edellisen yön soitellen läpi Los Angelesin baareja Donia etsien.

"Hääkakkukin kesti kauemminkin kuin liitto", kirjoitettiin, kun Melanie ja Don erosivat vain kymmenen kuukauden kuluttua vihkimisestä.

Teini-ikäinen Melanie oli tehnyt tuttavuutta alkoholin kanssa jo ennen Donia, mutta suhteen myötä hänen juomisensa muuttui rankemmaksi. Hollywoodissa riitti bileitä joka illalle, ja vanhemman poikaystävän kainalossa alaikäinenkin pääsi niihin mukaan.

Eron jälkeen Melanie jatkoi juhlimista mutta nyt vain ilman Donia. Eräänä iltana hän oli ylittämässä sekavana Sunset Bulevardia, kun auto törmäsi häneen. Selkänsä pahasti loukannut Melanie kiidätettiin sairaalaan. Hän oli tehnyt hurjan ilmalennon mutta humalatilansa ansiosta tömähtänyt maahan rentona. Se pelasti hänen henkensä. Melanie järkeili, että ilman känniä hänen olisi käynyt vielä pahemmin, eikä hän nähnyt syytä miettiä alkoholinkäyttöään.

Melanie toipui, mutta lääkäri arvioi, että hän joutuisi syömään voimakkaita kipulääkkeitä loppuelämänsä. Kohta näyttelijä olikin koukussa myös lääkkeisiin.

Vaikka Melanie oli lapsena ajatellut ryhtyvänsä aikuisena näyttelijäksi, hän huomasi teininä, ettei erityisemmin välittänyt esiintymisestä tai edes huomion keskipisteenä olemisesta.

Melanie oli kuitenkin saanut syntymä­lahjana kauniin vartalon ja viehättävät kasvot, joten töitä mallina riitti. Mutta niitäkin hän teki vain saadakseen rahaa, sillä sitä hän kotoa muutettuaan tarvitsi.

Melanien näyttelijänura alkoi vahingossa Arthur Pennin elokuvasta Yön siirrot. 17-vuotias Melanie meni tapaamaan ohjaajaa siinä uskossa, että kyseessä oli jälleen vain yksi mallikeikka. Kun Melanielle selvisi, että häntä koekuvattiin ihan oikeaan elokuvarooliin, jossa oli jopa vuorosanoja, hän oli joutua paniikkiin. Häntä ei voinut kuvata vyötäröstä alaspäin, koska hänen polvensa tutisivat jännityksestä niin pahasti. Siitä huolimatta hän sai teini-ikäisen viettelijättären roolin.

Vaikka elokuva ei ollut kummoinen kassamagneetti, Melanien suoritus herätti huomiota, sillä rooli sisälsi nakuilua ja rohkeita kohtauksia. Hänelle alkoi sataa tarjouksia samanlaisista alastoman nymfin rooleista. Pian häntä pyydettiin myös poseeraamaan Playboy-lehteen.

Sen jälkeen Melanien kropasta tuli käsite. Kuvat näki myös 19-vuotias, Miamin yliopistossa opiskellut Esteban Echevarria. Hän oli kuubalaisten emigranttien kunnianhimoinen poika, joka haaveili tähteydestä. Melanien kuvat saivat pojan kuolaamaan; nainen oli kuin lihaksi tullut jumalatar. Esteban kuitenkin sulki lehden ajatellen, ettei hänenlaisellaan kaverilla olisi mitään mahdollisuuksia tuollaiseen tyttöön.

Viisi vuotta myöhemmin Esteban oli vaihtanut nimensä Steven Baueriksi, ja hän oli jo onnistunut saamaan muutamia pieniä elokuvarooleja Hollywoodissa. Agentilleen Steven mainitsi unelmoivansa yli kaiken Melanie Griffithin tapaamisesta.

– Se tyttö on kävelevä katastrofi, en suosittele, agentti oli huokaissut.

Stevenin tilaisuus koitti kuitenkin nopeammin kuin hän oli uskonutkaan. Hän sai roolin b-luokan tv-elokuvasta She’s in the Army Now, jossa oli mukana myös Melanie Griffith. Vaikka Steven oli epäillyt, ettei ikinä kelpaisi Melanielle, hänen ei lopulta tarvinnut edes tehdä mitään saadakseen naisen. Tumma ja komea Steven oli juuri sitä miestyyppiä, johon Melanie oli heikkona.

– Hän oli kaunein koskaan näkemäni mies, Melanie sanoi.

Romanssi käynnistyi rytinällä. Vain muutama päivä tapaamisesta Steven oli jättänyt tyttöystävänsä ja kantanut vähät tavaransa Melanien pieneen asuntoon Malibu Beachillä.

Mutta Stevenkin oli päässyt Hollywoodissa biletyksen makuun, ja onnea varjosti pariskunnan alkoholi- ja kokaiiniriippuvuus.

Steven ei kuitenkaan halunnut elämän olevan pelkkää viivojen vetoa, sillä hänellä oli yhä kunnianhimoisia urahaaveita. Hän oli tutustunut näyttelijöiden kouluttajaguruun Stella Adleriin, ja tämä oli kutsunut nuoren lupauksen oppiinsa New Yorkiin. Steven uskoi, että maisemanvaihto auttaisi paria pääsemään huumeista.

Muutto tekikin hyvää. Stevenin kannustuksesta Melanie alkoi ottaa tunteja Stellalta. Rakastuneet asuivat pienessä yksiössä ja söivät vain nuudeleita tai tomaattikeittoa. Huumeisiin ei ollut rahaa. Melanie ansaitsi purkamalla haastattelunauhoja, Steven kuljetti ja kokosi keittiönkaapistoja. Vaikka Melanie oli jo tehnyt useita pieniä rooleja, vasta New Yorkissa hän alkoi tuntea olevansa oikea näyttelijä.

Parin elämä muuttui, kun Steven sai roolin Al Pacinon apurina Brian de Palman elokuvassa Arpinaama. Koska Pacino oli jo iso tähti, sekä Steven että Melanie tiesivät, että tämä voisi olla Stevenin läpimurto. Naimisiin mennyt pariskunta päätti muuttaa takaisin Hollywoodiin. Arpinaama poiki Stevenille Oscar-ehdokkuuden parhaasta sivuosasta, ja Melaniesta ja Stevenistä tuli hetkeksi yksi Hollywoodin kuumimmista julkkispareista.

Melanie oli kuitenkin ollut koko elämänsä tunnettu ja hän oli notkunut kokkareilla 14-vuotiaasta asti. Loputtomat bilekutsut ja ensi-iltajuhlat eivät tehneet enää vaikutusta. Kuiville päässyt nainen halusi asettua ja perustaa perheen. Melanie alkoikin odottaa lasta ja esikoispoika Alexander syntyi vuonna 1985.

Steveniä isyys ei kuitenkaan saanut rauhoittumaan, sillä hän oli vasta päässyt maistamaan tähden elämää. Hän halusi juhlia yhdessä Hollywoodin "pahojen poikien" Warren Beattyn, Jack Nicholsonin ja Al Pacinon kanssa. Uudestaan huumeisin sortunut Steven ei osannut kieltäytyä, kun kaupungin jokainen kaunis nainen halusi maata hänen kanssaan.

Melanie jäi yksin kotiin, eikä hän voinut käsittää, miksi Steveniä kiinnostivat vieraat naiset, vaikka hänkin teki kaikkensa ollakseen hoikka, kaunis ja seksikäs, hyvä äiti ja täydellinen vaimo.

– Olimme saman ikäisiä, mutta Melanie oli ikäisekseen vanha ja kokenut, minä nuori ja kokematon, Steven kuvaili jälkikäteen, kun pariskunnan ero oli jo astunut voimaan.

Jos yksityiselämässä Melaniella menikin huonosti, niin uralla puhalsi myötätuuli. Stellan opit olivat menneet perille ja Melanie oli saanut ylistävät arvostelut roolistaan elokuvassa Body Double. "Hänen haavoittuvuutensa on kuin avoin, sykkivä haava", kuvaili ohjaaja Sydney Lumet elokuvan nähtyään.

Näyttelijätär teki parhaat roolisuorituksensa 1980-luvun aikana. Elokuva Something Wild nosti hänet Hollywoodin tähtikaartiin ja Stormy Mondayn jälkeen häntä ylistettiin uudeksi Marilyniksi. Kirsikkana kakun päälle Melanielle napsahti vielä Oscar-ehdokkuus.

Samaan aikaan itse sankaritar oli surullinen ja vihasi elämäänsä. Melanie turrutti avioeron tuomaa tuskaa juomalla ja nappailemalla yhä suurempia annoksia särkylääkkeitä. Hän oli saada potkut Working Girlistä, koska tuli kuvauksiin sekaisin kuin seinäkello. Eräänä iltana Melanie soitti sekavana ja itkuisena ex-miehelleen Don Johnsonille.

Raitistunut Don tuli ja toimitti ex-vaimonsa hoitoon. Vuoden kuluttua pari oli jo uudestaan naimisissa ja Melanie odotti Donille lasta, Dakotaa.

Melanien ja Donin toinen yritys onnistui jo paremmin: tällä kertaa pari ehti olla naimisissa seitsemän vuotta. Liittoa rasittivat kuitenkin kummankin ajoittaiset retkahdukset viinaan ja huumeisiin. Kuvausten takia pari oli pitkiä aikoja erossa, eikä Don aina osannut pitää näppejään erossa vieraista naisista. Kun mies mölisi umpihumalassa radioshowssa olevansa "rikas, kuuluisa ja lahjakkaampi kuin kukaan", Melanie päätti luovuttaa. Juoppo mikä juoppo.

– Emme olleet hyvää seuraa toisillemme. Pelkäsin, että hän vetäisisi minutkin uudelleen alas.

Liitto veteli viimeisiään, kun Melanie lähti vuonna 1995 kuvaamaan romanttista komediaa Two Much. Vastanäyttelijäksi oli valikoitunut latinokomistus Antonio Banderas, josta ohjaaja Pedro Almodóvar oli tehnyt tähden Espanjassa. Roolit Mambo Kings -elokuvassa ja Tom Hanksin homorakastajana Philadelphiassa olivat tehneet Antoniosta tunnetun myös Yhdysvalloissa.

Ensimmäisenä kuvauspäivänä Melanie saapui paikalle yhdessä Donin kanssa. Myös Antoniolla oli näyttelijävaimonsa Ana Leza mukanaan. Kun Melanie näki tummasilmäisen, tyrmäävän komean Antonion, hänen vatsanpohjassaan muljahti. Jokin vaisto kertoi, ettei mies tulisi vain piipahtamaan hänen elämässään. Antonio avausrepliikki sai Melanien kuitenkin vähän epäilemään vaistoa, sillä ensimmäiseksi espanjalainen töksäytti: "Kuinka vanha olet?"

– Ajattelin, että jessus, mikä mäntti! Olin luullut, että latinot ovat lipeviä. Silti jotenkin tiesin, että hänen kanssaan menen vielä naimisiin, Melanie on kertonut.

Antonio on myöhemmin selittänyt tökeröä kysymystään sillä, ettei hätäpäissään keksinyt muutakaan sanottavaa. Hän jännitti niin paljon. Kuusi vuotta aiemmin Antoniolta oli kysytty espanjalaislehden haastattelussa, keitä amerikkalaisia filmitähtiä hän ihailee.

– Melanie Griffith, siinä on nainen, jonka takia olen valmis antamaan Yhdysvalloille anteeksi kaikki heidän kulttuuriset ja poliittiset syntinsä, Antonio oli vastannut.

Kuvausten edetessä Antonio ja Melanie rentoutuivat ja huomasivat, että heillä todellakin olivat kemiat kohdillaan. Pari alkoi viihtyä yhdessä myös yhteisten kohtausten ulkopuolella. Heitä naurattivat samanlaiset jutut, mutta vitsailun lomassa tuli puhuttua elämästä syvällisemminkin.

Ulospäin suhde vaikutti kuitenkin platoniselta. Kun romanssi paljastui, se tuli yllätyksenä koko kuvausryhmälle. Seksikäs Melanie oli ulkonäöltään elegantin Ana Lezan täydellinen vastakohta.

– Pikkuhiljaa aloin tuntea enemmän ja enemmän Melanieta kohtaan. Ajattelin, että tunne menisi ohi kuvausten jälkeen, mutta ei se mennytkään. Tajusin, että olin rakastunut. Yhdessäolo oli niin luonnollista ja helppoa, lämmintä ja intensiivistä. Seksi, keskustelut, kävelyretket rannalla... kaikki oli vain niin upeaa, Antonio on kuvaillut suhteen ensimetrejä.

Erään romanttisen kävelyretken päätteeksi Antonio sitten polvistui Melanien eteen ja pyysi tätä vaimokseen. Hiekka tuntui lämpimältä paljaiden varpaiden alla ja aurinko oli juuri laskemassa värjäten taivaanrannan punaiseksi. Hetki oli täydellinen, mutta nyt oli Melanien vuoro töppyröidä.

"Te quiero – rakastan sinua...", Antonio ehti aloittaa, kun Melanie purskahti röhönauruun.

– Antonio näytti niin hupaisalta siinä kyykistellessään. Mutta en tietenkään voinut muuta kuin vastata kyllä, Melanie on kertonut.

Kihlaus piti kuitenkin pitää salassa, sillä Antonio oli vielä naimisissa.

Melanie ja Antonio vihittiin toukokuussa 1996, kuukausi sen jälkeen, kun miehen ero ex-vaimosta oli astunut voimaan. Antonio teki samaan aikaan Evita-elokuvaa Lontoossa, joten hänen täytyi pyytää ohjaaja Alan Parkerilta vapaapäivä päästääkseen vihille.

Melanie lensi lastensa kanssa Lontooseen, ja liitto rekisteröitiin koruttomasti Westminsterin maistraatissa. Intiimiä seremoniaa oli todistamassa vain tusina vierasta. Vuoden päästä ensitapaamisesta syntyi pariskunnan yhteinen tytär Estella del Carmen Banderas eli Stella.

Mutta jos häät olivatkin vaatimattomat, lahjojen suhteen pariskunta ei pihistellyt. Ensimmäisen hääpäivän kunniaksi Antonio hankki vaimolleen 150 000 punnan arvoisen timanttisormuksen, kun Melanie taas lahjoitti miehelleen aidon Picasson.

Antonion ei kuitenkaan ollut helppoa tottua ylelliseen elämäntyyliin. Vaikka pariskuntaa yhdisti moni asia, he tulivat hyvin erilaisista taustoista. Malagassa syntynyt Antonio oli varttunut ihan tavallisessa keskiluokkaisessa perheessä. Hänen isänsä oli poliisi ja äitinsä peruskoulun opettaja, kun taas Melanie oli syntynyt tähtien keskelle. Antonio oli varttunut diktaattorihallitsija Francon Espanjassa ja saanut katolisen kasvatuksen. Melanien vanhemmat olivat olleet hyvin vapaamielisiä.

Antonion myötä Melanien elämä sai kuitenkin uuden, terveemmän suunnan. Säännölliset käynnit AA:ssa ovat pitäneet naisen kuivilla satunnaisia retkahduksia lukuun ottamatta.

Häiden jälkeen Melanie ja Antonio perustivat yhteisen kodin Los Angelesiin mutta hankkivat asunnot myös Madridista, Marbellasta ja Aspenista. Urheilulliset harrastukset ovat yhdistäneet paria: molemmat rakastavat uimista, purjehtimista ja laskettelua. Ulkoilmaihmisenä Antoniolla olikin vaikeuksia sopeutua Los Angelesiin – eurooppalaisena häntä nyppi amerikkalaisten tapa ajaa autolla joka paikkaan. Hän oli tottunut Madridissa asuessaan siihen, että voi kävellä paikasta toiseen vaikka filmitähti olikin.

Nuo olivat kuitenkin vain pikku ongelmia sen rinnalla, että 40 vuotta täyttäneelle Melanielle oli tullut armoton ikäkriisi.

Melanien tähti oli ollut laskussa koko 1990-luvun. Hän oli ottanut siipeensä ulkonäkönsä arvostelusta. Lisäksi hän olisi halunnut Antonion kanssa vielä toisen lapsen muttei onnistunut enää tulemaan raskaaksi.

– Kun menin Antonion kanssa ulos ilman meikkiä, hän tuijotti minua katseella, jonka viesti oli selvä: olenko minä todellakin nainut tuon vanhan, ryppyisen kauppakassin, Melanie tilitti jo vuonna 1997.

Siitä ei ole epäilystäkään, etteikö Antonio olisi Melanien elämän suurin rakkaus. Melanie palvoo miestään, sen osoittaa hänen oiken käsivartensa tatuointikin – sydän, jonka keskelle on kirjoitettu Antonion nimi.

Mutta intohimoisella rakkaudella on kääntöpuolensa: Melanie on ollut valmis tekemään kaikkensa pitääkseen komistuksen itsellään. Se on tarkoittanut hysteeristä kuntoilua ja lukuisia kauneusleikkauksia. Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat... Vanha lastenloru muistuu mieleen, kun alkaa luetella, mitä kaikkea Melanie on antanut kirurgin itsessään parannella.

Antonion takia Melanien ei tarvitsisi naamaansa leikellä, sillä mies on pyytänyt vaimoaan lopettamaan itsensä rääkkäämisen ja vakuuttanut rakastavansa tätä myös ryppyisenä. Antonio on myös pitänyt julkisuudessa palopuheita siitä, miten törkeästi Hollywood kohtelee ikääntyviä naisia.

– Ymmärrän kyllä Melanieta, sillä on valitettavan tosi, että miehet voivat työskennellä pitempään kuin naiset. Välillä tuntuu, että Hollywood on hirviö, joka saa elinvoimansa nuoresta lihasta. Vanheneminen on kuitenkin luonnollinen, kaunis asia ja meidän tulisi kunnioittaa sitä, Antonio on sanonut.

Melanie puolestaan on miettinyt, johtuuko hänen takertumisensa miehiin kenties isänkaipuusta ja lapsuuden hylkäämiskokemuksesta.

– Minulla on ollut tapana nostaa mieheni jalustalle. Olen kaikissa suhteissani pelännyt, että minua petetään tai että minut
jätetään. Siksi olen aina tehnyt kaikkeni miellyttääkseni kumppaniani – ja ehkä minua on siksi myös aina petetty.

Lähteet: Herald Sun, The Globe and Mail, Reuters, Toronto Star, The Washington Post, Evening Standard, New York Times, The Mail, The Antonio Banderas Web Mall, imdb.com ja Me Naisten arkisto.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.