Demi Moore taisteli sisulla alkoholistiperheen lapsesta huippunäyttelijäksi. Tuhkimotarina on nyt saanut uuden käänteen, kun nuori aviomies huitelee muiden naisten kanssa. Urallakaan ei mene paljon paremmin.

Kuudes hääpäivä ei mennyt ihan nappiin.

Kaiken järjen mukaan pariskunnan olisi pitänyt olla lemmenlomalla, tai edes romanttisella kynttilä­illallisella. Mutta missä olikaan mies? Toisessa kaupungissa, toisissa juhlissa, toisen naisen kanssa. Hyvin nuoren naisen kanssa.

Vielä viime vuonna amerikkalaisnäyttelijät Demi Moore, 48, ja Ashton Kutcher, 33, haaveilivat yhteisestä lapsesta, ja Demi sanoi olevansa "absoluuttisen varma", että Ashton on hänen rinnallaan vielä seitsemänkymppisenä.

Eikä siitäkään ole kauan, kun Ashton esiintyi julkisuudessa täydellisenä isäpuolena Demin kolmelle tyttärelle ja sanoi haluavansa olla heille hyvä miehen malli.

– Paras ohje, jonka voin antaa  heille seurusteluun, on se, että olen hyvä vaimolleni ja hyvä heidän isälleen. Toivottavasti se innostaa heitä etsimään hyvän puolison, hän maalaili.

Mutta sitten tapahtui se tavallinen: kolmekymppisen miehen angsti käyttämättömistä mahdollisuuksista, joka purkautui viinanhuuruisissa juhlissa 23-vuotiaan vaaleaverikön kanssa.

– Ashtonilla oli ikävä poikamiespäiviä, bilekaverit ovat selittäneet.

Nyt koko maailma katsoo ja odottaa, mitä tapahtuu. Hakeeko Demi avioeroa? Antaako Demin ex-mies Bruce Willis Ashtonille köniin? Vai antaako Demi kaiken vielä anteeksi pitääkseen perheen koossa?

Demi Moore täyttää vuoden ja viikon kuluttua viisikymmentä. Hän on rakentanut elämästään ällistyttävän tuhkimotarinan ja taistellut tiensä repaleisesta asuntovaunulapsuudesta maailman parhaiten palkatuksi naisnäyttelijäksi. Hän on tehnyt nuorekkaana pysymisestä taiteen, jossa toistaiseksi vain Madonna on häntä edistyneempi. Mutta läpi elämänsä hän on tavoitellut kolmea asiaa yli muiden: täydellistä vartaloa, pysyvää rakkautta ja onnellista perhettä.

Nyt peilistä katsoo sydänsurun liian laihaksi riuduttama keski-ikäinen nainen, jonka kolmas avioliitto on murenemassa.

Demetria Gene Guynes syntyi 11. marraskuuta 1962 Roswellissa, New Mexicossa, ja sai erikoisen etunimensä aikakauslehden kosmetiikkamainoksen mukaan. Kun Demi myöhemmin kysyi asiaa äidiltään, tämä ei muistanut enää tarkalleen, mikä mainos se oli. Luultavasti sampoo.

Guynesin perhe eli levotonta kiertolaiselämää. Rahaa oli vähän ja siitä suuri osa meni viinana vanhempien kurkusta alas. Isän työpaikka vaihtui usein, ja samalla vaihtoon menivät perheen asuinpaikka, Demin koulu ja kaveripiiri.

– Elin hyväksymisen ja hylkäämisen kierteessä, mikä ei ole hyvä asia persoonallisuuden kehitykselle, Demi on myöhemmin kuvaillut.

Hän itse arvelee, että pakkomielteisen ulkonäkökompleksin juuret ovat syvällä lapsuudessa. Hänellä oli kiero silmä, jota jouduttiin leikkaamaan, ja hänen painonsa heilahteli. Ulkoisen täydellisyyden tavoittelusta tuli tapa hakea hyväksyntää muulta maailmalta.

– Arvioin itseäni jatkuvasti ja vertailin vartaloani muihin.

Ikään kuin tässä ei olisi ollut jo tarpeeksi, keskellä murrosiän myrskyjä Demi sai vahingossa käsiinsä kuohuttavan paperin. Hän löysi 14-vuotiaana syntymä­todistuksensa, josta kävi ilmi, ettei hän olekaan isänsä tytär. Hän oli saanut alkunsa äidin nuoruudensuhteesta, ja äidin aviomies oli myöhemmin adoptoinut hänet.

Pari vuotta Demi sulatteli asiaa, ja 16-vuotiaana hän lopulta päätti etsiä biologisen isänsä käsiinsä. Pettyneenä lapsuudenperheeseensä hän toivoi kovasti löytävänsä uuden perheen ja kunnon isän.

On mahtanut olla hämmentävä hetki biologisen isän elämässä, kun paikalle pyyhältää 16-vuotias kaunotar pitkät tummat hiukset liehuen, pukeutuneena provosoivan niukkaan toppiin ja pikku pikku sortseihin, ja pyytää päästä osaksi perhettä.

Demin velipuoli sai tietää sisaren olemassaolosta vasta kun tämä pamahti paikalle. Veli on kuvaillut tilannetta pyörremyrskyksi. Paikalliset nuorukaiset juoksivat Demin perässä kuolaten, mutta tämä keskittyi liehittelemään isäänsä.

– Isä oli pyörällä päästään, ja Demi yritti pakonomaisesti voittaa hänet puolelleen. Totuus on, että isä kyllä rakasti häntä muttei oikein osannut ilmaista sitä.

Biologisen isän vaimo ei innostunut uudesta yllätystyttärestä. Kaiken lisäksi Demin juopotteleva äiti saapui paikkakunnalle sekoittamaan tilannetta vielä entisestään. Lopputuloksena oli raju riita tyttären ja biologisen isän välillä. Demi häipyi paikalta raivoissaan, eikä koskaan enää tavannut oikeaa isäänsä.

Myöhemmin Demin kasvatti-isä teki itsemurhan ja äiti alkoholisoitui entisestään.

Demi päätti aloittaa ihan oman elämän. Hän jätti koulun kesken, hommasi oman asunnon ja meni töihin perintätoimistoon. Vapaa-ajallaan hän haki jatkuvasti töitä mallina ja näyttelijänä sekä opiskeli systemaattisesti kuuluisien ihmisten elämäkertoja. Hän yritti saada selville, mikä heissä oli erityistä ja miten he olivat päässeet tavoitteeseensa.

Hänen oma päämääränsä oli harvinaisen selvä: filmitähteys ja upea aviomies.

Aviomies numero yksi oli kolmekymppinen rokkari nimeltä Freddy Moore. Moore oli kylläkin jo tahollaan naimisissa, mutta kun Demi iski häneen silmänsä, se oli menoa.

Liitto ei lopulta kestänyt kuin muutaman vuoden, mutta siitä muistona Demillä on edelleen sukunimensä. Hän oli 18-vuotias, kun liitto alkoi, ja 22, kun se päättyi, ja sinä aikana hän sai jalkansa Hollywood-studion oven väliin.

Demin tuhkimotarinassa hyväksi haltiakummiksi pääsi ohjaaja Joel Schumacher. Demi oli ollut koe-esiintymässä ihan muuta roolia varten, kun Schumacher törmäsi häneen sattumalta Universal-studion käytävällä.

– Uskomattoman näköinen tyttö ryntäsi ohitseni kuin arabialainen kilpahevonen, hän muistelee.

Hiusten hulmahdus, ja tyttö oli jo mennyt. Schumacher lähetti assistenttinsa ilmestyksen perään, ja niin Demi sai läpimurtoroolinsa elokuvassa St. Elmo’s Fire – Treffit Elmossa (1985).

Näyttelijänura oli siis hyvässä nosteessa, mutta unelmaprinssin etsintä jatkui. Kihlaus näyttelijäkollega Emilio Estevezin jäi lyhyeksi, mutta vuonna 1987 Demi tapasi miehen nimeltä Bruce Willis. Kolme kuukautta myöhemmin he olivat jo naimisissa.

Bruce oli tuolloin 32-vuotias ja hänen näyttelijänuransa oli vahvassa nousussa. Pari vuotta aiemmin hän oli tullut tunnetuksi tv-sarjasta Konnankoukkuja kahdelle, jossa hän flirttaili Cybill Shepherdin kanssa. Demin tapaamisen aikoihin hän teki elokuvaa Die Hard – vain kuolleen ruumiini yli, josta tuli hänen menolippunsa megasuosioon.

Demi ja Bruce olivat todellinen leffamaailman superpari aikana ennen Brad Pittiä ja Angelina Jolieta. Kun heidän esikoistyttärensä Rumer syntyi 1988, he ottivat synnytyssaliin mukaan kolme kameramiestä. Heidän hulppeassa kodissaan pyöri henkilökuntaa lapsenhoitajista kokkeihin, turvamiehistä treenivalmentajiin.

Samaa vauhtia kun perhe kasvoi, eteni myös Demin ura valkokankaalla. Elokuva Ghost (1990) oli maailmanlaajuinen hitti, ja Demi nousi otsikoihin Hollywoodin parhaiten palkattuna naisnäyttelijänä. Samalla hän sai kyseenalaista mainetta ahneena diivana sekä liikanimen Gimme Moore – vaikka Bruce kuittasi omista töistään vielä muhkeampia palkkioita.

Jos Demi vaati muilta paljon, vielä enemmän hän vaati itseltään. Vimmainen täydellisen vartalon tavoittelu ei suinkaan loppunut lasten saamiseen, päinvastoin. Hulluimpina aikoina hän heräsi aamulla kolmelta pyörälenkille otsalamppu päässä ollakseen taas kotona aamuviideltä ruokkimassa vauvaa.

Jälkikäteen hän on kuvaillut omaa käytöstään pakkomielteiseksi.

– Ajattelin, että jos vain olisin laihempi, olisin parempi ja viehättävämpi, ja minut hyväksyttäisiin. Tein ulkonäöstäni oman arvoni mitan.

Demi mittautti arvoaan ahkerasti myös julkisuudessa esiintymällä vähäpukeisena milloin valkokankaalla, milloin kansikuvissa. Kun hän odotti toista lastaan Scoutia 1991, Annie Leibowitz valokuvasi hänet vatsoineen päivineen alastomana. Kuva julkaistiin Vanity Fairin kannessa ja se aiheutti valtavan kohun. Seuraavana vuonna Demi esitteli lehden kannessa raskauden jälkeistä vartaloaan, verhoutuneena pelkkään vartalomaaliin. Hän halusi todistaa maailmalle, että myös pienten lasten äiti voi olla seksikäs.

Myös kolmannen tyttären Tallulahin syntymän jälkeen Demi hankkiutui pikavauhtia tiukkaan kuntoon. Tallulah syntyi 1994, ja jo seuraavana vuonna Demi kuvasi täyttä häkää elokuvaa Striptease, jossa hän esittää stripparia. Katsojille tuli melko lailla selväksi, että tähden kehoa oli paranneltu kaikin mahdollisin keinoin. Ainakaan rintojen epäaitoudesta ei voinut erehtyä.

– Yritin hallita kehoani ja muutin sitä lukemattomia kertoja, Demi on myöhemmin myöntänyt.

Vaikka perhe kasvoi ja ura kukoisti, Demin ja Brucen avio-onni ei suinkaan ollut täydellistä. Jo Tallulahin vauva-aikana alkoi liikkua huhuja Brucen uskottomuudesta. Demi ei kuitenkaan halunnut antaa noin vain periksi.

– Halusin perheen, eikä avioliitto ole helppoa kenellekään. Voi olla, ettei se toimi, mutta ellen edes yritä, minulla ei ole mitään, hän kommentoi haastattelussa, kun avioliitto vielä oli jotenkuten kasassa.

Oman rikkonaisen lapsuutensa vuoksi hän halusi kovasti, että hänen tyttärensä kasvaisivat onnellisessa ydinperheessä. Lopulta hänen oli kuitenkin myönnettävä itselleen, ettei avioliiton rippeistä kiinni pitäminen ollut enää lastenkaan etu.

Kun Ashtonin uskottomuutta puidaan nyt julkisesti, on Demi tiukassa paikassa, mutta siinä ei ole hänelle mitään uutta. Hän oli 1990-luvun lopulla vähintään yhtä syvällä aallonpohjalla. Bruce ei lopulta vaivautunut edes peittelemään naisseikkailujaan, ja työ­elämässäkin oli kivikkoista. Elokuva Sotilas Jane (1997) toi Demille huippupalkkiot mutta sai kriitikoilta murska-arviot.

Myös suhde Demin menneisyyteen oli arvioitava uudelleen, kun hänen äitinsä sairastui syöpään ja kuoli 1998. Ennen sitä äiti ja tytär onnistuivat luomaan puheyhteyden vuosien tauon jälkeen ja tekemään sovinnon. Demi oli myös tehnyt kovasti töitä saadakseen äitinsä alkoholiriippuvuuden katkaistua.

Äidin kuolema oli Demille eräänlainen käännekohta. Hän erosi Brucesta, käänsi selkänsä elokuvabisnekselle ja muutti tyttärineen Hailey-nimiseen pikkukaupunkiin Idahoon. Seuraavat viisi vuotta hän eli pelkästään lapsilleen.

– Omat vanhempani eivät olleet kovin paljon läsnä ja jouduin ottamaan paljon vastuuta jo nuorena. Halusin, että minun lapseni saisivat olla lapsia mahdollisimman pitkään, hän on selittänyt ratkaisuaan.

Muutto Idahoon ei toki ollut mikään hetken päähänpisto. Demi ja Bruce olivat jo avioliittonsa aikana suunnitelleet, että tytöt kävisivät koulunsa Haileyssä, poissa paparazzien kameroiden ulottuvilta. He olivat valmistelleet asiaa hankkimalla suuria osia pikkukaupungista omistukseensa ja kunnostamalla paikkakunnan elokuvateatterin, ravintolan ja ostoskeskuksen.

Vaikka ero Brucesta oli riipivä – kenestäpä olisi hauskaa nähdä aviomiehensä pelehtimässä puolta nuorempien kaunotarten kanssa – Demi halusi säilyttää välit mahdollisimman hyvinä lasten takia.

– Bruce, minä ja lapset tulemme aina olemaan perhe, vaikka pariskuntana olimme saavuttaneet tason, jollaista en halua omille tytöilleni opettaa.

Lämpimän perheyhteyden säilyttäminen eron jälkeen ei suinkaan ollut mikään helppo nakki.

– Se ei ollut automaattista eikä helppoa. Se vaati määrätietoista yrittämistä, monia kömpelöjä hetkiä ja molemminpuolista vastaantuloa, Demi on kuvaillut.

Lopputulos on kuitenkin ollut kaiken vaivan arvoinen. Willis-Mooren laajennettuun perheeseen ovat päässeet mukaan kummankin uudet kumppanit, ja juhlapyhät ovat sujuneet sulassa sovussa myös uusilla kokoonpanoilla. Saavutus on noteerattu myös julkisuudessa: Brucea ja Demiä kutsutaan  Hollywoodin onnellisimmaksi eronneeksi pariksi.

Myös kolmen tyttären äitinä Demi on joutunut pohtimaan paljon suhdettaan ulkonäköönsä. Kun hän kaikessa muussakin on miettinyt ensisijaisesti lastensa etua, hänen on ollut pakko ajatella myös sitä, miten äidin pyrkimykset täydelliseen kehoon ja lukuisat kauneusleikkaukset vaikuttavat tyttäriin.

– Tytöilläni on kullakin oma ruumiinrakenteensa, ja yritän rohkaista heitä löytämään kauneutta itsessään sen sijaan, että he pohtisivat puutteitaan. Haluaisin heidän ymmärtävän, että laihuus ei ole yhtä kuin onnellisuus. Mutta minä en voi heitä pelastaa. Voin vain toivoa, että he säästyvät.

Sopii tosiaan toivoa, että Demin yritykset kasvattaa tyttäristään sisäisesti vahvoja ja oman arvonsa tuntevia nuoria naisia ovat onnistuneet, sillä julkisuus on ollut heille julmaa.

Keskustelupalstoilla tuntemattomat ihmiset päivittelevät, miten niin kauniille äidille ja komealle isälle onkin sattunut syntymään kolme noin rumaa lasta, ja että äitihän näyttää nuoremmalta kuin omat tyttärensä.

Esikoistytär Rumerin kasvoja on verrattu julkisuudessa koomikko-juontaja Jay Lenon pärstään.

– Tavallisesti olen paksunahkainen kuin sarvikuono, mutta se kyllä loukkasi, Rumer on tunnustanut.

Demi itsekään ei ole säästynyt julkiselta pilkalta. Youtubessa kiertää tv-haastattelusta miksattu video, jossa hän hipelöi ja heilauttelee kiiltävää pitkää tukkaansa yhä uudelleen ja uudelleen kuin sampoomainoksessa. Katsojen kommentit vaihtelevat säälivistä ivallisiin.

– Selvästikään tämä tyttö ei ole sinut ulkonäkönsä kanssa. Hurjan huono itsetunto.

– Hän on anorektinen, näyttää sairaalta ja epätoivoiselta.

– Esittää tyttöä vaikka on viisikymppinen. Herää jo Demi!

– Ashton saisi paremmankin.

Niin, Ashton. Ihana Ashton, joka sai Demin säteilemään.

Petollinen Ashton, joka saa hänet kuihtumaan.

Vielä 2000-luvun alussa Demi vietti hiljaista maalaiselämää Idahossa ja keskittyi kasvattamaan tyttäriään. Jossain vaiheessa tytöt alkoivat vaivihkaa kysellä, eikö äiti aikonut enää koskaan tehdä töitä.

– Hassua, että se tuli siltä suunnalta, mutta silloin tajusin, ettei elämäni ollut tasapainossa.

Vuonna 2003 hän teki paluun valkokankaalle Charlien enkelit kakkosessa. Samana vuonna hän tapasi eräillä illalliskutsuilla Ashton Kutcherin. Demi oli 40-vuotias, Ashton 25.

– Jos joku olisi etukäteen ennustanut minulle, että nelikymppisenä eronneena kolmen lapsen äitinä rakastun 25-vuotiaaseen nuorukaiseen, olisin sanonut että jatka uniasi.

Niin siinä kuitenkin kävi, ja aloitteen teki Ashton.

– Hän sanoi haluavansa jutella myöhemmin kahdestaan. Olin ihan, että joo, niin varmasti, mutta hän oli tosissaan. Päädyimme minun luokseni ja juttelimme koko yön, Demi on kertonut.

Suhteesta tuli saman tien vakava, vaikka kumpikaan ei ollut etsinyt sellaista.

Ashton oli vastikään ponnistanut menestykseen ja nautti sen hedelmistä estottomasti. Hän on suoraan myöntänyt, ettei ollut aikeissa vakiintua, vaan hänen tarkoituksensa oli juhlia paljon ja harrastaa seksiä kauniiden tyttöjen kanssa.

Suosio ei ollut tullut Ashtonille kultatarjottimella. Hän kasvoi köyhässä perheessä Iowan maaseudulla ja rahoitti biotekniikan opintojaan työskentelemällä milloin siivoojana, milloin teurastamossa.

Vuonna 1998 häntä onnisti. Parikymppinen kaunis opiskelijapoika pääsi Calvin Kleinin alushousumainokseen, ja se auttoi häntä saamaan töitä myös näyttelijänä. Suositussa televisiosarjassa That 70’s Show’ssa hän esitti hönöä teinipoikaa Michaelia peräti kahdeksan tuotantokauden ajan. Hän alkoi saada rooleja myös valkokankaalla, ja samalla hän aloitteli uraa tv-tuottajana.

Viisi vuotta myöhemmin villit poikamiesvuodet loppuivat kuin seinään. Rakastuttuaan nelikymppiseen Demiin 25-vuotiaan Ashtonin oli tehtävä nopeasti iso valinta: ryhtyäkö vastuulliseksi isäpuoleksi Demin lapsille vai unohtaako koko juttu.

Demi on kuvaillut tilannetta näin:

– Ashton ei vain tavannut jotakuta, jolla on hiukan painolastia. Minulla oli kokonainen kuorma.

Oman kiusallisuutensa tilanteeseen toi se, että Ashton oli teinityttöjen himoitsema seksisymboli, ja myös Demin omien tytärten seinillä oli Ashtonin fanijulisteita. Demin esikoistytär Rumer on kertonut, että oli jokseenkin pysäyttävä tilanne, kun äiti tunnusti tytöille, ketä on alkanut tapailla.

– Se oli vähän outoa, mutta aika nopeasti me sopeuduimme.

Alkukankeuden jälkeen Ashtonista tuli pian luonteva osa suurta uusperhettä. Tyttäret heltyivät nähtyään, miten onnellisia Demi ja Ashton olivat yhdessä. Myös tyttöjen isä Bruce Willis otti ex-vaimonsa uuden puolison lämpimästi vastaan.

– Ihmisten on ollut vaikea käsittää, miten voin olla ystävä ex-vaimoni uuden miehen kanssa, mutta me olemme ystäviä, Bruce on sanonut.

Vuosien varrella Ashton on kiintynyt Demin ja Brucen lapsiin kuin omiinsa.

– En voisi rakastaa ketään enempää kuin näitä tyttöjä ja heidän äitiään. Jos minulla olisi biologinen tytär, en rakastaisi häntä yhtään enempää. Tunnen itseni kolmen lapsen isäksi, ja nähtäväksi jää, saammeko vielä lisää.

Tytöt kutsuvat Ashtonia nimellä mod. Se on lyhenne sanoista my other dad, toinen isäni.

15 vuoden ikäeroa on vaikea ohittaa pelkällä olankohautuksella, eivätkä Demi ja Ashton ole edes yrittäneet. Seurusteltuaan vuoden verran he esiintyivät yhdessä Saturday Night Live -tv-showssa – ja Demi oli pukeutunut tekohampaiseksi vanhukseksi.

Kun häneltä pari vuotta myöhemmin haastattelussa kysyttiin hänen hyvän tuulensa salaisuutta, hän vitsaili, että ketäpä ei hymyilyttäisi, kun on miljoonia tilillä ja 28-vuotias poikaystävä.

Mutta vähintään yhtä usein pariskunta on vakuuttanut olevansa toinen toistensa sielunkumppanit, ja siinä iällä ei ole ¬mitään merkitystä.

– Lasteni syntymän lisäksi Ashton on parasta, mitä minulle on tapahtunut, Demi on hehkuttanut.

Demi ja Ashton menivät naimisiin syyskuussa 2005. Kabbala-uskonnon mukainen seremonia pidettiin heidän Beverly Hillsin kodissaan sadan vieraan läsnäollessa.

Demi oli jo aiemmin Madonnan ja muiden maailmantähtien tapaan hakenut sisäistä rauhaa mystisestä juutalaistraditiosta kabbalasta, ja hän sai Ashtoninkin innostumaan opista. Demiin on vedonnut etenkin ajatus, ettei onnea voi perustaa muiden ihmisten mielipiteille, sillä hän on kärsinyt koko ikänsä siitä, että oma itsetunto perustuu ulkoiseen hyväksyntään.

Muutaman vuoden ajan näyttikin jo siltä, että sampoomainoksen mukaan nimetty köyhä tyttö Roswellista on vihdoin löytänyt paikkansa maailmassa.

Kun keskimmäinen tytär Scout valmistui high schoolista kesällä 2009, todistuksenjakotilaisuudessa nähtiin onnellinen suurperhe. Bruce ja Ashton jutustelivat hyväntuulisina ja Demi hehkui äidin ylpeyttä. Hän itse on potenut alemmuudentunteita, koska omat opiskelut jäivät aikoinaan kesken, joten lasten koulumenestys on hänelle sydämenasia. Hän hehkutti onneaan Twitterissä:

"Scout valmistuu! Olen niin ylpeä! Hän on upea nuori nainen ja olen oppinut häneltä niin paljon jo nyt! Mikä lahja!"

Ashton puolestaan raportoi paikan päältä omaan humoristiseen tyyliinsä:

"Pissahätä vielä 20 todistusta jäljellä."

"Takapuoli tunnottomana. Kiitos kova muovituoli."

"Ok 2 läpi highschoolista 1 jäljellä."

Ensimmäiset säröt idylliin ilmestyivät vain vuotta myöhemmin. Syksyllä 2010 alkoi liikkua huhuja Ashtonin syrjä­hypyistä.

Nimettömät haastateltavat arvelivat, että parin ikäero alkaa nyt kostautua ja että nuorena avioitunut Ashton haikailee entisen vapautensa perään.

Ashton puolustautui Twitterissä ja sanoi pitävänsä pettämisjuoruja kunnianloukkauksena. Hän uhkasi pettämistarinan ensimmäisenä julkaissutta Star-lehteä juristilla, ja lisäsi: "Star-lehti – ette voi piiloutua 'lehdistön vapauden' taakse kun kirjoitatte fiktiota."

Tämänsyksyinen syrjähyppy ei valitettavasti vaikuta enää fiktiolta. Demi on jo käynyt avioerojuristin pakeilla kysymässä neuvoa, ja perhe on huolissaan hänen terveydestään. Kriisi on vienyt hänen ruokahalunsa täysin, ja jo valmiiksi hoikka Demi näyttää nyt kuihtuvan käsiin.

Huolehtiva ex-mies Bruce on tilanteesta raivoissaan ja on luvannut antaa Ashtonin kuulla kunniansa – liikuttavaa ritarillisuutta mieheltä, joka itse on kaikkea muuta kuin uskollisuuden perikuva.

Mutta edes lasten ja ex-miehen tuki ei poista sitä tosiasiaa, että Demi Moore on jälleen kerran syvällä kriisissä.

Kun Demi viettää ensi viikolla 49-vuotispäiväänsä, hän voi olla tyytyväinen uraansa ja onnellinen lapsistaan. Mutta pysyvä rakkaus tuntuu pakenevan häneltä kerta toisensa jälkeen.
Vaikuttaa siltä, että huolimatta kaikesta henkisyyden etsimisestä ja itsetunnon vahvistamisesta hän ei vieläkään ole sinut ikänsä ja ulkonäkönsä kanssa. Tänä syksynä hän latasi itsestään nettiin kuvia, joissa hän keikistelee bikineissä. Upean näköisenä tietysti, mutta miksi ne piti laittaa Twitteriin?

Ehkä Demi jonain päivänä pystyy noudattamaan omaa neuvoaan:

– Laihuus ei tuo onnea, kuten ei sekään, että yrittäisin pysyä 20- tai 30-vuotiaana, ikään kuin se olisi jotain parempaa kuin mitä olen nyt. Se, joka yrittää olla jotain mitä ei ole, elää kurjuudessa. Silloin on jumissa paikassa, jossa voi tuntea vain tyytymättömyyttä.

Lähteet: The Sun, The Sunday Times, Today, Sunday Tribune, USA Today, Vanity Fair, OK Magazine, The News of the World, The Globe and Mail, The Observer, Jade, examiner.com, The Telegraph.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.