Saaga ja Miro pääsevät Espanjaan. Appelsiinit notkuvat puissa ja työtkin alkavat luistaa, mutta tyhjä olo valtaa silti Saagan mielen. Sitten koittaa ilta, jolloin jotain kutkuttavaa tapahtuu.

Jostain kuului etäistä hevosen kavioiden kopsetta, niin kuin kaupungissa olisi ollut repeämä, jonka kautta menneiden vuosisatojen äänet tunkeutuivat nykyaikaan.

Hotellivirkailija naputteli tietokonetta tuskastuttavan hitaasti. Saagan selkää kivisti ja päätä särki. Hän ei ollut saanut nukuttua silmänräpäystäkään lennolla, mutta Miro oli sen sijaan nukkunut pää aina välillä hänen olkaansa vasten pilkkien. He eivät olleet juuri jutelleet, mutta hiljaisuus oli tuntunut luontevalta. Lento oli lähtenyt aikaisin, ja heidän ympärillään oli jatkettu kesken jäänyttä aamua: hörpitty kahvia, haukoteltu ja rapisteltu sanomalehtiä.

He olivat ottaneet Madridin lentokentältä taksin juna-asemalle ja ehtineet juuri ja juuri junaan. Matka Córdobaan oli kestänyt pari tuntia. Miro oli katsellut leuka rennosti käteensä nojaten ohikiitäviä maisemia. Saaga oli yrittänyt lukea espanjalaista 1900-luvun alun taidetta käsittelevää opasta, mutta ei ollut saanut väsymykseltään keskityttyä tekstiin. Miro oli nostanut jalkansa hänen vieressään olevalle tyhjälle penkille.

– Tiesitkö, että Kolumbus lähetettiin etsimään meritietä Intiaan juuri Córdobasta? Miro oli kysynyt.

Saaga oli nyökännyt. Totta kai hän nyt sen tiesi. Córdoba oli ollut tärkeä kaupunki jo roomalaisvallan aikana. Siellä sijaitsevan moskeijan pihalle oli sittemmin rakennettu katedraali. Kaupungissa oli myös juutalaiskortteli. Córdoba oli paikka, jossa historia ja uskonnot elivät rinta rinnan kaikessa sovussa. Lisäksi se oli hyvin valokuvauksellinen kaupunki. Siellä olisi paljon appelsiinipuita. Siksi hän oli halunnut matkustaa sinne ensimmäisenä.

Kirkoksi muutetun La Mezquita-moskeijan valtava muuri värjäytyi oranssiksi auringon laskiessa. Miro kaivoi kameran laukustaan.

– Nyt on juuri oikea valo, hän huikkasi ja hävisi kadulle.

Virkailija jatkoi kaavakkeiden tulostamista, ja Saaga seurasi katsellaan, miten Miro väisti taksia ja juoksi kadun toiselle puolelle kameransa kanssa.

Virkailija ojensi sillä välin kaksi avainta tiskin yli ja luetteli litaniansa aamiaisen aikataulusta ja hotellin mukavuuksista. Saaga toivoi, että huoneessa olisi jonkinlainen lämmitin. Iltaa kohden oli yllättävän kylmä.

Miro kuvasi edelleen kadulla. Saaga naputteli avaimenperällä tiskiä. Virkailija vilkaisi häntä merkitsevästi kulmiensa alta ja syventyi jälleen tutkimaan tietokonettaan. Saaga hymyili anteeksipyytävästi ja työnsi avaimen taskuunsa. Hän vilkuili ympärilleen aulassa. Seinällä oli iso maalaus, jossa kiharatukkainen uuden maailman valloittaja istui ryhdikkäänä hevosen selässä. Seiniä kiersi tumma puolipanelointi. Vanhat, koukeroiset kattomaalaukset erottuivat juuri ja juuri. Aulan takana oleva tummanpunaisella sohvalla ja nojatuoleilla kalustettu kirjastohuone näytti houkuttelevalta.

Saaga oli juuri lähtemässä raahaamaan laukkuaan hissille, kun Miro asteli sisään ovista, nappasi avaimensa tiskiltä ja tarttui hänen laukkuunsa.

– Anna kun mä autan.

Saaga oli liian väsynyt vastustellakseen.

– Nähdäänkö puolen tunnin päästä aulassa? Miro kysyi saatettuaan Saagan tämän huoneen ovelle.

– Miksi?

Saaga olisi halunnut vain painaa päänsä pehmeään tyynyyn ja nukkua.

– No kai me nyt mennään lasilliselle ja syömään, kun kerran ollaan tänne asti päästy.

Saaga huokasi. Hän ei halunnut vaikuttaa keski-ikäiseltä ja tylsältä.

– Nähdään tunnin päästä, ok?

Miro nyökkäsi ja lähti reppu selässään kohti huoneensa ovea.

Ravintolan pöytiä peittivät ruudulliset liinat. Oveen kiinnitetty kyltti mainosti paikan tarjoilevan arabikeittiön parhaita paloja. Seinät oli koristeltu sinisillä ja valkoisilla kaakeleilla, joista muodostui kiemurteleva ornamenttikuvio. Hyllyllä baaritiskin takana oli rivissä vesipiippuja. Kaiuttimista kantautui arabiankielistä naisen laulua.

Miro kaivoi lukulasit paitansa etutaskusta ja tutki viinilistaa. Lasit silmillään hän näytti enemmän ikäiseltään. Katuja reunustavien puiden oksat notkuivat kypsien appelsiinien painosta, aivan niin kuin Saaga oli valokuvissa nähnyt. Saaga muisti, miten appelsiinit olivat lapsena tuntuneet eksoottisilta, maailman toisesta äärestä tuoduilta hedelmiltä. Hän oli rakastanut niiden makeaa mehua, joka jätti sormet tahmeaksi.

– Voisitko sä selittää mulle lyhyesti, että millaisia kuvia sä multa toivot? Miro pyysi, kun he olivat tilanneet ja saaneet viinilasit eteensä.

Saaga kaivoi kannettavan tietokoneensa olkalaukustaan ja asetti sen niin, että Mirokin näki ruudun. Tämän hän osaisi. Saaga selitti Mirolle, että halusi kuvata kirjassaan, miltä andalusialaiset kaupungit ja Gardajärvi olivat näyttäneet silloin, kun taiteilijat ja ensimmäiset turistit olivat matkustelleet siellä yli sata vuotta sitten. Hän oli kaivanut sitä varten arkistoista jo kokoelman vanhoja mustavalkokuvia. Saaga napsautti kuvan toisen perään auki. Niissä vilahteli vanhoja höyrylaivoja, pyykkiä rannalla peseviä naisia, käsikäyttöisiä hissejä, joilla pääsi ylös vuorenrinnettä, espanjalaisia porvariperheitä juhla-asuissaan ja sata vuotta sitten ikuistettuja flamencotanssijoita. Miro katseli kuvia kiinnostuneesti ja nyökytteli.

Hänen lopetettuaan Miro nosti lasinsa otsalleen ja nojautui taaksepäin tuolissaan.

– Itsestäsi sä et ole vielä kertonut mitään, Miro sanoi. – Oletko sä kirjailija?

Saaga pudisteli päätään.

– Mä olen koulutukseltani taidehistorioitsija. Töissä pienessä galleriassa.

– Mikä sai sut sitten ryhtymään tähän projektiin?

Saaga kohautti olkapäitään.

– Vaihtelunhalu.

– Sä valehtelet.

Saaga kohotti yllättyneenä kulmiaan.

– Miten niin?

– Susta näkee, että sä pakenet jotakin. Tai etsit.

Saaga otti kulauksen viinilasistaan ja mietti, mitä vastaisi. Oikeastaan Miro oli oikeassa, mutta hän ei halunnut näyttää sitä tälle.

– Miksi sä itse sitten matkustelet?

Miro katseli kadulla ravintoloiden telineisiin kiinnitettyjä ruokalistoja tutkailevia turisteja.

– Koska mä tylsistyn paikallani. Ei ihmistä ole tarkoitettu sahaamaan kodin ja työpaikan välillä, hän vastasi.

– Eikö sulla ole perhettä? Saaga kysyi.

Miro katsoi häntä pitkään pöydän yli.

– Onko sulla sitten perhe?

Saaga nielaisi ja tuijotti lautastaan.

– Ei ole.

– Ei mullakaan. Mulla ei ole asuntolainaa eikä edes vakituista työtä. Ja tiedätkö mitä? Sillä tavalla elämä on paljon jännittävämpää. Miro nosti lasia ja ojensi sitä Saagaa kohden.

– Vapaudelle.

Saaga nosti vastahakoisesti lasiaan ja kilisteli Miron kanssa.

– Kunpa se olisikin noin yksinkertaista, Saaga huokasi sitten.

– Mitä sä tarkoitat?

– Kyllä mäkin matkustelin nuorena. Mutta ei se enää onnistu noin vain.

– Mutta justhan sä sanoit ettei sulla ole perhettä. Mikä sua siis estää?

Saaga ei vastannut.

Miro nosti toisen kätensä viereisen tuolin selkänojalle.

– Anna kun mä arvaan. Sä istut päivät konttorilla ja odotat, että pääset kotiin. Ja kun sä pääset kotiin, sä odotat, että pääsisit lomalle tai matkalle, minne tahansa pois omasta elämästäsi. Sä odotat, että tulisi kevät. Ja kun kevät tulee, sä alat odottaa kesää. Sä odotat, että joku vapauttaa sut. Että sä saat lottovoiton tai pääset eläkkeelle. Mutta sitä hetkeä ei tule koskaan.

Saaga tarttui viinilasiin ja otti siitä pitkän kulauksen. Hän muisti kopsahtavan äänen, joka kuului kun hän paiskasi raskaustestin kerta toisensa jälkeen roskakoriin. Sen jälkeen hän aina kohtasi itkuiset kasvonsa peilin kautta.

Mirossa oli jotain ärsyttävää. Kuka tämä oli kertomaan hänelle, miten hänen pitäisi elää. Mies ei ylipäätään edes tuntenut häntä.

– Onko sulla joku Jim Morrison -kompleksi? Saaga kysyi.

Miro naurahti.

– Voit sä sen niinkin ajatella, jos haluat.

Samassa tarjoilija toi heidän ruoka-annoksensa ja poistui keskeytystä anteeksi pyydellen. Saaga oli tilannut couscousia saksanpähkinöillä ja homejuustolla. Annos tuoksui voimakkaasti jollekin mausteelle, ehkä sahramille. Tuoksu toi mieleen lapsuuden joulut. Miro vaikutti olevan sitä tyyppiä, joka selitti omat tekemisensä itselleen parhain päin. Hän pakeni selvästi itsekin jotakin. Miro oli vain kääntänyt sen jonkinlaiseksi itse valituksi vapaudeksi. Niin ihmisillä oli tapana toimia, ehkä hänellä itselläänkin, Saaga ajatteli.

Miro söi hyvällä ruokahalulla katkarapurisottoaan ja viittoili tarjoilijaa kaatamaan lisää viiniä.

Saaga tyytyi siirtelemään ruokaa lautasen puolelta toiselle. Äkkiä hänen ei enää ollutkaan nälkä. Olikohan koko matkalle kannattanut loppujen lopuksi lähteä, Saaga mietti viinilasi kädessään. Oli ollut typerä päähänpisto lähteä matkaan tuntemattoman kuvaajakulkurin kanssa. Idean oli täytynyt johtua hormoneista, Saaga ajatteli, ja muisti sitten, miten häntä oli ärsyttänyt, jos Juhani pisti hänen käytöksensä hormonien piikkiin.

Hän keksisi tekosyyn, jonka varjolla voisi palata kotiin jo heti huomenna.

Sitten hänen katseensa osui kadulla syttyneisiin katulampunkehriin. Appelsiinit erottuivat tummanoransseina laikkuina hämärässä. Miro seurasi hänen katsettaan.

– Ne myrkyttävät noita puita tuholaismyrkyllä. Siksi kadulla kasvavia appelsiineja ei kannata syödä, Miro sanoi.

– Kiitos tiedosta, enköhän mä pysty vastustamaan kiusausta.

– Eeva ei pystynyt.

– Ei, mutta se oli omenapuu. Hyvän ja pahan tiedon puu.

– ”Rakkaus ei voi pelastaa ihmistä kohtaloltaan.” Tiedätkö sä, kuka näin sanoi? Miro kysyi.

– No?

– Sun pitäisi tietää. Jim Morrison. Se oli hemmetin kova jätkä runoilemaan.

Saaga nojautui taaksepäin tuolissaan. Miksei hän saman tien ottaisi tästä tilanteesta kaikkea irti? Kukaan ei odottanut häntä kotona. No, Juhani nyt tietysti, mutta tämäkin viipyisi reissullaan vielä viikon. Ja mitä Miroon tuli, niin kaikki olisi hyvin kunhan tämä vain pitäisi suunsa kiinni. Saaga mietti, tajusiko Miro itse omaa karismaansa. Pakkohan miehen oli olla siitä tietoinen. Ehkä hän pelasi peliään juuri sen varassa, että tiesi olevansa komea.

Miro työnsi tyhjän lautasen kauemmas ja venytteli.

– Nyt alkoi väsyttää.

Valot syttyivät käytävään samalla hetkellä kun he astuivat ovesta. Heidän askeleensa kaikuivat autiolla käytävällä, jonka seiniä peittivät appelsiineja kuvaavat maalaukset. Muutamassa oli tummanoransseja, lautaselle asetettuja appelsiineja, yhdessä kukkiva appelsiininpuun oksa. Eniten Saaga piti maalauksesta, jossa appelsiini oli maalattu auringoksi Córdoban siniselle taivaalle. He pysähtyivät Saagan huoneen oven eteen. Ovi oli paksua, tummaa puuta. Saaga kääntyi Miroon päin ja astui vahingossa melkein tämän varpaille.

He seisoivat hetken toisiaan katsellen. Sitten Miro nosti kätensä otsalleen niin kuin olisi koskettanut näkymättömän lakin lippaa.

– Nähdään aulassa yhdeksältä. Hyvää yötä.

– Hyvää yötä, Saaga sanoi ja kaivoi huoneensa avaimen taskustaan.

Hän kääntyi vielä vilkaisemaan Miroa, joka kaiveli avaintaan oman ovensa edessä edempänä käytävässä. Miro huomasi hänen katseensa ja virnisti.

Pieni huone näytti autiolta ja yksinäiseltä. Saaga istui sängynlaidalle. Hän tunsi jonkinlaista vaimeaa pettymystä, niin kuin olisi sittenkin salaa toivonut Miron yrittävän jotakin. Tunteen täytyi johtua viinistä, Saaga ajatteli. Hän nosti matkalaukun telineelle. Sen lukko avautui naksahtaen. Saaga kaivoi laukusta huolellisesti laskostamansa yöpaidan, riisuutui ja viikkasi vaatteensa tuolille. Sitten hän veti yöpaidan päälleen ja sujahti paksun täkin alle.

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Alcázar de los Reyes Cristianos -linnoituksen edessä kiemurteli jo turistijono. Linnavanhus oli seissyt siinä aina 1300-luvun loppupuolelta asti. Puluja istuskeli sen tornissa kurluttamassa ja katselemassa turisteja.

Miro vilahteli puutarhan pylvään muotoon saksittujen sypressien keskellä kameransa kanssa. Heti kun mies oli kaivanut kameran laukustaan, jokin tässä oli muuttunut. Kameran kanssa Miro oli määrätietoinen ja näytti tietävän tarkasti, mitä halusi. Saaga ei ollut pitkään aikaan nähnyt ketään, joka olisi ollut yhtä innostunut työstään.

Saaga käveli sillä välin muistilehtiö kädessään appelsiini- ja sitruunapuiden alla. Puistossa oli siellä täällä kuninkaallisia esittäviä patsaita, joiden pintaan aika oli jättänyt merkkinsä vihertävänä patinana. Puiden keskelle lankeavassa auringonläikässä nukkui kaksi kermanväristä kissaa.

Miro näkyi kiivenneet kivipaasille ja kaivavan repustaan pidempää objektiivia.

Saaga istui kiviselle penkille patsaan varjoon ja kirjoitti muistiinpanoja lehtiöönsä. Sitten hän työnsi sen laukkuunsa ja katsoi ympärilleen. Aurinko tuntui lämpönä kasvoilla.

Miksei ihminen voisi elää tällä tavoin aina, hän mietti suihkulähdettä katsellessaan. Tai edes talvisin. Miten helppoa olisikaan vain matkustella kaupungista toiseen ja vaihtaa maisemaa aina kun alkoi kyllästyttää. Kun hän nosti katseensa, Miro vilkutti hänelle linnan tornista.

Kun he olivat kävelemässä takaisin hotellia kohden, Miron kännykkä soi. Tämä kaivoi puhelimen taskustaan ja tuijotti sen näyttöä kuin miettien, vastatko vai ei. Puhelin jatkoi itsepäisesti soimistaan.

– Odota hetki, Miro sanoi ja asteli sivummalle muurin luo.

Saaga istui metalliseen penkkiin appelsiinipuun alle. Hän ei kuullut mitä Miro puhui, mutta tämän kasvot olivat vakavat. Miro nyökytteli niin kuin olisi nähnyt keskustelukumppaninsa edessään. Sitten hän käänsi selkänsä niin ettei Saaga enää nähnyt hänen kasvojaan. Saaga sulki silmänsä. Ehkä Mirollakin oli kotona sittenkin joku, joka odotti häntä. Miro uskotteli itselleen ja muille olevansa vapaampi kuin oli. Niin kai he kumpikin tekivät.

Saaga muisti hotellin aamiaishuoneessa olleen Julio Romero de Torresin maalauksen jäljennöksen. Maalaus esitti selkä suorana seisovaa, kaunista flamencotanssijatarta, mutta kun katsoi tarkasti, näki tanssijan sukkanauhansa sauman alle kätkevän veitsen. Ehkä rakkaus ei pelastanut ihmistä kohtalolta, vaan saattoi koitua tämän kohtaloksi.

– Anteeksi, että kesti, hän kuuli Miron sanovan. Saaga avasi silmänsä. Oli niin kirkasta, että hänen oli laskettava aurinkolasit päälaelta takaisin silmille.

– Ei se mitään, hän sanoi.

Saaga tarttui tarjoilijan pöydälle unohtamaan pulloon ja kaatoi itselleen lisää viiniä. He olivat päätyneet pitkän etsimisen jälkeen samaan ravintolaan kuin edellisenäkin iltana. Oli omituista, miten nopeasti ihminen kehitti rutiineja vieraassakin paikassa, hän mietti. Tarjoilijat siivosivat pöytiä hienotunteisesti heidän ympärillään. Sali oli jo tyhjentynyt muista asiakkaista.

– Mennäänkö vielä drinkille jonnekin? Mua ei väsytä vielä, Saaga kuuli sanovansa.

– Mennään vaan.

He istuutuivat pienellä aukiolla olevan ravintolan terassille. Kaasulämmittimen leikki suhisi oranssina hämärässä. Saaga veti tuolinsa mahdollisimman lähelle lämmitintä, sillä ilta oli viileä. Taivas heidän yläpuolellaan oli musta, kuu erottui pienenä kolikkona aivan eri kohdassa taivaanlakea kuin kotona.

– Oletko huomannut, että kuulla ei tunnu olevan mitään logiikkaa? Saaga sanoi taivaalle katsellen.

– Eikö sillä pitäisi olla oma ratansa?

– No pitäisi, mutta ei se siltä näytä. Se tuntuu sinkoilevan taivaalla yöstä toiseen niin kuin ei osaisi päättää mihin asettuisi. Vähän niin kuin sä.

Miro alkoi nauraa. Saagaakin nauratti.

Talojen väleissä luikertavat kapeat kadut olivat hiljentyneet. Tähdet erottuivat neulanpistoina taivaalta. Saagan oli ihmeen kevyt olla. Oli niin kuin ei olisi ollut olemassa muuta kuin tämä hetki. Ehkä vapaus oli juuri tällaista, kuin puusta varkain napattu appelsiini.

Tarjoilija lähestyi kädet selän takana heidän pöytäänsä.

– Haluavatko rouva ja herra vielä jotakin? mies kysyi.

Miro ja Saaga vilkaisivat toisiaan. Saaga pudisteli päätään. Mies asteli hitaasti sisälle baariinsa.

Saaga halusi säilöä tämän hetken lasihelmen sisälle ja kantaa sitä mukanaan. He voisivat nousta seuraavana aamuna bussiin ja matkustaa minne vain. Täältä etäisyyden päästä katsottuna kaikki näytti selvältä. Sekin, että Juhanin ja hänen suhteensa oli ollut kuollut pitkään, jo kauan ennen heidän lapsiprojektiaan.

He nousivat ja lähtivät kävelemään takaisin hotellille. Saaga hytisi kylmästä.

– Haluat sä mun takin? Miro kysyi. – No, ota nyt. Mä en palele koskaan, Miro sanoi ja tyrkytti takkiaan Saagalle.

Saaga heitti takin hartioilleen. Se narskui ja tuoksui Mirolle. Tuoksu ei voinut tulla partavedestä, sillä Miro ei vaikuttanut mieheltä, joka raahaisi hajusteita mukanaan. Tuoksusta tuli mieleen kuusenpihka ja meren kasvoille heittämä suola lämpimänä päivinä.

Hotellin käytävä oli yhtä autio kuin edellisenäkin iltana. Ehkä he olivat sen ainoat asukkaat, Saaga mietti. He pysähtyivät Saagan oven eteen. Miro kaiveli jotain taskustaan.

– Katso, mitä mä poimin sulle, hän sanoi. Miron kämmenellä oli oranssi, pieni appelsiini, jonka kannasta roikkui vielä kaksi vihreää lehteä.

– Mutta älä sitten syö sitä.

Saaga poimi appelsiinin Miron kämmeneltä. Appelsiinin pinta tuntui lämpöiseltä, ihan kuin auringon lämpö olisi vielä viipynyt siinä. Heidän sormenpäänsä hipaisivat toisiaan. Miron kasvot olivat vakavat, niin kuin tämä olisi laskenut hetkeksi huolettoman naamionsa.

– No jos tästä nyt sitten... Saaga mutisi ja työnsi kätensä taskuun avaimen etsiäkseen.

Miro ei laskenut katsettaan vaan astui askeleen lähemmäs. Saaga tunsi Miron aniksentuoksuisen hengityksen kaulallaan. Hän sulki silmänsä. Jollakin tavalla se, mitä oli tapahtumassa, tuntui ennalta määrätyltä. Saaga ehti miettiä, tuntuiko Mirosta samalta. Rakkaus ei pelasta ihmistä kohtalolta, hän kuuli tämän sanovan.

Sitten hän tunsi Miron hapuilevat huulet omillaan. Hänen kätensä puristi yhä ovenkahvaa kuin osaamatta päättää avatako ovi vai päästääkö irti.

Uusi osa ilmestyy lauantaina 25.4.

Lue lisää:

Edellinen osa

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.