Lukijan nimimerkillä kirjoittama kertomus on yksi Me Naisten Kaikkien aikojen kesä -kirjoituskilpailun palkituista novelleista. Kuva: Shutterstock
Lukijan nimimerkillä kirjoittama kertomus on yksi Me Naisten Kaikkien aikojen kesä -kirjoituskilpailun palkituista novelleista. Kuva: Shutterstock

Sinkkukesäni kaipasi säpinää, ja ystäväni Elisan mielestä hänen Matias-veljensä olisi minulle täydellinen. Rauhallinen ja mukava. Haaveilin silti exäni Samin perään – tulisiko meistä vielä jotain?

Kaikilla ihmisillä on murtumispisteensä. Elisalle se oli Pieni Hevonen.

Kaikki tämä sai alkunsa pari vuotta sitten. Oli syksy ja se aika vuodesta, kun lehdet ovat pudonneet ja luonto on kaikin puolin muuten jo valmistautumassa talviunilleen – kaikki paitsi ötökät.

– Mun vessassa on hämähäkki, Elisa aloitti historiankirjoihin jääneen puhelunsa.

– Entä sitten? tokaisin takaisin.

– Se on iso.

– Kuinka iso?

– Valtaisa. Se on pienen hevosen kokoinen.

Elisa ei pitänyt hämähäkeistä yhtään. Hän ei voinut koskea niihin, hän ei voinut tappaa niitä. Olin yrittänyt selittää hänelle, että hämähäkit ovat kiinnostuneet vain kärpäsistä, eivät ihmisistä, mutta se ei ollut auttanut alkuunkaan.

– Mitä mä teen? hän kysyi lievää ahdistusta äänessään.

– No, tota… aloitin.

– Just tällasten asioiden takii talossa pitäs olla mies, Elisa sanoi äkkiä.

Hämmennyin. En ollut kuullut aiemmin Elisan sanovan edes puolikasta pahaa sanaa sinkkuna olostaan. Hän ei koskaan valittanut tai marissut. Hän ei itkenyt lyhyiden ihmissuhteiden karahdettua karille. Mutta nyt… Pieni Hevonen oli tuupannut hänet reunan yli.

– Sä et tartte miestä. Sun vaan pitäs päästä irti sun fobioistasi, sanoin hänelle.

Elisa ei vaikuttanut kuuntelevan minua enää.

Ehkä se ei ollut pelkästään Pieni Hevonen, vaan jotakin, mitä se edusti. Joka tapauksessa se sai aikaan muutoksen ystävässäni. Yhden illan suhteet lensivät ikkunasta ulos. Seuraavaan kevääseen mennessä Elisa oli löytänyt vakituisen poikaystävän, ja noin vuoden päästä siitä he muuttivat yhteen. Kaiken tämän oli saanut aikaan Pieni Hevonen.

Keväällä, vapun tienoilla, pidettiin tuparit. Asunto oli noin 50 neliön kaksio, lähellä Martin kaupunginosaa Turussa. Aurajoen rantaan ei ollut pitkä matka – hieno paikka keväisille kävelyretkille – ja bussit lähtivät keskustaan lähes kotiovelta. Hyvä sijainti. Asuin itsekin Martissa, yksiössä, joten parhaan ystäväni muutto lähes naapuriin oli mukavaa.

Tupareissa oli paljon myös Jussin, Elisan poikakaverin, ystäviä, joten en tunnistanut porukasta puoliakaan. Jossain vaiheessa iltaa menin parvekkeelle vilvoittelemaan.

Parveke oli vielä vähän kesken. Siellä oli lähinnä pahvisia muuttolaatikoita. Elisa oli ehtinyt kertomaan parvekeunelmistaan: korituoleista ja kukkasista. Parveke oli tilava, joten pystyin hyvin kuvittelemaan sen olevan kesäisin mukava paikka juoda aamukahvia.

”Olenko alkanut muuttua romantikoksi?”

En ehtinyt olla kovin kauaa omissa oloissani, kun ovi kävi. Käännyin katsomaan. Parvekkeelle astui nuori kundi, joka vaikutti hämärästi tutulta. Ehkä olimme joskus nähneet ohimennen? Ja samassa päässäni alkoi soida The Carpentersin kappale:

”Why do birds suddenly appear every time you are near?”

Puistelin päätäni. Miten imelä tunnusmusiikki. Olenko alkanut muuttua romantikoksi? Voi luoja, olen saanut Elisasta tartunnan.

– Moi, poika sanoi minulle.

Hän katseli aina välillä jalkoihinsa. Hieman ujo kenties. Se yhdistettynä 190-senttiseen varteen oli aika huvittava yhdistelmä.

Kohotin drinkkilasiani tervehdykseen.

– Moi vaan.

– Mitäs sä täällä?

– Kattelen maisemia, vastasin.

Poika käänsi katseensa parvekelasien takana avautuvalle sisäpihalle. Olimme seitsemännessä, ylimmässä kerroksessa. Jos pihan ympärillä ei olisi ollut näin paljon muita kerrostaloja, maisema olisi saattanut olla henkeäsalpaava.

– Ihan siisti paikka, poika sanoi.

Keskustelu eteni tästä muutamalla lausahduksella siitä, miten hyvän paikan nuoripari oli saanut. Ei keskustassa, mutta ei kuitenkaan liian kaukana sieltä. Hyvät kulkuyhteydet. Kivat maisemat. Kerroin itsekin asuvani Martissa. Tieto ei näyttänyt tulevan yllätyksenä. Aloin miettiä, mistä mahdollisesti tunsin tämän jätkän.

– Mä oon muuten Matias, poika lopulta esittäytyi ja ojensi kätensä. Tartuin siihen.

– Milla.

– Sä oot se, joka on julkaissut kirjan.

Suorastaan säpsähdin tästä toteamuksesta. Jostakin syystä muutuin aina hyvin puolustelevaksi, kun aihe kääntyi niin sanottuun kirjaani.

– Kuka sellaista on väittänyt?

– Elisa, poika vastasi.

Helvetin Elisa, ajattelin mielessäni.

– Se on e-kirja ja omakustanne, selitin, kuten aina tällaisissa tilanteissa.

Minusta oli aina yhtä tärkeää saada tämä tieto ilmi heti alkuunsa. Ettei kukaan vain luulisi minua oikeasti kirjailijaksi.

– Se on siltikin siistiä, Matias sanoi.

– Sitä on ladattu neljä kertaa.

Kaksi näistä latauksista oli omiani (olin halunnut testata, että kirja toimii eri palveluissa) ja yksi Elisan. Neljäs lataus oli mysteeri.

– Silti, Matias intti vastaan sinnikkäästi.

Huokaisin syvään. En itse pitänyt e-kirjan julkaisemista minään kummallisena. Aina välillä vastaan sattui tulemaan ihmisiä, joiden mielestä se sitten taas oli ihmeellistä. Aivan kuin olisin oikeasti tehnyt jotain.

– Mitäs sä? Teet sä jotain vai opiskelet sä vai mitä? Matias kysyi.

– Mä oon töiden välissä, vastasin.

Luottovastaus.

– Between jobs. Hyvä, Matias nyökytteli. Olin kuullut tätä samaa parilta muultakin.

– Entä sä? kysyin.

– Mä opiskelen.

– Mmm. Mitä alaa?

– Fysiikkaa.

– Fysiikkaa? toistin hämmästyneenä.

Pojan ilme ei muuttunut. Ilmeisesti hän oli kuullut tästä ennenkin.

– Kuinka sillä alalla työllistyy nykyään?

– En mä oikeestaan tiedä. En oo kauheesti tutkinut.

Hän kohautti hartioitaan.

– Ihan hyvin kai.

Mumisin. En oikein tiennyt, mitä vastata. Itselläni ei ollut hajuakaan, mitä fyysikot tekevät työkseen. Kai miettivät asioita paljon.

– Oot sä kesätöitä hakenut?

– En. Mä teen tän kesän mun gradua.

– Okei.

Matias alkoi selittää gradunsa aihetta minulle. Siihen liittyi paljon pitkiä ja vaikeita sanoja, enkä oikein tajunnut muuta kuin että siihen liittyi jokin laite ja paljon laskelmia, joita Matias tekisi koko kesän yliopistolla.

En osannut sanoa tähän mitään, joten keskustelu tyrehtyi johonkin näille main. Päässäni soi yhä sinnikkäästi sama laulu: Just like me, they long to be close to you…

Raavin otsaani kuin toivoen niin saavani kappaleen ulos päästäni. Ei niin ihmeellinen kaveri, mietin mielessäni. Ei hän ansaitse romanttista hömppäbiisiä.

”Kaiken kaikkiaan siis melko mitäänsanomaton tapaus.”

Katselin Matiasta arvioiden ja hän näytti… noh, tavalliselta. Aika iso ja hieman kyömy nenä, silmät melko korkealla, kapeat kasvot. Hyvin laiha, ja laihuutta korosti pitkä vartalo. Hiukset olivat ruskeat ja kiharat sellaisella tavalla, joka sai ne näyttämään pikemminkin sotkuisilta kuin seksikkäiltä. Kaiken kaikkiaan siis melko mitäänsanomaton tapaus.

Join lasini tyhjäksi saadakseni helpon syyn poislähdölle. Hymyilin ystävällisesti, osoitin lasiani ja mutisin jotain boolista.

– Oli kiva tavata! Matias vielä huikkasi minulle.

– Joo. Onnea sen gradun kanssa.

Menin keittiöön tankkaamaan lasiani. Elisa oli siellä viiniä maistellen.

– Mitäs oot mieltä? hän kysyi.

– Kiva kämppä, sanoin.

Elisa tuhahti.

– Ei, kun Matiaksesta!

– Ai, toi hujoppi?

– Se hujoppi on mun broidi.

– Ai! No, ei ihme, että se vaikutti etäisesti tutulta.

Elisa hymähti huvittunut hymy huulillaan.

– Te ette ookaan varmaan nähnyt kauheasti toisianne. Se pyörii eri piireissä kuin mä.

– Joo no, ei ihme, sanoin katsellessani Matiaksen kömpelöä ajelehtimista asunnossa.

Hän ei selkeästikään kuulunut joukkoon.

– Vähän tollainen nörttipoika. Mutta kunnollinen. Kiltti.

”Yrität sä parittaa meitä?”

Kurtistin kulmiani Elisalle.

– Yrität sä parittaa meitä?

Elisa puuskahti.

– Se ei oo seurustellu koskaan kenenkään kanssa ja mä...

– Ei koskaan? Kuinka vanha se on?

– Täyttää tänä vuonna 27.

– 27? Se on sun isoveli?

Katsoin Matiaksesta Elisaan ja takaisin. Jos olisi ollut pakko arvata, olisin luullut pikemminkin, että Elisa oli isosisko ja Matias pikkuveli. Vaikka Matias olikin pitkä poika, hän näytti kamalan nuorelta. Ainakin Elisaan verrattuna, joka oli kypsä ikäisekseen.

Heillä ei ollut muutenkaan kamalasti yhteistä ulkonäön puolesta. Elisa oli vaaleahiuksinen, normaalimittainen (eli suurin piirtein samanpituinen kuin minä) ja vähän tanakampi kuin huikeanlaiha veljensä. Elisa ei ollut perinyt myöskään isokokoista nenää.

– Sunkin täytyy joskus asettua aloilles, Elisa katkaisi ajatukseni äkisti.

– Aijaa? sanoin haastavasti, ja mieleni teki lisätä:

– Saman lailla kuin sä vai? Takertua ekaan poikaan, joka vastaan kävelee?

– Et sä sitten kaipaa elämääs jotain muuta? Elisa kysyi minulta.

– En, vastasin.

Elisa tuhahti, taas.

– Mä vaan aattelin, että jos sä joskus haluat elämääsi jonkun normaalin, rauhallisen pojan, niin Matias olisi sellainen. Te voisitte sopia yhteen.

Hymähdin. En pitänyt sanasta normaali. Tai tavallinen. Tai rauhallinen tai mukava sen puoleen. Mitä järkeä oli suhteessa, jossa ei ollut kipinää? Sähinää? Täytyihän romanssiin liittyä muutakin kuin vain ’ihan mukavaa’ elämää.

– Mäkin alkuun aattelin, ettei tästä jutusta Jussin kaa tuu mitään, Elisa jatkoi.

– Ei se alkuun vaikuttanut yhtään kiinnostavalta. Mut niin se vaan rakkaus voitti.

– En mä voi olla kenenkään kaa, joka ei vaikuta kiinnostavalta ensitapaamisesta lähtien, sanoin.

– Siinä täytyy olla jotain… kipinöitä.

– Ehkä ne kipinät just on se ongelma, miksi sun suhteet ei koskaan toimi.

Vielä kotiin kävellessäni mietin minun ja Elisan välistä keskustelua. Oliko Elisa oikeassa? Menivätkö kaikki parisuhteeni mönkään sen takia, että asetin riman liian korkealle? Mieleeni muistui kyllä tapauksia, joissa olisin voinut odottaa hetkisen ja antaa pojalle vielä toisen mahdollisuuden tehdä minuun vaikutuksen. Ei kai nyt yksien tai kaksien treffien jälkeen vielä voinut sanoa juuta taikka jaata.

”Oliko olemassa täydellistä parisuhdetta?”

Mutta toisaalta oliko sekään oikein, että tyytyi johonkin ihan kivaan sen sijaan, että olisi etsinyt jotakin, joka tuntuu mahanpohjassa asti. Jotakin täydellistä. Oliko olemassa täydellistä parisuhdetta?

Voi helvetti, ajattelin hiljaa mielessäni.

Äkkiä minuun iski karmea fiilis, että tulisin soittamaan Elisan antamaan puhelinnumeroon.

Nämä eivät ole treffit, mietin mielessäni. Pikemminkin koeajo.

Soitin Matiakselle pari viikkoa vapun jälkeen. Tajusin, että kohta olisi jo kesäkuu ja tulisi kuluneeksi puoli vuotta siitä, kun määräaikainen työni oli loppunut. Ajatus oli aika pelottava. Työttömyysjaksoni olivat yleensä pari, kolme kuukautta pitkiä. Nyt joutenolo näytti vain venyvän venymistään. Työttömyys oli kaikkein raskainta alussa, kun vielä heräsi seitsemältä ja sitten tajusi, ettei tänään ollutkaan mitään tekemistä.

Tästä kesästä olisi tulossa kurja. Tunsin sen jo nyt sisälläni.

Sovimme tapaavamme keskustassa, Kauppatorin kulmalla. Siitä voisimme mennä johonkin lukuisista torin ympärillä olevista kahviloista. Kun saavuin paikalle, Matias oli jo siellä. Jostakin syystä huomasin perhosia lepattavan mahassani. Hyvä merkki.

Päätimme mennä Hansakorttelin Arnoldsiin. Ostin itselleni pienen donitsin ja kahvin. Matias otti kaakaon ja muffinin. Kuulemma hän ei juonut kahvia ollenkaan.

Keskustelu pysyi kaikissa turvallisissa aiheissa. Kerroin edellisistä työpaikoistani, nykyisestä työnhaustani ja Matias vastavuoroisesti kertoili omista opiskeluistaan. Opiskelut olivat vähän venähtäneet, mutta nyt Matias oli ottanut itseään niskasta kiinni ja yritti valmistua kevääseen mennessä. Hän kertoili myös gradunsa kirjoittamisesta. Aihepiiri oli niin lennokas, että helposti yli puolet hänen puheistaan meni yli hilseeni. Jotain todella nerokasta se kuitenkin oli.

En vieläkään oikein tiennyt, mitä mieltä olla Matiaksesta. Hän oli kyllä mukava, mutta… mutta niin. Mielessäni pyöri koko ajan mutta-sana, jolle en keksinyt selitystä. Hänessä ei varsinaisesti ollut mitään vikaa. Hän oli kohtelias ja kiva, ja keskustelumme sujui ilman mitään ongelmia tai hankalia hiljaisuuksia. Hän ei ollut liian itsevarma, mutta toisaalta ei mikään hirvittävän kainokaan. Porukan keskellä hän jäi mieluummin sivuun tarkkailijan rooliin, mutta kahden kesken ollessa hän kyllä uskalsi avata suunsa.

Hän oli normaali. Siinä se ongelma oli. Hänessä ei ollut minkäänlaista särmää.

Liian pumpulinen, ajattelin mielessäni. Minähän särjen hänet!

Kuinkahan tavalliselta itse vaikutin? mietin tämän ajatuksen jälkeen. En varmasti ulkoisesti vaikuttanut yhtään erilaiselta Matiakseen verrattuna. En ollut juhlien keskipiste, mutta kaverien kanssa osasin avata suuni ja kertoa mielipiteeni. En ollut sairaalloisen ujo – en ainakaan enää – mutta en myöskään superitsevarma. Taustani koulukiusattuna näkyi minusta yhä läpi, vaikka olinkin jo päässyt eroon pahimmasta sisäänpäinkääntyneisyydestäni.

Ehkei Elisa ollutkaan aivan väärässä yrittäessään parittaa meitä.

Treffit olivat jo loppupuolella, kun jotain sellaista tapahtui, mitä ei ikinä tahtoisi tapahtuvan ensimmäisillä treffeillä. Näin exäni.

Sami. Siitä täytyi olla jo vuosia, kun olin viimeksi nähnyt hänet. Miten hän voikin ilmaantua juuri nyt takaisin elämääni?

”Kylmät väreet vilistivät selkärankaani pitkin.”

Päässäni alkoi soida musiikki. Tunnistin kappaleen välittömästi; CCR:n I Put a Spell on You. Se oli aina toiminut Samin tunnusmusiikkina. I put a spell on you, because you’re mine…

Kylmät väreet vilistivät selkärankaani pitkin. Äkkiä en tiennyt kumpaa toivoin; että hän ei huomaisi minua vai että hän huomaisi minut.

Järkeni yritti saada villisti laukkaavan sydämeni takaisin maanpinnalle ja muistutti minua siitä, miten paskamaisesti Sami oli kohdellut minua. Eromme ei ollut nätti. En tiedä, oliko ollut suhteemmekaan. Olimme tapelleet paljon loppupuolella. Olin ollut rakastunut, mutta en ollut koskaan saanut selvää Samin tunteista. Lopulta olin tajunnut, ettei suhteemme ollut etenemässä mihinkään. Laitoimme välit poikki, ja siinä ohessa puolin jos toisin oli tullut sanottua asioita, joita ei olisi pitänyt sanoa ääneen.

Yritin nousta vaivihkaa ja pukea takin päälleni. Silloin hän tietystikin huomasi meidät.

– Milla?

Yritin esittää hämmästynyttä.

– Sami?

Hän asteli pöytämme viereen ja vilkaisi kysyvästi Matiakseen. Esittelin heidät nopeasti toisilleen:

– Matias, tässä on Sami. Sami, tässä on Matias.

Sami nyökkäsi Matiakselle.

– Moi.

Hän kohdisti säkenöivät silmänsä takaisin minuun.

– Mitäs sulla? Onks töitä riittänyt?

– Ei oikeastaan…

– Harmi.

Hän vilkaisi taas Matiakseen ja sitten takaisin minuun. Kai hän tiesi tunkeilevansa, mutta ei antanut sen haitata itseään. Ylimielinen paskiainen, mietin mielessäni.

Juuri silloin häntä huudettiin tiskiltä. Hänen kahvitilauksensa oli valmis.

– Pitää mennä taas. Mutta oli kiva nähdä. Pitäisi nähdä useamminkin.

Sami heitti minulle kevyen hymyn ja kääntyi ja asteli tyynesti pois.

Sydämeni pamppaili.

– Kuka toi oli? Matias kysyi.

Ei kaikkein parhain päätös treffeille.

Illalla soitin Elisalle.

– No, miten meni? Elisa kysyi, kujeileva hymy äänessään.

– Mä näin Samin, möläytin.

– Voi ei… Elisa voihkaisi.

– Ei taas tätä.

– Se näytti tosi hyvältä, vieläkin, sanoin.

– Millon sä tajuat, että se mies on myrkkyä? Nyt unohdat sen, okei?

– Oli meillä hyvätkin hetket…

– Ja huonot. Älä unohda niitä huonoja.

Huuleni menivät mutruun, vaikka tajusinkin, että Elisa oli oikeassa. Kuten aina. Järkeni oli samaa mieltä hänen kanssaan, mutta sydämeni väitti vastaan. Sami ei ollut hyvästä minulle, se oli jo tullut todetuksi. Mutta silti…

– Sami oli paskiainen. On vieläkin, Elisa sanoi minulle luurin toisesta päästä.

”Sami oli ehkä komea ja ihana ja hurmaava, mutta oikea retku.”

– Nyt annat sen olla ja keskityt niihin kunnollisiin miehiin. Johonkin, jonka kanssa vois vakiintua. Sami oli ehkä komea ja ihana ja hurmaava, mutta oikea retku.

– Niinpä kai… mutisin hiljaa.

– Retkujen kanssa ei vakiinnuta. Niiden kanssa voi pitää hauskaa, mut siihen se jääkin.

– Mut siihen mä oikeasti ihastuin. Sitä mä oikeesti rakastin, väitin vastaan.

Matiasta kohtaan en ollut tuntenut mitään vielä ensimmäisellä enkä toisellakaan tapaamisella. Oliko rakkaus edes oikeaa, jos siihen piti totutella? Opetella rakastamaan toista? Elisalle oli ehkä tullut Pieni Hevonen -kriisi, mutta hänen ei tarvinnut tyrkyttää filosofiaansa kaikille muille. Mikä hänelle sopi, ei välttämättä sopinut minulle.

Puhelimen toisessa päässä Elisalla meni hermo.

– Voi jumalauta sun kanssa Milla! Kuinka monta kertaa sä vielä poltat näppisi sen kanssa? No, seuraavalla kerralla, kun se murtaa sun sydämes, niin ei tartte tulla mulle vinkumaan siitä!

Hän iski luurin korvaani.

Jäin miettimään keskusteluamme. Pohdin koko illan, kunnes pääni oli aivan sekaisin ristiriitaisista ajatuksista ja tunteista. Lopulta mieleeni ei mahtunut muuta kuin se, että ehkä Sami oli se neljäs lataaja. Ehkä hän kaiken sen jälkeenkin, niin hyvän kuin pahan, hän oli jollain tavalla kiinnostunut minusta ja tekemisistäni ja ladannut e-kirjani.

Myöhemmin samana iltana menin tilapäiseen mielenhäiriöön. Pengoin vanhat kalenterini läpi ja löysin Samin vanhan puhelinnumeron. Toimisiko se vielä?

Koska olen multitaskaaja, sovin lounastapaamisen samalle päivälle, kun minulla oli työpaikkahaastattelu. Haastattelu oli aamulla, jossain hornantuutissa kaupungin laitamilla. Aliarvioin bussien myöhästymiset ja saavuin haastattelupaikalle hieman punaposkisena ja tukka sekaisin.

Tietystikin kaikki lähti tästä alamäkeen.

Kun istuin bussissa matkalla takaisin keskustaan katastrofihaastattelun jälkeen, ainoa valonpilkahdukseni oli se, että kohta näkisin Samin. Ne vaaleat hiukset, tuikkivat siniset silmät, hurmaava hymy… Olen huomannut, että komeat pojat ovat aina hieman ylimielisiä. Kai se johtuu siitä, että he tietävät sen itsekin: he tietävät, että voivat saada kenet vain haluavat.

Olimme sopineet tapaavamme tutussa lounasravintolassa. Saavuin paikalle vartin etuajassa. Lounastani maksaessani tajusin vasta, miten kallis paikka tämä oli. Otin kaikesta huolimatta kokolounaan, lapoin lautasen täyteen ja etsin istumapaikan kohtuullisen täydestä salista.

Odotin ja näykin salaattiani. Äkkiä minulla ei ollutkaan nälkä.

Oliko tämä sittenkään fiksua? No ei. Miksi tulin tänne? Olenko ihan idiootti? Ajatukseni kiehuivat päässäni mössönä. Toisaalta en malttanut odottaa Samin saapumista, toisaalta halusin pakoon. Mitä oikein yritin todistaa itselleni? Että olin päässyt yli hänestä? Että ihmiset voivat muuttua? En tiennyt itsekään.

Kello lipui kahteen ja sitten viisi minuuttia yli… sitten kymmenen minuuttia. Samia ei näkynyt, vaikka pälyilin jatkuvasti ovea.

Lopulta, vartin yli, hän saapui paikalle. Tiesin sen siitä, kun päässäni alkoi soida tutut sävelet: I ain't gonna take none of your, foolin' around. I ain't gonna take none of your, puttin' me down. I put a spell on you…

Kun kohotin katseeni, siinä hän oli. Yhtä ylimielisenä ja seksikkäänä kuin aina ennenkin.

– Oot myöhässä, tokaisin, kun Sami tuli vihdoinkin pöytääni, minua vastapäätä ruokatarjottimensa kanssa.

Sami tuijotteli puhelintaan, tuskin edes vilkaisi minuun.

– Vähän kiireistä töissä.

– Hyvä että edes joillain on.

Sami ei huomannut sarkasmiani tai suivaantumistani tai edes sitä, että olin jo tähän mennessä ehtinyt syödä lounaastani puolet huonosta ruokahalustani huolimatta. Hän istui alas, yhä se puhelin kädessään ja alkoi toisella kädellään lappaa ruokaa suuhunsa.

– Mulla oli tänään yks haastattelu, yritin avata keskustelua.

– Mmmh. Miten meni?

– Surkeasti. Se haastattelija aloitti englanniksi, ja menin ihan puihin. Mä en saanut sanaa suustani! Se oli kamalaa.

– Mmh.

”Olisin kaivannut vain vähän lohdutusta, vain pari kannustavaa sanaa.”

Tässä oli jotain tuttua. Muistin, että yhteiset lounaamme olivat ennenkin menneet samaa rataa. Samilla oli ollut puhelin tai tabletti aina kädessään ja työasioita mielessään. Huokaisin syvään. Ihmiset siis eivät koskaan muuttuneet, ei ainakaan Sami. Olisin kaivannut vain vähän lohdutusta, vain pari kannustavaa sanaa.

– Voisit sä keskittyä? kysyin häneltä suoraan.

Sami katsoi minuun, olisiko jopa ensimmäistä kertaa tällä lounastapaamisella.

– Mun täytyy lukee nää sähköpostit loppuun. Ei mee kauaa.

– Just.

Ehdin syömään lounaani loppuun, ennen kuin Sami sai sähköpostinsa luettua. Silloin tein päätökseni. Nousin ylös ja aloin laittaa takkia päälleni.

– Mihin sä oot menos? Sami kysyi.

– Mulla oli tänään muutakin menoa, valehtelin.

Sami näytti hetken ärtyneeltä ja toivoin hänen sanovan jotakin. Sanovan vaikka ”älä mene” tai ”odota hetki”. Hän kuitenkin lopulta vain huokaisi ja sanoi: ”Mee sitten.”

Hän ei ole se neljäs lataaja. Kuinka saatoin edes kuvitella muuta?

Vein astiani pois ja lähdin. Astuessani ovesta ulos aurinkoiselle kadulle suru iski kimppuuni. Äkkiä jouduin nieleskelemään kyyneleitäni. Tajusin, että en vieläkään ollut päässyt hänestä yli. Kaikkien näiden vuosienkin jälkeen hän vieläkin onnistui koskettamaan jotakin sisälläni.

Sami oli ollut ensimmäinen vakava suhteeni – ja viimeinen. Samin kanssa olin ensimmäistä kertaa elämässäni unelmoinut naimisiinmenosta, lapsista ja rintamamiestalosta. Olin oikeasti luullut, että tässä se oli; tämän miehen kanssa viettäisin loppuelämäni. Sitten kun oli ilmennyt, ettei se menisikään niin, olin musertunut. Samin jälkeen en ollut enää unelmoinut yhteisestä elämästä kenenkään kanssa. En ollut uskaltanut. Pelkäsin liikaa pettymystä.

Sami oli pilannut minut. Ehkä juuri hänen takiaan kaikki suhteeni olivat menneet mönkään.

– Helvetti, mutisin hiljaa.

Kaivoin puhelimeni esiin. Kaipasin juuri nyt lohdutusta. Elisalle en uskaltanut soittaa. Hän olisi vain todennut lakonisesti: – Mitä minä sanoin.

Hetken miettimisen jälkeen valitsin Matiaksen numeron.

Hän vastasi melkein heti.

– Moi.

– Moi. Mitä sä teet? Voidaanks me nähä?

Matias vastasi myöntävästi, ja sovimme menevämme hänen luokseen. Matias lupasi tulla minua vastaan, vaikka estelin. – Ei se mitään haittaa. Totta kai mä tuun, hän vain sanoi.

Lähdin kulkemaan kohti Kirjastosiltaa. Matias tosiaan oli kiltti. Ja lempeä ja kohtelias. Miksi hän ei voinut olla sellainen kusipää renttu, joihin aina normaalisti ihastuin?

Hymähdin tälle ajatukselle ja puistelin hajamielisesti päätäni. Mieleeni yrittivät hiipiä taas tutut laulun sanat: Why do stars fall down from the sky every time you walk by? Just like me, they long to be close to you…

Ehkä Elisa oli oikeassa. Matias oli sopiva minulle. Se ei ehkä ollut rakkautta ensisilmäyksellä, mutta tarvitsiko sen olla? Pystyin hyvin kuvittelemaan, että ajan myötä, kun ensin olisin tutustunut Matiakseen kunnolla, tunteenikin voisivat syventyä. Hänellä kuitenkin oli paljon hyviä puolia, ja kun oikein yritin miettiä, en varsinaisesti keksinyt yhtään niitä huonoja puolia.

Matias tuli minua vastaan Kaskenkadulla. Hymyilin ja tunsin oloni muuttuvan paremmaksi jo pelkästään hänen näkemisestään.

– Ihan kamala päivä tänään, aloitin heti, kun olimme kuulomatkan päässä toisistamme.

Kerroin kaiken mönkään menneestä haastattelustani. Matias kuunteli ja kommentoi ja vaikutti kaikin puolin myötätuntoiselta samalla, kun astelimme verkkaisesti hänen kämppäänsä kohden.

Sitten päätin kertoa myös Samista.

– En tiiä, mitä mä ajattelin. Et me voitais olla kavereita? Tai edes puheväleissä. Mut se ei oo muuttunut yhtään. Se on ihan yhtä ärsyttävä kuin silloin joskus, kun me deittailtiin.

– Mmh, Matias ynähti.

Kuten arvata saattaa, hän ei vaikuttanut iloiselta, että olin tavannut exääni. Hän oli hetken hiljaa.

– Rakastat sä sitä vieläkin? hän lopulta kysyi.

– En, vastasin täysin automaattisesti, sen tarkemmin ajattelematta.

”En enää rakastanut häntä.”

Pysähdyin hetkeksi miettimään, mutta tunsin, että vastaus pysyi samana. En enää rakastanut häntä. Tunsin vetoa häntä kohtaan. Tunsin, että meidän välillämme oli vielä selvittämättömiä asioita, mutta en tuntenut rakkautta.

– Sami oli iso pala mun elämää. Sellaisesta ei pääse yli noin vain. Mutta musta tuntuu, että tämä on askel oikeaan suuntaan. Ehkä mä vihdoin voisin päästä eteenpäin, vaikka en voiskaan unohtaa sitä koskaan, selitin.

– Joo, se kuulostaa järkevältä, Matias vastasi.

– Se on ihan typerää, mutta hetken mä luulin, että se oli se neljäs lataaja.

– Jaa mikä?

– Mun e-kirjan neljäs lataaja. Mä tiedän, mistä ne kolme muuta latausta on tullut. Mä latasin sen kaksi kertaa ja Elisa kerran. Mut se neljäs on mysteeri.

– Ahaa, Matias sanoi.

Hän hieraisi niskaansa hieman hermostuneen oloisesti.

– Tota noin. Mun pitää tunnustaa jotakin.

– Mitä?

– Mä oon se neljäs lataaja.

– Etkä oo, vastasin.

Matias hymähti huvittuneena.

– Itse asiassa oon… Sillon kun sä julkaisit sen kirjan, sä laitoit Facebookiin siitä. Ja Elisa jakoi sen seinälleen. Mä huomasin sen sieltä.

– Ja latasit sen? Miks ihmeessä?

– No… Hinta oli kohdillaan.

Kun Matias sanoi tämän, muistin, että kirja oli ollut ensimmäiset kaksi viikkoa myynnissä alennushintaan, nolla euroa.

– Ja… Mä aattelin, että se olisi mielenkiintoista. Saisin vähän paremman kuvan susta.

Hetken aikaa vain katselin Matiakseen hämmentyneenä. Matias ei ollut edes tuntenut minua vielä tuolloin. Noh, ehkä kuullut minusta siskoltaan jotain, mutta emme olleet edes tavanneet kunnolla kertaakaan. Ja silti olin ollut hänen mielestään kiinnostava.

Niin kiinnostava, että hän oli ladannut minun kirjani.

– Mä en kehdannut kertoo aiemmin, Matias sanoi naurahtaen.

– Ettet pelästyisi.

– Miksi mä pelästyisin?

Matias haki hetken aikaa sanoja.

– Ettet luulis mua… joksikin stalkkeriksi.

– En tietenkään, sanoin ja naurahdin. – Sehän on ihan suloista.

Hetken aikaa kävelimme hiljaisuudessa. Sitten Matias rikkoi sen.

– Musta tuntuu, että oon ihastumassa suhun.”

Se tuntui vatsanpohjassa asti. Katsoin ylös Matiakseen. En ollut arvannut, että hän tunsi jo jotakin minua kohtaan. Enhän itsekään ollut vielä varma, tunsinko mitään.

Oli pelottavaa olla tällä puolella. Yleensä minä olin se, joka oli ensimmäisenä ihastunut tai rakastunut ihmissuhteessa. Ja aina epävarma toisen osapuolen tunteista.

– Mä en vielä tiedä, mitä mä tunnen. Mä ehkä tartten vielä vähän lisää aikaa, vastasin.

– Ei se mitään. Kyllä meillä on aikaa, Matias sanoi minulle.

Hän otti minua kädestä. Katsoin yhteen liitettyjä käsiämme ja sitten taas Matiasta. Ehkä tästä sittenkin voisi tulla jotain. Ainakin voisin odottaa vielä hetken aikaa ja katsoa. En halunnut luovuttaa ihan vielä.

– Mut älä enää mene tapaamaan sun exiäs, Matias sanoi minulle.

Hänen äänensä oli puoliksi vitsaileva, puoliksi totinen.

– En mene, vastasin ja mieleni teki lisätä, että olin oppinut läksyni.

Edessä avautuva kesä ei näyttänyt enää ihan niin synkältä. Rahat olisivat tiukoilla, mutta ehkä siitä huolimatta kaikki menisi ihan hyvin.

Kesä oli kuitenkin aina kesä. Hymyilin itsekseni.

Julkaisemme Kaikkien aikojen kesä -lukijanovelleja kesän aikana.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

 

 

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.