Exänsä stalkkeriksi ryhtynyt Satu todistaa tapahtumaa, jota hänen ei olisi pitänyt nähdä, ja seuraavaksi Satu pakenee jo verikoiraa henkensä edestä. Mitä juuri tapahtui? Mitä Satu todella näki? Ja kuka on hänen perässään? 

Pedon raateluhampaista roikkuvat sylkirihmat ja kynsien kirskunta jäivät Sadun viimeiseksi muistikuvaksi, kun hän polkaisi kaasun pohjaan ja kiihdytti takarenkaat multaa kaapien pois rantatieltä.

Taustapeilissä välähtivät mustanpuhuvat kasvot. Kasvot kuuluivat isokokoiselle ihmiselle, mutta Sadulla ei ollut aikaa jäädä ihmettelemään niitä tai mitään muutakaan. Hän ajoi kuin heikkopäinen säntäillen sinne tänne vailla minkäänlaista tajua suunnista tai sen vertaa kykyä ajatella, että olisi syöttänyt oman osoitteensa navigaattoriin ja antanut sen ohjata kulkuaan.

Eikä hänen olisi tarvinnut edes syöttää osoitettaan, sillä se oli jo valmiiksi tallennettuna navigaattorin muistissa. Hänen olisi tarvinnut vain napsaista navigaattori päälle virtanappulasta, siinä kaikki.

Mutta hänen hengentilassaan se oli liikaa vaadittu. Oliko hänen tilansa henkinen, oli toinen kysymys. Pikemminkin hän oli eläimellisen, vaistonvaraisen, takaa-ajetun saaliseläimen adrenaliinin kyllästämän pelon vallassa.

Eläimellinen luonto latasi hänet energialla, joka olisi lennättänyt hänet kotiin asti, ellei Octavian bensamittari olisi painunut oranssille vähän Lahden jälkeen. Sillä päättömästä suhaamisestaan huolimatta hän oli päätynyt Lahden moottoritielle, mitä oli pidettävä sekä ihmeenä että alkukantaisen vaiston voittona niin sivistyksestä kuin teknologiastakin.

Heinolan ABC:n pihalla Satu hengitti ensimmäisen kerran Sipoon jälkeen. Siltä hänestä tuntui. Hän tankkasi auton, jätti sen parkkiruutuun ja hoiperteli ravintolan ovesta sisään ihmisten siirtyessä sivuun hänen molemmilla puolillaan. Se oli outoa käytöstä, mutta Satu ei jaksanut ryhtyä ruotimaan sitä.

Hän suuntasi suoraan kahvilinjastolle. Kurotti muovikorista isoimman mukin ja täyttyi sen kahvilla. Tai kone täytti, kun hän oli painanut täyttönapista. Itse hän ei olisi siihen pystynytkään, sillä hänen kätensä tärisi täysin holtittomasti. Samoin jalkansa, mikä teki pystyasennosta jossain määrin haasteellisen.

Hänen viereensä ilmestyi mies, jota hän pyysi kantamaan mukin puolestaan kassalle ja lähimpään pöytään, koska häneltä itseltään se ei onnistuisi.

Mies oli tummansinisessä haalarissa ja hänen olkapäätään koristi hopeanharmaa miekka.

”Istuttaisiinko hetkeksi alas?” mies kysyi vastausta odottamatta, otti hänen mukinsa mukaansa ja viittilöi kassalle, että maksu tulisi myöhemmin. Kassa huitaisi kädellään siihen malliin, ettei sen ollut niin väliä.

Miehellä oli kaveri. Kaverillakin oli yllään tummansininen haalari ja panosvyö. Hän viittilöi jotain tällekin, tarttui sitten Satua kyynärpäästä ja talutti ikkunapöytään.

”Mistä rouva on tulossa?”

Kaikki vaikuttivat niin kummallisilta. Mitä oli tapahtunut? Sadun valtasi epätodellinen tunne.

Hän yritti sanoa jotain tälle ystävälliselle, haalariasuiselle miehelle, jonka rintapielessä luki ”poliisi”. Pihaustakaan ei kuitenkaan tullut ulos. Hän ei osannut enää puhua. Oliko hänestä tullut mykkä? 

”Onko joku tehnyt teille pahaa?”

Havainto nostatti kyyneleet hänen silmiinsä. Hän katsoi haalarimiestä kuin apua pyytäen. Tämä oli reaktiostaan päätellen tottunut vastaaviin ilmeisiin, sillä hän jatkoi rauhallisella äänellä:

”Onko joku tehnyt teille pahaa?”

Satu aukoi suutaan. Sanat juuttuivat kurkkuun. Hän kosketti tärisevällä kädellään kauhuissaan otsaansa, kuin varmistaakseen että se oli yhä paikallaan, että hänellä yhä oli pää. Siihen sattui, kohtaan johon hänen sormensa osuivat. Hän katsahti sormiaan ihmeissään – ne olivat veressä, ja katsoi sitten kysyvästi miestä.

”Tuo polvi on myös aika pahan näköinen. Haluatteko että viemme teidät päivystykseen? Onko teillä autoa?”

”On.”

Ääni ei kuulostanut Sadun korvissa hänen omaltaan, mutta ääneltä kuitenkin. Sekin oli edistystä. Ainakaan hän ei ollut täysin mykkä. ”Auto”, hän lisäsi kerran puhumisen makuun päästyään.

Mies nyökkäsi. ”Juokaa vähän kahvia ja kertokaa sitten mitä tapahtui”, hän kehotti.

Satu totteli. Yrittäessään tarttua mukiin yhdellä kädellä kahvi läikkyi ympäriinsä. Hän tarvitsi molemmat kätensä kohottaakseen mukin huulilleen. Kahvi oli jäähtynyt. Se kuitenkin auttoi selvittämään kaaosta hänen päänsä sisällä. Hän hörppi haaleaa, kitkerää lientä ja mietti, mitä ihmettä sanoisi.

Katseista ja sormenpäihin jääneestä verestä päätellen hän näytti hirveältä. Hän ei ollut koiraa paetessaan tajunnut kompuroineensa niin pahasti. Risut ja oksat olivat raapineet kasvot verille. Ja ne epämääräiset okapensaat joita merenrantatalon muurinvieri oli ollut vääränään. Kädet näyttivät ehjiltä – kiitos nahkahansikkaiden. Vapinakin oli talttumaan päin.

Hän vilkaisi polveaan; verensekaisesta mössöstä roikkui ihoriekaleita. Polvi ei myöskään taipunut istuma-asentoon, vaan sojotti suorana. Mutta haavat ja ruhjeet eivät huolettaneet Satua eniten. Hän mietti tapahtumia merenrantatalossa, mitä hän oli nähnyt tai uskonut nähneensä. Mitä ikinä se olikin, Karin asiat olivat huonosti. Ja Lena oli vain seissyt vieressä yrittämättäkään auttaa häntä.

Satu kuuli mielessään itsensä selittämässä tilannetta poliisille. Hän ei pystyisi sanomaan, mitä tapahtui, millä tavoin Kari loukkaantui vai saiko hän sairauskohtauksen. Vai oliko Satu ymmärtänyt kaiken väärin? Entä jos mies oli vain lyyhistynyt lattialle, vaikkapa juotuaan liikaa? Satu muisti karahvin ja tummankeltaisen nesteen kristallilasissa Karin kädessä.

Ja miten hän selittäisi oman osuutensa? Mitä hän teki vakoilemassa vieraiden ihmisten taloa? Miten hän oli voinut edes nähdä olohuoneen tapahtumat riittävän yksityiskohtaisesti? Kiikarin mainitseminen saisi tilanteen näyttämään hänen kannaltaan vieläkin pahemmalta. Entä jos kävisi ilmi, etteivät talon asukkaat olleetkaan vieraita hänelle?

Ei, hän ei voisi kertoa totuutta poliisille. Hän voisi kertoa paenneensa koiraa, mutta ei paikkaa jossa se tapahtui. Ja miten hän voisi kertoa koirastakaan, ellei pystynyt sanomaan missä oli ollut?

Kiertely ja valheet johtivat lisäkysymyksiin ja lopulta hän puhuisi itsensä pussiin ja sitten hän vasta pulassa olisikin.

Hän kohotti katseensa vastapäätä istuvaan haalariasuiseen mieheen ja sanoi:

”Kompuroin.”

”Perusteellisesti kompuroitu.”

”Totta. Minulle tuli matkalla vessahätä ja pysäytin auton tienlaitaan. Maasto ei ollutkaan aivan niin helppokulkuista kuin olin ajatellut. Kaaduin ja sitten panikoin.”

Poliisi tarkasteli tutkivasti Satua. Mietti ehkä, pitäisikö tämä puhalluttaa. Katseli kasvojen ruhjeita, vilkaisi polvea pöydän alla ja pohti, oliko tämän selityksessä mitään järkeä.

Jotain tämä peitteli ja poliisin kokemuksen mukaan se oli naisten tapauksessa yleensä väkivaltaan taipuvainen mies. Ehkä nainen oli paennut miesystäväänsä. Ehkä hän ei kertonut totuutta, koska pelkäsi miestä. Ehkä hän ei kertonut totuutta, koska rakasti miestä. Vaihtoehtoja oli kaksi.

No, nainen oli aikuinen ja hengissä. Lääkäri voisi tehdä ilmoituksen pahoinpitelystä, mikäli katsoisi tarpeelliseksi.

”Kehottaisin kuitenkin näyttämään noita päivystyksessä”, poliisi sanoi. ”Jos tulee myöhemmin mieleen jotain, ottakaa yhteyttä.”

Poliisi nousi ja käveli kaverinsa luo. Yhdessä he loivat vielä katseen Satuun, nytkäyttivät olkapäitään ja lähtivät. Ovilasit liukuivat sivuun ja sulkeutuivat heidän takanaan.

Satu odotti vielä hetken, jätti lopun kahvin mukiin ja kiiruhti naistenhuoneeseen tutkiakseen, miltä näytti ja voisiko asialle tehdä jotain.

Kuten edelliselläkin kerralla, ihmiset siirtyivät sivuun hänen edestään. Siihen alkoi pikkuhiljaa jo tottua.

Hän säpsähti nähdessään itsensä peilissä. Hän oli ehtinyt kuvitella kasvoihinsa muutaman naarmun, ehkä hyytyneen veriroiskeen poskeensa. Mutta hän ei todellakaan ollut osannut kuvitella otsansa oikeanpuolen olevan veressä tukanrajasta kulmakarvaan. Yksinäinen verinoro oli löytänyt tiensä silmän sivua pitkin poskelle. 

Hän ei todellakaan ollut osannut kuvitella otsansa oikeanpuolen olevan veressä tukanrajasta kulmakarvaan.

Hän näytti Halloween hirviöltä. Jos joku toinen olisi näyttänyt siltä, hän olisi todennäköisesti pelästynyt paljon enemmän. Nyt häntä enemmänkin ihmetytti, miten oli saanut itsensä siihen kuntoon. Kärsikö hän muistikatkoksesta? Oliko koira sittenkin hyökännyt hänen kimppuunsa? Hän ei vain muistanut siitä mitään.

Raateluhampaat ja auton pellillä kirskuvat kynnet palasivat samassa mieleen. Jotain hän sentään muisti. Hän pesi kasvonsa ja alkoi tutkia otsaansa lähemmin.

Hampaiden jälkiä ei löytynyt, pahan näköinen haava kylläkin aivan hiusrajasta. Piikkipensas oli varmaan raapaissut häntä hänen kaatuessaan kivikkoon, mutta kipu polvessa oli estänyt häntä havaitsemasta muita vaurioita.

Peseytyminen auttoi. Muutama naarmu irvisti ilkeästi, mutta Satu arveli, ettei tikkejä tarvittaisi.

Toisin oli polven laita. Pienikin pisara vettä, pelkkä henkäys, aiheutti hirvittävää kipua. Välillä kipu yltyi niin, että hän tunsi tajuntansa hämärtyvän. Koska polven puhdistaminen seisaallaan oli vaikeaa, ellei jopa vaarallista, hänhän saattaisi pyörtyä kivusta, hän valitsi wc-kopin, jossa oli bideesuihku. Ja pyörtyi sinne. Suihku tuntui neulasateelta vereslihalle kuoriutuneessa polvessa, itse asiassa veresluulle asti, sillä hän näki luun pilkottavan verimössön alta ennen kuin pyörtyi.

Satu löysi itsensä lattialta pytyn juuresta. Joku takoi kopin ovea ja huusi. Se kuulosti raivohullun karjunnalta, kunnes hän tajusi, että mesoaja halusi tietää, oliko jollakulla jokin hätänä siellä kopissa, kun jalat tunkivat ulos oven alta.

Kuinka ironista huutaa, oliko jokin hätänä, kun toinen lojui vessan lattialla. Näihin ajatuksiinsa Satu tokeni.

”Ei tässä mitään”, hän vastasi uskomatta sanoihinsa itsekään. Polveen sattui niin, että hänellä oli vaikeuksia nousta ylös. Jotenkin olisi päästävä kotiin. Hän menisi sitten perillä lääkäriin.

Satu tarttui uudestaan bideesuihkuun, kohotti polven wc-pöntön ylle ja huusi kivusta, kun vesipisarat osuivat kuoriutuneen ihon kohtaan. ”Ei tässä mitään”, hän vakuutteli kopin ovea nykiville.

Kun hän lopulta astui kopista ulos, lavuaarien äärellä seisoskelleet naiset vetäytyivät kauemmas hänen tieltään. Hän pesi kätensä. Naiset tuijottivat märkää housunlahjetta ja sitä valuvaa hailakanpunaista vettä.

”Ei kellään satu olemaan sideharsoa ja teippiä mukana?” Satu kysyi.

Katseet nousivat polvesta Sadun kasvoihin. ”Ehkä autossa voisi olla ensiapupakkaus”, sanoi pyöreä nainen pienellä epävarmalla äänellä muiden takaa.

”Minulla on”, ilmoitti toinen ja alkoi penkoa olkakassiaan. Ihmeellisiä ovat naisten käsilaukut, sillä hetkeä myöhemmin hän veti sen uumenista esiin sideharsorullan, rullan haavateippiä ja pullon desinfiointinestettä.

”Löytyy myös pari kuitukangastaitosta”, hän lisäsi ja nyökkäsi kohti veristä polvea.

”En tiedä miten kiittäisin”, Satu aloitti, mutta nainen huitaisi kädellään turhat puheet pois.

”Minulla on seitsemänvuotias poika”, nainen selitti kastaessaan pumpulitukon desinfiointiaineeseen.

”Ei päivää, ettei joku paikka olisi auki. Pakko pitää sidetarpeet aina mukana.”

”Oletko sairaanhoitaja?” Satu kysyi.

”Menin ensiapukurssille, kun terveyskeskuksesta lopetettiin päivystys. Ei pikkupoikien haverit katso kellonaikaa”, nainen vastasi yhtä tomerasti kuin sanoi kaiken muunkin.

”No, tämä voi vähän kirpaista.”

Hän painoi desinfiointiaiheeseen kastetun tupon Sadun otsan hiusrajassa kulkevaan haavaan. ”Onpa ikävän näköinen. Mutta kyllä se tästä, älä huoli. Puhdistetaan naama ensin ja siirrytään sitten polveen. Veikkaan, että joudut hakemaan polveen vielä muutaman tikin ammattilaisilta.”

Satu kysyi, oliko naisella muita lapsia.

”Ei, Urho vaan. Olen yksinhuoltaja. Tiedän kyllä, kuka Urhon isä on, mutta se ei tiedä Urhosta. Hulttiomies. Päätin heti, että sitä äijää en päästä pilaamaan minun lapseni elämää.”

Satu kuunteli silmät suurina. Nainen vaikutti niin varmalta. Hän kumartui nyt Sadun polven puoleen ja tuntui tietävän siinäkin asiassa tarkalleen mitä teki.

Puhdistusoperaatio sattui hirvittävästi, mutta olisi sattunut vieläkin enemmän ilman naisen tasaista puheen pulputusta.

”Nimeni on muuten Sybil. Sybil Janatuinen.”

”Satu. Ilo tutustua. Sinulla on erikoinen nimi.”

”Cybill Shepherdin mukaan, kuulemma. Sen amerikkalaisen näyttelijän, joka tähditti jotain suosittua tv-sarjaa. Mutta vanhempani hurahtivat häneen jo paljon ennen sitä. Synnyin vuonna 1980. Olen joskus etsinyt netistä kuvia hänestä. Hohdokas nainen vielä iäkkäänäkin.”

”En tiedä, kenen tai minkä mukaan minut on nimetty”, Satu naurahti irvistys huulillaan, sillä Sybil kääri hänen polveaan parastaikaa siteeseen.

”Jonkun sadun varmaan.”

”No niin, eiköhän se alla olla valmis. Mene lääkäriin. Saat piikin ja polveen pari tikkiä.”

”Piikin?”

”Jäykkäkouristusrokotteen. Hyvä olla aina voimassa.”

Sybil suoristautui, arvioi työnsä jälkeä ja henkäisi syvään.

”Miten tuo tapahtui?”

”Kaaduin. Metsässä.”

Kun Sybil kohotti epäuskoisena kulmiaan, Satu lisäsi paenneensa vihaista koiraa.

Sybil katsoi Satua ensin vaiti ja totesi sitten:

”Taisit olla jossain, missä sinun ei olisi pitänyt olla. Ei ole minun asiani udella.”

Satu nyökkäsi. ”Olet oikeassa. Olin jossain, missä minun ei olisi pitänyt olla.”

”Sitä sattuu. No, pärjäile.”

”Haluaisin korvata tämän jotenkin. Voisinko tehdä jotain? Missä poikasi on? Tarvitsisiko hän jotain?”

”Tuolla se on leikkinurkkauksessa. Toivottavasti.”

Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään. Satu oli päätellyt Sybilin halpahallivaatetuksesta, ettei tämä varsinaisesti kylpenyt rahassa. Poikakin tarvitsisi varmasti uusia vaatteita, mutta koska hänen liikkeensä ei myynyt lastenvaatteita, Satu kysyi Sybilin vaatekokoa.

”Minulla on vaateliike. Voisin lähettää sinulle vaikka puseron tai jotain. Onko sinulla lempiväriä?”

Ja niin Sybil kertoi kookseen 38. Hän ei tuntenut italialaista tai ranskalaista mitoitusta, joten ihan suomeksi 38. Tai kiinaksi tai mistä ne vaatteet nykyään tulivatkin.

”Tarvitse vielä osoitteen”, Satu sanoi.

Epäröityään hetken Sybil kertoi. Hän asui poikansa kanssa pari kilometriä Lahden keskustasta Saksala-nimisessä lähiössä. Ehkä hän epäröi siksi, että hänellä oli huonoja kokemuksia ihmisten sekaantumisesta elämäänsä.

Satu ei aikonut sekaantua yhtään mihinkään. Nainen auttoi häntä, joten vähintä mitä hän voisi tehdä, oli lähettää pusero tai kaksi. Ehkä neule tai trikoinen, niissä ei koon kanssa ollut yhtä tarkkaa. Hameita tai housuja ei voinut ajatella samasta syystä. Sukat tai sukkahousut saattaisivat olla hyvä idea. Jotain oikein kaunista ja juhlavaa. Chinchillaa.

Satu joi vielä kupillisen kahvia – ja joutui samalla maksamaan myös ensimmäisestä. Ja sämpylän. Hän oli saanut Sybililtä särkylääkkeen, eivätkä haavat ja ruhjeet jomottaneet enää yhtä pahasti.

Kuinka ihmeellinen, avulias nainen, Satu hämmästeli istuessaan jälleen auton ratissa. Pusero ja sukkahousut eivät riittäisi, hän päätti. Olisi keksittävä jotain parempaa. Ainahan vaatteen voisi palauttaa ja vaihtaa, jos se ei sopinut.

Polvi tikattiin päivystyksessä kahden tunnin jonottamisen jälkeen ja yhden aikoihin yöllä Satu oli vihdoin kotona. Hän oli niin kertakaikkisen loppu, että pelkäsi nukahtavansa pystyyn. Mutta kun hän sitten suoristautui pitkälleen vuoteeseen, uni ei tullutkaan.

Mitä Karille tapahtui?

Satu eli hetket muurin juuressa uudestaan. Valaistu olohuone ihmisineen piirtyi hänen mielessään kerta toisensa jälkeen kuin hän olisi etsinyt kuvasta puuttuvaa yksityiskohtaa ja yrittänyt aina uudestaan tarkentaa kiikarin objektiivia. Haukkuva koira oli häirinnyt hänen huomiokykyään ratkaisevalla hetkellä. Kari oli kyyristellyt ensin takan luona, sytyttämässä takkaa, niin Satu oli silloin ajatellut.

Mutta entä jos niin ei ollutkaan? Entä jos Kari kyhjötti takan edustalla, koska häntä oli vahingoitettu? Sitten hän joka tapauksessa nousee seisaalleen, ottaa muutaman askeleen pitäen hiilihankoa tai takkapihtejä kädessään. Hän sanoo jotain, koska Lena vastaa. Satu sulki silmänsä poimiakseen tuon hetken muististaan.

Lenan huulet muodostavat sanoja. Sanat eivät ole lempeitä, sillä huulet ovat törröllään, torvena, jollaisella singotaan syytöksiä, ei kiintymyksen osoituksia. Satu pinnistelee saadakseen selvää huulten liikkeistä. Sä… Aina… Paska…

Nainen seisoo lipaston edessä. Naisella on yllään harmaa silkkipusero – sen pinta välkehtii helmen himmeänä.

Lipaston päällä, hopeatarjottimella, seisoo kristallikarahvi. Nesteen syvänkeltainen väri syttyy tähdiksi karahvin koristeleikkauksissa.

Lipastolla on jotain muutakin. Jotain kiiltävää ja pitkänomaista. Samassa se on naisen kädessä.

Veitsi!

Satu näkee sen nyt selvästi. Siinä on lihaveisten tapaan pitkä, leveä terä ja naisen sormet puristavat sen mustaa kahvaa. Pitkät tulenpunaiset kynnet kiertyvät kahvan ympärille. Naisen vihreät silmät palavat. Ja sitten…

Takkapihdit kirpoavat miehen kädestä ja hän vajoaa alas lattialle veitsi vatsassaan.

Nainen katsoo alas. Mies nostaa kätensä anellen naiselta apua. Naisen kasvot vääntyvät pilkallisesti, kun hän sanoo:

– Hyvää matkaa, kultaseni.

Mies voihkii naisen seuratessa tunteettomana sivusta. Nainen odottaa rauhassa, kunnes miehen kouristelu lakkaa, ja tämä muuttuu täysin elottomaksi.

Sitten hän nostaa katseensa ja se katse kohdistuu suoraan Satuun. Hän harppoo lattialla makaavan miehen yli ja astelee aivan ikkunan tuntumaan. Punaiset huulet venyvät hymyyn. Satu huomaa hänen vereen tahriutuneen kätensä, ei pysty laskemaan kiikaria silmiltään, vaikka haluaisikin.

Nainen kupertaa veriset sormensa kiikareiksi silmilleen ja nauraa niin, että hampaat loistavat ja pää heilahtaa naurun voimasta taakse. Kun nauru loppuu, hän suuntaa jälleen pistävän katseensa Satuun. Ja iskee silmää.

Satu hätkähti hereille. Hän haukkoi henkeään sydämen hakatessa mielipuolisesti.

Lakana oli kiertynyt kaulan ympärille ja liimautunut hikiseen ihoon.

Ohikiitävän hetken hänestä tuntui, että juuri niin kaikki oli tapahtunut. Lena oli tappanut Karin. Hän muisti lihaveitsen lipastolla.

Hän muisti, miten Kari vajosi hervottomana lattialle. Uni puhui hänelle alitajunnan kieltä, uni kertoi hänelle sen, mitä hän ei tiedostanut nähneensä. Mutta oli nähnyt, yhtä kaikki. Hän kurotti kohti kännykkää, jonka jätti aina yöpöydälle yöksi. Hän ei sammuttanut siitä virtaa. Ei osannut itsekään sanoa miksi.

Sillä kuka nyt hänelle soittaisi. Nikolaos?

Seuraavaksi hän hamusi pöydältä lukulasejaan. Kun oli saanut ne nenälleen, aikaa oli kulunut ehkä kaksi, ehkä kolme minuuttia. Se ei ollut paljon, mutta riittävästi järjen elpymiseen.

Sen sijaan että olisi soittanut hätänumeroon, kuten oli aikonut, hän laski kännykän takaisin ja heittäytyi huokaisten takaisin selälleen tyynyjä vasten. Ei, hän kohottautui uudestaan istualleen, tarttui kännykkään ja alkoi naputella sitä ja tätä – pin-koodia ja sim-kortin koodia.

Nikolaos oli lähetellyt hänelle koko syksyn sähköposteja, jotka hän oli kerta toisensa jälkeen siirtänyt roskakoriin vastaamatta yhteenkään. Viimeisestä oli vierähtänyt nyt jo kaksi kuukautta. Se oli saapunut joulun aikoihin. Ja vielä onnekkaan uuden vuoden toivotus heti vuoden vaihduttua. Sen jälkeen hiljaisuus. Nikolaoksellakin oli siis rajansa. Satunnaiselta salarakkaaltakaan ei siis otettu vastaan ihan mitä tahansa.

Satu tarkisti viestit. Ei tosiaan mitään kuukauteen, hän totesi. Toteamusta seurasi ontto olo. Nyt ei sitten ole enää Nikolaostakaan, ontto olo kuiskasi.

Hänellä oli Sybilin osoite. Ei puhelinnumeroa, mutta sen hän saisi soittamalla numeropalveluun.

Satu tunsi pakottavaa tarvetta puhua jollekulle. Kertoa mitä hän oli nähnyt. Kysyä, voisiko se mitä hän oli luullut nähneensä, pitää paikkansa ja olla totta.

Kun Sybil kysyi, mitä hänelle oli tapahtunut ja totesi sitten hänen olleen jossain, missä ei olisi pitänyt olla, hän oli ollut vähällä avautua ja kertoa kaiken. Kaiken aina siitä asti, kun Lena Lindenstein kaksikymmentäviisi vuotta sitten astui kuvaan ja rikkoi Karin ja hänen suhteen.

Sybilin tomeruudessa oli jotain luottamusta herättävää, hän tuntui kuin luonnostaan tietävän, miten kussakin tilanteessa pitäisi toimia muiden haahuillessa eksyneinä ympärillä. Sellainen Satukin oli kuvitellut olevansa – varma ja tietäväinen.

Kunnes Lena Lindenstein ilmestyi hänen liikkeeseensä ja kaikki, minkä Satu oli uskonut jättäneensä taakseen, vyöryi hänen päälleen kuin rankkasateen liottama muta. Lindenstein oli rankkasade. Muta edusti kaikkea sitä, minkä Satu oli kuvitellut vihdoin unohtaneensa.

Muta vei mennessään hänen varmuutensa, tietäväisyytensä ja tomeruutensa. Ne osoittautuivat pelkäksi pintasilaukseksi. Ohueksi riitteeksi synkkänä vellovan vesimassan yllä.

Satu ajatteli taloa merenrannassa. Ajatteli sen valtavia valaistuja ikkunoita, miestä ja naista kuin akvaariossa, esittämässä elämäänsä levottomalle yleisölle – merelle.

Ja yhdelle tunkeilijalle menneisyydestä.

Hänen mieleensä juolahti samassa jotain. Hän nousi istualleen ja sytytti yöpöydän valaisimen. Valo sai möröt ja pedot vetäytymään varjoihin.

Nuorena saattoi vielä kuvitella olevansa turvassa, hyvän onnen ja päivänpaisteen jatkuvan ikuisesti.

Satu tiesi jo paremmin. Pedot eivät koskaan poistuneet kokonaan, eivät edes silloin, kun elämä kattoi eteesi notkuvaa pitopöytää kaikilla herkuilla.

Ne jäivät nurkkiin väijymään. Odottamaan hetkeä, jolloin luottamuksesi olisi kasvanut suurimmilleen. Vasta sitten ne hyökkäisivät. Kuin tyhjästä. Ne kävelisivät keikutellen tennisasussa johtokerroksen kiiltävää käytävää ja putsaisivat koko pöydän.

Satu nojasi sängynpäätyyn yrittäen saada hengityksensä tasaantumaan.

Hän katseli huoneen heijastusta vastapäisessä ikkunassa, jonka kaihtimet ja verhot hän oli unohtanut sulkea. Itseään heijastuksen keskellä.

Hän näytti tyynyjen keskellä pieneltä ja pelokkaalta, ennen aikojaan vanhentuneelta lapselta. Jossain haukkui koira.

Hän oli pitänyt koiran ilmaantumista sattumana. Joku oli lähtenyt taluttamaan koiraansa. Rottweilerit ovat isoja koiria ja tarvitsevat paljon liikuntaa.

Koiran omistaja oli tottunut päästämään hurttansa vapaaksi rantakivikossa, koska poti sisimmässään huonoa omatuntoa vahvan eläimen vangitsemisesta asuintiloihin ja nautti nähdessään sen pääsevän toteuttamaan luontoaan. Tunsi itsensä jumalaksi.

Tähän tapaan Sadun ajatus muotoutui, vähä vähältä, kiemurteli kuin käärme kohti hengityksen kiihtymisen aiheuttanutta oivallusta: entä jos kysymyksessä ei ollutkaan sattuma?

Entä jos koira tuotiin varta vasten paikalle? Ajamaan tunkeilija tiehensä.

Nettitietojen mukaan Kari toimi yhdyskuntasuhdejohtajana suuressa kansainvälisessä yrityksessä, eikä Lenankaan asema konsulttifirman osakkaana vaikuttanut vähäpätöiseltä.

Talo oli suunniteltu ja rakennettu kalliisti paikalle, jolle epäilemättä olisi ollut muitakin ottajia. Tonttia kiersi muuri ja lukittu portti esti kutsumattomien vieraiden pääsyn pihaan. Talo oli suojattu hälytysjärjestelmällä.

Eikö oikeastaan olisi ollut ihmeellistä, ellei kokonaisuuteen olisi kuulunut myös henkivartija – tai vähintäänkin vartija?

Johtopäätös jähmetti Sadun liikkumattomaksi. Aamuun oli vielä aikaa. Nainen vuoteella tuijotti häntä ikkunan heijastuksessa läpitunkemattomin mustin katsein. Jos vartija oli ottanut koiran mukaan ja päästänyt sen tarkoituksellisesti vapaaksi rannalla, niiden täytyi tietää tunkeutujasta.

Lena ja Kari eivät olleet voineet nähdä häntä. Mutta kenties kaikki talossa eivät olleet oleskelleet ledein valaistussa huoneessa.

Joku oli katsonut ulos tummalle merelle ja huomannut kuutamon välkähdyksen kiikarin linssillä tai sen reunuksella.

Kiikari oli paljastanut hänet, Satu tajusi. Satunnainen kulkija ei tihrusta kiikarilla ihmisten koteihin. Eikä ainakaan sellaisten ihmisten kuin Lena ja Kari.

Satu kertasi tapahtumia mielessään. Hänen onnistui paeta koiraa. Hän pääsi autoon turvaan.

Mutta jos koira hyppi hänen autoaan vasten, ei sen omistajakaan voinut olla kaukana. Oliko omistajalla taskulamppua? Satu yritti muistella, oliko rannalla näkynyt heilahtelevaa valopistettä.

Sitten hän muisti miehen hahmon taustapeilissä. Kun hän avasi autonoven, valot matkustamossa syttyivät automaattisesti. Ja viimeistään startatessa, myös se pieni poltin rekisterikilven yläpuolella kytkeytyisi päälle.

Toisin sanoen niillä olisi hänen rekisterinumeronsa. Ja jos niillä oli rekisterinumero, ei ollut mikään temppu enää selvittää, kuka taloa oli vakoillut.

Satu oli nukkunut vain tunnin, puolitoista, ja senkin huonosti painajaisten kurimuksessa.

Mutta niin väsynyt kuin hän olikin, hän ei pystynyt enää ummistamaan silmiään.

Polvea särki ja se oli silti pienin hänen murheistaan. Hän oli ajatellut yksinomaan Karia. Pelännyt että tämä oli loukkaantunut tai saanut sairauskohtauksen ja tarvitsi apua.

Että hänen olisi pelastettava Kari ilkeän vaimopuolen kynsistä. Pitkät tulenpunaiset kynnet välkähtivät ikkunantakaisessa pimeydessä. Satu ravisti päätään – väsymys sai hänet näkemään harhoja.

Hän tajusi olevansa itsekin vaarassa. Ne tiesivät nyt varmaksi kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että taloa oli tarkkailtu rannasta. Että tarkkailijalla oli ollut apunaan kiikari. Ja että tämä oli suurella todennäköisyydellä nähnyt, mitä olohuoneessa tapahtui.

Toiseksi, ne tiesivät tunkeilijan sukupuolen ja pakoauton rekisterinumeron. Kello oli kolme aamuyöllä.

Oli mahdollista, että ne olivat jo ehtineet selvittää hänen henkilöllisyytensä.

Ne tiesivät kaiken. Mutta Satu itse haparoi pimeässä – hän ei tiennyt varmuudella edes sitä, keitä ne olivat, mutta hänestä alkoi ikävästi tuntua siltä, ettei Kari ollut enää heidän joukossaan. Jos oli koskaan ollutkaan.

Jatkuu ensi numerossa.

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijan-uraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira. 

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.