Rauni ja Heli tekevät Jonnalle vielä yhden palveluksen. Kaiken kruunaa kuitenkin Jonnan oma, pirullinen suunnitelma.

Jonna makasi vuoteella uppeluksissa peiton alla. Hän piti silmiään kiinni ja yritti hengittää tasaisesti. Riitelyn sähköistämä ilma kipinöi yhä silmäluomien sisäpinnalla. Pään sisällä oli uusivuosi, kaikki ampuivat raketteja pimeyden sekaan. Ehkä siellä juhlittiin hänen tappiotaan.

Erkki oli saanut järkyttävän raivokohtauksen. Hän oli uhannut Jonnaa erolla, pakkohoidolla ja kaiken lisäksi pelotellut syytteellä, jonka Lux Luna voisi nostaa häntä vastaan. Ei millä tahansa syytteellä vaan vahingonkorvausvaatimuksella. Se sana oli Erkin lausumana kuulostanut maailman pahimman synnin hedelmältä. Vahingonkorvausvaatimus. Jos joku kehtasi rikkoa sopimuksia niin, että vastapuoli sai laillisesti vaatia rahaa, se oli aivan kauheaa. Kaiken mesoamisen päätteeksi Erkki oli mennyt nukkumaan työhuoneeseensa ja jättänyt Jonnan yksin kasvavien varjojen armoille.

Olo oli huono, mutta kaikkeen tottui, oli pakko. Kutiskoon, rapiskoon, hän ei välittänyt siitä. Peiton alla puhelimen näyttö kajasti kalpeaa valoa, kellon numerot vaihtuivat uskomattoman hitaasti. Aamuun oli vielä aikaa. Oliko uusi päivä uhka vai mahdollisuus?

Kädet alkoivat taas täristä. Jonna selaili kännykän valikkoja. Oli tehtävä jotain, johon ajatukset saattoi keskittää tai hävittää kokonaan. Tuntemattomasta numerosta oli nähtävästi tullut puhelu illan kiivaimpien taisteluiden keskellä. Hän soitti numeroon ja toivoi, että joku vastaisi, lehtikauppias, pankkivirkailija, vakuutusmyyjä, kuka tahansa, joka olisi jäänyt yöhön jumiin yhtä pahasti kuin hänkin.

Puhelin tuuttasi pitkään. Jonna kuvitteli mielessään, kuinka jossakin toimistossa vaihde pirisi, kuinka tyhjien tuolien saartamilla pöydillä kuulokkeet ja mikrofonit makasivat sotkuisina vyyhteinä eikä kukaan asettanut niitä päähänsä ja armahtanut häntä. Sitten kuului rasahdus ja tuuttaus loppui. Joku muukin oli yhä hereillä.

– Jonna, olen pahoillani.

Ääni oli uninen. Rauni. Vai oliko kaikki vain harhaa?

– Mitä tää on, jotain sairasta pilaako? Eihän tämä ole sun nu­merosi?

– Ostin prepaidin, että voin puhua sinun kanssasi. Varmuuden vuoksi. Kuuntele tarkkaan. Minä laitan sinulle tekstiviestinä ohjeet siitä, missä voit käydä verikokeissa. Älä puhu minusta mitään. Älä kysy mitään keneltäkään. Se, kenet tapaat, tietää tehtävänsä. Älä soita minulle enää minun omaan puhelimeen, älä laita tekstiviestejä. Hoidetaan kaikki asiat tämän liittymän kautta. Missään nimessä et saa tulla tapaamaan minua.

– Mistä mä voin tietää, vaikka tääkin olisi jokin ansa. Te kaikki olette kääntyneet mua vastaan, Jonna supatti.

– Luota minuun. Meidän välit on nyt virallisesti poikki. Anna anteeksi. Krista on vaarallinen vastustaja, on aina ollut. Mutta minä haluan auttaa sinua vielä näin, viimeisen kerran.

– Se lupasi sulle tietysti jotain? Rahaa? Hyvän työpaikan? Jonkun palkinnon?

– Ei puhuta siitä.

– Ja mun pitäisi nöyrästi luottaa suhun? Nuolla kättä, joka löi mua, niinkö?

– Anna anteeksi. Minä laitan sinulle ne tiedot. Voit tulla tai olla tulematta.

Jonnasta tuntui, kuin peiton alla oleva ilma olisi loppunut. Hiki kirveli silmänurkissa.

– Entä Juho ja Heli? Vieläkö sä maksat niille mun auttamisesta?

– En. Mutta lopetetaan nyt. Saat sen viestin kohta.

Hiljaisuus venyi. Kumpikaan ei sanonut enää mitään. Rauni katkaisi puhelun. Jonna kaivoi tyynyn alta ampparifolion. Kun hän hamusi sängynjalan vierestä vesipullon, viileä ilma iski peiton alta ilmestyvään käteen kuin verikoiralauma.

Yksi pilleri. Oli pakko saada unta. Hikisessä kädessä kapselin kuori pehmeni, mutta Jonna sai nakattua sen suuhunsa. Hän joi vettä päälle, asetti kännykän herättämään viideltä ja painoi pään tyynyyn. Tulkoon pimeys.

Kaikki oli aamulla mennyt oikein hyvin. Erkki oli jäänyt työhuoneeseen kuorsaamaan, kun Jonna oli hiipinyt sukkasillaan portaikkoon. Hän oli vetänyt kengät jalkaansa vasta alhaalla ja suunnannut Kampin linja-autoterminaaliin tappamaan aikaa. Oli pakko käydä vessassakin, rakko tuntui halkeavan.

Raunin tekstiviestissä oli osoite ja huoneen numero. Vastassa olisi nuori nainen, mustat hiukset, punasankaiset silmälasit. Jonnan ei tarvitsisi sanoa mitään. Tyttö tietäisi kaiken. Kaikki muut tiesivät aina kaiken, hän ei tiennyt mitään.

Jonna käveli linja-autoa odottavien ihmisten ohi vessaan. Muutama pää kääntyi seuraamaan hänen ­kulkuaan, ja väsyneisiin silmiin syttyi hämmästynyt kiilto. Ehkä hän oli huonosti nukutun yön jälkeen räjähtäneen näköinen.

Lukitun oven takana olo oli turvallinen. Korvissa sirisi, mutta siihenkin alkoi tottua. Pöntöltä noustuaan Jonna katsoi peilikuvaansa ja henkäisi hämmästyneenä. HKG5 saattoi olla hirvittävä myrkky, mutta sen tehoa ei voinut kiistää. Hänen ihonsa oli sileä ja sen kuulas väri muistutti himmeää norsunluuta. Hiusten juurikasvu oli hehkuvan valkeaa, tummempi raita oli jäänyt oudosti värjätyn ja uuden kasvun väliin. Oli parasta vetää takin huppu päähän, etteivät ihmiset tuijottaisi.

Aamun tunnit matelivat. Jonna joi kahvilan nurkassa teetä ja silmäili lehteä. Oli vaikea lukea, kun mustat pallot liukuivat pitkin tekstiä. Välillä pisteet tempaisivat jonkun kirjaimen mukaansa, ja lehteen näytti jäävän valkea aukko. Tottumaton olisi voinut säikähtää, mutta Jonna piti päänsä kylmänä. Pahempiakin hetkiä oli ollut, tämä oli pientä.

Kahdeksalta hän oli Yrjönkadulla. Kaikki sujui kuin jossakin Kaurismäen elokuvassa. Ei turhia vuorosanoja. Tyttö otti hänestä viisi tuubia verta. Jonna antoi tytölle yhden keltamustan kapselin ja pyysi, että sekin analysoitaisiin. Tyttö nyökkäsi. He erosivat, ovi sulkeutui. Kukaan ei hyökännyt Jonnan kimppuun.

Ulkona Jonnan päässä alkoi soida vanha Pelle Miljoonan biisi. Olen nuori, olen kaunis, syntynyt voittamaan. No, ihan nuori hän ei enää ollut, mutta kaunis hän oli, kauniimpi kuin kukaan. Ja voittaa hän aikoi, se oli varma.

Hän käveli Akateemiseen kirjakauppaan ja kipusi toiseen kerrokseen. Täällä hän sai soittaa ja puhua rauhassa. Kirjakauppa oli aina melkein tyhjä, myyjiä ei kiinnostanut kirjojen myyminen yhtään sen enempää kuin harvoja asiakkaita niiden ostaminen. Jonna tallusteli puhelin korvallaan lastenkirjaosastolle ja hypisteli kuvakirjaa, kun Heli vastasi.

– Tiedät kai, että pestimme on päättynyt? Heli sanoi ilman esit­telyjä.

– Joo, tiedän. Krista on varmaan tehnyt Raunille tarjouksen, josta se ei voi kieltäytyä. Mutta voitteko te vielä auttaa mua?

– Ilman rahaa? Se olisi hyväntekeväisyyttä. Siihen meillä ei ole varaa, Heli sanoi.

– Voin mä kai jotain maksaa, Jonna mutisi.

– Ei puhuta nyt siitä. Mutta hyväntekeväisyyteen minä en lähde. Jos kyseessä on pahantekeväisyys, voin harkita. Miten on?

Jonna vilkuili ympärilleen. Ei ketään missään.

– Mä luulen, että se voi olla sitä jälkimmäistä.

– Palataan asiaan, Heli naurahti.

Jonnan huulilla karehti vielä virnistys puhelun jäljiltä, kun hymyilevä myyjä ilmestyi jostakin hyllyjen välistä. Nainen katsoi häntä pää kallellaan aivan kuin jotakin taivaallista ilmestystä.

– Voinko auttaa jotenkin?

– Joo, mä etsiskelin sellaista vauvan ensimmäistä kirjaa, sellaista kansaedustajapainosta, jossa on isoja kuvia eikä tekstiä, Jonna valehteli.

Kun hän käveli Akateemisen rahiseva kirjakassi kädessään kohti Kalevankatua, ihmiset kääntyivät katsomaan häntä. Jonna veti hupun takaisin päähänsä. Hymy hiipi hänen huulilleen ihan väkisin. Ehkä Lux Lunan olisi kannattanut vielä miettiä, kenelle oli järkevää antaa potkut.

Kotona Jonna meikkasi naamansa hiukan kurjemman näköiseksi. Silmien alle mustaa, vähän ryppyjä silmäkulmiin. Täytyi näyttää kurjalta, piestyltä ja nujerretulta. Sitten hän kaivoi pakastinta ja varmisti, että sieltä löytyi täytettyjä kalafileitä ja lohkoperunoita. Erkki tulisi varmaan neljän maissa, hän voisi tähdätä ruoan siihen. Jäljellä olevat tunnit hän käyttäisi sohvalla makoiluun ja taisteluun teräväkulmaisia varjoja vastaan.

Kolme päivää kaikki kulki suunnilleen samoja latuja. Erkki saapui töistä vihaisena, söi Jonnan laittaman ruuan ja kuunteli otsa kurtussa, kuinka Jonna vakuutteli olonsa paranevan koko ajan. Sitten mies paineli työhuoneeseen, eikä tullut sieltä ulos muuta kuin käymään vessassa. Neljäntenä päivänä Erkki lopetti mykkäkoulunsa. Hän seivästi perunan haarukkaan ja heristeli sitä Jonnan kasvojen edessä.

– Mä en enää luota suhun. Kun me mentiin naimisiin, sä lupasit olla sotkeutumatta enää mihinkään aineisiin. Koko meidän avioliiton ajan sä olet hoitanut raha-asiasi niin huonosti, että mä olen katunut sitä, etten mä tehnyt avioehtoa. Työttömänä sä olit ihan limapussi, makasit sohvalla tekemättä mitään. Ja nyt, kun sä viimein sait töitä, kaikki menee perselleen, kun sä alat uudestaan vetää nappeja! Kaiken muun hyvän lisäksi sait vedettyä mukaan meidän mainostoimiston. Nyt Lux Luna roikottaa meitä löysässä hirressä sen mainoskampanjan suhteen, ja se tekee hallaa meidän maineelle!

– Mutta mehän sovittiin, että mun työttömyysaika käytetään lapsen hankintaan. Ne lapsettomuushoidot oli mulle rankkoja, henkisestikin, Jonna puolustautui.

– Aina sulla on joku hyvä selitys. Jos sä olisit myöntänyt, että sä vedit nappeja ja olisit luvannut parantaa tapasi, Krista olisi voinut pestata sut takaisin firmaan. Ne promokuvat on ihan helvetin hienot, niille oli varmasti kova pettymys, että sä pilasit kaiken, Erkki mouhosi.

Jonna nieleskeli ja tuijotti Erkin vihan vääristämiä kasvoja. Hän olisi voinut puolustaa itseään, haukkua Erkkiä ahneeksi paskaksi, joka uskoi jotain vierasta ämmää mieluummin kuin omaa vaimoaan. Mutta hän ei tehnyt sitä. Sen sijaan hän pyyhkäisi silmiään ja alkoi tuijottaa pöydän vihreää vahakangasta.

– Mä en halunnut uskoa sitä itsekään. Mä vain jotenkin lipesin, Jonna nyyhkäisi.

– Sä lipeät aina joka asiassa, Erkki tuhahti.

– Jos mä myönnän kaiken, ottaako Krista mut vielä takaisin?

Erkki sotki kastiketta perunoiden sekaan.

– Ainakin se on puhunut sellaista. Mutta se voi vaatia tarkkailua niiden tiloissa. Ja sehän on sun mielestä paholaisen pesäpaikka. Krista kertoi mulle, että sä et koskaan oppinut edes niiden muiden työntekijöiden nimiä. Menitkö sä heti hankkimaan nappeja, kun ihana mallin maailma aukesi sulle uudestaan?

Jonna tuijotti kädessään olevaa veistä. Kahdeksan vuotta, eikä kumpikaan ollut tuntenut toista lainkaan. Jokaisen ihmisen pinnan alla oli musta, tutkimaton syvyys.

– Mä tapasin vanhan tutun, ihan sattumalta. Se vaan lähti käsistä heti. Jos mä puhuisin Kristan kanssa, voisiko se antaa mulle anteeksi?

Hän katsoi, kuinka mies, jonka kanssa hän oli elänyt saman katon alla, joi maitoa ja siristeli silmiään. Tuoltako se näytti? Luisevat poskipäät, pistävä katse, parransänki.

– Kristalla on järkeä päässä. Se varmasti antaa sulle toisen mahdollisuuden. Varsinkin kun mä voin sanoa, että sä olet yrittänyt parhaasi.

Jonna hymyili, vaikka Erkin sanat nostivat karvasta sappea hänen kurkkuunsa. Erkistä oli tullut yhtäkkiä Kristan asiantuntija, vaikka hän ei tuntenut edes vaimoaan. Jumala rakastaa kakkia. Se oli elämän suurin salaisuus.

– Jos me kutsuttaisiin se tänne syömään? Mä tekisin ruokaa. Mä voin kutsua äidinkin, niin puhe ei eksy kiusallisiin aiheisiin. Voidaan näyttää sille, että mä olen kunnossa, vähän niin kuin vaivihkaa.

Erkki laski haarukan ja veitsen lautaselleen. Hän katseli ikkunasta ulos kaupungin kattojen yli. Leuat jauhoivat vielä, poskilihakset pullistelivat.

– Tuossa on kyllä järkeä. Ei meillä ainakaan ole enää mitään menetettävää. Mutta mä haluan aterian kanssa punaviiniä, vaikka anoppi inhoaa sitä.

– Mä ostan äidille oman valkkaripullon, Jonna sanoi.

Pitkästä aikaa Erkin kasvoilla viivähti hymy.

– Nyt kuulostaa jo paljon paremmalta, Erkki sanoi ja taputti pöydän yli Jonnan kättä.

Illalla Erkki piipahti makuuhuoneessa. Jonna puhui varovasti lapsesta, mutta Erkki puisteli päätään.

– Ei… nyt… sun.. pitää… olla… ensin…­ varmasti… kuivilla…, mies puuskutti.

Jonna sulki silmänsä ja ajatteli sängyn alle piilottamaansa kuvakirjaa. Hän tiesi, ettei sille tulisi koskaan käyttöä.

Pesun jälkeen Jonna hiipi takaisin makuuhuoneeseen. Erkki oli mennyt työhuoneeseen, kai sillä oli jokin kaava, jonka mukaan lähentyminen saattoi tapahtua. Ihoa kihelmöi ja Jonnaa huimasi. Vessassa oli ollut pakko napata vielä yksi amppari. Niitä oli jäljellä vielä kuusi liuskaa, kolmekymmentä kuusi helisevää kapselia.

Vasta peiton alla Jonna uskalsi avata puhelimensa viestikansion. Tuntemattomasta numerosta oli tullut viesti. Siinä tuntematon käski häntä soittamaan. Jonna tuijotti puhelimen näyttöä niin kauan, että se sammui. Vasta kun työhuoneesta kuului tasainen kuorsaus, hän uskalsi sytyttää näytön uudestaan eloon.

Rauni vastasi heti.

– Terve. Onko paha paikka, voitko kuunnella?

– Kerro.

– Verikoe. Melatogeniinin määrä on jäänyt pysyvästi korkeaksi, mikä viittaa johonkin solumuutokseen. En tiedä, miten se on mahdollista. Ehkä Krista on keksinyt jonkin viruksen, joka muuntaa kehon omia soljua tuottamaan näitä aineita. Harhat voivat johtua siitä, sillä meillä ei ole mitään tietoa, miten keho reagoi moiseen muutokseen. Sitten huonot uutiset.

– Huonot? Mä luulin, että sä kerroit ne jo, Jonna kähisi.

– Kapseli. Siinä on erästä hermomyrkkyä, jota jotkut homeet synnyttävät. Melatogeniini ja mykotoksiini reagoivat keskenään neutraloiden toisiaan. Ne vapauttavat pienen määrän hiilimonoksidia, minkä takia sinua voi joskus hengästyttää. Hiilimonoksidi on siis häkää. Ehkä juuri siksi ihosi on kuulas. Kaksi tuollaista kapselia tappaa tavallisen ihmisen varmasti, ehkä jopa yksi. On pakko myöntää, että Krista on ammattilainen.

Jonna puristi luuria korvaansa vasten. Rauni selitti tarkemmin kemiallisia kaavoja mutta hän ei halunnut ymmärtää niistä mitään.

– Voinko mä parantua? Jonna kuiskasi.

Hiljaisuus jatkui niin pitkään, että Jonna tiesi jo vastauksen.

– Mikään ei ole tietenkään varmaa. Mutta minun kokemukseni mukaan se ei ole todennäköistä. Tilanne tuskin pahenee siitä, mikä se nyt on. Niitä kapseleita voit ottaa tällä hetkellä enintään kuusi päivässä, mutta parempi olisi, ettet ottaisi yhtään. Jos virus deaktivoituu, kapselit tappavat sinut.

– Mitä jos me nostetaan oikeusjuttu? Eikö sulla ole nyt hyvät todisteet...

Linja katkesi. Jonna otti puhelimen korvaltaan ja soitti uudestaan. Tuttu ääni kertoi, että hän oli soittanut numeroon, johon ei juuri nyt saatu yhteyttä. Ei tarvinnut olla Noora Karma tajutakseen, ettei numero toimisi enää ikinä.

Jonna puristi polvet rintaansa vasten. Hän selviäisi tästä. Moni näki harhoja ja tuli silti ihan hyvin toimeen. Suomessa oli ollut monta pääministeriä, jotka olivat olleet idiootteja mutta olivat luulleet olevansa neroja. Mitä sen rinnalla oli mustat pisteet, liikahtelevat varjot ja ajoittain huojuva lattia, ei mitään.

Uni ei tullut, tai se tuli niin, ettei hän huomannut mitään. Aivot jauhoivat samoja ajatuksia, miksi aina minä, miksei joku muu. Oliko hänen pakko ryömiä nerokkaan Kristan jalkojen juureen ja nöyrtyä? Ehkä hän voisi varata huoneen hotelli Lux Lunan alakerrasta kaniinien ja rottien naapurista. Omassa häkissä voisi olla mukavaa, palvelu pelaisi, ja hänestä pidettäisiin huolta kuolemaan saakka. Ajatus syrjäytti vähitellen kaikki muut ajatukset, ja hän vaipui täydelliseen pimeyteen.

Aterian valmistelut sujuivat oikein hyvin. Hän osasi kyllä laittaa ruokaa, jos vain halusi. Karitsa sopi mainiosti punaviinin kanssa. Pääsiäinenkin oli tulossa, tuskan ja hurmion juhla. Viiniksi kelpasi mikä hyvänsä espanjalainen, jossa ei ollut kierrekorkkia. Täytyi vain löytää päivä, joka sopi kaikille. Muilla oli niin kovasti kiireitä, hänellä ei ollut enää mitään. Äiti ilahtui kovasti Jonnan kutsusta.

– Huominen käy, sitten vasta viikon päästä. Onpa tosi hienoa, että jaksat taas kokata. Pienenä sinä teit vaikka mitä herkkuja. Mutta oletko sinä lomalla?

– Joo, olen. Kun se mun työ on keikkaluonteista, niin tunteja kertyy välillä liikaa. Täytyy poltella niitä pois, Jonna valehteli sujuvasti.

– Hyvä niin. Ei saa ajaa itseään loppuun liialla työnteolla. Minä en sitten juo punaviiniä, kuin se värjää hampaat, äiti huolestui.

– Sulle on ihan oma pullo valkkaria, älä huoli. Mun täytyy vielä tarkistaa Kristan ja Erkin kiireet.

– Todella mukavaa nähdä se sinun pomo. Eihän se ole se vitamiinivastainen maailmanparantaja?

– Ei. Krista suosii kaikkea kemiaa, joka toimii ihmisen parhaaksi, Jonna sanoi.

– Se on hyvä. Kuulostaa järkevältä ihmiseltä, äiti ilahtui.

– Mä soittelen sulle illalla uudestaan, jos joudutaan siirtämään tätä. Jos mitään ei kuulu, tule viideksi tänne.

– Selvä. Nähdään!

Äidin iloinen ääni jäi kaikumaan Jonnan pään sisään. Se tuntui aavistuksen pahalta, mutta joskus oli ajateltava vain itseään. Hän tallusteli olohuoneeseen. Televisiossa joku esitteli laitetta, jonka avulla saattoi päästä loistavaan kuntoon tekemättä mitään. Ruutu näytti tahraiselta. Jonna pyyhkäisi sitä hihallaan. Täplät eivät lähteneet irti, mutta ne alkoivat ryömiä uusiin paikkoihin. Jonna veti henkeä ja istui nojatuoliin. Hän soitti Helille.

– No, mikä tilanne?

– Se juttu, vieläkö sä lähdet siihen?

– Riippuu vähän, mikä se on ja ketä se koskee?

– Wiik. Huomenna.

– Ei ruumiita?

– Ei. Hyviä unia vain. Kerronko lisää?

– Kerro.

Viimeisenä Jonna soitti Kristalle. Kun tämä vastasi puhelimeen, ikävän kirvelevä häivähdys kulki hänen lävitseen.

– Mitä sinulle kuuluu? Onko vieroitus sujunut hyvin?

– On. Käytännössä mä olen kuivilla. Mä olen pahoillani kaikesta ja siksi mä haluaisin, että sä tulisit syömään meille huomenna viideltä. Mun äitinikin tulee, se haluaa nähdä sut. Teeskennellään, että mä olen yhä teillä töissä, Jonna sanoi.

Ääni alkoi väristä, hänen oli pakko rykäistä pari kertaa.

– Kyllä se sopii. Ja Erkki on tietysti myös paikalla?

Jonnan teki mieli huutaa, mutta hän puri huultaan ja pakotti äänensä tasaiseksi.

– On se. Mä haluan hyvitellä teitä. Mutta älkää antako sen näkyä mun äidille, sopiiko?

– Tietysti. Hei, on tosi mukava kuulla, että olet päässyt jaloillesi.

– Kiitos. Mä teen parhaani. Nähdään huomenna.

Hymy rapisi Jonnan kasvoilta, kun linja vaikeni. Hän heitti puhelimen sohvalle ja hieroi ohimoitaan. Mahaa kouristi, mutta hän ei välittänyt siitä. Tätä hän ei jättäisi kesken.

Pasilan ratapihan länsipuolella olevat kalliot tuntuivat hiukan kutistuneen. Isä oli aina tuonut Jonnan leikkimään sinne, paikkaan, jonka kaupunkiarkkitehti oli unohtanut tuhota. Hän tunsi jokaisen kivenkolon ja syvennyksen. Ratapihan puolella oli pieni luola, jossa Jonna oli säilyttänyt aarteitaan. Muovisankoa, rakettikeppejä ja punaista liinaa. Siitä oli kulunut jo tuhat vuotta.

Jonnan ei tarvinnut odottaa kauaa, kun Wiik tallusteli kalliolle ympärilleen pälyillen. Iso mies näytti epäluuloiselta, vaikka oli keski­päivä. Jonna otti hupun päästään, jotta mies tunnistaisi hänet. Hän laskeutui pajukon vierestä alaspäin matalaan notkelmaa ja pakotti miehen tulemaan kauemmas tiestä. Wiik seisahtui pienen kallioleikkauksen reunalle ja vilkuili ympärilleen. Hän oli korkeimmalla kohdalla ja näki koko kallion, tai niin hän ainakin kuvitteli.

– Jos tämä on jokin typerä pila, niin sinulle käy huonosti, Wiik ­sanoi.

– Jutta oli ottanut kuvia teidän putiikissa. Se antoi ne mulle silloin kun me tavattiin. Teidän alempi labra ei ole varsinainen lomahotelli, Jonna sanoi ja työnsi kätensä povitaskuun.

Hän otti esiin kirjekuoren. Wiik vilkaisi vielä kerran ympärilleen ja laskeutui kyykkyyn.

– Näytä, mies sanoi ja ojensi kätensä.

Jos Jonna ei olisi tiennyt, että kalliossa oli syvänteitä, joissa saattoi maata piilossa, hän olisi luullut Helin ilmestyneen tyhjästä. Kun Wiik tajusi jonkun seisovan takanaan, oli jo liian myöhäistä. Mies käänsi päätään ja Heli potkaisi häntä suoraan ohimoon. Wiik putosi kalliolta notkelmaan Jonnan jalkoihin. Heli hyppäsi ketterästi alas ja painoi sormensa Wiikin kaulalle.

– Elossa on. Kauanko sen pitää olla täällä?

– Kuuteen saakka. Onnistuuko?

Heli vilkaisi ympärilleen. Pajukko suojasi heitä radan suuntaan ja kallio tielle päin.

– Onnistuu.

– Mitä mä olen velkaa sulle?

– Et mitään. Paitsi ettet kerro tästä Juholle. Se on tosikko eikä pidä näistä solidaarisuuskeikoista, Heli virnisti.

Jonna nyökkäsi. Hän jätti Helin vahtimaan Wiikiä ja lähti asemalle. Pasilasta hän ehtisi keskustaan ajoissa ostamaan viimeiset ruokatarvikkeet ja viinin.

Karitsa oli juuri sopivan mureaa. Jonna oikein ihmetteli, kuinka hyvä kokki hän oli. Äiti oli ollut oikeassa. Lapsena hän oli tehnyt vaikka mitä, kunhan reseptissä oli kunnon ohjeet. Uunista kuului kuorolaulua, mutta hän ei välittänyt siitä vaan löi luukun kiinni. Helpotusta oloon oli pian luvassa.

Kaikki alkoi olla valmista. Viinipullot oli avattu, ruoka oli kypsää, ja astiat olivat pöydässä. Jonna oli pukenut päälleen mustan mekon, siinä ei näkyisi niin helposti tahrat kuin keltaisessa, josta hän piti enemmän. Erkki oli luvannut hakea Kristan, hiukan turhankin innokkaasti. Mutta kukapa ei säkenöivän ja älykkään liikenaisen seurassa viihtyisi. Krista ei ollut mikään sohvalla lojuva limapussi.

Kello oli varttia vaille viisi. Jonna seisahtui eteisen peilin eteen. Hän näytti hävyttömän hyvältä. Ainoa kauneusvirhe oli kasvoilla vaeltavat mustat pisteet, mutta kukaan muu ei tietenkään nähnyt niitä. Kun ovikello soi, hän sulki silmänsä ja toivoi, että äiti kestäisi kaiken. Sitten hän avasi oven.

– Täällä on hyvä tuoksu! Jestas, sinä olet kyllä täydessä sotamaalauksessa. Miten sinä saat ihosi noin sileäksi? äiti höpötti samalla kun riisui takkiaan.

– Hyvät meikit, siinä kaikki. Tai sä voit kysyä Kristalta lisää, kun se tulee. Erkki hakee sen toimistolta.

Äiti käveli olohuoneen kautta keittiöön. Se oli pakollinen tarkistuskierros, mutta tällä kertaa se ei ärsyttänyt Jonnaa. Hän oli imuroinut ja siivonnut kaikki lehdet pois pöydältä. Äiti jäi katselemaan ikkunasta avautuvaa maisemaa.

– Täältä on kyllä hienot näkymät. Erkki oli viisas, kun osti tämän teille.

Jonna tyytyi hymyilemään. Hän ei ollut koskaan paljastanut äidille, että Erkki ei ostanut mitään heille vaan itselleen. Se olisi himmentänyt Erkin kruunua aivan liikaa. Samassa ovi aukesi, ja iloisesti rupatteleva pari astui eteiseen.

– Täällä on ihana tuoksu! Krista huudahti heti.

– Jonna on loistava kokki, Erkki sanoi maireasti.

Hän auttoi turkin Kristan yltä ja vapautti tämän halaamaan Jonnaa.

– Näytät aivan häikäisevältä! Krista henkäisi.

Äänessä oli aitoa hämmästystä ja ihailua. Jonnan piti räpytellä silmiään kiivaasti, ettei kyynel olisi karannut hänen poskelleen.

– Tulkaa keittiöön. Kaikki on valmista. Täällä on Reetta Arvaja, äitini.

Krista kopisutteli käsi ojossa äidin luo. Erkki seurasi naisen perässä ja suki hiuksiaan pois otsalta.

– Minä ole Krista Laajasalo. Kyllä näkee, mistä Jonna on perinyt kauneutensa.

– Höpsis, äiti sanoi ja punastui.

Kun kaikki olivat asettuneet pöytään, Jonna toi karitsan ja polentan pöytään. Punaviinikastike oli juuri sopivan lämmintä, siihen sekoitettu minttu tuoksui mukavasti.

– Sinähän olet ahkeroinut, Erkki sanoi.

Jonna hymyili leveästi. Hän kaatoi Kristalle, Erkille ja itselleen punaviiniä. Täysi lasi, nyt ei kitsasteltu. Äidille hän kaatoi valkoviinin. Sitten hän istui alas ja kohotti lasiaan.

– On todella mukava olla teidän kanssa aterialla. Ystävät tekevät elämästä elämisen arvoisen.

Lasit kilahtivat iloisesti. Krista vei lasinsa huulilleen, mutta ei juonut siitä ennen kuin näki, että Jonna kulautti ison siivun omasta lasistaan. Epäluuloinen ämmä, kuvitteli varmaan että viini oli myrkytetty, Jonna ajatteli.

– Krista on tosiaan mun pomoni. Äiti oli kauhean kiinnostunut mun meikeistä. Voitko kertoa, miten musta on saatu näin kaunis? Jonna pyysi.

Krista leikkasi lampaasta palan ja pyöräytti sitä punaviini­kastikkeessa.

– Tietysti. Lux Luna valmistaa kosmetiikkatuotteita. Meillä on paljon tuotekehitystä ja todella osaava tiimi. Jonna on ollut mukana kehitystyössä ja myös mallina, Krista sanoi.

– Sehän on hienoa! Tiesitkö, että Jonnakin luki farmasiaa. Ja kemiaakin. Mutta sitten maailma vei muihin kiireisiin, äiti huokaisi.

– Niinkö? Olen kyllä huomannut, että Jonnalla on kemian osaamista.

Erkki naurahti mutta sai peitettyä tyrskähdyksensä viinikulauksen alle. Jonna täytti vajaat lasit heti uudestaan. Pullollinen hupenisi hetkessä, osa toistakin.

Keskustelu aaltoili. Kaikki oli jännää, mukavaa ja ihanaa. Ruoka oli hyvää, emäntä kaunis, isäntä komea. Joka kulauksella Jonnan olo parani. Kolme varttia kului hämmästyttävän nopeasti. Kun Krista oli juonut toisen lasin loppuun, hän jäi nuuhkimaan lasin pohjalla olevaa viimeistä tippaa.

– Haiseeko tämä vähän homeelta? Onko sinulla vielä korkki tallella? Krista kysyi.

– Korkkivikainen viini voi olla vaarallista, äiti hätääntyi.

– Ette kai te mykotoksiineja pelkää? Jonna sanoi.

Erkki haistoi omaa lasiaan. Jonna huomasi, kuinka hänen rakkaan miehensä oikean silmän pupilli oli laajentunut hirvittävän suureksi.

– Trsele kysriak, Erkki mökelsi.

Krista otti pöydästä tukea ja yritti nousta jalkeille. Hän kaiveli kännykkää pikkuisesta käsilaukustaan mutta rojahti lattialle ja veti pöytäliinan mukanaan. Astiat kilisivät, äiti huusi. Erkki valui kasaan pöytää vasten. Jonna polvistui Erkin viereen, silitti tämän nihkeää otsaa ja painoi miehen ohimolle vielä yhden suudelman. Sitten hän sulki silmänsä ja kaatui lattialle.

Äiti jaksoi huutaa yllättävän kauan, ennen kuin hän soitti ambulanssin. Ensihoitajien tulo kesti kauan, Jonnan käsi alkoi puutua. Viimein asunto täyttyi askelista, kiivaista huudoista, äidin itkusta ja radiopuhelinten surinasta. Tuntui oudolta maata paareilla portaikossa. Jonna pelkäsin putoavansa, vaikka hihnat olivat kiinni. Erkillä ja Kristalla ei ollut samaa ongelmaa.

Siitä kirjoitettiin lehdessä. Alko väitti, että ostaja oli säilyttänyt viiniä väärin, yksittäistapaus, sellaista ei ollut tapahtunut koskaan ennemmin eikä tapahtuisi koskaan uudestaan. Kaksi kuoli, yksi selvisi ihmeen kaupalla. Kymmenen tapaa varmistaa, ettei viini ole myrkyllistä. Sitten valkeni toukokuu ja uudet uutiset valtasivat lööpit. Superhelle. Kymmenen tapaa välttää nestehukka.

Jonna oli levännyt sairaalassa muutaman viikon. Sairaalan verikokeissa ei näkynyt mitään erikoista, hänen todettiin potevan lievää anemiaa. Vieroitus amppareista onnistui hyvin, hän ehti tottua harhoihin.

Asuntoesittelyn alla Jonna haki kämpästä turhia tavaroita. Erkin säästötilillä oli ollut niin paljon rahaa, että hän oli ostanut sillä yksiön Tunturikadulta. Asunnon myyntirahoilla hän kuittaisi loput velat. Mainosfirman Loistavan osakkeistakin saisi jotain, mutta sen ehti selvittää myöhemmin.

Makuuhuoneen sängyn alta löytyi lasten kuvakirja. Jonna otti sen kainaloonsa, jätti kaiken muun ja kiiruhti portaikkoon. Lasse oli juuri tasanteella menossa mummonsa kanssa sisälle.

– Terve!

– Terve, Lasse.

– Me muutetaan äidin kanssa. Mummoa tulee ikävä. Äiti sai uuden työn Amerikasta. Se on kaukana.

– Täytyy kiittää Luojaa näistä vuosista, Raunin äiti huokaisi.

– Sinuakin tulee ikävä. Mutta taivaassa me näemme, jos ei muualla enää. Minä olen kiltti poika, ja sinä olet enkeli, Lasse sanoi.

– Niin, niin kai, Jonna mutisi.

Hän ojensi kuvakirjan Lasselle. Lasta hän ei koskaan uskaltaisi kuitenkaan hankkia.

– Ota tämä muistoksi. Jos vaikka taivaassa on ruuhkaa, eikä nähdäkään. Siellä on niin paljon väkeä, kun Jumala rakastaa kaikkia.

Lasse ilahtui kirjasta ja halasi Jonnaa. Kun mummo talutti pojan sisään, Jonna kiiruhti alaspäin silmiään pyyhkien. Hissin edessä seisoi pirteä asuntoesittelijä, joka ilahtui Jonnan nähdessään.

– Tämä on todella hyvä kohde. Tästä voi saada jopa 700 000 euroa, nainen riemuitsi.

– Hauska kuulla. Mikään ei ole mukavampaa kuin tienata helppoa rahaa, Jonna sanoi ja kiiruhti ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen.

Kertomus päättyy. Uusi Jatkis alkaa ensi viikon lauantaina.

Lue lisää:

Edelliset osat

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.